On yhtä mahdotonta kuin hedelmätöntä ryhtyä kiistakirjoitteluun muutaman palstan verran vastustajan kanssa, joka kyseenalaistaa kaiken inhimillisen tiedon – toisin sanoen vaatii kaiken tietämisen tarkistamista perimmäistä pohjaa myöten.

Niinpä minulla ei tosiaan ole aikaa eikä tilaisuutta varta vasten Papperslyktanille esittää, mikä on kansakunta. Haluan vain huomauttaa, että sen toimitus on tehnyt väärän sitaatin ”Valtio-opista”. Niin yksinkertaisesti siellä ei puhuta nationaliteetista. Sanan alkuperä ilmaisee jotain syntymisen ja luonnon antamaa. Samoin on kansallisuuden laita. Ihminen syntyy siihen, ei valitse sitä. Vieras sivistys voi muuttaa mutta ei hävittää sitä. Kun historia muodostaa uusia kansallisuuksia, se tapahtuu luonnon avulla, veren yhteen sekoittumisella; toisin sanoen uusi kansallisuus seuraa syntymistä. Niin siitä opetetaan myös mainitussa vähäisessä kirjassa.

Kun Papperslyktan puhuu sveitsiläisestä kansallisuudesta, se on puheissaan yksin ainakin niiden joukossa, jotka tietävät mitä puhuvat. Sveitsin kansan tuntee jokainen. Sveitsin kansakunnasta en ole ainakaan koskaan nähnyt tai kuullut puhuttavan. Ei edes Valaliiton suuri historiankirjoittaja, josta Papperslyktan tekee saksalaisen vain siksi, että hän eli osan elämäänsä Saksassa, tietääksemme puhu siitä. En myöskään tiedä, että kukaan koskaan olisi puhunut Sveitsin kansalliskirjallisuudesta. Sitä vastoin kaikki tietävät sen, mitä Papperslyktan ei näy tietävän, että ei vain Haller ja Müller vaan myös Bodmer ja Breitinger, Gessner, Sulzer, Zimmermann, Lavater jne. – sanalla sanoen, kaikki saksankielisen Sveitsin kirjailijat luetaan Saksan kansalliskirjailijoihin. Ja samalla tavoin kuin Bodmer ja Breitinger sijoitetaan Saksan kirjallisuuden uudistamisen kärkeen, samoin Holbein Saksan kuvataiteen kärkeen. Kukaan ei liioin ole epäröinyt lukea seitsemää Bernouillia ja Euleria Saksan tieteen koristeiksi. – Mutta se tiedetään jo koulussa.

Pohjoisen Amerikan Yhdysvaltojen osalta Papperslyktan haluaisi ilmoittaa sen kansakunnan nimen, joka käsittäisi koko sen väestön. Se on todella yhä tuntematon jopa itse tälle väestölle. Kukaan ei kuitenkaan epäile, että se tulee muodostamaan kansakunnan – tai monta. Se saa sitten aikanaan oman nimensä ja oman kielensä. Toistaiseksi se on englantilaisten siirtokunta, joka on ottanut mukaansa saksalaisia, irlantilaisia, neekeriheimoja ja amerikkalaisia (intiaaneja). Me kaikki tiedämme, että ne yhdessä muodostavat vahvan ja mahtavan kansan; mutta kansallisuudet tämän kansa keskuudessa ovat kirjavat.

Tämä kaikki ei kuitenkaan millään tavoin liity kysymykseen ruotsin ja suomen kielestä Suomessa – jota nykyään näyttää syytävän suustaan Papperslyktan, joka niin pöyhkeästi on ottanut sen esille julistaen, että kukaan muu ei vielä ole puhunut siitä. Sillä kysymyksellä on myös eräs aut-aut [joko–tai], joka on kova pala purtavaksi.

Mitä ”käsivarrenpaksuisiin tyhmyyksiin” suhteessa Rustikaan tulee, luulen, että vain yksi sellainen on tehty – se, että Papperslyktan omistettiin hänelle, minkä vuoksi myös omistus muuttui hivenen kaukaa haetuksi. Kun nuorelle naiselle puhutaan hänen ”lapsenlapsistaan”, joutuu auttamatta kiperään tilanteeseen.

Tilanteesta näyttää myös olleen seurauksena, että Papperslyktan on tähän asti ollut hävittämisen eikä rakentamisen tiellä. Muutos tulevaisuuden hyväksi olisi toivottava.

J. V. S.