Reseberättelse jemte betänkande, folkskolfrågan af Uno Cygnaeus [Uno Cygnaeuksen matkakertomus sekä kansakouluasiasta esittämä mietintö.]
Tämä Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettu ja muutenkin virallisesti levitetty julkaisu on jo kaikkien käsissä. Sijoitamme kirjasen otsikon tämän lyhyen kirjallisuuskatsauksemme alkuun pelkästään ilmaistaksemme ilomme siitä, että kansakoulukysymyksessä on sentään jo edetty niin pitkälle, että maassamme on mies, joka on ottanut kansakoululaitoksen perustamisen opintojensa ja elämäntyönsä yksinomaiseksi kohteeksi.
Koska kirjanen sisältää pelkästään keisarilliselle senaatille kirjallisena jätetyn kertomuksen kirjoittajan virallisen toimeksiannon mukaisesti tekemistä matkoista sekä arvioinnin kansakoululaitoksen tilasta niissä maissa, joissa kirjoittaja on käynyt, ei sen voida odottaakaan sisältävän mitenkään perusteellista selvitystä siitä, miten laitos olisi järjestettävä.
Kukaan ajatteleva ihminen ei kai voi epäillä sen näkemyksen paikkansapitävyyttä, että kansakouluja ei voida ajatellakaan ilman opettajaseminaareja. Oppikouluihin ja ylempiin porvarikouluihinkin voidaan palkata opettajia, jotka ovat saaneet sellaisen kasvatuksen ja koulutuksen, että he pystyvät selvästi näkemään kouluopetuksen tavoitteet ja valitsemaan sen tuloksellisuuden kannalta tarkoituksenmukaiset keinot. Kasvatustieteen synnyttyä ja kasvatus- ja opetustaidon samalla tultua erityistutkimusten kohteeksi ja alan kokemusperäisen tietouden systemaattisen järjestämisen päästyä vauhtiin tarvitsevat näidenkin koulujen opettajat kuitenkin nykyisin välttämättä suoraa teoreettista ja käytännöllistä valmennusta tehtäväänsä. Tämä on tavattoman paljon välttämättömämpää kansakoulua kehitettäessä, kun sen tulevien opettajien on aluksi hankittava tietoja niistä aineista, joita he joutuvat opettamaan, ja kun lisäksi oppilaat voivat viipyä koulussa vain lyhyen ajan, joten varmasti tuloksia tuottava opetusmenetelmä on erityisen tärkeä, ja kun lopuksi hyvin paljon riippuu opettajan ajattelutavasta ja esiintymisestä, mistä syystä seminaarin on oltava hänelle yhtäläisesti sekä kasvattava että opetusta antava laitos.
Mielipiteen ilmaiseminen hra U. Cygnaeuksen tässä kirjasessa esittämistä opettajaseminaarien järjestelyä koskevista käsityksistä olisi vielä liian varhaista. Hra C:llä on parhaillaan tekeillä ehdotus tästä asiasta, ja toivottavasti sekin saatetaan ainakin pääpiirteiltään julkisuuteen.
Kansakoululaitoksen perustamisen kaltaisissa asioissa muutaman vuoden aikavoitolla tuskin on merkitystä. Koulu ja etenkin kansakoulu vaikuttaa yleensäkin hitaasti; tämän perustamistyön tulokset nähdään vasta puolen vuosisadan kuluttua. Laitoksen järjestelyä on siis harkittava huolellisesti ja hätäilemättä. Toisaalta on kuitenkin muistettava, ettei kerran hyväksi oivalletun ratkaisun toteuttamista voida koskaan lykätä vastuuseen joutumatta eikä kouluasioissa edes pidä pyrkiä ensi hetkestä saakka muuttumattomana pysyvään järjestykseen. Opetuslaitokset tarvitsevat enemmän vapautta kuin yhteiskunnan muut laitokset, koska kasvatuksessa ja opetuksessa niin paljon riippuu kasvattajan ja opettajan persoonallisesta luonteesta ja kyvykkyydestä ja koska paitsi oppilaan myös opettajan on kartutettava tietojaan ja taitojaan. Opettajalle on siis jätettävä tilaa opetuksen järjestelyn ja opetustavan paranteluun omaa kehittymistään vastaavalla tavalla. Vain siten voidaan kerätä kokemusta ja mahdollistaa jatkuva kehitys parempaan suuntaan.
Kansakoululaitoksen perustamisen lykkääminen liian huolekkaiden pohdiskelujen takia ei siis olisi pelkästään hyödytöntä, vaan vahingollista. Siten menetetään kallista aikaa ja kallisarvoisia kokemuksia, joita ei koskaan voida hankkia liian varhain. Kunhan vain ollaan yksimielisiä yleisistä periaatteista, pitää loput jättää kouluhallituksen ja opettajien jokapäiväiseen kokemukseen perustuvan huolenpidon varaan.
Jo julkisuuteen saatettu asetus kansakoulujen järjestämisestä on säätänyt koulun perustamisen ja ylläpidon yleisistä muodollisuuksista siten, että niiden puitteissa jää väljyyttä koulun tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen, mutta samalla asetuksen edellyttämät takeet turvaavat koulun jatkuvan olemassaolon. Valtiovallalla on onneksi käytettävissään myös pastori Cygnaeus; hän on sitoutunut asiaan ja harrastaa sitä lämpimästi, ja juuri nämä seikat ovat tärkeimmät tällaisen hankkeen käynnistäjän tarvitsemat edellytykset. Varmaankin juuri herra C. laatii myös ehdotuksen kansakoululaitoksen järjestelystä. Sikäli kuin hänen mielipiteistään voidaan jotakin päätellä käsillä olevan mietinnön perusteella, kaikki asiaa tutkineet ja pohtineet eivät ehkä ole joka kohdassa hänen kanssaan samaa mieltä. Kun koulutoimen ulkopuolella muilla aloilla on viime aikoina noudatettu kiitettävää julkistamiskäytäntöä, voidaan toki toivoa, että tärkeydeltään näin merkittävä ehdotus saatetaan julkisuuteen ja siten myös alistetaan avoimesti tarkasteltavaksi. Ja samoin voidaan pitää ilmeisen selvänä, että kansakoululaitosta koskevat säädökset saatetaan lopulliseen muotoonsa useiden asiantuntijoiden yhteistyöllä.
Juridiska afhandlingar och uppsatser, utgifna af d:r Robert Lagus, 2:a h. [Oikeustieteellisiä tutkielmia ja kirjoituksia, julkaissut toht. R. L., 2. vihko.]
Tämän vihkon erityisotsikkona on Om prejudikaters betydelse vid Rättskipningen [Ennakkotapausten merkityksestä oikeudenkäytössä]. Se sisältää tutkielman ”Ennakkotapauksista”, nimittäin niiden merkityksestä sekä siitä, millä edellytyksillä ne sopivat käyttöön tai eivät sovi, sekä erästä maan korkeimmasta tuomioistuimesta lähtenyttä ratkaisua koskevan selvityksen, jonka otsikkona on ”Muuan ennakkotapaus”, sekä edesmenneen professori W. G. Laguksen oikeusopillisia teesejä siitä seikasta, josta tässä ennakkotapauksessa on kyse, ”rikosasian vanhentumisesta”.
Tutkielmassaan ennakkotapauksista yleisenä ilmiönä kirjoittaja osoittaa useiden kuninkaallisten kirjeiden ja määräysten lainauksilla, miten horjuva ja vaihteleva käsitys korkeimman vallan haltijoilla on ollut ennakkotapausten pätevyydestä oikeudenkäytön normeina. Kirjoittaja yrittää jossakin määrin selittää tätä horjuvuutta jakamalla tutkimansa korkeimman vallan haltijoiden tekstit 1. sellaisiin, joille on nimenomaisesti annettu lain pätevyys, 2. sellaisiin, jotka koskevat yksittäistä tapausta, mutta nojautuvat kuitenkin johonkin yleisluonteisempaan ja tärkeämpään oikeudenkäytön periaatteeseen, ja 3. sellaisiin, jotka koskevat ainoastaan yksittäisiä oikeustapauksia ja liittyvät joihinkin niissä ilmeneviin erityisiin piirteisiin. Pitäessään myös toiseen ryhmään kuuluvia ratkaisuja kelpoisina ennakkotapauksiksi kirjoittaja tukee tätä käsitystään lainaamalla useita vuoden 1807 lakikokoelmaan otettuja säädöksiä, jotka hänen mielestään ovat luonteeltaan tällaisia ja joita on sen takia noudatettu oikeudenkäytössä. On tarpeetonta mainitakaan, etteivät kolmanteen ryhmään kuuluvat ratkaisut kirjoittajan mielestä sovi ennakkotapauksiksi.
Kirjoittaja näyttää todistavan täydellisesti sen, että maan korkeimman tuomioistuimen on tulkittava lakia johdonmukaisesti ja siis noudatettava saman tuomioistuimen jo vakiinnuttamaa käytäntöä. Kirjoittaja ei kuitenkaan kyllin selvästi esitä sitä, pitääkö alempienkin tuomioistuinten noudattaa samaa käytäntöä oikeutta jakaessaan. Voidaan tuskin ajatella, että alioikeuksien ja korkeimman tuomioistuimen tuomioiden välillä vallitsisi jatkuva ristiriita. Yhtä nurinkurista kuitenkin olisi jokaisen alioikeustuomarin velvoittaminen pitämään ratkaisujensa ohjenuorana korkeimman oikeuden sinänsä johdonmukaista käytäntöä. Koska kussakin maassa on yksi korkein tuomioistuin, mutta useita alempia oikeuksia, meidän käsityksemme mukaan korkeimman tuomioistuimen ratkaisu voi saada noudatettavan periaatteen pyhitetyn aseman vasta sitten, kun se tunnustetaan yleisesti alempien oikeuksien tuomioissa, ja juuri tästä syystä näiden ratkaisujen on perustuttava vapaaseen harkintaan, jota käyttäessään tuomari voi vapaasti soveltaa näiden oikeuksien lähemmin yleistä oikeustajua vastaavaa käytäntöä korkeimman tuomioistuimen tästä oikeustajusta eriytyneemmän käytännön sijasta. Jos näin meneteltäessä alempien oikeuksien ratkaisut vastaavat varsin yleisesti toisiaan, tämän vastaavuuden täytyy ainakin jossakin määrin sitoa korkeimman tuomioistuimen harkintavaltaa, niin ettei sen piirissä synny ko. vastaavuuden kanssa ristiriidassa olevaa käytäntöä. Jos alemmat oikeudet noudattaisivat piintynyttä tapaa perusteettomasti, on ilmeisesti pikemminkin korkeimman vallan haltijan murrettava tämä kaavamaisuus nimenomaisella lain selityksellä kuin korkeimman tuomioistuimen yritettävä luoda uutta toisenlaista käytäntöä. Ja jos korkein tuomioistuin yrittäisi asettaa laintulkinnan pohjaksi periaatteen, jolla ei ole ennestään minkäänlaista tukea alempien oikeuksien toiminnassa, tätä voidaan varmaankin pitää vääränä menettelynä.
Kysymyksellä on kuitenkin monta puolta. Valaistakseen sitä lähemmin kirjoittaja on laatinut lyhyen selvityksen siitä, millainen merkitys ennakkotapauksille on annettu eräiden maiden lainsäädännössä.
Vihkosen jälkipuoliskossa tarkastellussa ennakkotapauksessa on kyseessä siviilikanteen esittämisoikeuden vanheneminen sellaisten lievien rikosten jälkeen, joista ei lain mukaan saa syyttää tietyn ajan kuluttua tapahtumasta. Keisarillisen senaatin oikeusosasto on eräässä tämän luonteisessa oikeustapauksessa hylännyt korvausvaatimuksen, koska se oli esitetty korvausvaatimuksen perusteena olleen rikoksen vanhennuttua. Oikeusjutun varhaisemmat vaiheet kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa kerrotaan ja keis. senaatin äänestyspöytäkirja esitetään.
Meidän ei tarvitse kiinnittää lukijan huomiota siihen, miten merkittävä asia on kyseessä, kun tässä tuodaan julkisuuteen maan korkeimman tuomioistuimen yksittäinen ratkaisu ja siihen päätymistä edeltänyt harkinta. Julkaisemisen arvoa lisää tällaisen julkistamisen harvinaisuus. Kun yleisissä asioissa julkisuus on yleensäkin tärkeää ja luo perustan hallitusvaltaan kohdistuvalle luottamukselle ja tyytyväisyydelle, tämä on toki erityisen tärkeää oikeudenkäyttöasioissa. Rauhallisen yhteiskuntaelämän ensimmäinen edellytys on kansalaisten tietoisuus siitä, että heidän henkeään, kunniaansa ja omaisuuttaan suojataan ja että he voivat odottaa oikeudenkäynneistä maan lakien mukaisia tuomioita, joihin ei päädytä väkivaltaisesti eikä mielivaltaisesti, vaan todellisen laintuntemuksen ja jokaisen esiin tulevan tapauksen huolellisen tarkastelun perusteella. Moni on sitä mieltä, että tällainen tietoisuus voi perustua ainoastaan ihmisten mieliin istutettuun korkean esivallan kunnioitukseen, koska kansojen historiassa on ollut vaiheita, jolloin asiat ovat ainakin jossakin määrin olleet tällä kannalla. Jossakin vaiheessa tullaan kuitenkin aikaan, jona tätä automaattista luottamusta ei enää ole tai ei edes voi olla; tämä aika koittaa valistuksen karttuessa, se kun tässä asiassa kuten kaikissa muissakin tapauksissa herättää vaatimuksen, että käsitykset on perusteltava selkeästi. Luottamus laitoksiin ja henkilöihin edellyttää silloin tietoa näiden toiminnasta. Julkisissa tehtävissä toimiva mies saattaa tarkoitustensa puhtaudesta tietoisena helposti edellyttää, että tällainen luottamus on olemassa. Hän erehtyy kuitenkin helposti tätä arvioidessaan. On ehkä todellakin tultu aikaan, jolloin luottamus kyetään säilyttämään vain kertomalla avoimesti, miten on toimittu. Ja vain tällaisen julkisuuden hyväksymisellä laitokset voivat hankkia luottamuksen, joka ulottuu myös niissä toimiviin henkilöihin. Kun nimittäin laitos ei peity salaisuuden verhoon, yksittäisen henkilön menettelyä sitoo laitoksen perinteinen toimintatapa.
Tietääksemme on kulunut vuosikymmeniä siitä, kun maan korkeimman tuomioistuimen tekemä ratkaisu on julkaistu painettuna. Tämä poikkeaa niin suuresti muiden maiden tavoista, ettei tällaista yleisön näennäisesti välinpitämätöntä suhtautumista asiaan voi kylliksi hämmästellä. Sanomme tätä suhtautumista näennäiseksi, koska olemme saaneet kylliksi kokemuksia siitä, että aivan päinvastaisesti maan kaikissa osissa levitetään kertomuksia tuomioistuinten ratkaisuista, ja olemme nähneet näitä kertomuksia hyvin hanakasti kuunneltavan. Ihmisluonnon mukaista on, että tällaisissa kertomuksissa pyritään usein esittämään kielteistä arvostelua; jo se seikka, että ratkaisujen julkaiseminen painettuna on ollut näin epätavallista, vaikuttaa väistämättä tähän suuntaan. On hyvin käsitettävissä, että tällaiset suulliset kertomukset jäävät jopa väistämättömästi virheellisiksi, ja silloinkin kun kertomus on todenmukainen, totuus valottuu pakostakin väärin, kun yleisö saa tietoonsa vain ratkaisun, mutta ei sen perusteluja. Sellaiset ratkaisut, joista kirjoittajan kertoma tapaus on esimerkki, kiinnostavat tietenkin ensisijaisesti lainoppineita ja maan tuomarikuntaa. Yleinen käsitys ja yleisön luottamus tai epäluottamus syntyvät näissä asioissa kuitenkin heidän asioita koskevan tietämyksensä pohjalta.
Kun kyseessä oleva asia tuli oikeusosaston käsiteltäväksi, tultiin tulokseen, että koska siitä esitettiin erilaisia mielipiteitä, se oli siirrettävä keis. senaatin täysistunnon ratkaistavaksi, kuten aikaisemmissakin saman luonteisissa tapauksissa oli menetelty, ”jotta estettäisiin erilaisten ja keskenään ristiriitaisten tuomioiden antaminen tulevina aikoina tällaisissa kysymyksissä”. Merkittävän enemmistön äänin kysymys ratkaistiin siten, että siviilikanteen vireillepano-oikeus vanhenee samassa ajassa kuin tapahtunutta rikosta koskeva syyteoikeus. Tämän ratkaisun mukaisesti oikeusosasto vahvisti kihlakunnanoikeuden ja hovioikeuden jutussa antamat tuomiot, joissa kantajalta oli saman mielipiteen perusteella evätty puhevalta.
Tästä tuomioiden yhdenmukaisuudesta huolimatta kysymyksestä voidaan kuitenkin olla eri mieltä, kuten keis. senaatin vähemmistön kannanotosta näkyy. Eriävän mielipiteen perustelut ovat: että asetuksessa, jossa rikkomusta tai rikosta koskevalle syyteoikeudelle säädetään kahden vuoden vanhentumisaika, ei mainita mitään määräaikaa sen korvauksen hakemiselle, jonka vaatimiseen teon tekijältä yksityishenkilöllä saattaa teon johdosta olla oikeus; että korvausvaatimuksen esittämiseen oikeutetun on korvausta hakiessaan myös ilmiannettava rikos puhevaltansa säilyttääkseen, jos oikeus siviilikanteen vireillepanoon alistetaan rikossyytteestä riippuvaksi; ja että näin ollen korvausvaatimus, jonka voisi muussa tapauksessa esittää kymmenen vuoden kuluessa, jää huomioon ottamatta kahden vuoden kuluttua tapahtumasta, jos vahinko on aiheutettu tahallisen rikoksen yhteydessä.
Tämän käsityksen tukemiseksi kirjoittaja on painattanut vihkoseen mainitut W. G. Laguksen teesit. Näissä teeseissä vaaditaan siviilikanteen yleistä irrottamista rikossyytteestä sillä perusteella, että rikosoikeudenkäyntiä koskeva vanhentumisaika on säädetty pitäen silmällä syytetyn mahdollisuuksia syyttömyytensä todistamiseen, mikä saattaa vaikeutua tai tulla mahdottomaksi rikostapahtuman ja syytteen esittämisen ajallisen etäisyyden kasvaessa. Siviilikannetta käsiteltäessä taas koko todistustaakka on kanteen nostajalla, ja hänen vaatimustaan on pidettävä kiistattomana, kun hän pystyy esittämään riittävän näytön. W. G. Lagus kiinnittää erityisesti huomiota aviottoman lapsen oikeuteen saada elatusta ja kasvatusta isältään – juuri tästä oli kyse myös edellä mainitussa tapauksessa – ja vaatii, ettei tämän vaatimuksen esittämistä ole sidottava mihinkään vanhentumisaikaan. Jos onneton nainen pystyy tällaisessa tapauksessa itse pitämään lapsesta huolta esim. kymmenen vuotta, mutta ei enää yhdentenätoista vuotena, pitää hänellä toki silloin olla oikeus vaatia apua lapsen isältä. Teesien laatijan mielestä hänen puheoikeutensa säilyy voimassa olevan lakimmekin mukaan 10 vuotta, siis siitä riippumatta, ettei rikkomuksesta sinänsä voida syyttää eikä rangaista kahden vuoden kuluttua siihen syyllistymisestä.
Keis. senaatin enemmistön kannatuksen saaneen mielipiteen kannalla on muiden auktoriteettien ohella Calonius. Eri maiden lainsäädännössä on asetuttu tässä asiassa eri kannoille, niin että siltäkin suunnalta löytyy tukea molemmille käsityksille.
Edellä esitetystä lukija havaitsee, että vihkosen sisältö on valittu hyvin ja käsittelee mielenkiintoista asiaa. Tutkielmassa ”Ennakkotapauksista” kirjoittajan päättely kärsii eräänlaisesta sanoissa ja ilmauksissa ilmenevästä liioittelusta, jolle ei löydy selitystä tekstin sisällöstä.
Humlor, utsände af L–N. Första svärmen. [Kimalaisia, liikkeelle laskenut L–N. Ensimmäinen parvi]. Helsinki 1860.
Nämä kimalaiset eli villit mehiläiset ovat saaneet nimensä pelkästään piikikkyytensä takia. Niiden pistoksia ei kuitenkaan ohjaa kiukku. Kirjoittaja [L. L. Laurén] sanoo niistä itse:
”Piikki on tylsä, sen tietävät kaikki;
kimalaisesta on vain – kiusaa.”
Nämä tuskin edes kiusaavat ketään. Kirjoittajan satiiri on siihen liian leppoisaa ja ongelmatonta. Voitaisiin sanoa, ettei vähäinen suolan lisääminen siihen olisi ollut pahitteeksi.
Kuten kaikki tietävät, kotimaisessa kirjallisuudessamme on sellainen hämmästyttävä puute, että yhtä ainoata iloista pilaa saa kaivata. Nokkela leikinlasku on tietysti vieläkin harvinaisempaa. Sanomalehdissä on jatkuvasti vallalla yksitoikkoinen vakavuus, niin vähän kuin tähän suppeaan muotoon vakavaa sisältöä mahtuukin. Sen katkaisevat välillä vain suuttumuksen ilmaukset, joista ei tosiaankaan ole pulaa. Myös siinä niukassa runoudessa, jota ilmaantuu silloin tällöin näkyviin, näkee harvoin iloisia kasvoja. On usein sanottu, että tämä ilottomuus kuuluu kansalliseen luonteeseemme. Tämä käsitys osuneekin puoleksi oikeaan. Oikealta suomalaiselta ei pidä odottaa vahvaa ja vapaata iloisuutta. Leppoisa leikinlasku ei ole hänelle kuitenkaan vierasta, ja satiiria, joka myös on laimentunut pikemminkin hyvänsuovaksi huumoriksi, on niin vanhemmassa kuin nuoremmassakin aidossa suomalaisessa runoudessa runsaasti. Lisää iloisuutta kuitenkin kiistattomasti tarvitaan lievittämään kansanluonteelle ominaista sulkeutuneisuutta ja puhumattomuutta. Historia opettaa, että kansojen perimää luonteenlaatua todellakin voidaan aikojen kuluessa jossakin määrin muokata. Tällaiset muutokset perustuvat yleensä sivistyksen edistymiseen ja kunkin kansan historiallisiin vaiheisiin. Kansakunnan kirjallisuus toki heijastelee kansanluonnetta eikä voi asettua sen ulko- eikä yläpuolelle. Kirjallisuus kuitenkin myös vaikuttaa kansanluonteeseen. Ja kun yleensäkin jokaisen kansan kirjallisuus on saanut oppinsa ja ensimmäiset esikuvansa muiden kansakuntien kirjallisuudesta, sitä voidaan sopivasti esikuvia valitsemalla kasvattaa iloisemman ilmeen omaksumiseen. Suomen kansan valmiuden ottaa vastaan mieltä virkistävää ja ilahduttavaa kirjallisuutta osoittaa kirjakauppa-alalla yleisesti saatu kokemus iloisten laulujen ja kertomusten, ”tarinoiden”, erityisen hyvästä menekistä. Sitäkin kummallisempaa on suomalaisten sanomalehtien lähes täydellinen ilottomuus. Ne voivat puolustuksekseen paljolti vedota vallitseviin toimintaedellytyksiinsä, jotka eivät todellakaan ilahduta lehtimiehen mieltä. Tässä ei auta kehotus: Zwing dich Bruder! [Tee vaikka väkisin, veli!] Pilailu on kuitenkin sinänsä keino vapautua suurestakin henkisestä paineesta, ja sen muodossa voi esittää paljon vakavaa sisältöä. Mikään ei ainakaan estä lainailua vieraiden kansojen kirjallisuudesta. Suometar on äskettäin tehnyt hyvän aloituksen julkaisemalla huvinäytelmien käännöksiä.
Kun otetaan huomioon mainittu kotimaisessa kirjallisuudessa vallitseva yleinen ilottomuus, nämä kimalaisetkin on toivotettava tervetulleiksi. Kuten jo todettiin, niiden vireys jää hieman vaisuksi. Muotokin on yleensä venytetty hieman liian pitkäksi. Hauskimmankin päähänpiston ilmaisu tarvitsisi terävöittämistä. Virhe voidaan helposti korjata, kun seuraava parvi lennähtää liikkeelle. Vaikutusta ei myöskään koskaan paranna tarinan merkityksen selittäminen sen päätteeksi. Kyllä se selittää itse itsensä. Tämä ensimmäinenkin parvi on kuitenkin varmaan otettu hyvin vastaan aivan sellaisenaan. Sisältö on hilpeää ja jakaa opetuksia, ja muoto on kepeä ja vapaa. Parvi ei ole niin suuri, että sen pistelyyn ehtisi pitkästyä. Otamme vapauden julkaista tässä näytteen:
I folkskolefrågan [Kansakoulukysymyksestä]
Han reste sig så myndig / från bänken, der han satt / bland andra stadens äldste / och ställde bort sin hatt, / den digre slagtar Gödman, / och redde sig alltså / att låta magistraten / sin mening rätt förstå. [Hän nousi mahtavana / istumapaikaltaan / kaupungin herrain keskeltä / ja luopui hatustaan, / Rehunen, teurastaja / ryhtyi nyt puhumaan / saadakseen virkavallan / järkeä uskomaan.
Hans dubbla isterhaka / af harm man darra såg / oah på hans breda panna / ett vredens åskmoln låg; / men från hans matta ögon / inbäddade i fett syvältä ihrasta / sköt hvass en blick och styrde / emot borgmästarn snedt. [Ihrainen kaksoisleuka/ tärisi harmista, / ja kiukun puna hohti / leveillä kasvoilla. / Sameat tihrusilmät / pormestaria kohti / tiukasti katsoivat.]
Vår man var eljest vida / beryktad uti nord – / ej just att kunna ställa / välvisligt sina ord – / men för de glada minen / hvarmed han kunder vann, / när vid sin disk bland högar / af kött han sig befann. [Tunnettu oli herra / pohjolan puolessa – / ei toki puhetaidon / liiasta loistosta – / vaan hupinumerosta, / kun lihavuoristaan / hän tiskin takaa pääsi / kehuen kertomaan.]
Som sagt, idag han hade / en mycket annan min. / Omkring hans tjocka läppar / låg ej ett fryntligt grin. / Som nu, han plägat blicka / på oxen uti band, / då den ej ville falla / för klubban i hans hand. [Tänäänpä aivan muuta / tuikeus viestitti. / Kadonnut oli hymy / paksuilta huulilta. / Mulkoillen teurashärkää / samoin hän katseli, / jos nuijan ensi isku / ei sitä kaatanut.]
Från pannan strök han vresigt / sin styfva, röda lugg, / och i sin tuggbuss högg han / ett mäkta duktigt hugg, / och sen ur den han dragit / dess hela bittra saft, / han talade som följer / och talade med kraft. [Pyyhkäisten kiukuissansa / hiukset otsaltaan / hän puri mälliänsä / lujilla hampaillaan / ja mehun nieltyänsä / viimeiseen pisaraan / hän käytti puheenvuoron / peräti ankaran.]
”Tvi så'na magra kalfvar / borgmästare och råd” – / ej må man här vår äldste / tilltro slikt öfverdåd, / att han de första orden / utsagt som epithet, kuulijat tuomiten, / att dermed skymfa gräsligt / sin höga öfverhet. [”Kehnoja vasikoita, / pormestari ja muut” – / näin uskomattomasti / aloitti raatimies / jo ensi sanoillansa / pahasti esivallan / varpaita tallaten.]
De orden voro endast / den allravärsta ed, / han plägade framdundra, / då han var riktigt vred; / ty ingen sak han visste / sin afsky mera värd / än magra nöt, derefter / bokskåpet hos en lärd. [Pahimman manauksen/ hän näillä sanoilla/ kiukuissaan päräytti / useinkin puodissaan. / Ja paitsi laihaa nautaa / hän kirjakaappeja / ja kirjanoppineita / eniten inhosi.]
”Tvi så'na magra kalfvar, / borgmästare och råd! / När tar väl engång ända / ett dylikt öfverdåd? / Hvar måndag, när jag kommer / numer från rådstu'n hem, / jag finner mig eländig / uti min minsta lem. [”Kehnoja vasikoita, / pormestari ja muut! / Kuinkahan kauan kestää / mokoma tuhlailu? / Aina kun maanantaisin / kokous ohi on, / on kotiinpaluu kurja / ja olo voimaton.]
Slikt innan kort kan mörda / det gladaste humör / och reta upp till vrede / en riktig gärdsgårdsstör. / Jag är just ej af socker, / men magrar för hvar dag. / Tar snart mitt år ej ända, / jag stupar nog af slag. [Tämmöinen pian murtaa / voi iloisimmankin / ja aivan vimmastuttaa / tyynimmän mielenkin. / Kuin sokeri en sula, / laihdunpa kuitenkin. / Vuottani tuskin kestän, / jo vaanii halvaus.]
Ty aldrig hör man annat, / än nya anslag blott. / Man endast fordrar mera, / ju mera har man fått. / Till hvad bör staden slösa / så immerfort sin mynt? / Jo, merändels till skolor / och annat dylikt dynt. [Ei täällä muusta kuule / kuin rahanmenosta. / Kukaan ei tyydy siihen / mikä jo saatu on. / Kaupungin onko pakko / viskellä rahojaan? / Kouluihin enimmäkseen / ja muuhun joutavaan.]
Nyss var ju här magistern, / som söndagsskolan styr, / och sade att han mera / om tjänsten sig ej bryr, / om lönen icke höjes – / en lön, hvem kan det tro? / För den jag kunde köpa / den mest välgödda ko. [Maisteri juuri tässä, / se pyhäkoulumies, / vakuutti, ettei hoitaa / hän enää virkaa voi, / jos emme palkkaa nosta – / paljonko palkka on? / Lehmistä lihavimman / jo sillä ostaisin.]
Fram fick han ock sin vilja, / förrn han ur salen steg. / Af harm jag ville spricka, / men bet min buss och teg. / Så lät man sig bedåra / utaf den gynnarns svek, / som icke näns till sönda'n / bestå sig minsta stek. [Tahtonsa hän sai läpi / ja poistui salista. / Mälliä pureskellen / kihisin kiukusta. / Näin nyt sai palkintonsa / mokoma veijari, / mies joka pyhiksikään / ei osta paistia.]
Och nu, hvad skall man lida, / förrn man till grafven bärs? / Borgmästarn täckes orda / att nog ännu ej lärs, / att slynglarne på ”läran” / ny skola man vill ge, / blott stadens pung betalar / igen fiolerne. [Mitä ennen kuolemaansa / vielä saakaan kärsiä? / Pormestarimme mukaan / oppia tarvitaan / lisää ja uusi koulu / lukijanulkeille, / kaupunki kunhan maksaa / nämäkin viulut taas.]
Nu lyster mig omsider / se saken uti grund. / Frimodigt kan jag spörja / hvarendaste min kund, / om mera feta stekar / af mig de skulle fått, / om i min tid som lärling / i skolorna jag gått. [Nyt haluanpa vihdoin / selvittää tilanteen. / Kysyä jokaiselta / asiakkaalta voin, / paremmatkohan paistit / saisivat minulta, / jos oppipoikavuodet / olisin lukenut.]
Nej pass, jag tror för visso, / tt, om jag lära fått, / som nu i dag man läres, / jag sålt ut senor blott, / och mången mark på pundet / bedrägligt jag vägt in / och vore värd att vräkas / från rådstu'n med brändt skinn. [Ei toki, varmastikin / jos nykykoulua / olisin silloin käynyt, / jänteitä, kalvoja / myisin ja punnitsisin / kierolla tavalla / ja potkut ansaitsisin / herrojen joukosta.]
Ty denna verldens lärdom / går endast ut på knep, / och mången herr magister / förtjenade sitt rep. / Och ville man förära / mig stadens ”bibliothek”, / jag böckerna till omslag / begagnade för stek. [Maailmalliset opit / koulivat konnia, / ja hirteen joutaisivat / monetkin maisterit. / Minulle lahjoittakaa / kaupungin ”kirjasto”! / Sen käärepapereiksi / käyttäisin paisteille.]
Jag frågar er, I herrar, / ser jag ut som en lärd? / Tvi nej! Och likväl är jag / ren 20 000 värd; / och får jag ännu lefva / och slagten än ”tar lag”, / jag hoppas hundra tusen / ännu jag har en dag. [Näytänkö oppineelta, / kysynkin, herrat, nyt. / En, mutta koossa on jo kakskytätuhatta, / ja jos vain ikää riittää / ja jaksan teurastaa, / niin joskus luullakseni / satakin tuhatta.]
Sen på mig, vise fäder, / som styren denna stad! / Och skratten ej i löndom; – / hvem f-n kan vara glad / i dessa sista tider? / Sen, hvad man blifva kan, / när man ej hålls i skola, / men klubban för som man! [Minua katsokaapa, / kaupungin isännät! / Kämmeneen nauramatta – / nauratte p-rhana / maailmanlopun aikaa! / Paikkansa täyttää voi / kouluja käymättäkin, /jos nuijaa käyttelee!]
Hvad gagna skolor, säg mig? / Jag aldrig vandrar trygg / förbi storskolans trappa, / om vintern för min rygg. / Hvad gör handtverkarn också / med lärdom och med vett? / Lägg det för kon, sa' bonden, / och se, om hon blir mätt! [Kertokaa koulun hyöty? / Vain lumipalloja / viikarit viskelevät / niskaani talvella. / Jos arkitöissä puuhaa, / ei kaipaa oppeja. / Lehmälle niitä syötä, / ja katso, lypsääkö!]
Vak' opp, välvise femma! / Hög tid det redan är. / Åt fanders visst det annars / med stadens kassor bär. / Gen nya skolor håken, / och slut' de gamla till! / Ett dundrande kalas då / af fröjd jag hålla vill.” [Herätkää, viisaat viisi, / jo viime hetkellä! / Kaupungin kalliit rahat / pitäkää kassassa. / Kouluja emme huoli, / vanhatkin sulkekaa! / Riemusta paistan pihvit / ja juhlan järjestän.”
Så långt vår Gödman hunnit, / men ack! då blef det slut, – / ej på hans orförråd, men / på styrka i hans trut; / ty vreden, ifvern, harmen / allt dref i svall hans blod, / och stendöd föll han neder / på platsen, der han stod. [Rehunen ehti tähän, / sen yhä muistamme. / Paljon jäi sanomatta, / kun ääni vaikeni; / sydän ei kestä liikaa / intoa, kiukkua – / miehemme paikallensa / vajosi vainaana.
Så föll för skolefrågan. / i sina bästa år, / en man, hvars make knappast / mer slagtarboden får. / O, vetande, hur dyra / oss dina segrar stå! / Hvar skall man kött nu mera / till stek och soppa få? [Näin koulun tähden kaatui / parhaissa vuosissaan / mies, jolle tuskin vertaa / alalta löydetään. /Oi tietämys, on kallis / hintasi päällä maan! / Mistähän hyvää lihaa / pannuun ja pataan saan?]
