Ei ole mikään rohkea väite, kun toteaa sen ajan tulleen, jolloin maamme maanviljelyn tilan pitäisi herättää jokaisen isänmaanystävän huomiota ja huolestuttaa vakavasti niitä, joilla on selkeämpi käsityskyky. Vaikka vaurastuminen on muidenkin elinkeinohaarojen kohdalla ollut vähäistä, useimmissa niissä on kuitenkin otettu todellisia edistysaskelia. Tuskin mikään muu elinkeino on pysynyt niin paikallaan ja saanut koko maata koskevaan merkitykseensä verraten niin vähän huolenpitoa kuin maanviljelys.

Kansantaloustieteilijät tosin väittävät, että väestönkasvu osoittaisi hyvinvoinnin lisääntyvän. Kieltää ei voidakaan, että vaimon ja lasten elättämisen helppouden täytyy lisätä avioliittoja. Mutta toisaalta ei tarvitse vedota Irlannin esimerkkiin vakuuttuakseen, että väestö voi kasvaa nopeasti samalla kun yleinen hyvinvointi väestönkasvun seurauksena vähenee. Syitä tähän tulee etsiä muista ajanoloista. Tosiasia on nähtävissä omassa maassammekin. Väkiluku on viimeisten 50 vuoden aikana kasvanut 100 prosenttia; yhtäpitävien tutkimustulosten mukaan ei väestön pääelinkeinosta, maataloudesta suinkaan saada 100 prosenttia suurempaa kokonaistuottoa. Pellosta saatu sato ja karjan lukumäärä antaa nyt asukasta kohden paljon pienemmän osamäärän kuin 50 vuotta sitten. Sitä paitsi kukaan ei katso sadon kokonaismäärän kasvun johtuvan parantuneesta, vaan laajentuneesta maanviljelystä. Kaskeaminen vähenee yhä enemmän, ja pelto tulee kasken sijaan; viime aikoina on alettu suuremmassa mitassa harjoittaa suonviljelystä. Tämä ei edellytä mitään karjataloutta eikä niitynviljelystä; ja varmaa on, ettei suurempia peltomaita nyt ojiteta, kynnetä tai lannoiteta sen paremmin kuin pienempiä ennen.

Niitynviljelys, josta peltoviljelyn parantuminen ennen kaikkea riippuu, on tuskin ollenkaan edistynyt. Suonviljelyksen ja järvenlaskun avulla on kuitenkin saatu uutta niittyä, joten heinäsadon lisääntymisen voitaneen eräissä maamme osissa katsoa vastaavan peltoalan lisääntymistä. Mutta rehukasveja viljellään vielä verrattain harvoissa paikoissa, ja heinäsadon kokonaismäärän kasvukin johtuu siis niittymaiden laajentumisesta eikä niitynviljelyn parantumisesta. Karjaa hoidetaan ja ruokitaan vielä yleensä niin huonosti, ettei karjatalouden tuotto suinkaan kata siihen käytetyn työn kustannuksia. Talonpoika onkin siksi usein sitä mieltä, että vain peltojen välttämätön lannoittamisen tarve on syynä karjan pitoon. Näin on laita, vaikka todellisuudessa on useitakin syitä otaksua karjanhoidon olevan Suomessa tuottavampaa kuin maanviljelys, kunhan sitä harjoitettaisiin oikein.

Toisten maiden kokemus todistaa nyt, minkä riittävän monet omassa maassammekin tehdyt kokeet vahvistavat, että rehukasvien viljely on sekä karjanhoidon että maanviljelyksen parantamisen ensimmäinen edellytys. Rehun viljely puolestaan edellyttää välttämättä vuoroviljelyä, viljan ja rehukasvien vuoroittaista viljelemistä samassa pellossa. Näyttää siis selvältä, ettei mainittu kokemus voi olla niin yleinen ja vastaansanomaton kuin mitä se on, ilman täydellistä tietoa siitä, miten vuoroviljely on toteutettava. Mutta jos näin on laita – eikä sitä voitane kieltää – niin silloin pitää kai ihmetellä, ettei Suomen talousseura vielä katso voivansa koristaa almanakkaa vuoroviljelyn toteuttamista koskevilla neuvoilla, vaan esittää palkintokysymyksenä: ”Millä tavoin pienten maatilojen omistajat voivat tai miten heidän tulee siirtyä kaksi- tai kolmivuoroviljelystä vuoroviljelyyn?”

Syystäkin voidaan tämän johdosta kysyä: mitä Talousseuran johtomiehet siis ovatkaan itse oppineet tai mitä tämä seura voi opettaa maaseutuväelle sen pyytäessä seuralta opastusta vuoroviljelyn toteuttamiseksi?

Olemme vakuuttuneita, että kysymykseen voidaan tyydyttävästi vastata sadoilta tahoilta. Uskomme myös, että on monta tapaa siirtyä vuoroviljelyyn. Mutta haluttomuus tarttua kynään on rakkaiden maanmiestemme keskuudessa vahvasti esillä monen muun haluttomuuden ohella. Talousseura voi joutua odottamaan vastausta aika kauan; eikä se siinä pidä kiirettä. Suuren yleisön kannalta on kuitenkin tärkeää, että asiaa koskevia tietoja julkaistaan, mitä ennemmin ja mitä enemmän, sitä parempi. Ja kun muuan tieteellisesti sivistynyt ja sen lisäksi käytännöllinen maanviljelijä, apteekkari E. Carger Helsingistä, on suosiollisesti selostanut meille aihetta koskevia näkemyksiään sekä esittää ne niin selkeästi ja vakuuttavasti kuin vain numerotiedoin voidaan, niin pidämme onnena saada julkaista tässä lehdessä hra Cargerin käytännössä koetellut ehdotukset. Ehdotuksella on puolellaan varsinkin seuraavat kolme hyvää ominaisuutta: se on mitä yksinkertaisin, sen toteuttaminen ei maksa mitään, ja lopputulos on varma.

Ei merkitse mitään, että tämä ehdotus kattaa vain yksinkertaisimmat vuoroviljelyn lajit. Tarkoituksenahan on, että se tarjoaa osviitan jokaiselle talonpojalle. Ja missä talonpoika on maan isäntä, kuten onneksi maassamme useimmiten on asianlaita, siellä on kyse pääasiassa talonpoikien ja pientilallisten harjoittamasta vuoroviljelystä; heiltä puuttuvat pääoma ja näkemykset monimutkaisemman maanviljelyn toteuttamiseksi.

Siirrymme siis enemmittä puheitta selostamaan ehdotusta siinä toivossa, että se havaitaan, kuten on tapana sanoa, käytännölliseksi.

Olettakaamme siis, että puhe on neljännesmanttaalin tilasta Etelä-Suomessa, missä peltoja viljellään kaksivuorosysteemin mukaan. Tällaisella tilalla on tavallisesti 10 tynnyrinalaa avointa peltoa, ehkä sen lisäksi hieman maita perunan, herneiden ja kevätkylvön viljelyyn.

10 tynnyrinalalle kylvetään vuodessa viidelle ruista, muut viisi ovat kesannolla. Jos lasketaan 25 kapan kylvömäärä tynnyrinalaa kohti, ja oletetaan sadon nousevan kuudennelle jyvälle, niin tilan vuotuinen ruissato on 25 tynnyriä.

Tällaisella tilalla on edelleen 25–35 tynnyrinalaa niittyjä. Olettakaamme, että viimeksi ilmoitettu luku pitää paikkansa. Kyseinen niitty tuottaa 1–3 heinähäkillistä 24 leiviskää tynnyrinalalta. Oletamme siis heinän tuoton nousevan keskimäärin 70 häkilliseen eli 1 680 leiviskään vuodessa.

Suunnilleen tämä on tilan rukiin- ja heinäntuotto, joskin heinäsato on laskettu melko summittaisesti. Katsokaamme, miten tämä nyt suhteutuu tilan peltoviljelyyn.

Yhden peltotynnyrinalan kunnollinen lannoitus vaatii 2 000 leiviskää lantaa, joka vastaa noin 800 leiviskää rehuksi käytettyä heinää. Oletamme nyt, että mukaan lasketaan vielä se vilja ja oljet joka käytetään rehuksi, jolloin kompostit mukaan lukien tila pystyisi joten kuten lannoittamaan vuosittain kaksi tynnyrinalaa peltoa rukiin kylvön yhteydessä; tässä laskelmassa ovat mukana ne vähennykset, joita heinistä täytyy tehdä eläinten ruokkimiseksi kuljetusten aikana ym. Myönnettäköön, että nämä oletukset pätevät vain paremmanpuoleisiin neljännesmanttaalin tiloihin. Todistelun kannalta tämä on kuitenkin yhdentekevää. Heikommassa asemassa olevat tilat antavat näet suhteellisesti samat tulokset. Alla esitetyt laskelmat muuttuisivat silti tarpeettoman yksityiskohtaisiksi, jos mukaan otettaisiin oletus että vuosittain pystyttäisiin lannoittamaan jotain tynnyrinalan murto-osaa. Lukija sallikoon siis oletuksen, että niistä viidestä tynnyrinalasta, joille vuosittain kylvetään ruista, kaksi voidaan lannoittaa levittämällä niille noin 2 000 leiviskää lantaa tynnyrinalaa kohti.

Puheena oleva vuoroviljelyyn siirtyminen tapahtuu näet seuraavan säännön mukaisesti:

1. Lannoita vuosittain kaksi tynnyrinalaa ruispeltoa ja kylvä siihen rukiin ohella timoteita.

2. Näin kylvetty timotei antaa kuuden vuoden ajan hyvän sadon: anna sen siksi olla ja korjaa kesannolle jätetystä pellosta kuusi heinäsatoa.

Nyt tulee jo kuuden vuoden jälkeen aika, jolloin talonpojan täytyy ”oppia syömään pelkkää heinää”! Kuudentena vuonna hän näet korjaa vielä ruista kahdelta tynnyrinalalta, eli 10 tynnyriä, mutta seitsemäntenä hän saa pellostaan vain heinää.

Myönnettäköön, että tämä näyttää arveluttavalta. Mutta ennen kuin ryhdymme etsimään apua, on meidän selitettävä, miksi tässä neuvotaan kylvämään vain timoteita. Näin siksi, että kyseistä heinälajia käytetään jo maassa jonkin verran, ja sen siemeniä saadaan helposti; apilan viljelyyn taas liittyy meidän ilmastossamme useita epäonnistumisen mahdollisuuksia, ja apilaa on vaikea korjata; turnipsin viljely puolestaan vaatii tietoja, välineitä ja säilytystiloja joita talonpojalla ei ole – timoteita sitä vastoin korjataan ja käsitellään tavallisen niittyheinän tavoin.

Jotta saataisiin hankittua taas uutta ruispeltoa sen tilalle, minkä timotein viljely vie, seuraa nyt kolmas sääntömme:

3. Raivaa timotein kylvöä seuraavana vuonna niin suuri uudispelto, mikä kyetään lannoittamaan rehuksi käytetyllä timoteisadolla; jätä uudisviljelmä seuraavaksi vuodeksi kesannolle; kynnä kesanto, lannoita ja kylvä siihen ruista ja timoteita sitä seuraavana vuonna.

Esimerkiksi 1855 kylvetään kahdelle tynnyrinalalle peltoa ruista ja timoteita. 1856 korjataan ruis, 1857 timotei. 1858 voidaan siis uudisraivio lannoittaa rehuksi käytetyllä timoteisadolla.

Nyt voidaan laskea yhden tynnyrinalan tuottavan noin 200 leiviskää timoteita, kahdelta tynnyrinalalta saadaan siis 400 leiviskää, jotka antavat lannoitetta ½ tynnyrinalalle peltoa tai uudisviljelmää.

Vuonna 1856 pitää siis raivata ½ tynnyrinalaa uutta peltoa, jättää se kesannolle 1857, kyntää kesanto, lannoittaa ja kylvää se rukiilla ja timoteilla 1858.

Jos jatketaan tällä lailla, saadaan 1857 raivata 1 tynnyrinala uutta peltoa, lannoittaa ja kylvää se 1859 jne., jolloin siis kuudentena vuonna 1860 korjaa ruista vain kahdelta tynnyrinalalta vanhaa peltoa mutta saa ruista myös yhdeltä uudelta tynnyrinalalta peltoa. Mutta seitsemäntenä vuonna, jolloin kaikki vanha pelto kantaa vain timoteita, saa ruista vain 1 ½ tynnyrinalalta uudispeltoa, ja silloin rukiin saanti on tosiaankin niukimmillaan – eli koko sato, kun se lasketaan kuudennelle jyvälle, antaa 7 ½ tynnyriä ruista aiemman 25 tynnyrin vuosittaisen sadon sijasta.

Tilannetta valaisevat alla olevat taulukot

(luvut ilmaisevat tynnyrinaloja, ta)1:

Nro 1

Jos nyt huomioidaan, että vuonna 1859 saadaan uudesta pellosta ½ tynnyrinalan ruissato, 1 tynnyrinalan 1860 ja 1½ tynnyrinalan 1861, niin havaitaan, että ruista korjataan

Nro 2

1858 3 ta:lta, vajaus on siis 2 ta = 10 tynnyriä

1859 2½ ” ” ” ” 2½ ” = 12½ ”

1860 3 ” ” ” ” 2 ” = 10 ”

1861 1½ ” ” ” ” 3½ ” = 17½ ”

Neljänä vuonna 1858–1861 syntyy siis, edellyttäen että tilalta on aiemmin korjattu 25 tynnyriä ja tämä sato on täyttänyt tarpeen, kaikkiaan 50 ruistynnyrin vaje.

Tämä kuulostaa paljolta. Ja vaikka puhdas tappio ei itse asiassa olekaan niin suuri kuin miltä kuulostaa, on puute silti huomattava. Jos nimittäin lasketaan kylvökustannukset, kesannon kyntö samana vuonna kuin se kylvetään, korjuu- ja riihityön kustannukset, ei tämä kaikki yhdessä voi olla vähempää kuin 50 prosenttia bruttotuotteesta, eli 2½ tynnyriä viidestä, 25 tynnyriä 50:stä. Kyseisten neljän vuoden puhdas tappio siis vastaa 25 ruistynnyriä. Mutta työmiehen on elettävä sinä aikana minkä sanotut työt olisivat vaatineet, vaikka niitä tai muita kannattavia töitä ei tehtäisikään. Emme siis vähennä tappiosta enempää kuin 25 kapan kylvösiemenen tynnyrinalaa kohti, ts. 5 tynnyrin tuoton. Tosiasiallisen tappion arvioimme siis 50 tynnyriksi, joka vastaa 8 1/3 tynnyrinalaa eli tarkemmin 44 2/3 tynnyriä. Kun tynnyri maksaa 4 hopearuplaa, tappio on 166 hopearuplaa 66 2/3 kopeekkaa.

Tämän tappion korvaamiseen ei meillä nyt ole mitään muuta kuin heinä, nimittäin timotei. Katsokaamme, kuinka suureksi sen tuotto nousee kyseisenä aikana. Timoteita korjataan:

Nro 3

1857 2 tynn.alalta 400 leiviskää

1858 4 ” 800 ”

1859 6 ” 1 200 ”

1860 8 ” peltoa

½ ” uudisviljelmää 1 700 ”

1861 10 ” peltoa

1 ” uudisviljelmää 2 200 ”

Summa 6 300 leiviskää

Koska timotei on tähän asti saatu samalla viljelystyöllä kuin ruis, voidaan sen tuotantokustannuksista vähentää vain kylvö ja korjuu. Mutta kylvökustannukset pitää jakaa kuudelle vuodelle eli koko sille ajalle kun timoteiniitty vielä antaa hyvää satoa. Niinpä ei kylvöä ja korjuukustannuksia voi yhdessä laskea tynnyrinalaa kohden korkeammiksi kuin 2 hopearuplaa.

Timotein tuotto yhdeltä tynnyrinalalta eli 200 leiviskää taas vastaa yhden lehmän rehua. Keskitason lehmän pitäisi tällä rehulla antaa 500 kannua vuodessa, eli 3 kannua 91 päivän ajan = 273 kannua, 2 kannua 60 päivän ajan = 120 kannua, 1½ kannua 30 päivän ajan = 45 kannua, ja loppujen 2–3 kuukauden ajan 62 kannua, summa: 500 kannua. 500 maitokannusta saadaan 5 leiviskää voita, ja kun hinta on 2 ruplaa leiviskältä, se tekee 10 hopearuplaa. 400 kannua piimää ja ternimaitoa voidaan joko ihmisten tai vasikoiden ja sikojen ruokana arvioida 1 kopeekaksi kannulta = 4 hopearuplaa, eli 1 ruistynnyrin hinta. Jos nyt tuoton kokonaisarvosta 14 hopearuplaa vähennetään 2 hopearuplaa tuotantokustannuksia, jää timoteiheinän tuoton nettoarvoksi tynnyrinalaa eli 200 leiviskää kohden 12 hopearuplaa. 6 300 leiviskältä tämä tekee yhteensä 378 hopearuplaa.

Mutta laskekaamme vielä, kuten kohtuullista lienee, 5 hopearuplaa jauhoista ja puuttuvista heinistä lehmää kohden, jolloin 200 timoteileiviskän puhdas tuotto on vain 7 hopearuplaa. Kokonaistulo supistuu tällöin 220 hopearuplaan 50 kopeekkaan.

Ja lopuksi, koska on kyse menetetyn 50 ruistynnyrin (mistä kylvösiemen on vähennettävä) korvaamisesta, joiden arvo on 166 hopearuplaa 66 2/3 kopeekkaa, ja piimä- sekä ternimaito voidaan vain harvoilla paikkakunnilla muuttaa rahaksi, niin olettakaamme, että näiden arvo vastaa vain timoteisadon ja voin tuotantokustannuksia. Vähennämme siis edelleen 2 hopearuplaa jokaisesta 200 heinäleiviskästä, eli yhteensä 63 hopearuplaa. Näin jää koko 6 300 leiviskän timoteisadosta nettotuloksi vain 157 hopearuplaa 50 kopeekkaa. – Näin saadaan tulokseksi 9 hopearuplan 16 2/3 kopeekan arvoisen ruismäärän vajaus, eli noin 2 ½ tynnyriä 7 vuodelta, vuosilta 1855–1861. Muistutamme ettemme ole laskeneet tähän mitään rukiin tuotantokustannuksia mukaan, joten sanottua vajausta voi siis pitää täysin kuvitteellisena.

On siis selvitetty, että vuoroviljelyyn siirtymisen kaudellakin maan tuotto pysyy rahassa mitattuna vähintäänkin muuttumattomana. Jos nyt maan kaikki tilalliset tai edes kaikki yhdessä maakunnassa siirtyisivät samanaikaisesti vuoroviljelyyn, saisivat he ehkä nähdä nälkää huolimatta siitä että heillä olisi voita käsillä. Mutta mitään sellaista ei herra paratkoon tarvitse pelätä. Se jolla on voita, ei mielellään jää ilman leipää, koska ensin mainittua pystytään myymään yhtä helpolla kuin jälkimmäistä ostamaan.

Jos tällä välin sattuu kato, siirtymä kylläkin vaikeutuu. Mutta riuskalla maanviljelijällä on kaksi keinoa auttaa itseään. Yksi on se, että hän katsoo eteensä ja kaataa kaskea sen verran kuin pellosta saatava ruis vähenee. Toinen on se, että heinäkuun alussa tehdyn varhaisniiton jälkeen, jolloin sadon laatu jo suunnilleen pystytään ennakoimaan, kynnetään 2–4 tynnyrinalaa timoteiniittyä ja kylvetään sille aikailematta ruista; näin viljelijä voi odottaa seuraavan vuoden sadosta korvausta katotappioilleen.

Vielä on puhuttava uudisviljelmien työkustannuksista. Työt tulee, kuten tiedetään, suorittaa niin, että maa raivataan ensimmäisenä vuonna, jätetään toisena kesannolle, kynnetään ja kylvetään kolmantena. Siis se puoli tynnyrinalaa, joka kylvetään 1858, pitää raivata 1856. Vain tämä ensimmäinen viljelmä vaatii myös tavallisen maanviljelyn yli meneviä lisäkustannuksia. Sillä 1857 vähenee peltokyntöjen määrä 2 tynnyrinalalla, 1858 samoin, 1859 3 tynnyrinalalla, ja 1860 ne lakkaavat kokonaan (ks. taulukkoa nro 1). Samoin vähenee vuosina 1858–1860 rukiin korjuuseen ja puimiseen vaadittava työ. Tämä tavallisen peltotyön väheneminen vastaa täysin saman vuoden uudisviljelmiin käytettävää työtä. Ja muistutamme vielä kerran, ettei yllä ole vähennetty mitään työkustannuksia siitä rukiista, jonka on laskettu puuttuvan; sen bruttoarvoon sisältyvät siis myös uudisviljelmien työkustannukset.

Sen jälkeen kun näin olemme osoittaneet, miten siirtymä vuoroviljelyyn voidaan toteuttaa ilman että talonpojan on 7 ensimmäisenä vuonna pakko ”syödä heinää”, pidämme tarpeettomana todistella tätä myöhempiin vuosiin nähden. Sillä vuodesta 1862 lähtien kasvaa rukiin tuotanto taas nopein askelin, kuten oheisesta taulukosta nro 4 nähdään.

Siirrymme siksi neljänteen sääntöön:

4. Sen jälkeen kun timoteiniitystä on otettu kuusi satoa, se kynnetään ja siihen kylvetään kauraa; tämän jälkeen se kesannoidaan ja siihen kylvetään ruista, sitten taas kauraa, jätetään sen jälkeen lannoitetulle kesannolle ja siihen kylvetään ruista ja timoteita.

Meidän ei tarvitse lisätä, että tämä viljelykasvien vuorottelu perustuu vain hra Cargerin auktoriteetille. Asianomaiset ratkaiskoot, onko se maamme olosuhteisiin nähden soveliain tapa. Esittämämme todistelu ei riipu kyseisestä ratkaisusta, kunhan vain myönnetään, että vuoroviljely tässä ehdotettua järjestystä noudattaen pystyy varmuudella antamaan ne tulokset, joita halutaan ja edempänä kehitellään. Yleensäkään ei mikään muu pysty horjuttamaan ehdotuksen arvoa kuin joko sen todistaminen, että premissit ovat täysin absurdeja, tai sitten, ettei oletettua tulosta voida johtaa niistä.

Taulukon nro 4 selitykseksi muistutettakoon, että esimerkiksi se puoli tynnyrinalaa uudismaata, joka 1858 kylvetään rukiilla ja timoteilla ja 1860 tuottaa timoteita 100 leiviskää, antaa rehuksi käytettynä lannoitetta 1/8 tynnyrinalalle uudisviljelmää, jolle 1861 voidaan kylvää ruista ja timoteita. Näin saadaan siis toinen sarja uudismaata. Tätä laskua voidaan jatkaa loputtomiin. Otamme tässä huomioon vain kolme sarjaa, koska neljännen ja sitä seuraavien sarjojen yhä pienempiä murto-osia voidaan pitää käytännön kannalta yhdentekevinä.

Mutta jokaiseen uuteen sarjaan käytetään lannoitteeksi vain ensimmäisen vuoden rehuksi käytetty sitä edeltävän sarjan sato. Seuraavien viiden vuoden sato on siis pellosta saadun timoteisadon ohella käytettävissä ensimmäisen sarjan lisääntyneeseen uudisviljelyyn. Taulukon sarake 3 osoittaa siksi, että vuodesta 1861 lähtien kyseiset sadot pitää laskea sarakkeeseen 4 uudisviljelyssä.

Vielä pitää muistaa, että se lanta, jota tilalla aiemmin oli ja jonka katsottiin riittävän 2 tynnyrinalan lannoittamiseen vuosittain, käy vuodesta 1860 lähtien toistaiseksi tarpeettomaksi vanhoille pelloille ja se voidaan käyttää uudisviljelmillä. Se on laskettu taulukkoon mukaan kuitenkin vasta vuodesta 1862, jotta ei päädyttäisi olettamaan liian suurta uudisviljelytyötä ennen kuin ruissato ja timotein tuotto yhdessä antavat tuntuvasti enemmän kuin vuosien 1855–1857 ruissadot, ts. enemmän kuin mitä tilan tavallinen sato oli. Mutta kun 1864 uudisviljelmiä on yli 20 tynnyrinalaa, ja uudisviljelyn täytyy sen jälkeen ehkä tapahtua vanhalla niittymaalla, lasketaan niityn tuotolla tapahtuva lannoitus vuosina 1865–66 vain yhdelle tynnyrinalalle, 1867 kahdelle tynnyrinalalle peltoa sekä seuraavina vuosina 1868–71 yhdelle tynnyrinalalle, koska toisen tynnyrinalan lannoituksesta on vähennetty 4 tynnyrinalan timoteisato uudisviljelmältä ja pellolta. Vuodesta 1872, jolloin noin 20 tynnyrinalaa niittyä voi olla kynnettynä ja kylvettynä, ei lasketa mitään luonnonniittyjen tuotosta tulevaa lannoitusta mukaan.

Asian luonteeseen kuuluu, että oheinen taulukko, jonka laatiminen on vaatinut vaivansa, edellyttää jonkin verran paneutumista jotta sen ymmärtäisi. Sen tarkoituksena on esittää todistelu, ei tarkkana käytännön osviittana toimiminen. Käytännön kannalta on riittävää tietää, että vuosina 1862–63 pystytään lannoittamaan yli 4, vuosina 1864–66 yli 5, vuosina 1867–69 yli 6 ja 1870–73 noin 7 tynnyrinalaa uudisviljelmää, jotka siksi pitää raivata ja valmistaa näiksi vuosiksi; lisäksi pitää viimeksi mainittuina vuosina jälleen lannoittaa ja kesannoida vuodesta 1865 lähtien käyttöön otetut timoteiniityt. Yleensä ottaen käytäntö vaatii vain yhden säännön noudattamista: lasketaan yksi tynnyrinala timoteita lehmää kohden, ja neljä lehmää, ts. neljän tynnyrinalan timotei-rehusato jokaista vanhan tai uuden pellon tynnyrinalaa kohden, jolle on kylvettävä ruista ja timoteita.

Nro 4 (numerot ilmaisevat tynnyrinaloja)

1 Vuosina 1861–64 Peltosarakkeen kohdalla lasketaan niityn tuotto 2 uudisviljellyn tynnyrialan lannoittamiseksi, ja vuosina 1865–66 sama 1. tynnyrialalle uudisviljelmää.

2. Vuosina 1868–72 peltosarakkeessa timotein kohdalla lasketaan 4 tynnyrialan timoteisato pellon lannoitukseksi.

* Seuraavana vuonna vähennetään ½, sitä seuraavina 1, 1½, 21/8 kynnettyä timoteiniittyä.

** Mukaan lasketaan ½, seuraavina vuosina , 1½, 21/8 jne. tynnyrinalaa uudisviljelmää, joka nyt aloittaa kierron.

Myönnettäköön toki, että 200 leiviskää timoteita on kyllä tukeva annos yhdelle lehmälle nykyiseen karjan nälkiinnyttämisjärjestelmään verrattuna, mutta se ei silti ole ruokinnan maksimi. Hra Carger esimerkiksi on tarkoin punniten antanut parhaille lehmilleen 1 leiviskän 16 naulaa niittyheinää päivässä. Uudisviljelyn menestymisen kannalta tämä kuitenkin on verraten yhdentekevää, koska lannoitusaine korvaa laadullisesti sen, mitä runsaammassa ruokinnassa määrällisesti menetetään. Sääntönä tulisi tässä siis olla, että kullekin elikolle annetaan niin paljon heinää kuin se tosiasiassa syö, ja samalla katsotaan tarkkaan ettei mitään mene hukkaan. Ja hyvän karjanhoidon kannalta on epäilemättä kannattavampaa pitää pieni, mutta hyvin ruokittu kuin suuri ja niukasti ravittu karja.

Edellä esitetystä käy vieläkin vain vajavaisesti ilmi, mihin valtavaan kasvuun tässä ehdotettu yksinkertainen vuoroviljely johtaa. Taulukosta 4 kylläkin havaitsee, että se tynnyrinalojen määrä, joka 7. sarakkeeseen on kirjattu timoteita tuottavana, antaa edellisenä vuonna ruissadon. Niinpä esimerkiksi 1863 korjataan ruista 4 7/8 tynnyrinalalta uudisviljelmää, 1865 kahdelta tynnyrinalalta vanhaa peltoa ja 5 9/32 tynnyrinalalta uudisviljelmää. Vuonna 1868 korjataan ruista 4 ja 6½ tynnyrinalalta. Mutta tämän lisäksi tulee viimeksi mainitulle vuodelle vielä ruissato ensi kesannolla olleelta, 1865 perustetulta timoteiniityltä: ½, seuraavina vuosina vastaavasti 1, 1½, 2 1/8 jne. tynnyrinalalta jne., niin että esimerkiksi 1872 ruista korjataan 2 tynnyrinalalta vanhaa peltoa, 7 15/16 tynnyrinalalta uudisviljelmän ensi satoa, 4 7/8 tynnyrinalalta timoteiniittyä ensi kesannon jälkeen ja vielä 1 tynnyrinalalta toisen kierroksen lannoitetulta kesannolta, yhteensä 15 13/16 tynnyrinalalta, joka sadon noustessa kuudennelle jyvälle vastaa 79 1/16 tynnyrin satoa (vrt. taulukko 5). Mutta samana vuonna korjataan myös kauraa 2 1/8 + 5 9/32 eli 7 13/32 tynnyrinalalta, mikä sadon noustessa viidennelle jyvälle vastaa noin 40 tynnyrin satoa. Laskematta mitään luonnonniittyjen tuottoa saadaan samana vuonna timoteisatoa 8 tynnyrinalalta vanhaa peltoa, 39 23/32 tynnyrinalalta uudisviljelmää, eli à 200 leiviskää tynnyrinalalta yhteensä 9 600 leiviskää. Tähän oltaisiin siis 18 vuodessa päästy alkuperäisestä 25 ruistynnyrin, 5–6 kauratynnyrin ja 1 680 kehnon heinäleiviskän sadosta. Pelkkä heinä- ja ruissadon suhde vuonna 1872 osoittaa, että viljellyn maan pitää silloin olla toisenlaisessa kunnossa kuin 1855. Ja selvää on, että 800 rehuksi käytetyn timoteileiviskän tuottama lannoite antaa maalle aivan toisen kasvuvoiman kuin 500–600 niittyheinä- ja kompostileiviskän tuottama lannoite. Mutta voidaksemme ulottaa laskelmat niin pitkälle tulevaisuuteen kuin mahdollista olemme silti olettaneet sadon jyväluvun pysyneen näiden 18 vuoden jälkeen muuttumattomana.

Yhteen seikkaan pitää kuitenkin kiinnittää huomiota. Havaitaan näet, että tässä ehdotetussa vuoroviljelyssä kaikkea maata viljellään kahdentoista vuoden kiertokulussa; maa on tänä aikana kesannolla kahdesti, mutta sitä lannoitetaan vain kerran. Riittääkö tämä tuottamaan keskitason ylittävän hedelmällisyyden? Vain hra Cargerin auktoriteettiin nojaten voimme vastata kysymykseen myöntävästi. Jos tilannetta verrataan kaksivuoroviljelyyn, osoittautuu että siinä peltoa kesannoidaan viidesti ja lannoitetaan kahdesti kymmenen vuoden aikana. Mutta kaksivuoroviljelyssä maasta otetaan 5 ruissatoa 10 vuodessa, vuoroviljelyssä 2 satoa 12 vuodessa, tai jos lasketaan 2 kaurasadon vastaavan yhtä ruissatoa, 3 satoa 12 vuodessa; ensin mainitussa tapauksessa siis 1 sato 2 vuodessa, jälkimmäisessä 1 sato 4 vuodessa. Ja lisäksi tulee, että timotein viljely, jos siementä ei oteta, on maan kasvuvoimalle edullisempaa kuin tavallinen kesannointi.

Mutta saadaksemme yleiskuvan sekä vuoroviljelystä että eri viljelykasvien vuosittain vaatimasta tai kesannolla olevasta maa-alasta esitämme tilanteen taulukossa nro 5. Koska on hankalaa esittää samassa taulukossa yleiskatsaus sekä vanhojen että uusien peltojen sadoista, ei siihen ole voitu merkitä vanhojen peltojen kohdalle samaa viljelykasvien vuorottelua kuin uusiin. Silti taulukosta näkee helposti, että esimerkiksi ne 2 tynnyrinalaa vanhaa peltoa, jotka 1859 ovat kesannolla, lannoitetaan ja kylvetään, kantavat vuonna 1860 ruista, 1861–66 timoteita, 1867 kauraa; 1868 ne kesannoidaan, 1869 ne tuottavat ruista, 1870 kauraa, 1871 ne taas kesannoidaan, lannoitetaan, niihin kylvetään ruista ja timoteita ja ne aloittavat uuden viljelykierron.

Jos nyt halutaan selko siitä, miten suuri esimerkiksi timoteisato on vuonna 1870, niin huomataan, että timoteita korjataan 4 tynnyrinalalta vanhaa peltoa, sekä 5 1/4 + 5 9/32 + 5 13/16 + 6½ + 6 7/32 = 35 1/16 tynnyrinalalta uudisviljelmää, yhteensä siis 39 1/16 tynnyrinalalta. Ruista korjataan samana vuonna 2 tynnyrinalalta vanhaa peltoa, 1½ + 6 5/16 = 7 13/16 tynnyrinalalta uudisviljelmää, yhteensä 9 13/16 tynnyrinalalta. Kauraa korjataan 2 tynnyrinalalta vanhaa peltoa, 1 + 4 7/8 = 5 7/8 tynnyrinalalta uutta peltoa, yhteensä 7 7/8 tynnyrinalalta. Yksinkertaisella kesannolla on 2 1/8 tynnyrinalaa uudisviljelmää, kun taas 2 tynnyrinalaa vanhaa peltoa ja ½ tynnyrinalaa uudisviljelmää kesannoidaan, lannoitetaan ja kylvetään rukiilla sekä timoteilla toisella viljelykierrolla. Tämän lisäksi täytyy samana vuonna olla valmiina 7 3/8 tynnyrinalaa uudisraiviota, joka ensimmäistä kertaa lannoitetaan ja kylvetään rukiilla sekä timoteilla.

Tästä nähdään, että 1870, viidentoista vuoden kuluttua, kyseisen tilan viljely on suurin piirtein kaksinkertaistunut. Ruista näet korjataan 9 13/16 tynnyrinalalta ja sitä kylvetään 9 7/8 tynnyrinalalle – verrattuna vuoden 1855 viiteen ja viiteen tynnyrinalaan. Että tähän tarvitaan myös kaksin verroin työvoimaa, on selvää, etenkin kun 1870 pitää jo mainittujen töiden lisäksi raivata 7 15/16 tynnyrinalaa uudisviljelmää kesannoitavaksi vuonna 1871 ja kylvettäväksi vuonna 1872; lisäksi pitää nyt kesannoida 7 15/16 tynnyrinalaa vuonna 1869 raivattua uudisviljelmää, jotta se 1871 voitaisiin lannoittaa ja kylvää sille. Oletuksemme mukaan pitäisi uudisviljelyn kuitenkin vuodesta 1865 lähtien tapahtua vanhalla niittymaalla, joka ainakin osittain voidaan kyntää kääntöauralla. Näin työkustannukset jäävät pienemmiksi kuin jos raivattaisiin hakaa tai metsämaata. Ja heinän tuoton suuri erotus puolestaan korvaa kaikki ylimääräiset työt.

Tämä lähes 40 tynnyrinalan tuotto on 8 000 leiviskää timoteita, sen sijaan että 1855 saatiin 1 680 leiviskää huonompaa heinää. Jos vetojuhtien ravinnoksi vähennetään 1 500 leiviskää, jää muuksi karjan rehuksi 4 800 leiviskän ylijäämä. Vaikka oletettaisiin määräksi vain 4 000 leiviskää, olisi tässä rehua kuudelletoista lehmälle à 250 leiviskää; näiden maidosta saadaan 80 leiviskää voita à 5 leiviskää lehmä – eli näin saadaan 160 hopearuplaa uudisviljelmien raivaustöiden suorittamiseen, ts. enemmän kuin 20 hopearuplaa tynnyrinalaa kohden raivaus- ja kesannointikustannuksiin.

Vielä on jäljellä kaurasato 7 7/8 tynnyrinalalta eli noin 40 tynnyriä, ja toisaalta se työ, mikä vaaditaan 2 1/8 tynnyrinalan yksinkertaiseen kesannointiin, mitä emme vielä ole ottaneet kustannuksina laskuissa huomioon.

Koko tämän esityksen yksinkertaisena tuloksena on, että tässä ehdotettu neljännesmanttaalin tilalla toteutettu vuoroviljelyyn siirtyminen tekisi tilan 15 vuodessa kykeneväksi ruokkimaan kaksi kertaa suuremman työntekijöiden määrän kuin mitä se tavallista kaksivuoroviljelyä käyttäen pystyisi ravitsemaan.

Pidemmittä puheitta toteamme, ettemme millään muotoa pidä tässä selostettua ehdotusta ainoana emmekä edes parhaimpana mahdollisena. Jolla on näissä asioissa enemmän kokemusta, pystyy esittämään muita yhtä edullisia tapoja saattaa vuoroviljely yleisemmin voimaan. Näissä ehdotuksissa on silti se tavallinen virhe, ettei, kuten sanotaan, nähdä metsää puilta. Halutaan toteuttaa vain kaikkein paras – tai sitten ehdotuksia on niin monta, ettei katsota voitavan valita yhtäkään niistä, ennen kuin yhden tai toisen paremmuus on täysin selvitetty. Seurauksena on, ettei mitään tapahdu, ja ennen kuin asianomaiset ovat ehtineet päästä yksimielisyyteen siitä mikä on oikea menetelmä, kuluu puoli vuosisataa vanhaan hutiloivaan tapaan samalla kun väkiluvun ja maataloustuotannon epäsuhde koko ajan kasvaa.

Silti tässä esitetyllä ehdotuksella on muuan suuri etu puolellaan: se on yksinkertainen. Se voidaan toteuttaa ilman alkupääomaa, ilman sen suurempia lannoitusvarantoja kuin mitä luonnonniitty tuottaa, eikä aluksi tarvita muita työvälineitä kuin mitä jokaisella talonpojalla on – kuokka, kirves, lapio, talikko.

Vaikka oletettaisiin, että toteuttamalla tämä ehdotus siihen tulokseen, jonka olemme osoittaneet olevan saavutettavissa 15 vuodessa, päästäisiinkin vasta 20–25 vuoden kuluttua, niin siinäkin tapauksessa, kunhan vain ensimmäistä kahdeksaa vuotta koskevat laskelmat pitävät paikkansa ja ehdotus voidaan näiden vuosien osalta toteuttaa ilman vähennyksiä, jää tämä lopputuloksen lykkääntyminen verrattain yhdentekeväksi sen ehdotuksen hyväksyttävyyden tai hylättävyyden kannalta. Näyttää joka tapauksessa kiistämättömältä, että tällä tavoin järjestetty maanviljelys kaikissa tapauksissa nostaa jo 10 tai 15 vuodessa maan tuoton paljon nykyistä korkeammalle. Siksi ei pitäisikään valita mitään muuta viljelytapaa, niin paljon runsaampia tuloksia kuin se luvanneekaan, mikäli se ei ole yhtä yksinkertainen, halpa ja helposti toteutettava.

Ei edes paremmasta kyntämisestä tai salaojituksesta parane puhua, mikäli sekä tarvittavat tiedot että pääomat puuttuvat. Jos pystytään ottamaan suuri edistysaskel ilman näitä parannuksiakin, voivat ne hyvin jäädä myöhemmän ajan huoleksi. Kun vuoroviljely kerran on otettu käyttöön, ovat jatkoparannukset verrattain helppoja, koska sekä viljelijän into silloin jo on suuntautunut uudistuksiin ja koska nämä voidaan vaikeuksitta toteuttaa vuoroviljelyssä, missä kaikki maa otetaan uudelleen käyttöön 12 vuoden kierrossa. Tämä ei estä, että esimerkiksi uudisviljelmien ojitus voidaan heti suorittaa harkiten ja siten, että avoimet ojat voidaan tulevaisuudessa muuttaa katetuiksi tai salaojiksi.

Voidaan vielä sanoa, että maan väkiluku on liian pieni eikä voida olettaa saatavan kaksinkertaista työvoimamäärää maatalouteen 15–20 vuodessa. Mutta kukapa ei oivaltaisi, että tällaiset vastaväitteet, jos ne saisivat yliotteen, estäisivät vuoroviljelyn läpimurron aina siihen saakka kunnes maa olisi niin onnellinen, että sillä miljoonan maanviljelijän lisäksi olisi miljoona kerjäläistä, jotka pystyisivät toimittamaan tarpeellisen työvoiman. Siksi ei näihin vastaväitteisiin ole aihetta kiinnittää huomiota. Valitettavasti ei voi toivoa, että mikään inhimillinen mahti kykenisi puolessa vuosisadassa saamaan vuoroviljelyn voimaan koko Suomessa. Vaaditaan suuria ponnistuksia, jotta vuosisadassa saataisiin kokonaisia kansakuntia ottamaan joitakin edistysaskelia, etenkin kun sivistystaso on yleensä vielä niin alhainen ja sen johdosta esiintyy niin paljon hitautta uutuuksien edullisuuden käsittämisessä kuin meidänkin maassamme.

Jos silti halutaan käytännöllisesti ja vakavasti tarttua asiaan, niin uskoisimme, että se voi tapahtua seuraavasti – meillä ei nyt ole silmämääränämme mitään tiettyä maata, vaan esitämme vain erään ehdotuksen, jota uskoaksemme voidaan soveltaa missä tahansa uudistusten tarpeessa olevassa maassa.

Olkoon maanviljelysinstituutti tai perustettakoon sellainen, mistä vuosittain voi valmistua 10 oppilasta kaksivuotisen kurssin suoritettuaan. Annettakoon heidän oppia maanmittausta, vaaitsemista sekä järkiperäisen maanviljelyn perusteita ja parannettua karjanhoitoa. Mutta opetuksen pääsisältönä olkoon yhden ainoan, määrätyn vuoroviljelytyypin opettaminen, jonka mukaan instituutin maanviljelyä harjoitetaan ja johon oppilaat siis opiskeluaikanaan voivat perehtyä. Mutta tämän vuoroviljelyn tulee olla sellaista, että se voidaan ottaa käyttöön jokaisessa talonpoikaistalossa ja jokaisessa torpassa ilman kustannuspääomia, ilman uusia kalliita työvälineitä ja ilman lisääntyneitä työvoimakustannuksia. Tämän vuoroviljelyn menetelmät opittakoon sitten perusteellisesti, kaikkine yksityiskohtineen, eri oloihin sovellettuna, ottaen huomioon erilaiset maaperät, erilaiset valmiin pellon pinta-alat, eri pellon ja niityn suhteet, eri viljelysmaan saantimahdollisuudet jne. ja kaikki muu oppi olkoon vain tämän soveltamista. Älköön instituutista valmistuko yhtään oppilasta, joka ei ole perehtynyt ainakin kolmeen eri asemassa olevaan tilaan ja omakätisesti laatinut täydellisiä ehdotuksia vuoroviljelyn toteuttamiseksi näillä tiloilla. Jossain määrin hyväntahtoinen toive lienee, että löytyisi opettaja, joka olisi lujasti vakuuttunut parannetun maatalouden mittaamattomasta hyödystä ja täynnä intoa sen toteuttamiseksi maassa, ja että hän pystyisi välittämään oppilaille jotain vakaumuksestaan ja innostaan. Mutta aivan mahdotonta se ei ole.

Jos nyt parhaimmat näin koulutetuista oppilaista lähetetään eri paikkakunnille, heille myönnetään pienehkö vuosipalkka valtion varoista ja oikeus vaatia pelkkä ylöspito niiltä maanviljelijöiltä, jotka turvautuvat heidän opastukseensa, mutta sen lisäksi lupaus kohtalaisesta palkkiosta jokaisesta tynnyrinalasta uudismaata, joka heidän kannustuksellaan ja johdollaan kylvetään esimerkiksi rukiilla ja timoteilla, ylärajana 15 tynnyrinalaa tilaa kohden, niin voidaan kyllä olettaa yhden jos toisenkin osoittautuvan kuhnuriksi joka ei ansaitse vuosipalkkaansa. Silti enemmistö heistä pyrkisi kaikin voimin vakuuttamaan maarahvasta uuden viljelytavan suuresta hyödyllisyydestä ja onnistuisi ylipuhumaan eräitä aloittamaan sen. Jos nyt sata tällaista uudistajaa levittäytyisi ympäri maata ja valtion vuosittaiset menot heidän palkkaamisekseen vähitellen nousisivat esimerkiksi 25–30 tuhanteen hopearuplaan, niin sittenkään ei uskoaksemme mikään valtion menoerä kantaisi suurempaa korkoa. Meistä näyttää jopa varmalta, että jos hanke menestyy edes keskinkertaisesti, ei kuluisi kahtakaan vuosikymmentä ennen kuin valtion kassa saisi nousevan hyvinvoinnin ansiosta tämän summan kymmenkertaisesti vuosittain takaisin lisääntyneiden tulojen muodossa.

Jos yksityishenkilöt ehättävät valtion edelle ja vetävät joitakin näistä oppilaista omaan palvelukseensa, niin asialle ei voi mitään, vaikka näiden saama opetus tällaisessa asemassa jäisikin melko hyödyttömäksi. Selvää on, että valtion maksaman palkan pitää jotenkin vastata pehtorien vallitsevaa palkkatasoa. Siitä huolimatta tuskin kukaan jäänee loppuiäkseen ympäriinsä harhailevaksi vuoroviljelyapostoliksi.

Voi käydä niinkin, ettei mitään edistymistä ole odotettavissa, mikäli mallitilat eivät samaan aikaan tee uudistusten hyötyä havainnolliseksi kansanmiehille. Perustettakoon siis mallitiloja, toisin sanoen, vuokrattakoon kruununmaata instituutin oppilaille ja annettakoon niille, jotka sitä tarvitsevat, jonkin verran ennakkoa työkalujen hankkimiseksi. Silloin saadaan paikallaan asuvia apostoleja vaeltavien sijasta.

On mahdollista, että tätä ehdotusta vastaan voidaan esittää yhtä paljon arvostelua kuin yllä esitettyä vuoroviljelyä kohtaan. Mutta selvästikin on myös monia seikkoja, jotka puhuvat molempien puolesta.

J. V. S.

• 1. Tynnyrinala=0,494 ha, leiviskä=8,5 kg, tynnyri=164,9 litraa viljaa ja n. 155 kg ruista, kappa=4,6 litraa. Toim.Huom.
• 2. Josta 1 tynnyrinala kesannoitu jo 1858.