Tällä kertaa arvosteltavanamme oleva kirjallisuus koostuu suurimmaksi osaksi koulukirjoista. Lukijalla tuskin on ylipäänsä mitään kiinnostusta tutustua niiden sisältöön, sillä se on tietenkin vanhaa ja hyvin tunnettua. Tässä lehdessä ei myöskään voi tulla kysymykseen mikään valaiseva kritiikki sellaisista kirjoista. Kuten usein on muistutettu, sellaisen voivat laatia vain koulujen opettajat; huolellisempi tarkastelu vaatisi siihen oman lehtensä ja yleisönsä. Silti emme sulkisi lehtemme palstoja muutamalta perusteellisemmalta arvostelulta, jos jotain sellaista sille tarjottaisiin.
Syy siihen, miksi olemme kuitenkin silloin tällöin arvioineet vasta ilmestyneitä koulukirjoja, on yksinkertaisesti se, että katsomme kuuluvan yleiseen kansalaissivistykseen tietää hivenen siitä, mitä kotimaisen kirjallisuuden kentällä tapahtuu. Ja kun viime aikoina vilkkainta liikettä on ilmennyt koulukirjojen alalla, ei olisi oikein, ellei siitä puhuttaisi.
Erityisenä syynä on se, että myös suomenkielinen oppikirjakirjallisuus on nykyään alkanut kasvaa muunkin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huolenpidon ansiosta. Tällä seikalla on suuri merkitys isänmaallisen kulttuurin uutta aikakautta merkitsevänä alkuna, ja jokaisen sivistyneen kuuluu ottaa vaarin sellaisista ajan merkeistä.
Näiden suomenkielisten oppikirjojen joukossa saa huomattavan sijan Berlinin tunnetun luonnontiedon lukukirjan käännös kansakouluille. Ruotsinkielistä alkuteosta lienee jo kauan käytetty ainakin reaali- ja vuoro-opetuskouluissa. Valitettavasti ala-alkeiskoulut on muutettu latinan opetusta antaviksi kouluiksi, jotka ovat verrattain hyödyttömiä muille oppilaille kuin niille, jotka siirtyvät ylempiin kouluihin ja jatkavat kurssiaan aina yliopistoon asti. Sillä suuri enemmistö, joka tällä pitkällä tiellä jollain kohtaa katkaisee opintonsa, eroaa koulun opetuksesta mukanaan tietomäärä, joka rajoittuu aivan ensimmäisiin alkeisiin, mikä on aivan riittämätön pohjaksi jatko-opiskeluun omin päin ja aivan käyttökelvotonta käytännön elämään. Siksi myös Berlinin kirja on ala-alkeiskouluissa tuntematon.
Suomennoksen otsikkona on: ”Oppikirja Luonnontietehesen kansakouluin oppilaisille Tohtori N. J. Berlinilta”. Suomentanut H. G. P. Turussa 1859. Käännös on tehty erityisen huolellisesti, kuten tarkoitusta varten hyvin kirjoitettu alkuteos ansaitsee. Se on varustettu myös 60 kauniilla, tekstiin painetulla kuvalla. Paperi on kaunista ja suuri osa painetusta tekstistä on petiittiä. Samoin myydään kirjaa, 10 painoarkkia paperisidoksena, halpaan 35 hopeakopeekan hintaan. Tätä tervetulleempaa lahjaa ei ole voitu valmistaa suomenkielisille kouluille kaupungissa ja maalla. Siellä, missä sen vastaanottaminen laiminlyödään, kouluhallitukset ja opettajat syyllistyvät vastuuttomaan piittaamattomuuteen oppilaiden parhaasta.
Kuopion kirjapainosta on P. Aschanin & C:n kustannuksella ilmestynyt uusi painos Eukleideen kuudesta kirjasta; Eukleideen ”Alkeita, kuusi ensimmäistä kirjaa”. Olisi kiintoisaa tietää, joko Kilpisen aiempi käännös on loppunut kirjakaupasta. Se osoittaisi erityistä oppimisintoa, koskapa tähän asti on tuskin ollut ainoatakaan sellaista koulua, jossa kirjaa olisi käytetty. Uuteen painokseen on muutettu käsitteistö, joka tässä käännöksessä ei kaikkialla ollut onnistunut.
Samasta kirjapainosta ja samalta kustantajalta on käsiimme tullut: ”Johdatus kansakoulujen järjestämiseen &c. kirjoittanut Reivi T. Rudenschöld” – ja ”Gottfrido tahi Pikku Eräkäs &c. Genuvevan kirjoittajalta”, molemmat Murmanin kääntäminä.
Jokainen, jolla on tietoa kreivi Rudenschöldin innokkaista ponnisteluista kansanopetuksen hyväksi Ruotsissa, täytyy paitsi kunnioittaa hänen uhrautuvaa rakkauttaan asialle, myös hänen tietoonsa luottaen ottaa vastaan hänen jakamansa neuvot kansanopetuksesta. Myös tästä tekijän kirjasta näkyy, että hän puhuu kokemuksesta. Hän ei ole vain luopunut aiemmasta näkemyksestään, että ympäri seurakuntia voitaisiin hajottaa ns. ruotukouluja, joissa ns. eliittikoulujen oppilaat olisivat opettajina, hän ei ehdota edes vakituisia eliittikouluja, vaan on sitä mieltä, että myös niiden opettajien pitää olla kiertäviä. Kreivi R. haluaa myös, että opetusaineet on rajoitettava välttämättömiin, sisälukuun, vähään katekismukseen, kirjoittamiseen ja laskentoon. Tämä rajoitus tarjotaan eliittikoulujen tapaan; sillä kun ehdotuksen mukaan opetusta annettaisiin jokaisessa koulussa vain kolme kuukautta vuodessa, kolme kertaa kuukauden ajan, ei mikään pitempi lukujakso tule mahdolliseksi. Myös ruotukoulujen täytyy olla kiertäviä. Molemmille kouluille tulee kotiluku välttämättömäksi apuneuvoksi, tai oikeammin: kouluopetus voidaan katsoa keinoksi järjestää ja pitää yllä kotiopetusta.
Ei voi kiistää sellaisen koululaitoksen hyötyä, jonka tehtävänä on varmistaa jokaiselle lapselle välttämättömin pohja kirjalliseen tietoon. Mutta jos kansakoulu jää siihen, emme usko sen vaikutuksen kansansivistykseen tulevan erityisen tuntuvaksi. Meidän on toki lisättävä, että kreivi R:n suunnitelman mukaan papisto antaa eliittikouluissa uskonnonopetusta, emmekä ole jättäneet huomaamatta sellaisen määräyksen merkitystä – jos opettaja todella on pappi.
Mutta kaikkien ihmissuhteiden järjestämisessä on noudatettava jotain lujaa periaatetta. Varsinkin kostautuu pian, jos sellainen puuttuu yleisen opetuksen järjestämisestä. Periaate, jolla kaikki lastenopetus on järjestettävä, ei voi olla mikään muu kuin se, että lapsi saadaan opettamaan itse itseään. Myös puhtaasti mekaaninen valmius on huonosti opittu, jos sitä ei seuraa halu ja kyky kehittää ja täydentää sitä. Vielä paljon enemmän se pätee lukutaitoon. Oppikoulussa samoin kuin kansakoulussa on tehtävä sama; kummassakin oppilas innostuu ja myös oppii lukemaan eteenpäin; erona on vain se, että oppikoulun oppilas saa mukaansa tai hänen pitäisi saada mukaansa kyky tyydyttää tätä innostusta laveammalla kentällä, laajempana ei vain leveydeltään vaan myös syvyydeltään.
Voi tietenkin sattua, että kiertokoulujen opetuksessa lapset innostuvat hankkimaan lisää tietoa uskonnosta, jos papit ottavat osakseen niiden uskonnonopetuksen, tai koulu sattuu saamaan uskonnollisesti lämpimän ja valistuneen opettajan. Mutta emme katso sen riittävän kansanopetukseen. Kirjallisesti sivistyneiden ja kansan suuren joukon välille jää silloin se suuri juopa, joka kaikkialla on osoittautunut aikamme varsinaiseksi yhteiskunnalliseksi onnettomuudeksi.
Jos kiertokouluissa ei siksi päästä pitemmälle – ja näyttää ongelmalliselta, miten usein päästäisiin edes siihen asti – niin ne jäävät epätyydyttäviksi. On perustettava vakinaisia kouluja, on kiinnitettävä suurta huolta niiden opettajien ja opettajattarien kouluttamiseen, tarpeelliset varat on käytettävä koulujen tarkoituksenmukaiseen perustamiseen. Ei voi auttaa, että ne koituvat lähinnä varakkaamman kansan lasten hyväksi. Mutta mitä enemmän maan viljely lisääntyy, sitä enemmän näitä oppilaitoksia syntyy ja sitä enemmän köyhien lapset pääsevät niitä käyttämään. Jos sellainen koulu voi lähettää seurakuntaan esim. 20 oppilasta, jotka ovat kiinnostuneita älyllisestä sivistyksestä ja joilla on kyky hankkia sitä, koulun kymmenessä vuodessa suorittaneet kaksisataa oppilasta muovaavat kahdessakymmenessä vuodessa opein ja esimerkein uudeksi yhteiskuntaansa, sen yleistä tietoa ja yleistä henkeä. He merkitsevät seurakunnalle samaa kuin oppikoulun oppilaat koko maalle.
Niin hyödyllinen kuin kreivi Rudenschöldin kirja voikin olla johtamaan sellaisten koulujen perustamiseen, joita hän katsoo Ruotsin nykyisten olojen sallivan, yhtä epäsuotuisasti voi suomennos vaikuttaa meidän rahvaaseemme, jos se saa sen uskomaan, että sellaisia kouluja on tarpeeseen nähden riittävästi.
Toinen pikku kirja, ”Gottfredo”, on kaunis kertomus lapsille. Emme voi sanoa, että käännös olisi kovin vapaa, niin kieliopiltaan varmaa kuin sen kieli onkin. Sitä vastoin kirjan ulkoasu esiintyy edukseen samoin kuin Kuopion painojälki muutenkin verrattuna siihen mitä siellä kymmenkunta vuotta sitten painettiin.
Sama kustantaja ja painopaikka on Cornelius Nepoksen uudella painoksella, A. Helanderin viittein. Se näyttää olevan vapaa painovirheistä esipuhetta lukuun ottamatta, joka pois jääneen I-kirjaimen takia jää käsittämättömäksi. Viitteet ovat viittauksia Brunérin kielioppiin. Niistä huomaa, mitä pojannappulalla on luettavana, kun viitataan esim. ”Kielioppi 210. 3. huom. 4.” Vielä yksi kirja samasta yhtiöstä on: ”Tria symbola oecumenica, Confessio Augustana atque Decretum Upsaliense – in usum scholarum”. Augsburgin tunnustus on painettu sekä saksaksi että latinaksi diplomaatin tarkkuudella, niin että kirkko-opin kirjainkaan ei mene hukkaan. Olisi kuitenkin ollut yhtä kiinnostavaa nähdä nimet Upsalan päätöksestä siinä missä saksalaisista teoksistakin. Edellisten haltijat eivät varmaankaan olleet vähemmän viisaita kuin Nürnbergin ja Reutlingernin pormestarit ja raadit päättämään, mitä miljoonien jälkeen tulevien pitää ajatella ja uskoa. Heidän joukossaan oli sitä paitsi myös Suomi edustettuna.
Meidän ei tule viivytellä muistuttamasta lukijoita siitä, että kirjakaupassa myydään ”ylioppilastalon hyväksi” julkaisua:
Några ord till den studerande ungdomen vid universitetet i Helsingfors af universitetets n. v. Rector. [Muutamia yliopiston nykyisen rehtorin sanoja Helsingin yliopiston opiskelevalle nuorisolle.]
Tämänkaltaisilla puheilla täytyy olla tähän hetkeen suunnattu käytännöllinen päämäärä, ja niiden on siksi tavallisesti käsiteltävä monia erityisiä olosuhteita ja oloja, minkä vuoksi niitä ei myöskään pidä tarkastella kaunopuheisuuden harjoituksen kannalta. Niiden julkaisemisesta on suurena hyötynä paitsi se, että kuulijat voivat kerrata ja ajatella tarkemmin suullisesti sanotun, myös se, että ne antavat yliopiston ulkopuolella olevan yleisön, erityisesti nuorten vanhempien ja huoltajien luoda silmäyksen yliopistoelämään. Meidän yliopistossamme on harvinaista, että sellaisia opettajien ja oppilaiden välisiä viestejä tuodaan yleisön tietoon; ja on todella ihmeellistä, että yliopiston taholta ei ole kuulunut vaatimusta suuremmasta julkisuudesta. Ei todellakaan olisi yllättävää, vaikka vaatimus ulottuisi myös luentoihin ja jos sivistynyt yleisö vaatisi tietää, mitä maan nuorisolle yliopistossa opetetaan. Aiheellisesti pitäisi edellyttää kuuluvan asian laatuun, että myös muut kuin ylioppilaat voisivat siitä jotain oppia. Tiedotuksilla on tietysti vaikeutensa maassa, jolla on niin (tietysti määrältään) rajallinen lukeva yleisö kuin Suomella. Mutta mahdottomaksi ei pitäisi katsoa sitä, että myös tässä maassa saadaan luentokurssin painatuskustannukset korvatuiksi, varsinkin kun sitä voidaan huomattavasti tiivistää julkaisua varten.
Tämä puhe vaatii lukijalta 10 hopeakopeekan uhrausta. Voi olla kuriositeetti tietää, kuinka monta tiiltä se kykenee hankkimaan ylioppilastalon seinään.
Juridiska afhandlingar och uppsatser af D:r Robert Lagus. Om skriftliga urkunder såsom bevismedel. H:fors 1859. [Tri Robert Laguksen juridisia tutkielmia ja kirjoituksia. Kirjalliset asiakirjat todistuskeinona.]
Juridiikan kirja, joka ei ole akateemista väitöskirjamuotoa! Se on ennen kuulumatonta tässä maassa, joka muuten on niin runsaasti siunattu ”taitavilla juristeilla”. Tilanne on näet todella se, että koskaan ei kuule puhuttavan taitavasta väestä muissa kuin käsityöläisten ja juristien luokassa, joista jälkimmäisistä ainakin jokaisella käräjätuvalla on oma ”taitava juristinsa”.
Litteraturbladetin toimitus on kuitenkin siinä valitettavassa asemassa, että sillä ei ole yhtään sellaista taituria käytössään. Meidän on odotettava kunnes joku niistä taitavista mahdollisesti alentuu lähettämään lehtemme palstoille ellei arvostelua niin ainakin taitavan esittelyn tässä kyseessä olevasta työstä.
Tekijä jakaa tutkimuksen seuraaviin lukuihin: 1) Asiakirjoista yleensä; 2) Asiakirjan todistusvoiman yleiset ehdot; 3) Julkisten asiakirjojen todistusvoima; 4) Yksityisten asiakirjojen todistusvoima yleensä; 5) Kauppakirjojen todistusvoima; 6) Velvollisuudesta esittää asiakirjoja.
Herra Lagus on äskettäin julkaissut laajemman, mittavaan tutkimukseen nojaavan akateemisen väitöskirjan: ”Aviottomien lasten oikeussuhteesta perheeseen”. Tämä lehti on viime vuosikerrassa ilmaissut ilonsa kahdesta saman tekijän erinomaisesta ammattikuntalaitosta ja työn vapautta koskevasta kirjoituksesta. Houkutelkoon tämä alalla harvinainen tuotteliaisuus seuraajia, niin että tässä maassa voitaisiin puhua myös juridisesta kirjallisuudesta.
J. V. S.
