Litteraturblad nro 4 ja nro 7, huhtikuu ja heinäkuu 1857: Yliopisto ja pääkaupunki

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.4.1857
Pvm kommentti: 
Myös 1.7.1857. Päivämäärät eivät ole tarkkoja.
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Pelkäämme, että monen mielestä tämä kirjoitus vastaa huonosti otsikkoaan. Odotetaan näet ehkä, että tässä kuvaillaan Suomen yliopiston kolmikymmenvuotisen pääkaupunkielämän vaiheita tai vain luodaan katsaus nykypäivän oloihin tässä suhteessa.

Mutta sellainen ei kuulu tämän artikkelin eikä tämän lehden ohjelmaan. Voi olla kiintoisaa kuulla yhtä ja toista päiväntapahtumista. Ajattelevan ihmisen on kuitenkin paljon kiinnostavampaa perehtyä johtaviin periaatteisiin. Sillä vain siten voi yleisissä kysymyksissä täysin vakuuttua siitä, miten on oltava, kun taas tieto siitä, miten nykyään on, jättää vielä laajan liikkumavaran kuvittelulle, mitä muissa oloissa voi tai olisi voinut olla, eikä kuitenkaan saada varmaa tietoa nykyisen eduista tai puutteista.

Yleisessä tutkimuksessa ei silti pidä jättää olevia oloja kokonaan näkyvistä, sillä tutkinta periaatteiden näkökulmasta on aina koetinkivenä niiden oikeellisuudesta, ja vertailu antaa tiedon siitä, mikä käsillä olevassa on puutteellista.

Aika kuluu niin nopeasti, että kun puhutaan kahdesta viimeksi pääkaupunkiin, Berliiniin ja Lontooseen, perustetusta yliopistosta, puhutaan väkisinkin jo menneisyyteen kuuluvista tapahtumista. Mutta voidaan sanoa molempien kuitenkin vasta tänä aikana antaneen todistuksen perustamisen eduista ja haitoista.

Lontoon yliopiston luonteella ja asemalla ei ole kysymyksen suhteen suurtakaan merkitystä. Se on nimittäin yksityisyritys, jonka whig-puolue on perustanut vastapainoksi torylaisten Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen vaikutukselle ja avaamaan yliopisto-opinnot myös muille kuin episkopaalisen kirkon kannattajille; siksi tällä yliopistolla ei ole teologista tiedekuntaa. Se sai pian kilpailevan laitoksen King’s Collegesta, jonka toryt perustivat myös pääkaupunkiin episkopaalisen kirkon lukuun. Lääketieteen opintoja harjoitetaan Lontoon suurissa sairaaloissa, juridiikkaa vanhoissa juristikouluissa, ja kun King’s Collegessa etupäässä korostetaan luonnontieteiden harrastusta ja vanhat yliopistot puolestaan edustavat etupäässä humanistisia opintoja, niin on uusi, vapaa yliopisto joutunut melkoiseen kilpailuun. Vaikein kohta kilpailussa vanhojen yliopistojen kanssa on kuitenkin niiden runsaat lahjoitukset, joiden ansiosta valtaosalla niiden opiskelijoista on ollut vapaa ylöspito, suorastaan ylenpalttisena. Uudella yliopistolla ei lisäksi olemassaolonsa ensimmäisenä kymmenenä vuotena ollut oikeutta jakaa oppiarvoja, eikä sillä oikeastaan ole sitä vieläkään. Mutta kun ”London Universityyn” on nykyään perustettu tutkintokollegio jakamaan tiedekunta-arvoja, on ainakin tämä este whigien oppilaitoksen kehittymiseltä poistettu. Silti näyttävät esitetyt seikat yhdessä vaikuttaneen, ettei siitä ole tullut merkittävästi parempaa vanhoihin yliopistoihin verrattuna.

Aivan toisin on Berliinin yliopiston laita, joka kiistatta on edellä kaikkia muita Saksan yliopistoja.

Sen perustaminen ei luonnollisesti ollut mikään yksityinen hanke. Merkittävää on, että se tapahtui aikana, jolloin kukistettu ja silvottu Preussin valtakunta koetti ja onnistuikin pelastautumaan synnyttämällä uudestaan kansanhengen. Sitä myös arvostettiin tässä suhteessa, siitä ikuinen kunnia niille miehille jotka ylevästi ajattelivat tieteellisen tiedon olevan kantavana voimana kansan siveelliseen nousuun. Merkittävää on myös, että alussa hanketta vastusti silloinen ministeri Stein, jonka valistunutta ja tarmokasta toimintaa Preussin on kiittäminen lähes koko uudistumisestaan ja josta pian tuli myös yliopiston innokas kehittäjä. Hänet sai muuttamaan mielensä kuuluisa filosofi Wolf, ja aikakirjoissa on säilynyt pääpiirteissään molempien pisteliäisyydestä kertova tyypillinen keskustelu, joka käytiin ministerin ja oppineen välillä. Edellinen, joka aikaisemmin oli julistanut ehdotuksen suorastaan mielipuoliseksi, aloitti heti Wolffin nähdessään: ”En ole samaa mieltä kanssanne!” ”En minäkään ole samaa mieltä kanssani!” vastasi Wolff ja pakotti siten ällistyneen korkea-arvoisuuden kuuntelemaan järkisyitä. Avustajina Wolffilla oli v. Humboldtin ja historioitsija Joh. v. Müllerin kaltaisia miehiä. Kuten muutkin, jotka asemansa vuoksi joutuvat tekemisiin kaikenlaisten asioiden kanssa, oli tuo kuitenkin harvinaisen älykäs ministeri tuskin saattanut pohtia kysymystä tarkemmin. Vaikka hän olikin kiivas eikä oikein hyväksynyt vastaväitteitä, häntä onneksi elähdytti erityisen lämmin isänmaanrakkaus, niin että elämänsä tieteelle ja sen työskentelyehdoille omistaneet miehet saivat hänestä tuon tunteen synnyttämän liittolaisen. Se riitti: asia päätettiin ja toteutettiin ripeästi, ja Preussin kansa ja koko Saksa ylistävät nykyään Berliinin yliopiston perustajia.

Esimerkkiä seurattiin Baijerissa siirtämällä Landshutin yliopisto Müncheniin 1826. Belgiassa lakkautettiin Löwenin yliopisto 1830 ja uusi yliopisto perustettiin Brysseliin 1834. Kummassakaan maassa ei ole ollut syytä katua hanketta. Prahalla ja Wienillä on varhaisista ajoista ollut oma yliopisto. Leipzig on väkiluvultaan ja merkitykseltään Sachsenin pääkaupunki. Saksassa on vain pikkuvaltioiden pääkaupunkeja, jotka ovat vailla yliopistoa, osittain siitä syystä että useilla valtioilla on yhteinen yliopisto, osittain siksi että kyseiset yliopistot ovat syntyneet ennen näiden valtioiden syntyä. Pariisilla on kuten tunnettua tiedekuntansa muinaisista ajoista saakka. Kööpenhaminassa ja Torinossa on samoin ollut jo kauan yliopisto. Samoin Edinburghissa, Dublinissa, Pestissä ym. Norjan Kristianiassa [Oslossa] on ollut yliopisto vuodesta 1837. Madridissa ei ole, ei liioin Lissabonissa eikä Roomassa, ja hämmästyen täytyy lisätä, ei liioin Tukholmassa, vaikka on myös lisättävä, että Upsalan yliopiston siirtoa Tukholmaan on kauan vaadittu, ja varmasti voi ennustaa, että se ennemmin tai myöhemmin tapahtuu.

Jo se seikka, että on niin yleistä, etteivät vain itsenäisten valtioiden pääkaupungit vaan myös monen alusmaan pääkaupungit ovat houkutelleet yliopistoja puoleensa, näyttää todistavan, että tämä johtuu asian luonteeseen liittyvistä syistä. Useissa tapauksissa voidaan esittää useita vaikuttavia syitä, jotka ovat aiheuttaneet yliopiston perustamisen johonkin pääkaupunkiin tai sen muuton sinne. Mutta tällaisia asioita eivät ohjaa sattumanvaraiset syyt.

Verraten mitätönkin vähäisen maan pääkaupunki on paikka, josta mielipiteet ja tavat leviävät muihin kaupunkeihin ja edelleen maaseudulle. Sanotaan, että pääkaupunki määrää hyvässä ja pahassa. Onneksi enemmän hyvässä kuin pahassa; sillä vain hyvä hakeutuu päivänvaloon ja sillä on siten laajempi toimintapiiri. Tavallisesti ovat annetut olot ja seudun luonnostaan hyvä sijainti jo tehneet siitä teollisuuden ja kaupan keskuksen, tai ovat vaikuttaneet sen valintaan pääkaupungiksi ja sitten johtavat sen kukoistukseen. Tai vähemmän onnistuneessa valinnassa se saadaan aikaan parantamalla erityisin toimenpitein kulkuyhteyksiä jne. Keskushallinnon sijaintipaikkana pääkaupunki vetää puoleensa henkisiä voimia, jotka siellä parhaiten pääsevät vaikuttamaan. Jopa pääkaupunkiin kokoontuvan onnenonkijoiden joukon täytyy saada edes uskotella olevansa tietävää ja älykästä väkeä. Väenpaljouden kasvu vetää huomion pois pikkukaupungin juoruilun kohteista, yksityisen elämän tapahtumista; se kiinnittyy luonnollisista syistä enemmän yleisiin asioihin ja julkisiin henkilöihin. Jopa isänmaallisuus on pikkukaupungissa ja maaseudulla paikallisempaa; sivistyneet pääkaupunginasukkaat taas joutuvat mittaamaan pääkaupungin menestystä ja kunniaa koko maan mukaan. Siellä taas, missä mielenkiinto kansan asioihin on valpasta ja vilkasta, on pakostakin yleisemmin tiedostettua, että jokainen kansa on riippuvainen yleisistä maailmanhistoriallisista tapahtumista. Mutta kaikessa tässä korkeampi älyllinen sivistys ilmenee kiinnostuksena yleiseen; ja missä on kiinnostusta, on myös kykyä vaikuttaa sen päämäärien hyväksi.

Tämä kuvaus toistaa hyvin tunnettua ja yleisesti tunnustettua asiantilaa. Mutta meille se on hyödyksi koska se viittaa sellaisiin seikkoihin, jotka lisäävät maan pääkaupungin merkitystä maan henkiselle ja aineelliselle kehitykselle.

Sellaisella seudulla ja sellaisen kansanjoukon keskuudessa, jossa on nähtävissä merkkejä yleisemmin levinneestä, edellä esitetyn kaltaisesta sivistyksestä, alkaa pian tuntua tarve saada tukea tieteellisistä pyrinnöistä. Siihen, mitä olemme kutsuneet harrastukseksi sivistykseen, kuuluu, että ihminen sekä tiedossa että toimessa yhä enemmän laajentaa ponnistelujaan ja toimintaansa, mutta juuri siten myös pyrkii etsimään niille lujaa pohjaa yleisistä periaatteista ja siihen liittyvästä tiedosta. Se hankitaan opinnoin, kokemuksin ja ajattelemalla. Mutta yksilön ja yleisen edun hyväksi herkeämättä toimivalla ei ole välttämättä varaa eikä aikaa tieteellisesti koetella periaatteiden oikeellisuutta kehittämällä niistä tiedon järjestelmä. Hänen täytyy aina tilanteensa mukaan valita auktoriteettinsa, ja vain toteuttamalla omaksuttuja periaatteita käytännön elämään hän voi arvioida niiden soveltamista kulloiseenkin tilanteeseen. Siten tiede ja tieteelliset laitokset tulevat tarpeellisiksi samassa suhteessa kuin yleinen henkinen sivistys kasvaa ja leviää. Sen seurauksena maan pääkaupunkikin nimenomaan ja ensimmäisenä tuntee tarpeen sulkea piiriinsä tieteen harjoittajia ja laitoksia tieteellisen sivistyksen välittäjiksi.

Pyrimme siksi seuraavassa käsittelemään sitä hyötyä, joka yliopistolla voi olla kuulumisesta maan pääkaupunkiin. Väitämme pääkaupungin tarvitsevan tieteellisiä laitoksia ja niiden joukossa yliopiston säilyttääkseen maansa suunnannäyttäjän aseman.

Kukaan tuskin uskoo, että pääkaupunki voisi sivistyneisyydellään merkittävästi hyödyttää maata, jos siltä itseltään täysin puuttuisivat tieteelliset laitokset. Luultavasti kuitenkin esim. tiedeakatemia voisi täyttää tarpeen.

Uskoaksemme siinä on kuitenkin omat puolensa. Tiedemiehelle ei todellakaan pelkkä kirjallinen ajatustenvaihto riitä. Hankittuaan arvostusta ja nimeä niin että hänen kirjoituksensa kaikkialla maailmassa saavat kuuntelevia oppilaita, hän voi tyytyä siihen. Mutta kun sellaista poikkeustilaa ei ole, ja ennen kuin se voi syntyä, hänellä täytyy silti olla oppilaita ja hänen täytyy pyrkiä muodostamaan koulukunta, jotta hänen oma intonsa ei jäähtyisi keskustelevan ja innostavan kiinnostuksen puutteeseen. Tästä säännöstä on vähän poikkeuksia, ja kuten sanottua ne sattuvat silloin niille, jotka ovat varhain saaneet Euroopassa kuuluisuutta. Sellainen ei-opettava tiedeakatemia ei ole vapaiden paikkojen täytössä omavarainen vaan riippuvainen siitä mitä sille ulkoa päin tarjotaan, ts. sattumasta. Siksi voi sattua, että sen tieteellinen elämä on pitkiä aikoja melkein näennäistä, kunnes sattumalta yksi tai useampi merkittävä henkilö nostaa sen toimintaa ja arvostusta. Päinvastaisiin esimerkkeihin ei kannata viitata, sillä ne vain näyttävät siltä. Itse l’Institut de France olisi hyvin keskinkertaisen maineessa ellei sen jäseninä olisi Collège de Francen, Bureau des Longitudesin, Museum d’histoire naturellen ja les Facultés’n dosentteja. Myös Berliinin akatemian jäsenet ovat samoja kuin Berliinin yliopiston professorit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että opettajankutsumus pitäisi yllä tieteellistä henkeä kun opetus rajoitetaan vain määrättyihin tutkintoläksyihin – mitä ei myöskään tapahdu Pariisin ja Berliinin tiedeakatemioiden jäsenten tapauksessa.

Lisäksi on huomattava, että akatemian jäsenten keskinäinen suullinen ajatustenvaihto voi luonnontieteissä joltain osin olla parempi kuin opetuksen elähdyttävä voima – mutta ei humanistisissa tieteissä. – Voidaan osoittaa kasvi, mineraali, kemiallinen preparaatti, fysikaalinen koe ja siitä pohtia monenlaista järkevää; mutta samalla tavoin ei voi esitellä palasta filosofiaa, historiaa tai kielentutkimusta. Kappale kiveä tai puuta ja sen nimeäminen ei nyt tosin sekään ole luonnontiedettä; mutta se voi tyydyttää uteliaisuutta, ja sen tietämisestä voi tulla tieteen materiaalia. Mutta humanistisille tieteille on tunnusomaista, että varsinaisesti vain systeemi, tieteellinen yhteys, tekee siitä kiinnostavaa. Tietojen siitä, mikä on kiinnostavaa, täytyy olla perusteellisia, yhteen liittyviä; ja juuri siksi niistä muodostuu opetusta. Sama seikka, mikä siten tekee niistä vähemmän omiaan suullisesti esitettäväksi akatemian istunnossa, estää niitä myös pääsemästä aikakauslehteen tieteelliseksi uutiseksi.

Kuitenkin lähinnä humanistinen tietämys luonnehtii älyllisesti sivistynyttä yleisöä. Luonnontieteellä on kyllä oma ideaalinen, puhtaasti tieteellinen arvonsa. Myös pelkät faktatiedot asioista ja esineistä kuuluvat yleiseen sivistykseen. Kuten tunnettua, riippuvat kaikki kansan aineellista hyvinvointia koskevat kysymykset ratkaisuiltaan luonnontieteistä. Kuitenkin juuri tieto joka sisältyy kansalliskirjallisuuteen, kielitieteeseen, historiaan, filosofiaan, ja tämä tietämys kaunokirjallisuuden välittämänä, muodostaa ensin kansanhengen, ei anna sille vain sen älyllistä leimaa vaan myös sen siveellisen asenteen. Juuri tähän tietoon nojaa myös uskonnollinen sivistys, ja kaiken tiedon jota yleisiin asioihin osallistuminen vaatii, tiedon laista, kansantaloudesta ja valtionhallinnosta, täytyy rakentua sille.

Tällä olemme halunneet osoittaa, kuinka myös suoraan tieteen edistämiseen tarkoitetut ylemmät tieteelliset laitokset vaativat menestyäkseen yhteyttä tieteellisiin sivistyslaitoksiin, kuinka varsinkin humanististen tieteiden viljelylle sellainen yhteys on välttämätön ja kuinka ne nimenomaan ovat määrääviä kansan yleiselle henkiselle ja siveelliselle kasvatukselle. Jos siis maan pääkaupungin täytyy muuriensa sisäpuolella vaalia myös tieteen hyväksi tehtävää työtä, päättelemme, että pääkaupungilla täytyy olla myös tieteellinen sivistyslaitos, yliopisto. Historiaan verrattaessa huomataan, että monissa tapauksissa yliopistot ovat edeltäneet ja niistä on syntynyt tiedeakatemioita, mutta myös päinvastaisessa järjestyksessä akatemiat ovat syntyneet aikaisemmin ja vasta myöhemmin havainneet toimintansa vahvistuneen ja vilkastuneen yliopiston perustamisen ansiosta. Edellisen kaltainen on ollut tilanne esim. Bolognassa, Pariisissa, Kööpenhaminassa, Wienissä ja monessa muussa, myös pienemmässä yliopistokaupungissa, missä tieteelliseen toimintaan on muodostunut ”seuroja”, ”yhdistyksiä” ja ”sosieteetteja”, jälkimmäisen Lontoossa, Berliinissä, Pietarissa, Münchenissä.

Meillä on vielä muutama sana lisättävänä tuosta ehdosta jonka mukaan pääkaupungin täytyy paikkansa täyttääkseen olla myös maan tieteellisen sivistyksen keskus.

Koska on kiistatonta, että joka maan pääkaupungilla on vaikutusta maan mielipiteisiin ja tapoihin, on tieteen merkitys tähän vaikutukseen täsmälleen sama kuin sivistykseen yleensä. Jos on niin, ettei siveellistä koulutusta ole ilman älyllistä ja että se rappeutuu veltoksi ja kevytmieliseksi arveluksi ilman tieteellisen tiedon tukea, niin on selvää, että pääkaupungilla on maan sivistykseen veltto ja kevytmielinen vaikutus, ellei se nojaa tieteen jalostavaan vaikutukseen. Pääkaupungin vaikutus näkyy meillä jopa päivän uutisissa ja arvioissa, ulkoisissa tavoissa, elintavoissa ja muodissa. Näin pinnalliseksi se pakostakin myös jää, ellei tieteellisestä sivistyksestä välity syvällisempää perustaa pääkaupungin omaan tietämykseen ja tapoihin. On lukemattomia keinoja levittää sivistystä. Luontevin väline tieteellisen sivistyksen levittämiseen on kuitenkin kirjallisuus. Mutta jo tietoisuus tämän sivistyksen olemassaolosta edustajissaan vaikuttaa sen tunnustamiseen yhteiskunnan voimaksi. Tietämättömyys ja huonous ehkä inttävät sitä vastaan samoin kuin ne varmasti kiistävät väittämämme tieteellisen sivistyksen vaikutuksesta. Mutta vaikutus ei siksi ole vähemmän todellista; sillä tämän vastahakoisuuden vuoksi ne itse kuitenkin kaihtavat tieteellisen sivistyksen tuomiota, jo ennen kuin se on lausunut kantansa kirjallisuudessa, hyvin tietäen, että kun se on kerran langetettu, se ennemmin tai myöhemmin saa sananvuoron ja että sana on muistomerkki hyvässä tai pahassa, pysyvämpi kuin metalli ja graniitti. Voi olla tarpeetonta muistuttaa, että puhumme tässä siitä, minkä pitäisi olla, siis myös tieteen todellisista edustajista. Sillä vain heidän suhteensa voi sanoa, että pelkkä tietoisuus heidän olemassaolostaan on kannustin tietoon ja vakavaan kiinnostukseen, jota heidän kirjoitetulla sanallaan on tehtävänään yleisemmin levittää.

Siten pääkaupungin tieteellisen sivistyksen vaikutus on jo pelkässä tietoisuudessa sen olemassaolosta, ja tuo vaikutus lisää kaksin verroin pääkaupungin omaa. Se kehittyy edelleen kirjallisuudessa, minkä on oltava pääkaupungin hallinnassa ja mikä saa täyden merkityksen maan kansalliskirjallisuutena vasta, kun siitä on tullut kansallisen elämän keskus. Ainakin on selvää, että ellei pääkaupunki ole myös kansalliskirjallisuuden lähtökohtana, siltä puuttuu oleellisin edellytys vaikuttaa maahan sivistävästi.

Lopuksi, jos pääkaupunki arvoisellaan tavalla täyttää paikkansa, sen pitää, kuten jo on huomautettu, olla maan tärkein yhdysside muihin maihin, kaikkeen yleiseen inhimilliseen kulttuuriin. Tiede on tämän kulttuurin edustaja, ja pääkaupunki on siten yhdysside siinä määrin kuin siellä tieteitä harjoitetaan ja opetetaan. Kansalliskirjallisuus on tosin ilmaus kansallishengestä, mutta se on myös kulloisenakin aikana se muoto, missä yleinen inhimillinen kulttuuri on ilmennyt kansakunnassa. Ilman kotimaista tiedettä ei siksi liioin ole kansalliskirjallisuutta; ja jos edellinen ei ole pääkaupungissa edustettuna ei jälkimmäiselläkään ole siellä tukikohtaa. Kumpaakin vailla tulee pääkaupungista merkityksetön omalle maalleen. Se on silloin vain tilapäinen suoja, joka antaa virkamiehistölle turvan tuulelta ja sateelta. Se lähettää käskyjä, joita jotakuinkin totellaan; mutta sillä ei ole valtaa henkeen, jonka pitäisi antaa kuolleille määräyksille elämä ja tehdä ne hedelmällisiksi maalle ja kansalle. Se levittää ylellisyyttä, mutta ei mitään siitä rakkaudesta kirjallisuuteen, joka jalostaa perhe-elämää ja sen kautta yhteiskuntaelämää, ja jonka poissaolo lisää yhteiskuntaelämän tyhjyyttä ja turhuutta. Kuulee sanottavan että kyllähän pääkaupunki ja sen seuraelämä voi ilman tiedettä ja kirjallisuuttakin koristaa itsensä kuvataiteilla ja musiikilla. Epäilemättä. Mutta niiden jalostavaa vaikutusta itsessään ei kukaan ole kovin tarkkaan tutkinut; varmaa on vain, että missä ne ovat hallinneet, siellä aistillisuus on saanut enemmän kuin osansa jättämättä lainkaan tilaa valistuneelle isänmaallisuudelle ja muille yleisesti inhimillisille harrastuksille. Lisäksi kuvataiteiden ja musiikin nälkää voi tyydyttää vain suuremmissa kaupungeissa. Tieteen ja kirjallisuuden kalleimmat aarteet ovat sitä vastoin saatavilla maailman syrjäisimmissäkin kolkissa, ne ovat pikkukaupungin porvarisperheiden siinä missä pääkaupungin ylhäisyyksien ja pankkiireidenkin ulottuvilla.

 

Sanotaan ehkä että pääkaupunki voi toki olla vaikuttamassa joltain toiselta seudulta leviävään tieteelliseen ja kirjalliseen harrastukseen. Mutta pääkaupunki vaikuttaa silloin muuhun maahan yhdessä tämän toisen paikkakunnan kanssa, ja sen suhde tieteeseen ja kirjallisuuteen on sama kuin minkä tahansa pikkukaupungin. Sellaisessa asemassa pääkaupungin osa maan yleiseen sivistykseen jää melko mitättömäksi, jopa vaikutukseltaan vahingolliseksi. Tieteen ja kirjallisuuden keskuksena oleva paikkakunta on silloin jo siitä syystä luonnollinen vastakohta pääkaupungille. Mutta syrjäisyytensä vuoksi sillä on silloin vähemmän voimia vastustaa pääkaupungin turmiollisia vaikutuksia ja yleensä toimia kansakunnan sivistyksen hyväksi; samasta syystä sen hallitseva henki jää yksipuoliseksi ja siten vähemmän vaikuttavaksi. Tämä on kysymyksen toinen puoli.

Olemme tässä koettaneet vastata kysymykseen: mitä yliopisto merkitsee pääkaupungille? Vielä on käsiteltävä yhtä tärkeä kysymys: mitä pääkaupunki merkitsee yliopistolle? Siinä voimme olla kuitenkin melko lyhytsanaisia, sillä yliopistolla on aivan ilmeistä etua kuulumisesta maan pääkaupunkiin.

Kuten olemme koettaneet osoittaa, ei mikään pääkaupunki voi ajan mittaan olla täysin ilman tieteellisiä laitoksia. Niitä syntyy jokaiseen suurempaan kaupunkiin, koska sinne kokoontuu tieteellisesti koulutettuja ihmisiä, jotka tuntevat tarvitsevansa tieteen vaatimaa mielipiteenvaihtoa ja yhteistyötä. Myös keskushallinnon johto on oivaltanut kuinka tarpeen on tieteen kautta vaikuttaa maan yleiseen sivistykseen; sivistyneet kaupunkilaiset ovat jokseenkin selvillä siitä, että pääkaupungilla on oltava sellainen vaikutus ja että sitä ei ole ilman tieteen tukea. Jos nämä kaksi eivät ole vaikuttaneet yhdessä, on uudempina aikoina osajako ollut se, että maan johto on suosinut luonnontieteitä, osaksi niiden käytännöllisen hyödyn vuoksi, osaksi kuvitellen, että ne ovat viattomampia kuin humanistiset tieteet, jotka on jätetty harjoittajiensa kiintymyksen varaan – eikä aina edes häiriöttä. Julkiset kirjastot, museot, sairaanhoitolaitosten käyttö lääketieteen opetukseen, olemassa olevat oppilaitokset antavat kipinän tieteellisille yhdistyksille, jotka pian viranomaisten toimesta laajentavat organisaatiotaan ja toimintaansa. On helppo nähdä, mitä hyötyä yliopistolle pakostakin on kaikista näistä tieteen harjoittamisen osatekijöistä ja apuneuvoista. Yliopiston pelkkä olemassaolo maan pääkaupungissa lisää myös suoraan sen aineellisia voimavaroja, koska viranomaiset saavat tietää sen tarpeista ja niiden esittämiselle helpommin kallistetaan korvaa – ja voi lisätä: koska yliopistomiehet oppivat milloin ja miten sellainen esitys on tehtävä. Pääkaupunkien yliopistot näyttävätkin kaikkialla saavan runsaimmin rahavaroja.

Ulkoisiin etuihin kuuluu myös se, että kustannus- ja kirjakauppa keskittyvät pääkaupunkeihin ja että tiedemiehet saavat sieltä, ja useimmiten vain sieltä, tukea teosten julkaisemiseen.

Tästä on seurauksena, että yliopiston luennoitsijamäärä kasvaa, niin että jokainen voi rajoittautua suppeammalle alalle ja saa siten jonkin aikaa omistautua tieteelliselle tutkimukselle opetustyön sitä liiemmin häiritsemättä. Euroopan pääkaupunkien suurissa yliopistoissa näkeekin, kuten on jo mainittu, ylipistonopettajien samalla edustavan tiedettä sinänsä, mikä taas nostaa opetuksen tasoa. Edelleen on itsestään selvää että kun yliopisto sijaitsee suurehkossa kaupungissa ja erityisesti pääkaupungissa, on asukkaiden korkeampi sivistystaso ja yliopiston ulkopuolella olevien tieteen ystävien suurempi määrä innostavaa yliopistonopettajalle. Sillä tieteellistä tutkimusta ei voi harjoittaa hiljaisuudessa kuten hyväntekeväisyyttä; sen luontoon kuuluu ilmoittaa itsestään ja etsiä julkisuutta. Ja vaikka tiedemies odottaa tutkimuksensa tuloksille ratkaisevaa hyväksyntää tai hylkäystä tasaveroisilta kumppaneiltaan, ei ole epäilystäkään siitä, että suuren yleisön kiinnostus hänen tutkimuksiinsa tuo niihin lisää eloa; useinhan käy myös niin, että tieteellisesti koulutettujen käytännön miesten mielipiteet ja arviot ovat niille avuksi. On hyödyllistä, että tiede välistä vedetään abstraktioiden parista tekemään sovelluksia todellisiin oleviin oloihin. Ihmisen toiminta ei ylipäänsä koostu irrallisista, riippumattomista palasista, vaan sitä johtavat hänessä vallitseva henki ja luonne. Pikkukaupungissa liikuttaa myös tieteen harjoittajaa pikkukaupungin henki ja hänen tieteelliseen toimintaansa siirtyy sen itsetyytyväinen viehtymys pieneen. Pikkukaupungin yliopistoissa on kyllä miehiä, joilla on kyky pysytellä tieteen huipulla, mutta on tunnettua, että korkeasti oppineistakin enemmistö vajoaa vain aina samanlaisina toistuvien kurssien luennoitsijoiksi. Pääkaupunkien yliopistoissa ei yhtä helposti niin tapahdu, mikä johtuu varmaan osittain siitä, että niihin tavallisesti kerääntyvät parhaat kyvyt, mutta enemmän siitä, että niissä kyvyt helpommin kasvavat ja kehittyvät ja myös jatkuvasti saavat kehittyäkseen ravintoa siellä vallitsevasta, yleisiin etuihin suuntautuneesta hengestä. Ja vaivaavathan yliopistonopettajaakin kaikki inhimilliset heikkoudet, hänkin on riippuvainen yleisestä suosiosta tai moitteesta. Pienessä kaupungissa tällainen arvostelu on helposti tyydytetty; siellä sitä ei ole juuri lainkaan tieteellisessä mielessä. Yliopistossa on jokainen mestari asiassaan, ja siellä missä ei ole yleistä arvostelua, joka kunnioittaa kaikenlaista tietoa, syntyy asianomaisissa syvä halveksunta kaikkea muuta kuin omaa tiedettä kohtaan. Tämä on oppineen pikkumaisuuden perin tunnusomainen piirre. Suuremman kaupungin yhteiselämä sitä vastoin juurii pedanttisuuden kaikissa muodoissaan, myös oppineesta. Hänessähän se parhaiten viihtyy itsetyytyväisyyden seurauksena, johon oppineisuus niin helposti ajautuu.

Paljon puhutaan tieteen harjoittajan vaatimasta hiljaisuudesta, ja että sen saavuttaisi helpoimmin pikkukaupungissa elellen. Kokemuksesta kuitenkin tiedämme, että ulkonaisesti hiljaista elämää on helpompi viettää suuressa kaupungissa, ja lukuisat asukkaat todella viettävätkin. Mutta hiljaisuus joka koskee yleistä mielipidettä ja yleisiä etuja ja kiinnostuksen kohteita vaikuttaa sitä vastoin pakostakin yhtä unettavasti tiedemiehiin kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin. Jos luomme silmäyksen tieteiden ja kirjallisuuden historiaan, huomaamme myös, etteivät niiden edistys ja erinomaiset saavutukset ole peräisin rauhallisista pikkukaupungeista vaan meluisista pääkaupungeista, Ateenasta, Roomasta, Pariisista, Lontoosta jne. Ei kukaan nykyään matkusta Eurooppaan etsimään tieteen saavutuksia Jenasta, Marburgista, Erlangenista, ei edes Montpellieristä, Oxfordista ja Cambridgesta, vaan niitä etsitään Pariisista, Lontoosta, Berliinistä, Prahasta ja Wienistä.

Nämä esimerkit silmiemme edessä näyttää olevan täysin tarpeetonta hyväntahtoisuutta toivottaa tiedemiehille ja yliopistonopettajille maaseudun tai pikkukaupunkielämän rauhaa. Tavallisesti kuitenkin pidetään hyväntahtoisena huolenpitona säästää yliopiston nuoriso suuren kaupungin houkutuksilta ja turmiolta, ja tässä näyttää myös olleen pääsyy ministeri Steinin mainittuun vastenmielisyyteen Berliinin yliopistoa kohtaan.

Meidän ei sovi lainata mainitun ministerin voimakasta ilmausta siitä ja niitä vastasyitä, joilla Wolff torjui hänen väitteensä. Vääriksi voidaan epäilemättä julistaa runoilijan ajatus: ”säädyllisyys tuli ja hyvät tavat hävisivät”. Mutta väitettä ei voi kumota, jos sanotaan, että säädyllisyys tuli kun viattomuudentila hävisi, kunhan tapauksen historiallinen päivämäärä asetetaan paratiisiin. Toisaalta ei voida kieltää, että suuressa kaupungissa on myös paljon turmeltunutta; on toisaalta kuitenkin turhaa uskotella pikkukaupunkilaisten tapojen olevan parempia kuin suurkaupunkilaisten. Kunnioitus kanssaihmisten mielipiteitä kohtaan päinvastoin nousee korkeamman älyllisen sivistyksen myötä, ja tämän kunnioituksen mukana nousee myös ihmisen itsensä huomioon ottaminen. Kiistämätöntä on myös, että nuorison hyviä tapoja ei pidä vaarantaa huonoin esimerkein. Mutta tulee kuitenkin hetki, jolloin nuorukaisen on mieheksi kasvaakseen uskaltauduttava oman arvostelukykynsä ja omien siveellisten voimiensa varaan. Tiedämme että pikkukaupunkiyliopistojen nuorison tavoissa on usein vallalla raakuus, jota siellä ei kyetä korjaamaan, mutta suurkaupunkielämässä se pian oikaistaan. Syynä on mainittu kunnioituksen puute yleistä mielipidettä kohtaan. Pikkukaupungissa ylioppilas esittää herraa. Jo se seikka että kaupungin asukkaiden tulot ovat riippuvaisia yliopistosta tekee hänestä herran. Tämä menee niin pitkälle, että esim. saksalaisissa yliopistoissa ei uskalleta käyttää akateemista kuria koska pelätään, että siten karkotetaan opiskelijat. Yleisen mielipiteen halveksuntaan liittyy kaikkien kansalaisten ammattien ja ammatin harjoittajien, ”filistealaisiin”, ”poroporvareihin” jne. halveksiminen. Siihen sitten juurtuu mitä ehdottomin kopeus ja kuvitelmat ylioppilaskunnan ja ylioppilaan paremmuudesta. Toisaalta kokemus on osoittanut todeksi, että suuressa kaupungissa ylioppilas häviää joukkoon ja noudattaa sen ulkonaisia tapoja. Kunnioitus ja kiinnostus kaikkiin inhimillisiin pyrintöihin on todella kaikessa kasvatuksessa niin tärkeää, koska siitä muodostuu humaanisuus, inhimillinen sivistys; sen varhaista istuttamista ei voi liiaksi korostaa, koska se opettaa myös ihmistä nöyrästi arvioimaan omia saavutuksiaan ja omaa yhteiskunnallista asemaansa. Pääkaupunki tarjoaa myös sekä paljon sivistävämpiä julkisia huveja että enemmän tilaisuuksia sivistävään seuraelämään kuin pikkukaupungissa voi tulla kysymykseen.

Ja yleensäkin – mikä on kaikkein tärkeintä – ylioppilas saa nauttia kaikista niistä edellä puhutuista eduista mitä yliopiston sijainnista pääkaupungissa koituu. Ei hän ole yliopistossa vain läksyjä lukemassa vaan oppiakseen tieteellistä työskentelyä ja oivallusta. Sitä paitsi vain harvat ylioppilaat ryhtyvät harjoittamaan tiedettä ammattinaan. Useimpien tehtäväksi jää siirtää omaksumansa tieteellinen sivistys kansakunnan tietoon ja tapoihin. Siksi on myös asianmukaista, että heitä elähdyttää kansallishenki ja kiinnostus kansa­kunnan yleisiin asioihin, jonka pääkaupungissa täytyy olla aina elävintä. Sillä jo­nain päivänä pitää heidän vuorostaan hoitaa näitä asioita. Nuoru­kais­joukossa kehittyy aina enemmän tai vähemmän isänmaallinen mieliala. Tämä on luonnollisesti nuoruusiän tunteen ja mielikuvituksen asia; ulkoisista vaiku­tuksista riippuu, kehittyykö se järjelliseksi tiedoksi ja käytännölliseksi toi­minnaksi yleisen hyväksi vai jääkö se tyhjäksi unel­moinniksi. Jälkimmäinen toteutuu sitä varmemmin mitä enemmän nuoru­kaista estetään hankkimasta tietoa val­tion hallinnon ja yhteiskuntaelämän todellisesta tilasta, kansakunnan vakau­muk­sista ja tavoista, tietoa suurten yhteiskunnallisten hankkeiden, perus­tus­lain ja laitosten pakottavasta voi­masta. Juuri tämä tietoisuus hillitsee nuorta ihmistä joka luulee voivansa yhtäkkiä uudistaa maailman ja toteuttaa nuoruuden epämääräisiä ihanteita. Sellaiseen tietoisuuteen pääsee yksilö helpoimmin siellä, mihin kansan yleinen elämä keskittyy eli maan pääkau­pungissa. On jo ulkoisesti aivan toista nähdä valtiovaltaa edustamassa viskaali ja muu­­tama palovahti ja yhteiskunnallisia harrastuksia tusina pikkuporvaria kuin nähdä pääkaupungissa valtion korkeimmat viranomaiset, pataljoonat, pörs­si ja korporaatiot. Jo suuren kaupungin kymmeniin tuhansiin nousevan väkijoukon vilkkaan hyörinnän näkeminen, mihin joukkoon nuori maailman­parantaja häviää huomaa­mattomaksi atomiksi, hillitsee voimakkaasti ja ter­veesti hänen suhteettoman korkealentoisia suunnitelmiaan.

Ei liioin pitäisi vähätellä sitä, että pääkaupunkiin kokoontuva nuoriso saa nähdä ja kuulla puhuttavan yhteiskunnan erilaisissa tehtävissä toimivista isänmaan merkkimiehistä; henkilökohtainen läsnäolo ja esimerkki vaikuttaa nuorisoon paljon enemmän kuin kuvaus ja oppi. Äidit lähettävät tyttäriään pääkaupunkiin oppimaan seurustelutapoja – mikä toisinaan voi olla joutavanpäiväistä, kun siinä tavoitellaan vain turhamaisuutta ja ulkonaista koreutta. Mutta nuorilla miehillä on pääkaupungissa opittavana hienompien seuraelämään kuuluvien tapojen lisäksi myös ”valtiomiehille” kuuluvia tapoja.

Moni lukija on luultavasti sitä mieltä, että edellä esitetty koskee suuria pääkaupunkeja eikä sovellu mitättömämpiin – kuten esim. Helsinkiin. – Täytyy myöntää, että yleinen henki on pakostakin aivan toinen itsenäisen valtakunnan kuin alusmaan pääkaupungissa. Tämä aiheuttaa laadullisen eron. Samoin on pääkaupunkien välinen ero selvä esim. Saksan pikkuvaltioissa, jotka eivät ole minkään oman kansallisuuden edustajia, ja sellaisten maiden kuin esimerkiksi Unkarin, Böömin ja Irlannin pääkaupungeissa, joihin alusmaiden pääkaupunkeinakin keskittyy kansakunnan elämä. Muuten, matemaattisesti puhuen, on pääkaupungin suhde maahan, yliopiston pääkaupunkiin ja päinvastoin, suuremmissa ja pienemmissä maissa sama, vaikka sitä ilmaistaan suurempina tai pienempinä lukuina.

Suomi ei kuulu pinta-alansa ja asukaslukunsa suhteen juuri Euroopan pieniin alusmaihin. Mutta itse maa on vielä nuori maana, jolla on oma pääkaupunki, Helsinki on pääkaupunkina vielä nuorempi ja sillä on yliopistokaupunkina ja maan tieteellisen sivistyksen pääpaikkana vielä lyhyempi menneisyys. Kaikkia näitä seikkoja mitataan täällä vielä vain kymmenissä vuosissa. Niin lyhyenä aikana eivät edellä puhutut vaikutukset vielä voi todistaa voimaansa. Mutta myös nykyisessä tilanteessa voi liioittelematta väittää, että maa tietäisi verrattain vähän pääkaupungistaan, ellei sillä olisi yliopistoa. On todella niin, että johtavat hallintoviranomaiset suuntaavat sanansa kaikille maan asukkaille, ei etupäässä sivistyneille, minkä vuoksi myös kirkoissa luetut määräykset vähintään epäsuorasti vaikuttavat mielipiteisiin ja kansan siveelliseen kasvatukseen. Pääkaupungin teollisuus ja kauppa on vielä niin vähäpätöistä ettei se voi vaikuttaa ulospäin. Niinpä onkin kirjallisuus ja se mitä kulkuväylillä kutsutaan henkilöliikenteeksi, maan asukkaiden pitkäaikaiset vierailut pääkaupungissa ja muutot sieltä maaseudulle, tärkein tapa pääkaupungissa vallitsevan ajatustavan ja käytöstapojen levittämiseksi. Pääkaupunkilaiskirjallisuutta voi tosin syntyä ilman yliopistoa siellä, missä pääkaupunki on jo kasvanut suureksi ja merkittäväksi kaupungiksi. Mutta on toivottavaa, että tiede hallitsee sitä, sillä ilman tieteellisiä laitoksia se ei voi koskaan saavuttaa kovin suurta merkitystä. Helsingistä nykyään leviävä kirjallisuus on totta kyllä vähäistä. Sillä on tunnetut, yleiset syynsä. Mutta varmaa on, että ilman yliopistoa se olisi olematonta. Henkilökohtaisen vaikutuksen välittäjänä toimii samoin ennen kaikkea yliopisto. Emme nyt puhu siitä, että satoja nuorukaisia, jotka pari kolme vuotta oleskelevat pääkaupungissa, lähtee yliopistosta joka vuosi joksikin aikaa ympäri maata – ja heillä sentään on jotain esitettävää pääkaupungista. Mutta yliopisto lähettää myös huomattavan määrän täysin koulutettuja miehiä, jotka lääkäreinä, opettajina alkeiskouluissa ja muissa tehtävissä toimivat yhteiskunnan palveluksessa. He kaikki ovat eläneet pääkaupungissa pitkähkön ajan, viidestä kymmeneen vuotta ja enemmänkin, juuri siinä iässä, jossa ihmisen vakaumus ja tavat saavat määrätyn leiman. Olisi paha erehdys luulla, että sivistykseen vaikuttavat tuona aikana vain kirjat ja opinnot. Varsinkin silloin ovat tärkeitä ne olosuhteet joissa ihminen elää. Ei ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olevien nuorten miesten sivistykseen suuresti vaikuttaisi pääkaupungissa vallitseva ajattelutapa. Asian luonteen vuoksi ei tätä voi päätellä niinkään nimenomaisia esimerkkejä osoittaen kuin esittämällä yleisiä teoreettisia perusteita. Jos otaksutaan ettei tästä pääkaupungin vaikutuksesta näy selviä merkkejä nuorissa miehissä, jotka lähtevät pääkaupungista ja yliopistosta edustaakseen eri puolilla maata korkeampaa sivistystä, niin se johtuu siitä, että Helsinki on vielä aivan liian pikkukaupunkimainen ja liian uusi pääkaupungin roolissaan, joten siinä ei vielä ole voinut syntyä lujempaa yhteishenkeä. Mutta sen, mikä nykyhetkeltä puuttuu, tulevaisuus epäilemättä tuo tullessaan.

Mainitsimme, että yliopistokin on ollut vasta vähän aikaa pääkaupungissa, niin että sen läsnäolosta ei vielä ole havaittavissa mitään merkittäviä vaikutuksia. Kaikki jotka tuntevat Turun oloja ja vertaavat niihin nykyisiä, ovat kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että jo tämä lyhyt 30 vuoden aika on aiheuttanut terveellisiä muutoksia itse yliopiston henkeen. Puolueet ja juonittelut ovat kadonneet ja sen sijaan on alettu yksimielisemmin toimia laitoksen maineen ja edun hyväksi; ja ellei suunnaton onnettomuus olisi ennen aikojaan kutsunut pois monia sen merkittävimpiä kykyjä, olisi Suomen yliopisto nyt oikeutetusti itseensä tyytyväisenä voinut asettua monien paremman osan saaneiden maiden rinnalle. Kukaan ei voi kieltää, että opiskeleva nuoriso on suuresti edistynyt niin todellisen oivalluksen alueella, toimeliaassa tiedon harrastamisessa ja kirjallisessa tuottamisessa kuin myös elämäntavoissa ja käytöksessä. Ajan yleiset olosuhteet ovat vaikuttaneet siihen; mutta suuresti siihen on vaikuttanut se huomio, jonka kohteena yliopisto on lakkaamatta ollut. Tämä on saanut sekä yliopiston vanhemmat että nuoremmat jäsenet tarkkailemaan itseään – vaikkakaan ei voida vaieta siitä, että tämä huomio on vaikuttanut myös melko vahingollisesti, kun on jokaisesta mitättömimmästäkin opiskelijarähinästä on noussut valtiorikosjuttu, joka on vaarantanut yliopiston olemassaolon. Sitä ei pidä kuitenkaan lukea pääkaupungin syyksi vaan se johtuu vain pääkaupunkia vielä vaivaavasta pikkukaupunkimaisuudesta, joka pitää kaikkea tervetulleena aiheena päivän juoruille, mitä taipumusta niin helposti voidaan käyttää pahimmanlaatuiseen pahantahtoiseen ja tunnottomaan juonitteluun.

Tällainen vaikutus on todella kielteistä laadultaan. Myönteisempää olisi kohdistaa kiinnostunut huomio yliopiston – ja siinä vaikuttavien henkilöiden – tieteellisiin ja kirjallisiin töihin, ja innokkaan valistuneesti edistää kotimaista kirjallisuutta ja kannustaa nousevia kykyjä. Kiitollisena pitää tunnustaa, että yliopistoa, jonka korkein esimies ja edustaja on lähellä valtaistuinta, on annettu paljon ulkoisia etuja ja apuvaroja, joita maan olot huomioon ottaen voidaan kutsua runsaiksi. Mutta me puhumme tässä sen suhteesta pääkaupunkiin ja niihin, jotka ovat sille määrääviä. Maan ylhäisimmissä elää vielä luullaksemme Kustaa III:n ajoilta jääneenä vaikutelmana kiinnostuksen henki tieteen ja kirjallisuuden harrastukseen, mikä nyt näyttää uhkaavan kuolla. Tältä ajalta voidaan mainita eräs paroni Kothen, jonka asuntona oli hänen kaunis kirjastonsa ja joka oli aina läsnä yliopiston ja tieteen juhlissa, varapresidentti Ervast, jonka ikä ei estänyt häntä uutterasti käymästä niissä, valtioneuvos Ehrenström, jonka säännöllisesti nähtiin istuvan luentosalien penkeillä, hopeahapsisena opiskelijana – vaietaksemme ainakin vielä yhdestä siltä ajalta yhä elävästä. Mutta maailmassa kaikki muuttuu, ja on toivottava, että yliopisto vielä löytää miehiä, jotka lämpimästi osallistuvat sen kohtaloihin, koska he tuntevat tieteellisen sivistyksen arvon maan pääkaupungille ja itse tuntevat iloa tieteistä ja kirjallisuudesta. Yliopisto ei ole suinkaan jäänyt vaille suuren yleisön taholta tulevaa osanottoa. On ainakin nähty esimerkkejä, että suuri yleisö on käynyt ahkerasti niillä luennoilla, jotka on sille nimenomaan tarkoitettu tai jotka ovat sille soveliaita. Kiinnostuksen ylläpitäminen riippuu yliopistosta itsestään. Se on yliopistolle tärkeää, sen vaikutukselle pääkaupungin yleiseen henkeen ja sen vaikutukselle koko maan sivistykseen. Siinä tosin vaaditaan luennoitsijalta sellaista kykyä tehdä aiheesta kansantajuinen ja esittää se vapaasti, että harvoilla on siihen tarvittavaa kykyä. Mutta lähinnä siinä vaaditaan luopumaan verrattain yleisestä tieteellistä ylemmyydestä, joka pitää arvolleen sopimattomana edes kirjallisesti puhutella suurta yleisöä. Omasta puolestamme olemme olleet ja olemme yhä sitä mieltä, että Suomen yliopiston tärkeimpänä tehtävänä on toimia tieteen ja kotimaisen yleisen sivistyksen välittäjänä. Jos sen lisäksi jonkun onnistuu kehittää eurooppalaista tiedettä, niin se on onni. Mutta siihenkin päästään helpommin, kun tieteellinen tutkimus suunnataan isänmaallisiin kysymyksiin, isänmaan luontoon, historiaan, nykyisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ja tällä tiellä kulkien yliopistokin kykenee varmimmin kohdistamaan sivistyneen yleisön huomion itseensä ja tieteeseen ja täyttämään sen paikan, joka pääkaupungin yliopiston on otettava.

 

Toinen artikkeli. [nro 7 1857]

Ne muutamat sanat, jotka tämän lehden maaliskuun numerossa lausuttiin yliopiston ja pääkaupungin suhteesta, on aiheetta vedetty ruotsalaisten lehtien käymään polemiikkiin. Tapa, jolla se on tapahtunut, tekisi asian meille täysin yhdentekeväksi, ellemme toivoisi, että meidän vaatimuksemme asiassa saisivat jotain huomiota omassa maassa ja siksi tekisi meidät velvollisiksi torjumaan esitykset, joiden tarkoituksena on vähätellä niiden merkitystä ja todistusvoimaa.

Tarkoitamme tässä lähetettyä artikkelia Svenska Tidningenissä, jolla on merkittävä lukijapiiri myös Suomessa, ja jolla voi siten olla jotain vaikutusta täkäläiseen yleiseen mielipiteeseen. Sen on allekirjoittanut yksi näistä nimettömistä x:istä, jotka piilostaan eivät esityksillään pane alttiiksi mitään, olkoonpa niiden tapa, sävy ja olemus miten huteroita tahansa; sillä niiden vuodatusten sanojen takana ei ole miestä.

Kun luetellessamme muutamia pääkaupunkeja, joilla vielä ei ole yliopistoa, mainitsimme Tukholman, muistimme, että Ruotsissa on jo kauan korotettu ääntä Upsalan yliopiston siirtämisestä pääkaupunkiin. Voi olla väärin, että me silti lausuimme vakaumuksenamme, että tämä siirto ennemmin tai myöhemmin tulee tapahtumaan. Olisi ollut parempi, jos olisimme vain lausuneet vakaumuksen, että Tukholma varmaan ennemmin tai myöhemmin saa yliopiston, vaikka harva kai uskoo Upsalan yliopiston jatkavan sitten kun se on tapahtunut. Lausuma on samantekevä; mutta olisimme mielellämme välttäneet edes vaikutelman, että haluamme sekaantua meille vieraaseen riitaan. Jätämme se myös nyt täysin sivuun, tarkastellen vain yleistä kysymystä, nimittäin kysymystä, pitääkö maan pääkaupungilla olla oma yliopisto vai ei, ja toisaalta, onko edullisempaa, että yliopisto sijoitetaan pääkaupunkiin vai maaseutukaupunkiin.

Sillä vain siitä olemme puhuneet, emme maaseutukaupungin yliopiston siirtämisestä pääkaupunkiin. Olemme esittäneet esimerkkejä siitä, että sellaisia siirtoja on tapahtunut, mutta emme ole ylistäneet niitä sinänsä hyödyllisinä tai onnellisina. Monista seikoista riippuu onko edullista, silloin kun yliopisto perustetaan pääkaupunkiin, lakkauttaa jokin sen läheisyydessä sijaitseva vanhempi yliopisto. Esittämämme esimerkit todistavat vain, että on oivallettu kuinka äärimmäisen tarpeellinen pääkaupungin yliopisto on. Tuo tarve on de facto [tosiasiassa] tunnustettu useimmissa merkittävissä pääkaupungeissa, ja jo siitä voi päätellä sen olevan yleisin seikoin perusteltu. Jos samalla tai aikaisemmin tai myöhemmin jokin yliopisto maaseutukaupungissa lakkautetaan, on tämä asia sinänsä, joka ei kosketa kysymystä. Kuitenkin sen seikan, että Saksassa1 huomattava määrä pieniä maaseutuyliopistoja on lakkautettu, voidaan nähdä todistavan sen puolesta, jota muuten kukaan jolla on vähänkään näistä asioista kokemusta ja oivallusta tuskin epäilee, että muutamat suuret yliopistot ovat hyödyllisempiä kuin suuri määrä pieniä nurkkayliopistoja, ”Winkeluniversitäten”, kuten saksalaiset niitä osuvasti kutsuvat.

Ei siis pidä, kuten sanottua, sekoittaa kysymystä pääkaupungin ja yliopiston molemmin­puolisesta tarpeesta siihen pitääkö olemassa olevia maaseutuyliopistoja muuttaa pääkaupunkiin. Mitä tuntemattomalla x:llä on tältä osin ilmoitettavana ei siten koske meidän vaatimuksiamme.

Mutta x:n yleisellä huomautuksella, että emme ole puhuneet todellisista oloista, vaan siitä mitä yliopiston tulee olla pääkaupungissa tai mitä se pikkukaupungissa voi olla jne., tähtää todella esityk­semme arvon vähentämiseen. Huomautus on kuitenkin vain näennäisesti merkittävä. Tämän­kaltaisissa kysymyksissä on nimittäin täysin oikeutettua tutkia, mitä pääkaupungin pitää olla maalle, ja sen yhteydessä voiko se yliopiston puuttuessa epäonnistua tehtävänsä täyttämisessä. Kokemus on hyvä oppimestari, mutta jalostamattomassa muodossaan se ei anna minkäänlaista oivallusta; teoretisoivan järjen on kohotettava sen sisältämä tieto yleisiksi periaatteiksi ja yhtenäiseksi (systemaattiseksi) opiksi. Varsinkin henkisellä alalla, kuten toiminnan maailman ja yhteiskunnallisten laitosten ollessa kyseessä, voi kokemus olla vain kielteisenä kriteerinä, elo todistaa sitä, mitä ei pidä olla. Hengen maailmassa on nykyinen jotain muuta kuin mennyt, ja inhimillinen tieto ja toiminta työskentelevät tulevan uuden hyväksi, joka ei omaksu muotoaan menneestä, ei siitä mitä kokemus opettaa, vaan siitä minkä järjellisen oivalluksen mukaan asian käsitteissä ja päämäärissä on oltava.

Jos esim. tahdottaisiin tietää, mitä pääkaupungin tulee merkitä maalle hakemalla vain kokemukseen perustuvaa neuvoa, niin valtaosa sen esimerkeistä todistaisi, että pääkaupungilla on maahan vain vähän vaikutusta, ja se on verrattain merkityksetöntä. Voi vain luetella: Braunschweig, Schwerin, Dessau, Meiningen, Gotha ja tusinoittain samanlaisia kaikista maanosista, myös merkittäviä pääkaupunkeja kuten Dresden, Hannover, Kassel, Mexico, Buenos Aires, jopa Peking – ja kysyä: Miten nämä pääkaupungit vaikuttavat kukin omaan maahansa? Keskittyykö niihin kansallistietoisuus, kansallinen sivistys, isänmaallisuus, yleinen henki, sosiaalinen ja poliittinen toiminta, ja vaikuttaako kaikki tämä puolestaan niistä kyseisten maiden muihin osiin kohentaen koko kansan elämää? Moni hymyilee tälle kysymykselle, toinen voi vielä epäröidä siihen vastaamista, ja hannoverilainen tai hessen-kasselilainen voi ehkä tarjoutua keräämään tietoja voidakseen vastata siihen ehdottoman myöntävästi. Mutta kukaan järkevästi ajatteleva ei varmaankaan sen perusteella mitä kokemus osoittaa sellaisten pääkaupunkien olevan, tee päätelmiä siitä, mitä pääkaupungin pitää olla.

Voidaan valita muita esimerkkejä, Kööpenhaminan, Berliinin, Lontoon, Pariisin ja olla sitä mieltä että niillä tai esim. antiikin Roomalla on enemmän aihetta pääkaupungin nimeen. Ei myöskään voida kieltää että sellaisissa pääkaupungeissa vallitsevien henkisten, sosiaalisten ja poliittisten pyrintöjen pohjalta saatu kokemus antaa käsityksen siitä, mitä maan pääkaupunki on ja mitä sen pitää olla; teoreettinen tieto yhteiskuntaelämän luonteesta ja päämäärästä, kansakuntien tehtävästä ja maailmanhistoriallisen kehityksen merkityksestä kohottaa siitä muodostuneen epämääräisen käsityksen järkeväksi tiedoksi. Siksi toisaalta voidaan todenmukaisesti lausua, että mikään näistä pääkaupungeista ei vastaa käsitystä pääkaupungista; muuten näet väitettäisiin että jokin sellainen kaupunki on korkeinta, mitä ihmiskunta voi sillä tiellä saavuttaa.

Tämä sanottuna esimerkin ja pääkaupungin todellisen olemuksen käsittämisen välisestä erosta. Henkilöille, joilla on niin rajallinen käsitys pääkaupungin merkityksestä kansakunnalle, kuin niillä, joita Svenska Tidningenin tuntematon x edustaa, ei todella maksa vaivaa puhua siitä. Sen, joka kysymyksessä pääkaupungin yliopistosta punnitsee vain sen tarvetta ja hyötyä pääkaupunkikunnalle, pitäisi olla niin kaino ettei käyttäisi asiassa puheenvuoroa. Vähän ihmeellistä on myös, että sellainen henkilö julistaa ettei käsitä, mitä muuta voisi kansanhengen siveellinen asenne ja kansan siveellinen kasvatus tarkoittaa kuin yksilön moraalista luonteenlaatua ja paheellisen elämän kaihtamista.2 Tuntemattomalle x:lle näyttää olevan tuntematonta, että siveellisyyteen kuuluu positiivinen toiminta yhteiskunnan ja ihmiskunnan yleisten asioiden hyväksi. X ei ole kuullut, että kansakunnan siveellistä henkeä täytyy mitata sellaisen toiminnan määrän ja laadun mukaan, vaikka tätä opettaa historian jokainen lehti; eikä hänen päähänsä ole koskaan juolahtanut, että juuri yliopistonuoriso pitää tähän toimintaan kasvattaa. Merkittävää x:n tavalle katsoa asiaa ovat arviot Ruotsin pääkaupungista, sen merkityksestä maalle ja sen kelvollisuudesta yliopiston paikaksi. Ne ylittää vain eräs valtiopäivien puhuja, joka valtiopäivillä käsiteltäessä kysymystä Upsalan yliopiston siirtämisestä pitää pääkaupunkia muuta Ruotsia parempana yhdessä ainoan asian suhteen, nimittäin että väestö osaa nauttia herkullisista aterioista. Kummankaan mieleen ei juolahda, että pääkaupungin luo maa, ja jos ei pääkaupungilla ole osoittaa korkeampaa älyä, yhteishenkeä, isänmaallisuutta, vaikuttaa tämä puutos taas kansakuntaan, että pääkaupungin mielipiteissä ja elämässä ilmenee kansallishenki, että juuri pääkaupunki edustaa kansakuntaa ulkomaalaiselle, että se maan muihin osiin vaikuttaen painaa leimansa yleiseen vakaumukseen ja tapaan. On turha lisätä lukijoillemme, että sellaiset kaikesta tiedosta riisutut mielipiteet eivät mitenkään edusta Ruotsin sivistyneiden vakaumusta tässä kysymyksessä, ja ettei puutu niitä, jotka osaavat käsittää sen korkeammalta näkökannalta.

Mitä tässä olemme sanoneet pääkaupungin merkityksen käsittämisestä, koskee myös sen käsittämistä, mitä yliopiston tulee olla. Moni vaalii mielessään sitä hyvää tarkoittavaa käsitystä, että yliopistolle olisi sitä suuremmaksi onneksi mitä hiljaisempaan maailmankolkkaan se olisi sijoitettu. Tämän mielipiteen tueksi voidaan vedota kokemukseen, sillä luostareiden kammioihin on kerätty paljon oppia ja sitä on sieltä edelleen jaettu. Mutta vaikka yliopistot olisivat edelleenkin vain oppineiden koulutuslaitoksia, olisi luostarielämä heidän kasvateilleen haitaksi. Mitä syvemmälle nimittäin tiede on tunkeutunut ja mitä selvemmäksi periaatteet ja järjestelmät ovat edistyneet, sitä kiinteämmin se on liittynyt yleiseen yhteiskuntaelämään. Ei luonnontiede ole tieteistä ainoa joka vaikuttaa käytännölliseen elämään, mistä sitä usein kiitetään. Humanistisilla tieteillä on itse asiassa paljon suurempi mahti muovata yhteiskuntaa ja antaa inhimillisille pyrinnöille uusi suunta. Höyryn ja sähkön käyttöön ottaminen ovat tosiaan merkittäviä asioita. Mutta elleivät filosofian opit ja historiallinen tarkastelu olisi tunkeutuneet laajempiin kansankerroksiin, uudistaneet yhteiskuntakäsityksiä, inhimillistäneet ajatuksia ja tapoja, synnyttäneet kansantaloustieteen ja toisaalta yhdessä kielitieteen kanssa – sen historiallisen merkityksen ulkopuolella – herättäneet suvaitsevaisuutta kansojen kesken, pyrinnön ja mahdollisuuden molemminpuoliseen lähentymiseen, jos varsinkin uskonnollinen tieto ei olisi levittänyt vakaumusta yleisestä inhimillisestä veljeydestä, jos nämä inhimillistävän sivistyksen osaset eivät olisi saaneet lisää ääntä eri maiden kansalliskirjallisuudesta, josta siten on tullut yleisesti sivistävää maailmankirjallisuutta, niin olisivat rautatiet ja sähkölennättimet hyödyttömiä yltäkylläisyystuotteita. Sillä kukaan ei niitä käyttäisi matkustamiseen eikä viestien välittämiseen. Jos yleisesti levinnyt inhimillinen sivistys olisi puuttunut, ei olisi ollut halua kosketukseen ja tiedonvaihtoon kansakuntien, vielä vähemmän kansojen kesken, ja sivistävän yhteiselämän jalostuneen tarpeen puute olisi myös rajoittanut halua vaihtaa aineellisia tuotteita, ostamista ja myymistä, harvoihin ja arvoltaan vähäisiin esineisiin.

Tieteen kosketuksen yleiseen sivistykseen ja yhteiskuntaelämään voi sanoa muuttuvan yhä läheisemmäksi, niin että mikään arvokkaampi tieto ei pitkäksi aikaa jää tiedemiehen omaisuudeksi. Jokaista uutta ideaa tai uutta merkittävää tietoa ei pelkästään levitetä nopeasti, vaan siitä myös tulee luonnontieteen keksintöjen ja löytöjen tavoin hyödyllistä ja tuottavaa yhteiskunnan instituutioissa ja yhteiskuntaelämässä. Tämä nykyajan tieteen käytännöllinen suunta, jos sitä siksi haluaa kutsua, on päinvastoin tehnyt todellisuuden teorian totuuden kriteeriksi. Ei niin, että kokemus raaimmassa muodossaan, kokoelmana umpimähkään koottuja esimerkkejä, olisi teorian ja systemaattisen ymmärryksen tuomarina, vaan niin, että teoria, jota mikään kokemus ei osoita todeksi, tai joka ei voi todistaa totuuttaan käymällä järjestämään ja kehittämään todellista elämää, on ja pysyy skolastisena haaveena. Sillä tiede on sen käsittämistä, mikä on; olemassa olevan käsittäminen taas antaa sille uuden muodon, tekee sen joksikin muuksi kuin mitä se on ollut. Luontoa koskevissa kysymyksissä tätä ei mielellään tunnusteta; ajatellaan että sähköilmiö on muuttumaton myös sitten kun sen teoria on keksitty. Mutta tiedolle sillä kuitenkin itse asiassa on uusi merkitys; ja mitä se tuon tiedon lisäksi, tai siitä tietämisen lisäksi on – sitä ei tiedetä. Myös luonnonvoimien käyttö ihmisen päämäärien hyväksi vaikuttaa samalla tavoin luonnonkohteita koskevaan tietoon. Niistä tulee hänelle jotain muuta kuin mitä ne ovat olleet. Yleisempää on sen tajuaminen kun kysymyksessä ovat hengen ilmiöt ja sen toiminta. Pakostakin on tunnustettava, että esim. oikeaa ja väärää, tai havainnollisemmin perhettä, yhteiskuntaa, valtiota määrää niitä koskeva tieto ja että uusi oivallus mainittujen instituutioiden olemuksesta ja keskinäisestä yhteydestä aiheuttaa vastustamattomasti muutoksen itse instituutioissa, siinä inhimillisessä toiminnassa, joista niiden todellisuus muodostuu. Tässä on se helposti tunnustettava oppi, että korkeampi älyllinen sivistys muovaa perhe-elämän, yhteiskuntaelämän ja poliittisen toiminnan uusiin muotoihin.

Mainittu nykyaikaisen tieteen suhde todelliseen elämään on myös muuttanut tiedemiehen asemaa ja tehtävää. Luostarikammio ei ole enää hänen oikea kotinsa; hänen pitää hakeutua kosketukseen todellisen elämän kanssa ja niiden kanssa, jotka toimivat käytännössä; hänen tulee jopa pyrkiä vaikuttamaan tähän toimintaan määräämällä sen suuntaa ja tarkoitusta. Hänen pitää tehdä niin yleensä siksi, että hänen teorioidensa tulee juurtua todellisuuteen ja varsinkin siksi ettei hän tiedemiehenä mitenkään lakkaa olemasta maailmankansalainen ja oman maansa kansalainen.

Yliopisto ei enää ole tieteellinen tutkimuslaitos vaan tieteellinen opetuslaitos. Edellinen se on vain sikäli, että opettajan todellinen tieteellinen opetus edellyttää tieteellistä tutkimusta. Nykyajan yliopisto ei lopulta ole vain laitos joka kouluttaa tieteen harjoittajia vaan sen tulee levittää tieteellistä sivistystä yleensä niiden yhteiskunnan kansalaisten keskuuteen, jotka on määrätty toimimaan sen monenlaisissa tehtävissä. Yliopistonopettajan on näistä syistä vielä enemmän kuin pelkän tieteellisen tutkijan tarkkailtava käytännön elämää. Hänen tehtävänsä on herättää oppilaissa intoa ja kehittää heissä kykyä ajatella ja toimia itsenäisesti eri tehtävissä, joiden yhteinen päämäärä on tehdä kansallinen tieto ja tapa yleisinhimillisen sivistyksen ilmaukseksi. Meidän on silloin lisättävä nimimerkkiä x käyttävälle kirjoittajalle, että tavasta puhuessamme tarkoitamme siveellistä toimintaa. Ajatuksemme on että tieteellinen läksynluku on hedelmätöntä. Se on sitä tietoa, jota yleisesti moititaan siitä, että se tutkinnon suorittamisen jälkeen häviää taivaan tuuliin. Mutta tieteellinen tieto, kaikkein abstraktisinkin ja ankarimmin systemaattinen, saa eloa ja kantaa hedelmää, jos se sovelletaan oleviin oloihin. Nämä olevat olot ovat niitä, joissa jokainen ihminen elää. Hän kuuluu aikaansa, maahansa, kansakuntaansa. Eikä tieteellinen sivistys ole itse asiassa mitään muuta kuin halua ja kykyä soveltaa abstraktia oppia oman ajan oloihin, maalle ominaisiin luonnonoloihin ja sen kansakunnan henkiseen elämään, johon yksilö kuuluu. Turha on väittää vastaan, että tiede sinänsä, että tieteelliset totuudet ovat päteviä kaikkina aikoina, kaikkien kansakuntien keskuudessa. Tämä voidaan sanoa vain tieteen kaikkein muodollisimmasta puolesta, kuten matematiikan väittämästä että kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta itse asiassa joka ajalla on oma tieteensä. Se muovataan uudeksi jokaisena nykyhetkenä, samoin kuin ihmiskunta jokaisena nykyhetkenään luo uudestaan historian, ei vain siinä mielessä, että nykyhetki on jotain uutta, jota ei ole koskaan ennen ollut, vaan siinä korkeammassa merkityksessä, että myös mennyt joka hetki muuttuu toiseksi. Kreikka ja sen kulttuuri ovat nykyajalle jotain muuta kuin mitä ne ovat ennen olleet; Aristoteleen opeilla on nykyaikana toinen, paljon syvempi merkitys kuin itse kreikkalaisten keskuudessa tai keskiajan skolastiikassa. Voidaan sanoa: tämä johtuu päinvastoin meidän aikamme tiedon soveltamisesta menneeseen; mutta se on oikeastaan tietoa siitä, mitä mennyt on meille, abstraktin tiedon soveltamista nykyhetkeen.

On äärettömän helppoa esimerkein osoittaa mainittujen seikkojen merkitys ja niihin sisältyvien väitteiden pätevyys. Teologia, joka ei kosketa oman ajan uskonnollisia tunnustuksia, lääketieteen teoria, joka ei koske nykyajan sairauskäsityksiä ja materia medicaa [lääkeaineet ja niiden vaikutus], jopa yhteiskuntaoloja ja elämäntapaa, juridiikka, joka ei käsittele voimassa olevia lakeja – ei ole tiedettä. Vielä helpompi on oivaltaa, että sellainen tieto on opiskelevalle nuorisolle hyödytöntä, jollei sitä ole sovellettu oman maan oloihin – toisin sanoen jollei siihen sisälly näiden olojen käsittäminen. Mutta sama koskee myös tieteitä jotka ovat vähemmässä määrin käytännöllisiä. Filosofia ilmaisee enemmän kuin mikään muu tiede kansakunnan tietoa, minkä vuoksi kansojen filosofinen kirjallisuus aivan oikein on laskettu kansalliskirjallisuuteen kuuluvaksi; historia on lähinnä isänmaan historiaa, ja juuri oman maan historian laatiminen on tehnyt suurista historiankirjoittajista taiteilijoita eikä vain tiedemiehiä; kielitiedekin tarkoittaa jo tutkimuksena enemmän tai vähemmän nimenomaan äidinkieltä. Oppiaineena sillä on ymmärrystä kasvattava merkityksensä koska se suuntautuu suoraan siihen tai siihen viitataan vertailevasti, ja käytännön kielitaito, sekä suullinen että kirjallinen, on itse asiassa kääntämistä omasta kielestä ja omaan kieleen. Luonnontieteillä on yleisempi luonne, mutta niidenkin on etsittävä kohteensa etupäässä oman maan ilmastosta, luonnontuotteista, teknisistä yrityksistä, ja ne ovat ainakin verrattain merkityksettömiä maan yleiselle sivistykselle, jos se itse ei ole kotimaisten tieteenharjoittajien tärkeimpänä kohteena. Vain matematiikka, puhdas suureoppi, on sikäli erikoinen, ettei siinä kansallisuus merkitse mitään. Astronomia lähenee sitä, ellei olisi almanakkaa, jonka kautta se ainakin yhdessä kohtaa koskettaa kotoista maaperää – siinä kohdassa, missä tutkimuslaitos on ja jota varten horisontti on määrätty.

Me emme kirjoita oppineille vaan yleistä kansalaissivistystä varten, eikä näitä yksityiskohtia siksi pidettäne tarpeettomina. Ne selittävät, mitä olemme esittäneet tieteen suhteesta oleviin oloihin, yleensä nykyiseen todellisuuteen, ja tietyn maan luontoon, kansallisuuteen, isänmaallisiin laitoksiin ja tapoihin erityisesti. Jos siis tunnustetaan, että maan pääkaupunki on se kohta, minne kansakunnan elämä ja toiminta keskittyvät, on myös oivallettava, että pääkaupunki on edullisin sijaintipaikka kansan tieteellisille laitoksille ja yliopistolle. Kääntäen voidaan päätellä, että pääkaupunki ilman tieteellisiä laitoksia vastaavasti vähemmän edustaa kansallistietoisuutta ja sillä on vähemmän vaikutusta muuhun maahan. Sillä se ei silloin voi toimia yleisen inhimillisen kulttuurin ja kansallisuuden välittäjänä, ja sen vaikutus kansalliseen sivistykseen on vailla kaikkein sivistävintä, tieteen ja kirjallisuuden muotoa.

Mutta käsittääksemme olemme edellä olevassa artikkelissa lausuneet riittävän vakuuttavasti tästä suhteesta samoin kuin yliopiston asemasta tieteellisen tutkimuksen laitoksiin; ainakaan tuntemattomalla x:llä ei ole tässä mitään mainittavaa, mikä voisi saada vastatodisteen nimen. Edellä esitetty pyrkii osoittamaan, miten tätä kysymystä kaikkien tärkeiden kysymysten tavoin on tarkasteltava teoreettiselta näkökannalta ja että se vain siten voidaan vakuuttavasti ratkaista – asia, jonka pitäisi olla selvä jokaiselle sivistyneelle, vaikka niiden luku on suuri, jotka omivat sivistyksen nimen voimatta koskaan kohota tarkastelemaan ja toimimaan yleisten periaatteiden mukaisesti. Sellaiset arvioivat myös tätä kysymystä peläten esim. pääkaupunkiyliopiston poliittisia virtauksia tai levottomina siitä, että mielipiteitä isänmaan onnesta ja onnettomuudesta sellaisessa yliopistossa todella esiintyy ja lausutaan julki. Heidän ainoana teorianaan on, että miehet, joiden tulee pitää huolta valtion ja yhteiskuntaolojen järjestyksestä, syntyvät tehtäviinsä, valmistuvat ilman mitään opintoja ja teoretisointia, ja ettei sillä alemmalla joukolla, joka vain ajatuksetta toteuttaa heidän viisaat määräyksensä ja osoittaa kelpoisuutensa suorittamalla tutkinnon, ole muuta asiaa yliopistossa kuin opiskella, millä he eivät tarkoita tieteellisen vakaumuksen hankkimista vaan tutkintoläksyn pänttäämistä.

Ja kuitenkin kyseinen huomauttaja väittää, että olemme puhuneet vain siitä mikä on mahdollista, vetoamatta tosiasiallisiin oloihin, täysin perusteettomasti ja todellisuuden vastaisesti. Mihin tosiasioihin sitten tässä tapauksessa pitäisi vedota? Mihin mainittu huomauttaja on vedonnut? Hän ei esitä mitään tilastotietoja opettajien erinomaisuudesta, opiskelijoiden tutkintotodistuksista eikä todisteita ahkeruudesta ja käyttäytymisestä, heidän myöhemmin osoittamastaan kelvollisuudesta tiedemiehinä tai valtion palveluksessa, varsinkin pääkaupunkien ja pikkukaupunkien yliopistoissa. Sellainen tosiasioiden esittäminen ei ole juolahtanut huomauttajan päähän. Se voisi kiistämättä olla valaisevaa, vaikka se ei koskaan voisikaan tulla niin varmaksi että siinä olisi todistusvoimaa. Mutta se on myös turhaa varman tiedon kannalta. On esim. kuultu mainitun ruotsalaisen valtiopäivämiehen vakuuttavan, että Berliinin yliopisto ei ole parempi kuin Saksan pikkukaupunkien yliopistot. Mutta sellainen vakuutus tuntuu asiasta jotain tietävästä vain naurettavalta. Olemme maininneet siitä yleisestä asiantilasta että kaikissa huomattavissa pääkaupungeissa on yliopisto, edelleen että viime aikoina on tunnustettu olevan sekä tarpeellista että hyödyllistä perustaa yliopisto pääkaupunkiin, josta sellainen on puuttunut, ja että yliopistot yleensä pääkaupungeissa ja varsinkin tärkeimmissä kuten Pariisissa ja Berliinissä, ovat paljon parempia kuin maaseutuyliopistot, toki myös ulkonaisten apuneuvojensa vuoksi, mutta vielä enemmän tieteellisen elämän ja vakavien opintojen vuoksi. Edelleen, että pikkukaupunkien yliopistoissa nuorison keskuudessa ”usein” vallitsee tapojen raakuus, joka suurkaupunkielämässä häviää, vieläpä että pikkukaupungeissa yliopisto-opettajiakin usein vaivaa kirjallinen pikkumaisuus, muiden kuin oman tieteen halveksunta ja että heihin yleensä tarttuu pikkukaupunkilaishengen itsetyytyväisyys, sanojen ja lausumien aiheuttamat vihamielisyys ja puolueellisuus – kaikki tämä on vetoamista tosiasioihin, joita ei voida vahvistaa nimiä ja tapahtumia esittämällä, mutta joita ei kiistä kukaan, jolla on kokemusta yhteiselämästä yleensä ja varsinkin suurten ja pienten kaupunkien yliopistoelämästä. Allekirjoittaneella ei todella ole tästä kovinkaan suurta kokemusta; mutta olen toki nähnyt hiukan yliopistoelämää erinäisissä Saksan yliopistoissa, Kööpenhaminassa, itse Upsalassakin, ja huomattavan osan elämääni Turussa ja Helsingissä, ja se mitä olen kokenut, vahvistaa kaikilta osin esitetyn mitä moni jo minua ennen on pitänyt varmana asiana. Ranskan ja Englannin oloista minulla on liian vähän omaa kokemusta voidakseni rakentaa arviota sen varaan; mutta ne ovat osaksi kirjoituksista tuttuja, osaksi olen voinut kysellä suullisesti toisten kokemuksia niistä.

Meillä on lainauksia varten käsillä esim. Russelin tunnettu ”Saksan-matka”. Hän sanoo 20-luvun alussa silloin vasta kymmenen vuoden ikäisestä Berliinin yliopistosta: ”Vaikka tämä oli ensimmäinen yritys sijoittaa joukko villejä saksalaisia ylioppilaita keskelle suurta pääkaupunkia on tulos täysin tehnyt oikeutta siihen vaikuttaneiden (Wolffin, Humboldtin ym.) tarkkanäköisyydelle. Ylioppilaat eivät olekaan vallattomampia, vaan rauhallisempia kuin missään muualla. Heidän kukkoilunhalunsa ei pääse murtautumaan esiin sellaisen ihmisjoukon läpi; he häviävät kansanjoukkoon, ja sopimaton vallanhimo sammuu ravinnon puutteeseen” jne. Hän lopettaa: ”Saksasta ei löydy paremmin järjestettyä ja toimivampaa yliopistoa kuin Berliinin yliopisto.” Kolmenkymmenen lisävuoden kokemus on vain vahvistanut arvion päteväksi. Russelin sanomana ei kuitenkaan viimeksi esitetyllä kiitoksella ole kovin suurta merkitystä, sillä hänen lausumansa Saksan yliopistoista ovat yleensä äärimmäisen halveksivia. Esim. Heidelbergista: ”Ylioppilaat, jotka ovat kaupungin asukkaista ehdottomasti merkittävimmät, ovat saaneet oman osansa siitä raakuudesta, kömpelyydestä ja itsekkyydestä, joka on miltei tunnusomaista kaikille Saksan yliopistoille. – - Mutta nämä pahat olennot asuvat paratiisissa.” Suunnilleen samoin sanoin hän puhuu Hallen ja Jenan ylioppilaista ja tuskin miedommin Göttingenin ylioppilaista. Voidaan kai olettaa, että monet seikat, joita englantilainen pitää todisteena puutteellisista käytöstavoista, eivät itse asiassa sitä merkitse; esim. saksalaisten ylioppilaiden pitkä tukka, tuuhea parta ym. eivät mitään todista. Samoin voi olettaa, että ajat ovat muuttuneet paljon. Mutta päivittäinen kapakkaelämä ilman mitään muuta vaihtelua, juopotteluksi muuttuva kohtuuton oluenjuonti, ankea kotielämä, ylimielinen halveksunta kaikkia yliopistoon kuulumattomia kohtaan, pintapuoliset, kaikesta yhteiskunnallisesta elämästä ja todellisuudesta vieraantuneet poliittiset haaveet ovat vielä melko ennallaan; taannoin saatiin lukea kertomuksia Heidelbergin ylioppilaiden läheisen kauppalan asukkaille tekemästä ilkivallasta, mikä kuitenkin sillä kertaa kävi heille itselleen kalliiksi.

Professoreista Russell sanoo, että saadakseen toimeentulonsa ja enemmän maksavia kuulijoita he joutuvat kurinpidossa katsomaan läpi sormiensa. Yliopistokaupunkien asukkaille on tuttua, että heidän täytyy sietää paljon, koska he ovat riippuvaisia opiskelijamäärän suuruudesta. Upsalakin voi varmaan kertoa pikkukaupunkielämän synnyttämistä puolueista; ja Ruotsin sanomalehdissä on nähty niistä kiukkuisia jälkiä, kun on ollut kysymys opettajanvirkojen täyttämisistä ym. Saksan yliopistoilla ei ole samaa painovapautta esiintyä julkisesti, mutta jokapäiväiset puheet ja asianomaisten nurja suhtautuminen toisiinsa kertoo niistä riittävästi. Historiaan on merkitty kuinka luonnontiede ja humanistiset opinnot ovat olleet sotajalalla toisiaan vastaan, eivätkä niiden harjoittajat pienissä yliopistoissa ole suinkaan ojentaneet toisilleen kättä.

Mutta on vaikeampi esittää tosiasioita pääasian puolesta, nimittäin sen, että pääkaupungin yliopiston jäsenissä on elävämpi kansallistietoisuus. Voidaan kai pitää selviönä, että kansan sivistys on sitä korkeammalla, sen yhteiskuntajärjestys sitä kehittyneempi mitä enemmän tiede sen keskuudessa vaikuttaa sekä henkisten että myös aineellisten harrastusten järjestämiseen. Tämä väite sisältää näet vain sen mitä harkinta ja kokemus opettavat. Mitä korkeampi kansan yleinen sivistys on, sitä enemmän yhteiskuntaa ohjaavat tietoiset vakaumukset ja periaatteet ja sitä enemmän täytyy tieteellisellä tutkimuksella olla siihen vaikutusta. Sellaisessa yhteiskunnassa halutaan tieteen osaltaan vaikuttavan kirkon asioihin, yleiseen kasvatukseen, maatalouteen, manufaktuuriteollisuuteen, merenkulkuun ja kauppaan, lainsäädäntöön, perustuslain järjestämiseen, sodankäyntiin ja rauhanomaisiin suhteiden järjestämiseen toisten kansakuntien kanssa. Emme sano, että tiedemiesten pitäisi välittömästi osallistua näihin tehtäviin, sanomme vain, että sellaisen kansan keskuudessa on käytännön miesten pakko toimia yleisten tieteellisten periaatteiden mukaan ja siksi valppaasti kuunnella tieteen lausuntoja, ja ettei myöskään tiedettä edistetä vain näön vuoksi, jotta toisten kansakuntien edessä voisi todistaa sivistyneistä hallintoperiaatteista, vaan lujassa vakaumuksessa, että yhteiskunta tarvitsee sitä. Esimerkkinä tarvitsee mainita vain Englanti. Sen maanviljely on tiedettä, sen tehtaiden perustaminen perustuu valtavaan tieteelliseen tutkimustyöhön, samoin sen kauppa, merenkulku ja kanavalaitos; ja tiede pyrkii herkeämättä niitä kohottamaan. Missään toisessa maassa ei filosofista oikeus- ja yhteiskuntaoppia ja kansantaloustiedettä ole kehitelty pitemmälle eivätkä ne ole tunkeutuneet syvemmälle yleiseen tietoisuuteen ja vaikuttaneet tehokkaammin hallitusperiaatteisiin ja koko yhteiskuntajärjestykseen. Vain yleisen opetuksen järjestämisen ja siviililainsäädännön voi sanoa tässä maassa olevan vielä jossain määrin tieteen vaikutuksen ulkopuolella, yleisen opetuksen, koska on pyritty säilyttämään perhekasvatuksen vapaus ja se samoin kuin perhe-elämä yleensä on tieteen vaikutuksen läpitunkema; siviililain, koska yleinen oikeustieto on pitänyt kiinni positiivisten oikeusmääräysten muuttu­mattomuudesta ja lainsäädännön riippumattomuudesta säännellyn yhteis­kuntajärjestyksen ensimmäisenä ehtona. Sitä vastoin on yleisesti tunnustettu, kuten mainittiin, että toisaalta tieteellinen oikeusoppi ja moraali, erinomaisen runsaan didaktisen kirjallisuuden välittämänä, toisaalta teologiset tieteet ja niiden sukuinen kirjallisuus vaikuttamalla uskonnolliseen vakaumukseen ovat määränneet perhe-elämää ja yleistä yhteiseloa Englannissa enemmän kuin missään muussa maassa, ja että sen alan tutkimukset ja kirjallisuus saavat siellä suuren yleisön. Siksi myös englantilainen kansalliskirjallisuus on uskonnollisempaa ja moraalisempaa kuin kaikkien muiden kansojen kirjallisuus.

Emme suinkaan halua kieltää, että Englannissa tiede ja kirjallisuus ovat saaneet vaikutteita kansallishengestä. Päinvastoin, tarkoituksenamme on ollut näihin esimerkkeihin vetoamalla vahvistaa, miten välttämätöntä on, että myös tiedemiehet ovat elävämmin kosketuksessa kaikkien kansallishengen toiminta-alueiden kanssa. Ei riitä, että ihminen on osallisena nuorisolle ominaisessa epämääräisessä tunteessa ja pyrkimyksessä, jota kutsutaan isänmaallisuudeksi, mutta joka on vain sen siemen. Isänmaallisuuden pitää vaikuttaa miehessä joka hetki; itse asiassa ei ole ainuttakaan inhimillistä tointa, jossa se ei voi ilmetä. Kuinka silloin tiedemiehen toiminta voisi tehdä tässä poikkeuksen. Kosmopoliittisuus on, ollessaan rehellistä, tieteessä samaa pintapuolisuuden ja haaveellisuuden henkeä kuin kaikilla muilla inhimillisen toiminnan aloilla tai se on vain suojakilpi itsekkyydelle ja välinpitämättömyydelle kaikkiin korkeampiin pyrintöihin. Samoin kuin kansakunnan elämällä on sitä korkeampi merkitys ihmiskunnalle mitä elävämpää isänmaanrakkaus siinä on, ja mitä enemmän sen toimet kantavat sen omalaatuisen kansallisuuden leimaa, niin on myös tiede sitä enemmän yleistä inhimillisyyttä jalostavaa mitä kansallisempaa se on. Kansakunta astuu tosin tieteessään ja kirjallisuudessaan kansallisuutensa yksipuolisen muodon ulkopuolelle. Kansallishenki siirtyy niissä itseensä rajoittuneesta ja sulkeutuneesta kansanhengestä yleisen inhimillisen kulttuurin muodoksi, yleisen inhimillisen kehityksen momentiksi. Mutta tämä momentti on sellaisenaan sitä merkittävämpi, ilmenee sitä ratkaisevampana edistymisenä yleisessä kulttuurikehityksessä mitä enemmän nimenomaan kyseisen kansan kansallistietoisuus siinä ilmenee. Todisteita ovat: kreikkalaisten tiede, roomalaisten, italialaisten, saksalaisten, ranskalaisten, englantilaisten. Juuri siksi tiedemiehen toiminnassa pitää olla hänen oman kansansa kansallisuuden leimaa. Hänen tulee sanoilla lausua sen kansallistietoisuus. Tätä tehtävää suorittamassa seisoo hänen rinnallaan vain runoilija.

Esitetyin perustein olemme väittäneet olevan edullisempaa että tieteelliset laitokset ja oppilaitokset sijaitsevat pääkaupungissa, ja toisaalta osoittaneet sellaisten tarpeellisuuden pääkaupungille ja maalle. Kuten sanottu, ei tuntematon x ole tässä käsityksessä kyennyt meitä seuraamaan. Monelle on sama tehtävä yhtä ylivoimainen; eikä ole harvinaista nähdä että juuri tätä seikkaa, joka on maan tieteen ja kirjallisuuden kukoistuksen edellytys, peläten kaihdetaan yhteiskuntaa turmelevien mielipiteiden lähteenä. Sanokoon silloin julki syvimmät ajatuksensa ne, jotka haluavat karkottaa isänmaallisuuden ja kansalliset pyrinnöt yliopistoista. He eivät nimittäin vaadi tiedettä, kirjallisuutta ja tieteellistä sivistystä vaan sitä, mitä heille merkitsee hyvä kansalaishenki, aineellista tyytyväisyyttä ja ajatuksetonta välinpitämättömyyttä kaikkiin ihmiskunnan korkeampiin asioihin nähden. ”Ei tiedemiehiä vaan hyviä alamaisia” – siinä Frans I:n surullisen kuuluisa ilmaus näille vaatimuksille.

Voidaan huomauttaa, ettei tieteellisiä laitoksia ja niiden joukossa yliopistoja siis pitäisi olla muualla kuin pääkaupungissa. Mitään sellaista emme kuitenkaan väitä. Maan koosta, väkiluvusta jne. täytyy riippua, kuinka monen sellaisen laitoksen ylläpitoon sillä on aineellisia ja henkisiä pääomia. Siitä, että pääkaupungista ei pidä puuttua yliopistoa ja että se on edullisin paikka yliopistolle, ei seuraa, että se on ainoa paikka, minne yliopisto voidaan edullisesti sijoittaa. Mutta syystä voidaan kai lisätä, että yleensäkin suurempaa kaupunkia on pidettävä parempana yliopiston sijaintipaikkana kuin pienempää, koska suuressa kaupungissa aina myös koko yhteiselämä on vilkkaampaa, toisin sanoen kansallishenki voimakkaammin ja monimuotoisemmin muuttuu todeksi.

Jos maassa on pääkaupungin yliopiston lisäksi muita, edellisestä tulee muita määräävä ja se vaikuttaa niiden edistymiseen. Suurimmassa osassa Saksaa on Berliinin yliopistosta tullut malli, ja nyt lienee niiden saksalaisten professoreiden määrä vähäinen, jotka eivät ole jonkin aikaa harjoittaneet opintoja Berliinissä. Jokainen Etelä-Saksankin yliopistojen ylioppilas, jolla on jonkinlaista tieteellistä intoa, pyrkii aina päättämään opiskelunsa Berliinissä. Muut yliopistot jäävät siinä auttamatta heikommiksi. On varmaa, että pääkaupunki yleensä houkuttelee puoleensa älyllisiä kykyjä ja siksi on niin, että pääkaupunkiyliopistossa on myös kyvykkäämpiä opettajia. Mutta jätämme tämän sikseen. Jos maalla on vain yksi yliopisto, on pääkaupunki sitä enemmän sen paikka. Ja ennen kuin muita yliopistoja perustetaan, sitä pitää laajentaa lisäämällä opettajien määrää, ainakin niin pitkälle, että on kaksi opettajaa kaikissa yleiselle sivistykselle tärkeimmissä tieteissä. Nimimerkki x esittää hyvin rajoittuneen otaksuman sanoessaan, että jos esim. Ruotsin nykyiset molemmat yliopistot muutettaisiin Tukholmaan ja yhdistettäisiin, niin joka tieteessä olisi vain yksi opettajanvirka, mikä maan ainoana sellaisena virkana jäisi alttiiksi uhalle, että se jäisi joksikin aikaa täyttämättä tai olisi pakko täyttää henkilöllä, joka sattumalta siihen tarjoutuu. Sillä, että on yksi suurempi yliopisto monen pienen sijasta on lisäksi se huomattava etu, että syntyy kilpailua kahden tai useamman opettajan kesken, jotka luennoivat samasta tai läheisistä aiheista. Sellainen kilpailu estää sen omahyväisyyden, jolta aineensa ainoa opettaja pienessä yliopistossa harvoin välttyy. Saksan yliopistoissa on nähty aiheelliseksi suosia sellaista kilpailua antamalla opettajille mahdollisimman suuri vapaus valita aiheensa, niin että siellä kukaan ei ole yksinomaan sidottu siihen tieteeseen, jonka opettajaksi hänet varsinaisesti on nimitetty. Pieneltä Suomen kaltaiselta maalta, jonka tarpeisiin yksi yliopisto riittää, vaatii useamman opettajan palkkaaminen luonnollisesti suuria rahallisia uhrauksia. Mutta jos halutaan tavoittaa päämäärä, saada kelvollisia yliopistonopettajia, täytyy haluta siihen johtavaa keinoa.

Keino on yksinkertainen, ei etsitä opettajaa määrätylle paikalle vaan järjestetään paikka opettajalle, kun sellainen ilmestyy. Se tapahtuu niin, että kun yliopistossa on joku tieteelliseltä vaistoltaan, kirjoittajan- ja opettajankyvyltään erinomainen mies, hänelle järjestetään ylimääräinen palkka jota vastaan hänellä on velvollisuus luennoida hänen tieteensä piiriin kuuluvista aineista. Kun sitten vakinainen virka samassa tieteessä tulee vapaaksi, voidaan ylimääräisen viran haltija siirtää siihen – ellei kukaan kelvollisempi ryhdy kilpailemaan paikasta – ja ylimääräisen viran palkka jälleen lakkautetaan. Tämä keino on varma, jos siitä huolehditaan tunnollisesti, niin että vain todella erinomainen saa tämän tunnustuksen henkilökohtaiseksi palkakseen. Sillä silloin yliopiston jokainen nuori mies, jolla on tieteellistä intoa ja kykyä, voi toimeentulostaan huolehtimatta omistautua tieteen palvelukseen. Kuten sanottu, periaate on, että opettajanpalkka myönnetään silloin, kun erinomaista opettaja-ainesta nousee esiin, eikä perusteta virkoja, jotka sellaisten puutteessa jäävät avoimiksi myös keskinkertaisuuksille. On tunnettua, että yliopiston konsistori alamaisesti on ehdottanut tähän päämäärään tähtäävää muutosta Suomen yliopiston sääntöihin, ja on kaikki syy toivoa, että ehdotus saa armollisen hyväksymisen.

Kuten tunnettua, on tähän keinoon jo kauan turvauduttu parhaissa saksalaisissa yliopistoissa. Siellä kutsutaan toisinaan ansioituneita miehiä yliopistoon vakituisiksi professoreiksi, ilman että heille myönnetty palkka heidän lähdettyään jäisi yliopiston budjettiin. Budjetti on muutenkin joustava, koska professoria kutsuttaessa palkka määräytyy sopimuksen mukaan, milloin korkeammaksi, milloin matalammaksi kutsutun professorin kuuluisuuden ja siihen perustuvan vaatimuksen mukaan.

On itsestään selvää, että pääkaupunkiyliopistot vetävät puoleensa parhaat kyvyt ja että sellaiset myös niihin innokkaimmin hakeutuvat. Sillä älykäs mies rakastaa luonnollisesti älykästä ympäristöä ja häntä liikuttavat enemmän suuret yhteiskunnalliset intressit kuin pikkukaupunkielämän omituiset puuhat; ja samoin yliopiston läsnäolo pääkaupungissa innostaa tavallisesti hallitusta kokoamaan siihen tieteelliset ja kirjalliset kyvyt.

Sitä vastoin olemme esittäneet, että tieteelliset koulutuslaitokset on parempi hajottaa eri puolille maata kuin keskittää pääkaupunkiin.

Yliopiston olemassaolosta paikkakunnalla on vähän välittömiä vaikutuksia sen ulkopuolelle. Esimerkiksi Upsalan yliopistosta ei näe erityistä vaikutusta Sigtunassa, Enköpingissä tai Östhammarissa; ei liioin Naantalissa, Uudessakaupungissa tai Raumalla näy erityisiä jälkiä yliopiston läsnäolosta Turussa. Etua siitä, että pari pientä paikkakuntaa jonkin verran sivistyy oman yliopiston kautta, ei pidä kenenkään panna samalle tasolle sen vaikutuksen kanssa, joka yliopistolla on pääkaupunkiin, ja mikä luonnollisesti heijastuu koko maahan – vaikka olettaen, että pääkaupunkiyliopisto ei laadullisesti olisi maaseutuyliopistoja parempi. Mutta kun helposti nähdään ja kokemus on osoittanut, että pääkaupungin yliopisto aina nousee korkeammalle tieteellisten apuneuvojen, kokoelmien ym. suhteen, opettajien tieteellisessä innossa ja kyvyssä, opettajien ja oppilaiden osallistumisessa sivistyksen ja yhteiselämän harrastuksiin, niin täytyy sellaisen yliopiston vielä paljon enemmän kyetä vaikuttamaan sivistykseen myös maan syrjäisimmissä kolkissa jo ympäristönsä ja siihen kohdistuvan välittömän vaikutuksensa vuoksi. Sellaisesta vaikutuksesta me tässä puhumme. Abstraktisti puhuen torpparin kasvatuksella on ihmiskunnalle sama arvo kuin hallitsijan. Mutta siitä huolimatta vaikuttaa kunnioitus tieteisiin, periaatteisiin ja teoriaan paljon enemmän, jos sitä on maan hallitsijoissa, korkeissa toimihenkilöissä ja pääkaupungin väestön sivistyneessä osassa kuin pikkukaupungin virkamiehissä ja porvareissa.

Olemme melko vähän käsitelleet pääkaupungin vaikutusta opiskelevaan nuorisoon. Mitä siitä pitää ajatella, on suora seuraus siitä, mitä yliopistonopettajien katsotaan hyötyvän pääkaupunki­yliopistosta. Lisäämme vain, että jos ollaan sitä mieltä ettei sen tarvitse tuntea valtion hallitusta ja hallintoa, ja pidetään virheenä pyrkimystä jalostaa isänmaallisuus epämääräisestä tunteesta todellisuuteen suuntautuneeksi isänmaanrakkaudeksi, ei liioin pidä vaatia, että yliopiston on kasvatettava kelvollista ainesta valtion palvelukseen. Sillä läksyillä ja tutkinnoilla heitä ei kasvateta. Polttava halu vaikuttaa yhteiskunnassa, vakaumus, että sellaiseen esiintymiseen vaaditaan tieteellistä oivallusta ja sille oivallukselle laskettu perustus, joka antaa kyvyn sitä edistää, juuri se kasvattaa kelvollisen nuorukaisaineksen valtion palvelukseen ja juuri sen yliopiston pitää ja se voi saada aikaan hänen sivistämisekseen. Olemme perusteellisesti koettaneet selvittää, miten merkittävää yliopiston sijainti pääkaupungissa tässä suhteessa on. Nuorukaisessa ei kasva miehekäs, käytännölliseen suuntautunut mieli yksinäisyydessä vaan kosketuksessa maailmanvilinään, joka luonnostaan karkottaa myös haaveelliset poliittiset unet.

Tämä artikkeli vie jo kyllin suuren tilan lehdestä. Olemme koettaneet selvittää aihetta lisää, uskoen siten parhaiten kumoavamme vastustajamme huomautukset. Jos lukija vaivautuu tarkistamaan ne, hän huomaa x:n jättäneen varsinaisen todistelun sikseen ja vain huomauttaneen muutamiin niistä, mitä olemme maininneet ulkoisina etuina yliopiston perustamisesta maan pääkaupunkiin. X vaikenee niistä eduista, joita yliopistolle koituu muiden tieteellisten laitosten sijainnista samassa kaupungissa. Hän myöntää olevan eduksi, että hallitus helpommin saa tietää sen tarpeet ja voi ne täyttää. X:n muistutukset kohdistuvat väitteeseen, että pääkaupungissa oleskelu voi kitkeä pikkumaisuuden yliopistonopettajista ja tapojen raakuuden oppilaista, mutta hän väittää, etteivät sellaiset virheet vaivaa pikkukaupunkien yliopistoja – jätämme lukijan arvioitavaksi miten onnistuneesti.

Sitä vastoin emme halua jättää x:lle sitä pientä iloa, että hän olisi osoittanut asiavirheitä esityksessämme. Kun emme maininneet Amsterdamia pääkaupunkina, jossa ei ole yliopistoa, oli syynä yksinkertaisesti se, että olemme maininneet esimerkkejä, emme laatineet täydellistä luetteloa. Emme liioin ole maininneet Hannoveria, Stuttgartia, Torinoa ja monta muuta pääkaupunkia. Roomassa ei ole, väittäköön x mitä tahansa, yliopistoa, sillä Archigimnasio della sapienzassa, joka koostuu useista erikoiskouluista, ei ole filosofista tiedekuntaa. Samoin on Löwenin laita, mistä filosofinen tiedekunta lakkautettiin 1830 ja missä nyt on vain katolisten pappien koulutuskollegio, joka syntyi sinne siirretystä Mechelnin jesuiittakollegiosta. Näitä kouluja nimitetään yliopistoiksi samoin kuin esim. Ruotsin kadettikoulua nimitetään sota-akatemiaksi.

J. V. S.

 

 

  • 1. Viime 60 vuotena on tämä kohtalo satuttanut toistakymmentä saksalaista yliopistoa.
  • 2. Meillä ei ole kyseistä Sv. Tidningenin numeroa käsillä emmekä voi siksi esittää sananmukaista muotoa.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: