Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1858: Työ suomen kielen ja kirjallisuuden hyväksi yliopistossa

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.3.1858
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kirjoituksemme suomalaisten maastamuutosta Ruotsiin kosketteli lyhyesti yliopiston tunnettuja oloja ottaen huomioon suomalaiskansalliset intressit. Oli odotettavissa, että sellainen sytyttäisi tulen. Helsingfors Tidningarissa onkin ilmestynyt ns. ”protesti”. Se olisikin ollut kunnioitettavaa, huolimatta helposti ymmärrettävästä turhamaisuudestaan, jos sen tarkoituksena olisi ollut vain suojella toveria. Olisimme siinä tapauksessa jättäneet siihen vastaamatta ja antaneet sen vaikuttaa minkä voi. Mutta tuollaisena on toveri siinä sivuseikka ja protestoivien nuorten miesten omat kunnioitettavat persoonat pääasia. Protesti on lisäksi ovelan laskelmoiva, totuuden kieltävä ja ilmauksissaan röyhkeä. Ei ole tosiaankaan mitenkään huvittavaa juosta niin sanotusti kilpaa – niin suurten isänmaanystävien kanssa. Mutta vaikeneminen ei tässä olisi paikallaan.

Kun julkisesti puhutaan nuorison oloista oppilaitoksessa, koulussa tai yliopistossa, voisi yhtä hyvin olla puhumatta, jos ryhtyy kiistaan saman nuorison kanssa. Se saa nauttia julkisesta kiitoksesta ja todistaa käyttäytymisellään vääräksi julkisen moitteen. Kun nuoriso kuitenkin osallistuu julkiseen kiistelyyn asiasta, todistaa se pakosta vähintäänkin sen sivistystä ja järkevyyttä vastaan. Jos nuoriso itse olisi julkisena tuomarina sen suhteen missä määrin se on tai ei ole vastannut siltä vaadittuun, se voisi myös yksinänsä perustaa oppilaitoksen. Selvää on, että jos sen oloja on epäoikeudenmukaisesti moitittu, vastuu ei kuulu sille vaan oppilaitoksen hallitukselle ja opettajille.

Eikö siis yksilö tai yksilöiden ”kuppikunta”, jota on epäoikeudenmukaisesti moitittu, saa sitten puolustautua? Tottahan toki, jos yksilö tai kuppikunta on julkisesti mainittu tai sitä on huomautettu. Mutta myös silloin pitää vastauksen koskea jotain julkista esiintymistä, yksilöiden tunnettuja toimia, ei pelkkää heidän hyveidensä väittämistä. Kuka tahansa, joka asettautuu yleisön eteen esittämään olevansa tieteen harjoittaja ja isänmaanystävä, toimii narrin tavoin. Sen oivaltaminen kuuluu yleisen järkevyyden aakkosiin, jotka myös nuorison on opeteltava. Kun nuoriso, josta yleisö ei ole koskaan kuullut puhuttavan, ottaa asiakseen julkisesti todistaa omasta tieteellisyydestään ja isänmaallisuudestaan, se on naurettavaa.

Vastaan väittäjät ovat tosin niin vaatimattomia, että he eivät esitä todisteita tieteellisyydestään eivätkä isänmaallisuudestaan. Vastalause koskee allekirjoittaneen kykyä arvioida heistä sitä taikka tätä; siihen nimittäin vaadittaisiin kunniaa olla lähemmin henkilökohtaisesti tuttu! Tottahan yleisön täytyy pitää henkilöitä, jotka niin uljaasti asettuvat koeteltaviksi, malliesimerkkeinä yhdestä kuin toisestakin. Siihen haluamme sanoa vain, että naiivius näissä tieteellisyyden puumerkeissä on osittain ihailtavaa.

Nuorten herrojen rauhoittamiseksi muistutamme heitä kuitenkin siitä, että emme asettaneet edes mitättömimmän koulupojan isänmaallisuutta kyseenalaiseksi. Puhuimme vain kuppikunnasta, jonka jäsenille ”kansallinen työ suomen kielen ja kirjallisuuden hyväksi” on ollut liian vaatimatonta. Kun nuoret herrat protestoivat, heidän pitäisi opetella sisältä lukua. Lausumme myöhemmin käsityksemme tästä asiantilasta yliopistossa yleensä. Ja herrat vastustajat saavat siinä myös omalta osaltaan koettaa selvittää, minkä arvoisena pidämme heidän protestiaan tässä suhteessa.

Toiseksi, välttääksemme loukkaamasta, pidättäydyimme ”vakavampien aineksien” kysymyksen suhteen, jotka ovat voineet liittyä puheena olleeseen kuppikuntaan. Sen suojassa olisivat nuoret herrat voineet pysytellä turvassa ja hiljaa, ilman että he itse tai yleinen olisivat siinä mitään menettäneet.

Sillä kolmanneksi puhuimme pyrkimyksistä, jotka ovat hakeneet julkisuutta hyvässä tai pahassa, mainitsematta siinä ketään henkilöitä. Siksi olisivat kaikin mokomin ne, joiden nimet ja olemassaolot ovat ja ovat olleet yleisölle tuntemattomat, voineet edelleen jäädä siihen pimeyteen.

Mainitsemamme runoilu on jättänyt jälkiään kirjakauppaan, sanomalehtiin, Helsingin teatteripalkeille. Jäljittelyä ja karrikointia on esitetty sadoille katsojille. Kumpaakaan emme ole sinänsä tuominneet. Näihin harjoituksiin ryhtyneiden piiristä ovat W. [C. G. Wetterhoff] ja muut hänen kanssaan kunnostautuneet tunnetuilla, syytetyillä ilveillään, jotka ovat saattaneet huonoon valoon yliopiston ja maan. On tunnettua, että yleistä närkästystä lisäsi noiden etevien ilveilijöiden vähäiset saavutukset opinnoissaan. Tällä tavoin esiintyneet henkilöt eivät ole missään määrin osallistuneet toimintaan suomen kielen ja kirjallisuuden hyväksi.

Katsomme, että meillä on ollut täysi syy olla tunnustamatta tällä tavoin esiintyneitä nuoren Suomen edustajiksi.

Nimelleen niin innokkaasti mainetta hakeneet protestoijat tietävät varmaan itse parhaiten, miksi he salakavalasti jättivät pois mainitussa esityksessä tavalla tai toisella mukana olleet. Emme vaadi nimien esittämistä. Annamme heille anteeksi myös sen tavan millä esitetty totuus kiistetään.

Kuppikuntanimi taas on yhdentekevä ja siihen viittaaminen oli yhtä yhdentekevää. Meidän tietomme siitä perustuvat yksinomaan kuulopuheeseen. Myös Helsingfors Tidningarin toimitus olisi niin halutessaan voinut valistaa vastalauseen esittäjiä tai yleisöä siitä, että sitä on yliopistossa käytetty ilmoittamassamme merkityksessä.

Allekirjoittaneelle on ollut melko vakava syy opetella varhain tuntemaan kuppikuntaa, kun sen jalosukuiset suosijat hakivat hyvitystä sen todellisista tai väitetyistä synneistä.

Tämä riittäköön kuppikunnasta ja vastustajista.

 

Yliopiston nuorisossa täytyy aina olla isänmaallista innostusta. Jos maan nuorisolta ja sen sivistyneimmältä osalta puuttuisi tuo into, todistaisi se ainakin ei vain yliopiston vaan koko kansallishengen turmeltuneisuudesta. Yliopistonuorisossa se kertoisi äärimmäisestä itsekkyydestä, kertoisi sen tavoittelevan vain leipää tai sisällyksettömiä kunnianosoituksia, jos se ei kykenisi antamaan kaikkea työtään isänmaalle.

Vanhan proosallisen tarkkailijan silmissä tämä into näyttää varmaan usein melko tyhjältä. Mutta nuorisolle se on täynnä ihanteita. Ja on hyvä, että niin on. Sillä sieltä missä tulevaisuuden vakavien pyrkimysten siementä ei ole, sieltä ei isänmaa voi koskaan odottaa mitään suurta, jaloa ja hyödyllistä.

Tästä innostuksesta ei kuitenkaan ole yhteyttä todelliseen elämään vaikutusmahdollisuuksineen, jos ihanteilla ei ole lujaa muotoa joka auttaisi sen toteuttamisessa. Jos sellaista yhteyttä ei löydy, on innostus ollut todella tyhjää. Ja yksilö suistuu siitä surkeasti tekemään itsekästä työtä oman toimeentulonsa hyväksi tai oman turhamaisuutensa tyydyttämiseksi. Ylioppilaalla on ihanteidensa toteuttamiseen parhaat mahdollisuudet. Tämä valinnanvapaus onkin todella suuri lahja, josta hän kaikkia muita nuoria enemmän saa kiittää isänmaataan. Yhteiskunnan kaikki urat ovat hänelle avoinna. Hän voi valita niistä minkä tahansa pyrkimystensä päämääräksi ja rakentaa siten isänmaalle kauniimpaa tulevaisuutta, hän voi tehdä työtä tämän enemmän tai vähemmän ihannoidun tulevaisuuden hyväksi.

Mutta onpa tulevaisuuden ura mikä tahansa, opiskeluaikana on luonnollista valmistautua siirtymään sille kirjoitusharjoituksia tekemällä. Kaikilla ei ole taipumusta julkisiksi kirjailijoiksi, mutta jos suuri yleisö on kirjallisesti kiinnostunutta, se luo hyvän ilmapiirin yksilön luoville pyrkimyksille. Yliopiston nuorison parissa on tätä kiinnostusta ollut viime aikoina havaittavissa jonkin verran. Ylipäänsä on maassamme viime vuosikymmeninä nähty häivähdys kotimaista kirjallisuutta. Se on tietenkin yliopistosta lähtöisin, ja sen luoneesta hengestä täytyy sentään jotain yhä elää yliopistossa. Emme toki usko olevan hyväksi, että ylioppilas jo ennen kuin on suorittanut vähintään valmistavat opinnot omistautuu tarmokkaammin kirjalliseen työhön. Sillä siitä seuraa helposti, että opinnot lyödään laimin ja työ on laadultaan heikkoa. Mutta jollei siinä elämänvaiheessa mitään yritetä, jää kiinnostus ravinnotta ja kuihtuu vähitellen pois. Nämä kirjoitusharjoitukset voidaan suunnata suppeammalle yliopiston piirille tai julkisuuteen suuremmalle yleisölle. On itsestään selvää, että jos jokin osoittautuu julkaisemisen arvoiseksi, sivistyneen yleisön suosio pakostakin rohkaisee yliopistonuorison kirjallisia pyrintöjä. Aivan samoin oikaisee ja ohjaa yleinenkin mielipide niitä. Opiskelijoiden piirissä syntyy helposti tähtiä, jotka sen ulkopuolella menettävät loistonsa. On hyväksi sekä näille tähdille itselleen että niiden tekijöille, jos yleisön tuomio ajoissa ohjaa taipumukset muille urille.

Juuri sellaisissa kirjallisissa töissä ylioppilaan tulee toteuttaa isänmaallista innostustaan. Toteuttipa hän niitä mieheksi tultuaan tai ei, hän on kuitenkin tottunut ilmaisemaan niissä ihanteitaan, ja jotakin tästä tottumuksesta seuraa häntä käytännön elämään, niin että sen palveluksessa hän ei vain vaivalloisesti seuraa totuttujen tapojen raiteita vaan koettaa luoda uutta ja parempaa, ellei yhteiskunnan laitoksissa niin ainakin niiden soveltamisessa ja omassa esimerkissään – käytännössä, joka yleistyessään pakottaa laitokset uudistuksiin. On huomattava, ettemme ollenkaan tarkoita puhtaasti tieteellistä harrastusta, tieteellistä tutkimusta tieteen vuoksi. Näin siksi, että tämän lauseen ilmaisema käsitys on väärä eikä ilmausta koskaan voi todella soveltaa. Ihminen voi ja hänen pitää iloita jokaisesta ihmiskunnalle hankitusta uudesta tiedosta. Mutta mikään sellainen ei itsessään ole oma päämääräänsä. Tieto on oma päämääränsä vasta kun se tietona Jumalasta, vakaumuksena ihmiskunnan tehtävästä, ihmisen olemuksesta ja sen suhteesta luontoon, kohottaa yksilön käytännön elämän epätäydellisyyden ja katoavaisuuden yläpuolelle. Tieteellisellä tiedolla, missä tahansa tieteessä, ei ole tätä päämäärää itsessään. Sen hyväksi tehdyllä työllä voi olla merkitystä työnä ihmiskunnan hyväksi, sen aineellisen ja henkisen kehityksen hyväksi. Mutta tähän yleisinhimilliseen työhön on harva kutsuttu. Ja sekin on onttoa, jollei välittäjänä toimi isänmaallisuus. Työ oman maan hyväksi on tiedemiehellekin lähintä. Ja se, mitä hänen samalla onnistuu tehdä ihmiskunnan hyväksi ei tule olemaan hänen omaa työtään ja kunniaansa, vaan sen kansan, johon hän kuuluu.

Suomen yliopistonuoriso ei ole koskaan ennen nähnyt otollisempaa aikaa isänmaalliselle innolleen kuin nykyinen aika. Joku tästä nuorisosta voi ehkä ajattelemattomasti hämmästellä sellaista väitettä, joka niin vähän maistuu ”orjan kahlekurjuudelta”. Annetaanpa erään ruotsalaisen valistaa heitä.

”Suomalaiset”, hän sanoo, ”ovat nyt valloittamassa itseään. Se joka tietää, mitä merkitsee että on tulevaisuudentoivoa, että on kansakunta, jonka hyväksi ponnistella, se ymmärtää heitä, toivoo heille taivaan apua ja onnea saattajaksi heidän monivaiheisella matkallaan. Helsingin yliopisto kulkee isänmaallisen Suomen kärjessä. Jumala siunatkoon kaikkia sen jaloja pyrkimyksiä”!

Mies joka on lausunut nämä kohottavat ja muistettavat sanat, ehdottomasti jalomielisimmät, joita kukaan ruotsalainen tai suomalainen on lausunut, on Upsalan yliopiston apulainen Linder1.

Emme kiellä, että nykyinen ajankohta näyttää suotuisammalta kuin mikään aikaisempi sille suomalaiskansallisten asioiden harrastukselle, josta tuo jalo ruotsalainen puhuu. Mutta siitä ei tässä ole kysymys. Jokainen kansakunta joutuu kokemaan vaihtelevat ulkoiset kohtalot olemassaolontaistelussaan ja tehdessään työtä tietoisen kansallisuuden hyväksi. Ne muuttuvat vaihtuvien vuosien mukaan. Mainitsemamme onni on se, että tietoisuus tavoitteesta on herännyt ja että pohjattoman suuri työ sen saavuttamiseksi kutsuu Suomen poikia. Tämä tietoisuus olisi heikko ja halu työskennellä sen hyväksi olisi laimea, jos se ei kykenisi selviytymään kaikista ulkoisten kohtaloiden vaihteluista. On tarpeetonta lisätä, että yliopiston opiskelijoille työskentely sen kirjallisuuden hyväksi, jonka puuttuessa ei voi olla tietoista suomalaista kansallisuutta, on oikea tie sen isänmaallisen innon ihanteiden toteuttamiselle. Jos nuoriso sen laiminlyö, ei tule koskaan aika, jolloin varttuneemmat yliopistoon kuuluvat henkilöt voivat osallistua työhön, ja siten jää sisällyksettömäksi se lause, että yliopisto johtaa” isänmaallista Suomea”. On myös tarpeetonta kysyä: mistä muualta ne miehet otettaisiin, jotka tekisivät suomen kielestä opetuksen, lainsäädännön2 ja hallinnon kielen? Kuinka monta tähän tehtävään kykenemätöntä sukupolvea tuleekaan vielä valmistumaan yliopistosta? Useimpien muiden kansojen keskuudessa on selviö, että kaikki kirjalliset tuotokset liikkuvat kansalliskielen alueella. Suomalaisella ylioppilaalla on se etu, että jo tämän muodon valinta antaa hänen harjoitukselleen isänmaallisuuden leiman.

Mutta on totta, että isänmaallisuuden pukeminen tähän muotoon vaatii muutakin kuin intoa. Siihen vaaditaan työtä – ja tavallisimmin työtä tutkintoon lukemisen lisäksi. Tällaisista ”työkuppikunnista” yliopistossa3 ei kuitenkaan kuule puhuttavan. On paljon helpompaa ja mukavampaa tunnustaa sellaista isänmaallisuutta, jolle riittää vain vakuuttelu että se on olemassa ja joka ilmenee lavertelevina maljapuheina.

Tuollainen isänmaallinen into on viime vuosina saanut vähän lisää vauhtia yliopistossa. Ulkoisilla oloilla on runsas osuutensa sen syntyyn. Työ suomen kielen ja kirjallisuuden hyväksi estettiin, ympäröitiin esteillä, joita vielä yksikään kansa maan piirissä ei ollut tuntenut. Nuorukaisen mieli oli liian heikko vastustamaan tätä painostusta. Vain jo karaistuneet työntekijät kantoivat sen miehekkäästi, kunniaksi itselleen. Sattui muitakin ulkonaisia, Suomelle vieraita asioita, jotka herättivät kuvitelmia tulevaisuudesta, joka lentäisi suuhun kuin paistetut varpuset. Tarvitsi vain esittää vastalause nykyisille oloille, jotta näkisi tulevaisuuden astuvan sisään ja kruunaavan sankarinsa. Olisi hyödytöntä muistuttaa, että tämä henki on kylvöstä saatua satoa. Juuri tämän hengen satunnaiset purkaukset ovat synnyttäneet levottomuutta, ja siitä koko yliopisto on aivan syyttömästi saanut kantaa vastuun. Omasta puolestamme pidämme samoin kuin kaikki maamme ajattelevat ihmiset purkauksia mitättöminä. Emme perusta varmaa käsitystämme vain maan tunnettuun yleiseen mielipiteeseen siitä, vaan sen ilmaiseman isänmaallisuuden tyhjyyteen sinänsä. Sillä mikään ei ole selvempää kuin että isänmaallisuuden, jolla ei ole tai maan oloissa ei voi olla mitään muuta ilmenemiskeinoa kuin tyhjä puhe, ja joka ei siis johda työhön ja ponnisteluun isänmaan parhaaksi, täytyy jäädä täysin tuloksettomaksi. Ja juuri sellaisesta tyhjästä isänmaallisesta innosta olemme edellä puhuneet. Siirtyessään toimeliaaseen kansalaiselämään nuorukainen vajoaa siitä suoraa päätä itsekkyyteen ja vanhoille raiteille. Juuri tätä tulosta valitamme. Sillä siinä moni lupaava kyky menisi hukkaan.

Se olisi sitäkin valitettavampaa, kun avoimena on kaunein työkenttä nuorelle, isänmaalliselle innostukselle suomen kielen ja kirjallisuuden hyväksi. Oli aika, jolloin ei tarvittu kymmenen vuoden kuluessa hankittuja ansioita yliopistomaailmassa jotta voi osallistua kansallisiin hankkeisiin. Ylioppilaat perustivat vieläkin ilmestyvän erinomaisen suomalaisen sanomalehden, ainoana pääomanaan oma lämmin rakkautensa isänmaahan, aikana, jolloin yleinen kiinnostus heidän puolustamaansa asiaan oli vielä niin uusi ja laimea, että lehti monta vuotta tuotti taloudellista tappiota. Emme epäröi tunnustaa olevamme vakuuttuneita siitä, että tämän lehden, Suomettaren, olemassaolo on merkittävämpi kansakunnan tulevaisuudelle kuin kaikki se, mitä sen synnyn jälkeen on luotu yliopistonuorison kirjallisen harrastuksen tuloksena. Samaan aikaan julkaistiin useita nuorten kirjoittajien suomenkielisiä teoksia, osaksi omakustanteina. Kerättiin kirjoja pitäjänkirjastoille ja osallistuttiin mikäli mahdollista sunnuntaikoulujen opetukseen. Jotkut arvelevat että se oli vähäpätöistä. Mutta me sanomme että se osoitti isänmaallisuutta, joka perustui vakavaan työntekoon, ei turhamaiseen metelöintiin. Samat nuoret miehet antoivat uutta puhtia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimintaan. Tosin pian surtiin sitä, että ylioppilaat eivät halunneet kuluttaa aikaansa esimerkiksi käynteihin seuran kokouksissa. Seura menetti oikeuden kutsua jäsenikseen ylioppilaita4. Koitti toinen aikakausi.

Olisi turhaa salailla, että toimiva rakkaus suomen kieltä ja kirjallisuutta kohtaan on yliopistossa taantunut. Viime vuosikymmeninä on ilmaantunut äärimmäisen harvoja kirjoittajia. Syytä on etsittävä oloista, joihin olemme viitanneet, ja siitä tyhjän kielteisyyden hengestä, jonka ne ovat synnyttäneet. Olkoonkin, että missään tapauksessa ei olisi voitu odottaa, että vasta herännyt toimelias innokkuus olisi voinut vähentymättömänä edelleen jatkua. Mutta oli oikeus odottaa yleisempää lujuutta ja rohkeutta vaikeana aikana, vähemmän omahyväistä tyytymistä tyhjään huutoon, siinä määrin kuin jalomman toiminnan kenttä on jälleen laajentunut. Ihmisellä ei ole oikeutta syyttää oloja vakaumuksistaan ja pyrinnöistään. Toiset olisivat voineet seurata sinne, missä moni on kulkenut edellä rohkeana esimerkkinä. Asianomaisille voi olla kitkerää maistaa työnsä hedelmää. Mutta on tunnustettava totuus, että henki, jolla viime vuosina on ollut tietty yliote yliopiston nuorison keskuudessa, on tukahduttanut toimivan rakkauden suomen kieltä ja kirjallisuutta kohtaan. Ruotsalaiset lehdet, jotka ovat riemuiten kertoneet suomalaisten pyrkimysten laajuudesta, eivät sikäli ole olleet väärässä. Mainittua henkeä edustaneet voivat toki sanoa sentään puhuneensa suomenkielisen kansallisuuden puolesta. Tätä kiitosta ei voi vaatia itselleen kukaan niistä, jotka ovat tehneet työtä suomalaisen kansallisuuden hyväksi.

Nämä työntekijät voivat iloiten katsoa työtään. He eivät tunne milloinkaan tarvetta vakuuttaa yleisölle isänmaallisuuttaan vastalausein. Ei näytä niilläkään, jotka lupaavat astua heidän jalanjäljissään, olevan tarvetta astua esille. He näyttävät tietävän, että heidän isänmaallisuudellaan on käytännön tavoite. Viidentoista vuoden kuluessa ovat yliopisto, lukiot ja koulut saaneet suomen kielen opettajia; ala-alkeiskouluissa suomi on osittain tullut opetuskieleksi; ainakin yksi yläalkeiskoulu on perustettu suomenkielisille lapsille, tulevilla papeilla ja lakimiehillä on velvollisuus suorittaa tutkinto suomen kielen taidon osoittamiseksi; useita suomenkielisiä kielioppeja on julkaistu; suomenkielinen kirjallisuus on pantu alulle; suomenkielinen kansankirjallisuus on jo verraten runsasta. On syntynyt suomenkielisiä sanomalehtiä, joiden levikki kasvaa päivä päivältä. Näistä tuloksista voivat syystäkin iloita ne työntekijät, jotka ovat tehneet uhrautuvaa työtä suomalaisen kielen ja kirjallisuuden hyväksi. Ne osoittavat, mikä on käytännöllisen isänmaallisuuden tie, sen isänmaallisuuden joka lähtee työstä ja vaivannäöstä ja joka luo uusia pyrintöjä ja uusia instituutioita. Juuri se, että on saavutettu todella pysyviä tuloksia, on riisunut aseista nekin, jotka alussa suhtautuivat epäluuloisesti tähän tulevaisuudentyöhön.

Tarkoituksemme ei suinkaan ole, että kaikki neljäsataa ylioppilasta ja maisteria ottaisivat asiakseen kirjoittaa suomenkielisiä kirjoja ja sanomalehtiä. Mutta kenenkään ei pitäisi lähteä yliopistosta ennen kuin on edes hiukan perehtynyt olemassa olevaan suomenkieliseen kirjallisuuteen, kenenkään ei pitäisi lähteä sieltä ilman ajatusta siitä, että hän on yksi niistä, jotka lähitulevaisuudessa osallistuvat kansakunnan toiveiden toteuttamiseen, suomen kielen asettamiseen luonnollisiin oikeuksiinsa, ja valmistautumatta sitä varten. Keneltäkään, joka jää yliopistoon, ei pitäisi puuttua kykyä pukea lähitulevaisuudessa tieteensä suomenkieliseen asuun. Jos siihen johtava henki olisi vallalla, voisimme iloita myös suomenkielisen kirjallisuuden toimeliaiden ystävien suuremmasta määrästä. Sanotaan ehkä, että tarvitaan valmistavia kouluopintoja ennen kuin yliopistossa on mahdollista harjoittaa yleisemmin suomen opintoja. Mutta juuri yliopistosta tulee niiden miesten lähteä, jotka kehittävät kouluopetusta. Juuri sieltä on maahan levittävä sen innostuksen, joka pakottaa toteuttamaan tarkoituksenmukaisia muutoksia koulujen oppijaksoihin. On helppoa elää isien valmistamissa oloissa. Isänmaallisuuden tehtävänä on luoda uutta kansalle ja isänmaalle. Historia enempää kuin pohdintakaan ei voi osoittaa isänmaalliselle toiminnalle korkeampaa tavoitetta kuin sen, jota suomalainen ylioppilas voi vapaasti tavoitella. Hänen kannaltaan on siinä kyse hänen oman kansansa olemassaolosta tai tuhoutumisesta. Kaikki todella isänmaallinen toiminta edistää päämäärän saavuttamista. Vain sellainen isänmaallisuus on väärää, joka ei toimi eikä tee mitään ja joka päätyy samoihin tyhjiin sanoihin, joista se on alkanutkin.

Lukijamme lienee monta kertaa pitänyt turhana touhuna tämän lehden muistutuksia suomalaiskansallisten pyrkimysten tärkeydestä ja merkityksestä, sen vastalauseita Ruotsin päivälehdistön esittämiin väitteisiin Suomen oloista, sen havaintoja oman maan ilmiöistä ja tapahtumista, jotka ovat osoittaneet puutteellista kansallista itsetuntoa. Edellä olevasta voi hakea jonkinlaista selvitystä tähän kaikkeen ja kysymykseen sen tarpeellisuudesta.

J. V. S.

 

 

  • 1. Kertomus tilaisuudesta, jossa ne lausuttiin, ei mainitse, että kuulijat olisivat ottaneet sanat vastaan ”myrskyisin suosionosoituksin”. Mutta siitä käy ilmi, että pelkkä toivo saada kuulla jotain tämän maan avuttomuudesta oli aiheuttanut sellaisen myrskyn. Siinä on jotain opittavaa.
  • 2. On ilmoitettu, että tätä nykyä neljä maamme alituomaria on selvittänyt pystyvänsä pitämään tuomioistuinpöytäkirjaa suomeksi. Nykyoloissa ei voi epäillä, että jos tuomareilla olisi kyky kirjallisesti käyttää kieltä, siitä muutamassa vuodessa tulisi maan lainsäädännön kieli.
  • 3. Mainittakoon kuitenkin, että filologisessa tiedekunnassa suomea melko yleisesti opiskellaan tutkin-toaineena.
  • 4. Tämä kielto on nyttemmin seuran uusien sääntöjen sanktiolla otettu pois.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: