Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1862: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

M. Alexander Castrén's Reisen u. Forschungen V. Kleinere Schriften [M. A. C., Matkoja ja tutkimuksia 5. Lyhempiä kirjoituksia]. Pietari 1862.

 

Tämä nide päättää sarjan, ja sen on toimittanut sarjan muutkin osat julkisuuteen saattanut akateemikko Schiefner, niin Castrénin muiston kuin Suomenkin kannalta ansioitunut mies. Matkakuvaukset käsittävät kaksi osaa, kahdessa osassa on julkaistu kansatieteelliset ja tarustoa koskevat luennot, ja käsillä oleva osa on julkaisuohjelman tämän jakson viides. Ohjelman toisessa jaksossa julkaistaan seitsemässä osassa kieliopilliset ja sanastotyöt, joiden piiriin kuuluu kahdeksan kieltä: samojedi, ostjakki [hanti], jeniseiostjakki [keti], kotti, koibaali, karagassi, tunguusi [evenki] ja burjaatti. Castrén oli itse julkaissut syrjäänin [komin] ja tšeremissin [marin] kieliopin, kuten tunnettua. Kun tähän lisätään lappi [saame], viro ja suomi, jotka tietysti olivat keskeisessä asemassa Castrénin tutkimuksissa ja joiden rakennetta koskevia tutkielmia sisältyy tähän viidenteen osaan, voidaan todeta Castrénin valaisseen töissään kolmeatoista kieltä, joista eräät vasta hän toi tieteen tuntemuksen piiriin. Tähän voidaan vielä lisätä tieto, että merkittävin näistä kielitieteellisistä töistä, samojedin kielen kielioppi, käsittelee tämän kielen viittä eri murretta. [Nykykäsityksen mukaan ko. murteet ovat eri kieliä.]

Osan tämän niteen sisällöstä Castrén julkaisi itse jo elinaikanaan. Tähän aineistoon kuuluvat kaksi H:fors Morgonbladissa julkaistua kirjoitusta, kolme Suomi-aikakauskirjassa julkaistua tutkielmaa, erikseen painettu eräässä kirjallisessa illassa Helsingissä 1849 pidetty esitelmä ”Missä oli Suomen kansan kehto?” sekä Kalevalan ruotsinnoksen esipuhe. Castrénin väitöskirja ”De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et Lapponica” on painettu alkuperäisessä asussaan, erinomainen lisäopinnäyte ”De affixis personalibus linguarum Altaicarum” saksankielisenä käännöksenä.

Ennen julkaisemattomia ovat:

”Katsaus suomalaisten jumalaoppiin ja taikuuteen”, esitelmä, joka luultavasti pidettiin jo syksyllä 1838 Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa;

”Jälkikirjoitus Hämeeseen tehdyltä matkalta”. Julkaisija ei ole varma siitä, tapahtuiko matka 1840 vai 1841. Sisältö osoittaa matkan tapahtuneen toukokuussa, ja kirjoittaja mainitsee edessä olevasta matkastaan Lappiin. Hän aloitti ensimmäisen Lapin-matkansa 13. kesäkuuta 1838 Torniosta ja myöhemmän matkansa marraskuussa 1841 Kemistä. Näyttää siis todennäköiseltä, että kirjoitus on peräisin jo vuodelta 1838. Siinä on muitakin piirteitä, joiden perusteella se kuuluu kirjoittajan ensimmäisiin kirjallisiin töihin;

Ote Kuolajärveltä [Sallasta] 3. jouluk. 1841 lähetetystä kirjeestä;

Otteita Kalevalaa käsittelevistä luennoista, jotka on pidetty kevätlukukaudella 1841;

Kaksi suomen kieliopin kurssin luentoa vuodelta 1844;

Johdanto Kalevalaa käsitteleviin luentoihin vuodelta 1851;

”Tietoja Mezenjoen valuma-alueen vesioloista” vuodelta 1845. Tämä on luonnos Pietarin Tiedeakatemian pyynnöstä laadittuun raporttiin, joka näyttää joutuneen kadoksiin.

Näyttää merkilliseltä, että hra Schiefner on pystynyt julkaisemaan saksalaisena käännöksenä nämä kirjoitukset, joita ei ole vielä alkukielellä julkaistu. Alkuperäisen laitoksen, Castrénin ruotsinkielisten koottujen teosten ”Resor och forskningar” kuudes osa on parhaillaan painossa, ja hra Schiefner on voinut käyttää hyväkseen jo painettua aineistoa. Koska toivomme saavamme pian esiteltäväksemme ruotsinkielisen laitoksen, jätämme tuonnemmaksi lähemmän selvityksen kummankin teoksen yhteisestä sisällöstä.

Muistutamme tässä vain siitä, että käännetyt Castrénin elinaikana julkaistut tutkielmat on jo julkaistu ”Resor och forskningar” -teoksen 5. osassa [oik. Nordiska resor och forskningar, Matkoja ja tutkimuksia pohjoismaissa], johon myös [professorin]väitöskirja altailaisten kielten persoonapäätteistä on painettu alkuperäisenä. Kalevalan esipuhetta ei sarjaan painateta, eikä ruotsalaiseen laitokseen myöskään sisällytetä hra Schiefnerin vuoden 1836 H:fors Morgonbladista kääntämää kirjoitusta ”Muutamia sanoja Kalevalasta”, koska nyttemmin on ryhdytty perustellusti epäilemään, onko se todella Castrénin kirjoittama.

Kukapa suomalainen ei iloitse nähdessään, miten huolellisesti kaikki Castrénin kynästä lähtenyt teksti on koottu saksankieliseen laitokseen ja saatettu ulkomaalaisten ulottuville. Siitä saadaan suureksi osaksi kiittää hra Schiefnerin vaivannäköä. Sen lisäksi, että hän on käyttänyt vuosia teosten julkaisemiseen, hänen mielipiteensä on luultavasti ratkaisevimmin vaikuttanut siihen, että Pietarin tiedeakatemia päätti kustantaa tämän laajan laitoksen. Vaikea on silti olla sanomatta, että julkaiseminen täällä Suomessa omin varoin ja omalla työllä olisi ollut toivottavaa. Tämä ei ole käynyt päinsä, mikä johtunee ensisijaisesti siitä, ettei täällä ole ollut ketään, joka olisi perehtynyt uralilais-altailaisiin kieliin niin syvällisesti kuin julkaisutyö on edellyttänyt. Tämä taas johtuu siitä, ettei kukaan ole päässyt niihin syventymään, koska valtiontaloutemme hoidossa ei ole tapana ohjata varoja tieteellisiin tarkoituksiin. Castrénkin suoritti matkansa enimmäkseen venäläisen rahoituksen varassa. Palkkaa nauttiva tiedeakatemian jäsen voi häiriöittä keskittyä erikoistutkimuksia edellyttävään työhön, jollaisen hra Schiefner on tehnyt. Tässä maassa kenelläkään ei ole sellaista asemaa. Jo teoksen pelkkä painatus maksaa hyvinkin 6 000–7 000 ruplaa. Ja mistä nämä varat otettaisiin?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksesta voi havaita, että se on nyttemmin rohkaistunut anomaan määrärahoja kalliimpien teoshankkeiden toteuttamiseen; ja määrärahoja onkin myönnetty. Tiedeseura olisi ehkä voinut olla yhtä rohkea, kun kyseessä olivat Castrénin teokset. Vaikka ruotsinkieliseen laitokseen eivät sisällykään laajemmat kielitieteelliset työt, jotka on tarkoitettu pelkästään oppineiden käsiin, senkin julkaiseminen on jäänyt yksityishenkilöiden kunnianosoitukseksi hänelle. Julkinen valta ei ole katsonut olevansa mitään velkaa Catrénin muistolle eikä maan kunnialle.

Maassa ei ole myöskään yhtään viranomaista, joka olisi saanut hoidettavakseen tieteiden, kirjallisuuden ja taiteiden edistämisen. Muissa maissa tällaista toimintaa harjoitetaan sisä- tai uskonto- ja opetusministerin esityksestä. Suomessa kenellekään henkilölle ei ole annettu tätä tehtävää.

 

Kalevala. Lyhennetty laitos. Tärkeämmillä selityksillä koulujen tarpeeksi varustanut E. L. – Helsingissä 1862. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 27. osa.

 

Tämä teos on Kalevalan kerääjän ja julkaisijan lahja Suomen koulukirjakirjallisuudelle, hänen sitkeän uutteruutensa uusi tulos.

Esipuheessa kerrotaan, että Kalevalan 2. painos on jo myyty loppuun. Mutta vaikka se olisikin kirjakaupoista saatavissa, se on sekä liian laaja oppikoulujen lukukirjaksi että liian kallis. Runojen sisällössä on myös paljon nuorison luettavaksi sopimatonta ja toisaalta sellaista tekstiä, joka ei paljonkaan kiinnosta nuoria liiallisen laveutensa takia tai esitellessään muinaissuomalaisten filosofisia pohdiskeluja ja maagisia käsityksiä. Tästä syystä julkaisija on valikoinut sen aineksen, jota hän on pitänyt tarpeellisena ja soveliaana tähän tarkoitukseen, ja helpottaakseen lyhennysten tekemistä samalla käyttänyt teksteistä sellaisia vaihtoehtoisia muotoja, joita ei ole sisällytetty täydelliseen laitokseen. Laajuus on näin voitu supistaa hieman runsaaseen 2/5:een teoksen koko laajuudesta. Tämän lyhentämisen periaatteena näyttää havaitaksemme olleen vain kertovan aineksen säilyttäminen ja siis kuitenkin itse tarinan täydellinen kertominen.

Esipuheessa osoitetaan karjalan murteen tärkeimmät muista murteista poikkeavat ilmaisutavat sekä runojen säerakenteen poikkeamat proosassa tavallisesta sanojen tavutuksesta. Viimeksi mainittua seikkaa koskevat tiedot on esitetty sangen lyhyesti ja selkeästi. Tekstiin on lisäksi liitetty 1) osasto ”Selityksiä”, jossa selitetään säkeiden merkityksiä ja epätavallisempia kielellisiä ilmaisuja, ja 2) sanasto, johon on otettu sekä henkilön- ja paikannimiä että myös muita sanoja, osaksi sellaisia, jotka puuttuvat Eurénin sanakirjasta, ja lisäksi myös siihen sisältyviä sanoja, joiden tässä tapauksessa tavallisuudesta poikkeava merkitys on selitetty. Julkaisija on tässä osastossa esittänyt vertailuja muiden sekä vanhojen että nykykielten samalta kuulostaviin sanoihin.

Periaatteista, joita noudattaen Kalevala on muokattava tällaiseksi koulupainokseksi, voidaan olla eri mieltä. Selvältä näyttää, että eeppisesti lavea runo menettää runollista ominaisluonnettaan. Verrattaessa esim. 12. runoa havaitaan koulupainoksen sisältävän vain sen ainoan tiedon Lemminkäisestä, että hän on lähdössä Pohjolaan nähdäkseen ”onko neittä Pohjolassa”, mutta kertomatta jäävät muut aikeen tavoitteet: ”soan oluen” juominen ja kultasaaliin havittelu; tämän takia on jätetty pois suuri osa keskustelusta äidin kanssa ja hänen eri muodoissa toistamansa varoittelu. Samoin Lemminkäinen saapuu heti Pohjolan emännän taloon käymättä ensin kahdessa muussa, joissa hän kyselee ”rinnukseni riisujata” ja saa lyhyitä vastauksia jne. Voidaan kysyä, eikö olisi yhtä hyvin voitu jättää pois kokonaisia jaksoja, esim. Kullervo-runot, ja säilyttää eeppisen runon runollinen ulkoasu. Oppilas oppii toki nyt tuntemaan runoteoksen koko sisällön pääpiirteet; on kuitenkin kysyttävä, onko se säilyttänyt häneen vetoavan runollisen viehätyksensä ja onko lukeminen herättänyt hänessä halun oppia tuntemaan teos kokonaisuudessaan.

Toinen kysymys on: milloin suomen kieltä opiskellaan oppikoulussa? Ennestään käytännön suomea osaavat oppilaat voivat oppia jotakin suomen kielelle varatun niukan tuntimäärän puitteissa. Mutta elleivät oppilaat kieltä osaa, opetus ei ennättäne päästä kieliopillisten muotojen selvittämistä pitemmälle.

Ja kun tavoitteena on kielen suullisen ja kirjallisen käyttämisen taito, oppituntien määrän lisääminen nykyisestä kolminkertaiseksikaan ei riitä. Jo kauan on odotettu, että pakollinen venäjän opiskelu katoaisi alkeisoppilaitoksista. Asiasta on tehty esitys; kukaan ei kuitenkaan tiedä, mistä syystä ratkaisu viipyy. Nykyisin voitaneen olla varmoja siitä, ettei kysymys raukea saamatta myönteistä ratkaisua, kun jo on luotettavasti selvitetty, ettei tämän kielen opiskelulla ole käytännöllistä päämäärää, vaan pakollisen tutkinnon läpäisemisen jälkeen tiedot unohtuvat muiden hyödyttömien asioiden tavoin. Silti tällä opetuksella yhä rasitetaan muutenkin kieliopinnoilla ylikuormitettua koulunuorisoa; ja tulevat lakimiehet käyttävät yliopistossakin yhä kalliita lukukausia ja vielä kalliimpaa aikaa suoriutuakseen venäjän kielen tutkinnostaan – ehkä korvatakseen tällä kalliisti ostetulla taidollaan sen, etteivät he osaa oman kansansa kieltä, kansan, jonka oikeusasioita he joutuvat hoitamaan. Pitäisi olla helposti käsitettävissä, ettei tällaisten uudistusten toteuttamisessa saa viivytellä. Kun kerran on tultu vakuuttuneiksi siitä, että työhön käytetty aika ja vaivannäkö menevät hukkaan, pitäisi jokaisen kuluvan päivän muistuttaa siitä vääryydestä, jota viivytys merkitsee nousevalle sukupolvelle.

Heti kun venäjän kieli katoaa pakollisten oppiaineiden joukosta, löytyy varmaankin aikaa suomen kielen opetukselle. Suomen kielen ottaminen opetuskieleksi jossakin oppiaineessa käy silti välttämättömäksi. Eihän oppilas pelkkien luku- ja kirjoitusharjoitusten avulla koskaan saavuta sellaista kielen hallintaa, jota hän tulevana pappina tai lakimiehenä tarvitsee.

On havaittu viisaaksi ottaa suomi ainoaksi opetuskieleksi Jyväskylän oppikoulussa, jossa nykyisin on lukioluokkiakin. Tästä selvästikin seuraa, että tämän oppilaitoksen entiset oppilaat jäävät pysyvästi tiedoiltaan muista lukioista valmistuneita heikommiksi. He pystyvät oppimaan koulun kurssiin kuuluvat läksyt yhtä hyvin kuin viimeksi mainitutkin, mutta tähän tasa-arvoisuus pysähtyykin. Suomenkielistä kirjallisuutta ei ole. Suomi ei ole kieli, jolla voidaan hankkia korkeampaa kirjallista sivistystä. Tässä mielessä venäjän osaaminen on hyödyllisempää. Mutta jos venäjä olisi opetuskielenä maassa, voidaan hyvin käsittää, millaista tulevaisuuden sivistys olisi. Ruotsi on tässä maassa henkisen sivistyksen välittämisen kieli. Suomella on toistaiseksi vain käytännöllistä merkitystä, sitä on osattava käyttää suullisesti ja kirjallisesti. Eikä käytännössäkään vielä silti tulla toimeen ilman ruotsia. On kuitenkin vähäjärkistä väittää, että ihminen voi saada alkeisopetuksensa tietyllä kielellä ja sitten jatkaa kouluttautumistaan tästä kielestä riippumatta. Nurinkurisemmin asioita ei ainakaan voida järjestää kuin valitsemalla opetuskieleksi se ainoa kieli, jolla ei voida hankkia minkäänlaista sivistystä koulun seinien ulkopuolella. Mitä sitten olisi pitänyt tehdä? Olemme jo kauan sitten esittäneet mielipiteemme tästä asiasta. Suomen olisi pitänyt tulla opetuskieleksi parissa aineessa, mikä on arvioitu välttämättömäksi, jotta oppilas totutettaisiin sen käyttämiseen sivistyneellä tavalla sekä puhuttuna että kirjoitettuna. Ruotsi olisi pitänyt säilyttää muiden aineiden opetuskielenä. Jyväskylän koulusta olisi voinut tulla tässä suhteessa mallikoulu. Nyt se on vain merkityksetön erikoisuus. Kokemus vielä osoittaa tämän käsityksen oikeaksi. Opetus kummallakin kielellä on välttämätöntä jopa käsityöläiskouluissakin. Puhtaasti suomenkielisen koulun käynyt oppilas jää näilläkin aloilla tiedoiltaan ruotsinkielisen koulun oppilasta heikommaksi. Onhan viimeksi mainitulla tukenaan kirjallisuus – ja tilaisuus sivistäviin keskusteluihin; ensiksi manitulta nämä molemmat edut puuttuvat.

Maan muissa kouluissa on toimittava toisin kuin Jyväskylän koulussa. Nykyistä tilannetta ei voida puolustaa. Yliopistosta lähtee pappiskokelaita, jotka eivät ole koskaan nähneet suomenkielistä Raamattua tai katekismusta. Heille opetetaan suullista esitystaitoa ja uskonopin kansanomaista opettamista kielellä, jota useimmat heistä eivät koskaan joudu käyttämään saarnoissaan eivätkä muussa uskonnonopetuksessa. Moni heistä ei osaa Isä meidän -rukousta eikä Herran siunausta tulevalla virkakielellään. Sama koskee tulevia lakimiehiä ja hallintovirkamiehiä. Parhaatkaan heistä eivät osaa kirjoittaa velkakirjaa eivätkä minkäänlaista kuittia suomeksi. Yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan nuoriso on kiitettävää isänmaallisuutta osoittaen itse vaatinut suomen kielen tutkintovaatimusten korottamista.1 Tutkintosuoritukset vastaanottava professori voi toki ilman muuta korottaa vaatimuksia johonkin rajaan saakka; ja etenkin tutkinnon suorittajat voivat vapaasti opiskella kuinka perinpohjaisesti tahansa ja saada taidostaan arvosanan. On toki silti aiheellista, että vähimmäistaso määritellään lailla. Kun suuri joukko ihmisiä velvoitetaan toimimaan vain oman vapaaehtoisen päätöksensä perusteella ja valvova henkilöstö vaihtuu koko ajan, menettely voi helposti jäädä tuloksettomaksi, jos houkutukset velvoituksen laiminlyömiseen ovat suuret. Ja tutkinnon suorittaminen mahdollisimman nopeasti ja vain vähimmäisvaatimukset selvittäen on usein köyhyyden takia aivan välttämätöntä. Kun kouluissa käytetään enemmän aikaa suomen kielen opiskeluun ja tehdään enemmän työtä asian hyväksi, tutkinnon läpäiseminen yliopistossa on helppoa. Mutta paljon voitaisiin saada aikaan senkin perustan varassa, joka nykyisillä ylioppilailla on, jos nykyisin venäjän kielen tutkintoon valmistautumiseen käytetty aika saataisiin käyttää maan oman kielen oppimiseen. Nykyinen tilanne on sekä järjenvastainen että kansallistunnetta loukkaava. Osaksi tästä saadaan kiittää vuonna 1855 asetettua koulukomiteaa, jonka jäseniksi nimitettiin maan piispat ja eräitä muita teologeja.

 

Juridiskt album utgifvet af Robert Lagus. 3:e häftet [R. L. (julkaisija), Oikeustieteellinen albumi, 3. vihko]. H:ki 1862.

 

Tämä albumi näyttää muuttuvan vihko vihkolta mielenkiintoisemmaksi. Julkaisija on mielestämme valinnut oikean tien, kun hän ei ole tehnyt julkaisusta lakimiehille suunnattua kirjallisuuslehteä tai hakuteosmaista käsikirjaa, vaan valinnut sisällön pitäen silmällä koko sitä yleisöä, jota kiinnostavat isänmaamme oikeusolot. Ja valistuneen kansan keskuudessa tämä yleisö on varmaankin melko laaja. Epäilemättä kirjanen saakin merkittävän suuren levikin.

Vihkossa julkaistaan jatkoa kahteen edellisissä vihkoissa aloitettuun artikkeliin, jotka ovat ”Siperian-rangaistuksen historia” ja ”Yhtä ja toista niin vanhemmista kuin uudemmistakin kirjapainotoimintaa koskevista säädöksistämme”, joista ensiksi mainittu päättyy tässä vihkossa. Tässä jatko-osassa selvitetään, että vaikka keisari Aleksanteri I oli nimenomaan siirtänyt päätöksen tekemisen maan valtiopäiville, asia otettiin kuitenkin esiin pian Nikolai I:n valtaistuimelle nousun jälkeen. Tällöin ei kuitenkaan enää ollut kyse elinkautisvangeista yleensä, vaan sellaisista törkeiden rikosten takia hengen menetykseen tuomituista rikollisista, jotka hallitsija armahtaa kuolemanrangaistuksesta. Armahduksista asian käsittely sai alkunsakin. Keisarinna Katariina II:n ajasta saakka on perinteenä ollut, etteivät Venäjän hallitsijat vahvista muista kuin poliittisista rikoksista annettuja kuolemantuomioita. Suomen alamaisten armahdusasioissa jouduttiin siihen vaikeaan tilanteeseen, että raskaimpien rikosten tekijät saivat saman rangaistuksen, elinkautisen vankeus- tai kuritushuonetuomion, joka annetaan paitsi tappoon syyllistyneille myös parantumattomille varkaille. Tämän yhtäläisyyden välttämiseksi ehdotettiin tuolloin Siperiaan lähettämistä. Se tarkoitettiin varmaankin linnavankeutta ankarammaksi rangaistukseksi; sellainen se ei kuitenkaan itse asiassa käytännössä ole. Kun kysymys oli saanut miespuolisten rikollisten osalta ratkaisunsa keisarillisella määräyksellä 1826, tuli naispuolisten rikollisten vuoro 20 vuotta myöhemmin. Keisarillinen senaatti, joka oli puoltanut törkeistä rikoksista kuolemaan tuomittujen karkotuksia, ei puoltanut naisten karkottamista ja esitti perustelut kannanotolleen. Nämä naiset oli tuon välikauden aikana armahduksen yhteydessä tavallisesti tuomittu pidettäväksi kahleissa kehruuhuoneen [naisten pakkotyölaitoksen] yksinäissellissä. Kun 1847 virisi kysymys tällaisten naisvankien karkottamisesta, näyttää kahdeksan tällaisen tuomion saanutta naista olleen Lappeenrannan kehruuhuoneessa. Kun karkotuksen torjuva senaatin lausunto oli saapunut tuolloiselle kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menšikoville, hän kehotti kirjallisesti keis. senaattia ottamaan asian uudelleen käsiteltäväksi selittäen kirjeessään, ettei naisia lähetetä kaivoksiin, vaan kruunun tehdaslaitoksiin ja he voivat ajan mittaan päästä vapaan siirtolaisen asemaan. Nyt karkotusratkaisua puollettiin. Samaan kenraalikuvernöörin kirjeeseen sisältyy myös se merkillisyys, että Hänen Majesteettinsa tarkoituksena oli ollut mahdollisuuksien mukaan soveltaa Suomessa keisarikunnan lakeja. Tällaisen tarkoituksen olemassa­oloon voi kylläkin suhtautua epäillen, erityisesti sen takia, että keisari tunnusti asian kuuluvan maan valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja halusi päätöksensä olevan voimassa vain ”toistaiseksi ja siihen saakka”, kun kysymys voitiin kokonaisuudessaan ratkaista laillisessa järjestyksessä.

Sittemmin on suuri joukko sekä mies- että naispuolisia linna- ja kuritushuonevankeja kuljetettu omasta pyynnöstään Siperiaan siirtolaisiksi.

Tästä asiasta ei voida sanoa muuta kuin todeta, että tämä hätäkeino voi olla hyväksi näille onnettomille. Olisi kuitenkin pidettävä huolta siitä, että heidät kaikki karkotetaan samalle seudulle. Ja heidän isänmaansa ehdoton velvollisuus on huolehtia siitä, että he saavat papin, jumalanpalvelustoimituksia ja opetusta. Paheksumatta ei voi lukea senaatin 1826 antamasta lausunnosta tätä koskevaa kohtaa: että nimittäin papin palkkaaminen kaivoksiin lähetettyjä varten tulisi liian kalliiksi, joten Hänen Majesteettiaan pyydetään armollisesti määräämään, että kreikanuskoinen pappi saisi käydä karkotettujen luona sairaustapauksissa ja kuolinvuoteen ääressä.

Kirjapainolaitosta koskevien säädösten historiikki jatkuu tässä vihkossa vuodesta 1809 vuoteen 1845. Tällä kaudella alistettiin kaikki painotuotteen sensuuriin vuonna 1829 annetulla keisarillisella asetuksella. Kirjoitus antaa runsaasti tietoja, ja sen sävyn tyyneys ansaitsee ihailua. Kirjoittaja painottaa täysin oikein lukijoilleen sitä seikkaa, ettei minkään sensuurisäädöksen tekstillä ole koskaan mitään yhteyttä käytännön sensuuritoimiin. Asia on luonteeltaan sellainen, että säädös jää tyhjäksi sanahelinäksi. Kun tuomio annetaan salaisesti ja siitä vastuuseen joutumatta, lailla ei ole mitään merkitystä. Sensuurin vapaamielisyyden aste on tästä syystä samoin säädöksen sanamuodosta riippumaton. Kaikki riippuu kulloinkin vallitsevasta henkisestä ilmapiiristä, niistä vaikutteista, joita sensuuri saa hallitusvallalta.

Sanomalehdissä on mainittu Ruotsissa painetusta sensuurikalenterista, joka sisältää tämän maan sensoreiden kieltämiä lehtikirjoituksia ja uutisia. Kokoelma osoittaa selvästi, ettei kielletyssä aineistossa ole yhtään mitään sensuuriasetuksen vastaista. Kokoelma on vakuuttava näyte myös siitä, millaiseen roskaan sensuuri on vaivautunut puuttumaan. Toki se toisaalta osoittaa myös sanomalehdistön kehnon tason. Onhan huolellisella etsimisellä onnistuttu saamaan kokoon varsin vähän sellaista tekstiä, joka olisi ansainnut päästä päivänvaloon, ja suurin osa tästäkin vähästä on melko merkityksetöntä. Tämä ei silti todellakaan ole osoitus sensuurin haitattomuudesta. Asioita tuntevat ja kyvykkäät henkilöt eivät suostu alistumaan niihin harmeihin, joihin lehtimies tällaisissa oloissa joutuu. Pelkkä ajatus siitä, että joku tuntematon ja tietämätön poropeukalo pääsee mestaroimaan heidän työtään, pitää heidät loitolla. Sanomalehtien toimittaminen onkin tästä syystä useimmiten jätetty sille miehelle, joka viitsii toimeen ryhtyä. Niiden parhaasta sisällöstä saadaan kiittää ulkopuolisia kirjoitusten lähettäjiä, heitähän ei olekaan lamauttanut sensuurin lehtien toimituksiin kohdistama painostus.

Albumin runsaasti tietoa jakaviin artikkeleihin kuuluvat myös: ”Vanhan Suomen oikeusoloista yhdistymisen tapahtuessa 1811” ja ”Uuden lakikirjan historia”.

Lisäksi vihkoon on painettu keis. senaatin pöytäkirjat [tammikuun] valiokunnan sihteerin valinnasta ja edustajien vaalien tarkastamisesta. Vaalien tarkastuksessa senaatin enemmistö päätyi tunnetusti sille kannalle, että eräät talonpoikien valitsemat valtuutetut eivät talonpoikaissäätyyn kuulumattomina voineet toimia myöskään valiokunnan jäseninä, joten heidän tilalleen oli valittava uudet jäsenet. Sanomalehdissä on sittemmin kiistelty tämän käsityksen oikeellisuudesta, ja kummallakin puolella on lähtökohdaksi otettu sen selvittäminen, millaiset henkilöt ovat lain ja historiallisen perinteen mukaan voineet toimia talonpoikaissäädyn edustajina valtiopäivillä. Tämä kysymys ei selvästikään kuulu asiaan lainkaan. Valiokunta ei ollut yhtä kuin valtiopäivät. Ja kun Hänen Majesteettinsa oli jättänyt keis. senaatin tehtäväksi huolehtia siitä, että valtiopäivillä tapahtuvia vaaleja koskevia sääntöjä oli noudatettava, ja epäilyksiä oli syntynyt manifestin sanojen ”talonpoikaissäädyn jäsen” tarkoituksesta, oikea menettely olisi ilmeisestikin ollut armollisen selityksen pyytäminen, koska manifesti oli kirjoitettu senaattia kuulematta. Kukaan ei varmaankaan voi asettaa kyseenalaiseksi sitä, että Hänen Majesteettinsa Keisarin päätösvallassa oli, halusiko hän antaa valita valiokunnan jäseniksi joko talonpoikia tai maata omistavia herrasmiehiä. Jos taas selityksen antaminen kuului senaatille, on herra senaattori Petersonin kanta, ”ettei valtiopäiviä koskevia säädöksiä ollut sovellettava tässä tapauksessa”, epäilemättä todellisen asiaintilan mukainen; eikä asian ratkaisemiseen ollut näin ollen mitään muuta perustetta kuin senaatin vakaa käsitys siitä, mitä manifestissa tarkoitetaan sanoilla ”talonpoikaissäädyn jäseniä”. Olettaa toki voidaan, että jos kiistanalaiset vaalit olisivat jääneet voimaan, valiokuntaan olisi tullut runsaammin sellaisia jäseniä, jotka olisivat mieluimmin halunneet hävittää koko valiokunnan, eikä kukaan kai voi epäillä sitä, että eräät vaalit oli järjestetty tähän päämäärään tähdäten. Eiväthän esim. Mikkelin läänin talonpojat varmastikaan tienneet, oliko toht. Qvist kala vai lintu, niin kuin on tapana sanoa. Varmaa on kuitenkin myös, ettei tämä olisi muuttanut valiokunnan esiintymistapaa; niin ylivoimainen oli nimittäin niiden jäsenten määrä, jotka eivät olleet mainitulla, eräiden sanomalehtien maan yleiseksi mielipiteeksi toitottamalla kannalla. Emme voi tietää, miten keis. senaatti arvioi valiokuntaa koskeneita toimiaan. Kun kuitenkin oli tehty päätös, että valiokunta oli luonteeltaan komitea, olivat kaikki hallituksen sitä koskevat määräykset pelkästään hallintotoimia, eivät perustuslain soveltamista. Perustuslaki ei nimittäin sano mitään sen paremmin valiokunnasta kuin virsikirjakomiteastakaan.

Artikkeli ”Kaksi omien lasten murhaa, joihin johtivat rakkaus ja epätoivo” sisältää yksityiskohtaisen kertomuksen Jääsken pitäjässä asuneen torppari Elias Nygrenin hirmuisista neljän lapsen murhista, joiden lähimpänä syynä oli hänen epätoivonsa, kun hän pelkäsi irtolaiseksi luokittelemista ja vankeuteen joutumista, jolloin hän ei enää olisi pystynyt huolehtimaan perheestään kuten oli siihen asti rehellisesti tehnyt. Kertomus kuuluu hirmuisimpiin lajissaan ja syyttää ankarasti laillista suojelua [tilattoman väestön palveluspakkoa] koskevien säädösten epäoikeudenmukaisuutta.

”Taulukko rikoksista, joista vuoden 1734 laissa säädetään kuolemanrangaistus” osoittaa rikoslakimme drakonisen ankaruuden ja sen ajanmukaiseksi uudistamisen tarpeen. Anselm Ritter von Feuerbachin ”Biografischer Nachlassista” [elämäkerrallisesta jäämistöstä] lainattu artikkeli ”Avioliiton käsitteestä” ei oikeastaan olisi ansainnut paikkaa albumissa. Tarkastelun pohjana on nurinkurinen näkemys, että hengen maailmaan kuuluva ilmiö ymmärretään, jos se käsitetään niin laajasti, että määritelmän puitteisiin mahtuvat sen ilmenemismuodot kaikkien kansojen keskuudessa kaikkina aikoina. Avioliiton, perheen, valtion olemus siis ymmärrettäisiin, kunhan otetaan kristittyjen kansojen piirissä nykyisin vallitsevan tilanteen lisäksi huomioon, millaisia nämä laitokset ovat nyt tai ovat olleet assyrialaisten, mongolien, irokeesien, kiinalaisten jne. keskuudessa. Kun asiaa tarkastellaan tällä tavalla, ei lainkaan ymmärretä, etteivät ihmishengen aikaansaannokset ole koskaan kiinteään muotoon sidottuja eivätkä pysyviä, vaan alituisesti kehittyviä – tämä on hengelle ominaista, se edistyy ja saa uutta sisältöä. Kirjoittaja ei osaa myöskään puhua muusta kuin ”luonnosta” ”ihmisen luomien laitosten” perustana ja niissä vaikuttavana voimana. Koska ihmisen kaikki toiminta johtuu vieteistä ja haluista, niissä ei pitäisi nähdä muuta kuin halujen toteuttamista. Tältä pohjalta johdettuun avioliiton karkeaan määritelmään kirjoittaja kuitenkin sisällyttää sen luonnonvastaisen ja mielivaltaisen määreen, että sen on oltava ”yhteiseen yhteiselämään sitoutunut liittokumppanuus”. Tämän liiton ei kuitenkaan tarvitse olla elinikäinen. Kirjoittaja on unohtanut kertoa, kuinka monta päivää tai tuntia sen on kestettävä. Tämähän on järjetöntä. Jos ihminen ja hänen luomansa laitokset olisivat vain luonnon muovaamia, hän olisi eläin, tänäänkin samanlainen kuin eilen. Luonnossa ei ole olemassa perinnettä. Ihmiskunnalta taas ei ole koskaan sitä puuttunut. Ja ihmisen luomat laitokset perustuvat siihen samoin kuin niiden käsitteellinen merkitys kunakin aikana. On valittava mainittujen irokeesien tai Platonin tai Montesquieun tai Hegelin käsitys valtiosta. Millään keinolla niistä ei kuitenkaan voida koota yhtä valtion käsitettä.

Lopuksi tartumme artikkeliin, jonka käsittely ansaitsee nykytilanteessa oman artikkelinsa, ja se seuraakin tässä heti.

 

Äänten laskennasta ehdollepanoäänestyksissä

 

Oikeustieteellisen albumin 3. vihkossa, jonka erityisen ansiokasta ja mielenkiintoista sisältöä on juuri edellä esitelty, on julkaistu professori L. Lindelöfin artikkeli ”Äänten laskennasta äänestyksissä”. Kyseessä on oikeastaan äänten laskenta ehdollepanoasioissa, vaikka otsikko ei tätä suoraan ilmoita. Hra L:n laskutavalleen esittämä perustelu on näennäisesti vakuuttava hänen sille antamansa matemaattisen hahmon ansiosta, ja lisäksi hra L. voi käsityksensä tueksi viitata suureen auktoriteettiin Laplaceen.

Näin kysymys muuttuu oikeastaan mielenkiintoisemmaksi kuin sen käytännön merkitys edellyttäisi. Matematiikan mainitun suuren merkkimiehen käsitys tästä asiasta on nimittäin esimerkki siitä, miten helposti matemaattinen päättely hairahtuu vääriin olettamuksiin oman pätevyysalueensa ulkopuolella.

Voimme toki ilmoittaa lukevalle yleisölle, että kysymyksen esille ottaminen johtuu tavasta, jolla äänet laskettiin yliopiston konsistorin päättäessä äskettäin ehdollepanosta yliopiston kirjastonhoitajan virkaan.

Tässä tilaisuudessa kuten varmaankin kaikissa muissakin samantapaisissa tilanteissa noudatettiin seuraavaa yksinkertaista järjestystä: jokainen äänestykseen osallistuva asetti päteviksi todetut kolme hakijaa oman käsityksensä mukaisille ehdokassijoille. Tulokseksi hyväksyttiin, että se heistä, joka oli saanut eniten ääniä ensimmäiselle ehdokassijalle, myös asetettiin tälle sijalle. Molemmista muista taas asetettiin toiselle sijalle se, joka oli saanut useimmilta äänestäjiltä korkeamman sijan kuin kilpahakijansa.

Esitämme selvennykseksi seuraavan esimerkin. Äänestäjiä on 16; hakijat merkitään kirjaimin A, B ja C; ehdokassijat merkitään I, II ja III.

I II III

6 äänestäjän äänet A B C

3 ” ” A C B

4 ” ” B A C

3 ” ” C B A

Tuloksena olisi siis A:n selviytyminen ensimmäiselle ehdokassijalle 9 äänellä.

B:n havaitaan saaneen 6 + 4 = 10 äänestäjältä paremman sijoituksen kuin C; C:n taas asetti B:n edelle vain 3 + 3 = 6 äänestäjää. Niinpä B saa toisen ehdokassijan ja C kolmannen.

Perustelu tähän B:n ja C:n sijoitukseen on yksinkertaisesti seuraava:

Kun A on saanut useimmilta äänestäjiltä ensimmäisen ehdokassijan, pitäisi eri äänestyksellä ratkaista, kumpi jäljellä olevista ehdokkaista, B vai C, saa toisen sijan.

Tätä toista äänestystä pidetään kuitenkin tarpeettomana, koska pidetään selvänä, että jokainen äänestäjä pysyy jo ensimmäisessä äänestyksessä ilmaisemallaan kannalla ehdokkaiden paremmuusjärjestyksestä. Esim. ne 6, jotka ovat sijoittaneet B:n toiselle ja C:n kolmannelle sijalle, pysyisivät tällä kannalla uudessakin äänestyksessä. Ne 4 taas, jotka ovat sijoittaneet B:n ensimmäiselle ja C:n kolmannelle sijalle, antaisivat uudessa äänestyksessä vieläkin paremmin perustein äänensä B:lle toisen sijan täyttämiseksi. Uudessa äänestyksessä B siis saa toisen ehdokassijan. Tämä tulos käy kuitenkin ilmi jo ensimmäisen äänestyksen tuloksesta. Toinen äänestys on siis tarpeeton.

Uusi äänestys antaisi toisenlaisen tuloksen kuin ensimmäinen vain siinä tapauksessa, että äänestäjät muuttaisivat ensimmäisen äänestyksen jälkeen mieltään B:n ja C:n ansioiden suhteesta. Sellaisen horjuvuuden hyväksymistä pidetään kuitenkin aivan aiheellisesti mahdottomana.

Nyt hra Lindelöf hylkää tämän sangen oikean ja tervejärkisen menettelytavan.

Hra L. ottaa esimerkikseen seuraavan 24 äänestäjän äänestysratkaisun:

I II III

A saa 9 4 11 ääntä

B ” 8 10 6 ”

C ” 7 10 7 ”

Jos A nyt saa 9 äänellä ensimmäisen ehdokassijan, hra L. pitää menettelyä vääränä, etenkin kun 11 niistä 15 äänestäjästä, jotka ovat antaneet tämän sijan B:lle tai C:lle, on selittänyt A:n siinä määrin heikommaksi, että hänet pitäisi asettaa ehdollepanossa kolmannelle sijalle.2

Mutta eikö tämän päättelyn virheellisyys ole täysin selvä?

Hra L:n tarvitsee vain ajatella, että virkamies nimitetään äänestyksen perusteella. Tällöin jokainen äänestäjä antaa vain yhden äänen. Jos A saa 9, B 8 ja C 7 ääntä, A saa viran; ja tämä on aivan oikein. Asian ratkaisee se seikka, että useammat pitävät häntä kelpoisimpana virkaan kuin kumpaakaan muuta. Sama koskee myös äänestystä ehdollepanosta. Hra L:n esimerkkitapauksessa useimmat ovat päätyneet siihen, että A on ansioitunein. Kokonaan eri asia on, että hän on saanut ääniä myös toiselle ja kolmannelle ehdokassijalle. Jos vain yksi hakijoista nimitettäisiin tai pantaisiin ehdolle, näitä ääniä ei lainkaan annettaisi. Nyt ne annetaan, jotta samassa äänestyksessä voitaisiin ratkaista myös, kuka sijoittuu toiselle ehdokassijalle. Ellei A olisi saanut ensimmäistä sijaa, hänen saamansa muut äänet olisi otettu huomioon; nyt ne ovat jääneet merkityksettömiksi.

Tilanne on toinen, jos viran täyttäminen äänestysmenettelyllä edellyttää ehdotonta enemmistöä, esim. 13 äänen saamista 24:stä. Seurauksena äänten jakautumisesta hra L:n olettamalla tavalla on tällöin kuitenkin vain viran julistaminen uudelleen haettavaksi, ja sama voisi toistua vuosien ajan.

Ehdollepanosta äänestettäessä saattaisi toki olla yksinkertaisempaa äänestää kahdesti, erikseen ensimmäisen ja toisen ehdokassijan täyttämisestä; silloinhan ”millaisella järjellä tahansa” voisi vakuuttua siitä, ettei toiseen tarkoitukseen annettuja ääniä ole annettu toistakin varten. Tulos ei kuitenkaan ole erilainen kuin silloin, kun molemmat sijoitukset ratkaistaan samalla kertaa.

Nyt menetelmään, jolla hra L. haluaa korvata edellä esitetyn.

Hän selittää menetelmänsä ”matemaattista perustaa” sanomalla, ”että ensimmäisen ja toisen sijan välinen välimatka on yhtä suuri kuin toisen ja kolmannen välinen”.

Olettamus on kuitenkin täysin väärä. Ehdokassijojen välimatkalle ei ole olemassa kiinteää mittalukua, vaan se riippuu aina ehdolle pantavien henkilöiden ansioituneisuuden suhteista.

Jos ensimmäiselle sijalle asetetaan joku Laplace tai Hegel ja toiselle tavallinen pari yliopistollista opinnäytettä aikaansaanut maisteri, näiden kahden ehdokassijan välimatka on tuntuvasti suurempi kuin etäisyys toiselta sijalta kolmannelle, koska kolmannellekin sijalle on kaiketi asetettava tuommoinen maisteri eikä ketään pientenlastenkoulusta juuri päässyttä poikasta.

Hra L. todistaa olettamuksensa oikeaksi vakuuttamalla, että ”päinvastainen olettamus olisi täysin väärä ja mielivaltainen”. Asiaa tarkemmin harkitessaan jokainen havainnee, että juuri hra L:n olettamus on mielivaltainen ja väärä.

Hra L. nyt kuitenkin haluaa, että annettujen äänten arvojen pitäisi suhtautua toisiinsa kuten luvut 3, 2 ja 1 eli aritmeettisen sarjan mukaisesti. Mutta voisihan niiden painotuksen suhde matematiikan puitteissa olla myös geometrisen sarjan mukaisesti 8, 4, 2 tai a3, a2, a. Mitä hra L:llä on tätä vastaan? Toinen olettamus on yhtä hyvä kuin toinenkin, vikana on vain se, että ne kaikki ovat yhtä ”mielivaltaisia”.

Noin väärästä lähtökohdasta voidaan päätyä vain vääriin tuloksiin. Kun siis hra L. esittämässään esimerkkitapauksessa laskee A:n äänimääräksi 9 x 3 + 4 x 2 + 11 x 1 = 46, B:n tulokseksi 8 x 3 + 10 x 2 + 6 x 1 = 50 ja C:n 7 x 3 + 10 x 2 + 7 x 1 = 48 ääntä, jolloin B saa ensimmäisen, C toisen ja A kolmannen ehdokassijan, tämä matemaattinen oikeudenmukaisuus tuottaa mitä nurinkurisimman tuloksen. Se nimittäin antaa kullekin hakijalle yhden kertakaikkisen, ehdokassijoille annetun painotuksen mukaisen pistemäärän, kun taas ehdokassija itse asiassa merkitsee vain suhteellista asemaa kulloinkin sijoitettavien yksilöiden ansioiden vertailussa. Ja samalla menetelmä laskee yhteen kaikki eri asemia varten annetut äänet.

Tarkastellaanpa esimerkkiä laskutavan seurauksista. Jos esim. 15 noista 24 äänestäjästä sijoittaa saman hakijan ensimmäiseksi, mutta muut 9 saavat päähänsä estää heidän ehdokkaansa pääsyn ensimmäiselle sijalle, he voivat tehdä sen sijoittamalla saman hakijan viimeiseksi äänestysratkaisussaan:

I II III

A 15 – 9 = 54

B 9 15 – = 57

C – 9 15 = 43

joten nuo 9 siis täyttävät viran vastoin 15 kumppaninsa kantaa, jos ehdollepano ratkaisee nimityksen.

On merkillistä, ettei hra L. huomaa, että nuo viisitoista, jotka ovat sijoittaneet A:n ensimmäiseksi, kumoavat oman valintansa tuloksen juuri omilla toista ehdokassijaa varten antamillaan äänillä, kun äänet lasketaan hra L:n menetelmän mukaan. He antavat ensimmäisen sijan A:lle ja ovat äänestäjien enemmistö; kun he kuitenkin antavat B:lle 15 ääntään toista sijaa varten, he menettävätkin äänten enemmistön. Antamalla toisen äänensä he mitätöivät ensimmäisen ratkaisunsa tuloksen!

Menettelyn, jota L. pitää oikeana ehdollepanoa laadittaessa, täytynee toki olla oikea myös siinä tapauksessa, että virka täytetään äänestystuloksen perusteella. Hakijat ovat A, B ja C. Nykyisin tietysti aina ratkaistaan yksinkertaisella enemmistöllä, kuka kolmesta viran saa. Olkoonpa nyt äänestäjien ratkaisu sama kuin äskeisen esimerkin ensimmäisen ehdokassijan täyttämisessä; A saa siis 15 ääntä, B 9 ääntä, mutta C ei ainoatakaan. Kaikki muut ovat yhtä mieltä siitä, että tällaisen äänestyksen jälkeen A:n on saatava tuo virka. Hra L. joutunee kuitenkin johdonmukaisesti kantaansa puolustaen vaatimaan, että äänet lasketaan samalla tavalla kuin ehdollepanosta päätettäessä. Hakijoiden ansiot on punnittava äänillä, joiden painoarvo muuttuu aritmeettisen sarjan mukaisesti. Esimerkkitapauksessa siis B, jolle on annettu 9 ”3 pisteen” ääntä ja 15 ”2 pisteen” ääntä, saa viran. Tämä on matemaattista oikeudenmukaisuutta! Hra L. ei kai kiistä tuloksen johdonmukaisuutta? Jos nimittäin on epäoikeudenmukaista, että ehdollepanon ensimmäinen sija ratkaistaan tätä sijaa varten annettujen äänten enemmistön perusteella, vielä epäoikeudenmukaisempaa on, että virka täytetään yksinkertaisella äänestyksellä enemmistön ratkaisun mukaisesti, koska viimeksi mainitussa tapauksessa ei enää voida tehdä jatkoratkaisuja.

Hra L. on valitettavasti päättänyt kirjoituksensa vetoomukseen tämän korkeatasoisemman ratkaisutavan käyttämisen puolesta. Onneksi vetoomus on tullut julkisuuteen liian myöhään vaikuttaakseen asiaan millään tavalla.

J. V. S.

 

 

  • 1. Myös historiallis-kielitieteellinen ylioppilastiedekunta on yhtynyt tähän vaatimukseen.
  • 2. Hra L. jatkaa vielä, että äänestystuloksen mukaan 11 äänestäjää on asettanut B:n C:n edelle, mutta 13 pitänyt C:tä ansioituneempana kun B:tä, joten C:n pitäisi saada toinen sija, ja hra L. pitää tätäkin järjettömänä tuloksena, koska B on saanut 8 ja C vain 7 ääntä ensimmäiselle sijalle ja molemmat yhtä monta eli 10 ääntä toiselle. Tässä hra L. on laskenut väärin. B on saanut etusijan ennen C:tä 15 äänestäjältä, mutta tämän on asettanut B:n edelle vain 9 äänestäjää – tämäkin äänten jakautuma on esimerkin lukujen mukaan mahdollinen.

Vertailu