Aloitamme tässä numerossa erään valkjärveläisen lahjoitusmaatalonpojan kertomuksen siitä, millaisia kohtaloita osa tämän pitäjän asukkaista on joutunut kokemaan siitä lähtien kun Viipurin lääni joutui Venäjän valtaan. Emme välitä tätä kertomusta siksi, että haluaisimme kuohuttaa mieliä kuvaamalla noiden olojen kovuutta. Kertomuksen tarkoitus on vain osoittaa, miten rahvas siellä on itse oman asemansa ymmärtänyt. Myös tämä tieto on nimittäin tarpeellista silloin kun halutaan ryhtyä toimenpiteisiin tilanteen muuttamiseksi. Tiedon puuttuminen johtaa siihen vaaraan, että luullaan toimittavan rahvaan suostumuksella ja sen mielen mukaisesti, vaikka rahvaalla itsellään on toimenpiteiden merkityksestä täysin erilainen käsitys tai niin kuin Rokkalan lahjoituksen lunastamisen yhteydessä tapahtui, että rahvas näiden toimien perusteella ottaa riskin joutua ajetuksi kodeistaan ja mailtaan.
Lahjoitusmaakysymys kuuluu niihin, joita ei voida ratkaista vain yhteiskunnan lain näkökulmasta, sillä jos nykyiset omistusolot havaittaisiinkin perusteiltaan laittomiksi, ne ovat kuitenkin olleet laillisina pidettyjä ja ne on monissa maan tuomioistuimien ja viranomaisten vahvistamissa asiakirjoissa, perimisissä, kaupoissa, vaihdoissa ja vuokraamisissa sellaisiksi tunnustettu. Vääryys olisi siis saanut niin kauan käydä oikeudesta, että täydellinen oikeudenpalauttaminen on mahdotonta, koska se ei kummaltakaan puolelta enää kohtaa todellisia osapuolia, eikä usein edes heidän jälkeläisiään, heidän oikeuksiensa tai vääryyksiensä perillisiä.
Silti olemme sitä mieltä, kuten aiemminkin olemme sanoneet, että ennen kuin hallitsija ja säädyt ratkaisevat kysymyksen lahjoitustilojen ehdotetusta lunastamisesta, niin oikeudellinen kysymys on otettava selkeästi esille. Tämä mielipide ei perustu vain siihen, että ankara oikeus tulee aina tunnustaa, tai sitten sen selville saaminen täytyy todeta mahdottomaksi ennen kuin kohtuullisuus, kohtuullinen ratkaisu voi tulla kysymykseen. Taustalla on myös oikeutettu pelkomme siitä, että säädyt eivät ryhdy mihinkään lunastustoimiin ennen kuin oikeudellinen kysymys on selvitetty.
Tämä voisi tapahtua niin, että hallituksen säädyille tekemään ehdotukseen lisättäisiin keisarillisen senaatin oikeusosaston lausunto oikeudellisesta kysymyksestä ja jos kävisi niin, että esimerkiksi lahjoitusmaiden rälssiluonnolla ei olisikaan todellista oikeusperustetta, niin hallitus antaisi säädyille tosiasioihin perustuvan esityksen seikoista, joiden vuoksi on mahdotonta oikeudenmukaisesti siirtää omistusoikeutta useammilta tai harvemmilta nykyisiltä omistajilta nykyisille lampuodeille, jotka ehkä suurelta osin asuttavat aivan toisia maapalstoja kuin mitä heidän kruunutalonpojista rälssitalonpojiksi muutetut esi-isänsä omistivat. Ehkä monetkin heistä myös polveutuvat esi-isistä, jotka muutoksen tapahtuessa eivät omistaneet maata lainkaan tai jotka ovat siirtyneet lahjoitusmaille vasta myöhemmin.
Kun nämä seikat on kerran selvitetty, niin vasta silloin säädytkin ymmärtänevät, että kohtuullinen ratkaisu on ainoa ulospääsytie, eivätkä myöskään omistusten nykyiset asukkaat voisi vaatia, että vain heillä on oikeus ilman mitään myönnytyksiä vaatia ankaraa oikeutta.
Meillä ei ole dokumentteja, joihin oikeudellista kysymystä koskeva kannanotto voisi perustua. Ja vaikka niitä olisikin käytettävissä, niin tämä kysymys on meidän kannaltamme sen luontoinen, että lakia tuntemattoman on syytä pidättäytyä arvioistaan ennen kuin hän on saanut asiaa tuntevilta miehiltä näkemyksiä kannanottonsa tueksi tai sitä vastaan.
Emme kuitenkaan voi menettää mitään, jos mekin uskaltaudumme lausumaan kantamme niistä yleisistä näkökohdista, joista käsin asiaa mielestämme tulee tarkastella. Tämä voi olla sitäkin aiheellisempaa, sillä asiantilan selkeää ja rehellistä selvittämistä voidaan hyvinkin tarvita siihen varsin vähäarvoiseen yritelmään nähden, jolla tässä asiassa on jo koetettu johtaa yleisöä harhaan.
Meidän mielestämme on kiistatonta, että lahjoitusmaanomistajien ja lahjoitustalonpoikien oikeus maahan on laillisesti yhä tällä hetkelläkin se, mikä se oli 23. joulukuuta 1811, sinä päivänä jolloin ”Suomen kuvernementti” yhdistettiin Suomeen Viipurin lääninä.
Ymmärrämme tämän asian niin, että molempien osapuolten silloiset lailliset omistukset tai hallintaoikeudet ovat tuosta päivästä lähtien olleet Suomen lakien turvaamat eikä niitä voida muuttaa millään hallituksen päätöksellä.
Tämä laillinen oikeus puolestaan voidaan määritellä niiden keisarillisten asetusten, ukaasien, lahjoituskirjeiden ym. kautta, joiden nojalla se on syntynyt vuosien 1721–1811 välillä.
Vuonna 1743 Venäjän valtakuntaan liitetyn Suomen osan asukkaat saivat rauhansopimuksessa vakuutuksen siitä, että heidän ”privilegionsa, totunnaiset tapansa, oikeutensa ja oikeutuksensa” säilytetään. Vuonna 1721 valloitetun alueen asukkaille annettua vastaavanlaista vakuutusta ei ole säilynyt. Voi olla, että Venäjän keisarilliset käskyt ovat ensiksi mainitun alueen kohdalla olleet ristiriidassa mainitun rauhansopimuksen vakuutuksen kanssa. Mutta tällainen asia on arvioitava Venäjän valtio-oikeuden pohjalta, ja sen mukaan itsevaltiaan käsky on laki. Näitä käskyjä ei voi alistaa arvioitavaksi Suomen perustuslain mukaisesti.
Edellä sanottuun voidaan kuitenkin huomauttaa, että Viipurin läänin yhdistämisen Suomeen voidaan pikemmin katsoa tapahtuneen 1. tammikuuta 1812, ei manifestin päivämäärästä alkaen. Monet seikat puhuvat ensiksi mainitun kannan puolesta. Yhdistyminen tapahtui varsinaisesti vasta 1812. Tuosta päivästä lähtien valtion tulot tulivat Suomen valtiolle ja samana päivänä astui voimaan Suomen ”siviili- ja rikoslaki”. Näyttää itsestään selvältä, että myös Suomen perustuslaillisen oikeudet ja säätyprivilegiot tulivat koskemaan Viipurin läänin asukkaita vasta tuolloin.
Tämä näennäisesti merkityksetön asia on erittäin tärkeä.
Valtio-oikeudellisessa suhteessa yhdistyminen nimittäin tapahtui niin, että Venäjän keisari erotti Viipurin läänin keisarikunnasta ja Suomen hallitsijana hän puolestaan otti vastaan saman maan. Toimenpide oli itse asiassa poliittinen, ei pelkästään hallinnollinen. Yhdistymismanifesti on siten valtiollinen asiakirja, jonka määräysten pohjana on Venäjän keisarin määräysvalta.
Mutta kuten tunnettua, 31. joulukuuta 1811 ilmestyi erillinen määräys ”Siitä, mikä Viipurin läänin yhdistämisessä Suomeen on otettava huomioon”.
Jos tämän määräyksen katsotaan tulleen Suomen suuriruhtinaalta, siis syntyneen yhdistämisen jälkeen, niin sen pätevyys voidaan asettaa kyseenalaiseksi, mikäli se jollain tavalla muuttaa sitä lahjoitusmaan omistamisen ja hallussapidon oikeutta, joka yhdistämishetkellä oli laillisesti voimassa. Mutta jos se on Venäjän keisarin akti, joka on laadittu ennen yhdistämistä, niin myös se on valtiollinen akti, joka sisältää ne ehdot, joilla erottaminen keisarikunnan puolelta tapahtui. Se asema, jonka tämä asiakirja antaa lahjoituksenhaltijoille, lahjoitustalonpojille suhteessa maahan ja heidän keskinäisiin oikeuksiinsa, on silloin yhdistymishetkellä voimassa ollut laillinen kanta. Jo se seikka, että tämä asetus on laadittu 31. joulukuuta 1811, sanoo paljon, koska yhdistyminen ja Viipurin läänin tulo Suomen lain alaisuuteen astui voimaan vasta 1. tammikuuta 1812. On toki totta, että tämä määräys sisältää käskyjä Suomen kenraalikuvernöörille, hallituskonseljille ym. Mutta tämä ei estä sitä, että samojen määräysten, sikäli kuin ne koskevat sitä, mihin Viipurin läänin asukkaiden on suostuttava, jotta yhdistyminen voisi toteutua, on katsottava olevan lähtöisin Venäjän keisarin täysivaltaisuudesta päättää näistä asioista.
Emme uskalla kuitenkaan varmasti väittää, että tämä on se perustava asiakirja, johon lahjoitustalonpoikien asema Suomen lain alaisuudessa perustuu.
Ja valitettavasti se, mitä tässä asetuksessa säädetään, on hämärää. Kaksi tätä koskevaa pykälää kuuluu seuraavasti:
§ 11. Tilanomistajien oikeudet ja velvollisuudet yleisesti, samoin kuin erityisesti rälssitilanhaltijoiden oikeudet, jotka heille Suomen perustuslain mukaan kuuluvat suhteessa heidän rälssitalonpoikiensa tiloihin tai taloudellisiin seikkoihin (mitä ne kussakin tapauksessa ovatkaan, nimittäin vuokraa, työtä ja/tai muita velvoitteita), tulee vähitellen saattaa sille kannalle, jonka mukaisesti niin toinen kuin toinenkin uudessa Suomessa muotoutuu.
§ 12 Jotta voitaisiin määrätä yleiset velvollisuudet, samoin kuin talollisten ja maanviljelijöiden suhteet heidän rälssitalonpoikiinsa, hallituskonseljin on laadittava ehdotus verollepanon menetelmäksi sekä laskelmaksi tilojen vuokrista ja muista velvoitteista.
Keitä sitten ovat ”rälssitilojenhaltijat” ja ”rälssitalonpojat”. Kukaan ei väittäne, että lahjoitukset tässä asetuksessa hiljaa sivuutettaisiin, ja siinä puhutaan eräistä muista tiloista joilla on rälssioikeus. Päinvastoin jokainen huomaa, että ne, mitä kutsutaan rälssitiloiksi, ovat lahjoitustiloja.
Niistä sanotaan, että ne tulee vähitellen saattaa samalla kannalle kuin uudessa Suomessa. Tälle säädökselle ei voida sinällään antaa mitään muuta tarkoitusta kuin että niistä on siis tehtävä Suomen lain mukaisia rälssitiloja.
Mutta tämä kumoutuu puolestaan seuraavassa pykälässä, jossa sanotaan, että on laadittava ehdotus uudeksi verollepanoksi, ja tämä loisi perustan talonpoikien ja heidän rälssitalollistensa välisen suhteen määrittämiselle.
Tämä säädös on nimittäin selitettävä niin, että tulisi määrittää, miten paljon tilojen tulee Suomen lain mukaisesti maksaa kruunulle, ja että rälssitalolliset saisivat kantaa tämän veron. Tässä sanottu on siis selkeästi ristiriidassa pykälässä 12 sanotun kanssa.
Mutta tällaisen ristiriidan ei voi katsoa olleen lainsäätäjän tarkoitus. Asetus on tulkittava niin, että sellainen poistuu.
Katsomme, että näistä säädöksistä voitaisiin löytää seuraavanlainen järjellinen tulkinta.
Tilat olivat venäläisiä aatelistiloja. Niiden kutsuminen rälssitiloiksi ei merkitse enää mitään.
Suomen perustuslain mukaan hallitsijalla ei ole oikeutta vähentää kruunun maata. Mitä vuonna 1743 Venäjään liitettyyn osaan tulee, niin sen asukkaille oli annettu vakuutus heidän privilegioidensa säilyttämisestä. Sitä maata, jota he asuttivat, ei siis pitänyt antaa pois. Mutta tämä oikeus oli myönnetty myös Uudenkaupungin rauhassa erotetulle alueelle ukaasilla 20. toukokuuta 1726.
Lahjoituksenhaltijoilla ei siten ollut laillista oikeutta maahan vaan ainoastaan kruununveroon. Mutta vuosisadan loppuun mennessä tämä heidän oikeutensa rajoitus oli jäänyt unohduksiin. Heidän oikeuksiensa uudelleenrajoittaminen tällä tavoin tarkoitti, että se saatetaan ”Suomen perustuslain mukaiseksi”.
Tälle kannalle kysymys asetettiin määräyksellä 31. joulukuuta 1811.
§:n 13 2. momentin lisäyksellä ei sinällään ole mitään merkitystä. Tuossa pykälässä säädetään siitä, mitä tulee ottaa huomioon siihen mennessä, kunnes mainittu ehdotus on valmistunut ja sen pohjalta on laadittu määräys tai ”uudelleenmuotoiltu asetus”.
Tänä aikana tulee:
Määrättäessä rälssitalonpoikien velvoitteita heidän talollisiaan kohtaan tulee Uudenkaupungin rauhassa erotetussa läänissä ohjenuorana olla vuoden 1728 tarkistus, mutta Turun rauhansopimuksen nojalla valloitetuilla alueilla silloin voimassa olleet perusteet. Maksut, jotka näiden asetusten nojalla on aikanaan asetettu, tulee suorittaa täysimääräisesti, kun taas kaikki myöhempien asetusten nojalla säädetyt maksut sekä ne, jotka eivät sovi yhteen mainittujen asetusten kanssa, kumotaan.
Tämän tulee nimittäin olla voimassa ”siihen asti kunnes edellä 12 §:ssä mainittu ehdotus tästä asiasta laaditaan.”
Mutta tämän väliaikaisen säädöksen sisältö saa suuremman merkityksen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisesta kuulutuksesta 9. huhtikuuta 1812.
Tämä näkyy siitä, että osa lahjoitustalonpojista on luullut yhdistymisen seurauksena vapautuneensa riippuvuudestaan ja ”kieltäytynyt maksamasta isännilleen ja maanomistajille minkäänlaista vuokraa päivätöinä tai muina.” Siksi määrätään nyt:
Kaikki maanviljelijöiden maksut, niin meille ja kruunulle kuin yksityisille tilanomistajillekin, tulee pysyttää sillä kannalla, jolla ne ovat tähän asti olleet, siihen asti kunnes määräämämme uusi verollepano pian toteutetaan ja verovelvollisuudet siten lopullisesti määrätään. Mitään muita maksuja, olkoot ne sitten minkä nimisiä tahansa, kuin mitä vuoden 1728 tarkistuksessa on vahvistettu, ei sitä ennen voida määrätä eivätkä maanomistajat voi vaatia rälssitalonpojilta mitään heidän aiemmat velvoitteensa ylittävää.
Mutta itse asiassa olennaista tämän kuulutuksen sisällössä on seuraava selitys: Kun Viipurin lääni on yhdistetty Suomeen vuoden 1811 joulukuun 23. päivän manifestin nojalla, sen asukkaille tuli turvata ne edut ja oikeudet, jotka Suomen perustuslaki ja asetukset heille suovat, ja tässä mielessä säädettiin muun muassa: ”maanomistajien ja heidän alustalaistensa keskinäiset suhteet määrätään tarkasti, niin että edellisille taataan heille kuuluvat oikeudet, eikä jälkimmäisten velvollisuuksia heitä kohtaan määrätä sattumanvaraisesti tai mielivaltaisesti.” Tämän jälkeen todetaan, ettei määräystä tästä voida antaa ennen kuin ”jokaisen tilan maan luonto ja siinä tapahtuneet muutokset on tutkittu”. Samoin todetaan, että hallituskonseljille on annettu tehtäväksi, sitten kun tähän asiaan määrätty komitea on tämän tutkimuksensa suorittanut, laatia ehdotus yleiseksi verollepanomenetelmäksi ym. Tähän lisätään:
Ja kuten 1728 toimeenpantu tarkistus on Uudenkaupungin rauhassa erotetuilla alueilla, sekä Turun rauhansopimuksen 1743 aikaan voimassa olleet asetukset ovat toimineet lähtökohtana valtakuntaamme tuossa rauhansopimuksessa liitetyssä kyseisen läänin osassa, niin tulee myös tämä verollepano laatia niin, ettei siinä oteta huomioon sitä mitä tuon jälkeen on aikojen kuluessa säädetty, sikäli kuin tämä ei olisi Suomessa yleisesti voimassaolevien lakien kanssa yhteensopivaa, ja koska maanomistajien ja heidän alustalaistensa keskinäisiä vaateita ja velvoitteita varten on oltava jokin kohtuullinen ohjenuora myös sinä aikana, jolloin verotusta ehditään toteuttaa ennen mainitun verollepanon valmistumista, niin määräämme armollisesti, että nuo asiat on tänä aikana määrättävä mainittujen perusteiden ja vuoden 1728 tarkistuksen mukaisesti.
Kaikkein merkittävintä tässä on selitys, että uuden verotuksen tulee perustua usein mainitulle vuoden 1728 tarkistukselle samoin kuin niille asetuksille, joita ennen Turun vuoden 1743 rauhaa noudatettiin. 31. joulukuuta 1811 annetun määräyksen mukaan näiden asetusten tuli päteä vain toistaiseksi, siihen asti kunnes uusi verotus on ehditty määrittää; mutta tässä säädetään, että niiden tulisi olla myös itse verotuksen perustana. Tämä näyttäisi todistavan oikeaksi sen tulkinnan, jonka 31. joulukuuta 1881 annetun määräyksen § 11:sta ja 12:sta annoimme. Käy ilmi, että ”rälssitilanhaltijan oikeudet, jotka on saatettava Suomen perustuslain mukaisiksi”, tarkoittavat juuri samoja oikeuksia, joiksi ne jo aiemmin olisi pitänyt rajoittaa, siis oikeudeksi kantaa tilojen veron vuoden 1728 tarkistuksen sekä vuonna 1743 vallatulla alueella laillisesti voimassa olleiden lakien pohjalta.
Kuten huomataan, samassa määräyksessä sanotaan, että maanluontoa koskevan tutkimuksen tulee käydä edellä. Kun tämä yhdistetään äsken mainittuun, ei voida vetää muuta johtopäätöstä kuin että maan luonnon tulee uudessa verotuksessa pysyä samana kuin se osassa lääniä vuoden 1728 tarkistuksen, toisessa osassa Ruotsin vuoden 1743 lain mukaan oli.
Selvää kuitenkin on, ettei tällä kuulutuksella voi olla laillista voimaa muuttaa omistussuhteita siitä mitä ne olivat 1. tammikuuta 1812. Yhtä hyvin lahjoituksensaajat kuin talonpojat olivat nyt Suomen lain alaisia. Kummaltakaan puolelta ei voi viedä sen omaisuutta millään asetuksella.
Mutta voimme katsoa kuulutuksen valaisevan sitä, millainen lahjoituksenhaltijoiden omistusoikeus itse asiassa yhdistymisen aikaan oli, ja ainakin miten se vuoden 1811 joulukuun 31. päivän asetuksessa määriteltiin, jos tätä määräystä nimittäin tarkastellaan hallitsijan Venäjän itsevaltiaana ennen yhdistymistä antamana. Kuulutus ei siten ole jokin uusi laki, vaan selitys siitä, mihin viimeksi mainitulla määräyksellä on pyritty ja mitä tarkoitettu.
Ne, jotka vuoden 1728 tarkistuksesta puhuvat, eivät ilmeisestikään ole tutkineet, mitä siitä säädetään. Sellaiset tarkistukset ovat Venäjällä itse asiassa olleet väestönlaskentoja niiden henkilökohtaisten maksujen määrittämiseksi, joita ”jokaisen miespuoleisen sielun” on valtiolle suoritettava samoin kuin väenottoa varten. Viipurin läänissä maksetaan yhä yhtä tällaista maksua, niin sanottuja poduschnie-rahoja. Mutta kun Uudenkaupungin rauhan mukaan maksut tuli määrittää tarkistuksen nojalla, laadittiin 1728 uusi, keisarillisessa senaatissa säilytettävä maakirja, jossa luetellaan eri tilat ja lasketaan niille Ruotsin lain nojalla koituvat maaverot. Tämä todistaa lahjoituksenhaltijoiden oikeudesta eli tahtoo sanoa että heillä oli oikeus kantaa tämä maavero.
Sikäli kuin tiedämme, 1728 kaikki lahjoitukset määriteltiin toistaiseksi annetuiksi. Vasta keisarinna Elisabethin ja ennen muuta Katariina II:n hallitusaikana niitä annettiin ikuiseen hallintaan. Emme kykene sanomaan, merkitseekö tällainen hallinta Venäjän lain mukaan jotain muuta oikeutta kuin mikä esimerkiksi vuoden 1728 tarkistuksessa oli myönnetty. Mutta vuoden 1811 joulukuun 31. päivän määräyksen 12. §:stä ilmenee, että yhdistettäessä Venäjän keisari ei tunnusta mitään sellaista oikeutta. Sillä lahjoituksenhaltijoiden ja talonpoikien suhteen piti tuon määräyksen mukaan perustua uuteen verollepanoon, siis uuteen tarkistukseen. 13. §:n mukaan ei myöskään verollepanon jälkeisenä aikana ollut voimassa mitään muuta oikeutta kuin se, mikä lahjoituksenhaltijoilla oli toistaiseksi, nimittäin vuoden 1728 tarkistuksen ja osassa lääniä Ruotsin vuoden 1743 lain mukaisesti. Siinä lisätään nimenomaisesti, että myöhemmin säädetyt, tällä välin voimassa olleet määräykset kumotaan. Ja kun määräys 9. huhtikuuta 1812 selittää mainitun 12. §:n määräystä siten, että sama tarkistus ja vuoden 1743 laki on asetettava myös uuden verollepanon perustaksi ”katsomatta siihen, mitä myöhemmin aika ajoin säädetään”, niin tämä tarkoittaa, että tämä tarkistuksiin tai verollepanoihin perustuva oikeus on ainoa, joka lahjoituksenhaltijoille laillisesti kuuluu.
Olemme myöntäneet, ettei viimeksi mainittu kuulutus voi antaa mitään laillista perustetta lahjoituksenhaltijoiden tai talonpoikien omistusoikeuden määrittelyyn. Mutta sen sanamuoto sisältää implisiittisesti vuoden 1811 joulukuun 31. päivän määräyksen 12. §:n sisällön. Tämä pykälähän asetti mainitun oikeuden riippuvaksi uudesta verollepanosta.
Voidaanko viimeksi mainittua kuulutusta sitten pitää minään laillisena perusteena, riippuu siinä tapauksessa, että sen pohjalta on muutettu joitain omistusolosuhteita, täysin siitä, katsotaanko sen olevan ennen yhdistymistä annettu poliittinen akti ja samalla koko yhdistymismanifestin olevan Venäjän keisarin laatima. Pelkkänä Suomen hallituksen toimenpiteenä sitä ei voi asettaa arvioinnin perustaksi. Jäljelle jää se, että lahjoitushaltijoiden ja lahjoitustalonpoikien oikeussuhde määritetään sen mukaan, mikä muutoin oli laillisesti voimassa ennen yhdistymistä.
Mutta kuten on osoitettu, on olemassa hyviä syitä sen käsityksen puolesta, että ennen yhdistymistä laillisesti vallinnut tilanne oli juuri se, joka mainitussa asetuksessa sellaiseksi todetaan, siis että lahjoituksenhaltijoiden oikeuksista määrätään verollepanossa ja että he olivat laillisesti oikeutetut ainoastaan kruununkorkoon vuoden 1728 tarkistuksen mukaan, tai Ruotsin verolakien 1734 mukaan tuohon aikaan erotetuissa osissa maata. Myöhemmin on vähitellen kehkeytynyt toisenlaisia seikkoja, niin kuin sekä määräyksessä 31. joulukuuta 1811 että kuulutuksessa 9. huhtikuuta 1812 todetaan, mutta näiltä todetaan nyt puuttuvan laillinen perusta. Jos niin todella on, niin tämä selvitys voisi vielä selkeämmin olla Suomen suuriruhtinaalta, joka sen kautta ainoastaan lausui julki, mikä yhdistyttäessä oli lainmukainen tilanne. Sellaisessa tapauksessa joulukuun 31. päivän määräyksellä Suomen hallituksen toimenpiteenä olisi ollut se merkitys, että se toteaa, mikä laillisesti oli jo voimassa.
Esittämämme perusteella on helppo nähdä, mitä meidän on ajateltava 22. tammikuuta 1817 annetusta määräyksestä ”koskien vanhempina aikoina tehtyjä läänityksiä, vuokraamisia ja lahjoituksia Viipurin läänissä” sekä 25. marraskuuta 1826 annetusta määräyksestä ”koskien Viipurin ja Kymenkartanon lääneissä lahjoitettujen omistusten luontoa”. Kumpikaan näistä määräyksistä ei voi laillisesti muuttaa vähääkään sitä omistusoikeutta, joka yhdistymisen hetkellä lahjoitustenhaltijoille ja lahjoitustalonpojille laillisesti kuului. Ja kuitenkin tavallisesti vedotaan juuri näihin molempiin asetuksiin, puolesta tai vastaan.
Yhdistämisen yhteydessä asetettiin järjestelykomitea, jonka tuli laatia ehdotus Viipurin läänin hallinnon ym. järjestämiseksi Suomessa vallitsevien olojen kanssa yhdenmukaisiksi. Tämän komitean ehdotuksia lahjoitusmaiden suhteen ei ole julkistettu. Mutta ne mainitaan vuoden 1817 määräyksen perusteluissa.
Siteeraamme tästä määräyksestä ainoastaan sitä, mikä koskee määräämättömäksi ajaksi tehtyjä lahjoituksia.
Siinä säädetään, että lahjoitustenhaltijoiden tulee rälssioikeudella hallita ensiksikin todellisia rälssitiloja, toiseksi autiotiloja (jotka lahjoituksen tekohetkellä olivat tämän luontoisia), kolmanneksi ylijäämämaata, joka isojaossa on sellaiseksi todettu.
Kruununtiloja he saisivat hallita vain kruunun oikeudella, siis kantaa kruununverot (”Tarkistus- eli maakirjaverot”), valvoa niiden hallintaa, määrätä metsien käytöstä jne. Tässä todetaan, että ”lahjoituksenhaltijat on määrätty otettavaksi huomioon ukaasilla 20. toukokuuta 1726.
Lahjoituksenhaltija saa ehdottaa, mutta kihlakunnanvouti valitsee asukkaat näille tiloille. ”Turmelemisen tai muun laiminlyönnin” johdosta kihlakunnanvouti voi lahjoituksenhaltijan ehdotuksesta poistaa asukkaan tilalta.
Jos lahjoitusmaan joukossa on verotiloja, niin ne jäävät sellaisiksi, ja lahjoituksenhaltija kantaa verot, mutta muutoin hänellä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Kruununtila voidaan lunastaa verolle, jos lahjoituksenhaltija sellaiseen suostuu, ja lunastusmaksu kuuluu hänelle.
Lopulta säädetään, että allodiaalioikeudella [allodi, vapaa perittävä maaomaisuus] läänitettyjä tiloja on pidettävä rälssinä, joskin myös korot jäävät lahjoituksenhaltijalle, veron korvauksena, jos se on otettu kruunulle. Mitä nämä ovat - se on kiistakysymys.
Tässä ovat tämän määräyksen säädökset. Sinänsä niiden ei voi katsoa muuttaneen millään tavoin yhdistymisen aikana vallinneita omistusoloja, sellaiseen muuttamiseen niillä ei olisi ollut lain voimaa. Siksi on katsottava, että ne vain täsmentävät edelleen sitä, mitä vuoden 1811 joulukuun 31. päivän määräyksen 12. § sisältää.
Vetoaminen ukaasiin 26. toukokuuta 1726 antaa tässä viimeksi mainitulle määräykselle sen tuen, että se ei määrää mitään muuta kuin mikä on jo Venäjän vallan aikana ollut laki. Tiedämme hyvin, että lahjoituksenhaltijat ovat vähitellen määränneet talonpojille maksuja ja päivätöitä oman mielensä mukaan; mutta tämä olisi siis ollut väärinkäytöstä, mainitun ukaasin määräyksen kanssa ristiriidassa.
Oikeudenmukaisuus vaatii kuitenkin huomauttamaan, että kun tämä ukaasi annettiin, ei ikuisiksi ajoiksi annettuja lahjoituksia lainkaan ollut, eli lahjoituksilla ei ollut omistusoikeutta vaan ainoastaan nautintaoikeus. Mutta sen piti koskea kaikkia lahjoituksia, myös niitä, jotka yhdistymisen aikaan olivat voimassa, vakuutetaan 31. joulukuuta 1811 annetussa asetuksessa sekä 9. huhtikuuta 1812 annetussa kuulutuksessa, joissa molemmissa lahjoituksensaajien oikeuksien todetaan perustuvan tarkistukseen ja verollepanoon, ja tämä vahvistetaan sitten vuoden 1817 määräyksessä.
On kuitenkin mahdollista, että näissä asetuksissa on tehty lahjoituksensaajille vääryyttä. Jo silloin lahjoituksia oli nimittäin peritty, myyty ja ostettu täysivaltaisen omistuksen tavoin ja tämä lienee tapahtunut juuri joidenkin aikojen kuluessa syntyneiden asetusten seurauksena, joiden olemassaoloon näissä asetuksissa viitataan. Ehkä nämä säädökset eivät tarkoita mitään muuta kuin itse lahjoituskirjeitä, jotka nekin ovat keisarillisia käskyjä. Mutta täysin selvää on, että myös talonpojille on ainakin vuonna 1743 erotetussa osassa maata tehty vääryyttä, koska heille on asetettu muita kuin maakirjoissa määrättyjä rasituksia ja heiltä on viety heidän oikeutensa vero- tai kruununtalonpoikina, jotka Turun rauhansopimuksessa luvattiin säilyttää. Ja nyt puheena olevassa vuoden 1817 määräyksessä myönnetään, että myös Uudenkaupungin rauhassa luovutetun alueen talonpojat ovat kärsineet vääryyksiä myöhempien säädösten nojalla, koska vuoden 1726 ukaasissa heille vakuutettiin, että lahjoituksenhaltijalla on tilaan vain samat oikeudet kuin kruunullakin.
Tällainen oli tilanne 1817. Lopullinen ratkaisu riippui nyt siitä, että kaikki tilan luontoon liittyvät lahjoitukset tuli selvittää uudessa tarkistuksessa tai verollepanossa. Siksi määräyksessä säädettiin, että ”kihlakunnanvoudin tulee muiden asianomaisten virkamiesten avustuksella toimittaa viipymättä yleinen maantarkistus lahjoitustiloista”.
Julkisesti ei ole kerrottu mitään siitä, onko tällaista maantarkistusta toteutettu ja miten se on päätynyt.
Muistutettakoon, että jos autiotilat katsotaan ensimmäistä kerrasta lähtien lahjoituksenhaltijoille annetuiksi, niiden määrän on täytynyt Uudenkaupungin rauhassa erotetulla alueella olla tavattoman suuri, eivätkä sellaisessa tapauksessa läheskään kaikki nykyiset lahjoitustilat voi vaatia kruunun- tai verotilan asemaa.
Senaatin arkistossa ei ole tuolloin erotetun alueen osalta mitään vuotta 1706 vanhempia maakirjoja. Ne ovat ehkä rauhanteossa joutuneet Pietariin tai Viipuriin, tai ehkä ne ovat yhä Ruotsin arkistoissa. Venäjän ajalta sen sijaan on vuoden 1728 tarkistuksen pohjalta tehty maakirja, joka osoittaa, kuinka vähän tiloja siihen aikaan oli. Se on kuitenkin asetettava ehdotetun maantarkistuksen lähtökohdaksi. Me emme ole saaneet tästä minkäänlaista tietoa.
Määräyksessä 25. marraskuuta 1826 kerrotaan, että 13. tammikuuta on asetettu ”erityinen komissio” ja että sen pohjalta, mitä tämä komissio on ”lausunut ja ehdottanut”, kyseisessä määräyksessä selitetään, että ”lahjoitettuja tiloja tulisi lahjoituskirjeiden ja ukaasien selvän tarkoituksen mukaisesti yleisesti pitää rälssitiloina.” Niinpä säädetäänkin ilman muuta, että kaikilla lahjoitetuilla tiloilla tulee ”tulevaisuudessa olla rälssimaan luonto.” Poikkeuksen tekevät vain sellaiset tilat, joista kahden vuoden kuluessa voidaan osoittaa, että ne vuoden 1706 tai muiden Ruotsin hallituksen laatimien maakirjojen nojalla ovat olleet veronalaiseksi katsottuja ja asetettuja”. 14. tammikuuta 1828 annettu selitys muuttaa vielä viimeksi mainittua myönnytystä niin, että on todistettava ”tilan olleen viimeisessä Ruotsin hallituksen seudulta laatimassa maakirjassa verotilaksi katsottu ja sellaiseksi merkitty” Viimeinen maakirja on tuo vuodelta 1706 oleva. Mikään aikaisempi ei siis voisi päteä. Mutta nyt oli todistamiseen jäljellä enää kymmenen kuukautta. Ei voida kieltää, että tällaisten määräysten voi katsoa tulleen yllättäen ja että ne ovat arveluttavia.
Olisi veden kantamista järveen, jos haluttaisiin lähemmin osoittaa se ristiriita, jossa tämä määräys on kaikkeen aiemmin säädettyyn. Emme annakaan sille mitään merkitystä.
Meidän käsityksemme on, että Viipurin läänin Suomeen yhdistämisen jälkeen millään määräyksellä ei ole ollut laillista voimaa muuttaa sitä omistusoikeutta tai hallintaoikeutta, joka yhdistymishetkellä oli laillisesti voimassa. Vuoden 1817 määräys merkitsee tässä suhteessa yhtä vähän kuin vuoden 1826. Sillä, että edellinen säädettiin senaatin kuulemisen jälkeen, jälkimmäistä taas ei, ei ole tässä mitään merkitystä.
Jos lahjoituskirjeiden ja eräiden muiden senaatin ukaasien sanamuodot ovat ne, jotka yhdistymishetkellä muodostivat omistusolojen laillisen perustan lahjoitettujen tilojen kohdalla, niin silloin vuoden 1826 määräys on vahvalla pohjalla - jos mainitut dokumentit nimittäin osoittavat, että lahjoituksensaajat yhdistymishetkellä omistivat sekä maan että veron. Kaikkien lahjoitusmaiden pitäisi silloin myös vuoden 1817 määräyksen perusteella allodiaalitiloina olla rälssiä.
Myös tällaisessa tapauksessa tämä pitäisi kuitenkin lahjoituskirjeiden ja ukaasien nojalla todistaa. Sanat ”tulisi yleensä pitää rälssitiloina” viittaavat siihen, ettei asia ainakaan kaikkien lahjoitusten kohdalla ole niin selvä.
Mutta kuten osoitettu, voidaan ainakin epäillä, että mainittu tilanne on yhdistymishetkellä ollut laillisesti voimassa. Meillä on keisarin sana siitä, että ukaasi 20.5. 1726 muodostaa laillisen perustan ja tämä vahvistetaan määräyksessä 31. joulukuuta 1811, joka siinä tapauksessa, että sen katsotaan syntyneen ennen yhdistymistä, on lisäksi itse dokumentti, joka kumoaa kaikki lahjoituskirjeiden ja aiempien ukaasien sen kanssa ristiriitaiset sanamuodot. Venäjän itsevaltiaalla on ollut oikeus kumota ne, sitä ei voitane asettaa kyseenalaiseksi. Mutta tästä ei kenenkään Suomessa tarvitse myöskään huolestua. Jos Venäjän keisari antoi Viipurin läänin Suomelle niillä ehdoilla, että lahjoitusten suhteen pätee se, mitä mainitun määräyksen 12. §:ssä säädetään, niin tämä oli yhdistymishetkellä laillisesti vallitseva tila ja sen tulee Suomen lain mukaan pysyä järkkymättä voimassa.
Jos tällaista käsitystä viimeksi mainitun asetuksen merkityksestä ei hyväksytä, vaan se asetetaan samaan riviin kuin myöhemminkin tulleet selitykset vain yhtenä Suomen hallituksen asiakirjana, niin kysymys on epäilemättä edelleen avoin. Siinä tapauksessa ei ole selvillä, mikä tilanne yhdistymishetkellä oli laillisesti voimassa.
Kaiken tässä esittämämme perusteella olemme sitä mieltä, että keisarillisen senaatin oikeusosaston pitäisi antaa valtiopäiville oikeudellista kysymystä koskeva lausunto.
Pidämme sitä aiheellisena, koska epäilemme, voivatko säädyt ilman tällaista selvitystä tehdä asiassa mitään ratkaisua. Ja se olisi erittäin onnetonta, koska lykkääminen vaikeuttaisi lahjoitustalonpoikien asemaa.
Edelleen pidämme selvitystä välttämättömänä, koska mitään kohtuullista ratkaisua ei saada aikaan ennen kuin oikeudellinen perusta on ensin selkeästi selvitetty.
Jos tällainen selvitys osoittautuu mahdottomaksi, ratkaisu on tehtävä yleisistä poliittisista ja valtiontaloudellisista perusteista käsin.
Mutta jos oikeudellinen puoli selvitetään, ratkaisun tulee nojata osapuolten sen pohjalta käymiin neuvotteluihin. Heidät voidaan velvoittaa niihin, koska toisaalta nykyiset lahjoitustenhaltijat eivät ole perinnön tai kaupan kautta voineet laillistaa oikeutustaan, jota heidän edeltäjänsä ovat harjoittaneet ilman lain turvaa, ja toisaalta nykyiset lahjoitustalonpojat eivät suurimmalta osin ole sen oikeuden perinnöllisiä haltijoita, joka mahdollisesti heidän itse kunkin nyt asumaan tilaan liittyy.
Jos voidaan todistaa, että lahjoitustenhaltijat eivät omista, eli että heillä ei yhdistymisen tapahtuessa ollut laillista oikeutta muuhun kuin maaveroon, niin ei ole kovinkaan luultavaa, että säädyt eivät vaatisi sen lukkoon lyömistä. Sen kautta saavutettaisiin paljon, jos nimittäin samalla tarkoin määrättäisiin kunkin tilan alue.
Tällaisen järjestelyn pitäisi kohdata sitäkin vähemmän vaikeuksia, koska suurella osalla lahjoitustiloista nykyisen rälssiveron pitäisi itse asiassa olla pienempi kuin maakirjan mukainen kruununvero. Omaisuudenhaltijoiden nykyinen vapaus veron korottamiseen on aiheuttanut maatalouden yleisen rappeutumisen lahjoitustiloilla ja pakottanut heidät useassa tapauksessa tyytymään alhaisempaan veroon siksi, ettei korkeampaa ole voitu maksaa.
Kiinteä vero säätelisi myös lunastushintoja. On kuitenkin selvää, ettei tilojen haltijoita voi missään tapauksessa pakottaa myymään niitä. Sellainen ei olisi oikein eikä kohtuullista vaan väkivaltaa.
Jos kävisi niin onnettomasti, että lahjoitustenhaltijoilla todistettavasti oli yhdistymisen tapahtuessa laillinen oikeus sekä maahan että veroon, niin hallitsija ja säädyt voisivat kuitenkin päättää, että kaikki rälssimaan lampuotisopimukset maassa tulee sanoa irti jonkin tietyn määräajan kuluessa, esimerkiksi 50 vuoden aikana. Valiokunnassa nähtiin, kuinka innokkaasti rälssimaan omistajat vaativat lampuotien irtisanomisen helpottamista. Eikä sellaisen lampuodin erottamiselle pidäkään asettaa turhia esteitä, joka rappeuttaa tilan tai jättää veronsa maksamatta. Mutta kunnolliselle asukkaalle on sitä vastoin turvattava oikeus siihen, että hän ja hänen lapsensa saavat nauttia hänen työnsä hedelmistä.
Sellainen toimenpide ei millään tavoin estäisi lahjoitustilojen lunastamista. Päinvastoin hinta silloin luultavasti muodostuisi halvemmaksi kuin jos kruununvero säädettäisiin ikuiseksi vuokraksi.
Voimme kertoa, että Viipurin läänin kruununvoutien arvion mukaan lahjoitustilojen hinta kohoaisi hieman yli kolmeen miljoonaan. Mutta asiantuntevat henkilöt ovat vakuuttaneet meille, että tämä arvio on useassa tapauksessa liian alhainen, ja ettei hintaa pitäisi mitenkään arvioida 4-5 miljoonaa ruplaa alhaisemmaksi, jos sitten kaikkea lahjoitusmaata saataisiin edes tähänkään hintaan.
J. V. S.
