E. S:n luentomuistiinpanoja
Historiallisen koulukunnan perusajatus, synty ja kehitys
Kunnioitetun kirjoittajan hieman hämärästä ja tieteeseen perehtyneille suunnatusta esitystavasta huolimatta toimitus haluaa uskoa, että nyt päättynyt artikkelisarja voi myös virittää kiinnostusta tiedettä kohtaan.
Toimitus saanee oikeustieteeseen perehtymätöntä lukijaa varten lisätä seuraavan:
Tämä tiede on viime aikoina jaettu filosofiseen, historialliseen ja dogmaattiseen osaan. Filosofisen oikeustieteen pitäisi johtaa oikeuden käsitteestä kaikki oikeuden erityiset muodot; historiallisen oikeustieteen taas olisi esitettävä oikeuskäsityksen kehittyminen lähinnä eri kansakuntien keskuudessa, niiden tavoissa, laeissa ja laitoksissa – tämän kaiken liittyminen kunkin kansan yleiseen historiaan ja lisäksi tämän kehityksen kulku ajasta aikaan kansakunnalta toiselle. Lopuksi dogmaattisen oikeustieteen piirissä pitäisi yleisiä oikeusperiaatteita soveltaa historiallisesti olemassa olevaan todellisuuteen tämän järjestelmän luomiseksi, oikeuttamiseksi ja jatkokehityksen viitoittamiseksi, yleensä käsityksen saamiseksi siinä ilmenevistä järjellisistä yhteyksistä.
Meillä ei helposti ymmärrettävistä syistä ole lähempiä tietoja oikeustieteen uuden ns. historiallisen koulukunnan teoksista. Kirjoittajan esityksestä käy kuitenkin sangen selväksi, että sen kehyksinä ovat epämääräiset mielikuvat oikeuskäsityksen kehittymisestä luonnontuotteen, luontoon kuuluvan elollisen olennon tavoin. Kirjoittajakin esittää kyllin monia osoituksia siitä, että tämä käsittämistapa tyytyy kuviin käsitteiden ja vertauksiin järjellisen selittämisen sijasta. Muistutamme siitä, mitä hän sanoo Leistin tätä koskevista käsityksistä.
Toisaalta havaitsee helposti, että on väärin pitää ”järjestystä, suunnitelmanmukaisuutta, luotujen hahmojen pysyvyyttä” pelkästään ajateltuina ominaisuuksina siinä mielessä, että ainoastaan tällainen ajattelutapa ”mahdollistaa” ymmärtämisen, järjellisen selittämisen. Viittaamme vain sekavuuteen, joka syntyy, kun esim. luonnon järjestystä sanotaan juuri silmien edessä olevan kasviyksilön ”ominaisuudeksi”. Saakohan tällaisen tarkastelutavan kohdatessaan kysyä itseltään, mitä hyötyä tuollaisesta ymmärtämisestä on? Onko järkevää olettaa pelkästään ajateltuja ominaisuuksia, joita ei ole havaittavassa todellisuudessa? Helposti toki havaitaan, että oikean käsite ilmenee todellisuudessa ihmisten toiminnassa. Mutta mitä toiminta sitten on? Onko se ulkonainen, aineellinen ilmiö, käden liike, kiväärin suuntaaminen, liipaisimen asennon muuttaminen, ruudin räjähdys ja luodin lento? Mutta ovatko kivääriä käsittelevän ja sen laukaisevan ihmisen tarkoitukset, teon tuottama tulos, tämän ulkonaisen ilmiön siveellinen merkitys, esim. sotilaan rohkeus, sotapäällikön nerous ja tietämys, molempien isänmaallisuus, sodan välttämättömyys isänmaan puolustamiseksi, yleensä sen historiallinen välttämättömyys – tämä kaikki vain ajateltuja ominaisuuksia, jotka mahdollistavat tämän sinänsä arvottoman ulkonaisen ilmiön yhtäläisesti arvosisältöä vailla olevan ymmärtämisen? Ikuisesti pysyvä oikeus olisi vain tuollainen ajateltu ominaisuus, mutta suomalaisen pirtin pöydän päästä kajahtava varatuomarin ääni olisi oikeuden käsitteen ilmentymä todellisuudessa! – Tällainen on käsitteiden sekaannusta. Todella olemassa oleva sekoitetaan ulkonaiseen, katoavaan ilmiöön. Pitäisi toki olla täysin selvää, että on paljonkin ihmisten tekoja, jopa ihmisyksilöitä, joiden olemassaolo on merkityksetöntä oikeuden käsitteen todellisuuden kannalta, mutta itse oikeus ei ole tilapäistä, vaan järjenmukaisesti välttämätöntä, sen täytyy välttämättä olla olemassa. Kumpi sitten on todellisuutta: yleinen etu, ”järjestys, suunnitelmanmukaisuus, pysyvyys” vai vain pian jälleen katoava ilmiö?
Erehdys on tiiviisti yhteydessä mainittuun mielikuvitusleikkiin, jossa henkisen todellisuuden ilmeneminen kuvitellaan luonnonilmiöksi. Edes luonnollinen sukulaisuuden käsite, joka on elävien olentojen toimintaa ohjaava laki, ei riitä, kun kyseessä on oikeus, perhe, yhteiskunta, valtio. Ja näiden tulkitseminen yksilöllisiksi organismeiksi on vielä niiden alentamista tämän luonnonlain ilmenemismuodon tasolle, sen häipyvän hetken veroisiksi, jona tämä laki ilmenee – ja näyttää mahtinsa.
Uskoaksemme esim. Christiansen on toista mieltä myös oikeuden olemassaolosta historiassa, vaikka tämä ei tule selvästi esiin siinä, mitä kirjoittaja sanoo hänestä ja Iheringistä. Myöskään Gans, jota kirjoittaja ei mainitse, mutta jonka teosta perintöoikeudesta pidetään yhtenä tämän alan parhaista, ei varmastikaan aseta mielikuvituksen luomia kuvia asian käsitteellisen hallinnan sijaan.
Toim. huom.
