Litteraturblad nro 4,huhtikuu 1862: Painovapaudesta Suomessa

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.4.1862
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Aiemmin julkaistussa artikkelissa ”Sananvapaudesta” olemme yrittäneet osoittaa, että sen vaatimisen oikeutus riippuu kunkin kansan sivistystasosta.

Olemme tällöin jättäneet sivuun joukon tavanomaisia pohdiskeluja sananvapauden tuottamasta hyödystä, koska minkä tahansa asian punnitseminen hyödyllisyyden kannalta tuottaa väistämättä epävarman tuloksen ja koska tätä puoltavat todisteet voidaan aina torjua vastatodisteilla. Se toteamus riittää, ettei ihminen olisi järjellinen olento ilman viestien vaihtamista muiden ihmisten kanssa, sillä järjellisen tietämyksensä hän saa perinteestä – ilman sitä hän ei pysty erottamaan, mikä on totta, sillä järjellinen tieto, totuus, ei ole yksilökohtaisen mielipiteen ilmaus, vaan yleispätevää, todeksi tunnustettua. Ei siis voida epäillä sitä, että oikeus tähän viestien vaihtamiseen ei ole vain abstraktia, olemassa vain ajatuksissa, vaan todellisuutta aina ja kaikkialla. Kyseessä on vain se, miten tätä oikeutta toteutetaan; ja tätä on arvioitava jokaisen kansan saavuttaman sivistystason, sen tietämyksen, tapojen, lakien ja julkisten laitosten perusteella. Jotta tämä ymmärrettäisiin oikein, on muistettava se usein unohdettu asia, että myös lait ja julkiset laitokset ovat kansakunnan todellisen toiminnan tuotetta, sen yleistä oikeaksi tunnustettua käytäntöä, jonka erottaa muista tavoista vain se seikka, että yksilö pakotetaan noudattamaan sitä, jos hän kieltäytyy noudattamasta sitä vapaaehtoisesti, kun kansakunnan tavat taas muissa yhteyksissä sitovat häntä vain yleisen hyväksymisen tai paheksumisen voimalla, koska hän niistä poiketessaan saattaa joutua halveksunnan kohteeksi tai naurunalaiseksi.

Koska nämä seikat eivät voi eivätkä saa minkään kansakunnan keskuudessa olla riippuvaisia yksilön mielipiteistä ja mielivallasta, myös oppien julistamista valtiossa rajoittavat laki ja tavat. Sanan lausuminen on oikeastaan teko siinä missä kaikki muutkin. Valtioiden kohtalot riippuvat usein sanasta, joka on sanottu. Kansanedustuslaitoksissa havaittu ”runsas puhuminen”, hallitusvallan piirissä tapahtuva ”runsas kirjoittaminen”, ”sodanjulistus”, ”rauhansopimus” – nämä ovat kaikki vain sanoja, mutta historiaa luovia ja itse historiaan kuuluvia sanoja. Kansakunnan kohtalot juontuvat niistä opeista, joita sen keskuudessa julistetaan ja pidetään arvossa. Kunakin aikana ne kuitenkin saavat voimansa menneisyydestä ja ovat tiiviissä yhteydessä siihen, siis myös niihin tapoihin, lakeihin ja julkisiin laitoksiin, jotka ovat perustuneet menneen ajan oppeihin. Kansakunta ei koskaan kiistä tätä järjenmukaista yhteyttä; se ei voi eikä sen pidäkään irtautua siitä. Yksilö voi sekä tietämyksessään että toiminnassaan asettua sen yläpuolelle. Mutta kun hänen tietämyksestään tulee lausutun sanan myötä toimintaa, hän on antautunut kansakuntansa tuomittavaksi, olkoonpa seurauksena sitten naurunalaiseksi joutuminen, halveksunta tai lain määräämä rangaistus.

Sama järjenmukainen järjestys, joka rajoittaa yksilön päähänpistojen ilmaisemista, vaatii kuitenkin vapautta niin opin kuin tapojenkin asioissa. Kansakunnan tietämys ja toimintatapa ovat alituisessa kehittymisen tilassa joko edulliseen tai turmiolliseen suuntaan. Uusia oppeja ilmaantuu, vanhoista luovutaan vähitellen, ja samoin tavat uusiutuvat jatkuvasti. Voimakkainta kehitys näissä suhteissa on perheen piirissä, etenkin perheessä tapahtuvassa kasvatuksessa, mistä syystä kristittyjenkin kansojen keskuudessa opin ja tapojen vapaus perheen piirissä on tunnustettu niin yleisesti, että sitä rajoitetaan varsin vähän. Tämä kehitys on myös luonteeltaan kansallisinta; perhehän on vahvimmin kiintynyt isiltä perittyihin tapoihin, ja sen piirissä sivilisaation ilmenemismuodolla on näin ollen aina juurensa kansakunnan historiassa. Lähinnä sitä on julkinen opetustoiminta – jonka vapaudesta tuskin kukaan enää rohkenee puhua niiden kansojen keskuudessa, joita yhdistää germaaninen kulttuuri. Ei huomata, ettei koulu halua pelkästään vapautua riippuvuussuhteestaan kirkkoon, vaan että kasvatusoppineet käyttävät jo valtionkirkkojen tavoin valtiovaltaa hyväkseen ajaakseen ihmiskunnan rajoittuneiden teorioittensa kiemuraisille poluille.1 Lisäksi tietoa levitetään kirkon opetuksen välityksellä. Kirkko on monissa maissa yhä enemmän tai vähemmän valtiollinen laitos ja rajoittaa opillista julistusta ankarasti. Kuitenkin myös niissä maissa, joissa kirkosta on tullut vapaa yhteiskunnallinen yhteisö, jollainen sen pitääkin olla, valtiovalta valvoo sen julistamien oppien siveellistä tasoa. Kansalaisten päivittäisessä yhteiselämässä voidaan opillista vapautta rajoittaa perin vähän. Monilla seuduilla laki toki vuoden 1734 lain tapaan sisältää myös yksityiseen suulliseen ja kirjalliseen sanankäyttöön kohdistuvan uhan. Euroopan yleisen sivistyksen saavutettua nykyisen tasonsa sellaisia valtioita, joissa poliisivalta kuuntelee suullista sananvaihtoa, pidetään kuitenkin huonosti hallittuina täysin aiheellisesti. Kansan kehitykselle onkin hyvin tärkeää, että suullinen sanankäyttö julkisissa kokouksissa on vapaata. Paljon enemmän kuitenkin vaikuttaa uskonnon ja opetuksen vapaus. Siellä, missä tämä vapaus voi pysyä voimassa järkyttämättä yhteiskuntajärjestystä, kansa osoittaa päässeensä jo korkealle sivistystasolle.

Nykyisen kirjan ääressä kasvaneen sukupolven on vaikeata käsittää, miten minkäänlaista korkeampaa sivistystä on voinut olla olemassa niiden kansojen keskuudessa, jotka eivät tunteneet kirjapainotaitoa. Mutta kehuskeleepa nykyaika keksintöjään ja löytöjään miten paljon tahansa, sen tietämyksen kaikki olennaiset perusteet ovat kuitenkin perintöä ajalta, jolloin tekstiä ei painettu yhtäkään riviä. Kristinusko ja antiikin tietämys, joka on säilynyt sen kirjallisuudessa, ovat olleet ja ovat nämä modernin älyllisen sivistyksen peruspilarit. Samalta muinaiselta ajalta nykyaika on lainannut lakinsa ja valtiomuotonsa. Sivistyksen leviäminen Kreikan pikkuvaltioissa on helpommin käsitettävissä. Mutta vaikeampaa on ymmärtää, miten korkeampikin tietämys saattoi Rooman valtakunnassa hajauttaa edustajansa kolmeen maanosaan Pyreneiden niemimaalta ja Britanniasta Eufratille, Niilille ja Saharan autiomaahan asti. Tuntuu houkuttelevalta uskoa, että tuolloin läntisessä ja eteläisessä Euroopassa asuneilla kansoilla oli paljon enemmän tiedonjanoa kuin nykyajan eurooppalaisilla. Ja kiistatta roomalaisten ohjailema antiikin sivistys pystyi sivistämään kansat nopeammin kuin nykyinen kristillinen kulttuuri, vaikka tällä on apunaan kirjapainotaitokin – kaikista muista nykyajan sivistyksen välineistä puhumattakaan. Jos taas kuvitellaan, että tämä nykyisin peräti välttämätön sivistyksen levittämisen väline olisi puuttunut myös keksinnön tekemisestä kuluneiden neljän vuosisadan ajan, on pakko uskoa, että Eurooppa olisi edelleenkin jäänyt lähelle raakalaisuuden astetta.

Nykyajan sivistys eroaa entisaikojen sivistyksestä kuitenkin yhdessä suhteessa, mistä syystä sen olemus on toisenlainen ja lisäksi sen levittämisen keinot ovat väistämättä erilaisia. Sitä nimittäin sanotaan yleisinhimilliseksi, ja sellaista se onkin. Se tunnustetaan periaatteessa jokaiselle ihmisyksilölle kuuluvaksi, ja jokaisella on oikeus päästä siitä osalliseksi. Helposti havaitaan, ettei tämä vaatimus ole tämän sivistyksen laadun kannalta yhdentekevä. Sen on tästä syystä oltava sellaista, että se voidaan tunnustaa yleisinhimilliseksi ja että sillä voi olla yleisinhimillinen merkitys. Antiikin sivistystä ei ollut tällaiseksi tarkoitettu eikä se ole luonteeltaan tällaiseksi sopivaa, eikä sitä tässä mielessä voida sanoa humaaniksi sivistykseksi. Vasta kristinusko on tuonut maailmaan yleisinhimillisen sivistyksen käsitteen, ja antiikin kulttuuri on vasta kristillistettynä tullut tämän ainesosaksi. Jätämme tämän asian kuitenkin sikseen. Olemme tässä kosketelleet tätä aihetta ainoastaan muistuttaaksemme siitä, että painetulla sanalla ja painovapaudella on suuri merkityksensä varsinaisesti tältä kannalta.

Mikään Euroopan kansakunta ei selviydy ilman painettua sanaa – yksikään kristitty valtio ei pysy pystyssä ilman sitä. Kristillisen kulttuurin merkitys yleisinhimillisenä sivistyksenä on tullut todellisuudeksi ja ilmenee kaikissa valtioissa siten, että valtion pystyssä pysyminen perustuu pelkästään koko kansan tietoiseen työhön sen säilymisen hyväksi. Antiikin valtioissa kansalaisia oli vähän, poliittisia oikeuksia vailla olevien sekä orjien joukko oli suuri. Vielä siirryttäessä keskiajasta uuteen aikaan kansan suuri massa oli suunnilleen samassa asemassa kuin Napoleonin Dauphinén vuorilla tapaama vanha nainen2 – hän ei tiennyt, kuka oli hallitsijana ”siellä tasangolla” – tai tuolla vuorillakaan. Valtio ei ollut samanlainen kuin nyt; se ei tarvinnut tuollaisen tietoisuuden olemassaoloa. Sellainen Euroopan kansakunta, jonka keskuudesta tämä tietoisuus puuttuu, olisi kuitenkin 1800-luvulla katoamaan tuomittu. Se olisi voimaton vastustamaan kansakuntia, joilla tämä tietoisuus on. Vertauksella ei tietenkään tarkoiteta sitä, että joidenkin nimien tietäminen riittäisi. Tietämys, jota vaaditaan, on jokaisella yksilöllä oleva käsitys oman elämänsä ja omien pyrkimystensä yhteydestä yleisiin asioihin, yhteiskunnan yleisiin etuihin, valtion pysyvyyteen ja ihmiskunnan toiveisiin. Tämä kansan tietoisten ponnistusten tarpeellisuus valtion kannalta ilmenee monissa muodoissa. Valtiontalouden hoitaminen ei enää suju ilman tällaista ponnistelua; yleistä asevelvollisuutta tarvitaan; elinkeinoja on kehitettävä kilpailussa selviytymiseksi. Näihin ponnistuksiin kansaa ei kuitenkaan saada niiden tietoja kartuttamatta. Lisäksi massoja on valistettava, jotta poliittiset tai yhteiskunnalliset vallankumoukselliset eivät repisi yhteiskuntajärjestystä hajalle, jotta ryysyköyhälistö ei pääsisi kasvamaan rikkauden ja köyhyyden välisen kuilun laajentuessa, jotta perhesiteet eivät purkautuisi eikä lasten kasvatus ajautuisi rappiolle eivätkä siveettömyys ja rikollisuus yleistyisi; uskonnosta on pelkästään tunteiden piiriin vaikuttavan asian sijasta tehtävä myös harkintaa vaativa asia. Jos halutaan, näistä vaatimuksista muutamia tai jopa monia voidaan esittää valtion johdolle, jotta se huolehtisi moraalisilla perusteilla kansojen henkisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnista. Tosiasiassa valtio kuitenkin on ensisijaisesti suhteissaan muihin valtioihin sellainen kuin on, muoto, jossa kansakunta on olemassa kansakuntana, valtion johto joutuu toimimaan ja sen pitää toimia tavoitteenaan valtion etu, pyrkimys siihen, että kansakunta täyttää tehtävänsä ihmiskunnan historiassa, ja tuollaiset poliittiset perusteet ovat aina ja kaikkialla johtaneet siihen, että kansa on päästetty osallistumaan valtion asioihin, ja kannustaneet ponnistuksiin sen sivistystason ja hyvinvoinnin kohottamiseksi. Se katsomus taas, jonka mukaan valtion tarkoituksena on yksilöiden oletettu onni – on matalamielinen; asettaa tavoitteen sinänsä epäsiveellisesti, eikä sitä näin ollen koskaan saavuteta. Stagnelius sanoo: Mitä korkeampi elämän kaari, sitä suuremmat tuskat kärsit – ja tämä pitää kyllä paikkansa myös yksilön ja valtion välisessä suhteessa. Yksilölle koituu voitoksi itse vapaus, ei negatiivinen vapaus ulkonaisista siteistä, sillä siteiden määrä moninkertaistuu, vaan siveellinen vapaus oman olemassaolonsa tarkoituksen täyttämisessä. Pikaisinkin silmäys historiaan voi opettaa, että mitä laajemmalle poliittinen tietoisuus on ulottunut ja mitä aktiivisempaa se on ollut ja mitä laajempaa poliittinen vapaus on ollut, sitä suurempia ponnistuksia ja uhrauksia valtion ylläpitäminen on vaatinut. ”Jos ihmiset tietäisivät, mitä vapaus heiltä vaatii, he eivät pyytäisi sitä”, sanoo Rousseau. Historia vahvistaa tässä asian, jonka pitäisi olla selvä harkinnankin perusteella: uusia oikeuksia haluava haluaa uusia töitä; ellei oikeutta panna toiminnassa täytäntöön, se jää vain epämääräiseksi kuvitelmaksi, tyhjäksi sanaksi.

Kun kansojen massoja herätellään tähän tietoiseen, uhrautuvaan osallistumiseen valtion tavoitteiden edistämiseksi, painettu sana ei tosin ole ainoa väline – se ei ole ainoa edes levitettäessä älyllistä sivistystä, joka on tämän osallistumisen pohjana ja sitä ohjaa. Ilman painettua sanaa kaikki muut keinot, kasvatus, opetus, yhteiskuntaelämässä hankittu kokemus, ovat kuitenkin riittämättömiä tulokseen pääsemiseksi. Kuten jo aiemmin on muistutettu mieleen: sellaisissa ns. valtioissa, jotka ovat kaupunkeja, Sveitsin kantoneissa, joissa saattaa olla 12 000 asukasta, jne. väestö voi ehkä tulla tietoiseksi ja osallistuvaksi voimaksi valtiossa myös ilman painettuja tekstejä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista siellä, missä valtio ja kansakunta samastuvat toisiinsa. Ja niinpä tietämyksen välittäminen painetun sanan avulla kuuluu modernin valtion pystyssä pysymisen edellytyksiin, kuten olemme yrittäneet osoittaa.

Voisimme yhtä hyvin sanoa: painovapaus kuuluu noihin edellytyksiin. Yksilö ei nimittäin voi osallistua asioihin niiden vaatimalla tavalla, ellei tämä perustu hänen omaan vakaumukseensa. Toiminta ei käynnisty ylhäältä sanellun opin määräyksestä. Niinpä maissa, joissa painovapautta on epäasiallisesti rajoitettu, havaitaankin yleisyydeltään vaihtelevaa kyvyttömyyttä valtion olemassaolon tukemiseen. Tämä ei johdu pelkästään siitä, ettei tapoja eikä keinoja tunneta, vaan myös vakaumuksen puuttumisesta ja tästä aiheutuvasta haluttomuudesta toimia ja uhrautua valtion hyväksi.

 

Nämä lisäykset viime numerossa julkaistuun esitykseen vievät kuitenkin jo liian paljon tilaa. Saanemme, niin kuin otsikko lupaa, siirtyä soveltamaan sanottua meidän oloihimme Suomessa.

Pienessä mitassa havaitsemme täällä kaiken, mikä on Euroopan mahtivaltioiden suuremmissa oloissa osoittanut ja edelleenkin osoittaa laajemman sananvapauden välttämättömäksi. Suuri ja silmiinpistävä ero on kuitenkin se, ettei Suomella ole valtiona ylläpidettävänään mitään mahtiasemaa suoranaisesti suhteissa muihin valtioihin. Vähänpä sitä on monella itsenäiseksi tunnustetullakin valtiolla. Useatkin niistä ovat olemassa pääasiassa suurvaltojen takeiden turvin. Jokaisen valtion, myös suhteellisen epäitsenäistenkin, on kuitenkin jossakin määrin pyrittävä löytämään valtio-oikeudellisen asemansa takeet omasta itsestään.

Suomen valtiontalouden tila on sellainen, ettei valtion toimintojen hoitamisessa uhkaa mikään hätätila. Kun hallinto hoidetaan hyvin, valtion nykyisten tulojen pitää riittää menojen kattamiseen, myös sodan ja rautatien rakentamisen takia otettujen lainojen kuolettamiseen. On kuitenkin olemassa uusia tarpeita, ensisijaisesti kansakoulujen perustamiseen ja liikenneyhteyksien parantamiseen rautateitä ja kanavia rakentamalla sekä maatalouden kohentamiseen, eikä näitä tarpeita voida tyydyttää millään mahdollisilla säästöillä, vaan ne vaativat ehdottomasti valtion tulojen lisäämistä. Tällaisilla hankkeilla pyritään kohottamaan kansan hyvinvointia ja sivistystasoa. Nämä taas ovat puolestaan keinoja valtion ylläpitämiseen. Onhan maa sitä riippuvaisempi, mitä takapajuisempaa sen kulttuuri on. Niin kauan kuin valtio ei lisäksi sodan sattuessa kykene puolustamaan rannikoitaan edes heikkoakaan vihollista vastaan, tämä tietysti syventää sen riippuvuutta. Kaikkien noiden tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin myös kansan hyvää tahtoa ja tarmoa. Elinkeinoelämää, lähinnä maatalouselinkeinoa, ei voida saada parempaan kuntoon pelkästään valtion johdon ponnistuksilla. Siihen tarvitaan elinkeinonharjoittajien sivistämistä. Koulut eivät pysty yksinään suoriutumaan siitä. Koulusivistys on alku, jolta puuttuu jatko, ellei ole olemassa kirjallisuutta. Minkään maan elinkeinoelämää ei myöskään kehitetä korkeatasoisemmaksi pelkästään siten, että yksilöt huolehtivat omista eduistaan. Ellei valpas yleisten asioiden edistämisen henki tue kehitystä, se saavuttaa pian rajansa. Ja samasta yhteistunnosta riippuu sekin, alistuuko kansa uhrauksiin, joiden varassa valtion johto pystyy voimakkaasti edistämään kansan henkistä ja aineellista vaurastumista. Niin kauan kuin yksilöt eivät ymmärrä omien etujensa riippuvan yleisistä eduista, puuttuu väistämättä tietoja, halua, kykyä ja varoja jälkimmäisten edistämiseen.

Lait ja julkiset laitokset ovat Suomessakin monessa suhteessa vanhentuneita. Kansojen lapsuudessa lakeja voivat säätää niiden tietäjät. Lait luovat tavoille sääntöjä helpommin silloin, kun tavat ovat yhteiskunnan eläessä yksinkertaista elämää vielä vakiintumattomia ja varsin heikosti jäsentyneitä. Yhteiskunnan kehittyessä uudistuksia on kuitenkin tehtävä yleisestä tietoisuudesta nousevien virikkeiden perusteella ja tämän on myös tuettava niitä. Muuten niistä tulee tyhjiä muotoja ja tyhjiä sanoja. Viimeksi kuluneet 50 vuotta jättävät melkoisen määrän lainsäädäntöä tuulen vietäväksi – ja se onkin jo vienyt säädöksiä mennessään. Kun Suomen kansa nyt kutsutaan äänestämään tarvittavista uudistuksista, painovapaus on välttämätön ehto. Eihän minkäänlaista yleistä mielipidettä niistä voi syntyä ilman sitä. Perustuslaillista yhteiskuntajärjestystä ei voi, kuten sanottu, nykyaikana olla olemassa ilman sitä.

Suomi on oikeastaan demokraattinen maa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että talonpojat omistavat maan. Vahva valtiojärjestys merkitsee tästä syystä tässä maassa ilman muuta sellaista valtiojärjestystä, jota talonpojat, kansan suuri massa, kannattavat. Ylempien yhteiskuntaluokkien minkäänlainen valistuneisuus ja mikään niiden hyvä tahto eivät pysty pitämään valtiota pystyssä, niin kauan kuin talonpojalta puuttuu tietämys, jonka varassa hän pystyy vaikuttamaan sen pystyssä pysymisen hyväksi. (Sulkumerkeissä sanottuna muistuttakoon tämä niille, jotka ylistävät monikielistä kansallisuutta, mitä valtiojärjestykseen vaikuttaa sellainen tilanne, että korkeammin sivistyneet yhteiskuntaluokat käyttävät toista kieltä kuin se rahvas, joka omistaa maan.) Useimmissa muissa Euroopan maissa vuosatojen ponnistukset tai vallankumouksen vaatinut kansan suuren massan vapauttaminen itsenäiseen asemaan yhteiskunnassa on Suomessa aina ollut ja edelleenkin on ilman muuta selvä asia, ja jäljellä on vain tämän aineksen käyttö kehittyneemmän poliittisen elämän aikaansaamiseen. Talonpoikaissäädyn nykyinen edustusoikeus on tämän tarkoituksen kannalta jokseenkin arvoton. Poliittisesti tasa-arvoinen sen kanssa on parin tuhannen yksilön3 edustajisto ritarihuoneessa. Ja sillä on sinänsä vähän painoarvoa, niin kauan kuin kansansivistys on nykyisellä tasollaan. Näissä oloissa toteutettava uudistus, niin toivottava kuin se onkin, vaatii tietoisuutta sen merkityksestä, ja tämä voi yleistyä vain sananvapauden vallitessa.

Suomen kansa on monia muita kansoja edellä siinä suhteessa, että lukutaito on yleinen, vaikkakaan ei korkeatasoinen. Aiheellisesti toki odotetaan kansakoulujen kohottavan tasoa. Varmaa kuitenkin on, että se kohoaa myös ilman niitä, heti kun kansan osallistuminen yhteiskunnan yleisten etujen edistämiseen todetaan tarpeelliseksi ja ilmaantuu kirjallisuutta, joka pystyy virittämään tällaista osallistumista.

Modernissa valtiossa olennaisen tarpeellisena pidetty sivistynyt keskiluokka on Suomessa olemassa, vaikka tuo luokka on täällä vähälukuinen. Voidaanpa sanoa: rahvaan lisäksi täällä on vain tuollaista keskiluokkaa. Ylimystö on olemassa vain paperilla, aateliskirjoissa. Niissä maissa, joissa ylimystöllä on poliittista merkitystä, se on maanomistajaylimystöä. Virkamies sitä vastoin kuuluu poliittisessa mielessä keskiluokkaan. Olkoonpa mainitun ainesosan puuttuminen Suomesta hyvä tai huono asia, se ei kerta kaikkiaan ole autettavissa.

Keskiluokkakaan on tähän mennessä tuskin oppinut tarkastelemaan yksityisiä etuja yleisten etujen taustaa vasten. Toiset saavat väittää toisin laskelmoiden tai huvin vuoksi. Me puolestamme emme voi sanoa sellaista, minkä tiedämme olevan vastoin totuutta. Tämänkin yhteiskuntaluokan keskuudessa poliittinen tietoisuus on ollut kehittymätöntä. Joku, joka meidän rinnallamme kunnioittaa totuutta, saattaa ehkä sanoa: valtiopäiviä, painovapautta jne. ei ole ollut olemassa, tästä syystä ei ole ollut poliittista tietoisuuttakaan. Meidän mielestämme tuo ei kuitenkaan ole syy, vaan seuraus. Tuollaiset asiat eivät tipahda kansoille taivaasta niiden kehittämisen keinoiksi. Niiden olemassaolo tai puuttuminen päinvastoin paljastaa tämän sivistyksen tilan. Jos sitä olisi ollut, olisi esim. anomus painovapaudesta voitu saada aikaan 20 vuotta sitten yhtä hyvin kuin tänä vuonna; ja kenraalikuvernööri olisi silloin yhtä hyvin kuin 1859 voinut esittää hallitsijan harkittavaksi kysymyksen valtiopäivistä. Tai jos ollaan sitä mieltä, että tuo ajan vaihe olisi vaatinut tuollaisiin urotekoihin ryhtymiseksi suurempaa rohkeutta kuin kansa voi itselleen suoda, olisi 40 vuotta sitten rohkeutta tarvittu vähemmän. Kukaan älköön pitäkö edellä sanottua moitteeksi tarkoitettuna. Moittiminen olisi arvotonta. Kansa ei havahdu muutamassa viikossa kansalliseen tietoisuuteen, joka ilmaisee itseään poliittisen toiminnan muodoissa. Onkin hyväksi, jos ne eivät synny pelkästään korkeamman sivilisaation jäljittelynä, joidenkin yksilöllisten maailmanparantajien tempauksina. Tuollaiset tempauksethan jäävät kuoriksi, joista puuttuu sisus ja ovat tästä syystä lyhytikäisiä ja hyödyttömiä. Painovapaudenkin laita on samoin. Mahtaako joku loukkaantua tällaisesta väitteestä? Eikö täällä sitten aivan äskettäin ole ollut väkeä, jonka oivalluksen mukaan painovapaus on ihmisen luonnollinen ja luovuttamaton oikeus ja että tämän vapauden käyttämisen tielle asetetut esteet ovat suunnatonta väkivaltaa? Johan toki. Tämän on erityisen selkeästi ja voimakkaasti tajunnut ehkä tusinan yksilön joukko, jonka jäsenillä ei ole ollut oikeastaan mitään muuta kirjoitettavana ja painettavana kuin tämän oivalluksensa todistelua – ja joka on jäänyt neuvottomaksi, kun sitä ei ole saatu painattaa. Aivan muusta on kyse, kun kansakunta havaitsee painovapauden koskevan sen olemassaoloa, kun jokainen yksilö on tietoinen siitä, että painovapaus on yhteydessä hänen ruokaansa ja juomaansa, hänen lastensa älylliseen ja siveelliseen koulutukseen, sen valtion pystyssä pysymiseen, joka on hänen henkinen isänmaansa.

On itsestään selvää, ettei tuollainen tietoisuus herää kansassa aivan äkkiä. Siinä kehittyvä tietoisuus on pitkään olemassa vain hämärinä mielikuvina, useinkin vain tunteena siitä, että jotakin on puhkeamassa esiin, mutta kun nämä tunteet ja mielikuvat kerran saavat sanallisen hahmon, ne muuttuvat nopeasti yleiseksi vakaumukseksi. Lukuisat todisteet osoittavat, että kansakunnan keskuudessa ilmenee nyttemmin yleisenä vakaumus painovapauden välttämättömyydestä.

Ei voida odottaa, että painovapauden myötä kansakunnalle syntyy oppimestareita. Se tuo kuitenkin tullessaan tähän mennessä puuttunutta tosiasiatietoa, jonka perusteella järkevä käsitys asioista voidaan muodostaa; se antaa myös yksilöllisille mielipiteille keinon yhdistyä tuollaiseksi käsitykseksi.

Kun olemme sanoneet, että käsitys painovapauden välttämättömyydestä on kansakunnan keskuudessa yleinen, emme tarkoita, että edes mitenkään suuri enemmistö ymmärtäisi selkeästi tämän käsityksen perusteet. Varmoja todisteita kuitenkin on siitä, että käsitys ilmenee kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ja on lujasti juurtunut etenkin suomenkieliseen rahvaaseen. Se on iskostunut syvälle tähän rahvaaseen, sillä mikään muu Euroopan kansa ei ole joutunut yhtä raskaasti kokemaan ankarien painorajoitusten vaikutusta. Kun aseeksi kansaa vastaan käännetään se seikka, että se on säilyttänyt isiensä kielen, ja kun vieraan ylivallan tämän kansan ja yleisinhimillisen sivistyksen väliin vuosisatojen aikana avaama kuilu määrätään rajamerkiksi, jonka tarkoituksena on jättää kansa ikiajoiksi sen ulkopuolelle, katkeruus tuollaisesta halveksivasta kohtelusta syöpyy syvälle tämän kansan mieleen. Onneksi tuo aika on ohi, ja suomenkielisellä kirjallisuudella on tässä maassa jälleen samat oikeudet kuin ruotsinkielisellä; ja on toivottava, ettei niiden oikeuksia enää eriytetä. Tapahtuneen seurauksena käsitys painovapauden välttämättömyydestä on, mihin edellä jo viitattiin, tuskin maan minkään yhteiskuntaluokan piirissä selvempi ja vakaampi kuin kansan massojen keskuudessa, suomenkielisen talonpojan mielessä.

Olemme pyrkineet osoittamaan, että painovapauden saaminen on Suomessa ehdoton vaatimus. Sen osoittaa jo tämän vaatimuksen leviäminen yleiseksi kaikkien kansanluokkien keskuudessa. Ja ellei edustuksellisen valtiojärjestyksen toteuttamista voida lykätä tuonnemmaksi maata vahingoittamatta, ei siltä voida myöskään evätä painovapautta. Tarkastelkaamme, voiko painovapauden toteuttamiseen liittyä vaaroja.

Jos Suomen kansan sivistystasoa arvioidaan suomenkielisen kirjallisuuden perusteella, se on Euroopan korkeasti sivistyneiden kansakuntien sivistyksen rinnalla todellakin matala. Maan alistamisesta seurannut kielellinen jakautuminen on jo vuosisatoja vaikeuttanut kotimaisen kirjallisuuden syntymistä. Kukaan tuskin voi epäillä, ettei kansakunnan pyrkimys olemassaolonsa ylläpitämiseen olisi tuottanut myös kansalliskirjallisuutta, jos suomen kieli olisi ollut sivistyksen kieli. Emme näin sanoessamme tarkoita, että Suomen historia olisi voinut olla toisenlainen. Tosiasia kuitenkin on, että poliittisesta epäitsenäisyydestä on seurannut myös kirjallinen epäitsenäisyys ja että tämä taas on vastavuoroisesti vaikuttanut ensiksi mainitun pysyvyyteen. Suomi on saanut kirjallisuutensa valmiina Ruotsista. Vielä tälläkin hetkellä maan sivistyneempi väki lukee enimmäkseen Ruotsin kirjallisuutta. Tämän luokan valistuneisuutta ei voida siis arvioida kotimaisen kirjallisuuden tilan perusteella. Suomenkielisellä väestöllä taas on käytettävissään varsin runsaasti uskonnollista kirjallisuutta. Muuten se voi lukea vain kahdenkymmenen viime vuoden aikana tuotettua kirjallisuutta – eikä tätä ole aihetta arvioida vähäiseksi, kun otetaan huomioon käytettävissä ollut aika ja se pakollinen rajoitus, josta suomenkielinen kirjallisuus on kärsinyt tämän ajanjakson jälkipuoliskon ajan. Maassa harjoitetun kustannustoiminnan suuntautuminen melkein yksinomaan suomenkielisen kirjallisuuden julkaisemiseen on osoitus siitä lämpimästä harrastuksesta, jota suomenkielinen väestö osoittaa tavoitellessaan älyllistä sivistystä.

Olisi oltava röyhkeä väittääkseen, että jokin kansa maailmassa on sellaisella tasolla, etteivät väärät opit pysty harhauttamaan sen keskuudessa minkään kokoisia ihmisryhmiä. Jokaisella kansalla, joka on päässyt sellaiseen tilanteeseen, että sen keskuudessa voidaan levittää huonoja oppeja painotuotteiden välityksellä, on kuitenkin hallussaan myös vastamyrkkynä painotuotteita, jotka kumoavat nuo opit ja torjuvat niiden vaikutusta. Ellei kansan keskuudessa ole ihmisiä, jotka taistelevat valhetta vastaan, tämä on osoitus rappiosta, jota painovapaus tuskin voi syventää. Kenelläkään ei kuitenkaan ole aihetta olettaa Suomen kansan olevan sellaisella tasolla, että totuudelta puuttuisi sen keskuudessa puolustajia. Jokainen, joka tuntee tämän kansan ja sen eri kerrokset, on väistämättä vakuuttunut siitä, että yritykset hankkia kannattajia uskonnollisille tai poliittisille opeille jäävät täällä aina harvinaisiksi jo siitäkin syystä, että niiden menestymisen mahdollisuudet ovat perin vähäiset. Kaikissa maissa on havaittu, että nimenomaan suurten kaupunkien väkijoukot kerääntyvät tuollaisten oppien ja opettajien ympärille. Suomessa ei ole suuria kaupunkeja. Maaseudun varaton väestö taas jää valitettavasti vielä pitkäksi aikaa painovapauden niin hyvien kuin huonojenkin vaikutusten tavoittamattomiin.

Vaikka ruotsinkielisen sivistyneen yhteiskuntaluokan oma kirjallisuus ei ole mitenkään runsasta, se on kuitenkin, kuten sanottu, pysynyt Ruotsin kirjallisuuden välityksellä katkeamattomassa yhteydessä oman aikansa tietämykseen. Ja etäisyydestä on ollut sikäli etua, että tässä maassa on luettu huonoa kirjallisuutta vähemmän kuin hyvää. Yleisen tietämyksen tason parhaana tukena ovat kuitenkin olleet virkamieskoulutuksen tutkintovaatimukset. Niinpä tämän yhteiskuntaluokan piirissä jokaisen opin ottaa vastaan jo kehittynyt arvostelukyky, joka vaatii perusteluja ja todisteita. Kansan suurilta joukoilta tätä ei voida odottaa. Sen suojana harhaoppeja vastaan on toistaiseksi sen yleisesti vanhoillinen mielenlaatu, sen pitäytyminen kirkon opissa, sen vakaat tavat ja syvään juurtunut lainkuuliaisuus.

Ja silti muuan asia on selvä. Painovapautta ryhdytään käyttämään väärin. Mikään kansa ei opi vapauden oikeaa käyttöä kokeilematta sen väärinkäyttöä. Täällä tosin eletään sellaisessa viattomuuden tilassa, ettei kukaan juuri ajattelekaan tällaista mahdollisuutta. Voidaan kuitenkin pitää varmana, että muutaman vuoden kuluttua painovapaudella on monia vastustajia. Samat asianosaiset, jotka aiheuttavat tämän vastustuksen, saavat silloin tervetulleen tilaisuuden väittää vastapuolta ”valon” vastustajiksi esiintyäkseen itse valon ystävinä, vaikka voivat toki syvällisemmässä mielessä olla pimeyden apostoleja. Tuo tuollainen on väistämätöntä. Aika tuo asiaan parannuksen. Väärinkäyttö nostattaa vähitellen myös mukavuudenhaluiset ja välin­pitä­mättömät taisteluun totuuden puolesta, ja vaikka lehdistönvapauden oloissa ei koskaan saada nälkäistä sensaationtavoittelua tyydytetyksi, se kuitenkin sysätään vähitellen omalle erilliselle alueelleen, jolla se on voimaton ja jää merkityksettömäksi. Tällaisen lehdistön ituja on kyllä tässäkin maassa havaittavissa. Kaikissa maissa pitää paikkansa havainto, että matalamie­li­simmät esiintyjät ryhtyvät innokkaimmin julistamaan vapauden ja isänmaan asiaa, eivät opillisia näkökohtia painottamalla, vaan osoittelemalla kum­mallekin vaarallisia henkilöitä; ja tällainen henkilöhän heidän mielestään on jokainen yksilö, jolla on valtiossa vaikutus- ja muuta valtaa. Kestää aikansa, ennen kuin julkisuuden henkilöt tottuvat tähän. Tuollaisia hyökkäyksiä pelätään tässä maassa vielä pahasti, jopa melkoista nöyristelyäkin on liian selvästi havaittavissa.

Painovapaus ei sen sijaan voi tuottaa täällä koskaan minkäänlaista vaaraa yhteiskuntajärjestykselle. Jo kansallinen luonteenlaatu torjuu kaiken, mikä pyrkisi sitä väkivalloin horjuttamaan. Tämä luonne on kehittynyt sodan tuottamien onnettomuuksien vaikutuksesta. Kansa, joka on saanut vuosisatoja kestää sotaa omalla maaperällään, oppii rakastamaan järjestynyttä yhteiskuntaa ja rauhaa. Kansalaisilla on lisäksi maassa niin laaja vapaus, että vain harvat Euroopan kansat ovat päässeet vielä pitemmälle. Tämä vapaus on suunnattoman arvokas perintö Ruotsin yhteydessä eletyltä ajalta. Yleinen hyvinvointi ei ole korkealla tasolla verrattuna suotuisammissa oloissa elävien ja vanhempien sivistysmaiden saavutuksiin, mutta tarpeet ovat samassa suhteessa vähäisempiä, ja toimeentulo on joka tapauksessa tasaisemmin jakautunutta ja runsaampaa kuin koskaan aikaisemmin tässä maassa. Tällaisissa oloissa ei mikään kansa ole altis heittäytymään mullistuksiin, jotka voisivat vaarantaa yksilön tällaisen tyynen ja lakiin nojautuvan yhteiskunnallisen aseman. Mutta henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden vuosisatojen ajan nauttima lain turva on myös kasvattanut Suomen kansaan sellaisen kiintymyksen järjestykseen ja lakiin, että liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään kansa ylitä sitä tässä suhteessa. On useinkin murheellista nähdä, miten massojen tietämättömyyttä käytetään hyväksi niiden intohimoja lietsottaessa. Tämä onnistuu kuitenkin harvoin sellaisen kansan keskuudessa, jonka toimeentulo on järjestyksessä ja joka ei kärsi sortoa. Vain uskonnolliselle kiihkoilulle saattaa tuollaisissa oloissa löytyä maaperää. Se saadaan toki kuitenkin helpommin viriämään ilman painovapautta kuin painovapauden avulla. On myönnettävä, että suomalainen luonne on verraten altis pohtimaan teorioita ja näin ollen myös taipuvainen lahkolaisuuteen. Menneiden aikojen historia osoittaa tämän. Kuitenkin se myös osoittaa lahkolaisuuden menestyneen parhaiten pimeydessä, kun taas viime aikoina, jolloin opit ovat saaneet tulla julkisuuteen, osapuolten esiintymisestä on kadonnut pyrkimys eristäytyä omaan erinomaisuuteensa. Painovapaus herättää kuitenkin nykyisin pelkoa varsinaisesti siitä syystä, että sen pelätään aiheuttavan yhteiskunnallisia ja poliittisia levottomuuksia, jotka johtaisivat väkivaltaisiin yrityksiin vallitsevan järjestyksen kumoamiseksi. Toivoaksemme Suomessa ei ole ketään niin suurta narria, että hän uskoisi täällä voitavan saada aikaan mitään tuontapaista. Kaupunkien asukkaat pitäisivät yritystä naurettavana, mutta sangen epävarmaa on, selviytyisivätkö yrittäjät rahvaan käsistä saamatta kunnolla selkäänsä.

Suomen kansa on mieleltään monarkistinen. Suurella enemmistöllä ei ole mielikuvaakaan mistään muunlaisesta hallitustavasta kuin monarkiasta. Hallitsija on ollut ja on yhä rahvaan käsityksen mukaan sen puolustaja herroja vastaan. Täällä niin kuin Ruotsissakin myös kaupunkien porvaristo on aina asettunut hallitsijan puolelle aikoina, jolloin aateli vielä kiisteli kuninkaiden kanssa vallasta. Ei hallitsija, vaan aateli on täällä ollut talonpoikien sortaja, vaikka onkin lisättävä, että myöhempinä aikoina on aina ilmennyt joitakin hajanaisia esimerkkitapauksia aatelittomienkin virkamiesten ylimielisyydestä ja ahneudesta. Tämä on onneksi kadonnut yhä täydellisemmin ja sen mukana myös suuri osa siitä herrasmiehiin kohdistuvasta epäluuloisuudesta, jota myös erikielisyys on osaltaan pitänyt yllä.

Kansan keskuudessa on perinteisesti elänyt tietoisuus sille kuuluvista poliittisista oikeuksista. Lakikirja on ollut pyhä kirja, ja varsin monet lienevät uskoneet ja uskonevat yhä, ettei mikään ihmisvoima voi muuttaa sen sisällöstä sanaakaan. Samoin on lujasti uskottu, ettei veroja saa korottaa ilman maksajien vapaaehtoista suostumusta. Ja vielä kummallisuus: vaikka perustuslait ovat olleet tuntematonta kirjallisuutta suurimmalle osalle nyt elävästä ruotsinkielisen sivistyksen saaneesta sukupolvesta, suomenkielisellä rahvaalla on ollut ne luettavanaan useina tuhansina kappaleina. Tuollainen luettava on pitänyt kaukaisilla metsäseuduilla ainakin yllä tietoisuutta siitä, ettei hallituksen valta ole rajatonta mielivaltaa. Jokaisen kirkon seinälle ripustettu hallitsijanvakuutus on muistuttanut siitäkin, että jopa itsellään hallitsijalla on antamansa lupaukset täytettävänään. Rahvaalta ei voi odottaa poliittista kehittyneisyyttä. Jos laki pysyy voimassa eikä veroja koroteta, se kokee oikeuksiensa olevan tallella. Verojen osalta on toki kuultu ilmauksia tyytymättömyydestä, kun rahanarvon muuttuminen tai keskimääräisen verohinnan korkeus ovat aiheuttaneet niissä muutoksia. On epäilty, onko joka kohdassa menetelty oikein. Mutta kun viljakappojen määrä ei veroja maksettaessa kuitenkaan ole kasvanut suuremmaksi kuin se on vanhastaan ollut ja kun viljaa on varsin usein saanut lunastaa käypää kauppahintaa halvemmalla, on rauhoituttu, ja tietoisuus siitä, että tämä on kuitenkin oikein eikä veroja saa korottaa, on säilynyt järkkymättömänä. Tällainen kansan tietoisuus omista oikeuksistaan on vahvin yhteiskuntajärjestyksen turva. Usko siihen, että esivalta on olemassa puolustaakseen maata ja valtakuntaa, pitääkseen yllä lakia ja oikeutta, saa tukea siitä vakaasta käsityksestä, että senkin vallalla on lain asettamat rajansa. Eivätkä mitkään vallankumoukselliset opit saa sijaa kansan keskuudessa, niin kauan kuin näitä rajoja ei ylitetä.

Jos siis ajatellaan vain mahdollisuutta, että painettu sana voisi heti johtaa yhteiskuntajärjestyksen häiriintymiseen, voidaan Suomessa kaikkea tuon­suuntaista pelkoa pitää kuvitteluna, ja painovapaus voitaisiin täällä aivan hyvin jättää kokonaan vaille valvontaa. Kukaan ajatteleva ihminen ei kuitenkaan tätä vaadi. Jos totutaan näkemään, että ihmiskunnan pyhinä pitämiä asioita julkisesti halveksitaan ja pilkataan, tämä vaikuttaa kansan keskuudessa väistämättä myös toimintaan. On siis oltava mahdollisuus tuommoisten purkausten estämiseen ja niistä on tuomittava lain määräämä rangaistus, kunnes yleisten asioiden vaalimisen henki on kyllin vahva tekemään lakiin perustuvan uhan tarpeettomaksi ja tuomitsemaan ne häpeään ja halveksunnan alaisiksi. Ne harvat kansat, joiden keskuudessa suvaitaan kaikkia uskonnollisia ja po­liittisia oppeja ja melkeinpä millaisia hyvänsä sanallisia hyökkäyksiä hallitusta vastaan, eivät ole aivan äkkiä kehittäneet niin lujaa yhteiskuntarakennetta, että lain soveltaminen on käynyt tarpeettomaksi. Me täällä Suomessa emme voi luulla itsestämme niin suuria, että haluaisimme asettua niiden maailman sivistyneimpien kansakuntien rinnalle, jotka ovat jo suunnilleen sata vuotta nauttineet mitä laajinta kirkollista ja poliittista vapautta – tai pikemminkin niiden yläpuolelle; onhan kaikissa maissa toki olemassa laki ja rangaistuskäytäntö painovapauden väärinkäytön estämiseksi.

Olemme pyrkineet osoittamaan, että Suomen kansan voidaan arvioida päässeen sellaiselle sivistystasolle, että se tuntee painovapauden välttämättömäksi tarpeekseen, ja niin kehittyneeseen yhteiskuntaan, että se pystyy kestämään tämän vapauden. Meidän on lisättävä kummaltakin kannalta tärkein asia: jos maassa pidetään valtiopäiviä, painovapauden täytyy olla siellä voimassa; jos Suomen kansa on kypsä siihen poliittiseen vapauteen, jota perustuslaillinen valtiojärjestys edellyttää, se on kypsä myös sananvapauteen. Edellä on esitetty tämän kannan perustelut. Poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä koskevien mielipiteiden esittämisen vapaudesta on vielä lisättävä, että koska sen on valtiopäivillä oltava vapaata, ainoa keino olisi määrätä valtiopäiväkeskustelut salaisiksi, jos haluttaisiin tulla toimeen ilman painovapautta. Jos nimittäin mielipiteiden ilmaisemisen vapaus on valtiopäivillä esteetöntä ja istuntojen pöytäkirjat julkaistaan painettuina, ei voida myöskään estää vapaata keskustelua näistä kannanotoista. Ja yleensäkin: edustuksellista valtiosääntöä ei nykyään ole missään olemassa ilman painovapautta – no, onpa sentään Ranskassa, missä edustajat eivät ole kansan, vaan hallituksen asiamiehiä ja missä on ollut yhdentekevää, ovatko he puhuneet vai olleet vaiti. Mutta tuollainen edustuslaitos ei ole Suomen perustuslakien eikä hallitsijan tahdon mukainen.

 

Tarkastelustamme on vielä jäljellä muuan item [yksityiskohta], jota ei voida eikä pidäkään jättää huomioon ottamatta. Suomen tapahtumista Venäjää kiinnostaa menettely painovapausasiassa enemmän kuin mikään muu seikka. Täällä ei voida vaatia, että Venäjän hallituksen on tullirajansa valvonnassa oletettava Suomen olevan luvattoman kirjallisuuden välivarasto, mikäli sananvapauden käyttö painotuotteissa pysyy Venäjällä toisenlaisena kuin Suomen muuttuvissa oloissa. Sanomme: tätä vaatimusta ei voida asettaa, sillä sen tuloksettomuus osoittaisi sen merkityksettömyyden.

Asiassa kuin asiassa on kuitenkin keskitie, jolla Suomen ja keisarikunnan edut voidaan yhdistää. Venäjälle on samantekevää, mitä Suomessa suomeksi ja ruotsiksi painetaan. Siellä ei näiden tekstien lukijoita ole.

Suomen kehitys riippuu monien asioiden osalta keisarikunnan oloista. Tämä on tosiasia, jonka pohtiminen on tarpeetonta. Sellaisissa tapauksissa, joissa tämä riippuvuus ei ole välttämätöntä, se ei kuitenkaan ole myöskään oikeudenmukaista. Ja näihin tapauksiin kuuluu painovapaus, sikäli kuin se koskee vain maan kielillä, suomeksi ja ruotsiksi, tapahtuvaa julkaisutoimintaa. Tätä kysymystä voidaan ja pitää tarkastella vain ja ainoastaan Suomen näkökulmasta, arvioiden sitä, mikä Suomen kansan nykyisen kulttuuritason takia on välttämätöntä.

Näin ollen kaikki muu maassa tapahtuva kirjapainotoiminta suomen- ja ruotsinkielistä lukuun ottamatta voidaan jättää millaisen tahansa kohtalon armoille. – Painovapauteen liittyy kuitenkin myös oikeus kirjojen tuontiin. Tähänkin liittyy hankaluuksia, jotka ovat kuitenkin pikemminkin näennäisiä kuin todellisia.

Suomen älyllisen sivistyksen taso riippuu ensisijaisesti ja hyvin merkittävältä osaltaan ruotsalaisen kirjallisuuden saatavuudesta. Se voidaan rinnastaa aineistoon, jota Suomessa painetaan ruotsiksi. Maan itärajan takana sitä ei lueta; Pietarin muutamia ruotsia puhuvia asukkaita ei tarvinne ottaa huomioon. Maahan tuotava ruotsalainen kirjallisuus on siis ainoastaan Suomea koskeva asia.

Muuta ulkomaista kirjan muodossa ilmestynyttä kirjallisuutta taas kohdellaan varmaan Venäjälläkin ainoastaan ylemmän yhteiskuntaluokan saatavissa olevana aineistona tulevaisuudessakin vaihtelevassa määrässä poikkeuksellisesti, kuten tähänkin saakka lienee menetelty. Tuontiin Suomen kautta voisi antaa aihetta vain sellainen kirjallisuus, joka käsittelee Venäjän oloja ja josta osa on tarkoitettu levitettäväksi Venäjälle, kuten tunnettua, jopa selvästi sanottuna tavoitteena valtiollisen mullistuksen valmistelu. Ei tarvitse vakuutella, ettei yhdelläkään suomalaisella ole halua eikä hänellä pidä eikä saa olla mitään tekemistä viimeksi mainitun kirjallisuuden kanssa. Täällä ei kukaan voi pitää kohtuuttomana sitä, että kaikkien venäjänkielisten painotuotteiden tuonti ulkomailta kielletään. Myös Suomen painovapauslain on tietysti määrättävä rangaistus kaikesta, mitä voidaan pitää keisarikuntaa loukkaavana. Niinpä kaikki vieraskielinen Venäjän oloja koskeva kirjallisuus voidaankin sitäkin suuremmalla syyllä alistaa millaiseen ennakolta ehkäisevään tarkastukseen tahansa.

Vaikka tämä myönnetäänkin tarpeelliseksi vieraskielisen kirjan muodossa julkaistun kirjallisuuden osalta, vielä hankalampaa on tavoitella ulkomaisten sanomalehtien tuonnin vapautta, etenkin kun ne saapuvat maahan virallisten kanavien ja osaksi Venäjän kautta. Kirjojen tuonnin osalta voidaan hyvin perustein vaatia, ettei myöskään kirjallisuutta, joka ei käsittele Venäjän oloja, pidä alistaa minkään muun lain alaiseksi kuin kotimaisia suomen- ja ruotsinkielisiä painotuotteita. Onhan nimittäin selvää, että sellaista kirjallisuutta, jota maassa voidaan painattaa, täytyy täällä voida levittää myös ulkomaisena. Ja ratkaisu siitä, mikä on laadultaan soveliasta, on tietysti tehtävä samoin kuin ratkaisut mainitusta kotimaisesta kirjallisuudesta eli tätä koskevan painovapauslain antamisen jälkeen sen määräysten mukaisesti. Ulkomaiseen sanomalehdistöön tätä ei kuitenkaan yleensä voida soveltaa. Esim. jonkin postitse saapuvan sanomalehden yksittäisen numeron takavarikointi ja sen jälkeen seuraava tuomioistuimen ratkaisu takavarikoinnin hyväksymisestä tai kumoamisesta olisi järjetöntä, etenkin kun kukaan ei joudu vastuuseen sisällöstä. Eivätkä ne erityiset seikat, jotka on otettava huomioon myös ulkomaisten kirjojen tuonnin osalta, ole ratkaistavissa suomalaisessa tuomioistuimessa, kuten jokainen helposti havaitsee.

Johtopäätökseksi tästä esityksestämme siis koituu, että niin kotimaassa tapahtuva vieraskielisen aineiston painattaminen kuin ulkomainenkin kirjallisuus joutuvat olojen pakosta erikoislainsäädännön alaisiksi. Ne yksityiskohtaiset säädökset, joihin olemme viitanneet pitäen niitä tässä yhteydessä mahdollisina, tähtäävät vain ulkomaisen kirjan muodossa julkaistun kirjallisuuden ja muun tähän yhteyteen kuuluvan aineiston erottamiseen toisistaan. Onhan nimittäin kohtuullista vaatia, että ulkomaisen kirjallisuuden sallittavuutta tai kieltämistä arvioitaisiin vain Suomen olojen perusteella silloin, kun siinä ei missään mielessä kosketella keisarikuntaa. Suomen kansan on puolustettava sivistystään, oikeuttaan päästä osalliseksi nykyajan tietämyksestä. Olemme lisäksi yrittäneet osoittaa, ettei tämän kirjallisuuden sallittavuutta voida määritellä toisin kuin maan kielillä julkaistujen kotimaisten painotuotteiden. Olisihan toki sangen epäjohdonmukaista estää esim. jonkin sellaisen saksankielisen painotuotteen levittäminen, joka voidaan esteettä julkaista täällä ruotsiksi käännettynä.

Lisäksi on selvää, ettemme pidä edellä edellytettyjä rajoitusmääräyksiä sinänsä toivottavina, emme edes välttämättöminäkään. Niiden käyttö ja sisältö riippuvat pakostakin siitä, millaisiksi muotoutuvat ne olot, joiden takia niitä säädetään. Tässä suhteessa lienee hyväksi, ettei tässä maassa kuvitella liikoja. Olemme voineet ottaa huomioon vain olemassa olevan asioiden tilan.

Mutta miten kaikki muu järjestettäneenkin, on nimenomaan pidettävä kiinni siitä, että ruotsin- ja suomenkielisten painotuotteiden julkaisemista tässä maassa valvotaan ainoastaan ja vain painovapauslailla ja että ratkaisu tekstien levittämisen sallittavuudesta jätetään tämän perusteella laillisten tuomioistuinten tehtäväksi. Perustelemme tätä vaatimusta ennen kaikkea sillä varmalla tosiasialla, etteivät painovapauden saamista tähän maahan vaadi enää vain muutamat yksilöt eikä vaatimus nouse enää vain jonkin suppean yhteiskuntaluokan piiristä, vaan koko kansa on sen kannalla täysin tietoisesti. Tämä tieto ei merkitse sellaista vakuutusta, että maan jokainen torppari osaisi puhua painovapaudesta, vaan vain sitä, että maan joka kolkassa on myös suomenkielisiä talonpoikia, jotka pitävät tämän vaatimuksen täyttämistä maan henkisen ja aineellisen kehityksen ehdottomana edellytyksenä. Eikä voi olla odottamatonta, että juuri he luottavat eniten niihin ihmetekoihin, joita painovapaus saa aikaan. Elähän kai heistä monikin vielä siinä lapsenmielisessä uskossa, että kaikki kirjojen ja sanomalehtitekstien kirjoittajat ovat paitsi paljon tietäviä ja viisaita myös rehellisiä ihmisiä.

Lopuksi: painovapautta ei maassa ole, niin kauan kuin sitä ei ole laissa säädetty. Suomessa varsinainen laki on hallitsijan ja säätyjen yhteisellä päätöksellä syntynyt säädös. Painovapauslakikin on siis hyväksyttävä tällä tavalla. Painovapaus on poliittinen oikeus; poliittiset oikeudet on kuitenkin vain sillä, jonka vallassa on oikeuksien luovuttaminen. Sananvapautta kuten poliittista vapautta yleensäkään ei kansa voi saada hetkittäin sattumanvaraisesti myönnettynä lupana oikeuden käyttämiseen. Asiaa tarkemmin tutkittaessa havaitaan varmaankin myös, että painovapaussäädöksen voimaansaattamiseksi tarvitaan lisäyksiä moniinkin voimassa olevan yleisen lain kohtiin. Eikä tämä voi tapahtua ilman säätyjen suostumusta.4

Useimmissa perustuslaillisesti hallituissa maissa painovapaus taataan perustuslaeissa. Suomessa ei ensimmäisillä valtiopäivillä hevin voida pyytää perustuslakien muuttamista. Painovapauslaki ei myöskään sovellu perustuslaiksi, vaikkakin painovapaus sinänsä on poliittinen oikeus. Sen määrittely kuuluu yleisen lain piiriin, ja hallitusmuodon tälle antamat takeet riittävät myös painovapauden pitämiseen voimassa.

Kun vaaditaan yhteiskunnallisia uudistuksia, on vaatimukset välttämättä rajoitettava sellaisiksi, että niiden toteuttaminen on ajan tilanteessa mahdollista. Mutta mitä niukemmiksi vaatimukset rajataan, sitä tiukemmin niistä on pidettävä kiinni. Siispä nämä kaksi kohtaa – painovapaus tässä maassa suomeksi ja ruotsiksi painettaville teksteille sekä tämän tarkoituksen täyttävä, säätyjen myötävaikutuksella säädettävä painovapauslaki – ovat mielestämme välttämättömiä ehtoja sellaisen olotilan toteutumiselle, joka voi vastata Suomen kansan nykyisiä tarpeita. Muu voidaan jättää sen varaan, mitä olot saattavat sallia. J. V. S.

 

 

  • 1. Tämä koskee ensisijaisesti kansakoulua. Kuitenkin myös oppikoulu on esim. täällä Suomessa privilegioiden varassa – saksalaisen mallin mukaan.
  • 2. Ks. tämän lehden vuosikerran 1861 s. 483 [viittaus arvosteluun Adolphe Thiersin teoksen Histoire du Consulat et de l’Empire 18. ja 19. osasta; ks. tässä suomennossarjassa 17.osa, Lbl nro 7, heinäkuu 1861, Ulkomaista kirjallisuutta].
  • 3. Naiset ja lapset mukaan luettuna.
  • 4. Ei siis voitane mitään sille, että nykyinen asioiden tila jatkuu ensimmäisiin valtiopäiviin saakka. Hallitus voi vapaamielisesti asioihin suhtautumalla vähentää tästä aiheutuvia hankaluuksia. Kaikki tietävät jo, mitä kysymyksiä näillä valtiopäivillä voi käsiteltäviksi tulla; ja tiedetään myös, että näistä kysymyksistä voidaan esteettömästi keskustella painotuotteiden välityksellä. Sanomalehdistä on saatu lukea painatusasioiden komissiolle esitetty kehotus ehdottaa painovapauden säätämistä muitta mutkitta, vain yleisen lain säädösten varaan. Kukaan ei hevin voi antaa nimeään noin harkitsemattoman ehdotuksen tueksi – ja tämä on lempein mahdollinen arviointi tuollaisesta esiintymisestä. Painovapauslaista ei tiedetä yhtään mitään, kun väitetään, että vuoden 1734 laki sisältää edes välttämättömimmätkään tätä asiaa koskevat määrittelyt. Kuka esim. on vastuussa painatusasioissa tapahtuneesta rikkomuksesta? Kirjanpainaja, kustantaja, julkaisija vai kirjoittaja? Viimeksi mainittu, vastataan varmaan. Mutta jos hän on tuntematon, kuka silloin joutuu vastuuseen? – Yleinen laki ei sano tällaisista asioista mitään. Tämä tässä vain esimerkkinä. Pikaisinkin silmäys johonkin uudehkoon painatuslakiin voi opettaa, että sellaisen laatimiseen tarvitaan melkoisen paljon oikeusopillista asiantuntemusta ja terävää älyä ja että se kattaa alueen, josta meidän yleinen lakimme ei oikeastaan tiedä mitään, vaikkakin painovapaudesta säädetty laki voi joissakin harvoissa tapauksissa viitata yleiseen lakiin. Vielä harkitsemattomampaa on kuitenkin luulla, että hallitus suostuisi myöntymään tuollaiseen lailla säätelemättömään painovapauteen. Pitää itse suhtautua asioihin melko suurpiirteisesti voidakseen houkutella muita välittämään eteenpäin moisia lapsellisia päähänpistoja. On hyvä, että julkaisemisen yhteydessä nimet ovat jääneet pois vetoomuksen alta. Eihän olisi hauskaa nähdä viisaammankin väen olevan mukana tuulta pieksämässä. Tässä artikkelissa esitettyjä mielipiteitä voi kannattaa tai olla kannattamatta. Jokainen voi kuitenkin sen perusteella ymmärtää, että olemassa olevat olot on otettava huomioon ja että painovapauden julistaminen muitta mutkitta on jo siitäkin syystä mahdotonta. Olisi voitu ehdottaa jonkinlaisen painovapauslain antamista hallituksen väliaikaisena ensimmäisiin valtiopäiviin asti voimassa olevana asetuksena. Sellainenkin ehdotus voi kuitenkin perustua vain siihen, ettei asiaa tunneta. Painovapauslakiin on nimittäin pakostakin sisällytettävä sellaisia määräyksiä, joita kukaan ei voi vahvistaa noudatettaviksi ilman säätyjen suostumusta. Saattaa ehkä jopa käydä ilmi, että sellaisen yhteydessä yleisenkin lain muuttaminen osoittautuu välttämättömäksi.

Vertailu