Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1858: Suunnitelluista luottolaitoksista

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.3.1858
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kun pari vuotta sitten aloimme käsitellä tätä aihetta artikkelissa ”Yksityispankeista”, saattoi tuo kirjoitus lehden vaikeuksiin, joiden takia meidän oli mahdotonta jatkaa. Yleisistä pohdiskeluista ei nimittäin ole aikakauslehdessä juurikaan hyötyä, jos niitä ei voida millään tapaa soveltaa. Lukija voi tuskin uskoa sitä, mutta niin todella on, että olemme hyvin suuresti yllättyneinä nähneet lehtemme nyttemmin voivan puhua esimerkiksi rautateistä ja keinoista niiden rakentamiseksi ja jopa Suomen Pankista ja sen toiminnoista.

Mainitun ajankohdan jälkeen ovat olot niin muuttuneet, että on jo noussut vakava kysymys yksityispankeista ja hypoteekkiyhdistyksistä, ja maan sanomalehdillä on todella ollut yhtä ja toista sanottavaa näistä kysymyksistä. Erityisesti on yleisöllä ollut tilaisuus varsin perusteellisesta ja valaisevasta artikkelisarjasta Finlands Allmänna Tidning -lehdessä saada tietoa hypoteekkiyhdistysten perustamisesta ja merkityksestä. Sillä tavoin on myös Uudenmaan ja Hämeen läänien maatalousseuran laatima ehdotus sellaisten perustamiseksi tullut yleisön tietoon. Yhtä lailla päivänvaloa sietäväksi ei ole osoittautunut se ehdotus yksityispankeiksi, jonka koolle kutsutun komitean jäsenet ovat laatineet. Yleisö ei ole saanut siitä muuta tietoa kuin sen minkä suulliset huhut ovat voineet levittää. Niinpä tiedetään, että setelinanto-oikeus ja vastuullisuus ovat, kuten luonnollista onkin, muodostaneet neuvottelujen pääkohdat. Yksimielisyys kuuluu vallinneen siitä, että maassa on mahdotonta perustaa solidaarisesti vastuullisia yksityispankkeja, koska yleinen tottumattomuus osallistua yhtiöihin pelottaisi kaikkia niin että he eivät suostuisi ottamaan epämääräistä riskiä osakkeen arvon lisäksi. Eikä kukaan voi pitää yllättävänä, että pankkia jolla ei olisi oikeutta laskea liikkeelle seteleitä pidettäisiin maassamme niin vähän kannattavana yrityksenä, että kukaan ei menisi siihen mukaan.

Täytyy tunnustaa, että nämä ehdotukset eivät olisi voineet tulla onnettomampana ajankohtana kuin nyt, kun yksi liikemaailman pahimmista myrskyistä on kaikissa maissa ravistellut luotonannon perusteita. Yhdysvalloissa on kaikenlaisia pankkeja lopettanut, jopa pari Skotlannin yksityispankkia on mennyt nurin ja täällä meillä saa joka postipäivänä lukea jeremiadeja onnettomuuksista, joihin Ruotsin sanotaan joutuneen hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien takia. Kukaan ei pidä lukua siitä, kuinka moni amerikkalainen pankki on jälleen aloittanut maksunsa, eikä kerro, että kolmen (?) skotlantilaisen pankin selvitystilaan joutuminen johtuu väärinkäytöksistä eikä järjestelmästä, tai että yhteenkään Ruotsin pankeista ei ole vielä kohdistunut edes suurempia paineita setelien lunastamiseksi. Viimeksi mainitut ovat katsoneet olevansa pakotettuja rajoittamaan diskonttaustaan ja lainanantoaan. Ja jopa tätäkin on nähty moitittavan, ikään kuin joskus voisi olla olemassa pankkeja, jotka yleisen epäluottamuksen ja luottokelvottomuuden aikoina voisivat häiriöttä pitää tarjolla rahaa niitä tarvitseville.

Ajattelematonta olisi pitää suurta rahakriisiä jonakin epätavallisena luonnonilmiönä, jonka toistuminen olisi yksi maailmanjärjestyksen suurista poikkeuksista. Päinvastoin näyttää hyvin todennäköiseltä, että sellaiset kriisit tulevat ajoittain toistumaan, nyt kun luottolaitos on kerran tullut keksityksi ja suuri yleisö on oppinut sen tuntemaan ja sitä käyttämään. Rahan tai sitä edustavien papereiden saannin helppous on kaikkina aikoina houkutteleva joitakin väkinäisiin yrityksiin, joiden tarkoituksena on saada rikkautta nopeasti ja paljon, toisia taas näennäisvauraaseen ja ylellisyyden nautintoja antavaan elämäntapaan. Tällainen jatkuu, kunnes kupla puhkeaa ja suuret yritykset kaatuvat ja loisteliaat herrat saavat totutella silakkaan ja leipään jossakin ullakkokamarissa. Voidaan nyt olettaa, että tyhmänrohkeiden ja kevytmielisten määrä kasvaa tasaisesti ja että ihmiskunta vähitellen tottuu tähän loiston ja kurjuuden vuorotteluun. Tätä olettamusta ei kuitenkaan tue kokemus ja vielä vähemmän teoria. Jo vanhat asettivat järjen tuntomerkiksi sen, että ihminen ei eläimen tavoin elä läsnä olevassa, vaan hänellä on menneisyys ja tulevaisuus, että hän oppii edellisestä ja elää jälkimmäistä varten. Kokemus todistaa myös, ettei ihmiskunnassa ole ollut mitään fyysistä tai moraalista pahaa, johon hän ei olisi etsinyt parannuskeinoa – ja löytänytkin sen ainakin sillä tavoin, että yksilö voi yhä enemmän valita onnen ja onnettomuuden välillä. Siksi on myös luultavampaa, että luottolaitoksen vaihtelut opitaan pitämään mielessä eikä sokeasti uskouduta sen houkutusten varaan, minkä seurauksena nuo vaihtelut käyvät yhä harvinaisemmiksi ja vähemmän yleistä vahinkoa aiheuttaviksi.

Mutta vaikka onkin ennustettavissa, että nuo perikatoon saattavat mullistukset aika toisensa jälkeen tulisivat takaisin, voidaan pitää yhtä selvänä, että ne eivät estä kaikenlaisten luottolaitosten olemassaoloa eivätkä myöskään uusien sellaisten syntymistä laajuudessa, jota nykyaika ei voi vielä lainkaan kuvitella. Laaja-alaisesta luotonannosta on tullut nykyajan kaupalle ja elinkeinoille tarve, jota ei voi torjua. Sivistysmaiden kasvava väestö ei voisi ilman sitä elättää itseään ja vielä vähemmän se voisi täyttää sivilisaation lisäämiä tarpeitaan. Kansa, joka ei käytä tätä aineellisen – ja sen seurauksena myös henkisen – edistyksen vipuvartta, tulee vääjäämättä taantumaan hyvinvoinnissa, valistuksessa, tavoissa ja säädöksissä, kansallisessa itsenäisyydessä ja poliittisessa merkityksessä. Kansa ei tee itseään riippuvaiseksi ulkomaalaisesta käyttämällä hänen rahojaan maanviljelyksensä ja teollisuutensa edistämiseen, vaan elämällä siitä mitä maa tai meri itsestään sille antaa ja vaihtamalla sen kaikkein jalostamattomimmassa muodossa kaikkiin sivistyneen ihmisen tarvitsemiin ulkomaan tavaroihin. Väestö, joka kuten suuri osa Suomen väestöstä elää ilman sen omaa huolenpitoa kasvavasta metsästä, ja saa ulkomaalaiselta kirveen jolla hän sen kaataa, sahan jolla hän sen halkaisee ja leivän jonka työläinen tämän työnsä aikana syö, on lähellä villien elämää ja on enemmän riippuvainen ulkomaista kuin jos se maksaisi sinne korkoa miljoonista, joilla se on saanut aikaan kukoistavan maanviljelyksen ja vilkkaan manufaktuuriteollisuuden.

Suomen kohdalla ei kuitenkaan ole ensi sijassa kysymys rahan hakemisesta ulkomailta vaan maassa olevien rahojen tekemisestä tuottoisiksi. Ne kahdenlaiset pankit, joiden perustamista on ehdotettu, hypoteekkipankit maanviljelystä varten ja seteleitä liikkeelle laskevat yksityispankit, palvelevat molemmat samaa päämäärää, vapaana olevan rahan keräämistä ja sen hedelmälliseksi tekemistä maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa varten.

Erityiset olosuhteet – toisin sanoen rahan vähyys maassa – saavat aikaan sen, että kummassakin pitäisi ehdotuksen mukaan pankin pääoman koostua kiinteästä omaisuudesta. Hypoteekkipankkien osalta on itsestään selvää, että maan täytyy olla se hypoteekki, joka on tarjottava saatuja rahoja vastaan. Yksityispankit taas voivat, kuten tunnettua on ja helposti voidaan ymmärtää, yhtä hyvin tarjota niille, joilta he ottavat vastaan rahaa, ja niille, jotka ottavat vastaan heidän setelinsä, vakuutena esim. korkoa tuottavia valtion arvopapereita ja suurten osakeyhtiöiden osakekirjoja ja korkoa tuottavia obligaatioita. Ruotsissa, jossa ei ole ollut lainkaan valtion arvopapereita, ja jossa myös varallisuus on aivan liian vähäistä jotta yksityispankkien perusrahasto voitaisiin muodostaa rahamaksuista koko osakkeen arvosta, on yksityispankit siksi perustettu pääasiassa kiinteän omaisuuden kiinnitysten varassa. Tämä on luonnollisesti Suomessakin ainoa keino saada aikaan yksityispankkeja.

Vaikka perusrahasto onkin tällä tavalla samankaltainen, on hypoteekkipankin osakas kuitenkin aivan eri asemassa kuin setelinantoa harjoittavan yksityispankin osakas. Ensiksi mainittu on hypoteekkipankin velallinen, ja annettu kiinnitys on vakuus hänen velastaan pankille. Yksityispankin osakas on pankin saamamies, mutta hän on antanut pankille kiinnityksen käyvän rahan sijasta. Ero on siinä, että kun ensiksi mainittu vain hakee rahaa hyvin ehdoin, hakee jälkimmäinen hyvää korkoa rahoilleen tai sen kiinnityksensä arvolle, jonka hän on antanut pankille rahojen sijasta. Jos nyt yksityispankilla on oikeus laskea liikkeelle seteleitä suunnilleen samasta arvosta kuin osakkaiden hypoteekit, niin selvää on, että osakkaat tekevät hyvän kaupan. He saavat tuloa esimerkiksi taloistaan tai maaomaisuudestaan ja he ansaitsevat sitä paitsi tuon saman pääoman korkoa, joka on annettu lainaksi yksityispankin seteleinä. Viimeksi mainittu korko on vähintään 6 prosenttia vuodessa, ja jos omaisuuden tuotto nousee samaan prosenttilukuun, niin osakkaalla on siis 12 prosenttia omaisuuteen sijoitetusta pääomasta. Jos yksityispankki laskee liikkeelle seteleitä, joiden vakuutena on talletettuja korollisia arvopapereita, niin tällöin voi henkilö esimerkiksi ostaa hypoteekkipankin korkoa tuottavia obligaatioita, tallettaa ne valuuttana yksityispankin osakkeita vastaan ja saada lisää korkoa vastaavasta määrästä pankin lainaksi antamia seteleitä – tai, mikä on sama asia, yksityispankki voi sijoittaa koko perusrahastonsa mainittuihin obligaatioihin ja saada niistä korkoa 4 prosenttia, voidakseen painaa vastaavan määrän seteleitä ja antaa ne lainaksi 6 prosentin korkoa vastaan. Tämä on hyvä liiketoimi, johon varmasti jokainen, jolla on velatonta kiinteää omaisuutta tai rahaa lainattavaksi, mielellään osallistuu. Ja jos se, jolla on omaisuuttaan kiinnitettynä, voi hankkia saamamiehelleen muun vakuuden ja vapauttaa kiinnityksensä, ryhtyäkseen sen hinnalla osakkaaksi yksityispankkiin, on hän ainakin saanut velkansa koron korvatuksi. Tavallisempaa on, että yksityispankit rahan nopean vaihdannan ja vastaanotettujen talletusten liikkeen seurauksena antavat tuottoa 10, 12 tai 15 prosenttia.

Voitaisiin ajatella, että ei ole erinomaisempaa keksintöä kuin tämä, jolla näin kaksinkertaistetaan kansallisvarallisuus, pitämällä se kiinteässä omaisuudessa peruspääomana ja sitä paitsi yksityispankkien seteleinä käyttöpääomana. Näin tosin olisikin, jos sellainen seteli olisi muutakin kuin paperilappu. Kun niitä lasketaan liikkeelle suuria määriä, ja rahaa on näennäisen yltäkylläisesti, nousevat kaikkien työpalkkojen, tavaroiden ja kiinteän omaisuuden hinnat, eli noiden rahojen arvo vähenee. Käsitys, jonka mukaan niitä ei voi vaihtaa kiliseviksi rahoiksi, saa aikaan, että ne jäävät pois liikenteestä. Esimerkiksi huono vuosi, jolloin elintarvikkeita täytyy tuoda ja maksaa kilisevillä rahoilla, tai kauppakriisi, joka vaatii ulkomaisten kauppavelkojen kattamista välittömästi, tekee lopun paperirikkaudesta. Kukaan ei enää halua paperia, vaan ainoastaan kiliseviä rahoja. Niiden kurssiero kasvaa myrskyn vauhdilla. Se joka eilen omisti 10 000 ruplaa papereina, omistaa tänään 5 000. Jos on tarkoitus lunastaa pankkisetelit, voidaan toki niiden vakuutena oleva omaisuus vähitellen myydä. Mutta jos se maksetaan papereilla, niin siten ei tietenkään ole voitettu mitään, sillä juuri setelit tuli tuolla arvolla lunastaa. Hopeaa taas kukaan ei maksa muussa suhteessa kuin sen ja setelien välisen agion eli kurssieron mukaan. Ja jos suuri määrä kiinteää omaisuutta tulee kerralla myyntiin, vähentää tämä entisestään omaisuuden hintaa. Pankkien vararikko olisi väistämätön ja massa huono, jolloin setelien haltijat joutuisivat tyytymään vähäiseen prosenttiin setelien nimellisarvosta.

Juuri tällaisista vararikoista ei toki vielä ole ollut kokemusta. Mutta monissa maissa, Ruotsi mukaan lukien, ovat valtionpankit runsaan setelinannon takia, joko lainana kiinnityksiä vastaan tai valtion ottamana lainana sodan ja hädän aikana, ajautuneet samantapaiseen vararikkoon. Pankkien toiminnan pysähtymiset Yhdysvalloissa myös viimeisimmän kriisin aikana johtuivat hieman eri asiaintiloista. Niiden pankkipääoma koostuu arvopapereista ja jossain määrin kilisevästä rahasta, eivätkä ne saa laskea liikkeelle seteleitä enempää kuin tietyssä suhteessa pankkipääomaan. Tämän lisäksi ne ottavat vastaan talletuksia ja lainaavat niitä. Kun nyt kriisi puhkeaa, ja tallettajat haluavat nostaa rahansa ja setelien haltijat vaativat valuuttaa, on pankeilla niukasti kilisevää rahaa tarjottavana, mutta kylläkin valtion arvopapereita, rautatieosakkeita ja obligaatioita jne., joita ei nyt kukaan halua ja joiden arvo päivä päivältä putoaa, sekä yksityisten vekseleitä, jotka ovat vieläkin arvottomampia. Silloin täytyy maksaminen pysäyttää, ja tämän ansiosta, riippuen arvopaperien ja vekseleiden laadusta, voivat pankit vastaisuudessa, liiketoimien jälleen palattua tasaiseen käyntiinsä, pankkipääomansa uhratenkin täyttää paikkansa.

Pankkilainsäädäntö on siksi jokseenkin kaikkialla rajoittanut pankkien oikeutta setelien liikkeelle laskemiseen. Niin, on myös yksityispankkeja, joilla ei ole tätä oikeutta. Nämä pankit muodostavat pääomansa suurista määristä osakkeita ja voivat kasvattaa rahastoaan ottamalla vastaan talletuksia. Niiden toiminta on pääoman lainaamista teollisuushankkeille, osakkeiden ottamista sellaisissa, esimerkiksi rautatiehankkeissa, osallistumista valtion lainoihin jne., ja hyvien suhdanteiden aikana näiden osakkeiden ja valtion arvopaperien myymistä voitolla, minkä jälkeen voidaan taas tehdä uusia spekulaatioita. Ne ovat suuren luokan pankkiireja. Selvää on, etteivät sellaiset pankit voi tulla kysymykseen Suomessa. Täältä puuttuvat niiden muodostamiseen tarvittavat pääomat sekä luottamus sellaisen pääoman käyttöön – ja viimeksi mainittu onkin oikeutettua, sillä täällä ei myöskään ole tilaisuuksia mainitun kaltaisiin spekulaatioihin.

Operaatiot, joita yksityispankit voivat tässä maassa harjoittaa, ovat tunnettuja: talletusten vastaanotto korkoa vastaan ja varojen lainaus osoituksia, vekseleitä ja velkakirjoja diskonttaamalla tai tavarahypoteekkeja tai jalometallipantteja vastaan sekä antolainaus ns. poisto- ja arvonlisäysmenettelyllä. Jos pankilla ei olisi setelinanto-oikeutta, niin se voisi laskea tämän toimintansa vain yhteenlasketun pääomansa ja vastaanottamiensa talletusten varaan. Kummastakin koituu pankille korkomenoja, ja se voisi saada tuottoa vain ensiksi mainitusta vilkkaan liikevaihdon ansiosta ja niukan rahan aikoina pitämällä korkeampaa diskonttokorkoa sekä viimeksi mainitusta pitämällä antolainauskoron yleensä prosentin (tai puolitoista prosenttia) tallettajille maksettavaa korkoa korkeampana. Tämä tuotto olisi kuitenkin maamme vähäisen rahankierron huomioon ottaen niin vähäpätöinen, että ainoastaan sellaisten näkymien varassa ei täällä voisi syntyä yhtäkään yksityispankkia. Myös siinä tapauksessa, että oletetaan yksityispankin voivan pitää vuoden ympäri miljoonan verran ulkona, ei mahdollinen 1½ prosentin voitto antaisi bruttotuloja kuin 15 000 ruplaa. Tästä on sitten vähennettävä hallintokulut sekä niiden varojen korko, jotka pankki joutuu jatkuvasti pitämään sisällä voidakseen vastata tallettajien irtisanomisiin, ja lisäksi niiden pankkiin talletettujen tai maksettujen varojen korko, jotka ehkä jäävät lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi vaille tuottoa. Nettotuotto jäisi siis, jaettuna joukolle osakkaita, varsin mitättömäksi.

Jos siis halutaan yksityispankkeja, on tinkimätön ehto, että niiden sallitaan laskea liikkeelle seteleitä. Pidämme myös selvänä, että perusrahaston on, kuten Ruotsin yksityispankeissa, pääosin muodostuttava vakuuksista, jotka ovat kiinteää omaisuutta. Setelinanto on siis sallittava niille tämän vakuuden tiettyä määrää vastaan. Tällä tavoin ne voivat seteleitä liikkeelle laskemalla saada sen verran voittoa, että se houkuttelee osallistumaan yritykseen. Setelinannon määrästä päätettäessä ei kuitenkaan liene syytä ottaa mittapuuksi ainoastaan pankin vakuuksia, vaan on otettava huomioon myös yksityispankkien lukumäärä ja siitä johtuva maalle koituva vaara, että se joutuisi äkkiä keskelle setelien tulvaa. On näet selvää, että esitetyllä tavalla rahastoitu seteliraha ei edusta mitään tehollista rahapääomaa. Vain vuotuista sen kiinteän omaisuuden nettotuottoa, joka muodostaa vakuuden, voidaan pitää sellaisena pääomana, joka siten on edustettuna osassa seteliä. Mutta seteliraha, joka edustaa itse omaisuuden arvoa, on tekaistua pääomaa ja sellaisena myös pysyy. Se on juokseva velkakirja, jonka määrälle sen antaja ei ole antanut eikä anna mitään korkoa, se on kynää liikuttamalla luotua pääomaa. Tällaiset suurina määrinä esiintyvät pääomat ovat vääjäämättä maalle vahingoksi. Niitä voidaan verrata viime aikoina paljon keskustelun kohteina olleisiin avovekseleihin, ja ne ovat niitä vahingollisempia, koska ne ovat liikenteessä ilman siirtomerkintöjä.

Mihin yksityispankkeja sitten tarvitaan? Tähän kysymykseen emme voi antaa muuta vastausta kuin jo esittämämme. Niiden tehtävä on saada liikkeelle se pääoma, joka jokaisessa maassa, jossa ei ole talletuspankkeja eikä pankkiireja, on hajallaan ja tuottamattomana tai korollisissa arvopapereissa jotka tuottavat vähäisen prosentin, ja joka ei kummassakaan tapauksessa palvele elävöittämällä maan asukkaiden yritteliäisyyttä ja työteliäisyyttä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei setelinanto-oikeus ole vain välttämätön rohkaisu pankeille vaan seteleistä tulee myös luottoarvopapereina väline tavaranvaihdon lisäämiseksi ja vilkkaamman tuotannon aikaansaamiseksi.

Mutta tässä tulevat vastaan hypoteekkiyhdistykset, jotka yhtä lailla kokoavat vapaana olevaa pääomaa ja tekevät sen hedelmälliseksi, nämä Suomeen ehdotetut yhdistykset, käyttämällä sen maanviljelyksen hyväksi.

Myös hypoteekkiyhdistykset tarvitsevat oman setelinanto-oikeutensa, joskin niiden setelit ovat korkoa tuottavia obligaatioita. Niiden haltijalla on vakuus kiinteänä omaisuutena, aivan kuten Ruotsin yksityispankkien ja Suomeen perustettavaksi ehdotettujen setelien haltijoilla. Ero on siinä, että niiden arvomäärä on yleensä suurempi, ne ovat suoranaisesti maahan kiinnitettyjä ja ne antavat haltijalleen korkoa. Ne eivät siis anna hypoteekkipankin osakkaalle samaa etua kuin yksityispankin osakkaalla on sen seteleistä, sillä ensiksi mainitun on maksettava korkoa obligaation haltijalle. Mutta yksityispankin setelien tavoin ne eivät edusta mitään muuta tehollista pääomaa kuin niihin kiinnitetyn omaisuuden nettotuottoa. Obligaation asettaja saattaa antaa sen suoraan esim. saatuja maataloustyövälineitä vastaan tai työpalkkana työntekijöilleen, tai hän vaihtaa itselleen obligaatiota vastaan rahaa, mutta kummassakin tapauksessa hän on pannut kiertoon setelin, joka mitään pääomaa edustamatta lisää maan setelimassaa. Jos sellaisia obligaatioita annettaisiin esim. maan koko viljelysmaan arvon kahden kolmanneksen verran, niin yleiseen liikkeeseen tulisi setelimassa, joka vaikuttaisi siihen samalla tavoin kuin suuri massa yksityispankkiseteleitä. Kaikki hinnat nousisivat, rahan arvo romahtaisi ym. Hypoteekkipankkien obligaatioilla on kuitenkin yksityispankkien seteleihin nähden se etu, että ne vähitellen tulevat kuoletetuiksi ja poistuvat liikkeestä. Mutta tämä ei vähennä haittaa, joka koituu yleiselle taloudelle, kun sellaisia obligaatioita äkkiä lasketaan liikkeelle suuri määrä.

Mitä tulee hypoteekkipankkien kykyyn koota vapaita rahoja ja saada ne tuottoisiksi esim. maanviljelyksessä, on tämä kyky rajoitetumpi kuin yksityispankeilla. Myös yksityispankin täytyy luonnollisesti antaa korollinen velkasitoumus niille, jotka siihen tallettavat rahojaan. Mutta tämä sitoumus on asetettu lyhyelle irtisanomisajalle ja voidaan siksi milloin tahansa muuttaa rahaksi, jolloin se häviää, mistä myös seuraa, että sellaiset sitoumukset eivät jää pitkäksi aikaa kiertoon. Hypoteekkipankkien obligaatiot sitä vastoin lunastetaan vasta pitkähkön ajan jälkeen. Jos nyt kuvitellaan, että venäläisten pankkilippujen haltijat vaihtavat ne tässä maassa korkeamman koron saamiseksi hypoteekkipankkien tai yksityispankkien obligaatioihin, niin edelliset tulevat edustamaan venäläisiä pankkilippuja ja jäämään jonkun käteen vapaana pääomana, kun taas jälkimmäiset seuraavat sitä vetovoimaa, joka on helppoudella muuttaa ne rahaksi, ja tulevat myös useammin niihin vaihdetuiksi. Ne rahat taas, joita pankit eivät jätä hankkimatta vaihtamalla pankkilippuja niitä liikkeelle laskeneissa kassoissa, käyttää hypoteekkipankin osakas maansa viljelemiseen. Yksityispankki taas lainaa ne henkilöille, jotka käyttävät niitä liikepääomana maanviljelyksessä, kaupassa ja teollisuudessa. Mutta kun maanviljelijä on kerran antanut pois saamansa rahat, palaavat ne välttämättä rahan monia tavanomaisia uomia pitkin pankkiin, ja matkallaan sinne ne palvelevat myös kauppaa ja teollisuutta käyttöpääomana. Hypoteekkipankki ei ota niitä jakaakseen ne takaisin elinkeinoille. Siihen kulkeutuvat rahat käytetään osittain korkoihin ja osittain obligaatioiden kuoletuksiin, ja muutaman kymmenen vuoden päästä kaikki on palannut ennalleen. Kapitalistin on sillä välin ollut pakko palata venäläisiin luottolippuihin tai esimerkiksi suomalaisiin vähemmän korkoa antaviin valtion arvopapereihin. Samoin on niiden käypien rahojen laita, jota hypoteekkipankki voi suoraan lainata. Ne palaavat takaisinmaksuina kapitalistille ja vapautuvat jälleen. Mutta näin ei ole yksityispankkeihin talletettujen varojen laita. Ne lainataan lyhyeksi ajaksi, palaavat ja lainataan jälleen tai tallettaja nostaa ne pois. Ne eivät koskaan jää lepoon vaan pysyvät koko ajan yleisessä liikkeessä. Ei siis ole mitään epäilystä siitä, että yksityispankit ovat enemmän omiaan tekemään maan saatavissa olevan rahapääoman tuottavaksi elinkeinoissa.

Yksityispankit eivät sitä vastoin kykene antamaan lainaksi rahaa pitkäksi aikaa, esimerkiksi uudisraivauksia, uusien tehtaiden rakentamista jne. varten, sanalla sanoen antamaan elinkeinonharjoittajalle tarvittavaa peruspääomaa. Mutta ne antavat hänelle tilaisuuden ansaita lisääntyneen liikepääoman avulla tarvittavat varat liiketoimen parantamista ja laajentamista tai uusia yrityksiä varten. Myös maatalouden harjoittaja, joka saa kohtuullisin ehdoin ennakkoa työvälineiden ostoa, työntekijöiden palkkaamista ja muita välttämättömiä tarpeita varten, välttyy tällöin myymästä tuotteitaan etukäteen huonoon hintaan tai myymästä niitä epäedullisena aikana. Voitto, jonka hän tällä tavoin saa, antaa hänelle tilaisuuden saada aikaan parannuksia taloudenpidossaan tai laajentamaan sitä. Hypoteekkipankit antavat hänelle suoraan tähän tarvittavat rahat, jos hän käyttää ne parannuksiin ja uusiin yrityksiin. Mutta nämä vaativat erityisesti maataloudessa pitkän ajan antaakseen takaisin jotain sijoitetusta pääomasta. Ne vaativat myös lisää käyttöpääomaa, ja maatalouden harjoittajan on siksi joko säästettävä osa saamastaan lainasta käyttöpääomaksi tai hankittava se muualta. Jos hän siis haluaa käyttää hypoteekkilainansa edullisimmalla tavalla, sijoittaen sen mahdollisimman pian parannuksiin ja uusiin yrityksiin, niin hän tarvitsee sitäkin enemmän yksityispankkien tukea voidakseen pitää niitä yllä ja korjata niiden hedelmän.

Kaikissa inhimillisissä hankkeissa seuraa käytön mukana väärinkäyttö. Esimerkit kumpienkin mainittujen luottolaitosten väärinkäytöstä eivät ole kaukaisia. Ruotsissa valitetaan, että kumpikin on ollut antamassa mahdollisuuksia kevytmieliseen kuluttamiseen ja ylellisen elämän viettämiseen. Omassa rakkaassa isänmaassamme on Ruotsin perintönä paljon hyvän ohessa myös suuri taipumus turhaan vaatteilla, huonekaluilla, pidoilla ym. koreiluun. Tämä huono perintö ei suinkaan ole jäänyt karttumatta saatuaan kosketuksen idän kanssa. Erityisesti vaatteiden, huonekalujen ja kulkuneuvojen ylellisyys on itämaista, kun taas kalaasien pito on aidommin ruotsalaista. Emme kylläkään ole asiantuntijoiden todistuksen mukaan ehtineet saavuttaa samanlaista nirsoutta ruokien ja juomien suhteen kuin mikä on Ruotsissa kehittynyt viime vuosina. Mutta turhaa kuuluu olevan etsiä mistään päin maailmaa kaupunkia, jolla olisi sama väkiluku kuin Helsingillä ja joka käyttäisi julkisiin huveihin yhtä paljon rahaa kuin tämä hyvä kaupunki. Näyttelijät ja konserttien antajat, hyvät ja huonot, runonlausujat, taitoratsastajat, nuoralla tanssijat, silmänkääntäjät, koirankouluttajat ym. saavat täällä täydet katsomot, niin usein ja niin kauan kuin heitä huvittaa. Voitaisiin esim. kuvitella, että täällä on eniten musiikkia rakastava yleisö koko maailmassa. Konsertit, jollaisia pidetään Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa 500, 700 tai 1 000 katsojalle, ovat täällä jokapäiväisiä ilmiöitä. Jokainen haluaa näyttäytyä, kukaan ei halua olla muita huonompi. Kotona on sitä paitsi niin ikävää, siellä on pelkästään tylsää. Ei kannata edes puhua päivällisistä 50 hengelle, illallisista ja tanssiaisista joihin tulee satakunta henkilöä – vaikka nekin toki voitaisiin laskea ”julkisiin huveihin”. Tähän turhamaisuuteen liittyy suomalaiskansallinen laiskuus. Olla herra on tässä maassa olla laiskana. Jos taipumukset ja tavat ovat sellaiset, voi rahojen ja lainojen runsas saatavuus aina johtaa väärinkäytöksiin. Mutta jos tämän takia haluttaisiin estää luottolaitosten perustaminen, niin silloin koetettaisiin saada kansa pysymään välinpitämättömyydessään ja toimettomuudessaan. Kokemuksen todistus on aivan liian vakuuttava, jotta voitaisiin epäillä, miten voimakkaasti luottolaitokset ovat kaikissa maissa vaikuttaneet elinkeinojen edistymiseen ja yleisen hyvinvoinnin kasvuun.

Jos yksityispankit pitävät ankarasti kiinni siitä, että ne myöntävät lainoja ja ennakkoja vain lyhyeksi ajaksi, niin ne eivät näy juuri voivan tukea tuhlailua. Uusien kulutuslainojen tekeminen käy nimittäin pian aika vaikeaksi, kun ne pitää tavalla tai toisella uusia muutaman kuukauden kuluttua. Pitkiä hypoteekkilainoja sitä vastoin voidaan helpommin käyttää väärin. Lähes väistämätöntä on, että ne hyvin useassa tapauksessa eivät palvele maan ostoon käytettyjen varojen kattamiseksi, jolloin ne jäävät vaille suoranaista vaikutusta maatalouteen. Niille, joiden omaisuus on velan rasittama, voi toki olla edullista muuttaa velka hypoteekkilainaksi ja kuolettaa velka vähitellen maksaen suunnilleen samaa korkoa kuin aikaisemmin. Mutta sellaisten lainojen saatavuus tulee myös helpottamaan maaomaisuuden ostamista. Varma vaikutus on sekin, että maaomaisuuden hinta nousee rahan helpon ja edullisen saatavuuden seurauksena, niin että tarvittavan peruspääoman kasvu vääjäämättä viivyttää sitä hetkeä, jolloin lainan korko lakkaa ja rahat voidaan käyttää taloudenpidon kohentamiseen. Se joka on velkaantunut huonon taloudenpidon seurauksena, voi nyt nähdä velkansa helposti vähenevän, mikä myös tekee hänelle helpommaksi hankkia lisää ja enemmän velkaa. Näiden lainojen tarkoitus, maatalouden edistäminen, edellyttää myös yleisempää näkemystä tästä vaikeasta ammatista, joten edes hyvä tahtokaan ei riitä tekemään lainoja tuottoisiksi. Kauppias voi myös rahan lisääntyessä antaa liikkeensä kulkea vanhoja latuja pitkin. Tehtaanomistajan ei tarvitse itse lainkaan ymmärtää laitoksensa toiminnan teknistä puolta. Mutta maassamme on verrattain vähän niin suuria maatiloja, että ne voivat sietää koulutetun agronomin palkkaamista tilanhoitajaksi. Omistajan on itse hankittava ammatissaan tarvittavat tiedot. Yleistä tietämystä voidaan kyllä lisätä, jos heidän apunaan on joukko kiertäviä agronomeja, ja tuleva hypoteekkiyhdistys ei varmastikaan tulisi käyttämään huonosti sellaisten palkkaamiseen myönnettyjä varoja.

Yksityispankkien seteleillään aikaansaaman näennäispääoman määrä tulee vääjäämättä aina jäämään verrattain pieneksi. Mutta koko maan käsittävä maanviljelyshypoteekkipankki, sellaisena kuin on ehdotettu, joutuu laskemaan liikkeelle obligaatioita varsin merkittävän määrän. Jos näin tapahtuu, seuraa tästä myös vääjäämättä, että työpalkat nousevat äkisti, kulutus lisääntyy nopeasti ja sen mukana nousevat tavaroiden hinnat ja tuonti kasvaa. Joksikin aikaa käy silloin niin, että raha välttämättä poistuu maasta, tästä maasta pääasiassa venäläisinä seteleinä Pietariin ja jossain määrin Riikaan; pääasiassa näille paikkakunnille suuntautuvat ulkomaille menevät remissit, ja useita yleisempiä kulutustavaroita tuodaan Venäjältä. Tämä tulee kuitenkin vähitellen tasoittumaan, kun lisääntyneen kulutuksen seurauksena yleisimpien kulutustavaroiden hinta on noussut siinä määrin, että se jälleen vähentää kulutusta. Ei kuitenkaan ole mahdotonta uskoa, että voisi ilmetä rahan puutetta yleisessä liikkeessä, vaikka siihen olisi tullut mukaan miljoonia hypoteekkiobligaatioita. Ne ovat nimittäin arvomäärältään suuria, eikä niitä siksi ole tarkoitettu kulutusta varten, vaan ne jäisivät paikoilleen kapitalistien käsiin. Yksityispankkien setelit näyttäisivät tällöin hyödyllisyytensä, korvaamalla todellisemman rahan1. Ne eivät nimittäin varmasti koskaan poistu maasta.

Epäilyksen alaiselta saattaa myös näyttää, onnistuuko hypoteekkiyhdistys hankkimaan maan rajojen sisältä riittävän suuren pääoman. Omasta puolestamme emme pitäisi suurena onnettomuutena, vaikka puuttuva pääoma otettaisiin ulkomailta. On yksinkertaisesti niin, että sekä yksityisten että yhtiön kannalta on edullisinta ottaa rahat sieltä mistä ne saa halvimmalla. Ruotsissa ovat hypoteekkiyhdistykset tehneet suuria ulkomaanlainoja. Mikään ei ole luonnollisempaa kuin että maahan tullut hopea poistuu sieltä jälleen. Mutta jos lainanottajat ovat käyttäneet sen viisaasti maanviljelyksen parantamiseen jne., niin tämä kiinteä pääoma säilyy maan rajojen sisällä, ja tämän pääoman tuotolla laina kuoletetaan. On toki paha asia, että työntekijä on tämän parannustyön aikana viettänyt parempia päiviä kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Mutta tämä paha poistuu itsestään, kun rahan saatavuus taas on vähentynyt. Vaara on siinä, että hankittu pääoma voidaan käyttää suoraan kulutuksen lisäämiseen, ja kun se jälleen on poistunut, jää jäljelle vain velkataakka. Sellaista tulosta sanotaan Ruotsin hypoteekkiyhdistysten edistäneen tekemällä suurempia ulkomaanlainoja kuin mikä olisi ollut tarpeen, ja yksinkertaisesti maan rajojen sisällä lainaamalla ylimääräiset rahat takuita vastaan korkovoiton saamiseksi. Mutta se on hyvä liiketoimi. Jos esimerkiksi maanomistaja omaisuutensa kiinnitystä vastaan olisi oikeutettu saamaan hypoteekkipankista 10 000 ruplaa, joka summa on lainattu ulkomailta 3 % korkoa vastaan, mutta antaakin pankin lainata sen jollekin muulle 6 % korkoa vastaan, niin erotus on hänelle voittoa. Ruotsissa asia on järjestetty niin, että sellainen maanomistaja maksaa kuitenkin korkoa ja kuoletusta, esimerkiksi 4½ %, ikään kuin hän itse olisi ottanut lainan. Se tulee nyt paljon nopeammin kuoletetuksi sen 3 % ansiosta, jonka todellinen lainanottaja maksaa ulkomaille maksettavan koron lisäksi. Jos tätä järjestelmää laajennetaan niin, ettei yksikään yhdistyksen osakkaista käytä enempää kuin puolet osuudestaan tuosta lainasta, ja toinen puoli lainataan takuita ja korkeampaa korkoa vastaan, niin kyseessä on hyvä liiketoimi kaikille, lukuun ottamatta takuita vastaan lainattua koskevaa riskiä. Mutta mitä hyvää jälkimmäisellä ulkomailta lainattujen rahojen puolikkaalla voidaan saada aikaan, se on mitä suurimmassa määrin epävarmaa. Muuten on selvää, että ulkomaanlaina lisää maan liikevaroja vain saadun valuutan määrällä, ei obligaatioilla, jotka menevät ulkomaisille lainanantajille. Jos rahat voitaisiin saada kotimaassa, mutta halvempaa ulkomaanlainaa pidettäisiin parempana, olisi tästä kiistatta maalle se haitta, että sen omat pääomat eivät tulisi osallistumaan elinkeinoihin, ja että käyttöpääoma turhaan kasvaisi, mikä sitäkin helpommin saisi aikaan lisää kulutusta, kalliit hinnat ja tuonnin kasvun, niin kauan kuin rahavarallisuutta riittää.

Aihe on senkaltainen, että sitä ei helposti saada tyhjennetyksi. Tarkoituksemme on ollut kiinnittää huomiota joihinkin asian nurjan puolen seikkoihin, yrittääksemme hillitä liian herkästi nousevia toiveita ja suunnitelmia, menemättä sen vuoksi väittämään itse hanketta haitalliseksi. Myöntää täytyy, että kaikki luottolaitokset voivat tuoda mukanaan luoton väärinkäytön, ja että keinotekoisella rahapääomalla on väärinkäytetyn luoton haittavaikutukset, jos lainsäädäntö aivan liiaksi suosii sen syntyä. Mutta yhtä selvää on, että valtio ei myöskään tässä suhteessa voi asettaa väestöä holhouksensa alaiseksi tukahduttamatta samalla sen edistymistä hyvinvoinnissa ja sivistyksessä. Katsoisimme, että valtiovallan väliintulon raja on kaikkein välttämättömimmän myöntäminen, mitä ilman nämä luottolaitokset eivät voi syntyä, ja tämä siinä määrin kuin yleisen talouden vakaus voi sen sallia. Tähän laskemme yksityispankkien oikeuden laskea liikkeelle seteleitä pienimmän niitä tyydyttävän määrän verran. Ja tämän asian selvittämiseksi on vapaa kilpailu välttämätön. Tätä ajatellen pitäisimme myös vahingollisena, jos koko maa pakotettaisiin liittymään yhteen yhdeksi hypoteekkiyhdistykseksi maanviljelystä varten. Se on selvästi liian paljon kerrallaan. Se yhdistys tai ne yhdistykset, jotka vaativat pienintä lainamäärää suhteessa maaomaisuuksien arvoon, on epäilemättä asetettava etusijalle. Näin on tehtävä, ei ainoastaan siksi, että lainanantajat sillä tavoin saavat suurimmat vakuudet, vaan myös koska se antaa paremman takauksen parhaasta tahdosta käyttää varat oikein ja parhaasta sitä koskevasta tiedosta. Yleistä hyvää ajatellen on välttämätöntä, että samanaikaisesti ei voida perustaa miten monta hypoteekkiyhdistystä ja yksityispankkia tahansa. Jos nimittäin miljoonia luottopapereita äkkiä joutuu yleiseen liikkeeseen, on siitä yleiselle taloudelle vääjäämättä seurauksena vahingollisia järkähtelyjä. Jokaisen yhteiskunnallisen asian ratkaisemisessa on enemmän tai vähemmän mielivaltainen kärki, joka jää viisauden koeteltavaksi. Miten paljon näitä arvopapereita maan liike-elämä kulloinkin tarvitsee ja sietää, sitä ei ole helppo arvioida. Arvio on kuitenkin tehtävä, ja päätös on myös tehtävä.

Verrattaessa kysymykseen setelinannosta on kysymys yksityispankkien osakkaiden solidaarisesta tai ei-solidaarisesta vastuullisuudesta tässä maassa vailla erityisiä seurauksia. Kun pankkipääoma muodostuu kiinteistöjen kiinnityksistä, ja kun yhtäkään sellaista ei saa ottaa pois ilman että toinen yhtä hyvä annetaan tilalle, ei solidaarinen vastuullisuus lisää vakavaraisuutta – edellyttäen, että pankin kirjat ovat hallituksen tarkastettavissa ja että sen liiketoiminnan tilasta tiedotetaan kuukausittain, kuten tapana on.

Todennäköiseltä vaikuttaa, että yksityispankeista koituva hyöty jää vähäiseksi niin kauan kuin nykyiseen tapaan yksikään liiketoiminnassa käytettävä arvopaperi ei nauti vekselioikeutta ja niin kauan kuin kotimaanvekselit ovat laissa tuntemattomia ja hyväksytyt osoitukset eivät edes kelpaa velkakirjoina. Jo pitkään on ollut tiedossa ja tunnustettu, että kauppakirjan todistusvoima muodostaa esteen näiden kotimaisten luottopaperien käytölle.

Mitä sen kummemmin yksityispankit kuin hypoteekkiyhdistyksetkään eivät voi saada aikaan on tehtaiden perustamiseen tarvittava pääoma. Tämä kuuluisi pankkihuoneille ja niille edellä puhutuille pankeille, jotka eivät setelinantoa harjoita. Mutta kun maassa ei ole eikä tulevaisuudessakaan todennäköisesti liene kumpiakaan, niin on luonnollista, että kaikki näkevät valtionpankin ainoana, jonka on mahdollista astua niiden sijaan. Se mitä tähän mennessä on tällä alalla tapahtunut, on vähäpätöinen asia. Valtionpankki ei voi menetellä suuressa samalla tavalla kuin ulkomaiset osakepankit, sillä ei näet ole lainkaan mahdollisuutta antaa muiden haltuun takuita, jotka se on ennakkoja antaessaan ottanut vastaan. Mutta antamalla kotimaisten arvopaperien ja hypoteekkilainojen diskonttauksen sellaisia vastaan yksityispankkien hoidettavaksi voi se kuitenkin järjestää itselleen aika runsaan rahaston noita ennakkoja varten, ilman että se lainkaan menettää tulojaan, kuten tähän asti on tapahtunut näiden diskonttausten yhteydessä.

Olisi yhtä lailla turhaa kuin keinotekoista ja pitkäveteistäkin vakuuttaa, että yllä sanottu ilmaisee vain oman käsityksemme asiasta, ja että myönnämme mielellämme sen puutteellisuudet. Haluamme kuitenkin tällä kertaa ottaa harteillemme Antistheneen kuluneen viitan, jonka rei’istä ylpeys niin selvästi loistaa läpi.

J. V. S.

 

 

  • 1. Ruotsissa syntyi puute rahasta jo kauan ennen rahakriisiä, koska valtionpankin setelit menivät pankkiin sitä hopeaa vastaan, joka oli lähetettävä pois maasta tuonnin maksamiseksi. Jos tuolloin ei olisi ollut yksityispankkien seteleitä, olisi rahan puute ollut verrattomasti suurempi. Tässä maassa ei pankista voi saada ulos hopeaa suurina määrinä, joten liikatuontia maksettaessa poistuu venäläistä setelirahaa.

Vertailu