Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vietti 16. päivänä tätä kuuta vuosipäiväänsä hiljaisesti ja vaatimattomasti, voisi jopa sanoa että salaisesti, sillä säännöt kieltävät ilmoittamasta sanomalehdissä seuran kokousten päivämääriä. Luoja tietäköön silti, ettei mitään maailmassa voisi esittää avoimemmin kuin seuran pyrkimyksiä ja asioita.
Sillä mitä tänä vuosipäivänä tapahtuu? Puheenjohtaja, professori Lönnrot, esittää yksinkertaisin sanankääntein katsauksen suomalaisen kirjallisuuden viljelystä puolen vuosisadan jaksolta sekä ilmaisee ilonsa siitä, että kieli on viime vuosikymmeninä alkanut muistuttaa muita inhimillisiä kieliä sen ansiosta, että painosta on ilmestynyt yksi jos toinenkin esitys aiheista, jotka vuosisatojen ajan ovat olleet koko ihmiskunnan tietouden kohteina. Sihteeri, hra Elmgren, lukee lyhyen toimintakertomuksen seuran kuluneesta vuodesta. Varainhoitaja, hra Schauman, lukee toisen samanlaisen seuran raha-asioista. Kirjastonhoitaja, hra Renvall, selostaa kirjojen ja käsikirjoitusten määrän kasvua sekä toimiaan kirjaston järjestämiseksi. – Siinä kaikki; ja juhlapäivä on ohi.
Onnellista kylläkin, että me suomalaiset olemme tottuneet niin vähään, niin äärettömän vähäiseen elintilaan suomen kielelle ja kirjallisuudelle, että voimme iloita pienimmästäkin; ja vielä onnellisempia olemme siitä, että vähäpätöiseen, vaatimattomaan muotoon pukeutuneena kehkeytyy vakavaa ja kelvollista työtä.
Lönnrot aloitti uransa Suomalaisen Kirjallisuuden seurasta riippumatta. Hänen toimintansa antoi alkusysäyksen seuran perustamiselle; mutta jatkossa seuran osallistuminen tuki Lönnrotin työtä.
Näistä seuran ensi päivistä kului toimintaa vailla oleva vuosikymmen, jonka aikana seura ei ajatellut muuta kuin tarpeellisten rahastojen hankkimista. Mutta tuli toinen aika, joka vaati jotain enemmän kuin tietoisuuden siitä, että kassasta löytyi rahaa tarkoitukseen. Ja siitä onnellisesta hetkestä alkaen, jolloin seura päätti olla omistamatta mitään rahastoja, on seura ryhtynyt vilkkaammin toimimaan säännöissä ilmoitetun tarkoitusperän puolesta.
Vain lyhytnäköinen voisi moittia kyseistä seuran päätöstä. Silloin, vuonna 1846 sen rahasto oli vain 1 150 hopearuplaa. Sen jälkeen seura on vuosittain maksanut kohtalaisen summan matka-avustuksina ja palkkioina, painattanut ja julkaissut kustannuksellaan joukon töitä, joista suurin osa säilyttää aina vastaisuudessakin arvonsa; ja nykyisin seuran kirjavarastoon sijoitetut varat ovat 11 459 hopearuplaa – tai, kun vähennetään kirjakaupoille menevä 20 %:n osuus sekä myyntikustannukset, 9 168 hopearuplaa netto.
Voidaan kyllä sanoa, että mikäli vuositulot ja korot olisi säästetty, seuralla olisi nyt saman suuruinen pääoma, jonka vuosittainen korko voitaisiin käyttää seuran tarkoituksiin. Mutta ensinnäkin kirjavarasto antaa, vaikka kirjat myydäänkin verrattain halpaan hintaan, täyden koron kustantajan pääomalle. Ja toisekseen, tiedetään aivan hyvin, kuinka suurella kiinnostuksella ihmiset osallistuvat sellaisen seuran toimintaan, joka vain kerää rahaa; kiistämätöntä sen sijaan on, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on nähnyt tulojensa lisääntyvän vuosi vuodelta, ja tämä on seurausta siitä mielenkiinnosta, mitä seura on laajemman toimintansa takia kyennyt herättämään ja pitämään yllä.
Vain yksi seikka mietityttää. Voidaan näet aiheellisesti kysyä, miten seuran valiokunta pystyy asiaankuuluvasti hoitamaan jo nyt merkittävää ja vuosittain kasvavaa kustannustoimintaa. Tähän saakka kaikki on kyllä mennyt hyvin. Ja niin kauan kuin seuran nykyinen sihteeri, hra Elmgren ei väsy tämän toimen hoitamiseen ja kirjavarastosta huolehtimiseen, se voi epäilemättä jatkua. Hänen kaltaistensa miesten uhrautuva into on merkittävämpää kuin pysyvien rahastojen hyöty. Toivokaamme, että hänen esimerkkinsä saa tulevaisuudessa seuraajia.
Vuonna 1854 seuran tulot ovat olleet 1 154 hopearuplaa 95 kopeekkaa, mistä vuonna 1853 myytyjen kirjojen osuus on 702 ruplaa 38 kopeekkaa; 6 %:n mukaan laskettuna tämä vastaa hieman yli 11 500 ruplan korkotuloja. Tästä on maksettu lähes 600 hopearuplaa matka-avustuksina ja palkkioina. Uusien töiden ym. painattamiseen on mennyt hieman yli 800 hopearuplaa. Vuoden päätöstase näyttää siis vajausta, jota edelleen lisäävät parin sadan ruplan juoksevat menot. Mutta tämä ei merkitse mitään, sillä vuonna 1854 myydyistä kirjoista saatavat tulot, jotka kirjataan vasta tänä vuonna, ovat jo ennen vuosikokouspäivää kattaneet vajauksen; kuten varainhoitajan antamista tiedoista havaitaan, niistä on saatu kassaan käteistä rahaa.
Yllä esitetystä nähdään, että seura on 1854 käyttänyt 1 400 hopearuplaa suoraan tarkoitusperiään edistämään – aineistojen keruuseen ja julkaisuihin. Yleensäkin tämä momentti on viime vuosina noussut yhtä suureksi kuin seuran koko pysyvä rahasto vuonna 1846, jolloin nykyiseen viisaaseen taloudenpitoon ryhdyttiin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun näkee näin suurta liikemieslahjakkuutta oppineiden joukossa, samalla kun esimerkiksi käytännön miehet Talousseurassa ovat tuhonneet sen.
Muuan huomautus pitää silti lisätä tähän seuran liiketoimien kukoistuksen kuvaukseen. Merkittävä osa kirjavarastosta koostuu Suomi-aikakauskirjan 14 vuosikerran numeroista. Julkaisu sisältää pääasiassa aineistoja maan historiasta ja maantieteestä sekä kielitutkielmia, eikä siltä voi odottaa yhtä tasaista menekkiä kuin muilta kustannustuotteilta. Siihen on siis sidottu huomattava pääoma. Tästä liiketoimesta voisi muutenkin sanoa yhtä ja toista, esimerkiksi että painos on liian suuri, eikä kaikki sisältö ole aivan paikallaan juuri tässä julkaisussa. Silti lähes jokaisessa vuosikerrassa on artikkeleita, joita lukee kiinnostuneena. Kosketteleehan kaikki kuitenkin isänmaata, sen kieltä, sen muinaisuutta ja nykyisyyttä.
Vuosikertomukset osoittavat, että seuran toiminnan hedelmät ovat viime vuosikymmenen aikana olleet runsaat. Siitä todistavat seuran kustannuksella julkaistut kirjoitelmat. Viime vuonnakin kerättiin seuran tuella 918 kansanlaulua, 161 kansanlaulujen sävelmää sekä joukko loitsurunoja ja satuja. Muistutamme, ettei tätä seuran toiminnan lohkoa käy lykkääminen pääomien keruun ajaksi. Kansan suussa olevat perinteet näet häviävät kiihtyvällä vauhdilla, ja mitä tänään jätetään tekemättä niiden säilyttämiseksi, ei voi korjata enää huomenna. Kirjavarasto on vuoden aikana lisääntynyt kahdella Suomen vuosikerralla ja Suomen Kansan Satujen toisella osalla. Helmikuun numerossamme julkaistu kustantamon luettelo osoittaa, että seuran julkaisuista suurin osa on ilmestynyt vuoden 1847 jälkeen. Jos Suomessa olisi kustantajia, jotka spekuloisivat muullakin kuin almanakoilla, virsikirjoilla ja postilloilla, olisi seura varmaankin voinut antaa enemmän varoja suomalaisten kirjailijoiden rohkaisemiseen. Mutta nykyoloissa on kustannustoiminnan harjoittaminen ollut seuralle välttämättömyys. Kalevalan, Kantelettaren, Suomen Kansan Arvoituksien, Sananlaskujen ja Satujen kallisarvoisia käsikirjoituksia ei ole voitu jättää vaaroille alttiiksi, koska niiden tuhoutuminen jossain satunnaisessa onnettomuudessa olisi voinut merkitä korvaamatonta erehdystä. Ja ennen kaikkeahan seura pyrkii edistämään suomenkielistä kirjallisuutta; näin tehdessään se on tietoinen siitä että on kylvänyt siemenen, joka kantaa paljon suurempaa korkoa kuin kymmenet tuhannet lainatut ruplat. Verrattakoon vain sen toimintaa muihin maassa oleviin seuroihin.
Maamme oloissa ei myöskään voi sanoa, että seura, joka vuodessa maksaa 600 ruplaa palkkioina, 800 ruplaa painokuluina ja jolla on 11 000 hopearuplan kirjavarasto, olisi köyhä seura, vaikka ei otettaisikaan huomioon ettei se saa kopeekkaakaan tukea julkisista varoista. Suurta liikemiesviisautta osoittaen valiokunta julkistaa kuukausittain seuran kassavarannon tilan; jos tämä joskus osoittaakin vajetta, ei valiokunnalla koskaan ole ollut ongelmaa menojen kattamisessa. Seuran ei siksi tarvitse kerjätä, ja onkin harmittavaa nähdä ja lukea joidenkin lehtien valitteluja, jotka halventavat asiaa, minkä puolesta seura työskentelee. Viime vuosina seura on silloin tällöin saanut rahalahjoja. Niin pitääkin, ja ne ovat olleet sitäkin tervetulleempia, kun seuran uudet säännöt rajoittavat uusien jäsenten ottamismahdollisuuksia. Mutta vieläkin löytyy julkaisemattomia käsikirjoituksia. Suomen kielen sanakirja on muokattava ja julkaistava. Nuoria miehiä, useampia kuin mitä seura voi tukea, on valmiina tekemään työtä sen päämäärien hyväksi. Suomen maantieteen, historian ja tilastojen kokoelmat ovat vielä vähäiset. Näitä kokoelmia tulee vastedes hyödyntää ja niille rakentuvia töitä julkaista. Kaikki tämä vaatii varoja. No hyvä! Suomi-aikakauskirjan kustantaminen raskauttaa seuran tilitasetta. Ostakaa siis ”Suomea”, te hyvät herrat maanmiehet, joilla on riittävästi rahaa ja haluatte kirjahyllyynne isänmaallisen teoksen. Neljätoista vuosikertaa maksaa 10 hopearuplaa 50 kopeekkaa. Jos tämän lisäksi annetaan lahjoja, niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siinä onnellisessa asemassa, että se pystyy käyttämään ne hyvin.
J. V. S.
