Mikään ei voi tuntua vieraammalta kuin ylle merkitty otsikko. Eikö ole olemassa muita kirjallisia aiheita, jotka ovat paljon tärkeämpiä, sopivampia tämänkaltaiselle palstatilaltaan vähäiselle ja kansanomaisuuteen pyrkivälle lehdelle? Mitä tekemistä illyrialaisella kirjallisuudella on eurooppalaisen sivistyksen, mitä yleisen kansalaissivistyksen kanssa? Niin, missä on tämä Illyria, jossa käytetään illyrian kieltä ja julkaistaan illyrialaista kirjallisuutta? Illyrian kuningaskunta? Tämän nimen näemme kartoissamme; ja Palmbladin maantieteen kirjasta näemme, että se on luettu Saksaan kuuluvaksi. Siitä opimme, että se koostuu Kärntenin herttuakunnasta, joka ”on saanut nimensä carneista, kelttiläisestä kansanheimosta”, ja Krainista, jossa ”maan talonpojat ovat vendiläistä (slaavilaista) juurta; aatelisto saksalaisia”. Illyrian nimi on ollut hyvin tunnettu Aleksanterin ja roomalaisten ajoista saakka, mutta oli ollut unohduksissa vuosisatoja, kun Napoleon elvytti sen, ja on vuodesta 1815 lähtien sisältynyt Itävallan keisarin arvonimistöön. Itävallan hallintojärjestelmässä sillä ei ole kuitenkaan ollut mitään merkitystä, vaan molempia herttuakuntia sekä Friulia, Dalmatiaa ja Istriaa hallitaan kahtena kuvernöörikuntana Laibachista [Ljubljanasta] ja Triestestä.
Ja kuitenkin tämä noin kuvitteellinen nimi on kiinnittynyt tiettyyn kirjallisuuteen. Ja tätä kirjallisuutta on jopa pidettävä sangen merkittävänä tekijänä Euroopan tulevassa sivistyksessä – mihin on vielä lisättävä kolmas ”ja”: se kuuluu merkittävimpiin osoituksiin moderniin sivistykseen sisältyvästä kansallisen tietoisuuden kehityssuunnasta.
Selostajan tietämän mukaan Saksassa ja muualla Euroopassa on vasta viidentoista viime vuoden aikana alettu havaita, että slaavit ovat tämän maanosan lukumäärältään suurin kansanheimo, että se on täällä yhtä vanha kuin germaanien heimo ja että sen asuinpaikat myös ulottuvat Euroopan sydämestä sen äärimmäiselle itärajalle. Slaavien kieli kuuluu indoeurooppalaiseen heimoyhteyteen, siihen, jonka alkujuurena on sanskrit, jonka versoja ovat kreikka, latina, slaavien kieli ja saksa monine haarautumineen, joita ovat hollannin, flaamin, tanskan, ruotsin ja norjan kielet. Historialliset tutkimukset osoittavat, että tämä kieli muodostui aikaisemmin kuin muut Euroopan uudet kielet ja sillä oli oma kirjallisuutensa, joka näiltä vielä puuttui. Sitä puhuttiin ja kirjoitettiin pääasiassa Tonavan eteläpuolella sijaitsevissa maissa. Tässä muodossa se esiintyy nykyisin enää melkeinpä vain kreikkalaisen kirkon uskonnollisissa kirjoissa slavonian kielen nimisenä. Aikojen kuluessa se haarautui kahteen suureen heimoyhteyteen. Toiseen, kaakkoiseen, ryhmään kuuluvat venäjä, bulgarialaisten, bosnialaisten, serbialaisten, varsinaisten slavonialaisten, kroaattien, dalmatialaisten sekä Steiermarkin, Kärntenin ja Krainin slaavien (vendien) kielet. Luoteinen ryhmä taas levittäytyy Puolaan, Böömiin ja Määriin (tšekin kieli) sekä Pohjois-Unkariin (slovakkien kieli). Ero syntyi pääasiassa seurauksena roomalaiskatolisen opin leviämisestä luoteisen heimon maihin, jolloin siellä vaikuttivat latina ja saksa, niin että kirjakielessäkin käytetään latinalaisia kirjaimia. Slavonian kieli taas oli lainannut kirjoitusmerkkinsä kreikasta, ja niistä kehittyi nykyinen venäläinen kirjaimisto. Sama katolisen kirkon ja länsieurooppalaisen sivistyksen vaikutus ulottui kuitenkin eteläisiin heimoihin, ja samoin kuin itse kieli on kehittyessään irtautunut venäjän kielestä, käytetään latinalaista kirjaimistoa, glagoliittista kirjoitusta, nykyisin myös Kroatiassa, Dalmatiassa, Slavoniassa, Steiermarkissa, Kärntenissä ja Krainissa.
Asiasta kiinnostuneille filologeille mainitsemme Schafarikin kirjoittaman teoksen: ”Geschichte der slawischen Sprache und Literatur nach allen Mundarten”. Ofen [Pest] 1826.
Tähän slaavilaisten kansojen levittäytymiseen näin suureen osaan Euroopasta on alettu kiinnittää huomiota vasta aivan viime aikoina. Lukija voi kartasta havaita, että siihen sisältyy myös Venäjän länsirajalta ja Itämeren rannikolta Adrianmeren rannikolle ulottuva leveä vyöhyke. Vuosisatojen ajan oli totuttu puhumaan vain kahdesta eurooppalaisen sivistyksen haarasta, nimittäin germaanisesta ja romaanisesta; viimeksi mainittu, joka oli saanut läheisempiä vaikutteita muinaisen Rooman kielestä ja kulttuurista, vallitsi Italiaa ja Välimeren saaria, Ranskaa ja Pyreneiden niemimaata, ensiksi mainittu puolestaan levittäytyi germaanisten kansojen ja myös slaavilaisten kansojen suuren osan alueille, Englannissa taas yhdistyivät sekä kansan koostumuksessa että kulttuurissa noiden kummankin vaikutukset. Vasta nyt, kun nämä slaavilaiset kansat ovat alkaneet irrottautua germaanisen sivistyksen siteistä ja kun suuri Venäjän valtakunta on yhä enemmän ottanut osaa Euroopan asioiden kohtaamiseen, on alettu aavistella, että Euroopan kulttuurikehityksessä on kolmaskin haara. Olisi täysin historiallisen todennäköisyyden vastaista, ettei slaavilainen kansanhenki kehittyisi itsenäiseksi, omalaatuiseksi sivistykseksi, ja aivan tätä vastaavasti osoittaakin jo pienempien slaavilaisten keskuudessa yleinen henkinen liikehdintä, että tämä kehitys on alkanut ja jatkuu nopein askelin.
Näistä kansoista puolalaisilla on vanha ja runsas kirjallisuus. Böömin kirjallisuus on kuitenkin vielä vanhempi, 900-luvulta alkuisin. Kukoistavimman vaiheensa se koki vuoden 1500 jälkeen. Husin herättämään protestanttisuuteen kohdistuneet rajut uskonvainot, jotka eivät päättyneet edes kolmikymmenvuotiseen sotaan, kuitenkin samalla kertaa sekä kukistivat böömiläisten kansallishengen että tuhosivat fanaattisesti myös kaikki tämän sivistyksen kirjoitukset ja muistomerkit. Katolisen opin myötä saivat siellä riemuvoiton saksan kieli ja saksalainen sivistys. Historiankirjoittajat esittävät alennustilan äärimmäisenä osoituksena sen, että maan asukkaat luopuivat kansallisuuden ja kielen ohella jopa ”esi-isiensä nimistä”. Vasta viime vuosisadan lopulla heräsi kansallishenki sielläkin uuteen elämään. Vanhan kirjallisuuden vähäiset jäännökset etsittiin kokoon, käännöksiä tehtiin böömin eli tšekin kielelle, ja tähän uuteen tšekkiläiseen kirjallisuuteen jo runsaasti myös alkuperäisteoksia. Historiankirjoittajat Pelzel ja Prochatzka, slaavien etevin kielentutkija Dobrowsky, Puchmayer, Regelly-veljekset, Rautenkrantz, Stepnitzka, Jungmann ja monet muut olivat jo tämän vuosisadan toisen vuosikymmenen täyttyessä tehneet kansalliskielestä jälleen kirjallisuuden kielen; ja Itävallan hallitusvaltakin totesi aiheelliseksi maan kielen osittaisen käyttöön ottamisen yleisen opetuslaitoksen kieleksi.
Vaikka hallitusvallan opetuskieltä koskevat myönnytykset näihin aikoihin peruutettiin, on tšekinkielinen kirjallisuus siitä lähtien kasvanut jättiläisaskelin. Tieteessä kieltä ovat käyttäneet jo mainittu Jos. Jungmann ja hänen veljensä Anton, Marck, Palacky, Schafarik ja monet muut etevät tiedemiehet. Kaunokirjallisuudella taas on esiteltävänään mitä kehittyneimpiä tuotteita, kirjoittajina Czelakowsky, Holly, Klicpera, Langer, Macháček. Tyl ja ennen muita Joh. Kollar, jonka teosta ”Slawy Dcera”, 150 sonetin kokoelmaa, pidetään uuden tšekinkielisen runouden parhaana.
Näistä kirjailijoista varhaisempien aikana esiintyi myös slovakkien, Pohjois-Unkarissa asuvan noin 3-miljoonaisen väestön, keskuudessa tšekin kielen viljelijöitä. Heihin kuuluu myös edellä mainittu Holly, ja samoin Kollarkin on kirjoittanut slovakkien tuskin lainkaan erilaisella murteella ja julkaissut tällä murteella sepitettyjä kansanlauluja. Viime aikoina on slovakkien keskuudessa kuitenkin virinnyt vastustusliike böömiläisten kirjakieltä kohtaan, ja se on hajottanut ja haitannut yhteistä ponnistelua.
Tätä liikettä nuorempi on illyrialaisten liikehdintä, josta tässä on ensisijaisesti kysymys. Olemme maininneet, että Illyrian murre kuuluu slaavilaisten kielten toiseen pääheimokuntaan. Nimitystä käytetään slaavilaisista kansoista, jotka asuvat Tonavan eteläpuolella, samalla maakaistaleella, jolla vanhin slavonian kieli oli vallalla sellaisena kuin se yhä on Kyrilloksen raamatunkäännöksessä ja eräissä muissa vanhoissa muistomerkeissä. Illyrian murre on myös lähempänä tätä yhteistä perustaa kuin luoteinen puolalais-böömiläinen kielen haara.
Varmaa tietoa ei ole ollut siitä, asuiko slaavien heimoja jo muinaisessa Illyriassa, jonka Filippos ja Aleksanteri osaksi kukistivat ja roomalaiset sitten. Viime aikoina historiantutkimus on antanut hyväksymisensä tälle olettamukselle, ja slaavilaisten heimojen perimätiedot vahvistavat sen oikeaksi. Tiedetään myös, että roomalaisten valtiuden heikentämä väestö sai uutta voimanlisää, kun nykyiset serbialaiset, bosnialaiset ja kroaatit vaelsivat alueelle ajanlaskumme 6. vuosisadalla. Heidän arvellaan muuttaneen Karpaattien seuduilta, joilla länsislaavien heimot varhaisimpina aikoina asuivat. Adrianmeren rannikolla sijaitsevan Dalmatian slaaveja ja etenkin montenegrolaisia, jotka ovat vuorillaan säilyttäneet riippumattomuutensa katkeamattomana, pidetään kuitenkin alkuperäisten asukkaiden sekoittumattomina jälkeläisinä. Muuan illyrialainen perimätieto jopa kertoo, että kolme veljestä, Tscheck, Leck ja Russ, muutti Rooman vallan aikana tältä seudulta pois ja heistä polveutuvat böömiläisten, puolalaisten ja venäläisten heimot.
Myöhemmin tämä väestö joutui ottamaan vastaan bulgaarien, madjaarien, turkkilaisten ja saksalaisten hyökkäykset. Ensiksi mainitut, tataareihin kuuluva kansanheimo, omaksuivat kuitenkin pian slaavien kielen ja tavat. Madjaarit eli unkarilaiset, jotka vuoden 800 vaiheilla asettuivat nykyisille asuinsijoilleen, tunkeutuivat slaavien kahden päähaaran väliin ja hallitsivat kaakkoista haaraa Serbiasta Adrianmerelle asti. Monien vaiheiden ja taistelujen päätteeksi tämän maakaistaleen länsiosa joutui myöhemmin osaksi saksalaisten, osaksi italialaisten valtaan, kun unkarilaiset taas hallitsivat keskiosaa ja turkkilaiset itäosaa. Niinpä Serbia ja Bosnia ovat nyt Turkin alaisuudessa, Kroatia ja Slavonia on yhdistetty Unkariin, melkein kokonaan saksalaistuneet Steiermark, Kärnten ja Krain ovat Itävallan välittömässä hallinnassa samoin kuin Dalmatia, jonne italialainen sivistys on juurtunut Venetsian ylivallan aikana.
Näiden myllerrysten aikana olivat väestön milloin suuremmat, milloin pienemmät osat onnistuneet lyhyinä välikausina saavuttamaan taistellen jonkinmoisen itsenäisyyden ja perustaneet puhtaasti slaavilaisia valtioita. Näihin kuului Serbian eli pääkaupunkinsa Rassan mukaan Rascian valtakunta milloin mahtavampana, milloin heikompana vuodesta 1050 vuoteen 1389, jolloin turkkilaiset kukistivat sen lopullisesti. Adrianmeren rannalla sijaitseva Ragusa [Dubrovnik] oli samoin itsenäinen tasavalta ensin Unkarin ja sitten Turkin suojeluksessa ja oli 1400-luvun alussa päässyt korkealle hyvinvoinnin ja sivistyksen tasolle, joka päättyi, kun maanjäristys tuhosi kaupungin 1667 eikä se kyennyt enää nousemaan jaloilleen maailmankaupan siirtyessä uusille urille. Tasavalta säilyi kuitenkin vuoteen 1805, jolloin Napoleon lakkautti sen. Näiden kahden valtion, etenkin Ragusan tasavallan, olemassaolo merkitsee myös tärkeitä aikakausia illyrialaisen kirjallisuuden kehityksessä. Kroatiakin koki itsenäisyyden välivaiheita taistelujen vaihdellessa riippuvuussuhteiden kanssa milloin frankkeihin, milloin Baijeriin, Venetsiaan ja Kreikkalaiseen keisarikuntaan, kunnes maa yhdistettiin 1342 lopullisesti Unkariin. Erikokoiset näiden heimojen osat elivät myös kauan itsenäistä elämää sikäli, että niiden elämä oli etäällä eurooppalaisesta sivilisaatiosta, ja sen lisäksi, että mainitut montenegrolaiset ovat yhä vapaita melkein kaikesta vieraasta ylivallasta, elävät myös Kroatian ja Slavonian rajaseudun asukkaat sellaisen sotilasjärjestyksen alaisina, jota pitävät voimassa vain heidän oma sotaisa luonteenlaatunsa ja omat tapansa.
Ajatteleva tarkkailija voi tuskin epäillä vääräksi käsitystä, että juuri kansallisen sivistyksen ja kirjallisuuden rappeutuminen vieraiden kansallisuuksien vaikutuksen alaisuudessa on ollut syynä näiden heimojen yleensä alhaiseen sivistystasoon. Ne ovat eläneet vuosisatoja Euroopan sivistyneiden kansakuntien unohtamina, ja niiden sivistyksestä tiedetään tuskin muuta kuin kroaattien hurjuus kolmikymmenvuotisessa sodassa, riehunta, jonka muiston ovat nyt viimeksi elvyttäneet Lombardiassa rajajoukkoja (”die Gränzer”) vastaan esitetyt syytökset. Näin sanomme – muuta ei tiedetä sen enempää lähinnä itseään sivistyneinä ja johtavina pitäneissä piireissä kuin laajemman yleisönkään keskuudessa. Saksan ja Ranskan kirjallisuudessa on kuitenkin kymmenen viime vuoden aikana tunnettu nämä slaavilaisten heimojen keskuudessa ilmenevät henkiset liikkeet. Omasta puolestamme yritimme kiinnittää maanmiesten huomiota niihin vuonna 1842 julkaistussa Saksaa käsittelevässä matkakertomuksessa.
Ranskalainen kirjallisuusmies hra Desprez, joka vieraili 1845 Kroatiassa ja sen pääkaupungissa Agramissa [Zagrebissa], on julkaissut viime vuonna Revue des Deux Mondesissa joitakin tietoja tästä matkasta ja illyrialaisten kansallisista pyrkimyksistä. Hra Desprez'n artikkeli on antanut meille lähimmän aiheen tähän kirjoitelmaan, johon me olemme muista teoksista koonneet edellä esitetyt tiedot sellaisina kuin olemme onnistuneet ne käsiimme saamaan. Hra D:n kuvaus taas on niin maalaileva ja valaiseva, että emme voi olla julkaisematta siitä katkelmaa. Näin hän kertoo saapumisestaan Agramiin:
Saavuin Illyriaan syksyllä 1845 Tirolin majesteettisten graniittiporttien kautta. Minua oli neuvottu menemään Agramiin, illyrialaisuuden keskukseen, siihen suotuisaan paikkaan, jossa tämä ensiksi näki päivänvalon ja varttui pakottomasti. Siispä menin Agramiin. Kaupunki ei toki sijaitse uuden Illyrian keskipisteessä eikä ole myöskään sen väkirikkain kaupunki. Mutta kun tämä kaupunki sijaitsee Saksan rajalla, on perustuslaillisen hallitusvallan alaisena unkarilaisen komitaatin pääpaikka, jossa neljästi vuodessa kokoontuu alueen yleinen kokous (komitaatti), ja lisäksi Kroatian pääkaupunki, jossa kerran vuodessa kokoontuvat yleiset maapäivät (kongregaatio), minkä lisäksi Unkarin yhteiskunnallinen ja poliittinen liikehdintä vaikuttaa siellä tuhatta tietä, se soveltuu paremmin kuin mikään Serbian tai Bulgarian kaupunki johtamaan illyrialaisuuden asioita. Rajalla sijaitseva ja tiiviissä yhteydessä Unkarin saksalaisiin oleva Belgrad ei ole kirjallisuuden kaupunki, vaikka siellä painetaankin yhtä sanomalehteä ja harvakseltaan kirjoja. Serbialaiset viihtyvät paremmin hevosen selässä kuin koulunpenkillä, sillä koululaitos on maassa vasta päässyt tuskin alkuun, joten lukutaitoisten määrä jopa korkeimmissakin tehtävissä on melko vähäinen. Vaikka heillä on vapaus kunnallisissa asioissaan, yleiset kansankokouksensa, senaatti ja vaalilla valittu ruhtinas, heillä ei kuitenkaan ole tarvittavaa valistuneisuutta johtoasemaan hankkeessa, jossa oppineisuudella on sangen tärkeä osuus. Vielä vähemmän voidaan merkittävän voimakasta panosta sen hyväksi odottaa Bulgariasta, tuosta onnettomasta maakunnasta, joka on turkkilaisen hallinnon täydellisen mielivallan uhri, jota hallitsevat tietämättömät paššat ja jolta on riistetty kaikki mahdolliset keskukset, joiden ympärille kansallinen toiminta voisi kokoontua, jonka oloja ohjaavat vain papiston keskinäiset juonet. Tämä papisto koostuu pääasiassa kreikkalaisista seikkailijoista, jotka yrittävät hankkia toimeentulonsa tuosta maasta. Puolivillit Bosnian ja Montenegron asukkaat lopuksi harrastavat pääasiassa kuljeskelevaa elämää. Niinpä illyrialaisuuden edistämisestä ei voida keskustella noissa maissa: näiden keskustelujen oikea paikka on Unkarin Kroatiassa, etäällä varjojakin säikkyvän Itävallan poliisin ulottuvilta sen melkeinpä anarkistisen valtiojärjestyksen suojassa, joka on pelastanut Unkarin, Kroatian ja Slavonian yhdistyneet maat riippumattomuuden menetykseltä.
Matkustin hitaasti Kärntenin ja Krainin läpi ja kuuntelin valppaasti illyrian kieltä, joka täällä vielä vaihteli saksan vähemmän kauniiden sointujen kanssa. Väestö oli vaihtunut, ja pystyin jo erottamaan hallitsevan heimon ihmisistä aidon illyrialaisen rodun lukumäärältään runsaammat ja vilkkaammat jälkeläiset. Milloin näin talonpojan, joka istuen rattaissaan ajoi täyttä laukkaa kotiin kaupungista, milloin muutamia nuoria vuoristolaisia, jotka paljain jaloin ja liehuvat hiukset valloillaan harppoivat kiireesti jyrkkää vuorenrinnettä ylös kilpaillen siitä, kuka on nopein ja hurjapäisin. Tämä vilkkaus, tämä myrskyisä ja meluisa iloisuus nousivat yhä selvemmin esiin heti, kun ylitin tullirajan, joka erottaa Itävallan maakunnat Unkarista ja Kroatiasta. Mistä tämä tyytyväisyys, tämä yhä selvemmin ilmenevä avoin iloisuus mahtoi johtua? Ei suinkaan suuremmasta hyvinvoinnista, tämä oli päinvastoin vähentynyt melko tuntuvasti. – – Olipa tämä yhteiskuntajärjestys miten epätäydellinen tahansa, sitä ei olisi kuitenkaan haluttu vaihtaa aivan vieressä, Itävallan maakunnissa, havaittavaan suurempaan hyvinvointiin.
Kesäisin lapset leikkivät täällä ilkosen alastomina päivänpaisteessa kyläkaduilla; he saavat ylleen vaatetta vain keskitalvella. Naisilla ei juuri ole tietoakaan jalkineista, ja he pukeutuvat vain unkarilaiseen kazaveikaan, joka peittää osaksi heidän pitkät paitansa. Miehet ovat varanneet parhaan osan itselleen. Heillä on kaikkina vuodenaikoina jalassaan raskaat saappaat ja yllään väljät kesäkankaiset pitkät housut ja eräänlainen vyöllä sidottu pusero, minkä lisäksi he käyttävät talvisin villaista viittaa tai lammasturkkia. Mutta tässä sitten onkin kroatialaisen talonpojan ainoa ylellisyys. Talot, jotka sijaitsevat erillään toisistaan lauta-aidan ympäröiminä, eivät näytä ulkoa järin houkuttelevilta. Eräistä puuttuu liesi; tulisija on keskellä huonetta; kun puusta on puutetta, poltetaan olkia, ja savu poistuu ovesta tai kattoon tehdystä aukosta. Istuen puupenkeillä tämän melkein vedenpaisumuksen takaisen tulisijan ympärillä kroatialaiset talonpojat viettävät iltansa kuuntelemalla kertomuksia, jotka johtavat heidän ajatuksensa Illyrian sotaiseen ja ritarilliseen muinaisuuteen. Toisinaan tulee aterian jälkeen mukaan slaavien mieluisin juoma 'raki' voimistamaan kertojan inspiraatiota; tavallisesti lopetetaan kuitenkin, ennen kuin juojat menettävät tajuntansa – jollei ole nimenomaan kysymys jonkun pyhimyksen, etenkin suuresti kunnioitetun Neitsyt Marian, juhlapäivän viettämisestä.
Kuljin useiden kylien kautta, jotka kuuluivat jollekulle mahtavalle, monien miljoonien omaisuuden omistavalle magnaatille, en enää muista kenelle. Pian näin hänen kukkulalle rakennetun muhkean huvilansa, jota ympäröivät puutarha ja englantilaisen tyylin mukainen puisto. Julkisivun pylväikön edessä seisoivat neljän hevosen vetämät ajoneuvot, joiden ympärillä oli useita korea-asuisia kuriireja ja lakeijoita eräänlaisessa albanialaisessa puvussa sapeli vyöllään odottamassa lähtömerkkiä. Talosta tuli ulos hyvin huomaavaisesti käyttäytyvän nuoren miehen käsivarteen nojaava ukko. Heillä kummallakin oli yllään Pariisin ja Wienin uusimman muodin mukainen asu. He asettuivat loistaviin ajoneuvoihin, ja ohjakset löysällä lähdettiin kohti Agramia, niin että he siitä huolimatta, että matkustin talonpoikaisrattaillani varsin hyvää vauhtia, olivat pian kadonneet näköpiiristäni. Niinpä olin jo nähnyt Kroatian illyrialaisen yhteiskunnan molemmat ääripäät.
Lokakuisena iltana yön lähestyessä olin kiertänyt Alppien viimeisen keilan täällä, missä ne Savajoen rannalla päättyvät jyrkkänä muurina, ja olin puolen tunnin matkan päässä Agramista. Sää oli tyyni ja tie tyhjä; huomiotani kiinnitti vain sekava sorina, joka voimistui kaiken aikaa Agramia lähestyessäni. Se ei toki kuulostanut mitenkään pelottavalta; kun olimme saapuneet esikaupunkiin, syöksähti kuitenkin eteemme kymmenkunta nuorta miestä. Olin maannut rattailla täysin turvallisin mielin, luottaen täysin kyytimiehenäni olevaan rehtiin talonpoikaan, enkä ymmärtänyt heidän puhettaan enkä käsittänyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella heidän käyttäytymisestään, joka ei juuri rauhoittanut mieltä. ‘Huutakaa: Jivio’, sanoi kyytimieheni, ‘niin asia on selvä!’ En tiennyt sanan merkitystä. Sain kuitenkin pian kokea, että se oli varmastikin syvällinen ja sisälsi maagista tehoa; olin nimittäin tuskin saanut sanan suustani, kun tämän rosvonäytelmän esittäjät äkkiä muuttivat sävyä ja käyttäytymistapaa. He heittivät hattunsa ilmaan ja huusivat vuorostaan: Jivio! Jivio! Sain myöhemmin selville, että tämä sana on illyrialaisten tunnussana, heidän marssikäskynsä, heidän eläköönhuutonsa. Kun tie oli nyt avoin, pani kyytimieheni hevosensa liikkeelle, emmekä pysähtyneet ennen kuin Metsästystorvi-nimisen majatalon ovella.
Hra Desprez saapui Agramiin juuri, kun Kroatian ja Slavonian kongregaation oli määrä kokoontua. Näillä maapäivillä samoin kuin komitaattien kokouksissa on paikka ja äänioikeus vain maata omistavalla aatelistolla ja ylemmällä papistolla. Kroatian poliittinen asema on kaiken kaikkiaan nostattanut maan oppositioon Unkaria ja madjaarihenkisyyttä vastaan, kun Itävallan hallitus taas on jopa suosinut tätä oppositiota. Karpaattien seudulla, Siebenbürgenissä [Transilvaniassa], Kroatiassa, Slavoniassa asuu lähes 4 1/2 miljoonaa slaavia, kun madjaareja, joiden hallussa ovat Unkarin ja Siebenbürgenin tasangot, taas on hieman alle 4 miljoonaa (madjaarien omien tietojen mukaan 4 800 000, slaavien tietojen mukaan 3 270 000), minkä lisäksi maassa asuu 1 1/2 miljoonaa saksalaista sekä suuri määrä juutalaisia, valakialaisia, kreikkalaisia, armenialaisia, mustalaisia, italialaisia ja siirtolaisia Euroopan muista, sivistyneemmistä maista. Vaikka slaaveillakin on nyt äänivaltaa Unkarin valtiopäivillä, näiden tavoitteena on kuitenkin kaikkien mainittujen maiden ”madjaarilaistaminen”. Valtiopäivät esim. päättivät vuonna 1843, että 6 vuoden kuluttua (siis 1849) myös slaavilaisten valtiopäiväedustajien olisi käytettävä valtiopäivillä unkarin kieltä eikä latinaa kuten tähän asti. Tämä herätti suurta katkeruutta slaavien keskuudessa, ja Agramin kongregaatiossa, jossa valmistellaan myös suunnitelmat valtiopäiviä varten, tämä tiivistyi iskulauseeksi: ”voluerunt nos magyarizare” (he haluavat tehdä meistä madjaareja). Täälläkin madjaarit olivat yrittäneet päästä valta-asemaan kokouksessa (lähellä Agramia sijaitsevan) Turopolin kreivin avulla. Kaikki tämän alaiset talonpojat näet väittävät, että he kuuluvat aatelistoon ja heillä on oikeus paikkaan kongregaatiossa. Puhdasoppiset slaavit kuitenkin osoittivat vanhojen pergamenttien perusteella näiden vaatimusten oikeudettomuuden, saivat niiden hylkäämiseen tukea Itävallan hallitukselta ja heittivät turopolilaiset ulos kovin kourin.
Kroatiassakin kävi samoin kuin Böömissä, missä yksi maan magnaateista, kreivi Kinsky, asettui johtamaan kansallisen kirjallisuuden elvyttämistä. Siellä ryhtyi kreivi Draschkowicz puolustamaan maan laillisia oikeuksia madjaareja vastaan, ja kun maan kieli ja kirjallisuus eivät voineet olla yhdentekeviä hänen virinneen isänmaallisen tunteensa kannalta, hänestä tuli myös niiden innokkain edistäjä. Hän on itse esiintynyt pääasiassa poliittisena henkilönä ja puhujana komitaattikokouksissa, kongregaatiossa ja Unkarin valtiopäivillä; emmekä ole nähneet mitään muuta hänen kirjoittamaansa teosta julkaistavan kuin yhden saksankielisen kehotuksen Illyrian ”jalomielisille tyttärille”, jossa heidän toivotaan kiinnostuvan illyrialaisesta kirjallisuudesta ja selvitetään, mitä aihetta on ihailla sen kauneusarvoja.
Kreivi Draschkowicz löysi kuitenkin pian toimeliaan liittolaisen kirjallisuuden kentälle, Ludwig Gajn. Tämän miehen ilmoitetaan syntyneen Zagoriassa, Kroatian romanttisimmassa osassa, jossa myös puhutaan puhtainta kieltä ja josta mainitut kolme veljestä, muiden slaavien kantaisät, lähtivät tarun mukaan vaellukselleen. Näiden vaikutteiden pohjalta Gaj sai herätteen ryhtyä innokkaasti tutkimaan illyrialaisten kieltä ja historiaa sekä kirjallisten että suullisten perimätietojen nojalla. Hän ryhtyi vuonna 1835 julkaisemaan Agramissa sanomalehteä aidolla kroatian murteella. Kun kirjakieli muissa eteläslaavien maissa kuitenkin oli pirstoutunut moniin (17) murteisiin ja oikeinkirjoitustapoihin, niin että kielessä vallitsi mitä suurin anarkia, kiinnitettiin Gajn ensiesiintymiseen huomiota vain suppeassa piirissä. Silloin hän otti yhteyden Böömin kirjallisuusmiehiin ja loi pääasiassa Schafarikin tuella kirjakielen ja oikeinkirjoituksen, jotka vastasivat yleisimmäksi (sotilashallinnon alaiseen Kroatiaan, Bosniaan, Slavoniaan ja Dalmatiaan) levinnyttä murretta ja oli lisäksi lähimpänä vanhaa slavoniaa ja Ragusan muinaisen kirjallisuuden kieltä. Hänen lehdellään oli ollut nimi ”Nowine Horwatzke”, ja sen kirjallisuusliitteen otsikkona oli ”Danica horwatzka, slawonska i dalmatinska”. Kesken vuosikerran 1846 Gaj kuitenkin antoi lehdelle uuden nimen ”Illyrialaisten kansallislehti” ja ryhtyi käyttämään siinä uutta, yleisempää murretta ja oikeinkirjoitusta. Hanke herätti runsaasti huomiota, sai muutamia kannattajia, mutta nostatti myös monia vastustajia, niin että jopa monet tilaajat luopuivat lehdestä. Jonkin aikaa jo luultiin, että hanke oli epäonnistunut, etenkin kun madjaarit olivat ryhtyneet kiihottamaan mieliä sitä vastaan ja onnistuneet herättämäänn Itävallan hallituksessa siihen kohdistuvia epäluuloja. Nämä epäluulot kuitenkin tyyntyivät jälleen; parissa vuodessa lehti oli levinnyt kaikkiin Itävallan eteläslaavilaisiin maihin, myös Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin, ja nyt alkoi pian kehittyä kirjallisuutta, joka omaksui Kansallislehden kielen ja oikeinkirjoituksen yleisillyrialaiseksi ja lisäksi otti itselleen tämän yhteisnimen.
Uusi illyrialainen kirjallisuus on ripein ottein saanut aikaan useita kaunokirjallisia alkuperäisteoksia. Jo Ragusan muinaisessa kirjallisuudessa oli varsin erinomaisia malleja näytelmäkirjallisuudelle. Nyt on tällä alalla esiintynyt etenkin kaksi kirjailijaa, Demeter ja Sakcinski. Casotti on kirjoittanut romaaneja, Wukotinowic lyyrisiä runoja, satuja ja kertomuksia. Stanko Braz ja Korytko ovat keränneet kansanlauluja Kärntenistä ja Krainista ja julkaisseet niistä erillisiä kokoelmia. Catalinich on kirjoittanut Dalmatian historian ja Iwan Swear koko Illyrian historian. Itse kielen tutkimusta on nähtävästi harjoitettu vähemmän innokkaasti; selostaja on nähnyt maininnan vain Babukicin kirjoittamasta, Wienissä 1839 painetusta kieliopista.
Kuten jo julkaistujen illyrialaisten teosten painopaikoista havaitaan, tämä kirjallisuus ja mielenkiinto sitä kohtaan ovat ulottuneet kaikkiin Itävallan kruunun alaisiin eteläslaavilaisiin maihin, noin 3-miljoonaisen väestön keskuuteen, joka kuitenkin, kuten on jo mainittu, on Kärntenissä ja Krainissa voimakkaasti sekoittunut saksalaisiin, Dalmatiassa italialaisiin, ja on Steiermarkissa asujaimiston vähemmistönä. Sen lisäksi, että saksa oli näissä maissa tullut viralliseksi kieleksi, oli latina Unkarin valtiojärjestyksen mukaisesti tullut tähän asemaan Kroatiassa ja Slavoniassa. Vielä Agramin kongregaatiossa 1845 hra Desprez kuuli vain yhden ainoan puhujan – silloin toki intomielisten ”Jivio!”-huutojen kaikuessa – puhuvan äidinkielellään muiden käyttäessä latinaa. Sivistyneiden luokkien keskustelukielenäkin oli pitkään ollut saksa tai ranska, ja kansalliskieli oli samoin kuin meillä täällä Suomessa jätetty talonpojille. Kroatian ja Slavonian aatelisto on kuitenkin nyt mitä innokkaimmin isänmaallisuutta osoittaen kääntynyt äidinkielen kannalle. Tuottoisia rahankeräyksiä on pantu toimeen, jotta edistettäisiin teosten painamista tällä kielellä, ja Agramin ylhäisö on jopa muodostanut yhdistyksen esittääkseen sinne rakennetussa teatterissa väestölle kotimaisen draamarunouden tuotteet. Jotta näihin esityksiin sekä kiinnostuttaisiin että kyettäisiin, on tietysti ollut pakko opetella talonpoikien kieli. Jalo innostus on kuitenkin tehnyt tämän helpoksi; tuo innostus ei enää nykyisin kohdistu pelkästään kirjallisuuteen, vaan kotimaiseen elinkeinotoimintaan, kansallisiin tapoihin, tottumuksiin, pukuihin – isänmaalliset slaavit ovat kiinnostuneita kaikesta tästä. Hra Desprez vakuuttaa, että myöskään Agramin rouvasväki ei enää nykyisin pidä kauniina mitään, mikä ei ole kroatialaista tai ainakin illyrialaista.
Tämän illyrialaisen kirjallisuuden veroisesti ja paljon aikaisemmin on myös serbialainen kirjallisuus herännyt uuteen kukoistukseen. Vaikka tämän juuret pakostakin ovat Turkille kuuluvissa Serbian ja Bosnian maakunnissa, joiden kieltä se puhuu, se on kuitenkin kasvattanut hedelmiään vieraammalla maaperällä, Unkarissa, jossa elää vain erillisiä alkuperältään serbialaisia seurakuntia ja yksilöitä. Serbiankieliset teokset ja sanomalehdet ilmestyvät Pestissä, Neusatzissa [Novi Sadissa, Ujvidekissa], toisessa unkarilaisessa kaupungissa, ja Wienissä. Vaikka serbialainen kirjallisuus on hengeltään ja kieleltään lähellä illyrialaista, se eroaa tästä oikeinkirjoitukseltaan ja kirjaimistoltaan, joka on slavonialaisesta kirkollisesta kirjallisuudesta peräisin. Kauniit serbialaiset kansanlaulut ovat Runebergin saksasta kääntäminä osittain levinneet meidän etäiseen maahamme saakka. Wuk Stepanowicz, ehkäpä etevin Serbian uusista kirjailijoista, on koonnut ja julkaissut ne.
Kirjaimistojen ero selittyy siten, että Serbian ja Bosnian väestö tunnustaa kreikkalaisen kirkon uskoa, kun enemmistö Itävallan eteläslaaveista taas kuuluu katolisen uskontunnustuksen piiriin. Tästä erosta huolimatta näyttävät illyrialaisen kansallisuuden puolestapuhujat kuitenkin toivovan, että tulevaisuudessa illyrialaisiin yhdistyisivät heidän nyt Turkin vallan alla olevat heimoveljensä. Serbialaiset ovatkin aina säilyttäneet tietynlaisen itsenäisyyden ja heillä on yhä itse valitsemansa ruhtinas Turkin ylivallan alaisuudessa. Bosnialaiset ovat vaikeammassa asemassa, koska sikäläinen aatelisto on vähemmän isänmaallisena kuin säätyveljensä Kroatiassa irtautunut kansasta ja suureksi osaksi omaksunut islamin uskon. Kun muistetaan, että pelkästään Serbiassa on miljoona asukasta, havaitaan helposti, että näissä vastaheränneen kansallisuuden pyrinnöissä voi olla siemen mahtavaan eteläslaavien valtioon, kuten ne epäilemättä ovat ensimmäinen alku uuteen omaleimaiseen kehitykseen Euroopan kulttuurissa.
Tässä lyhyesti esitettyjen tietojen perusteella lukija myöntänee, että esityksemme aihe kuuluu nykyajan historian tärkeimpiin ilmiöihin. Kansakunnat, jotka näin myöhään astuvat korkeamman eurooppalaisen kulttuurin virtausten piiriin ja joita nämä niin läheisesti ja välittömästi koskettavat, eivät tietenkään voi enää toistaa tämän kulttuurin aikaisempia kehityskulkuja. Ne astuvat suoraan moderniin sivistykseen tuorein voimin ja kansallisuudeltaan haalistumattomina. Niiden sivistystyössä ei kohdata sitä välttämättömyyttä, että on voitettava tämä valtava määrä ennakkoluuloja, tapoja, vanhentuneita lakeja ja yhteiskunnallisia laitoksia, sääty- ja korporaatioerioikeuksia, jotka ovat jääneet ohitetuista sivistyksen vaiheista jäljelle sivistyneempien kansojen elämään ja joiden poistaminen on näiden keskuudessa vetänyt parhaat voimat pois ponnistuksista myönteisemmän edistyksen hyväksi. Toisaalta niiltä taas pakostakin puuttuu sitä kehitystä eteenpäin vievää voimaa, jonka mainitut läpäistyt sivistysprosessit antavat. Niiden lähtökohta-asemalle on luonteenomaista, että kaikki sivistyneempien kansojen sivistyksen ainekset vähintäänkin osaksi puuttuvat; niiden voimana on toisaalta tietoisuus tästä tarpeesta, toisaalta täydessä voimassaan ilmenevä kansanhenki, tietoisuus omasta voimasta omaksua saman sivistyksen myönteinen sisältö. Yhtä omailmeinen kuin tämä niiden sivistyskehitys on poikkeavuudessaan ja uutuudessaan pakostakin myös se muoto, jossa ne omaksuvat modernin sivistyksen.
Muuan slaavilaisen kansanluonteen erityisominaisuus ansainnee tässä yhteydessä erityistä huomiota. Slaavit ovat nimittäin vanhimmista ajoista saakka olleet tunnettuja kansanheimona, joka on kiintynyt kansalliskieleen ja omiin tapoihin ja erityisen mieltynyt musiikkiin ja lauluun. Böömin kansa on musiikinrakkaudessaan ja musikaalisilta taipumuksiltaan yhä ensimmäinen kaikkien tunnettujen kansakuntien joukossa. Eteläslaavien heimojen kansanlauluperinne on tavattoman rikas. Sekä niiden että tšekkien kirjallisuudessa on runotuotteiden määrä ollut aina hyvin runsas; ja todella hämmästyttävää on nähdä se luova kyky, jonka voimalla uusimmatkin kirjalliset virtaukset ovat täällä tuottaneet sangen nopeasti runsaasti runoteoksia. Omasta puolestamme arvelemme tämän huomioon ottaen voivamme tuskin epäillä sitä, että slaavilainen sivistys pääsee jonakin päivänä etenkin kaunokirjallisuuden alalla sekä saksalaisen että romaanisen sivistyksen rinnalle, ehkä niiden edellekin.
Meidänkin maassamme ja sen kirjallisissa pyrinnöissä on paljon opittavaa etenkin uuden illyrialaisen kirjallisuuden kehityksestä. Ajatteleva lukija pystyy varmasti ilman erityistä osoittelua tekemään monia terveellisiä johtopäätöksiä edellä olevan lyhyen esityksenkin perusteella.
J. V. S.
