Hyvin toimitettu englantilainen viikkolehti The Economist sisältää tämän nimisen artikkelin, joka on monessa mielessä huomionarvoinen. Omasta puolestamme emme tosin voi tekijän kanssa ajatella samalla tavoin, että kun omaisuudesta yleensä ei ole tarkkaa määritelmää, se olisi syynä siihen omistusoikeuteen kajoamiseen, mistä kantelu tehdään. Abstrakti määritelmä ei tietenkään ole vailla merkitystä. Niin tarkkoja määritelmiä on kuitenkin jo olemassa, että ne käsittävät koko omistusoikeuden. Sivistyneessä yhteiskunnassa omistusoikeus lepää luonnollisesti sopimuksen, milloin minkinlaisen kontrahdin varassa, joka tekee siitä lain edessä pätevän.

Virhe ei siis voi oikein olla puutteellisessa tiedossa siitä, mitä omaisuus on, vaan laiminlyödyssä kasvatuksessa ja huonoissa tavoissa yleensä. Voi hyvin sattua, että ihmisillä on siinä määrin hatara kuvitelma siitä, mikä ero on minun omallani ja sinun omallasi, että tiettyjä tavaroita pidetään niin vähäarvoisina tai ilman omistajan huolenpitoa ja työtä syntyneinä, että niiden luvaton anastus ei vaivaa heidän omaatuntoaan. Meidän maassamme siitä on esimerkkinä, että yleisesti näpistellään hedelmiä puutarhoista, juurikkaita juurikasmaista jne., ja kaikissa maissa haaskataan metsää. Sellaisissakin tapauksissa anastuksen aiheuttanee harvoin pelkkä tietämättömyys omistusoikeudesta, vaan sen puutteellinen kunnioitus. Samoin johtuu vilpillisyys töissä ja toimissa harvoin siitä, ettei tästä oikeudesta ole tietoa; vilpin tekijä vain rauhoittaa omaatuntoaan sillä, että milloin minkinlaista vilppiä harjoitetaan hyvin yleisesti. Tai harvinaisemmissa tapauksissa yksilön kasvatus toisten oikeuden kunnioittamiseen on lyöty laimin tai se on suorastaan turmeleva; puhumattakaan niistä harvoista tapauksista, joissa todellinen puute aiheuttaa anastuksen, ja niistä aika monista, missä vilppiin ja rikokseen johtaa toive, että anastetun voi korvata kenenkään huomaamatta tai vahinkoa aiheuttamatta.

Toisin on kuitenkin laita omistusoikeuden käsitteen, jossa tulee kyse yksityisen omaisuuden käyttämisestä valtiontarpeisiin tai yleiseksi hyväksi, kaikkien valtion tai kunnan, korporaation jne. jäsenten hyväksi. Tässä suhteessa voidaan todella sanoa, että käsite omistusoikeudesta vielä monissa tapauksissa on melko epäselvä. Kun esim. tullilainsäädäntöä muutetaan ja määrätään tulli jollekin ulkomaiselle tavaralle, voidaan olettaa, että aina joukko yksilöitä kärsii tappion, menettää aikaisemmin voimassa olleen lain suojissa hankittua omaisuutta, samoin esim. jonkin raaka-aineen tullin korotuksen aiheuttama menetys voi koetella maan tehtaanomistajia niin, että tuotteiden käyttö vähenee tai kilpailu ulkomaisten vastaavien kanssa vaikeutuu. Eikä silti ole missään tapana, että liikkeenharjoittaja sellaisessa tapauksessa saa korvausta menettämästään voitosta, ei edes todellisesta tappiosta. Samalla tavoin voivat monopolit ja etuoikeudet puuttua omistusoikeuteen, ja niiden kimppuun hyökätään taas uudelleen, jos ne ilman korvausta lakkautetaan. Mutta niitä pidetään myös yleisesti niin vahingollisina esteinä vapaalle kilpailulle, että vain niiden lakkautus omistajan siitä vahinkoa kärsimättä voi tulla kysymykseen.

Sanomalehdistä on tunnettua, että muuan Sadleir, Ruotsalais-englan­tilaisen rautatieyhtiön johtokunnan puheenjohtaja, laskettuaan omin luvin liikkeelle yhtiön osakkeita ja pidettyään niiden maksut itsellään, on vapaaehtoisesti elämästä poistumalla välttänyt vastuun. Tämän surullisen tapauksen Economist ottaa lähtökohdaksi tarkastelulleen, joka kuuluu seuraavasti.

–––

Seuraavassa artikkelissa Economistin toimitus vastaa omistusoikeuden määritelmää vaatineelle kirjeenkirjoittajalle, ettei se itse voi sellaista antaa eikä ohjata kysyjää jonkun siitä tietoja antavan kirjoittajan puoleen. Toimitus näyttää nimittäin vaativan siihen tarkoitukseen syy-yhteyttä noudattavaa historiankirjoitusta omistusoikeuden kehityksestä sivistyneiden kansojen parissa ja sitä koskevasta lainsäädännöstä. Sellainen historia olisi tosin melko hyödytön pitämään yksityiset erossa omistusoikeuteen kohdistuvista rikoksista. Sillä on yksinkertaista tietää, että yksilön on pysyttävä erossa kaikesta, mitä hän ei laillista tietä peri tai hanki, tai kaikesta siitä, mitä toisilla yksilöillä on omistuksessaan, olkoot he sen omistajia tai eivät, ja kaikesta siitä, mikä hänellä itsellään on haltuunuskottuna tavarana. Tärkeämpää on teoreettinen tieto omistusoikeuden luonteesta, missä kyseeseen tulee yleisen, korporaation, kunnan tai valtion oikeus määrätä yksityisen omaisuutta. Economist menee niin pitkälle, että se kieltää enemmistön oikeuden vähemmistön tahdon vastaisesti määrätä, mikä on yleinen tarve ja antaa vähemmistölle vallan vaikuttaa siihen. Omasta puolestamme emme voi hyväksyä tätä käsitystä; mutta emme liioin voi toisaalta kieltää, että kaikkien maiden historia antaa lukuisia esimerkkejä siitä, että lainsäätäjä ei ole asianmukaisella tavalla ottanut huomioon eikä kunnioittanut yksilön omistusoikeutta; täytyy myöntää, että sellaiset esimerkit hämmentävät myös yksityisen henkilön käsitystä omistusoikeudesta ja ruokkivat sen väheksyntää. Ja juuri sen Economist on lähinnä halunnut todistaa.

J. V. S.