Vähän yli kymmenen vuotta takaperin voitiin sanomalehdistä lukea hyvinkin monia kirjoituksia, joissa maalailtiin pelkoa siitä, että suomesta joskus tulee sivistyksen kieli tähän maahan. Mutta niin pitkälle kuin muistamme, yksikään julkinen ääni ei koskaan mennyt niin pitkälle, että olisi leimannut suomenkielisen kansallisuuden Suomen asukkaiden tulevaisuudelle yhdentekeväksi asiaksi. Siihen aikaan kaikki Euroopan sivistyneet antoivat ”kansallisuuksille” kannatuksen, joka koitui myös suomenkielisen kansallisuuden hyväksi.
Toiset intressit ovat sittemmin vallanneet oman aikamme ajatukset ja ponnistelut; varsinkaan vuosien 1849–50 jälkeen ei niitä ääniä ole ollut vähän, jotka ovat nousseet kansallisuuksien oikeuksia vastaan. Mutta ne ovat nousseet niistä leireistä, joilla on ollut kiinnostusta taivuttaa yksi kansallisuus toisen ylivallan alle.
Kukaan ajatteleva ihminen ei käy tuomitsemaan historiaa ja määräämään, mitä reittejä sen olisi pitänyt kulkea ja ratkaisemaan, mitkä päämäärät se on jättänyt saavuttamatta. Historia on täynnä esimerkkejä kansakunnista, jotka ovat tuhoutuneet ja hävinneet, toisista jotka ovat hallinneet ja sulauttaneet itseensä ne kansat, jotka siten ovat menettäneet kansallisuutensa, ja taas sellaisista, joihin on sulautunut useita kansallisuuksia, ilman että voidaan sanoa, mikä niistä on eniten määrännyt siten syntynyttä uutta sivistystä. Kaikki se on varmaa, ja täytyy tunnustaa, että inhimillistä kulttuuria on edistetty kummallakin tiellä. Mutta joka tapauksessa hävinneiden pohjalle on muodostunut yksi selvä kansallisuus, joka pitemmän tai lyhyemmän aikaa, laajemmassa tai suppeammassa piirissä on antanut tälle kulttuurille leiman, jonka omintakeisuuden historia tunnustaa.
Moni sellainen sulautumistyö on myös jäänyt puolitiehen, ja sen vaikutus yleiseen inhimilliseen kehitykseen on samassa suhteessa ollut vähemmän tärkeää. Mutta sama pyrkimys kansalliseen yhtenäisyyteen paljastuu kaikkialla historiassa ehdoksi ratkaisevalle historialliselle tehtävälle, omalaatuiseksi muodoksi, jossa inhimillinen kulttuuri esiintyy. Kun siksi haluamme tuomita nykyajan ilmiöitä, oikea historiallinen tarkastelutapa on katsoa kaikkien useita kansallisuuksia käsittävien valtioiden olevan kehitystyössä, joka luo pohjan vaikuttavalle maailmanhistorialliselle toiminnalle vasta siinä määrin kuin se on onnistunut, toisin sanoen siinä määrin kuin se johtaa kansalliseen yhtenäisyyteen.
Ei voi olla kyse minkään kansakunnan oikeutuksesta kukistaa ja sulattaa itseensä vieraita kansallisuuksia. Kansakunnilla ei ole mitään muuta korkeinta oikeutta kuin historia; ja historia vapauttaa kaikki ne, jotka ovat edistäneet inhimillisyyttä olemalla vuorollaan yleisen inhimillisen kulttuurin edustajina. Se tunnustaa myös ne kansakunnat, jotka aiemmin ovat joutuneet tuhoon, aina sen mukaan mitä ne ennen kohtalokasta hetkeä ovat kyenneet ihmiskunnan hyväksi saamaan aikaan, toisin sanoen aina sen mukaan millaisia jälkiä ne ovat olemassaolostaan jättäneet.
Mutta juuri siksi historia tunnustaa oikeutetuksi myös jokaisen kansakunnan pyrkimyksen elää ja vaikuttaa, johtaapa tämä pyrkimys itsenäisempään osaan ihmiskunnan kohtaloiden määräämisessä tai vain osallistumaan uuden kansallisuuden muodostumiseen, joka saa yleiselle inhimilliselle kulttuurille jonkin korkeamman merkityksen.
Mikään vaivalloinen spekulaatio ei anna kansakunnalle tietoisuutta tästä oikeutuksestaan. Itsesäilytysvaisto on kansakunnille yhtä luonnollista kuin yksilöille. Se on luonnollinen, koskapa heimoluonne, ilmastolliset ja historialliset vaikutteet muovaavat yleisen kansallisen tyypin, joksi yksilö syntyy, ja kun tähän ruumiilliseen perintöön tulee lisäksi henkinen, joka yksilölle on yhtä annettu luonto, kun se siirretään hänelle varhaisimmassa huolenpidossa ja kasvatuksessa. Isänmaa ja äidinkieli, niin omintakeisiksi kuin luonto ja kulttuuri ovat kummankin kehittäneet, ovat hänelle siksi yhtä läheisiä kuin isä ja äiti. Ihminen on toki maan valtias, ja hänen vapauteensa kuuluu hallita maan ja ilmaston vaikutus. Hän on lisäksi ainoa olento maan päällä, jonka luonnon yli kulttuurilla on ääretön valta. Mutta samoin kuin ihminen yleensä hallitsee luontoa luonnon itsensä avulla, tekemällä siitä oman työkalunsa, niin myöskään mikään vieras puhtaasti henkinen viljely ei voi puhaltaa pois hänen perittyä kansallisuuttaan, vaan ainoastaan luonnollinen sekoittuminen vieraaseen kansaan; minkä vuoksi historia ei liioin puhu millään muulla tavoin poispyyhkäistystä kansallisuudesta. Anastuksella ja siirtolaisuudella ja siitä seuraavilla perhesiteillä eri heimojen yksilöiden kesken tapahtuu vähitellen yhteensulautumista. Tämän luonnollisen yhtymisen pohjalta tapahtuu henkinen yhtyminen, ja uusi ruumiillinen tyyppi, luonne ja kieli todistavat, kummallako kansallisuudella on ollut suurempi voima päästä vallalle tässä uudessa kansallisessa muodossa.
On tarpeetonta lainata esimerkkejä. Euroopan kaikkien nykyisten kansakuntien historia antaa niitä. Nykyajalla on vaikuttavia esimerkkejä irlantilaisen kansallisuuden sulautumisesta englantilaiseen, ja saksalaisen kansallisuuden valtaannoususta Itävallan slaavilaisissa maissa sekä Unkarissa ja Siebenbürgenissä. Niillä, jotka katsovat, että ”lait, instituutiot ja yhteiset kohtalot” muodostavat kansallisuuden, on huonosti valittuna esimerkkinä puhua Sveitsistä ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Itävalta, jopa Turkki, antavat paljon paremman esimerkin. Sillä Sveitsin liitossa yhtä vähän kuin Yhdysvalloissa lait ja instituutiot eivät ole yhteisiä eri kantoneille ja valtioille, jotka kuten tunnettua ovat sisäisessä lainsäädännössään riippumattomia. Liittovaltiot, kuten nämä molemmat, antavat tilaa eri kansallisuuksille, jotka liittoutuneissa valtioissaan voivat kehittyä enemmän tai vähemmän riippumattomina. Myös Itävallassa, jopa Turkissa, on todella paljon muutettavaa, ennen kuin samat lait ja instituutiot tulevat poikkeuksetta koskemaan eri kansallisuuksia maan kaikissa osissa. Mutta se on verrattain merkityksetöntä; kun taas esim. Sveitsin kantoneissa ei vain poliittinen järjestys vaan myös siviili- ja rikoslait vaihtelevat kantoneittain.
Ilman perusteellista todistelua jokainen huomaa luonnolliseksi, että kansallisuudella on sitä suurempia voimia säilyä konfliktissa toisia vastaan mitä korkeampaan sivistykseen kyseinen kansakunta on päässyt. Sillä sivistystä seuraa vahvempi kansallisuustietoisuus juuri siksi, että vasta vapaasti kehittynyt kansakunnan sivistys tekee mahdolliseksi tajuta ja käsittää sen ominaiset kansalliset piirteet. Euroopan valtiomuotoon on myös vähitellen syntynyt yleinen oikeustila – jos sitä niin voi kutsua, kun sen perustana eivät niinkään ole määrätyt oikeusideat kuin isojen valtioiden toisiaan tasapainottavat intressit. Se on antanut pienille valtioille ja pienille kansallisuuksille suojan, jota paitsi ne muuten olisivat jääneet. Paljon parempi turva niille kansallisuuksille, joilla ei ole ollut täyttä poliittista itsenäisyyttä, on kuitenkin ollut yleinen mielipide, joka nykyään muodostaa merkittävän mahdin Euroopan valtiosuhteissa. Sen vaikutusta käsillä olevaan tapaukseen voi selittää sillä, että jalompi ihmismieli tukee heikomman oikeutta. Mutta tällä tuella kansallisuuksille on epäilemättä todellinen pohjansa yleisemmässä tietoisuudessa, että jokainen kansallisuus itsenään on oikeutettu vaikuttamaan yleiseen inhimilliseen kehitykseen. Eurooppalainen kulttuuri on yhä enemmän eronnut aasialaisesta, ja sille ominaiseen muotoon kuuluu, että aikojen kuluessa yhä enemmän kansakuntia on esiintynyt sen edustajina. Juuri siitä riippuu tämän kulttuurin rikkaus, sen kulttuurimuotojen monimuotoisuus vastakohtana aasialaiselle yksitoikkoisuudelle. Tietoisuus tästä etevämmyydestä sisältää myös tunnustuksen kansallisuuksien oikeutuksesta.
Mutta ihmiskunta ei työskentele kohti päämääräänsä yhdellä tiellä vaan monenlaisilla urilla. Niinpä selvästi painavin intressi viime vuosikymmenellä on suuntautunut poliittiseen reformiin. Kukaan ei voi epäillä, etteikö vapaampi poliittinen valtiomuoto myös edistä kansallista kehitystä. Mutta on yhtä varmaa, että poliittinen muoto jää väljäksi ja hyödyttömäksi pukineeksi siellä missä se ei synny kansan omasta jo olemassa olevasta sivistyksestä. Olisi mieletöntä väittää, että monet poliittiset vallankumoukset ovat olleet hyödyttömiä niille kansoille, jotka ovat niihin osallistuneet. Ne kaikki ovat epäilemättä edistysaskelia kohti päämäärää, uudelleen säädettyä valtiomuotoa. Mikään kansa maailmassa ei ole välttänyt sellaisia väkivaltaisia mullistuksia. Mutta historia ilmenee kuitenkin eri kansoilla myös niiden väkivaltaisuudessa. Omasta puolestamme meillä ei ole mitään halua mestaroida historiaa. Se mikä on tapahtunut, ei olisi voinut tapahtua toisin. Kiistatonta kuitenkin on, että näissä kumousyrityksissä heikommat kansakunnat ovat tuhoutuneet tai ainakin lähestyneet tuhoaan. Omalla ajallamme on surullisia esimerkkejä kyllin.
Vielä surullisempaa on, että tässä kansojen häviössä myös kansallisuuksien kehityksen yleinen kannatus on heikentynyt. Voi sanoa, että se eli voimakkaimmin taistelussa Napoleonin ylivaltaa vastaan. Kreikkalaisten vapaussota sai sitten Euroopassa hyvin lämmintä myötätuntoa. Vuodesta 1848 kysymys on koskettanut vallankumousta ja vastavallankumousta. ”Sorretut” kansat ovat olleet verrattain unohdettuja. Myös tällä hetkellä ei ole kysymys Italian kansallisuudesta vaan hallitusmuodosta Italian valtioissa. Aivan ilman myötätuntoa ei kuitenkaan tarkastella myöskään Italian kansallisuuden oikeutta. Mutta valtioviisaat pitävät sitä unelmana – ja myös Suomen Papperslyktan tietää, että yksi kansakunta ja yksi kieli on vain filosofinen kummajainen. Oikeastaan vieraat vallat eivät ole huolissaan kansakunnasta eivätkä hallitusmuodosta, vaan omista eduistaan. Se voi olla oikein. Millään kansakunnalla ei ole huolehdittavana mitään muuta kuin itsensä; mitään kansakuntaa ei toinen voi kohottaa korkeampaan kansallistietoisuuteen, ei myöskään vapauttaa. Mutta olemme varmat, että juuri koska eurooppalaisen kulttuurin juuret ovat muotojen moninaisuudessa, uudelleen oikeuksiinsa pääsee myös kiinnostus näiden muotojen säilyttämiseen ja kehittämiseen, mikä poliittisten vallankumousten vuoksi on joutunut taka-alalle. Eurooppa on aina taistellut universaalivaltaa ja kulttuurin yksitoikkoisuutta vastaan; se jatkaa varmasti tätä taistelua ja vastakin onnistuu siinä.
Kansakuntien samoin kuin yksilöiden ensimmäinen tarve on elää; tämän elämän muoto tulee vasta toisella sijalla. Kukaan ei epäile, etteivätkö vapaat valtiomuodot ennemmin tai myöhemmin kehittyisi jokaisessa Euroopan valtiossa. Mutta yhtä varmana ei voi pitää heikompien kansallisuuksien säilymistä kunnes niin tapahtuu. Eurooppalaisella kulttuurilla on elinehtonsa muotojen monenlaisuudessa; mutta määrä on aina verrattain yhdentekevä määre, eikä ole kyse siitä, onko tällä sivistyksellä muutamia edustajia enemmän tai vähemmän. Historia opettaa myös, että suuremmilla kansakunnilla on paitsi valtaa ja poliittista vaikutusta myös kykyä asettua yleisen kulttuurin kärkeen, ja sen on niitä kiittäminen ratkaisevimmista edistysaskelistaan. Siksi voisi uskoa, että pienempien kohtaloon kuuluu sulautua suurempiin. Mutta kävipä niin tai ei – ja ikuiseen olemassaoloon ei mikään kansallinen muoto voi luottaa – niin kauan kuin kukin kansakunta on olemassa sillä ei ole muuta päämäärää kuin säilyä kehittämällä itsessään omaa inhimillisen kulttuurin muotoa; mitään muuta tehtävää ei ole, koska kansakunta ei voi antaa kulttuurilleen muuta muotoa kuin kansallisen. Se on uskottava, ja historia tekee oikeutta vakaumukselle, että vaikka pienemmän kansakunnan kohtaloksi tulee sulautua suurempaan, sen kulttuuripyrinnöt eivät ole menneet hukkaan. Sen saavuttamasta kehitystasosta riippuu, miten muovaava vaikutus sillä on koko siihen kansallisuuteen, johon se sulautuu. Eikä sen työ muutenkaan voi mennä hukkaan ihmiskunnalta, varsinkin jos se on ehtinyt saada aikaan omaa tiedettä ja kirjallisuutta, kansallishengen tuotteita, joissa sen muisto ja vaikutus elävät ikuisesti.
Edellä olevalla olemme halunneet tehdä selväksi, että käsitys siitä, mitä kansakunta on, ei koske vain yhden sanan merkitystä, vaan periaatetta, historiallisen tarkastelun perustetta. Se joka opettaa, että vain lait, instituutiot ja yhteiset kohtalot muodostavat kansallisuuden, puolustaa miekan ja valloituksen oikeutta, vaatii eurooppalaisen sivistyksen paluuta aasialaiseen. Se on edellä lausuttu julki: me emme nouse historian toiminnan tuomariksi. Miekka on verellä liittänyt yhteen eri kansakuntia, ja yhdistymisestä on ollut tuloksena yhteinen kansallisuus, yksi alkuperä, yksi tietoisuus, yksi siveellisyys, yksi kieli – sekä näistä yhteisistä perustuksista lait, instituutiot ja kohtalot, jotka ovat olleet kansakunnan, eivät ensin ole luoneet kansallisuutta. Mutta on yhtä lailla kiistatonta, että siellä missä tätä yhtenäisyyttä ei ole, lakien, instituutioiden ja kohtaloiden yhteisyys on väljä side, jollaista esim. Itävallassa ja Turkissa (ja myös Englannin ja Irlannin suhteissa) pidetään yllä vain miekalla, tai joka esimerkiksi Sveitsin liitossa ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ulottuu vain poliittiseen yhdistymiseen valtioliitoksi muita valtioita vastaan, ei muihin lakeihin ja instituutioihin eikä yhdistyneiden valtioiden sisäisiin kohtaloihin.
Juuri tällaisissa kysymyksissä, joissa kuitenkin vaaditaan hieman tietoa ja harkintaa, törmää tavallisesti tietämättömyyteen ja ajattelemattomuuteen, joka mielellään pyrkii tuomaan julki myös omat hatarat kuvitelmansa. Sillä mitä äänettömämpiä heidän on pakko olla luonteeltaan erityisemmissä asioissa, joiden selvittämisessä sentään täytyy ilmetä vähän positiivista tietoa, sitä helpompaa heistä on ottaa päättäväinen sävy asioissa, joissa heidän mielestään jokaisella Brockhausin tietosanakirjan omistajalla voi olla äänioikeus. Se antaa heille rohkeutta vedota siinä sen joukon vakaumukseen, jonka tieto on samalla tolalla kuin heillä itsellään.
Meidän on selvennettävä, että emme välttämättä aseta Papperslyktanin toimitusta tälle linjalle. Luulemme tietävämme hyvin, mikä on sanellut sen ajatuksen kansallisuuden merkityksestä, kun se on esittänyt vain saksalaisten filosofien keksineen, että kansakunnalla on oltava yksi kieli, ja julistanut lait, instituutiot ja yhteiset kohtalot kansallisuuden perustaksi. Mutta tieto kysymyksestä on aivan liian tärkeä, emme sano sivilisaation edulle vaan kansakunnan ja suomenkielisen kansan edulle, jotta mikään hienotunteisuus estäisi meitä polttomerkitsemästä oppia, joka pitää oikeutettuina kaikkia tulevaisuuksia tälle isänmaalle. Lait ja instituutiot voivat olla yhtä lailla vahvemman holhouksen tuotetta heikommalle kuin yhteiset kohtalot voivat olla heikomman määräysvallan ulottumattomissa. Ja se, joka kerkeällä kielellä saarnaa oppia sen oikeuttamiseksi, hän toimii – kevytmielisesti, kaksin verroin kevytmielisesti, kun hän osoittaa uhranneensa opin selvittämiseen niin vähän vaivaa kuin Papperslyktanin toimitus ilmeisesti on tehnyt.
Luokaamme silmäys tämän kysymyksen polemiikkiin.
Papperslyktanin Metropolitanus [J. A. Schauman] tarttui annettuun syyhyn ajatella kaihoten aikaa, kun Suomen sivistyneet eivät enää puhuisi ruotsia. Tunnetilan ilmaiseminen olkoon sekä anteeksiannettavaa että luonnollista. Mutta siihen ei millään muotoa kuulunut esiintyä puolustajana opille, että yksi kansakunta ei edellytä yhtä kieltä, vielä vähemmän esittää periaate ”yksi kansakunta yksi kieli” saksalaisten filosofien keksintönä (M. on yhä unohtanut mainita: keiden?), saati sillä vähäisellä tietomäärällä, joka M:llä on ollut kysymyksessä esitettävänä, julistaa suomenkielisen kansallisuuden puolesta puhuneet näiden nimeltä mainitsemattomien saksalaisten filosofien ajattelemattomiksi perässähiihtäjiksi. Jopa suomenkieliseen kansallisuuteen välinpitämättömimmin suhtautuvan olisi ollut soveliasta ottaa huomioon se menestys, joka pyrkimyksellä kohottaa kansallistietoisuutta kuitenkin on ollut, ja nähdä tässä pyrkimyksessä jotain muuta kuin ulkoa opittua koululäksyä ja tyhmän joukon herkkäuskoisuutta. Tosin ruotsalaisissa sanomalehdissä eivät Papperslyktanin tapaiset huudahdukset ole tavattomia. Mutta on yllättävää nähdä niitä lämmitettävän täällä Suomessa.
Ainoa todiste, joka M:n oppineisuudella oli asettaa tarkoitettujen saksalaisten filosofien väitteitä vastaan, oli niin ikään lämmitettynä Q:n [C. I. Qvist] sanomalehti Wiborgissa esittämä ihmeellinen havainto, että Sveitsissä puhutaan monia kieliä.
Tiede ja yleinen tieto, sivistyneiden samoin kuin sivistymättömien, ovat tähän asti olleet yhtä mieltä siitä, että kieli todistaa kansallisuutta. Ja se, joka esiintyy tätä varmaa tietoa vastaan, tekee sen näin harkitsemattomin ja lattein todistein!!
M:n lisäys todisteluun oli vaatimus, että todistettakoon hänelle historiasta, että kielensä olisi unohtanut kansa, ”joka vielä on elossa, ja jolla on sen parissa ollut sama asema kuin ruotsilla meillä”.
Merkitystä ei ole sillä, että allekirjoittanut ei kunnialla voinut olla torjumatta mainittuja hataria väitteitä asiassa, joka kuului erityisopintoihini, jota olen koettanut tieteellisesti selvittää akateemisissa luennoissa ja julkaistuissa kirjoissa ja jonka suomenkielisen kansakunnan aseman osalta olen tehnyt kymmenvuotisen kirjallisen toiminnan päätarkoitukseksi. Olin tämän velkaa kaikille, jotka ”ovat kirjoittaneet suomenkielisestä kansallisuudesta ja suomenkielisen kansan tulevaisuudesta”, joille M. niin esimerkillisellä halveksunnalla heitti taistelukäsineen. Varsinaisena yllykkeenä minulle kuitenkin oli pakosta kysymyksen tärkeys myös suomenkielisen kansakunnan tulevaisuudelle. Sillä työn menestykselle ei ole samantekevää, millä tietoisuudella tulevaisuuden hyväksi työtä tehdään.
Vastaus Papperslyktanin ensimmäiseen yskökseen luetaan tämän lehden helmikuun numerossa.
Sen, mitä esitimme Sveitsin suhteen, eli että liiton jokaisella kantonilla on oma lainsäädäntönsä ja hallituksensa, M. sivuuttaa samoin kuin saksalaiset filosofit. Niin myös Sveitsin kansalliskirjallisuuden olemassaolon ja olemassaolottomuuden – paitsi vakuuttaen, että Rousseau luetaan ranskalaiseksi, Johannes v. Müller saksalaiseksi, koska he niin kauan oleskelivat Ranskassa ja Saksassa – yllättävä tietämättömyyden osoitus, sillä se mikä pätee heihin, pätee myös kaikkiin merkittävämpiin saksalaisiin kirjoittajiin, ja kun siksi esitimme heidän nimensä vain esimerkkeinä.
M. kuitenkin lisäsi nyt uuden todisteen sveitsiläisiin. Hän vetosi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Saamme pian tilaisuuden palata tähän todisteeseen nro 2.
Täyttääksemme Papperslyktanin vaatimuksen historian todisteista yllä esitettyyn moneen ”jotka”-lauseeseen, viittasimme saksan tuloon ruotsin sijaan Vanhassa Suomessa. M. valisti nyt, että siihen aikaan sanotussa maankolkassa oli niin vähän ”ruotsinkielisiä kirjoja”. Me haastamme M:n vielä kerran alistamaan historian vielä tätäkin latteampaan kritiikkiin. Muistutukseen, että suuriruhtinaskuntaan palautuksen jälkeen ruotsi melkein yhtä nopeasti otti takaisin menettämänsä vallan, hän voisi huomauttaa sen tapahtuneen, koska nyt Viipurissa oli saatavilla niin vähän saksalaisia kirjoja.
Mainitsemme ohimennen, että M. halusi nähdä ristiriitaisuuden esityksessämme, että ruotsin osaaminen aina tulisi olemaan oppineiden tavoitteena ja osa maan virkamieskoulutusta, mutta ei välttämätön ehto yleiselle kirjalliselle sivistykselle.
Sitä vastoin emme jätä panematta merkille M:n tarkoittavan, että jos jokin osa Oulun lääniä liitettäisiin Ruotsiin, asukkaat eivät varmasti kaipaisi suomenkielisiä veljiään.
Tätä väheksyvää olettamusta suomenkielisen kansan isänmaallisuudesta emme haluaisi lukea M:n syyksi niin ankarasti kuin se varmaan muuten ansaitsisi. Se liittyy hänen väärään kuvitelmaansa ”lakien ja laitosten” abstraktista arvosta. Lausuttuna jokaista muuta kansakuntaa vastaan ja toisista perusteita lähtien sellainen soimaus oli lähtemätön häväistys. Suomenkielinen kansakunta voi ehkä kestää sen, koska vuosisatojen ajan vieras ylivalta on tehnyt sen kansallistunteesta epäilyttävän. Emme silti neuvoisi Metropolitanusta edes luottamuksellisissa uutisissaan rouva Rustikalle ottamaan sellaisia soimauksia tavaksi.
Pidimme M:n esittämää merkityksettömänä, varsinkin kun hänellä ei ollut mitään muuta sanottavaa pääasiasta, ruotsin kielen tulevaisuudesta Suomessa, kuin sen riippuvaisuuden ruotsinkielisten kirjojen paremmasta tai huonommasta saatavuudesta. Myös me olisimme mieluiten lopettaneet kiistakirjoittelun, edellyttäen että Papperslyktan olisi huomannut sille tarjotun tilaisuuden vetäytyä hiljaa. Muistutimme siksi vain mahdottomuudesta käydä polemiikkia vastustajaa vastaan, joka asettaa kyseenalaiseksi sen, mikä pätee ja on pätenyt jokaiselle, joka joskus on lukenut historiaa ja ajatellut lukemaansa. Lisäsimme muutamia sanoja kuvitelluista sveitsiläisistä ja pohjoisamerikkalaisista kansallisuuksista. Ja kun M. väitteidensä tueksi oli lainannut muutamia irrotettuja sanoja ”Valtio-opista”, kiistimme tämän väännöksen siellä selvästi lausutusta tarkoituksesta.
Mutta Papperslyktan ei näytä olevan lehti, joka ymmärtää yskän. Voi olla, että myös syvään juurtunut väärä käsitys kansakuntien elämän ja toiminnan ehdoista sokaisee toimituksen.
Papperslyktanin tuorein artikkeli haluaa ensin kumota huomautuksemme koskien väärää lainausta esittämällä sivun ja rivin Valtio-opista, jossa sanotaan, että kansallisuus on ”määrättyä tietoisuutta ja sitä siveellisyyttä, joka kunakin ajankohtana luonnehtii kansakuntaa”. Voi M:n tavoin oikein jäljentää muutamia sanoja mutta silti lainata väärin kirjoittajan oppia. Miten olisi koskaan voinut kenenkään ajattelevan ihmisen mieleen juolahtaa pitää kansakunnan tietämistä ja siveellisyyttä merkityksettömänä kansallisuuden suhteen? Mutta juuri näitä typeriä väännöksiä M. antaa esitetyille sanoille todistaakseen, että me emme aina ole pitäneet siveellisyyttä samantekevänä. Mutta silloin kun M. lisää siihen ”lait ja laitokset”, kysymyksestä tulee toinen ja lainauksesta toiselta kantilta epäoikea. Sillä vaikka pitää katsoa kansakunnan tehtäväksi, että se itse saa luoda lakinsa ja laitoksensa, historia opettaa yllin kyllin, että heikommat kansakunnat ovat saaneet vuosisatoja huokailla vieraiden lakien ja vieraiden laitosten alaisina. Toistamme vielä kerran, että me emme pidä sitä minään maailmanjärjestykseen hiipineenä poikkeuksena. Historiassa kunnostautuneet kansakunnat ovat saaneet alkunsa ylivaltaprosessista ja vähitellen tapahtuvasta sulautumisesta. Kreikkalaiset, roomalaiset, italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ovat sillä tavoin päässeet siihen kansallisuuteen, jolla ne nyt esiintyvät historiassa. Saksan kansallisuuden kehittyminen riippuu osaksi siitä. Skandinavian kansoilla ei ole muita vieraita lakeja ja laitoksia mainittavina kuin esihistorian aasat; sen lisäksi varsinkin Tanskan ylivallan vaikutus Ruotsissa ja Norjassa. Siten ei ole kysymys historiallisen ilmiön tekemisestä ei-oikeutetuksi. Mutta sen tuloksena on ollut kansallinen yhtenäisyys, ylivallan yhdistämien kansojen sekoittuminen myös perhesitein, ja siitä riippuva yhtenäisyys kielessä, tiedossa ja tavoissa. Vasta silloin myös yhteisestä siveellisyydestä syntyvät lait ja laitokset kuuluvat koko kansakunnalle. Ennen kuin niin tapahtuu, on vain valtiositeellä yhdistetty kansa, ei kansakunta. Sellaisia kansoja ovat turkkilaiset, itävaltalaiset, sveitsiläiset ja tiettyyn määrään pohjoisamerikkalaiset, mutta kaksi viimeksi mainittua sillä erolla, että eri kantoneissa ja valtioissa, jotka muodostavat liittovaltion, lait ja laitokset todella vapaasti perustuvat maan asukkaiden omaan tietoon ja tapaan.
Muuten on M:n sitaatti väärin siinä, että hän oli unohtanut lisätä ”kansakuntaa” luonnehtivaan kohtaan, mitä teoksessa opetetaan kansakunnasta: nimittäin että sen pohjana on sen omaperäinen ulkoinen ja sisäinen (ts. maallinen ja hengellinen) sivistys, muodostelma, joka vain fyysisellä sekoittamisella voidaan hävittää, sekä että siitä ei riipu vain ulkonäön ja luonteenlaadun vaan myös kielen muuttuminen. Se olisi antanut lainaukselle aivan toisen merkityksen kuin mihin M. käyttää sitä.
Sveitsin kansallisuus jätetään tässä Papperslyktanin tuoreimmassa väittelyssä sikseen, ja vaikka me olimme tarjonneet M:lle tilaisuuden selostaa laveasti sveitsiläistä kansalliskirjallisuutta, hän ei uhraa sille sanan sanaa.
Mutta pohjoisamerikkalaisen kansallisuuden M. nostaa kunniaan. Kansa itse kutsuu valtiotaan Yhdysvalloiksi ja itseään Yhdysvaltojen kansalaisiksi. M. sanoo lyhyesti: he ovat ”amerikkalaisia”, kansakunta siis amerikkalainen. Siksi amerikkalaiset eivät ole meksikolaisia, brasilialaisia jne. vaan vain Yhdysvaltojen asukkaita.
Kukaan ei kiellä, että Yhdysvaltojen väestöllä jo ennen eroa Englannista oli hyvin omintakeisia tapoja, lakeja ja laitoksia. Mutta kenenkään mieleen ei juolahtanut pitää sitä omana kansakuntanaan. Tämä omalaatuisuus on vapaussodan jälkeen kokenut muutoksia myös aidosti englantilaisen väestön parissa. Tämän väestön ylivoimaisuus on taas sulauttaen vaikuttanut ranskalaisiin ja espanjalaisiin siirtokuntiin, jotka kuuluvat unioniin, samoin kuin saksalaiseen ja irlantilaiseen väestöön, jota miljoonittain on muuttanut maahan. Mutta jokainen tietää, että siveellisyys, lait ja laitokset ovat vielä erilaisia pohjoisissa, eteläisissä ja myös läntisissä valtioissa. Varsinkin Uuden-Englannin valtioissa ja eteläisissä orjavaltioissa on niin erilaisia tapoja, lakeja ja laitoksia, että erot Ruotsin, Tanskan ja Norjan välillä ovat tässä suhteessa siihen verrattuna mitättömiä. Myös M:n kansakunnan määritelmän mukaan, jos muuten niin hatarassa puheessa voi löytää määritelmiä, Yhdysvalloissa olisi siis useita kansakuntia. Mutta sitä M. ei suinkaan myönnä. Hän on keksinyt ”amerikkalaisen” kansakunnan eikä näy antavan ansion keksinnöstä kovin pian hävitä. Muuten Yhdysvaltojen kansasta puhutaan pohjoisamerikkalaisina. Merimiesten parissa ja niissä satamissa, joissa heidän laivansa käyvät, sanotaan myös lyhyesti amerikkalaiset. Papperslyktan on adoptoinut sanan kansakunnan nimeksi. Sanotaanhan myös lyypekkiläiset ja hampurilaiset. Vaikka heidän välillään tavoissa on suuri ero, on silti varmaa, että maa ja meri, uskonnon yhteiset lait, laitokset ja kohtalot liittävät kummankin valtakunnankaupungin asukkaat yhteen. Siis tässä meillä on kaksi uutta kansakuntaa Papperslyktanin tehtaasta. Selväähän se: kaikki baijerilaiset, würtembergiläiset jne. aina lippedetmoldilaisiin saakka ovat kansakuntia. Vai lakkauttaisiko Frankfurtin liittopäivät heidän kansallisuutensa samoin kuin Bernin liittopäivät hävittää kansallisuuden Sveitsin saksalaiselta ja ranskalaiselta väestöltä? Sillä yhteinen alkuperä ja kieli ei vaikutakaan niin ennenkuulumattomalta asialta kuin saksalainen kansallisuus. M:lle on tuntematon asia, että yhteinen kieli sisältää yhteisen tiedon – ainakaan hän ei mitään sellaista tunnusta. – On myös turhaa muistuttaa, että saksalaisten kansantapojen poikkeukset ryhmittyvät alueittain, eivät monien valtioiden rajojen mukaan. Mutta kieltää ei voi, että lait ja laitokset noudattavat näitä jälkimmäisiä, ovatpa usein erilaisia saman valtion eri maakunnissa. Voisimme lisätä: Preussi on valtio, joka hyvällä 300 000 miehen armeijallaan voi vakuuttaa jokaisen epäröivän olemassaolostaan, mutta kukaan ei epäile, etteikö preussilainen kuulu Saksan kansakuntaan, kun sitä vastoin Papperslyktanin kuvitelman mukaan reininmaalaiset ja saksilaiset preussilaisissa maakunnissaan olisivat vuodesta 1814 sonnustautuneet perussilaiseen kansallisuuteen.
Pohjoisamerikkalaisesta kansalliskirjallisuudesta emme ole erityisesti puhuneet. On kiistatonta, että kansalliskirjallisuus todistaa eniten elävästä kansallishengestä. Kansalliskirjallisuuden nimi johtuu myös siitä, että siinä omaperäinen kansallishenki lausuu itsensä julki. Mutta vielä maailma ei tunne sellaista kansalliskirjallisuutta, joka ei olisi kirjoitettu sen omalla, toisista kansakunnista eroavalla kielellä. Pohjoisamerikkalainen kirjallisuus on kuten tunnettua englanninkielistä ja vain osaksi saksankielistä, saati muunkielistä (sanomalehdistössä). Kerrotaan, että jenkkikieli poikkeaa jo huomattavasti Euroopan englannista, mutta kirjakielessä poikkeavuus tuskin lienee vielä havaittava. Samalla tavoin on kirjallisuuden sisällön laita. Tunnustetaan varmasti, että sen etevimmissä tuotteissa on jo jotain omintakeista ja itsenäistä. Mutta se ei ole vielä kehittynyt englantilaisesta kirjallisuudesta eriytyneeseen muotoon. Sitä ei liioin voi odottaa puolen vuosisadan ikäiseltä kirjallisuudelta. Sen kaikki huomattavat nimen kuuluvat nimittäin tälle vuosisadalle. Englantilaiset eivät ole tiettävästi lukeneet omakseen tätä kirjallisuutta niin kuin saksalaiset sveitsinsaksalaisen, ranskalaiset sveitsinranskalaisen. Kunnioitus suurta kansaa kohtaan estää sen. Mutta Englannin kansalliskirjallisuuden historiassa ei silti voida vaieten sivuuttaa pohjoisamerikkalaista haaraa. Sillä on sveitsiläiseen verrattuna myös se etu, että sillä on valtaosin yksi kieli, kun taas kirjallisuus muilla kielillä kuin englanniksi on verrattain merkityksetöntä. Kun saksalainen on saanut päähänpiston kutsua tätä kirjallisuushistoriaa kansalliskirjallisuuden historiaksi, sen syynä voi siten olla siinä havaittavissa oleva omintakeisuuden alku. Mutta asian käsite ei oikeuta sellaista nimitystä. Se sotii vastoin kaikkea, mitä tähän asti on ymmärretty kansalliskirjallisuudella.
Kukaan muu kuin Papperslyktanin M. tuskin luulee, että jopa Pohjois-Amerikan kansa ikuisiksi ajoiksi ottaisi Englannin kirjakielestä säännöt kirjallisuudelleen. Papperslyktanin tapa lausua tästä käsityksensä todistaa syvää halveksuntaa kaikkea vakavampaa tutkimusta kohtaan ja sen täydellistä puutetta. Voimme vain valittaa, että kun se haluaa tehdä itsestään kansallisuuspyrintöjen vastustamisen äänenkannattajan, sillä ei ole muita aseita kuin virnistely. Vain harkitsematon voi epäillä, että myös mainitun kansan kehitys noudattaa historian lakia, ja että se itsenäisellä älyllisellä sivistyksellä luo myös oman kielen ilmauksekseen. Sitä ei kukaan voi sanoa, miten paljon tai miten vähän tämä kieli eroaa englannista, joka tulevaisuudessa kehittyy omaan suuntaansa. Mutta ei voi olla epäilystäkään siitä, että molemmat eivät kehity samalla tavoin. Rohkeisiin arvauksiin ei kuulu myöskään se, että Pohjois-Amerikan suunnaton manner ei kaikiksi ajoiksi jää tottelemaan samaa ylihallitusta. Inhimillisen sivistyksen eduksi toivokoon myös jokainen ajatteleva ihminen, että se vuosisatojen kuluessa muodostaisi lukuisia itsenäisiä valtioita ja kansallisuuksia. Sillä muuten ei vain Eurooppa vaan kaikki maapallon kansat saisivat vastaansa sortomahdin, jonka vertaista ei vielä koskaan ole ollut.
Uskomattomaan naiiviuteen kuuluu Papperslyktanin hyväntahtoinen ponnistelu valistaa meitä tietämättömyydessämme. M. olettaa, että erehdymme kansanheimon ja kansakunnan käsitteissä. Hän otaksuu ettemme ole päässeet selvyyteen siitä, että esim. suomenkielinen kansanheimo ei ole sama kuin suomalainen kansakunta, germaaninen heimo ei sama kuin esim. saksalainen kansakunta, tai englantilainen tai ruotsalainen, tai tanskalainen tai norjalainen. Joko hän itse ei tiedä, että kansanheimolla ei ole yhtä kieltä, tai hän luulee meidän elävän vastakkaisessa kuvitelmassa. On todella ihmeellistä, miten äärettömän hyväntahtoisesti korkeampi tieto osoittaa halunsa opettaa tietämättömiä.
Mutta jäljellä on loppu. M:n tietäväisyys ei ole vielä päättynyt. Kun kaikki oli kirjoitettu ja siihen oli ammennettu niin mittaamaton tieto, hän oli vielä löytänyt virallisen asiakirjan, jossa sekä sveitsiläinen että pohjoisamerikkalainen (ei kuitenkaan amerikkalainen) kansallisuus juhlallisesti tunnustetaan ja vakuutetaan. Tämä dokumentti on ”Brockhaus Conversationslexicon” – luultavasti 10. painos.
Teos on lajissaan erinomainen. Mutta se ei ole mikään auktoriteetti; varsinkin kun uusimpien painosten toimittaminen on annettu yhä hämärämpien henkilöiden tehtäväksi. Käsillä olevan kaltaisessa kysymyksessä eivät myöskään päde auktoriteetit; ja on joka suhteessa köyhyyden todistus, että voi vetää esiin vain anonyymin artikkelin tietosanakirjasta. Esimerkiksi Papperslyktanin julkaisema artikkeli sisältää lisäksi itsessään todisteen kelvottomuudestaan. Siitä ei nimittäin kukaan ihminen voi oppia, mitä sen kirjoittaja käsittää kansakunnaksi. M. on lukuisiin kirjoituksiinsa koonnut lukubraation [puhdetyön], jolla on täsmälleen yhtä paljon arvoa kuin tietosanakirjalla. Sillä kummankin mukaan kansakuntia eivät muodosta vain Yhdysvaltojen ja Sveitsin liiton väestöt vaan myös Pennsylvanian ja Louisianan, Geneven ja Unterwaldenin (Ob ja Nide dem Walden), Hampurin ja Lyypekin väestöt, Itävallasta ja Turkista puhumattakaan. Mutta miten kaikille näille kansallisuuksille voitaisiin (Kiesewetteriä lainaten) saada yhteinen tietoisuus – sitä ei kumpikaan asetoveri ole murehtinut.
Sama artikkeli: Kansakunta, esittää saman tietosanakirjan 9. painoksessa aivan toisen käsityksen. Tästä yleensä hyvin kirjoitetusta artikkelista käännämme seuraavan:
Kansallisuuden pohjana ovat sama alkuperä ja kieli, joten sanalla kansakunta voidaan kuvata saman alkuperän ja kielen erottamaa osaa ihmiskunnasta. Siten tarkasteltuna on ihmiskunta idea, joka käsittää kaikki kansakunnat; kansallisuus taas esiintyy vain ihmiskunnan olemassaolon yhtenä muotona. Miten alkuperä ja kieli voivat aiheuttaa niin suuria eroja, voidaan päätellä jo seuraavista viittauksista. Ihmisten kesken vallitsevan erilaisen alkuperän ja yhteiselämän kautta ilmaston ja maan vaikutuksesta, joissa yksilöt elävät, kehittyy määrätty ruumiinrakenne. Tämä esiintyy kansakunnan yleisenä sukulaisuutena esim. kansallisfysionomiassa; ja sukulaisten jatkuva näkeminen vaikuttaa sen säilymiseen. Ruumiinrakenteen omalaatuisuus liittyy taas omalaatuisen yksilön suhteeseen luontoon, omalaatuisiin taipumuksiin ja temperamenttiin. Erityisen tärkeää on sen vaikutus kielielimiin ja kielten erilaisuuksiin. Olisi silti mieletöntä johtaa kielten erilaisuus vain tähän ulkoiseen eroon eikä etenkin omalaatuisuuteen henkisessä yhteiselämässä, joka eri paikassa ja eri aikoina kehittyy niin eri tavoin. Juuri kieli yhdistää kansakunnan jäsenet ja erottaa heidät toisten kansakuntien yksilöistä; sillä yhdistämällä tiettyjä sanoja ja käsitteitä, edelleen omalaatuisella sananmuodostuksella ja sanansidoksilla sekä yhteisillä puhetavoilla ja sananlaskuilla tehdään kansan tietty tapa tuntea ja ajatella yleiseksi normiksi. Kielen avulla välitetään jalointa kansassa; sillä samoin kuin tiede, runous, ammatit ja yksityiselämä kehittävät omat kielensä, jotka ovat erilaisia hallitsevan katsomuksen tai ajatuksen mukaan, niin toisaalta kieli määrää oppineen, liikemiehen ja runoilijan ajattelua ja sepittelyä eri tavalla ja sen enimmäkseen tahattomasti. Yleisesti se lausutaan tänä aikana myös sanonnassa: kieli on kansan kansallisomaisuutta ja kansallispyhäkkö, joka syvimmin yhdistää kaikki sen jäsenet. Tässä on kuitenkin huomautettava, että käsitteet kansa ja kansakunta sekoitetaan usein. Sillä aina kansa ei muodostu kansakunnasta, samoin kuin kansakunta ei myöskään muodosta kansaa. Käsite kansa rajallisemmassa merkityksessä viittaa valtioon, joka, kuten Preussin valtio, voi käsittää useita kansakuntia, kun taas kansakunta, kuten Saksan kansakunta, voi olla useita kansoja ja valtioita. Suotuisin kohtalo kansakunnalle on se, jos se Ranskan kansakunnan tavoin samalla muodostaa kansan, jolla on sama perustuslaki ja hallitus. Silloin ilmenee myös kansallisluonne ja kansallisoppi lujemmin ja voimakkaammin, ilman että sitä heikentävät ja painostavat erot ja riidat kansakunnan eri osien välillä, niin kuin usein on ollut saksalaisilla”.
Sitten artikkelissa käsitellään ”kansallisluonnetta” ja ”kansakunnan muodostumista”. Sen puutteena on, että se ei selitä, miten historialliset kansakunnat ovat syntyneet yhdistämällä ja sulauttamalla eri kansallisuuksia.
Jos lukija vertaa tätä lainausta Papperslyktanin julkaisemaan, hän ei varmasti kauan epäröi, kumpi on järjellisiltä yhteyksiltään etevämpi ja todella antaa selostuksen asiasta, josta on kyse. Ei voi herättää ihmetystä, että sellainen kokoomateos kuin ”Conversationslexikon” voi lausua niin erilaisia käsityksiä kymmenen vuoden kuluessa.
Missä Metropolitanus niin itsepäisesti meneekään harhaan? Siinä, että hän ei tunnusta kansallisuuden luonnollista momenttia. Ja silti sen tärkeys leimaa joka päivän arkisinta kokemusta. Ihminen syntyy kansakuntaansa. Hänen omassa vallassaan ei ole karistaa kansallisuuttaan. Voi sattua, että hänen kehtonsa muutetaan vieraalle maalle ennen kuin hän osaa sanoa sanaakaan ja hänet jätetään vieraaseen ympäristöön. Hän jää silloin vaille osuutta kansalliskielestä, johon hänet muuten olisi kasvatettu siitä hetkestä, kun hänen itsetietoisuutensa herää. Kielessä hän ottaa vastaan kansallisen tavan tuntea ja ajatella henkinen tyyppi ruumiillisen mukana. Myös se on häviämätön. Sillä vaikka oma kieli voi unohtua vieraan hyväksi, oma tarkastelutapa seuraa mukana myös vieraassa asussa.
Myös peritty tapa on todella luja side. Mutta vapaasta tahdosta riippuvana se on luonteeltaan muuttuvaisempi. Lakeja ja laitoksia voidaan vielä helpommin muuttaa ja pitää pakolla voimassa, vaikka ne olisivat ristiriidassa tavan kanssa. M. rakentaa nyt kansallisuuden tämän, katoavaisimman varaan, joka ei riipu yksin kansakunnan tahdosta vaan myös sen mahdista ja asemasta maailmassa. Hän pitää siinä raa’an voiman puolta.
Mutta kuten sanottua, pelkästään tämä ei ole aiheuttanut meidän vastalausettamme niin turmiollisista käsityksistä. Suomenkielisen kansan pyrkimys karistaa harteiltaan se henkinen sorto, josta se on vuosisatoja kärsinyt, ei ole oikeutettua vain siksi, että se voisi saada osansa ihmiskunnan tiedosta ja että sen yksilöiden elämää, kunniaa ja omaisuutta tutkittaisiin sen omalla kielellä. Se ei seiso asianosaisena tuomioistuimen edessä vaatien kohtuullista osuutta ruotsalaisilta holhoojiltaan. Ei ole kyse omaisuuden jaosta. Suomenkielisellä kansakunnalla on korkeampi oikeutus, maapallon toisten kansojen tavoin kykynsä mukaan edustaa itsessään yhtä muotoa yleisestä inhimillisestä sivistyksestä. Ja juuri tätä sen oikeutta vastaan Papperslyktan taistelee samalla kun se pyrkii heikentämään maan sivistyneiden kiinnostusta suomenkielistä kansallisuutta kohtaan. Lehti ei siis ansaitse marttyyrinkruunua, jolla se on halunnut koristautua siksi, että olemme luonnehtineet sen toimintaa turmiolliseksi. On turvallisinta ja mukavinta maailmassa toimittaa niitä asioita joita toimittaa.
Hra Metropolitanus vakuuttakoon, että niin ei ollut tarkoitettu. Me olemme siitä varmat. Me emme hyökkää aikeita vaan käsityksiä vastaan. Jos se on tapahtunut kovalla kädellä, M. syyttäköön siitä omaa korskeaa pilkkaansa ja virnistelyään. M:n lausumat käsitykset eivät mene vain hänen tiliinsä. Ne kuuluvat sille nousevan sukupolven kuppikunnalle, joka on Papperslyktanista löytänyt äänenkannattajansa. Me emme esiinny ensimmäistä kertaa heidän vastaväittäjänään. Tulevaisuus näyttää, onko heillä tulevaisuutta.
J. V. S.
