Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1862: Sananvapaudesta

Tietoka dokumentista

Tietoa
15.3.1862
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Joka kauan sitten on oivallettu ja selvästi havaittu, että Euroopan kansojen historiassa viimeksi kuluneiden kolmen neljännesvuosisadan luonteenomaisin piirre on ollut pyrkimys poliittiseen vapauteen. Ja yhtä varmana voidaan pitää sitä, että tämä ajanjakso päättyy pian, koska useimmat Euroopan kansat ovat pian saavuttaneet tavoitteen. Pääasiahan on, että on syntynyt valtiojärjestys, joka antaa hallituille oikeuden osallistua lakien säätämiseen ja hallitustoimiin. Itseverotusoikeus merkitsee tätä osallistumista hallitustoimiin. Monia toivottavia säädöksiä saattaa siellä täällä ja kaikkialla olla vielä jäljellä voimaan saatettavaksi. Niiden hyväksymiseen ja toteuttamiseen on kuitenkin tie avoinna. Ja pääasia on, että valtiomuotoa ja poliittista vapautta voidaan kehittää ilman vallankumousta. Nytkään tämä pyrkimys poliittiseen vapauteen ei enää ole keskeisin pyrkimys. Päivänkohtainen historia osoittaa sen. Voidaan sanoa: historia on siirtynyt sisäisen valtio-oikeuden alueelta ulkoiseen valtio-oikeuteen, perustuslakien laadinnasta kansojen keskinäisissä suhteissa vallitsevien oikeuksien määrittelyyn.

Selkeä käsitys näistä seikoista ei ole yleinen. Tieteenkin piirissä se on vasta uusimman ajan saavutus. Suuri enemmistö ymmärtää oikeuden käsitteellisellä tasolla yleiseksi ihmisiä koskevaksi oikeudeksi erottamatta toisistaan niitä muotoja, joissa oikeus maan päällä toteutuu. Ei ymmärretä, että oikeus on jossakin muodossa muuta kuin toisessa muodossa.

Pitäisi kuitenkin olla sangen selvästi havaittavissa, että astuessaan ulos perheen piiristä ihminen tulee ensiksi tietylle oikeuden alueelle, kansalaisen oikeuksien piiriin, jossa oikean ja väärän määrittely koskee hänen suhdettaan muihin yhteiskuntaan kuuluviin yksilöihin, ei yhteiskunnan kokonaisuuteen, saati muihin kansakuntiin ja valtioihin. Tässä piirissä oikeuden sisältö ilmaistaan kansalaisia koskevissa laeissa, minkä lisäksi sen määrittelee yleinen tapa. Tällä alueella yksilöiden oikeudet voivat ja niiden pitää olla tasa-arvoisia. Kaikkien on oltava tasa-arvoisia lain edessä; jokaisella on perimmältään samat oikeudet vastustaa teorian ja esimerkin voimalla pahoja tapoja, toimia hyvien tapojen noudattamisen puolesta. Tässä kohden kaikkien ”itsehallinto” voikin olla jotakin muuta kuin tyhjä sana, jota tietämättömyys viskelee milloin mihinkin suuntaan. Sillä on ja on ollut paikkansa kunnissa, virallisissa yhteisöissä (korporaatioissa) ja vapaissa yhdistyksissä. Yhtäläinen osallistumisen oikeus on kuitenkin jo katoamassa kunnista ja virallisista yhteisöistä. Koulutus, varallisuus ja yhteiskunnallinen asema antavat yksilöille erilaisen määrän vaikutusvaltaa, erilaiset oikeudet.

Helposti havaitaan, että tässä oikeuspiirissä oikeus koskee ihmisen henkilökohtaista vapautta, omistusoikeutta, älyllistä koulutusta, moraalista vakaumusta velvollisuuksista lähimmäisiä kohtaan (nimittäin ratkaistaessa tapojen oikeutusta).

Tämän oikeuspiirin ulko- ja yläpuolella on kuitenkin valtio. Sen asioissa oikeus on aivan muuta kuin kansalaisyhteiskunnan elämässä, yksilöiden keskinäisissä suhteissa. Oikeus on valtiossa toisenlaista, koska toiminta on toisenlaista. Kansalaisyhteiskunnassa yksilö toimii omien etujensa hyväksi, valtiossa hänen on toimittava yleisten etujen, kansakunnan edun hyväksi. Sitä, mikä on oikein lakia säädettäessä tai hallitustoimiin ryhdyttäessä valtion parhaaksi niin sen sisäisissä asioissa kuin sen suhteissa muihin valtioihin – sitä eivät määrää lakien käskyt eikä mikään tavan sanelema käytänne. Kansalaisyhteiskunnassa vallitsevan oikeuden ja valtion asioissa noudatettavan oikeuden välinen suuri ero sisältyy siihen, että toimiessaan valtion hyväksi yksilön on määriteltävä toimintatapansa säännöt, sen laki, vain oman vakaumuksensa varassa. Valtiollista toimintaa koskevat lait, perustuslait, valtiosääntö, säätelevät pelkästään asioiden hoidon muodollista puolta, määräävät vain, millaista järjestystä on noudatettava lakien säätämisessä ja hallitusvallan käytössä, mutta siitä, mikä on oikein noissa toimissa sisällön osalta, niissä säädetään perin vähän tai ei säädetä mitään. Valtion oikein ymmärretty etu, isänmaan paras, kaikille yhteiskuntaluokille koituvat edut, yleinen hyvinvointi, yleisen valituksen levittäminen, yleisen siveellisyyden ylläpitäminen ovat sellaisia väljiä ja epäselviä määrittelyjä, joilla on yritetty ilmaista valtiomahtien tehtävät. Mutta valtiovaltaa käyttävien yksilöiden on itse ratkaistava, mitä näihin määrittelyihin sisältyy ja miten noita asioita on edistettävä.

Tämän takia oikeus on valtion puitteissa muuta kuin kansalaisten yhteiselämässä. Kukaan ei voi haluta tietämättömyyden ja hulluuden johtavan valtiota. Johto pyritään antamaan viisaudelle, voimakkaalle tahdolle, nuhteettomimmalle epäitsekkyydelle. Tässä ei oikeuksien tasa-arvoisuus voi tulla kysymykseenkään. Teoria ja historia opettavat, että oikeutuksen ulottuvuus ja luonne riippuvat väistämättä kunkin kansan sivistystasosta. Niinpä eri aikoina on eri valtiomuotojen puitteissa pyritty antamaan poliittisille oikeuksille tilaa kunkin ajan vaatimuksia vastaavasti. Tarkastellessaan sitä, missä määrin ne Euroopan perustuslaillisissa valtioissa lähenevät tasa-arvoisuutta, hämmästyy väistämättä havaitessaan, miten etäällä toisistaan eri yksilöiden poliittiset oikeudet vielä ovat. Suurella massalla on vain se poliittinen oikeus, että se saa äänestää, ja siinä onkin melkein kaikki. Tältäkin oikeudelta puuttuu silti varsin usein järjellinen merkitys, koska valitsijat äänestävät henkilöitä, joita he eivät tunne, ja kannattaakseen tai vastustaakseen sellaisia asioita, joita he eivät ymmärrä – siitä puhumattakaan, että suostuttelu, toisinaan raha tai jopa vain muutama lasillinen olutta tai viinaa ratkaisevat vaalituloksen.

Voidaan kysyä: onko sananvapaus kansalaisvapaus vai poliittinen oikeus? Sanan tavanomaisessa nykyisessä merkityksessä eli painovapautena se on epäilyksittä poliittinen oikeus.

Puhekyky on se luonnonlahja, joka selvimmin erottaa ihmisen eläimistä. Niinpä näyttääkin luonnollisimmalta asialta maailmassa, että hänen pitää saada käyttää sitä vapaasti. Ellei puhumalla ilmaistaisi mitään muuta kuin ihmisen luontaisia tarpeita, tämän kyvyn käyttämisen tapa olisi täysin yhdentekevä, ja sitä voitaisiin käyttää ilman mitään rajoituksia. Mutta koska sillä on varsinainen arvonsa ajatusten välittämisen keinona, sen käyttö saa aivan toisenlaisen merkityksen. Järkevän ajattelun kykyä ihminen ei ole saanut luonnolta. Hän oppii sen. Se on menneiden sukupolvien hänelle jättämä perintö, jota hänen on kartutettava tai jota hän ei ainakaan saa vaihtaa järjettömyyteen. Tämä hänen älyllinen sivistyksensä riippuu siitä, mihin kansaan ja mihin valtioon hän kuuluu, sekä siitä kansan yleisen kehityksen vaiheesta, johon hänen elinaikansa osuu. On lisättävä: itse tämä kehitys jatkuu tietyssä järkevässä järjestyksessä, ja yksilön, joka haluaa hoitaa perintöään hyvin, joka haluaa edistää kehitystä, jättää tuleville sukupolville enemmän kuin on edellisiltä sukupolvilta saanut, on alistuttava tähän järjenmukaiseen järjestykseen, sillä muuten hän ei saavuta tavoitettaan.

Myös sillä valtiolla, johon hän kuuluu, on kuitenkin edellä esitetyillä perusteilla oikeus vaatia, että tämä tapahtuu. Suhtautuminen kansakunnan aineelliseen omaisuuteen voidaan rinnastaa siihen, miten tähän henkiseen omaisuuteen suhtaudutaan. Jokaisen yksilön oman edun mukaista on tehdä työtä ja hankkia omaisuutta, ja hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa jokaisella kansalaisella pitää olla yhtäläinen vapaus toimia näin. Mutta koska yksilö täten saa samalla osuuden jo olemassa olevaan kansallisvarallisuuteen ja koska hänen yhteiskunnalta saamansa koulutus ja yhteiskunnan hänen työlleen ja hänen hankkimalleen omaisuudelle antama turva antavat hänelle siihen mahdollisuuden, hänellä ei ole oikeutta mielivaltaisesti hävittää omaisuutta. Jos hän ryhtyy polttamaan taloaan tai metsiään jne., hänet estetään toteuttamasta aiettaan, vaikka kenenkään muun omaisuus ei vahingoittuisikaan. Kansakunnan henkiseen omaisuuteen suhtaudutaan tähän verrattavalla tavalla; emme kuitenkaan sano, että suhtautumistapa on sama. Tietämisen piirissä ja vain siinä ihmisellä on vapaus vastata ainoastaan ja vain itselleen. Varmaan hänen velvollisuutensakin on käyttää saamaansa tietämystä omaksi aidoksi hyödykseen. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi ratkaista kukaan muu maallinen tuomari kuin hän itse. Ajatuksen, vakaumuksen vapaus on loukkaamaton. Mutta jos ihminen haluaa välittää tietämystään muille, hankkia vakaumukselleen heidän hyväksymisensä, ollaan tilanteessa, jossa hänen on käytettävä tietämystään sillä tavoin kuin henkistä kansallisomaisuutta edellytetään käytettävän. Niinpä suullisenkin sananvapauden käyttö on valtion valvonnassa. Isä ei saa opettaa lapselleen mitä haluaa; yksilö ei saa välittää toiselle millaisia oppeja tahansa; kukaan ei saa saarnata mielipiteitään torilla, ovatpa ne millaisia tahansa.

Voitaisiin väittää: sananvapaus on yleisinhimillisten näkökohtien perusteella valvonnan alainen. Esim. siveettömien oppien levittäminen ei saa olla sallittua missään. Valta ratkaista, mitkä opit ovat epäsiveellisiä ja mitkä uskonnonvastaisia, kapinallisia, yhteiskunnalle vaarallisia – ei kuitenkaan varsinaisesti kuulu ihmiskunnalle, vaan kansakunnille niiden uskonnon, tapojen, lakien ja valtiomuodon edellytysten mukaisesti.

Väite ”sananvapaus on jokaisen ihmisen luonnollinen oikeus” on näin ollen sekä latteus että tietämättömyyden osoitus. Se ei muutu viisaammaksi, vaikka sitä usein toistellaan. Ja kun kansakunnan vaatimusta painovapaudesta ryhdytään vakavasti perustelemaan tällaisilla katutason fraaseilla, ei selvästikään ymmärretä, mistä on kyse. Olisi tuskin aihetta ihmetellä, jos todistelujen kuulija arvelisi, että painovapaus on tällaisille ihmisille vaarallista vapautta.

Painotuotteissa ilmauksensa saava sananvapaus on maailmassa varsin uusi asia, kuten kaikki tietävät. Vanhan ajan vapaiden valtioiden täytyi tulla toimeen ilman sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjapainotaito saapui maailmaan puolitoista tuhatta vuotta näiden valtioiden tuhon jälkeen. Mikäli kirjapainotaito on hallittu Kiinassa jo hieman aikaisemmin, muu maailma ei kuitenkaan ole tiennyt siitä mitään. Tietämyksen levittäminen painettuna on vielä hiukan enemmän kuin suullinen saarnaaminen torilla. Tämä tiedon levittämisen tapa vaikuttaa tai ainakin voi vaikuttaa laajemmalti eikä vain hetkellisesti, vaan kaikkiin tuleviin aikoihin. Kansakunnan kirjallisuuteen liitettävällä teoksella on mahdollisuus elää paljon pitempään kuin kansakunta itse. Jo käsin kirjoitettu kirjallisuus on osoittanut kykynsä elää läpi vuosituhansien, ja painetulla kirjallisuudella on odotettavissa elinikää siihen asti, että maapallo murskaantuu soraksi – tai modernimman teorian mukaan muuttuu jäämöhkäleeksi.

Tämän paikallisesti ja ajallisesti laajalle ulottuvan vaikutuksensa takia painettu sana on mahti maailmassa ja valtiossa. Mahti on tietysti pohjimmiltaan tietämisen valtaa ohjata ihmisen toimintaa, ja ihmisen on lujasti uskottava, että totuuden tunteminen on mielipidekiistat lopulta voittava mahti. Historia osoittaa kuitenkin sangen selvästi, millaisia ponnistuksia ja taisteluja tämän voiton saaminen on vaatinut. Se osoittaa, että tietämys uusista ihmiskunnan keskuudessa esiin ponnistautuneista totuuksista on kaikkina aikoina ollut harvojen hallussa, harhakäsityksiä taas ovat monet kannattaneet. Kirjapainotaidon keksiminen on moninkertaistanut totuuden voiman esiin pääsemiseen, mutta myös lisännyt harhakäsitysten vastustuskykyä ja levinneisyyttä.

Jokaisen ihmisen itsetunto nousee vastustamaan, jos hänen vakaumukseensa pyritään pakkokeinoilla vaikuttamaan, ja vastustus on sitä kiihkeämpää, mitä enemmän hän rakastaa ja arvostaa totuutta. Hänellä on sisäinen varmuus siitä, että tietämisensä puitteissa hän on ja hänen on saatava olla vapaa kaikesta pakosta, ettei hän löydä totuutta ilman tätä vapautta. Jos hänet pakotetaan tunnustamaan jotakin oppia, mitä tahansa, hän asettuu vastustamaan tätä pakkoa. Omantunnonvapaus on ehdoton vaatimus, ja jonkin uskontunnustuksen vaatiminen lähimmäisiltä on mitä vihattavinta väkivaltaa.

Ja silti: vain harvat ihmiset voivat välttää tähän pakkoon alistumisen. Oppia ei nimittäin tunnusteta pelkästään sanoilla, vaan kaikessa toiminnassa. Tämä koskee ihmisille tärkeimpiä oppeja, niitä, jotka koskevat ihmishengen omaa olemusta. Kukaan ei voi toisen ihmisen toimintatavasta päätellä, uskooko tämä Ptolemaioksen vai Kopernikuksen selitykseen vuodenaikojen vaihtelun syystä. Mutta yksilön vakaumus ihmisen olemassaolon tarkoituksesta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta ilmenee hänen teoistaan. Suhde uskontoon tunnustetaan osallistumalla kirkkoyhteisön elämään, poliittinen usko tunnustetaan alistumalla tietyn valtiomuodon alaisuuteen, käsitys oikeasta ja väärästä osoitetaan noudattamalla tiettyä lakia, käsitys hyvästä ja pahasta noudattamalla tiettyä tapakäytäntöä. Missäpä on se ihminen, joka ei alistu suhteessaan johonkin tai jopa kaikkiin näistä asiaintiloista noudattamaan toimintatapaa, joka ei hänen oman käsityksensä mukaan ole oikea tai ainakaan paras?

Tätä pakkoa ei voi välttää, niin kauan kuin ihmiset elävät yhteiskunnissa, niin kauan kuin yksilö ei halua tai voi irtautua kaikista muista sukukuntansa jäsenistä. Ei voi olla olemassa ihmisjoukkoa, jossa kaikki yksilöt ovat kaikesta täysin samaa mieltä; ei voida säätää lakeja eikä pitää yllä yhteiskuntajärjestystä, jotka eivät pakottaisi jokaista yhteiskunnan jäsentä alistumaan johonkin toimintatapaan vastoin vakaumustaan ja tahtoaan; ja etenkin valtiollisissa asioissa mielipiteet ovat väistämättä aina erilaisia, niin että jonkin puolueen onnistuessa saattamaan näkemyksensä voimaan toinen puolue joutuu alistumaan – esim. uhraamaan omaisuutta ja ihmishenkiä sodassa, jota ei hyväksy.

Lukija on varmasti kanssamme lujasti samaa mieltä siitä, ettei tämä asiaintila ole tilapäinen eikä myöskään perustu pelkkään luonnonmukaiseen välttämättömyyteen. Ei olisi järkevää pitää sitä vain väistämättömänä pahana, jonka lähtökohtia ei tunneta.

Järjenmukainen tietämys on yleispätevää. Ellei yksilö pysty osoittamaan oman käsityksensä oikeellisuutta muille, hänellä on hyvinkin aihetta epäillä sen järjenmukaisuutta. Hänellä on toki esteetön oikeus tästä huolimatta pitää kiinni käsityksistään. Häneltä ei voida ottaa pois tietämisen vapautta. Hän ei voi kuitenkaan vaatia, että maailma antautuisi hänen mielipiteittensä johdettavaksi, vaan asettaessaan oman käsityksensä asioista vastakkain muiden käsityksen kanssa hän joutuu alistumaan edellä juuri kuvaamaamme valtiossa ja yhteiskunnassa vallitsevaan asiaintilaan, nimittäin toimimaan vastoin omaa käsitystään siitä, mikä on oikein. Jos ihminen uskoo hengen maailmassa vallitsevaan järjenmukaiseen järjestykseen ja kehitykseen, hän ei koe tällaista alistumista vaikeaksi. Mutta narri, joka pitää vain omia päähänpistojaan järjellisinä, pitää aina maailmaa järjettömänä, koska se ei hyväksy niitä laeikseen. Tällaisia narreja on runsaasti sellaisten ihmisten joukossa, jotka ovat hankkineet hieman enemmän tietoja kuin suuri massa. Mutta oikeastaan juuri oppiessaan tuntemaan luonnossa ja historiassa ilmenevän järjestyksen, joka on yksilön mielipiteistä ja mielivallasta riippumaton, ihminen oivaltaa, että tietämyskin on jotakin muuta kuin yksilön oma vakaumus. Suuriluuloisinkaan ei pitkään kamppaile luonnossa vallitsevaa järjestystä vastaan. Varsin monet ovat kuitenkin sommitelleet omat teoriansa historiassa, valtiossa ja yhteiskunnassa vallitsevan järjestyksen vastaisiksi. Elämän monenmoisten huolten keskellä uurastava ihminen ei tunne suurtakaan kiusausta siihen. Useinkaan hän ei voi esittää minkäänlaisia vastaväitteitä teorian pätevyyttä vastaan, mutta arvioi sen ”epäkäytännölliseksi” eikä vaivaa sillä enää päätään. Ajattelija, tiedemies, ei pääse asiasta eroon yhtä helposti. Häntä uhkaa alituisesti vaara, että suuret joukot sekoittavat hänet tuohon suuriluuloiseen narriin. Heitä erottaa kuitenkin se seikka, että hän esittää todistelunsa tunnustetussa järjellisessä eli siis tieteellisessä muodossa, ja jos hän on todellinen tiedemies, hän tyytyy siihen, että oppi tunnustetaan oikeaksi tieteen piirissä. Hän tietää, että jos sillä on totuuden arvo, sillä on myös totuudelle kuuluva mahti päästä ennemmin tai myöhemmin yleisesti tunnustettuun asemaan. Ja tämän tapahduttua seuraa myös sen soveltaminen käytäntöön.

Ellei valtiossa olisi minkäänlaista vapautta esittää oppeja, jotka ovat ristiriidassa käytännössä vallitsevan todellisuuden kanssa, seurauksena olisi henkinen kuolema sen rajojen sisäpuolella. Sellainen tilanne on mahdoton, sillä inhimillinen tietämys ei pysy koskaan ennallaan, eikä ihmisten välistä vuorovaikutusta voida estää. Miten liikkumattomalta sivistys näyttääkin esim. Kiinassa, Hindustanissa, Turkin valtakuntaan kuuluvissa maissa ym., tämä liikkumattomuus on kuitenkin vain näennäistä, ja salassa tapahtuvan ajatustyön vaikutukset murtautuvat esiin aika ajoin, kunnes ne joskus uudistavat nyt pysähtyneessä tilassa olevan yhteiskuntajärjestyksen. Euroopassa on jo vuosisatojen ajan tunnustettu ”aatteiden” vallankumouksellinen mahti, eikä missään ole havaittavissa yritystäkään välttyä siltä. Täällä hyväksytään yhä yleisemmin ajatus, että valtion on oltava rakenteeltaan niin vahva, että se sietää kaikki opit. Tämä kuitenkin selvästi edellyttää kyseessä olevan kansakunnan olevan niin sivistynyt, että se pystyy erottamaan totuudenmukaisen opin totuudenvastaisesta. Edellytetään ennen kaikkea sellaista lainkuuliaisuutta, jota mitkään opit eivät järkytä, siveellistä tasoa, jonka kansakunta asettaa oppien totuudenmukaisuuden mittapuuksi ja joka ansaitsee tämän aseman. Tällainen on ihannetila. Historia ei kuitenkaan vielä tunne yhtään valtiota, jossa oppien esittäminen olisi ollut täysin vapaata. Emme tällöin puhu siitä, ettei mikään valtio voi koskaan sallia vapautta uskonnottomaan, epäsiveelliseen, yhteiskunnanvastaiseen opetukseen eikä kasvatukseen. Oppien esittäminen ei kuitenkaan ole muutenkaan ollut missään täysin vapaata. Toistamme: on pyrittävä siihen, että oppien esittäminen saa olla vapaata eikä epätotuus tarvitse muuta kurinpitäjää kuin totuuden äänen. Myönnämme kuitenkin myös: tällainen tilanne kuuluu Jumalan valtakuntaan maan päällä.

Edellä on esitetty sananvapauden väistämättömän rajoittamisen syy. Aina on varmasti olemassa mielipiteitä, jotka eivät hyväksy valtiossa vallitsevaa olotilaa. Älyllinen koulutus ei koskaan ole niin korkeatasoista eikä yleistä, lainkuuliaisuus ja hyvät tavat eivät koskaan ole niin lujasti juurtuneita, etteivät turmiolliset opit voisi saattaa niitä sekasortoon.

Ajatusten levittäminen painotuotteiden välityksellä houkuttelee luonnostaan väärinkäytöksiin, jotka eivät ulotu läheskään yhtä laajalle silloin, kun oppeja levitetään vain suullisesti. Joku yksilö saattaa saavuttaa elämänsä tarkoituksen levittämällä maata kiertelevänä saarnamiehenä jotakin oppia; joku onnenonkija voi ryhtyä kilpasille nälkäisen saarnamiehen kanssa, mutta tyytyy kuitenkin vain siihen suosioon ja vaikutusmahdollisuuteen, jonka hän saattaa kuulijoidensa parissa saada. Painettuun sanaan kohdistuva laskelmointi on aivan toisen suuruusluokan asia. Euroopassa on sijoitettu satoja miljoonia tämän alan teollisuuteen, ja sadattuhannet yksilöt odottavat saavansa toisella tavalla elantonsa painetun sanan välityksellä – tai erehdymmekin: sadat miljoonat ihmiset odottavat sitä, koska jokainen elinkeinonhaara on nykyisin siitä riippuvainen. Me täällä Suomessa seuraamme päivittäin kiivasta kamppailua suojatulleista – monista muista painotuotteissa esitetyistä elinkeinohuolista puhumattakaan. Jos voitaisiin sanoa: painotuotteilla pyritään vain valistamaan, jalostamaan lähimmäisiä, paljastamaan totuus, lujittamaan yhteiskuntajärjestystä ja lainkuuliaisuutta, virittämään isänmaallisuutta yksimielisiin ponnistuksiin isänmaan parhaaksi – jos näin voitaisiin totuuden­mukaisesti sanoa, voitaisiin myös pidäkkeettömämmin vaatia kaikkien rajoitusten poistamista. Kukaan ei kuitenkaan voi antaa tuollaista vakuutusta selvät tosiasiat silmiensä edessä. Päinvastoin: oman edun tavoittelu ja kaikki ihmisen intohimot ovat vallanneet myös kirjapainot; ja monikin vapauden ritariksi luultu hahmo on huonomaineisen Dolgorukovin tavoin osoittautunut vain katalaksi maanteiden ritariksi, joka ahdistelee lahjottavalla kynällään kunniallisia ihmisiä haaliakseen rahaa itselleen. Toiset verottavat rahansa siltä joukolta, joka omassa matalamielisyydessään nauttii nähdessään, että ylhäiset vedetään lokaan; tuon joukon huono omatunto kevenisi, jos se voisi uskoa, ettei ihmiskunnassa ole olemassakaan mitään jaloa eikä ylevää.

Ei tarvitse todistella sitä, miten suuresti tämä asioiden tila on vaikuttanut sananvapauden rajoituksiin. Toisaalta on kuitenkin kiistatonta, että painovapauteen liittyneet aineelliset edut ovat tukeneet varsin voimakkaasti sananvapauden vaatimista. Kirjanpainajan ja kirjakauppiaan ammattien ohella kirjailijankin ammatilla on oltava oikeutensa kansalaisyhteiskunnassa. Epäilemättä myös esim. sensuuri merkitsee samalla elinkeinovapauden rajoitusta. Siihen kohdistuva katkeruus ei ole todellakaan ollut vähäisintä niiden piirissä, joilta se on vienyt leivän suusta. Kysymystä sananvapaudesta ei voida kuitenkaan tarkastella taloudellisen lainsäädännön näkökulmasta. Sen olemassaolon tarkoituksena ei ole ruumiillisen, vaan henkisen tarpeen täyttäminen.

Jos edellä esitetty selvitys tunnustetaan oikeaksi, kunkin maan painovapauden asteen määrittelyyn ei ole käytettävissä muuta mittaa kuin kyseessä olevan kansakunnan jo saavuttama älyllisen ja moraalisen sivistyksen taso. Jos siis halutaan esittää todisteita painovapauden ankaraa rajoittamista vastaan, todistelu on suoritettava kyseessä olevan kansakunnan sivistyksen tasoon vedoten. Tätä todistelua ei toki voida suorittaa esittämällä todistuksia lukutaidon yleisyydestä jne. Sitä ei aina voida suorittaa edes perustelemalla asiaa kansan jo olemassa olevan kirjallisuuden laadulla. Esim. Englannin kirjallisuuden tasoa ei voida selvästi määritellä korkeammaksi kuin ranskalaisen eikä myöskään päinvastaista määrittelyä tehdä. Eikä kukaan silti varmaankaan epäile, että Englanti pystyy paremmin kestämään painovapauden kuin Ranska. Ensiksi mainitussa maassa painovapauslait ovat jopa ankaria, mutta kokemus on osoittanut, ettei niitä tarvitse soveltaa käytännössä, tai yleinen mielipide on useissa tapauksissa tehnyt niiden soveltamisen mahdottomaksi, kun se taas toisissa tapauksissa on itse pakottanut painovapauden väistymään. Englannissa on esim. hyökkäilty kristinuskon oppeja vastaan, ja sieltä 1700-luvun ranskalaiset Voltaire etunenässä lainasivat samantapaisiin hyökkäyksiin tarvitsemansa aseet, jotka he ovat sitten luovuttaneet saksalaisille. Ja silti suuri määrä tämän luonteista kirjallisuutta on päässyt julkisuuteen sensuurin ja painokanteiden suojelemassa Saksassa, kun tällaiset julkaisut taas ovat näihin päiviin asti olleet Englannissa melko harvinaisia. Tällaisten tekstien kirjoittamista ja levittämistä on nimittäin Englannin ylhäisimmissäkin yhteiskuntapiireissä pidetty jotenkin alhaisena. Englannin suuri runoilija Byron julistettiin pannaan, koska hän hyökkää kirjoituksissaan kirkkoa ja sen oppia vastaan, mutta ehkä vieläkin tärkeämpi peruste oli se, että hän osoittaa niissä, ettei hän usko naisten hyveellisyyteen, ja peittää runon kukkien alle siveettömyyden. Saksassa on tuomittu tämä suhtautumistapa tekopyhyydeksi ja muistutettu tapauksista, joista paljastuu samoissa yhteiskuntapiireissä ilmenevä siveettömyys. Tämä on kuitenkin turhaa. Onhan selvää, että ovatpa tavat millaisia tahansa, epäsiveellisyyden julkinen hyväksyminen on törkeyttä ja lisää uuden synnin entisten jatkoksi. Ranskassa on vallankumous yhä valmiina odottamassa. Olemassa olevaa valtiojärjestystä pitävät yhä kyseenalaisena yhtäältä muita hallitsijasukuja kannattavat puolueet, toisaalta sosialistiset suuntaukset. Kukaan ei varmaankaan epäile sitä, että noissa oloissa painovapauteen liittyy paljon enemmän vaaroja kuin Englannissa, missä kansa on kiintynyt hallitsijasukuun eikä työtätekevien luokkien ankarinkaan hätä pysty aiheuttamaan edes yhtäkään väkivaltaista rikkaiden omaisuuden anastusta, saati poliittista liikehdintää.

Kansakunnan sivistys ilmenee kuitenkin myös sen julkisissa laitoksissa. Jos sananvapautta tarkastellaan suhteessa näihin, huomataan helposti, että kansalaisilla voi olla vapautta myös oloissa, joissa sananvapautta rajoitetaan. Olisi varmaankin vaikeata todistaa, että henkilökohtaisen koskemattomuuden ja omaisuuden turva olisi ollut suurempi Englannissa kuin esim. Preussissa ja useimmissa Saksan valtioissa, joissa myös ennakolta ehkäisevä sensuuri on toiminut viime aikoihin asti. Perustuslaillinen valtiojärjestys ei kuitenkaan ole nykyisin ajateltavissakaan ilman painovapautta. Antiikin vapaissa valtioissa sananvapautta käytettiin toreilla pidetyissä kansankokouksissa. Tämä oli mahdollista valtioissa, joissa poliittiseen toimintaan oikeutetut kansalaiset sisältyivät yhden kaupungin väestöön – ja kaupungin asukkaistakin suurin osa oli osallistumisoikeutta vailla olevia vapaita asukkaita tai orjia. Kristityssä valtiossa, jossa kaikkien yhdenvertaisuus Jumalan edessä tajutaan ja tunnustetaan ja jossa näin ollen kansalaisten tasa-arvoisuus on järjen ehdoton vaatimus, tuollaista rajausta ei voida jo tästäkään syystä tehdä. On sanottu: modernien valtioiden alueellisen laajuuden ja väestömäärän takia tiedonvälitys painotuotteiden avulla on välttämätöntä. Aiheellisemmin voitaisiin sanoa: mainittu kristinuskon oppi tekee nämä suuremmat vapaat valtiot mahdollisiksi. Eikä ole vaikeata osoittaa, että kirjapainotaidon kaltaiset keksinnöt eivät ole sattumanvaraisia, vaan niihin johtavat kansojen henkiset tarpeet. Keksintö syntyi, kun uskonnollisen tietämyksen tarve heräsi suurten kansanjoukkojen keskuudessa ja kun keskiajan skolastinen tietämys ei enää tyydyttänyt kirjallisesti sivistyneitä ja kirjallista sivistystä tavoittelevia yhteiskuntaluokkia.

Joudumme jättämään sivuun kysymyksen, johtaako sananvapaus vapaaseen valtiomuotoon vai tekeekö päinvastoin tämän olemassaolo sananvapauden mahdolliseksi. Historia opettaa niiden kehittyneen rinnakkain. Ja aivan varmaa on, ettei minkäänlaista perustuslaillista vapautta voi olla olemassa ilman sananvapautta – eikä tätä voi modernissa eurooppalaisessa valtiossa olla ilman painovapautta.

Olemme edellä puhuneet vaalioikeudesta ainoana tapana, jolla kansan suuri massa käyttää perustuslaillisissa valtioissa poliittisia oikeuksiaan, ja tähän liittyvistä hankaluuksista. Kun järkevä yleinen mielipide voi silti tuollaisissa oloissa vaikuttaa tehokkaasti perustuslaillisten valtioiden lainsäädäntöön ja hallitsemiseen, tämä johtuu kokonaan painetusta sanasta. Ellei tietämys poliittisista asioista ja kulloinkin ratkaisevan tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä leviäisi sen välityksellä valitsijoiden keskuuteen ja tavoittaisi heistä melkoista osaa, näitä kysymyksiä koskevan järkevän mielipiteen syntyminen olisi mahdotonta. Samoin ehdokkaiden ominaisuudet, heidän koko poliittinen menneisyytensä, jäisivät pimeään, ja vaalit olisivat kokonaan kansaa kiihottavien puhujien hallinnassa. Myöskään itse kansanedustuslaitoksissa ei voi syntyä yhteneväistä, järkeviin perusteisiin nojautuvaa mielipidettä, ellei sellaista ilmene jo ennen niiden kokoontumista painotuotteiden välityksellä asioista käydyssä keskustelussa. Muuten niissäkin hallitsee yksi kasti tai yksi puolue. Englannin parlamentti oli viime vuosisadan puoliväliin saakka ministereiden mielensä mukaan ohjailema korruption pesä, koska parlamentin keskusteluista ei saanut julkaista tietoja. Kielto on tunnetusti yhä voimassa, mutta kukaan ei voi tai ei halua saattaa sitä käytännössä toteutumaan. Vapauden ajan Ruotsin lahjontajärjestelmä, joka oli vielä häpeällisempi, koska siinä liikuteltiin ulkomaista rahaa, ei varmastikaan olisi voinut pysyä pystyssä sananvapauden vallitessa. Vuonna 1766 voimaan saatettu painovapaus epäilemättä auttoi Kustaa III:ta kaatamaan tuon järjestelmän. Vallankumouksen myötä kuitenkin valitettavasti katosi myös painovapaudelle annettu lain takuu.

Lopetamme tähän tämän tarkastelun, jonka vajavuudet suhteessa aiheen tärkeyteen ja sisällölliseen runsauteen pyydämme lukijaa suopeasti suomaan anteeksi. Myöhemmin julkaistavassa artikkelissa aiomme soveltaa edellä sanottua Suomen oloihin. Valitettavasti meidän on lukeuduttava niihin, jotka eivät suhtaudu ylen toiveikkaasti sananvapauden toteutumiseen lähimmässä tulevaisuudessa. On lapsekasta uskoa, että millekään maailman kansalle on suotu sellaista onnea, että se voi vain ojentaa kätensä poimiakseen kaikki Hesperian hedelmät [Hesperia antiikin Kreikassa = kaukainen länsi; tarun tuntemat omenat kasvoivat siellä onnellisten hesperidien puutarhassa]. Olemme jo aiemmin muistuttaneet, että on välttämätöntä pitää mielessä Suomen riippuvuus oloista, joiden muuttaminen ei ole Suomen kansan vallassa. Myös itsenäiset, mahtavammat valtiot ovat nekin vaihtelevassa määrässä samaan tapaan riippuvaisia tietyistä historian luomista oloista. Mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia minkään kansan ei pidä nojautua toiveissaan mihinkään muuhun kuin seikkoihin, joista se pystyy itse huolehtimaan. Valitettavasti tässä maassa ei aina ole menetelty eikä menetellä näin. Jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi havaita. ettei tämä voi tuottaa muuta kuin onnettomuutta. Ajattelemattomat huvittelevat kiljumalla tyhjää; maa saa kärsiä siitä, koska ajattelevilta ihmisiltä on puuttunut rohkeutta tuollaisen menon julkiseen vastustamiseen.

J. V. S.

 

 

Vertailu