Litteraturblad nro 4, huhtikuu 1859: Suomalaisista oppikouluista

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.4.1859
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Jyväskylässä on ns. ”suomalainen” yläalkeiskoulu, ja kerrotaan, että toista ollaan perustamassa Tampereelle.

Ensiksi mainitulle on säädetty, että kahdella alimmalla luokalla on opetuksen tapahduttava oppilaiden äidinkielellä, olipa se sitten ruotsi tai suomi. Kolmannella ja neljännellä luokalla sitä vastoin käytetään suomea vain harkinnan mukaan jossakin oppiaineessa.

Jokainen on epäilemättä ottanut iloiten vastaan tämän todisteen siitä, että hallitus tunnustaa ajan vaatimukset. Kysymys siitä, kuinka tällainen koulu olisi järjestettävä, ei kuitenkaan ole kaikkein helpoimmin vastattavia. Uskoaksemme ei myöskään ole oikein selvitetty, mitä sellaisella koululla saa­daan aikaan. Se meteli, jota useissa maamme lehdissä on pidetty Jyväskylän koulun takia, to­distaa tästä omasta puolestaan, sillä näkyvissä ei ole ollut edes yritystä selvittää asiaa. Sitä vastoin on opettajille ja koululle esitetty toinen toistaan ajattelemattomampia vaatimuksia. Koulun on oltava suomalainen, eli sen opetuskielen on oltava suomi alusta loppuun; tämä näyttää olevan näiden vaatimusten pääasia. Tämän lisäksi yksi vakuuttaa kaikkien tarvittavien oppikirjojen olevan olemassa, toinen taas opettajien toki voivan opettaa ilman oppikirjoja, kolmas että he ovat velvollisia itse kirjoittamaan oppikirjoja. Että tarkoitusta varten ei ole oppikirjoja, että opetus ilman kirjoja sotii kaiken opetuksen tarkoitusta vastaan, nimittäin että oppilas opetetaan lukemaan, että oppi­kirjojen laatiminen edellyttää kelvollisuutta tehtävään, tietoa ja opettajankokemusta yli tavan­omaisen määrän – sellainen ei tule kysymykseen. Mainitut opettajat, jotka eivät ole kieltäneet tai uskaltaneet kieltää pääsyä kouluun lapsilta, jotka lukevat vain ruotsiksi, tai eivät ole voineet ottaa tehtäväkseen ensin opettaa heille sisälukua (suomeksi), leimataan kaikkien näiden laiminlyöntien takia kelvottomiksi, miltei maanpettureiksi. He ovat varhain saaneet kokea, mitä on omistaa elämänsä ja vaivannäkönsä uusien urien aukomiselle, varsinkin jos se tapahtuu isänmaan etujen mukaisesti.

Jos kysytään, mikä on suomalaisen oppikoulun tarkoitus, niin vastaus ei voi olla mikään muu, kuin että sen tulee olla valmistava oppilaitos niiden tulevien tiedemiesten, kirjailijoiden, opettajien, tuomarien jne. sivistämiseksi, jotka pystyvät suullisesti ja kirjallisesti tekemään suomen kielestä toimintansa välineen.

Asia voidaan toki käsittää yleisemminkin ja sanoa: koulun opetuksen on luotava kansallisen tieteellisen sivistyksen perusta. Mutta tieteellistä sivistystä ei tehdä kansalliseksi opetuksen avulla, vaan sivistyksen saaneiden oppilaiden toiminnan kautta, kunkin omassa piirissään; toisin sanoen on tarkoitus itse asiassa äsken mainittu.

Vielä voitaisiin ajatella, että sellaisen koulun tarkoitus on saattaa pelkästään suomea puhuvien vanhempien lapsia, siis suomalaisen rahvaan lapsia, tieteellisen sivistyksen piiriin. Mutta tämä on yhdentekevä asia. On samantekevää, kenen lapset tulevat edustamaan kansallista sivistystä ja nostamaan sen. Jokainen joka kirjoittaa arvokkaan teoksen suomen kielellä, jokainen tuomari joka tyydyttävällä tavalla tekee sen lainkäytön kieleksi, jokainen opettaja joka opettaa tällä kielellä ja täyttää hyvin paikkansa, on kansallisen tieteellisen sivistyksen edustaja. Hänen polveutumisensa suomea tai ruotsia puhuvista vanhemmista ei tässä merkitse mitään. Niin, koska lapsuudenkoti on oppilaitosta paljon tärkeämpi sivistyksen taimitarha, täytyy myös kyvyn tieteelliseen sivistykseen olla siitä riippuvainen. Elinolojen erilaisuutta ja niiden vaikutusta älylliseen sivistykseen ei voi vain huutamalla karkottaa. Talonpoikien lapset eivät ole edustaneet eivätkä nytkään edusta korkeampaa sivistystä Euroopan sivistyneimmissä maissa – Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Sivistyksen siemen kehittyy hiljaa sukupolvien saatossa. Ruotsi on ehkä se maa, jossa koko joukko merkittäviä miehiä on tullut talonpojan tuvasta tai metsämökistä. Tämä liittyy ulkomailta tulevan maahanmuuton puuttumiseen. Mutta sielläkin prosentti on vähäinen. Emme tietenkään kiellä, etteikö olisi välttämätöntä saada opillista opetusta kaikkien ulottuville. Suvuissa esiintyy niin rappiota kuin nousuakin. Uusien sivistyksen perinnettä kantavien sukujen täytyy korvata vanhoja. Mutta asiat ovat pakosta niin, että tämä muutos on hidas. Se tapahtuu tavallisesti vähitellen siten että siirrytään maanviljelyksestä teollisuuteen ja siitä eri sukupolvessa suoraan toimintaan yleiseksi hyväksi.

Suomen nykyisissä oloissa tämä korvautuminen on hitaampaa. Tieteellisesti sivistyneiden täytyy olosuhteiden vallan pakottamana ensisijaisesti käyttää ruotsin kieltä. Jos olisikin mahdollista hetkessä tehdä suomi opetuskieleksi maan kaikissa oppikouluissa ja myös sen yliopistossa, ja sulkea niiden ulkopuolelle kaikki lapset, joiden äidinkieli ja ensimmäinen opetuskieli on ruotsi, niin silti olisi jokaisen näistä suomalaisista oppilaista opittava puhumaan ja kirjoittamaan ruotsia, voidakseen ryhtyä toimimaan erinäisissä ammateissa, joissa tieteellistä sivistystä edellytetään. Maan sivistyneistölle hän ei voi puhua suomea. Ja jos ei kaikkia maan virkamiehiä ajeta pois viroistaan ja niitä ensimmäisestä viimeiseen anneta mainittujen koulunkäyneiden haltuun, niin he eivät voi ilman ruotsinkielistä sivistystä ottaa ainuttakaan askelta valtion palveluksessa; puhumattakaan siitä, että myös sen harjoittamisella on perinteensä, joita ei voi yhdellä mahtikäskyllä heittää pois.

Lopuksi: yhdeksännellätoista vuosisadalla ei yksikään eurooppalainen kansa voi alkaa alusta villiyden tilasta. Sellainen kirjallisuus kuin suomalainen, joka tähän asti on koostunut muutamasta tietämyksen alkeiden lehdestä, on aivan liian lähellä raakuuden tilaa, jotta yksistään se voitaisiin asettaa kansan henkisen viljelyksen perustaksi.

Mutta jos on mahdotonta hetkessä tehdä suomesta tieteellisen sivistyksen kieli kaikille sitä hakeville, niin vielä kohtuuttomampaa on haluta kasvattaa muutama kymmenkunta yksilöä tämän sivistyksen edustajiksi välittämällä heille ainoastaan suomenkielisessä asussa se köyhä sivistyksen määrä, jonka opetusvälineiden saatavuus tällä hetkellä sallii suomalaisessa koulussa.

Hipoo totisesti järjettömyyttä, kun esimerkiksi vaaditaan: Jyväskylän koulusta on tultava kokonaan suomenkielinen eli kaiken opetuksen on tapahduttava suomen kielellä. Pikkuasia on, että vielä ei ole tarkoitukseen sopivaa maantietoa, ei perusteellisempaa yleistä historiaa, ei latinan lauseoppia, ei latinan lukukirjaa selityksineen, ei latinan sanakirjaa, ei saksan kielioppia, ei saksan sanakirjaa – venäjän oppikirjoista vaikenemme – tätä suomalaista koulua varten. Jotkut sanovat: koulun opettajat voivat toimia niin kielioppina, lukukirjana kuin sanakirjanakin – ja ehkä myös oppilaat voisivat kirjoittaa ne opettajan sanelun mukaan. Toiset sanovat: opettajat ovat velvolliset itse laatimaan ja painattamaan kaikki nämä pikkuasiat1. Olettakaamme, että kaikki tämä kohtuuttomuus olisi kohtuullista. Mutta ei kai tarkoitus voi olla, että lukemisen harjoittelu loppuu koulukurssin mukana? Sillä jokainen sen tunteva tietää, että oppinsa yläalkeiskoulun kurssiin lopettava oppilas ei ole oppinut juuri mitään – koska hän on saanut joka asiasta vain ensimmäiset perusteet ja on vielä itse opiskelemiseen yhtä kelpaamaton kuin hänen tietämyksensä on kelpaamaton käytännön elämää varten. Perustettakoon siksi suomalainen lukio niitä viittä kuutta tai kymmentä oppilasta varten, jotka koulusta vuosittain saavat päästötodistuksen. Perustettakoon yliopisto, jossa on opetuskielenä suomi, niille puolelle tusinalle, jotka päättävät lukionsa. Heistä yhdestä tulee pappi, toisesta juristi, kolmannesta kameraalimies, neljännestä lääkäri, viidennestä kirjailija, kuudennesta tieteenharjoittaja. Mutta silloin on ainakin toiselle etsittävä tuomari, joka pitää pöytäkirjojaan suomeksi ja jonka seuraajaksi hän aikanaan tulee, ja näille tuomareille hovioikeus suomea puhuvine neuvoksineen, asessoreineen jne.; kolmannelle ja hänen seuraajilleen esim. suomenkielinen kuvernöörinvirka; viidennelle ja kuudennelle suomenkielinen kirjallisuus – josta myös muut voivat saada riittävästi opetusta. Muilta osin voidaan ehkä selvitä siten, että ylemmät laitokset ja viranomaiset käyttävät kääntäjiä. Joka viides vuosi voi ehkä joku oppilas palata Jyväskylään opettajana.

Mutta toivotaan, että pian syntyy useita sellaisia kouluja, kuten tuo mainittu Tampereella. Olkoon nyt niitä jo kuusi, ja kaksi ”puhtaasti suomalaista” lukiota. Yliopisto voi silloin saada niistä vuosittain 15–20 opiskelijaa. Vielä silloinkin he jakautuvat niin, että kullekin uralle tulee kahdesta kolmeen yksilöä, joilta vaaditaan tieteellistä sivistystä; äskettäin esitetyt asiaintilat eivät sillä tavoin juuri muutu. Olemme sitä paitsi rakentaneet tämän otaksutun tuloksen olettamuksille, joilla ei ikinä voi olla mitään toteutumisen mahdollisuuksia.

Olisi myös onnettomuus suomalaisten kansallisten pyrkimysten edistymiselle, jos sellainen lopputulos joskus saataisiin aikaan. Sillä miten hyvin tässä puhtaasti suomalaisessa opetuksessa koululäksyt luettaisiinkin ja yliopistotutkinnot sittemmin suoritettaisiinkin, olisi tällä tavoin saatu sivistys suomalaisen kansalliskirjallisuuden puuttumisen takia huonompi kuin niiden saavuttama, joiden opetuskieli on ruotsi. Keskiajalla oli tiede ilman kansalliskirjallisuutta. Se jäi siksi vain koulutiedoksi, ilman kehittymisen kykyä. Nyky-yhteiskunnassa ei mikään tiede voi pitää pintaansa eristettynä kansalliskirjallisuudesta. Onnetonta olisi, jos niillä, joiden pitäisi esiintyä suomalaisen heimon tietämyksen edustajina, olisi tämänkaltainen tieteellinen sivistys. Päinvastoin olisi kaikkein toivottavinta ja onnellisinta, mitä voisi tapahtua, mikäli suomeksi ilmestyisi muutamia niin arvokkaita teoksia, että ne voitaisiin asettaa sen yläpuolelle, mitä ruotsalainen kirjallisuus voi maassamme näyttää saaneensa aikaan. Suomalainen Runeberg nostaisi yhdellä iskulla suomalaisen kirjallisuuden kansalliskirjallisuudeksi. Sanonta, että runoilijaksi tullaan syntymällä eikä sivistymällä, on vanha kuin katu, mikä ei kuitenkaan tee sitä vähemmässä määrin kadunkulmaviisaudeksi. Historia todistaa moninkertaisesti, että runoilijaa ei synny useammin kuin silloin kun on kansakunta, jolla on korva hänen lauluaan kuuntelemaan, eli kun kansakunnan sivistys on saavuttanut sellaisen tason, että runoilija voi syntyä. Runeberg kuuluu näin niiden suurten ruotsalaisten runoilijoiden sarjaan, jotka saattoivat syntyä kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja yhdeksännentoista alussa, eikä ruotsalainen kirjallisuudenhistoria laiminlyö hänen nimensä kirjoittamista tähän riviin, jopa koulujen oppikirjoissa. On kyllä uskomatonta, että suomalainen henki pian pääsisi tällaiseen neroja hedelmänään kantavaan aikaan. Mutta Suomen kirjallisuudelle asetettu ankara välttämättömyys on joko nousta kehdostaan täysin muodostuneena tai ei nousta lainkaan. Ainakin ensimmäiset askelensa sen on otettava Suomen ruotsalaisen kirjallisuuden rinnalla. Niiden, jotka toivovat suomalaisen kirjallisuuden syntyä, on siksi toki ajateltava, voiko se tällä hetkellä lähteä ”puhtaasti suomalaisista” kouluista. Omasta puolestamme emme kannata sellaista vakaumusta.

Jos maamme sivistynyt luokka ei katso kuuluvan velvollisuuksiinsa ja jälkeensä tulevien onneen, että heidän lapsensa ja ”lastenlapsensa” tulevat suomalaisiksi myös kielensä puolesta, niin suomalaisella kansallisuudella ei ole mitään tulevaisuutta. Juuri heidän on harkittava ja valittava se joko–tai, jonka tulevaisuus heille tarjoaa. Syy siihen, että suomalaisella kansallisuudella on tulevat edustajansa tässä luokassa, on yksinkertaisesti se, että sillä on hallussaan perinteinen sivistys. Voi tuntua raskaalta, että historiaa ei voi heittää syrjään, mutta inhimillinen kehitys on auttamatta sidoksissa tähän pakkoon, ja hänen vapautensa on vain siinä, että myös tämä pakko on ihmisen vapaasti aikaansaama. Siirtymä ei ole maan sivistyneistölle helppo, mutta kansakunnan olemassaoloa ei myöskään pelasteta vain hurskailla toiveilla. Ja kuten mainitun luokan pitää pukea perimänsä sivistys uuteen muotoon, niin ei myöskään suomalaisen rahvaan lapsilla ole muuta keinoa osallistua heidän työhönsä kuin hankkia itselleen osansa tästä perinteisestä sivistyksestä.

Tämän takia on puhtaasti suomalainen koulu tällä hetkellä mielettömyys. Suomalaista opetusta on se, mikä saattaa ruotsia puhuvan kykeneväksi pukemaan perinteinen tietämys suomen kielen asuun ja suomea puhuvat osallisiksi tästä perinteestä.

 

Näistä seikoista puhuttaessa on syytä kohottautua tehtävän suuruuden tasolle. Kaikkia periaatteita vailla oleva mielipiteiden esittäminen ja kaikki mitä siihen kuuluu eivät ainoastaan vaikeuta tehtävän ratkaisemista vaan voivat helposti myös tehdä sen mahdottomaksi saamalla aikaan vääriä toimenpiteitä, joiden vaikutuksen seurauksena päämäärä jää saavuttamatta ja oikea hetki menetetään.

Suomalaisten koulujen järjestäminen näyttää vähäiseltä asialta, mutta usein juuri vähäisiin asioihin keskittyy – tai kärjistyy – kansakuntien kohtaloiden ratkaisu. Tuolloin näennäisesti vallitseva sattumanvaraisuus perustuu yleisen vakaumuksen voimattomuuteen sen osoittautuessa puutteelliseksi ja epäselväksi mitä tulee sekä toteutettaviin tavoitteisiin että siihen käytettäviin keinoihin. Niin vähämerkitykselliseltä kuin yhden koulun järjestäminen siksi saattaa näyttääkin, todistaa se kuitenkin omalta osaltaan siitä kehityskyvystä, jota suomalaiset kansallisuuspyrkimykset merkitsevät. On myös niin, että kysymyksen ratkaisu määrää tämän kehityksen pitkälle tulevaisuuteen. Oletamme, että hämärä tietoisuus tästä on saanut aikaan nuo Jyväskylän koulua koskevat kiivaat lausumat, mutta samalla me valitamme, ettei kukaan mielipiteitä esittänyt ole tuonut kysymystä tasolle, jolla keskustelu olisi mahdollista.

Kaikesta tässä yllä esittämästämme seuraa selvästi, että mielipiteemme ns. suomalaisten koulujen opetuksesta on, että niissä on molempien kielten, ruotsin ja suomen, oltava kaikkien oppilaitten opetuskieliä, niin puhtaasti suomalaisista vanhemmista syntyneiden kuin niiden, jotka ennen kouluun tuloaan ovat lukeneet ainoastaan ruotsiksi.

Suomalaiset oppilaat tarvitsevat välttämättä kirjallisuuden, johon he voivat nojata sivistyksensä, ja valmius ruotsin kielellä lukemiseen, puhumiseen ja kirjoittamiseen on toistaiseksi välttämätön ehto heidän tulevalle toiminnalleen, mille uralle he sitten ryhtyvätkin.

Kääntäen on teoreettinen ja käytännöllinen suomen kielen taito välttämätön koko maan sivistyneistölle, ja menestys pyrkimyksissä tehdä kansakunnan kielestä sivistyksen kieli riippuu olennaisesti siitä, että sivistyneen luokan lapset saavat sellaisen taidon. Niin kauan kuin taas suomi ei ole heidän opetuskielensä, ei sen tarkoitusta varten riittävä taito voi yleistyä sivistyneen luokan keskuudessa.

Emme voi siis tämän perusteella päätyä mihinkään muuhun käsitykseen kuin siihen, että opetusta kaikissa maan kouluissa täytyy antaa kaikille oppilaille sekä ruotsin että suomen kielillä. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että näitä kieliä käytetään eri aineiden opetuksessa. Ns. suomalaisten koulujen on pantava tämä alulle.

Ajatuksemme on, että sanomamme pitää koskea myös porvarikoulua, koska liikemies tarvitsee molempia kieliä ja sivistystään varten etupäässä ruotsia. Ala-alkeiskoulun pitäisi oikeastaan olla porvarikoulu, ei oppikoulu. Mutta kuinka kieroutuneeksi ja muuten hyödyttömäksi sen järjestäminen sitten jääkään; sen olisi kauan sitten pitänyt luoda perusta sellaiselle opetuksen jakamiselle näiden kahden kielen välillä, opettamalla ruotsia puhuvat lapset lukemaan ja ymmärtämään suomea sekä toisaalta suomalaiset lapset lukemaan ruotsia.

On tunnustettava, että tässä vaaditun opetusjärjestyksen toteuttaminen ei ole helppo asia. On vaikeaa saada tarpeeksi nopeasti oppilaat tuntemaan riittävän hyvin heille verrattain vieras kieli ja harjoittelemaan sitä. Vaikeaa on myös päättää, mitä aineita olisi, opetuksen tultua yhteiseksi, luettava milläkin kielellä. Jos esim. oppilaat voidaan ensimmäisenä vuonna saada niin pitkälle, että he lukevat ja ymmärtävät kumpaakin kieltä, on kysymys siitä, kumpi puoli voi toisena vuonna helpommin siirtyä tähän asti seuraamastaan opetuskielestä toisen puolen opetuskieleen, niissä aineissa, jotka jo ovat olleet opetuksen kohteina ensimmäisenä vuonna. Suhteellisesti helpompaa on valita opetuskieli uusille aineille, jotka tulevat mukaan toisena vuonna2. On riiputtava kokemuksesta, voiko siirtyminen tapahtua ja opetus tulla yhteiseksi yhden vuoden kuluttua. Mitä aikaisemmin siirtyminen yhdestä opetuskielestä toiseen toteutetaan, sitä vaikeampaa se on tietenkin kielen suhteen, mutta sitä helpompaa oppiaineen suhteen.

On helppo nähdä, että vaikeudet tasaantuvat juuri sillä tavoin, että ruotsia ja suomea puhuvat oppilaat pannaan samaan kouluun. Pelkästään lukemalla ja kirjoittamalla ei suomalainen oppilas voisi neljässä vuodessa päästä niin pitkälle, että hän voisi sujuvasti lukea ruotsinkielistä kirjaa ja että ruotsia voisi käyttää hänen opetuskielenään. Samoin olisi ruotsalaisen oppilaan laita suhteessa suomen kieleen. Mutta lukuisia kertoja on saatu kokea, että jo puoli vuotta riittää, jotta lapsi voitaisiin opettaa puhumaan vierasta kieltä, jos häntä päivittäin ympäröivät muut lapset, jotka sitä puhuvat. Myös siirtyminen opetuksessa yhdestä kielestä toiseen on helpompaa, kun se koskee vain osaa läksykunnasta. Siirtyvällä oppilaalla on siten aina käytettävissään toveriensa apu, ja opettajalla on opetuskieltä taitavia oppilaita, joiden puoleen hän voi kääntyä johdattaakseen ja oikaistakseen vähemmän osaavia heidän vastaustensa avulla.

Suurin vaikeus on ehkä saada opettajia, joilla ei ainoastaan ole kyky liikkua yhtä vapaasti kummassakin kielessä, vaan myös elävä innostus asiaan, jota heidän kutsumuksenaan on edistää, ja näkemys, jonka avulla he löytävät siihen oikean tien. Sillä olennainen menestyksen ehto on, että opettajille annetaan suurin mahdollinen vapaus päättää opetuksen järjestyksestä. Siellä missä vielä puuttuu kaikki kokemus, ei voida eikä pidä antaa mitään pikkutarkkoja määräyksiä. Suomalaiset koulut pitää nähdä oppilaitoksina, joissa tämä kokemus hankitaan. Ruotsinkielisille kouluille määrätyn lukujärjestyksen ei pidä sitoa niitä. Riittää, että niiden oppilailla on kurssinsa päätettyään lukioon pääsyyn vaadittavat tiedot. Myös jos kurssi aluksi vaatisi esim. vuotta pitemmän koulunkäynnin, ei sellaista tulisi pitää menetyksenä. Myös ne oppilaat, joiden äidinkieli on ruotsi, ovat saaneet kallisarvoisen aarteen, jos he koulunsa käytyään tuntevat kansakuntansa kielen, sillä heillä on siinä väline tehdä tuleva toimintansa niin paljon vaikuttavammaksi isänmaan parhaaksi.

Mainittuja kouluja varten annetuissa ohjeissa ilmenee vapaamielisyys tietyssä määrin siinä, että opetus saa tapahtua äidinkielellä, ei vain kahdella alimmalla luokalla, vaan myös ylemmillä luokilla, joilla suomea voidaan käyttää tietyissä aineissa opetuskielenä harkinnan mukaan. Sopimattomana pidämme vain määräystä, jonka mukaan äidinkielen ”on oltava” opetuskielenä kahdella alimmalla luokalla, ja että ei näköjään edellytetä, että suomen tulee olla kaikkien oppilaiden opetuskieli ylemmillä luokilla tietyissä aineissa.

Mitä sen sijaan haluaisimme, se käy ilmi kaikesta edellä esitetystä. Opettajan harkintaan on jätettävä, minä ajankohtana äidinkieli voi lakata olemasta yksinomainen opetuskieli; niin ikään missä aineissa mitäkin opetuskieltä voidaan käyttää kaikille oppilaille yhteisenä.

Tämän lisäksi tulee vielä yksi seikka. Omasta puolestamme katsomme, että opettaja ei voi koulun ensimmäisellä luokalla asianmukaisella tavalla huolehtia kahdesta lukukunnasta, joilla on eri opetuskielet. Ensimmäisen luokan kurssin tulee joka tapauksessa olla kaksivuotinen. Tämän perustelut ovat jokaiselle kokeneelle koulumiehelle niin puhuvat, ettei niitä tarvitse toistaa. Kaksi opetuskieltä jakaisi siis oppilaat neljään lukukuntaan eli jaokseen. Kun tämän lisäksi opetusta tulee myös ensimmäisellä luokalla hoitaa aineopettajien, jotka kukin tulevat tuntiansa varten ja sitten menevät, niin nähdään selvästi, että neljä läksykuntaa yhdellä luokalla on mielettömyys. Mutta vaikka kaikkea ensimmäisen luokan opetusta hoitaisikin yksi opettaja, niin kuin järjen mukaan pitäisi tapahtua, niin hänen olisi mahdotonta hoitaa sitä tyydyttävällä tavalla, jos hänen pitäisi jakaa aikansa ja huolenpitonsa neljän läksykunnan kesken, joilla aina on kaksittain eri opetuskieli. Koulunopettajakin on tavallaan ihminen, ja paitsi että hänen kykynsä on inhimillisesti rajoittunut, on hän muullakin tapaa inhimillisesti heikko. Kuviteltakoon häntä päivä päivältä ja tunti tunnilta käymässä läpi samaa alkeisoppimäärää, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi – tai päinvastoin. Mietittäköön tapaa, jolla hän voisi opettaessaan yhtä laumaa samanaikaisesti pitää muut hyödyllisessä työssä.

Kun siis on säädetty, niin kuin pitääkin, että ensimmäiselle luokallekin on otettava sekä ruotsalaisia että suomalaisia lapsia, on sille annettava kaksi opettajaa, tai pikemminkin se on jaettava ruotsalaiseen ja suomalaiseen luokkaan. Jos on mahdollista tuoda oppilaat ensimmäisen opetusvuoden jälkeen yhteen samoja läksyjä lukemaan siten, että opetus on osaksi ruotsin- ja osaksi suomenkielistä, niin avustavaa opettajaa tarvitaan vain ensimmäiseksi vuodeksi.

Ainoastaan siinä katsomme Jyväskylän koulun opettajien erehtyneen, että he ovat ottaneet opettaakseen ensimmäisellä luokalla sekä ruotsalaisia että suomalaisia. Heidän olisi pitänyt vaatia kahta opettajaa tuolle luokalle, ainakin ensimmäisen vuoden kurssia varten. Jos heidän on onnistunut nykyisellä opettajistolla saada opetus hoidetuksi niin, että lukuvuoden lopussa tai edes toiselle luokalle siirryttäessä ruotsalaiset ja suomalaiset voivat siirtyä muuhun opetuskieleen kuin mikä on heidän äidinkielensä, niin he ovat tehneet ihmeitä.

Kun he ovat ottaneet luokalle sekä ruotsalaisia että suomalaisia oppilaita, ovat he siinä yksinkertaisesti tehneet sen mitä he eivät olisi voineet jättää tekemättä – ja jota heidän ei myöskään itse asian takia olisi pitänyt jättää tekemättä. Ne, joiden mielestä heidän olisi pitänyt kieltää pääsy kouluun lapsilta, joiden vanhemmat vaativat heille opetusta ruotsiksi, ovat tällä tavoin vain osoittaneet järjen puutteensa. Sellaiset ilmiselvästi lakia ja velvollisuutta halveksivat lausumat ovat vain omiaan saattamaan hyvän asian huonoon huutoon. Että kyseiset opettajat ovat toistaiseksi ottaneet käyttöön toiselta neljännelle luokalle vain ruotsinkielisen opetuksen, on luonnollisesti seurausta siitä, että suomea lukevia oppilaita ei ole ollut lainkaan, eikä olisi voinutkaan olla, kyseisille luokille otettavaksi. Siitä huutaminen on yhtä aiheetonta kuin moni muu huuto tässä asiassa. Mutta, kuten sanottu, mielestämme olisi ollut sopivaa, että opettajat olisivat mitä päättäväisimmin tehneet kyseiselle tuomiokapitulille selväksi, että ruotsalaisille ja suomalaisille oppilaille tarvitaan ainakin ensimmäisenä opetusvuonna eri opettajat. Tämän vaatiminen on sitäkin oikeutetumpaa, kun suurimman osan opetuksesta kyseisenä vuonna täytyy olla suomen ja ruotsin luku- ja kirjoitusharjoituksia.

 

On tarpeetonta palata jo sanottuun. Jotta asia paremmin muistettaisiin, emme kuitenkaan halua antaa sen harmittaa itseämme.

Jos suomesta tulisi opetuskieli vain osalle oppilaista yläalkeiskoulun kahdella alemmalla luokalla, eikä siitä eteenpäin, niin tuloksena olisi vain, että muutama suomalainen lapsi tulisi nostetuksi nykyisen ruotsalaisen sivistyneistön vertaiseksi.

Myös jos nämä lapset saavat jatkossa koulun kahdella ylemmällä luokalla nauttia jossakin oppiaineessa opetusta suomeksi, ei tulos tästä paljonkaan muutu.

Pitemmälle ei suomalainen koulu mene, sellaisena kuin se nykyään on asetuksen mukaan järjestetty.

Jos taas tämä koulu, niin kuin huuto vaatii, tulisi kokonaan suomenkieliseksi, eli sen opetuskieleksi tulisi pelkästään suomi, niin siitä valmistuvilla oppilailla olisi alkeistiedot, jotka eivät kelpaisi omaehtoisesti hankittavan älyllisen sivistyksen perustaksi ja jotka olisivat verrattain hyödyttömät heidän tulevan toimintansa kannalta.

Mutta vaikka tämän suomalaisen alkeiskoulun lisäksi tulisi suomalainen lukio ja suomalainen yliopisto, niin sen oppilaat, joilta puuttuu sivistävä kirjallisuus, sivistävä kotikasvatus ja sivistynyt kanssakäyminen, jäisivät koulusta lähdettyään ruotsalaisen sivistyksen saaneita heikommiksi. Eikä ainoastaan tämä heikompi sivistys vaan myös puuttuva kyky käyttää ruotsin kieltä suullisesti ja kirjallisesti sulkisivat heidät välttämättä pois siitä toiminnasta, joka kuuluu jokaisessa maassa korkeimmin sivistyneille.

Tämä olisi tuloksena sokeiden intoilijoiden vaatimuksista tässä kysymyksessä.

Ajatuksemme on, että suomalaisen koulun on ensi sijassa saatettava sivistyneen luokan jälkeläiset aitoon kansalliseen sivistykseen, mikä saa ilmaisunsa siinä, että he, tuntien rakkautta suomalaiseen kansaan ja sen nimeen, voivat yhteiskunnan jokaisella paikalla käyttää sen ääntä sen omalla kielellä; edelleen, että tämä koulu antaa vähemmän sivistyneille suomalaisen rahvaan lapsille tilaisuuden tulla ensiksi mainittujen vertaisiksi sivistyksessä ja toiminnassa. Mutta tämä tarkoitus saavutetaan vain siten, että molempien sivistys on niin pitkälle kuin mahdollista sama.

Suomalaiset koulut ovat koekenttä. Jos ne onnistuvat ratkaisemaan tehtävän, niin on ehdottoman välttämätöntä perustaa uusia samanlaisia kouluja. Niiden esimerkistä tulee ratkaiseva pitkäksi vuosien jaksoksi. Juuri siksi on niin äärettömän tärkeää, miten nämä ensimmäiset suomalaiset koulut organisoidaan. Toivomme, että asianomainen tuomiokapituli tulisi pian vakuuttuneeksi nykyisen organisaation sopimattomuudesta tietyiltä osin. Mutta toivomme myös, että täysin vailla perusteita oleva huuto ”puhtaasti suomalaisten” koulujen puolesta yhtä pian osoittautuisi ontoksi – ellei niin ole jo tapahtunut.

Kun suomalaiset koulut ovat kerran voineet näyttää saavutuksensa, kun ne, niin pitkälle kuin se on niiden asia, ovat suomalaistaneet ruotsalaiset ja ruotsalaistaneet suomalaiset oppilaansa, tai pikemminkin: antaneet edellisille kyvyn tehdä nykyisen sivistyksen suomenkielisessä muodossa suomalaiselle kansalle hedelmälliseksi, ja jälkimmäisille edellisen kanssa samassa määrin omistautua tälle sivistykselle, silloin voidaan yrityksen katsoa onnistuneen ja valmistaneen maan kouluopetuksen uutta aikaa.

Sillä jos odotettavissa on varma menestys, niin kaikki maan oppikoulut seuraavat olosuhteiden pakosta esimerkkiä. Virkamiesten tarvetta maassamme, sellaisten jotka ovat kelvollisia täyttämään paikkansa suomalaisen kansan virkamiehinä, ei voida täyttää niillä harvoilla oppilailla, jotka valmistuvat nyt perustetuista ns. suomalaisista kouluista. Muut täytyy välttämättä saada samalle kannalle näiden kanssa. Ainoa tarpeellinen uudistus niiden organisaatiossa olisi, että niissä perustetaan suomalainen ensimmäinen luokka ruotsalaisen rinnalle, ja että jälkimmäisessä tehdään suomenkieliset lukuharjoitukset ensimmäisen luokan kurssin pääasiaksi. Sitten voidaan myös niissä joissakin aineissa, useammissa tai harvemmissa riippuen kunkin paikkakunnan enemmän tai vähemmän suomalaisesta luonteesta, koko koulukurssi opettaa suomeksi. Monin paikoin on luultavasti uudistuksen toteuttamiseen kykenevien opettajien puute viivyttävä sitä lyhyehkönä aikana. Mutta tämä puute poistuu vähitellen, kun uudistetuista kouluista lähteneet oppilaat ehtivät itse opettajan paikoille.

Jos kuitenkin tämä uudistus jäisi yläalkeiskouluun, niin sillä ei luonnollisesti voitettaisi paljonkaan. Kyky käyttää opetuskieltä jää aina heikommaksi samassa määrin kuin sillä hankittu tieto on ollut alkeita. Siksi olisi lukioille aluksi annettava vapaus jatkaa suomenkielistä opetusta yhdessä tai useammassa niistä aineista, joissa se oli kouluissa opetuskielenä. Kun niissä on sitten vakiintunut niiden oppiaineiden valinta, joissa opetetaan suomeksi, on oikeutettu vaatimus, että ne näiden aineiden opettajat, joita asetetaan lukioiden virkoihin, suorittavat kokeen, jossa todetaan heidän kykynsä käyttää suomea opetuskielenä. Pedagogisessa tutkinnossa, joka on muutoin niin monipuolisesti nurinkurinen ja tähän mennessä hyödytön, on sentään säännösten mukaan myös suomen kielen taidon koe. On syytä toivoa, että ainakin tästä tutkinnon osasta tehtäisiin totta ja että tuon tutkinnon vaatimukset sovitettaisiin opettajien käytännön toimintaa koskevien kohonneiden vaatimusten mukaan.

Ja kun jo koulunopettajat, papit ja siviilivirkamiehet ovat velvoitettuja suomen kielen taidon kokeen, olisi toki mitä suurinta epäjohdonmukaisuutta, jos Suomen korkeakoulun opettajat olisivat ainoita, jotka ovat vapautettuja velvollisuudesta osata kansakuntansa kieltä.

Kun olot ovat kehittyneet niin, että suomi on saanut sijaa opetuskielenä opillisen sivistyksen jokaisella asteella ainakin joissakin oppiaineissa, niin silloin ei ole vaikeaa ulottaa suomenkielistä opetusta kouluissa yhä useampiin oppiaineisiin ja vähitellen toteuttaa pyrkimysten kohteena olevaa lopullista tavoitetta. Lisätkäämme, että sen toteutuminen edellyttää vielä yhtä tekijää. Sitä mukaa kuin suomesta tulee kouluissa opetuskieli, pyrkivät myös vanhemmat tekemään sen kotona keskustelukieleksi. Ja siinä määrin kuin se heille itselleen on heidän tieteellisen sivistyksensä kieli, voivat he antaa sen lapsilleen kansallisen sivistyksen kielenä.

J. V. S.

 

 

  • 1. Tähän asti on luultu, että kelvollisen koulukirjan laatiminen vaatii ylivertaista kykyä, ja että sellainen kirja kuuluu kirjallisuuden harvinaisuuksiin.
  • 2. Tunnustamme, että vaikeus näyttää meistä lähes ylitsekäymättömältä, ellei latinan lukemista jätetä pois ensimmäisen luokan ensimmäisen vuoden kurssista. Sillä vain siten voi toinen puoli saada aikaa ruotsin ja toinen puoli suomen lukuharjoituksille. Perustelematta jakoa tällä hetkellä lähemmin esitämme tässä ehdotuksen toista lukuvuotta varten: Opetusta suomeksi: Opetusta ruotsiksi: maantiedossa ja historiassa matematiikassa luonnonhistoriassa latinan kielessä Suomen ja ruotsin kieliharjoitukset ovat yhteiset. Uskonnonopetusta erikseen kummallekin puolelle äidinkielellä. Kun neljännellä luokalla aloitetaan saksa, voisi sen opetus tapahtua suomeksi, jolloin käännökset tehtäisiin suomeksi.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: