Hra Östringin ”Tidskrift för Landthushållare” [Maatalousmiehen aikakauskirja] vuosikerran 1855 ensimmäinen numero on äskettäin tullut nähtäville kirjakauppaan.
On pidettävä onnena maamme heiveröiselle kirjallisuudelle, että jatkuvasti ilmestyy kirjoittajia, joilla on tarpeeksi intoa ja tarmoa hankkia itselleen yleisöä. Sellaisiin yrityksiin kuuluvat täällä kerta toisensa jälkeen syntyneet aikakauskirjat, jotka koskettelevat maataloutta ja teollisuutta; ja se päivä vielä epäilemättä tulee, jolloin nämä ponnistelut synnyttävät lukijakunnan, jolle sellaiset julkaisut ovat kiistatta tarpeen. Kovin monista turhista yrityksistä päätellen se aika ei ole vielä koittanut; mutta olisi kuitenkin todella vahinko, jos kooltaan ja hinnaltaan (50 hopeakopeekalla noin 10 arkkia) niin vaatimattomasti kasvanut kuin Hr Östringin kirja ei voisi maassa kannattaa.
Kyseinen numero sisältää, paitsi otsikossamme mainittua artikkelia, julkaisijan selvityksen ”lannasta”, kirjoituksen ”viinanpoltosta ja rankkiruokinnasta” sekä ”uutisia” ja J. A. W:n (herra Wegelius) kaksi kirjoitusta, kotieläinten ”keuhko- ja rintakalvontulehdus” ja ”karjarutto”.
Emme pysty ratkaisemaan, sisältävätkö lannoitusselvitykset ja lääketieteelliset kirjoitukset mitään uutta ja ennen tuntematonta. Hyödyllisiä ja opettavaisia kukin tahollaan ne epäilemättä ovat maan maatalousmiehille. Herra Östringin aikakauslehteä vastaan voi yleensä tehdä saman huomautuksen, jonka hän uutisissa tekee sanomalehtiä vastaan, nimittäin, että nämä esittävät opettavia artikkeleita maanviljelystä, mutta uutiset kotimaan maatalouden tilasta, sen hyväksi tehdyistä ponnisteluista ja siinä saavutetuista kokemuksista olisivat kiinnostavampia ja käyttökelpoisempia. Herra Ö. tunnustaa myös, että sellainen sisältö olisi omiaan hänen aikakauslehdelleen; mutta hän ei esitä yhtään syytä, miksi se kuitenkin kokonaan siitä puuttuu. Voinemme otaksua, että puuttuva tieto oloista on pääasiallinen syy. Mutta aiheellisesti kysyy, keneltä ja mistä sellaista tietoa silloin on odotettavissa, ellei sitä saa maan käytännön työtä tekeviltä agronomeilta.
Kirjoitus viinanpoltosta ym. sisältää kaikenlaista hyvää, vaikka vanhaa ja hyvin tunnettua, jonka toistaminen ei voi olla vahingoksi. Kuitenkaan herra Ö. ei näytä tunteneen tärkeintä syytä, joka esitetään viinanpolton puolustukseksi. Kukaan älykäs ihminen ei epäile, etteikö viljaa voida paremmin käyttää maassa, joka harvoin tuottaa edes riittävästi leipäviljaksi, missä karja saa niin vähäisen osan sadosta. Toinen asia on, että kun jollain paikkakunnalla on vähän ylijäämäviljaa, sitä ei meidän kulkuneuvoillamme kannata kuljettaa kaupunkiin tai toiselle paikkakunnalle, missä se voitaisiin myydä, vaan muutettuna paloviinaksi se voidaan helpommin kuljettaa ja usein voidaan vaihtaa itse paikalla. Rahvas varsinkin sisämaassa voi kyllä hyvinä vuosina olla verrattain hyvinvoivaa, ainakin vaatteiden ja ruoan osalta, mutta rahasta sillä on aina loputon puute. Ja ylämaan talonpojalla on, kun hän ei voi myydä viljaa, melko vähän rahaksi muutettavaa. Lisäksi tulee vielä, että paloviina, kun ei oteta huomioon polton ja puiden vaatimaa työtä, joita talonpoika ei pidä paljon arvoisina, antaa viljasta usein lähes kaksinkertaisen hinnan. Rankki tulee polttajalle lisäksi kaupan päälle, eikä ole saatu mitään aikaan todistamalla, että sillä on mitätön arvo. Lienee myös vaikeaa osoittaa, että viljaa voidaan jollain muulla tavoin käyttää suoremmin hyväksi. Tässä niin kuin kaikissa asioissa on oltava avoin, tunnustettava edut, mutta osoitettava toinen käyttö, joka on melkein yhtä tuottoisaa kuin ainainen viinanpoltto, ja jätettävä moraalisen hyödyn asiaksi kattaa ero. Vaikeutena siinä on, kuten mainittua, että talonpojalla on vähän tavaroita, jotka hän voi myydä ja vaihtaa rahaksi, ja että siksi myös kyseisen viljankäytön pitäisi olla sellainen, että se nopeasti antaa rahaa.
Uutisissa herra Ö. puntaroi Maanviljelysseuraa ja erityisesti Suomen Talousseuraa ja tuomitsee valtuusmiesedustuksen seurojen kokouksissa, tarkoittaen, että sellaista ei esiinny ” maailmassa ainoassakaan seurassa, jolta vaaditaan harkintaa ja päätöksiä”. Herra Ö. näyttää katselleen aika vähän ympärilleen maailmassa. On muuten yleisesti tiedetty, että lukemattomissa edustuskokouksissa käydään keskustelua ja tehdään päätöksiä edusmiesten kautta, Englannin alahuoneesta Suomen paloapuyhtiöön, ja että maailman kaikissa yhtiöissä eivät valtuutetut vain äänestä erilaisten osakemäärien mukaan, vaan eräissä niistä edusmies voi esiintyä äänimäärällä, joka ylittää kaikkien muiden läsnäolijoiden yhteenlasketun äänimäärän. Turussa on tavallisesti nähty ja kuultu sellaisista valtakirjoista paloapuyhtiön kokouksissa. Mutta useimmat yhtiöt ovat kuitenkin kieltäneet tämän rajoittamalla henkilön äänestysoikeuden tiettyyn alhaisempaan äänimäärään. Lisäksi ei ole vain luultavaa vaan melko varmaa, että kaukana asuvat, jotka harvoin kaikki voivat olla läsnä kokouksessa, valitsevat asiamiehekseen miehen, jolla on tietoa; ja samoin on lisäksi syytä uskoa, että hänen tietonsa eivät ole vähäisemmät kuin valtuutettujen enemmistön, jotka sattumalta elävät ja asuvat kokouspaikkakunnalla. Ainakaan sen ei pitäisi kieltää muita osakkaita luottamasta enemmän sellaisen edusmiehen tietoon kuin jäljempänä mainittuihin. Talousseurassa, jonka piiri käsittää muutamia tuhansia neliöpeninkulmia, olisi sellainen lupa pikemmin kehotus osallistua seuran neuvotteluihin, kuin että se toisi poissaolijoille joitakin erityisiä oikeuksia. Kun herra Ö. myös suo poissaolijoille oikeuden ottaa osaa vaaliin, on vaikea keksiä, mitkä muut asiat Maatalousseurassa voisivat antaa aiheen ”pikkumaisiin juoniin”, joita hän pelkää. Sellaista kanssaihmisten pahan tahdon pelkoa ei liioin voi erityisesti kiittää. Onnellisinta on kuitenkin epäilemättä, jos Maatalousseuroja olisi niin monta ja piirit niin pieniä, että edusmiehiä ei kokouksissa voisi esiintyä kun kaikki kiinnostuneet osanottajat ovat siellä henkilökohtaisesti läsnä.
Lienee anteeksi annettavaa, että me kiinnitämme huomiota varsinkin artikkeliin vuoroviljelyn käyttöön otosta Suomessa, kun mainitsemme, että se sisältää ylenpalttisimman ja mahtavimmin käsittein julki lausutun tuomion meidän lehdessämme esitetystä ehdotuksesta.
Herra Östring on kylläkin suuri auktoriteetti maanviljelysasioissa, sillä hän on todella julkaissut muutamia painoarkkeja siihen kuuluvista aiheista ja hän on myös, kuten sanotaan, kuuden vuoden ajan hoitanut suurehkoa tilaa maassa. Mutta pidettäköön anteeksiannettavana, että emme voi pitää herra Östringiä sellaisena tiedon ja käsityskyvyn mahtimiehenä, jollaisena hän mainitussa artikkelissa esiintyy, vaikka emme voikaan kieltää, etteivätkö herra Östringin äsken mainitut suuret ansiot tähän vaatimukseen ole olleet meille tutut.
Kukaan herra Östringin artikkelin lukija ei voi hämmästyä meidän ihmetystämme; sillä siitä etsii yhtä turhaan teoreettisten perustusten tukemaa todistusta kuin lainausta kokemuksesta. Herra Ö. sanoo ehdotuksen, joka kuten lukija muistanee on herra Cargerin ei meidän, olevan niin erinomainen, että siitä puuttuu kaikki kokemus. Herra Ö:llä ei liioin ole esitettävänään yhtään tieteellistä teoriaa, joka osoittaisi ehdotuksen järjettömyyden; mutta hän tietää ja vakuuttaa kuitenkin, että ehdotettu vuoroviljely on kaikista mahdollisista tuomittavin, paljon pahempi kuin tähän asti pahimmat tunnetut.
Meidän ei tarvitse vakuuttaa lukijoillemme, että kyseisen vuoroviljelyn hyvyys tai huonous ei ole meidän vastuullamme, vaikka emme tietenkään ole välinpitämättömiä ehdotuksen koettelemisesta ja arvioinnista hyvin syin. Emme liioin pidä itseämme kykenemättöminä antamaan arvoa sille, mitä sitä vastaan tai sen puolesta sanotaan. Varasimme nimenomaan oikeuden aivan omaan käsitykseen vuorottelun sopivuuden suhteen ja vielä koskien pitkää kiertoaikaa, 12 vuotta, jossa on vain yksi lannoitettu ja yksi täysi kesannointi. Vetosimme tässä suhteessa vain herra Cargerin auktoriteettiin. Ehdotuksemme kuului yksinkertaisesti: ”jos” vuoroviljely sen mukaan voi varmasti antaa tuloksen, jota vaaditaan ja jota jäljempänä (esitetyssä paikassa) kehitetään, ottaen huomioon sen yksinkertaisuuden ja mahdollisuuden aloittaa ilman pääomakustannuksia, sitä on pidettävä talonpojan maanviljelyssä parempana kuin muita monimutkaisempia ja kalliimpia menetelmiä. Tätä yksinkertaista järkeilyä eivät näytä voineen käsittää herra Östring ja muut, jotka ovat antaneet asiassa valonsa loistaa. Herrat eivät ymmärrä sitä edes siitä, että moneen kertaan selitimme, että emme pitäneet herra Cargerin ehdotusta ”ainoana, ei edes parhaana mahdollisena”. Myös herra Östring väittää, että olemme vaatineet ehdotusta ”melkein parhaana mahdollisena”. Samaa lajia on herra Östringin esitys, että ”herra S. myöhemmin on kieltänyt melkein koko vuoroviljelynsä”. Mutta me jätämme tämän omaan arvoonsa samoin kuin tuttavalliset sanat – tuttavallisuuden, johon emme mitenkään kehota herra Ö:ä, ja joka on miellyttävää vain henkilöiltä, joilla on tietty määrä älyä ja huomaavaisuutta.
Herra Cargerin ehdotuksesta esitimme neljä lyhyttä lausetta:
1. ”Lannoita vuosittain kaksi tynnyrinalaa ruispeltoa ja kylvä siihen rukiin ohella timoteita.”
2. ”Näin kylvetty timotei antaa kuuden vuoden ajan hyvän sadon: anna
sen siksi olla ja korjaa kesannolle jätetystä pellosta kuusi heinäsatoa.”
3. ”Raivaa timotein kylvöä seuraavana vuonna niin suuri uudispelto, mikä kyetään lannoittamaan rehuksi käytetyllä timoteisadolla; jätä uudisviljelmä seuraavaksi vuodeksi kesannolle; kynnä kesanto, lannoita ja kylvä siihen ruista ja timoteita sitä seuraavana vuonna.”
4. ”Sen jälkeen kun timoteiniitystä on otettu kuusi satoa, se kynnetään ja siihen kylvetään kauraa; tämän jälkeen se kesannoidaan ja siihen kylvetään ruista, sitten taas kauraa, jätetään sen jälkeen lannoitetulle kesannolle ja siihen kylvetään ruista ja timoteita.”
Tuntuu tosi naurettavalta, että herra Ö. ”paasattuaan” 10 sivulla pitkin ja poikin herra Cargerin ehdotusta ja näitä lauseita, puhkeaa huudahdukseen: ”vielä on meidän sanottava muutama sana niistä neljästä säännöstä, jotka Herra S. on esittänyt”, ikään kuin ne eivät olisi itse ehdotus vaan vain liite siihen. Mutta kirjoituksesta selvän ottaminen ei todella kuulu herra Ö:n ansioihin.
Ensimmäisestä lauseesta sanoo herra Ö., että useimmista se näyttää oikealta, mutta että hän epäilee sen yleispätevyyttä. Hyvin järjestetyssä vuoroviljelyssä se pätee, sillä silloin vuorottelussa on annettava heinälle paras paikka. Mutta siirryttäessä vuoroviljelyyn ”voi sitä vastoin usein olla syytä ensin kylvää heinä toiseen viljaan lannoituksen jälkeen”.
”Voi olla”, että herra Ö:n huomautus on hyvin perusteltu; se on ainakin hänelle niin epätavallisen vaatimattomasti ilmaistu, että mielihyvin näkisi siinä itsessään olevan hyviä syitä. Herra Cargerin ehdottamassa vuoroviljelyssä se tosin vähän viivyttäisi uudisviljelyä, mutta pitäisi viljantuoton tasaisempana.
Toisen lauseen herra Ö. selittää otaksumaksi. Hän myöntää tosin, että kuusi timoteisatoa voidaan korjata ”heinänkasvuun erityisen suotuisasta maasta”, ja että toisessa kierrossa voi odottaa yhtä monta satoa tavalliselta uudisviljellyltä peltomaalta, mutta ”ensimmäisen korjuun jälkeen sitä ei pidetä mielellään kauemmin kuin neljä vuotta”. Lisäksi herra Ö. puhuu vain ”täysistä sadoista”. Nyt on herra Carger laskenut tynnyrinalalta vain 200 leiviskää timoteitä, keskiarvona enemmän tai vähemmän täysistä sadoista. Jo herra Ö:n myönnytykset tekevät, kuten jokainen lukija huomaa, lauseen aivan muuksi kuin otaksumaksi. Herra Cargerin kokemus monen muun tukemana tekee siinä väitetyn tosiasiaksi. Se tosiasia perustuu uudisviljelyn kunnolliseen hoitoon, mistä ehdotuksen mukaan on huolehdittava, ”otaksuen”, että timoteistä ei oteta siementä ja että pellolla laidunnetaan vain varovasti.
Kolmas lause, ohje uudisviljelyn aloittamisesta, saa armon herra Ö:n silmissä; yllättävää kyllä, kun hän omassa ehdotuksessaan vuoroviljelyksi ehdottaa huonompaa menettelyä, nimittäin pellon lannoitusta ja kylvöä ensimmäisenä vuonna raivauksen jälkeen. Tästä herra Ö:n säännöstä voi syystä sanoa, että ”rohkenee epäillä sen yleispätevyyttä”. Sillä sellaisen täytyy usein johtaa siihen, että kylvetään sänkeen, juuriin, kiviin ja ruohoturpeeseen.
Neljättä lausetta vastaan herra Ö. kääntää kaikki voimansa.
Viimeisen timoteisadon jälkeistä vuorottelua, eli kaura, lannoittamaton kesanto, ruis, kaura, lannoitettu kesanto, ruis ja timotei, herra Ö. väittää niin kuluttavaksi, että koko ehdotettu vuoroviljely joutaa mennä yli laidan; ja lähinnä kai ne kaksi kaurasatoa. Tai ehkä lähinnä ne kaksi kaurasatoa, tai ehkä ensimmäinen ruissato ja toinen kaurasadoista, tai ehkä vain tämä kaurasato aiheuttaa niin paljon pahaa; herra Ö. ei lähemmin määrittele mikä tässä oikeastaan on liikaa.
Herra Carger on tässä kohtaa vastannut kysymykseemme: ”on mahdollista, että viljasatoja ennen uutta lannoitusta on liian monta, mutta minulla ei ole syytä uskoa sitä”.
Herra Ö. epäilee, tokko C. itse on kokeillut vuorottelua. Epäily näyttää ylenpalttiselta, kun C. puolustusartikkelissaan (Litteraturblad nro 10, 1855) mitä selvimmin sanoin selitti, että hän on viljellyt tilaa vain kuuden vuoden ajan ehdotetun metodin mukaan, joten se on siis ollut käytössä vain suunnilleen sen ajan kuin herra Östringkin on sen hyväksynyt.
Mutta siihen, että väitetty maan kuluminen Cargerin ehdottaman vuoroviljelyn vuoksi ei voi olla niin vaarallista, Carger liittää jo esimerkin Ulltunan maanviljelysopistosta Ruotsista, monesta muusta vaieten. Sanotussa instituutissa harjoitetaan kahta kiertoa, toista savimaalla ja toista hiekkamaalla. Savimaakierrossa vaihtuu viljely seuraavasti:
Lannoitettu kesanto – Ruis – Apila – Ohra – Kesanto ilman lannoitusta – Vehnä – Virna ja herne – Sekavilja ja kaura.
Kuten nähdään on tässäkin malliviljelyssä lannoituksen jälkeen korjattavana neljä viljasatoa ruista, ohraa, vehnää ja kauraa tai sekaviljaa sekä lisäksi sato hernettä tai vikkeriä, joka liioin ei juuri siedä laihaa maata. Kierto otettiin käyttöön 1848, ja vuonna 1855 korjattiin tynnyrinalalta noin 7 tynnyriä [tynnyri viljaa = 165 litraa] vehnää, 11 tynnyriä ruista, 5 tynnyriä ohraa, 13 tynnyriä kauraa ja sekaviljaa (?), 4 tynnyriä vikkeria ja hernettä (katso Tidsr. för Svenska Landtbruket, tammikuu 1856). On totta, että tämä maa on jälkeenpäin salaojitettu kiviojilla noin 10 hopearuplan kustannuksin tynnyrinalaa kohden, ja sen viljelyn täytyy muutenkin olla paljon edellä herra Cargerin ehdotuksessa edellytetystä. Mutta niin lasketaan myös jälkimmäisessä vain 5 tynnyrin ruissato tynnyrinalalta. Jää ratkaistavaksi, köyhdyttääkö 6 vuoden timoteikasvu maata enemmän kuin vuosi apilaa ja toinen vikkeriä tai hernettä. Voidaan mahdollisesti väittää, että niin on. Mutta timotei on meidän maassamme osoittanut olevansa varmempi kuin apila ja myös vikkeri ja herne, jotka kuivuuden sattuessa ovat mennyttä. Lisäksi timoteinviljely säästää työvoimaa ja työkustannuksia. Ulltunan kahdeksan vuoden kierrossa vaaditaan kuutena vuotena suunnilleen samat viljelykustannukset. Herra Cargerin ehdotuksessa tämä kustannus tulee kysymykseen vain viitenä vuotena kahdestatoista.
On tarpeetonta siteerata useita muita lainattuja esimerkkejä herra Cargerin kokemuksista hieman toisin säännöstellyssä kiertoviljelyssä kuin ehdotetussa, joista kokemuksista nyt esitetty ehdotus luonnollisesti on johdettu. Esitettyä voisi pitää riittävänä syynä epäillä herra Östringin erehtymättömiä väittämiä tässä asiassa, ja varsinkin osoittaa sen mahtavan äänensävyn asiaankuulumattomuuden, jolla ne esitetään. Niin ratkaisevaksi auktoriteetiksi ei nousta niin vähillä suorituksilla kuin herra Östringillä tähän asti on ollut.
Jos oletetaan, että herra Carger olisi todella erehtynyt mainitussa suhteessa, olisi ollut soveliasta, että herra Östring olisi koettanut sävyisästi osoittaa virheen tapahtuneen, että hän esim. on ehdotuksesta tinkinyt kahden vuoden timoteisadon ja yhden vuoden kauranviljelyn. Ehdotus olisi näillä tinkimisillä ehkä ollut parempi – ehkä myös huonompi. Mikään ei olisi estänyt herra Östringiä lisäksi esittämästä omaa ehdotustaan kahdeksanvuotiseksi kierroksi, joka kuuluu:
Pellolle: Uudisviljelylle:
1. Lannoitettu kesanto 1. Raivaus
Samoin juurikkaita
2. Ruis 2. Lannoitettu kesanto
3. Heinä 3. Ruis
4. Laidun 4. Heinä
5. Kaura 5. Samoin
6. Kesanto 6. Samoin
puolilannoituksella
7. Ruis 7. Laidun
8. Kaura 8. Kaura
Seitsemässä vuodessa pääsee herra Ö. tällä viljelyllä niin pitkälle, että hän lannoittaa 5 tynnyrinalaa 2 ½ tynnyrinalan asemesta mutta yhdelle jos toisellekin laskee saavansa kompostia. Ruissato, joka kolmesta viiteen vuotta oli ollut rajoitettu 2 ½ tynnyrinalaan, nousee uudelleen kuudentena vuonna viiteen tynnyrinalaan ja jatkaa siinä kaiken aikaa, myöskään heinänkasvu ei koskaan mene yli 7 ½ tynnyrinalan, josta herra Cargerin ehdotuksessa lasketaan saatavan lantaa 1 7/8 tynnyrinalalle. Lisäksi tulee vuosittain olemaan 2 ½ tynnyrinalaa heinänurmea laitumeksi. Kun seitsemännestä vuodesta lähtien lannoitetaan 5 tynnyrinalaa, tulee siis noin 3 tynnyrinalaa jatkuvasti lannoitetuksi kompostilla. Tämä on tulos. Jos olemme ymmärtäneet väärin herra Ö:n tarkoituksen, suvaitkoon hän lukea sen ylhäisen Tacituksen lyhyen tyylin syyksi.
Lukija tietää, että herra Cargerin ehdotusta ei ole lainkaan laskettu kompostilannoituksella. Herra Carger pitää nimittäin niitä hätäkeinoina, jotka vaativat enemmän kustannuksia ja työtä kuin antavat hyötyä. On myös selvää, että herra Cargerin pelloilla ja uudisviljelyillä, joita lannoitetaan puhtaalla lannalla, täytyy olla toinen kasvuvoima kuin herra Östringin pelloilla, joita lannoitetaan 3/5-osaksi kompostilla – turpeella tai mullalla ja risuilla – vaikkakin jälkimmäiset saavat 50 % enemmän tätä huonompaa lannoitusainetta.
Kyseiseen kohtaan liittyy virheellinen huomautus herra Östringin ja puutteellisuus meidän esityksessä herra Cargerin ehdotuksesta. Herra Ö. kutsuu ”lapselliseksi” väittää, että poistuva työ pellon kesannoinnissa vastaa uudisraivaustyötä. Me olemme myös vain esittäneet, että koko peltotyön vähittäinen lakkaaminen vastaa uudisraivaustyötä. Tämä jälkimmäinen alkaa herra C:n ehdotuksen mukaan ½ tynnyrinalalla, sitten 1, 1 ½, 2 jne. kun herra Ö. alkaa heti 2 ½ tynnyrinalalla. Meidän olisi pitänyt lisätä, että herra Cargerin ehdotuksen mukaan säästetään myös kompostointityössä ja sen kustannukset voidaan käyttää uudisraivaukseen.
Lopuksi saamme herra Cargerin puolesta lisätä, että hän aivan anteeksi annettavasti ei tunne täysin samaa luottamusta herra Östringin omiin uudisraivaustöihin kuin herra Ö. itse. Kun nimittäin myös herra Östring 50 tynnyrinalan uudispellon vuosikylvöllä ei vielä ole ehtinyt toiseen kiertoon, herra Carger haluaa odottaa sen tuloksia ennen kuin hän siirtyy oppiin uudisraivauksista kompostilannoituksen pohjalta. Herra Carger toivoo, että uuden maanviljelysseuran kokoukset antavat hänelle ja muille tilaisuuden kuulla, mitä herra Östringin metodit kykenevät saamaan aikaan ja sanoo ilolla tunnustavansa niiden osuvuuden, kun se kerran on voitu kokemuksella todistaa.
Ja näin on kaikki sanottu, mitä meillä on ollut esitettävänä herra Cargerin ehdotuksista ja hänen puolestaan. Meillä on enää vain pieni jälkilasku herra Östringin kanssa omasta puolestamme.
Herra Östring on hyväntahtoisesti ottanut asiakseen opettaa meille suhteellisuusoppia. Olimme nimittäin lausuneet:
Yhteen seikkaan pitää kuitenkin kiinnittää huomiota. Havaitaan näet, että tässä ehdotetussa vuoroviljelyssä kaikkea maata viljellään kahdentoista vuoden kiertokulussa; maa on tänä aikana kesannolla kahdesti, mutta sitä lannoitetaan vain kerran. Riittääkö tämä tuottamaan keskitason ylittävän hedelmällisyyden? Vain hra Cargerin auktoriteettiin nojaten voimme vastata kysymykseen myöntävästi. Jos tilannetta verrataan kaksivuoroviljelyyn, osoittautuu että siinä peltoa kesannoidaan viidesti ja lannoitetaan kahdesti kymmenen vuoden aikana. Mutta kaksivuoroviljelyssä maasta otetaan 5 ruissatoa 10 vuodessa, vuoroviljelyssä 2 satoa 12 vuodessa, tai jos lasketaan 2 kaurasadon vastaavan yhtä ruissatoa, 3 satoa 12 vuodessa; ensin mainitussa tapauksessa siis 1 sato 2 vuodessa, jälkimmäisessä 1 sato 4 vuodessa. Ja lisäksi tulee, että timotein viljely, jos siementä ei oteta, on maan kasvuvoimalle edullisempaa kuin tavallinen kesannointi.
Herra Östring vastaa tähän:
Herra S. on myös verrannut uutta viljelytapaa kaksivuoroviljelyyn. Me emme voi kuitenkaan hyväksyä niitä tuloksia, joihin hän on päätynyt. Kaksivuoroviljelyssä oletettiin, että peltoa lannoitettiin kaksi kertaa viidelle viljalle. Kuinka voisi uusi viljelytapa antaa parempia tuloksia, kun se tehdään (lannoitetaan?) vain kerran neljälle. Kahdella on kuitenkin tuntuvasti suurempi suhde viiteen kuin yhdellä neljään. Olemme tähän asti luulleet virheeksi, että kahdessatoista vuodessa lannoitetaan peltoa vain kerran, vieläpä vain kahdelle viljalle, ja oli uutta huomata että hienous piili juuri tässä; uutta on myös se, että kaksi kaurasatoa ei kuluta peltoa enemmän kuin yksi ruissato, mitä ei varmaan helpolla toteen näytetä.
Meidän ei kai tarvitse taas todistaa, että yllä siteeraamamme esitys vain ilmaisee vaatimattoman epäilyn, mahtaako julkaisemamme herra Cargerin esitys vaatia maasta liian paljon. Herra Cargerin tässä suhteessa varma vastaus meidän väliheittoomme ei antanut meidän lausua tästä mitään muuta kuin yksinkertaisesti esittää suhde vanhan ja ehdotetun uuden viljelytavan debetin ja kreditin välillä maan kasvuvoima huomioon ottaen. Onhan kieltämättä aika kiitettävää, että herra Östring osaa verrata suhdetta 2:5 suhteeseen 1:4; että tällä vertailulla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä meidän esityksemme kanssa on toisaalta ilmeistä jokaiselle, joka ymmärtää lukemansa.
Emme ole nimittäin missään esittäneet, että on parempi lannoittaa maata kerran kahdessatoista vuodessa kuin kaksi kertaa kymmenessä vuodessa. Olemme vain jälkimmäistä edullisempaa tilannetta vastaan esittäneet, että se on laskettu viidelle ruissadolle, edellinen taas vain kahdelle, tai, jos kaksi kaurasatoa lasketaan yhdeksi ruissadoksi, kolmelle ruissadolle; ja vastapainona vielä jäljellä olevalle edulle edellisen viljelytavan hyväksi olemme muistuttaneet, että viisi ruissatoa 10 vuodessa täytyy olla kuluttavampaa kuin kolme 12:ssa, sekä että timoteikasvu ilman siemenenottoa olisi edullisempaa kuin yksinkertainen kesannointi. Olisimme voineet lisätä, että 800 leiviskän lannoitus timoteiruokintaan per tynnyrinala, jota herra Carger edellyttää, on aivan muuta kuin tavallinen lannoitus kaksivuoroviljelyssä ja myös herra Östringin ehdottamassa vuoroviljelyssä.
Jos olisimme pitäneet soveliaana muuttaa jotain teoreettisesti koulutetun ja käytännössä kokeneen maanviljelijän ehdotuksessa, meille olisi myös ollut helppoa jossain vaiheessa päntätä päähän muutamia viljasatoja, kuten herra Östring on tehnyt toisella peltolohkollaan, josta hän huonolla lannoituksellaan kahdeksassa vuodessa lupaa: kaksi ruissatoa, kaksi kaurasatoa ja lisäksi toisen kevätviljasadon. Emme halua tällä rasittaa herra Östringin ehdotusta, jonka mielellään jätämme pätevämpien henkilöiden arvioitavaksi. Olemme vain halunneet muistaa, että sillä samoin kuin herra Cargerin ehdotuksella on omat heikot puolensa, joihin kuuluu, että sen toteutus on vaatinut paljon suuremmat työkustannukset.
Varmaan käy laatuun esittää sellainen ehdotus herra Östringille, jolla on rajaton määrä komposteja käytettävissä ja yllin kyllin työvoimaa ja lisäksi edellyttää pääomakustannuksia useita satoja tuhansia hopearuplia; minkä vuoksi hänen ajatuksensa on, että vuoroviljelyä voivat harjoittaa vain rahvaan varakkaammat ja tietävämmät. Meidän käsityksemme asiasta taas oli ja on, että on toki löydettävä parempi viljelytapa kuin rahvaan nykyinen ja sellainen joka vaatii vain parempia tietoja ja niiden voimavarojen ja sen työvoiman parempaa käyttöä, jotka talonpojalla jo nyt tavallisessa maataloudessa on käytössään, kutsuttakoon tätä parempaa viljelytapaa silloin vuoroviljelyksi tai kytkyviljelyksi tai miksi herrat vain haluavat. Moni talonpoika on vain tavallisessa kaksoisvuoroviljelyssä huolellisuutta noudattaen ja ahkeroiden nostanut tilansa tuoton varsin korkeaksi, rakentanut uuden asunnon ja rakennukset jne. ilman sitä 600 hopearuplan kustannuspääomaa navetasta jne. jota herrat vastustajat vaativat, ennen kuin yhtä ainoata naulaa timoteinsiementä kylvetään. Olimme kuvitelleet, että löytyisi jokin toinen viljelytapa, joka saman työmäärän ja huolellisuuden avulla mutta ilman pääomakustannuksia voisi vielä lisätä tuottoa. Ja kun kokemus osoittaa, että rehukasvien viljely on ainoa tapa toteuttaa se, pidämme toivottavimpana sitä menetelmää, joka esitetyin ehdoin voi saada aikaan sellaisen viljelyn. Sellaiselta pohjalta olemme suositelleet herra Cargerin ehdotusta aina edellyttäen, että samaan tarkoitukseen voidaan vieläkin parempaa ehdottaa. Jos voidaan osoittaa, että tämä ehdotus ei pidä minkä lupaa, se on luonnollisesti hylättävä. Mutta parempaa, sen sijaan otettavaa, emme vielä toistaiseksi voi löytää herra Östringin ehdotuksissa. Hänen ehdottamansa viljelytapa on lisäksi aivan liian työteliäs ja kallis, antaa tulokseksi vain saman ruissadon kuin kaksoisvuoroviljely ja aivan liian pienen rehumäärän.
Mitä omituisin seikka on, että herra Ö. kummastelee herra Cargerin ehdotuksissa näkevänsä uudistuksen, loputonta parannusta. Taulukossamme nro 5, joka näyttää ehdotetun viljelytavan jatkumisen, se on nimittäin esimerkinomaisesti laskettu aina 20:nteen vuoteen asti, jolloin tila 5 tynnyrinalan ruissadon asemesta korjaisi ruista lähes 17 tynnyrinalalta ja timoteitä yli 50 tynnyrinalalta eli suunnilleen 10 000 leiviskää. On luonnollista, että laskua voi jatkaa loputtomiin; ja on yhtä selvää, että siihen sopiva viljely, edellyttäen, että ehdotus on toteuttamiskelpoinen, voi jatkua niin kauan kuin yhtään viljelykelpoista maata on jäljellä. Herra Östring ei nyt ole nähnyt mitään mahdollisuutta katkaista taulukkoa ja laskelmaa edes kahdentenatoista vuotena ensimmäisen uudisraivion kylvämisestä, eli vuonna 1869, kun kierron ensimmäinen kierros päättyy. Kuinka hän sitten voisi oivaltaa, että se niin haluttaessa voidaan katkaista kahdeksantenatoista vuotena, kun kaikkein yksinkertaisimmalla muutoksella kasvukierrossa johtuen timoteinurmen raivauksesta kolmen vuoden jälkeen, kuitenkin voidaan saada vuoroviljelyn ansiosta huomattavasti suurempi rehumäärä kuin se mitä herra Östring kahdeksan vuoden kierrollaan esittää. Kun herra Ö. ehdotuksessaan tyytyy samaan ruistuotantoon, joka tilalla oli ennen vuoroviljelyn aloittamista, ja heinäntuotannossa vain 7 ½ tynnyrinalaan sekä jää tähän tulokseen koko tulevaksi ajaksi, kieltää hän herra Cargeria lopettamasta uudisviljelmiä edes silloin, kun tämän ehdotuksen mukaan viljan ja heinän sadot olisivat 3–7 kertaa sitä suuremmat! Se on todella naurettavaa! Herra Ö. ei liioin näe omassa ehdotuksessaan mitään mahdollisuutta kuudennen vuoden jälkeen raivata ainuttakaan kapanalaa uudispeltoa, vaikka ihaninta maata siihen olisi hänen nenänsä edessä – kuten sanotaan. Mutta jos hän saa selvän taulukosta, jossa olemme hänelle näyttäneet viljelyn jatkon herra Cargerin ehdotuksen mukaan, ovat hänelle 20 vuoden uudisraivaukset vain pieni osa siitä, mitä hän lisäksi vaatii tai pitää velvollisuutenaan vaatia ja talonpojan velvollisuutena toteuttaa. Tämä muistuttaa miestä, jolla on itsestään juokseva puujalka.
Herra Ö:n äskeisiä huvittavia huomautuksia tärkeämmältä voisi näyttää, että herra C:n ehdotuksen mukaan maanviljelijä joutuu hajottamaan viljamaansa aivan liian moneen paikkaan. Siinä ei tilanne ole tosin sen huonompi kuin että ruista 12:ntena vuonna kasvaa kolmessa eri lohkossa; ja vielä 20:ntena vuonna olisi määrä ennallaan. Herra Ö:llä on vuosittain kaksi lohkoa ruista. Silloin ei näytä olevan liikaa, jos niiden määrä lisääntyy kolmeksi kaksinkertaisella tai kolminkertaisella sadolla? On sitä paitsi täysin merkityksetöntä lyhentää jälkeenpäin pienin ½–1 ½ tynnyrinalan lohkoin timotein kasvuaikaa ja yhdistää ne samassa kierrossa suurempiin lohkoihin. On kuitenkin meidän laiminlyöntimme, ettemme ole siitä maininneet.
Herra Ö. on myös suvainnut lausua seuraavaa:
Ei ole totta, mitä herra S. sanoo, että meillä yleensä on liian vähän väkeä peltotyössä. Missään maassa ei ole niin suurta työvoimaa suhteessa peltoon kuin meillä, mutta me käytämme työtämme huonosti ja teemme sen huonoilla työkaluilla sekä saamme siitä liian vähän hyötyä…
Tämä tökerö kuittaus on sitä omituisempi, kun emme huomaa missään väittäneemme, että Suomessa ”yleensä on liian vähän väkeä peltotyössä”.
Lausuimme näin:
Kaikki oivaltavammat maanviljelijät, joiden mielipiteitä meillä on ollut tilaisuus oppia tuntemaan, ovat muuten samaa mieltä – – että maanviljely suuressa osassa maata on liian laajaa, melkein kaikkialla siihen käytetään liian vähän työvoimaa, liian vähän lannoitteita jne. Suuret pellot ja osaksi myös laajat niityt, jotka paljoa työtä vastaan antavat heikot sadot, toisin seuduin jopa vähäiset niityt, kummassakin tapauksessa laihat pellot – sellaiset ovat olot.
Tapanamme ei ole kiistellä, mitä sanoimme ja mitä emme. Voisimme yksinkertaisesti torjua herra Östringin hyökkäyksen asiattomana, todistamattomana ja karkeana. Mutta lukijaa voi kiinnostaa saada asiasta jokin selvitys.
Sattumalta osuu myös käteemme asiantuntemuksesta todistava artikkeli Augsb. Allg. Zeitungissä (Beylage zu N:o 124 für 1856) otsikolla: ”Parallelen zwischen der französichen und der englischen Landwirtschaft” [Ranskan ja Englannin maanviljelyn samankaltaisuuksia], jonka tietoja aivan varmasti voimme käyttää vertailuna.
Myönnämme, että olemme arvioineet asiaa vain silmämääräisesti. Useissa osissa Suomea ei peltoa varmasti ole paljon. Mutta kun näkee suuret peltovainiot eri osissa Uuttamaata, eteläistä Hämettä ja Pohjanmaata ja ajattelee vähää väestöä, pieniä navettoja, suuria karuja niittyjä, lyhyttä työaikaa, ja näkee miten vähän aikaa talonpojalla on todella käytettävissä heinänkorjuulta ja sadonkorjuulta pellon muokkaukseen, niin ei voi mielellään tulla muuhun käsitykseen kuin että rahvaan maanviljely olisi paljon paremmassa asemassa, jos jokin osa pelloista kylvettäisiin heinälle ja loput lannoitettaisiin ja viljeltäisiin paremmin. Vahvistusta saa siitä, että vieraissa maissa kohtaa kyliä, joissa on 600–1 500 asukasta kahden virstan välein, eikä näe suurempia vainioita kuin monin paikoin meidän peltomme ja niittymme tarjoavat, kun tuntee että siellä yhtä suuri perhe elää 5 – 6 tynnyrinalalla maata kuin täällä 10 tynnyrinalalla peltoa ja 40 tynnyrinalalla niittyä. Olemme myös havainneet, että moni asiantuntija jakaa mainitun mielipiteen. Herra Östringillä voi tietysti olla toinen käsitys ja ehkä hänellä on tarjota syitä siihen. Mutta hänellä ei näytä missään tapauksessa olevan syytä pitää pelkkää vakuutustaan niin merkitsevänä, että hän ilman muuta voi kutsua jokaista vastaväitettä epätotuudeksi.
Reinin ”Statistiikassa” olevan tiedon mukaan on herra Gyldén laskenut Suomen viljellyn pellon alaksi lähes 80 maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Saman ”Statistiikan” aikaisemmassa saksalaisessa painoksessa ilmoitetaan vuodelta 1835 Suomen väkiluvuksi 1 393 000 ihmistä, joista talonpoikaissäätyyn lasketaan 1 219 000. Vuonna 1853 ilmestyneessä 1. osan uudemmassa, ruotsalaisessa painoksessa ei vielä käsitellä väestösuhteita. Lainaamme siksi Suomi-aikakauskirjan 12. vuosikerrasta herra Rabben tietoja väkimäärästä 1850 eli luvun 1 643 000.
Jos nyt lisäämme 80 neliöpeninkulman peltomaahan 50 neliöpeninkulmaa sitä maata, jota kaskimaana ja suoviljelyksinä muokataan auralla ja kuokalla, lienee tämä olettamus lähellä todellisia oloja. Mutta tulos osoittaa, että tuskin on merkitystä, vaikka olisimme laskeneet 10 neliöpeninkulmaa liikaa. Samoin oletamme, että kansasta kuului 1850 talonpoikaissäätyyn 1 440 000 ihmistä.
Tämä väkimäärä jaettuna 130 neliöpeninkulmalla antaa tulokseksi noin 11 000 ihmistä neliöpeninkulmaa kohti.
Sanotussa Augsburgin sanomalehden artikkelissa ilmoitetaan, että viljeltyä maata on Ranskassa 25 miljoonaa hehtaaria, noin 50 miljoonaa tynnyrinalaa, josta 16 miljoonaa tuottaa viljaa. Redenin ”Kultur Statistik” -teoksen mukaan maataloudesta ja sen sivuelinkeinoista elävää väestöä oli Ranskassa vuonna 1829 vähän yli 15 miljoonaa. Se voidaan nykyisin laskea 18 miljoonaksi. Jokaista henkilöä kohti on siis 8/9 hehtaaria eli 1 7/9 tynnyrinalaa peltoa, kun taas Suomessa, jos neliöpeninkulma pyöreästi lasketaan 11 000 tynnyrinalaksi, jokaista maanviljelijäväestön henkilöä kohti on yksi tynnyrinala. Ranskassa tähän tulee vielä 9 miljoonaa hehtaaria (viljeltyä?) niittyä. Artikkelinkirjoittajakin pitää sitä laajaperäisenä peltoviljelynä, jossa maa antaa vain puolet Englannin satomäärästä ja kaiken lisäksi vain 1/3-osaksi viljalajien arvosta ja ravitsevista ominaisuuksista.
Englannin valtakunnassa (Englanti, Skotlanti ja Irlanti) ilmoitetaan samassa artikkelissa viljeltyä maata olevan 19 miljoonaa hehtaaria, josta 15 miljoonaa on nurmella ja vain 4 miljoonaa hehtaaria viljalla. Neljä miljoonaa hehtaaria eli 8 miljoonaa tynnyrinalaa tekevät yllä olevan laskelman mukaan 728 neliöpeninkulmaa peltoa. Reden ilmoittaa pelkästään maataloudessa todella työskentelevän väestön määräksi vuonna 1841 mainituissa maissa noin 2 480 000. Meidän on edelliseen verrataksemme lisättävä ei-työtätekevät, jotka elävät maataloudesta, ja oletettava Redenin tietojen pohjalta muuten koko maatalousväestöksi 8 1/2 miljoonaa. Laskelma lienee kuitenkin aivan liian matala ottaen huomioon sen, että se käsittää myös Irlannin. Sekin antaa tulokseksi kuitenkin vain 8/17 hehtaaria eli hieman alle puoli tynnyrinalaa viljalla viljeltyä peltoa henkilöä kohti.
Olkoonkin, että Englannissa ja Skotlannissa on ehkä kaksi kertaa niin paljon vuodessa viljeltyä maata kuin on vuosittaisessa rehuviljelyssä, ja loput on monivuotista heinää, se osoittaa kuitenkin, että suurissa viljelymaissa, Ranskassa ja Englannissa, ei suhteessa työntekijöiden lukumäärään kynnetä edes kahta kertaa niin paljon maata kuin Suomessa.
Mainitussa artikkelissa esitetään edelleen, että viimeisten laskelmien mukaan yhdessätoista varsinaisen Englannin kreivikunnassa tilalla tai vuokratilalla oli keskimäärin 64 eekkeriä maata, josta 20 eekkeriä oli monivuotisella heinällä, 6 ½ vuosittain vehnällä ja 26 eekkeriä muilla vilja- ja rehukasveilla. Siitä nähdään, että tässä maailman parhaiten viljellyssä maassa varsinaiseen viljanviljelyyn käytettiin vähemmän maata kuin täällä Suomessa, missä useimmilla seuduilla on jo melko pieni tila, jolla vuosittain vain 7, 8 tynnyrinalaa kylvetään rukiille. Paremmilla tiloilla ja rustholleilla on 30 tynnyrinalaa ja lisäksi vuosittain viljeltyä maata, eli yhtä paljon kuin vuokratiloilla Englannissa.
Esitetystä käy samoin ilmi, että maanviljelystä elävä väestö Suomessa suhteessa viljeltyyn maahan on yleensä suurempi kuin Ranskassa ja Englannissa. Työvoiman suhteen ei kuitenkaan liene aivan sama tilanne. Tosin naiset osallistuvat täällä enemmän peltotyöhön. Mutta väestön nopea lisääntyminen osoittaa, että alaikäisten määrä on täällä sen sijaan suurempi, samoin syytinkiläiset, loiset ja mäkitupalaiset ovat täällä peltoviljelyn taakkana ja tuskin hyödyksi, kun taas Ranskassa ja Englannissa ei tunneta tätä joutilasta yhteiskuntaluokkaa.
Mutta jätämme tämän sikseen. Paljon tärkeämpää on se, että työaika Ranskassa, Englannissa ja Irlannissa on kaksi kertaa niin pitkä kuin Suomessa. Jo tämä tasoittaa täysin olosuhteet. Kun siihen vielä lisätään, että suomalaisen talonpojan lyhyt työaika kuluu vähän tuottavaan heinänkorjuuseen, joka suurimmaksi osaksi jää kokonaan pois kyseessä olevista maista, missä karja on laitumella vuoden ympäri ja missä, jos on tarpeellista, kootaan varastoa vain pariksi kuukaudeksi vuodessa, edelleen maantie-työt, kyyditys, kuljetukset, aidanteko, kalastus ym., niin voitaneen mielestämme hyvin väittää, että hänellä on enemmän peltoa kuin hän kykenee kunnolla hoitamaan. Mutta meidän väitteemme ei ole edes mennyt niin pitkälle. Sanoimme nimittäin: ”liian vähän työvoimaa, liian vähän lannoitetta” jne. Meidän ei olisi pitänyt sanoa: ”Maanviljely” on liian laajapohjaista, vaan viljanviljely vie liikaa raivattua maata Suomessa. Se mitä tarkoitimme on tuo yllä esitetty, että jos osa pellosta käytettäisiin monivuotisten rehukasvien viljelyyn, loput voitaisiin lannoittaa paremmin ja viljellä paremmin, niin että pienempi pinta-ala tuottaisi yhtä paljon viljaa kuin nyt laiha ja huonosti viljelty suurempi ala.
Vertailuksi esitämme vielä, että Ranskassa lasketaan eekkeriltä 7 bushelia vehnää, 3 ruista, 1 maissia, 1 tattaria, yhteensä 12 bushelia, Englannissa 28 bushelia vehnää ( 1 bushel lähes ¼ tynnyriä). Ranskassa on 4 miljoonaa, Englannissa 3 miljoonaa lehmää, joista edellisessä maassa ½, jälkimmäisessä ¾ antaa maitoa vastaavasti 2 000 ja 3 000 miljoonaa litraa. Ranskassa teurastetaan vuosittain 4 miljoonaa sarvieläintä à 100 kiloa lihaa per kappale, Englannissa 2 miljoonaa à 250 kilogrammaa ja – ”mitä lihaa!” huudahtaa artikkelinkirjoittajamme. Englannissa teurastetaan eläin heti kun se lakkaa kasvamasta, Ranskassa liian varhain tai liian myöhään, vasikoina tai vanhoina vetohärkinä. Sellaisia ovat erot karjanhoidon tuloksissa näiden kahden maan maataloudessa.
Ei todistamisen vuoksi vaan mielenkiintoisena seikkana lisäämme, että Dupinin (Forces productives & de France) tietojen mukaan Rau esittää, että maataloutta pyörittää Ranskassa suunnilleen 6 miljoonaa vetojuhtaa. Se kuulostaa paljolta, ja voimme vain esittää tiedon. Koko Suomessa ilmoitetaan Reinin ”Statistiikassa” 240 000 hevosta – ehkä, jos siihen lisätään 10 000 vetohärkää, yhteensä 250 000 vetojuhtaa. Ranskassa olisi siten maatalouden vetojuhtien luku suhteessa siitä elävään väestöön 1:n suhde 3:een, Suomessa vähän yli 1:n suhde 6:een.
Tämä väittely on kasvanut pituutta, mutta ei toivoaksemme kuitenkaan ole aivan hyödytön asialle. Kohtuuden nimessä on tunnustettava, että herra Östringin artikkelin monet esitykset ja huomautukset ovat paremmin perusteltuja kuin ne, mihin olemme tässä viitanneet, kuitenkaan muut niistä eivät, mikäli olemme voineet huomata, erityisesti todista herra Cargerin ehdotusta vastaan. Saamme siis suositella asiasta kiinnostuneille itse artikkelia vakuuttaen ettei mikään ilahduttaisi meitä enempää kuin jos repliikkimme pystyisi vähän kasvattamaan Tidskriften för Landthushållare -lehden levikkiä.
J. V. S.
