Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1856: Kotimaista kirjallisuutta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.3.1856
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Wotisk grammatik jemte språkprof och ordförteckning af Aug. Ahlqvist (tom. V. Fasc. 1 af F. Vet. Societ:s handlingar). H:fors 1856. [Vatjan kielioppi sekä kielinäytteitä ja sanaluettelo, kirj. Aug. Ahlqvist. (Suomen Tiedeseuran julkaisuja). Helsinki 1856.]

 

Yhä suuremmaksi kasvaa Suomen heimon kielten kielioppien määrä; ja myös hra Ahlqvistista on nyt selvästi tullut kieliopinlaatija.

Arvostelija voi vain kaihoisin tuntein nähdä suomen kieliopin ja kielentutkimuksen kuluttavan niin monen voimia. Tuntuu kuin haluttaisiin innolla pitää hautakivi valmiina kielelle, joka tullaan kätkemään sen alle. Kielioppeja tehdään uutterasti; mutta kirjallisuutta on vähän.

Kreikan kieliopin laita oli huonosti, kun Pindaroksen ja Sofokleen runot jo ihastuttivat yhteen kokoontuneita kreikkalaisia; eikä Ranskan akatemia ollut ehtinyt työssään pitkälle, kun Molière aikalaisineen teki Ranskan kansalliskirjallisuudesta Euroopan sivistyneiden kirjallisuutta

Kukaan tuskin luulee, ettemme tunne suomalaisen kielentutkimuksen arvoa. Käsityksemme sen suuresta merkityksestä myös kotimaiselle sivistykselle olemme vastikään lausuneet julki, eikä silloinkaan ensimmäistä kertaa. Mutta kun toinen on tehtävä ei toistakaan saa jättää tekemättä. Kuten kokemus osoittaa, juuri siksi onkin välttämätöntä, että kielioppi on olemassa, jotta kirjallisuus kukoistaisi. Valitettavasti suomella on kuitenkin toinen tila kuin useimmilla muilla Euroopan kielillä. Miksi saattoi nimittäin aikoina, jolloin kielentutkimus vielä oli verrattain matalalla ja tuskin kosketti varsinkaan eläviä kieliä, miksi siitä huolimatta saattoi näiden kielten kirjallisuus syntyä ja kasvaa? Epäilemättä siksi, että kyseiset kielet olivat opetuksen, sivistyneen yhteiselämän, tuomioistuinten, hallinnon ja lopulta myös uskonnonopetuksen kieli. Meillä ei ole lainkaan niin; ja ainoalla alalla, jolla suomen kielellä on ollut sivistyskielen oikeudet, se itse on viime aikoihin asti jäänyt paikoilleen, vaikka miten säännöttömänä ja ruotsittuneena. Uskonopin ja oppikirjan tavoin myös saarna ja uskonnollinen lastenopetus jäävät muuttumattomiin muotoihin siellä missä ne eivät tule kosketukseen maallisen sivistyksen kanssa. Tämä on ilmennyt jopa rahvaan lukutaidossa, joka on rajoittunut uskonnollisten oppikirjojen ja hartauskirjojen lukemiseen, eikä sillä tavoin lukutaitoisilla ole kykyä lukea ja ymmärtää kirjaa, joka on laadittu heidän omalla tavallisella puhekielellään.

Kun siis kirjakieli tuli kyseeseen myös muissa kuin uskonnollisissa aiheissa, oli luonnollista, että siihen piti laatia jokin sääntö ja kielen kieliopillinen rakenne piti selvittää. On myös selvää, että ei ole yhtä helppoa oppia käytännön kielitaito kielioppiharjoitusten avulla kuin käyttää kirjoituksessa jo olevaa puhekieltä ja kieliopin säännöillä vain korjata sen mahdolliset säännöttömyydet ja leväperäisyydet. Meidän suomenkielisillä kirjailijoillamme ja kääntäjillämme on siksi ollut melko vaikea tie kuljettavana, ja usein siitä näkyy jälkiä heidän kirjoittamansa kielen raskassoutuisuudessa. Täällä kuten myös siellä missä sivistynyt puhekieli on jo tarjonnut kirjoittajalle valmiin kieliaineiston, tietä voi helpottaa ja kirjakieli kouliintua vain vieraista kielistä tehtyjen hyvin kirjoitettujen teosten käännöksillä. Tähän tarkoitukseen ei oppikirjojen kääntäminen tietenkään riitä, vaan lähinnä on pitäydyttävä toisten kansakuntien kaunokirjallisuuteen, kuten sellaiseen, joka kääntäjälle itselleen tarjoaa sekä tyyliä että kieltä kehittävää harjoitusta ja joka voi saavuttaa lukijoita ja jälkeenpäin myös heissä koulia kielikorvaa. Vain siinä määrin kuin sellainen kirjallisuus edistyy, voi toivoa näkevänsä myös alkuperäisteosten esiintyvän suomenkielisessä asussa. Siis jatkukoot kieliopilliset hankkeet; mutta asianhaarojen ollessa nyt näin on paljon tärkeämpää, että eniten ponnistellaan saadaksemme jotain kirjallisuutta kansankirjasten ja koulukirjojen lisäksi.

Yhtä paljon kuin kuka tahansa osaamme arvostaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimintaa ja ansioita suomen kielen hyväksi. Mutta on kaiken inhimillisen toiminnan varma laki, että se säilyttää puhtinsa vain enemmän ponnistellen. Paikoillaan pysyminen merkitsee kuolemaa. Erään lukijakirjeen lähettäjä on tässä lehdessä esittänyt toiminnan lisäämisestä suunnitelman, jota me kaikilta osin pidämme hyvin harkittuna. Haluaisimme lisätä siihen vain yhden ehdon, nimittäin, että seuran ei pidä luopua päämäärästään toimia suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi ja että siten pitäisi tutkimuksia Suomen historiassa ym. tukea vain jos näiden tutkimusten tulokset kerrotaan yleisölle suomen kielellä. Ja kun mielestämme edellä on esitetty, että sellaisen kertomisen mahdollistavia välttämättömiä valmisteluja on kehittää kirjakieltä, joka ansaitsee kirjakielen nimen, kääntämällä klassisten kirjailijoitten teoksia, niin pitäisi myös sen olla ensimmäinen ja tärkein päämäärä seuran tulevissa uurastuksissa.

Kuten olemme aikaisemmin maininneet, nyt vain harva suomenkielinen teos ei saa kustantajaa; eikä tarkoituksemme ole liioin se, että Kirjallisuuden Seuran pitäisi ottaa asiakseen kustantaa kaunokirjallisia teoksia sen enempää alkuperäisinä kuin käännöksinäkään. Mutta seura voisi ottaa vastaan sellaisia teoksia tarkastettaviksi ja sopivalla palkinnolla innostaa kirjoittajia tai kääntäjiä, niin että nämä voisivat luovuttaa sen yksityiselle kustantajalle alempaa palkkiota vastaan ja silti saada työstään jonkinmoisen korvauksen.

Votjakin kielioppia arvostellessamme voi tuntua kaukaa haetulta puhua suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta ja keinoista edistää sitä, mutta se liittyy paljon ainakin henkilöön.

Kuten suomenkielisen kirjallisuuden ystävät tietävät, herra Ahlqvist on käännöksillä ja omilla pikku teoksillaan osoittanut olevansa tyyliltään ja kieleltään lupaavimpia suomenkielisiä proosakirjailijoita. Hän on myös antanut kauniin lupauksen uudemmasta suomenkielisestä runoudesta ja hänen kaunista ”Savolaisen lauluaan” lauletaan varmasti kauan. Voi tietenkin käydä, että hra Ahlqvist vielä jonain hetkenä palaa nuoruutensa harjoituksiin; mutta nyt hänen elämänsä ponnistukset kuitenkin suuntautuvat aivan toisaalle, ja hänen valitsemansa kenttä, Euroopan puoleisen Venäjän suomalaisten heimojen kielten tutkiminen, antaa työtä kylliksi useammankin kuin yhden miehen voimille. Tämä työ voi kantaa hedelmiä, jotka ovat merkittäviä kielitieteelle ja etnologialle. Epäilemättä se hyödyttää myös suomen kielen tutkimuksia; osaltamme valitamme kuitenkin, että kukaan muu kuin hra Ahlqvist ei ole ollut valmis ryhtymään tehtävään. Valitamme sitä, koska esimerkki suomenkielisestä tyylintaitajasta on vielä niin harvinainen, suomenkielisen lauluun perehtynyt runollinen kyky vielä harvinaisempi, ja koska nykyisin mielestämme edes alku näitä molempia ilmentävään kirjallisuuteen on toivotuinta suomen kielen viljelylle.

Pääsemme myöhään aiheeseen, tässä arvosteltuun Kielioppiin. Wotit eli watmaalaiset, omalla kielellään vatjalaiset, ovat Inkerinmaalla asuva pieni suomalainen kansanryhmä, jossa on vain 5–6 tuhatta ihmistä. Heidän nimensä on myös meidän maamme kirjallisuudessa usein mainittu, ja Sjögren on tunnetussa teoksessaan ”Über die Finnische Bevölkerung des S:t Peterburgischen Gouvernements” [Pietarin kuvernementin suomalaisesta väestöstä] tutkinut myös heidän historiaansa ja suomensukulaisuuttaan sekä johtanut heidän kielensä varsinaisesta suomen kielestä tavastien eli jäämien päämurteeseen. Tämän suhteen vahvistaa hra A., joka kuitenkin huomauttaa, että vatjalaisten kieleen on sekoittunut osasia toisesta päämurteesta, karjalasta, johon enemmistö Inkerinmaan väestöstä lasketaan. Kiinnostavaa on, että tekijä, joka lukee jäämien murteeseen hämeen (mukaan lukien lounaisen Suomen ja Etelä-Pohjanmaan kielen), vepsän ja vatjan, ei tunnusta viroa suomen toiseksi haaraksi, sisarkieleksi, kuten sitä on kutsuttu, vaan pitää sitä vain jäämien kielen neljäntenä murteena. Hän mainitsee virolaisten kielentutkijoiden nykyään tulleen siihen varmaan käsitykseen, että suomen oikeinkirjoitus on ainoa oikea, ja odottaa tämän uudistuksen asettavan nämä kaksi kieltä sellaisiin keskinäisiin suhteisiin, jotka ovat molempien tulevaisuudelle hedelmällisiä.

Esipuheessa, josta nämä tiedot on lainattu, tekijä esittää yleiskatsauksen karjalan ja jäämin murteen erilaisuuksiin, huomauttaen että niitä ei tähän mennessä ole asianmukaisesti tutkittu, niin että moni seikka, joka jäämin murteessa on pysyvä sääntö, on vääränä karsittu suomen kirjakielestä, jossa karjalan murre on tullut vallitsevaksi. Tunnustamme nähneemme ilolla sellaisia lausuntoja asiantuntevalta mieheltä, kun olemme kauan sen suhteen vaalineet ja lausuneet julki käsityksen, että länsisuomalaiseksi murteeksi kutsuttua ei pitäisi niin ehdottomasti sulkea kirjakielestä, koska sitä on aikaisemmin käytetty kirjoituksessa ja monessa tapauksessa se tuottaa muodoltaan paljon vapaampaa ja kevyempää kieltä kuin usein raskas karjalan murre peninkulmanpituisine muotoineen ja rakennelmineen.

Teoksen jaksot ovat: Äänneoppi, Muoto-oppi, Sananmuodostusoppi, Kielinäytteet ja Sanaluettelo. Ansaitsee tulla mainituksi, että vatjaa ei ole vain ensi kertaa tutkittu kieliopillisesti vaan sitä on ensi kertaa myös esitetty kirjallisesti. Herrojen lingvistien kanssa ei varmaan uskalla riidellä; mutta käytännön järjelle nämä uudet äännemerkit, joita hra A. ei liioin ole säästellyt, vaikuttavat usein turhilta. Meille on yksinkertaista, että kun kirjoitetaan ennen kirjoituksessa käyttämätöntä suomen murretta, vain äärimmäisessä hätätapauksessa poikettakoon suomen kirjakieleen jo vakiintuneesta merkintätavasta. Mielestämme kaikista hra A:n käyttämistä äännemerkeistä voisivat säilyttää paikkansa vain õ ja ehkä ë merkitsemässä poikkeamaa samojen kirjainten ääntämisestä suomessa. Olisimme mielellämme antaneet lukijalle lyhyen näytteen vatjasta osoittaaksemme kuinka helppoa suomalaisen on ymmärtää tätä kieltä, mutta huomasimme vieraan äänteenmerkinnän ja siitä seuraavien typografisten vaikeuksien estäneen sen.

Lisäämme, että teos on melko paksu, kielioppi yli 11, kielinäytteet ja sanaluettelot 10 arkkia. Kieliopin alalla se on herra Ahlqvistin ensimmäinen yritys, jonka laatimiseen hän on saanut tukea hyvistä opinnoista suomessa, lapissa ja virossa. Tiede voi odottaa häneltä useita teoksia samalta alalta. Jos hänelle valitsemallaan tiellä suodaan elinikää ja murtumattomia voimia, voi olla varma että elämä, joka on alkanut niin lämpimällä rakkaudella isänmaahan, sen kieleen ja kirjallisuuteen, ja niin vakavilla pyrinnöillä kuin hänen, jättää pysyvän muiston sekä tieteen että isänmaan aikakirjoihin.

 

Setän opetuksia sielu-tieteessä. Ajattelevalle kansalle luettavaksi kirjoittanut J. W. Murman. H:fors 1856.

 

Tätä yllättävämpää kirjaa ei varmasti ole usein sattunut suomalaisen lukijan käsiin. Psykologia suomeksi, ei käännös vaan alkuperäisteos, on jo itsessään kyllin erikoinen ilmiö. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä pieni kirja on uskaltautunut ratkaisemaan kaikkein vaikeimpia sielunelämän ongelmia. Ja iloista on, että se on tapahtunut epätavallisen terävästi, yksinkertaisesti ja selvästi, niin että kirjaa voisi joka kielen kirjallisuudessa pitää lajissaan erinomaisena. Silloin emme sano vielä mitään vakavuudesta, pelottomasta totuudenrakkaudesta ja varmasta vakaumuksesta, joilla tekijä esittää oppejaan ja joista hänellä on täysi oikeus pitää itseään aivan verrattomana. Kirjassa on vain kaksi oktaavokokoista arkkia, ja vain se joka tietää miten vaikeaa aiheen käsittäminen itsessään on, voi kuvitella sitä todellista kykyä, jota on vaadittu mahduttamaan 32 sivulle siitä kaikki oleellinen, ja se vuoropuheluna selvästi esitettynä ja vapaalla tyylillä, joka todella ylittää kaikki kiitokset. Se on sanalla sanoen kirja, jota oman arviointikykymme mukaan voi pitää onnistuneimpiin kuuluvana.

Tunnustamme avoimesti, että meillä tuskin on rohkeutta tehdä sitä vastaan ainuttakaan huomautusta. Kunnioitus tekijää kohtaan kuitenkin vaatii, että sanomme ääneen mitä pidämme sen puutteina. Mutta sitä ennen on lukijalle annettava käsitys kirjan sisällöstä.

Empiiriseksi psykologiaksi eli kokemusperäiseksi sielunopiksi kutsutaan tiedettä, joka tarkkaillen sielun ja ihmishengen liikkeitä silloin, kun se ottaa vastaan vaikutteita tai itse jotenkin ilmaisee olemassaoloaan, koettaa tehdä sen olemuksen käsitettäväksi. Myös tekijän ”Sielu-Tiede” on sellaista empiiristä psykologiaa. Mutta huomaa helposti, että hänen perin lyhyt kirjansa voi ottaa kuvatakseen vain oleellisimmat momentit tämän hengen elämästä ja samoin vain viitata näiden momenttien yhteyksiin ja keskinäisiin suhteisiin. Itse empiirinen menetelmä aiheuttaa sen, että esitetyn totuus voidaan todistaa vain vetoamalla jokaisen ihmisen omaan kokemukseen. Sen lisäksi tekijä on monin paikoin viitannut Pyhään kirjaan, ilmeisesti vähemmän todistaakseen sanottua kuin osoittaakseen sen yhtenevyyden uskonopin kanssa. Lisäksi ymmärretään, että vähäinen tila ei salli monta yksityiskohtaa ja todistusta; mutta suurin osa on kuitenkin niin kyvykkäästi esitetty, että siitä tulee ainakin uskottavaa.

Tekijä käsittelee aihettaan seuraavissa viidessä osassa: Sielun olennosta, Luonnollisesta sielun elosta, Hengellisestä sielun elosta, Luonnollisen ja hengellisen elon keskinäinen waikutus toisiinsa, Wapautetusta hengen elosta. Kappaleessa Sielun olennosta käsitellään sielun yleistä käsitettä. Toisessa kappaleessa ”Sielun luonnollisesta elosta” sitä tarkastellaan yhteydessä ruumiiseen. Kolmas kappale sisältää esityksen puhtaasti hengellisistä sielunominaisuuksista, esteettisestä tunteesta ja mielikuvituksesta, älystä ja järjestä sekä vapaasta tahdosta. Neljännessä kappaleessa tekijä yrittää antaa kuvauksen hengellisen sielunelämän vaikutuksesta luonnolliseen ja sen vaikutuksesta takaisin edelliseen. Viidennessä viimein hän kuvaa hengellistä sielunelämää, kuten kristinusko sen vaatii, ja uskaltautuu omalta näkökannaltaan luomaan katsauksen elämään kuoleman jälkeen sielunelämän täydellistymisenä.

Lähempi selostus tekijän tavasta selvittää aiheensa eri osia tulisi aivan liian laajaksi ja johtaisi koko kirjan uudelleen kirjoittamiseen. Tällainen teos ei yleensäkään voi sisältää asiasta mitään erityisen uutta; mutta yhdistely on kuitenkin monin osin ja esitys kauttaaltaan tekijälle ominaista. Varsinkin alku, osassa Sielun olennosta, on esitystavan ja vapaan tyylin mestarinäyte. Yhtään oleellista virhettä emme ole voineet havaita. Tutkielman lyhyyden vuoksi voidaan pitää vähemmän olennaisena sitä, että tekijä esim. ei ole kunnolla erottanut muistia ja muistiin palauttavaa kuvittelukykyä, ei liioin jälkimmäistä eläimissä ja luovuutta ihmishengessä.

Suuremmalla syyllä voitaisiin sitä vastoin huomauttaa, että hän ei ole missään selvittänyt, mitä ”ymmärrys” tarkoittaa, vaikka ”ymmärtää” ja ”ymmär­täminen” esiintyvätkin usein sellaisessa tutkielmassa. Tekijä käyttää sanaa ”Ajatus” aktiivisesti ajattelun, järjen merkityksessä; eikä sitä vastaan ole huomauttamista. ”Ymmärryksellä” pitänee ehkä oikeimmin ymmärtää arviointia, arviointikykyä, vaikka sanalla arkikielessä kuvataan asian yhteyksiä, perustaa, todellista olemusta. Eikä sitä pidä psykologiassa toki unohtaa. Yhdessä ainoassa kohdassa huomaamme, että tekijä luultavasti lapsus calamin [kynän lipsahduksen] vuoksi on ilmaissut ajatuksensa huonosti, kun hän nimittäin ”Järjestä” sanoo: ”sen kautta keksii sielu tietyn asian johdolla tietämättömiäkin”, mikä sisältää kohtuuttomuuden. Tarkoitus on: ”sitä ennen tietämättömiä”. Mutta kaikkia näitä voi pitää verrattain merkityksettöminä virheinä ja laiminlyönteinä.

Sitä vastoin koko tutkielma kärsii siitä, että tekijä on jättänyt ottamatta tarkasteltavaksi hengellisen sivistyksen vaikutuksen älyyn ja pysyvän siveellisen maailmanjärjestyksen merkityksen tahdon vapaudelle. Sillä tämän laiminlyönnin vuoksi jää motivoimattomaksi ja käsittämättömäksi kaikki se kaunis ja muuten osuva, minkä tekijä sanoo järjen valistumisesta ja tahdon jalostuksesta. Ei auta asiaa, että hän viittaa uskonnollisen ilmestyksen ja Kristuksen seuraamisen olevan sellaisen valistumisen ja jalostumisen lähde; sillä sana ja esimerkki on ihmissuvulle, ei välittömästi yksilölle, ja ihmiskunnan elämä välittää sen hänelle.

Jo kysymyksessä käsitteestä, ajatuksesta ja kielestä panee merkille, että tekijältä puuttuu tyydyttävä käsitys, mikä rajattomasti yksinkertaistuu, jos ajattelee yksilön ilman omaa tekoaan löytävän kokonaisen käsitemaailman edestään, johon hänet viedään sivistyksen avulla. Vielä häilyvämmäksi tulee tekijän esitys tahdon vapaudesta, koska tunne ja järki eivät vapauta tahtoa himon otteesta ja mielivallasta, ellei siveellinen maailmanjärjestys ole sivistänyt tunnetta ja järkeä. ”Sielun kiinnittäminen” hengelliseen maallisen vastakohtana, vaikka tämä hengellinen olisi Vapahtaja ja kristikunta, auttaisi ihmisen vain askeetin elämään ja uskonnolliseen kiihkoiluun – epävapauteen, ei vapauteen. Lisäksi kirkko pysyvänä instituutiona ja kristillinen tapa ovat uskonnon alueella välittäjänä yksilön abstraktin vapauden ja uskonnollisen ihanteen välillä. Emme tahdo kieltää uskonnollista uskoa tyydyttävän kääntymisen arvoa, johon tekijä tarkastelu viittaa oikeana tienä hengen vapautumiseen. Mutta mitä yleisempiä väärät käsitykset tässä kohtaa ovat, sitä huolellisemmin sen selvittämistä vaaditaan.

Viides kappale sisältää esityksen kuolemanjälkeisen elämän todennäköisyydestä ja hengen vapautumisesta sen kautta. Aihe voi olla kohteena vain käsityksille, joita määräävät yksilön toivo ja luottamus, ei tieteen todistus. Vilpittömästi ihailemme tekijän esityksen tätä osaa, joka runollisesti kohottavanakin pitää silti kiinni kaikkea johtavasta ajatuksesta, nimittäin että koko ihmiskunta myös haudan tuolla puolen jatkuvasti jalostuu ja täydellistyy. Nuorekkaan rohkeuden ja lujan luottamuksen turvin tekijä rohkenee tarttua synkimpiin tähän kuuluviin kysymyksiin eikä edes kieltäydy antamasta selitystään ruumiin mahdollisesta henkiinheräämisestä. Saamatta sielulleen virkistystä ei kukaan lukija voi käydä läpi näitä muutamia sivuja, vaikka hän ei olisikaan tyytyväinen tekijän selityksiin.

Herra Murman on kuulemamme mukaan nuori monissa ulkoisissa vaikeuksissa eteenpäin pyrkivä ylioppilas, joka aikaisemmin on julkaissut ruotsin kieliopin suomeksi. Hänen kirjoittamansa on myös Suomi-lehden tutkielma vuodelta 1854 suomalaisten muinaisista taikauskoista, vastoin tekijän tarkoitusta ja toivetta ruotsin kielellä. Kielioppia emme ole lukeneet, mutta olemme kuulleet sitä kiitettävän. Suomi-tutkielmaa taas emme pidä erityisen merkittävänä. Mutta tässä arvioidusta kirjasta lienemme sanoneet riittävästi perustellaksemme käsityksemme, että suomenkielisellä kirjallisuudella on herra Murmanin kaltaisen kirjailijan taholta paljon toivottavaa.

 

Taito ja toimi. Lyhykäinen käsikirja talouden hoitajille, Suomen talonpoikaisten maamiesten hyödyksi kirjoittanut A. Manninen. H:fors 1856.

 

Myös tämä kirja on tavallaan merkillinen suomalaisen talonpojan laatimaksi. Suomettaren viime vuosikertoja seurannut on varmasti huomannut, että Suomen talonpoikaissäädyltä ei puutu intoa kirjoittaa. Lehdestä luetaan nimittäin kirjeitä maan useimmista seurakunnista, suurimmaksi osaksi luultavasti talonpoikien kirjoittamia. On helppo kuvitella, että toimituksella on ollut runsaasti vaivaa silotellessaan osaa näistä kirjeistä, ennen kuin ne ovat astuneet yleisön eteen. Niiden sisältö on myös useimmiten aika yksitotista. Lukutaito seudulla, tavat, viinanpoltto, sää ja jokin onnettomuus, siinä on niiden tavallinen anti. Kun kerran joitain malleja tälle kirjeenvaihdolle on annettu, ei voi ihmetellä että esimerkki on saanut lukuisia seuraajia. Sen vuoksi olisi kyllä ollut ajattelematonta tehdä sanomalehdestä ”lehti rahvaalle rahvaan kirjoittamana” (luulemme sen olleen Suomen kansalle – Suomen kansalta), kuten toimitus ilmoitti, niin imartelevalta kuin se olisi kuulostanutkin rahvaan korvissa. Suometar näyttää myös harkinneen asiaa eivätkä maaseutukirjeet ole nykyään yhtä lukuisia, epäilemättä lehden suureksi eduksi.

Olisi myös jokseenkin nurinkurista antaa rahvaan kirjoittaa itselleen, tietämättömien tietämättömille, ja jättää tiedolla ja lahjoilla siunattujen, kuten Tegnér jossain kuuluu lausuneen, asiaksi vain lukea, mitä suuri yleisö kirjoittaa. Poikkeuksia voi toki olla, ja talonpoika voi hyvin onnellisissa oloissa hankkia sellaista tietoa, että hänen kirjoittamansa ansaitsee tulla luetuksi ja tunnetuksi. Kansanrunoilijamme, jotkut Korhoset, Makkoset jne. antavat todisteita siitä. Emmekä epäröi pitää myös A. Mannista jossain määrin näihin poikkeuksiin kuuluvana.

Manninen on nuori 24-vuotias talonpoika Mikkelin pitäjästä. Hän perehtyi varhain suomalaiseen kirjallisuuteen ja kuuluu myös omin päin oppineen lukemaan ruotsia suomalainen käännös kädessä käymällä läpi useita jälkimmäiselle kielelle käännettyjä teoksia. Hänen kirjeensä Suomettaressa ovat aina erottuneet suuresta joukosta sekä sisällöltään että kieleltään; myös tässä arvioitua kirjaa voi kutsua hyvin kirjoitetuksi.

Otsikolla ”Taidosta” kirja sisältää kuusikohtaisen esityksen siitä, mitä hyötyä rahvaalle on olla luku- ja kirjoitustaitoinen, tuntea vähän aritmetiikkaa ja käytännön geometriaa sekä maanviljelyskemiaa ja osata käsitöitä. Sitten otsikolla ”Toimesta” seuraa lähinnä ohjeita kaikkien maanviljelijälle tarpeellisten rakennusten laittamisesta ja pystyttämisestä, edelleen työkaluista, hevosen hoidosta ym. sekä puhtaudesta, talous- ja työjärjestyksestä, palveluskunnan kohtelusta ja yleensä rahanansainnasta. Edellisessä osassa tekijä koettaa esimerkein, jotka todistavat hänen omasta epätavallisesta oivalluksestaan, tehdä selvää, minkä hyödyn esim. tiedot laskennassa, pinta-alan mittauksessa ja stereometriassa voivat tuoda talonpojalle. Kaikki kannattaa lukea ja varsinkin suositella rahvaalle luettavaksi. Myös se, mitä hän sanoo luku- ja kirjoitustaidosta on hyvin sanottu, vaikka ainakin meistä oli yllättävää huomata että tekijä on niin läpeensä käytännöllinen. Lukemisessa joka ei liity uskonoppiin hän korostaa lähinnä sen käytännöllistä hyötyä. Tietääksemme se ei muuten ole tavallista suomalaisen rahvaan luonteessa, mikä pikemmin kallistuu perusteluun ja teoretisointiin. Käytännöllisten katsausten ohella Manniselta kaipaa vasten tahtoaankin vähän ylevämpää tunnelmaa. Tekijän neuvot maanviljelijän rakennuksen pystyttämiseen eivät aina ole onnistuneet, eikä hän näytä tienneen tai ajatelleen, että sitä ovat myös monet tietävät miehet harkinneet ja siitä on kokemukseen perustuvaa tietoa. Sitä vastoin taas kirjan lopun tutkimukset puhtaudesta, palvelijoiden kohtelusta ym. ovat erittäin mainioita; niillä on jalo päämäärä, niissä on tietoja vallitsevista virheistä ja lääkkeistä niitä vastaan ja niiden esitys on lyhyttä ja selvää. Viimeksi mainittu ansio koskee muuten koko kirjaa, samoin kuin epätavallisen tarkka ja varma ilmaisu ja helppo kieli. Siksi useissa tutkielmissa voi savolaisen talonpojan kirjoituksen kaikella kunnialla asettaa samalle tasolle kuin paljon oppineempien miesten tuotteet samasta tai samantapaisesta aiheesta.

Isänmaanystävää ilahduttaa nähdä Mannisen kaltaisten miesten esiintyvän suomalaisen rahvaan keskuudessa. He osoittavat myös näille miehille, että viime vuosikymmenien ponnistelut suomalaisen kansan kulttuurin hyväksi eivät ole jääneet ilman hedelmää.

J. V. S.

 

Jatko

 

Tila sallii meidän tässä mainita muutamia kirjoja, jotka numeron painamisen aikana ovat tulleet käsiimme. Ne ovat:

 

Pallo Kolmio-mitanto, toimitti Joh. Henr. Eklöf. Helsingfors 1856.

 

Tämä edellä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksessa mainittu Sfäärinen trigonometria muodostaa seuran julkaisemien toimitusten 12:nnen osan toisen vihkon. Nyttemmin kuolleen tekijän esipuhe on päivätty ”Helsingissä Antinpäivänä 1853”. Tämä on jatkoa hänen aikaisempaan seuran julkaisemaan ”Tasannes kolmio-mitantoonsa” (Taso-trigonometria). Molemmissa hän on osoittanut olevansa yhtä täsmällinen matemaatikko kuin tarkka suomen kielen tuntija ja käyttäjä; hänen nimensä tullaankin mainitsemaan niiden joukossa, jotka ovat avanneet uusia uria tämän kielen käytölle. ”Pallo Kolmio-mittaus” on melko lyhyesti laadittu eikä sitä mielellään käytetä ilman opettajan ohjausta.

 

Lasten Hyötö ja Huvitus (Lasten Hupainen Huvitus) III. Ihmeellinen Onni. H:fors 1855.

 

Tämä sarja lastenkirjoja, jonka ensimmäinen ja toinen vihko ilmestyivät jäljempänä kerrotulla otsikolla, ansaitsee huomiota osakseen. Ensimmäinen vihko, joka sisälsi tavallisia Aisopoksen eläinsatuja, 2:ssa painoksessa myös aapiskirjan, ei ole juuri minkään arvoinen, sillä nämä eläinsadut vain eläinten hahmossa esittävät ihmisen huonoja puolia eivätkä lainkaan sovi lapsille. Toinen vihko sen sijaan sisältää kertomuksen Merenwirta, jonka Lönnrot on kääntänyt ja joka ennen on nähty Suomettaressa Ahlqvistin kääntämänä, ja kolmas ”Tuhannen ja yhden yön sadun” Ihmeellinen Onni, joka on aiemmin nähty Suomettaressa Ahlqvistin kääntämänä. Edellinen kertomus on kaunis ja tapoja opettava, ja myös jälkimmäinen satu on hupainen ja opettava, maailmankuulusta kokoelmasta parhaiten lastenlukemistoksi sopivia. Niitä voi syystä suositella luettavaksi myös sivistyneiden vanhempien lapsille, joilla harvoin on sitä kyllin. Edellytämme silloin, että lapset puhuvat suomea, jolloin myös heille on suureksi hyödyksi saada varhain jotain sopivaa luettavaa sillä kielellä.

 

Köyhä Kukkain Kerääjä-poika. H:fors 1856 – on vähäinen kertomuskirja. Niin ikään Ahlqvistin kääntämä kertomus on erittäin yksinkertainen ja konstailematon, mutta myös lahjattomasti laadittu. Luettavana se voi olla yhtä hyvä kuin moni muukin, mutta runsaasta valikoimasta on tuskin vaikea löytää jotain vielä parempaa.

J. V. S.

 

 

Vertailu