Litteraturblad nro 3, maaliskuu 1848: Suomalaista kirjallisuutta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.3.1848
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Lukemisia Suomen Kansan hyödyksi 3, Helsingissä 1847 (15 hopeakop.).

Suomen Suuriruhtinanmaan nykynen tilasto. Yritys Alkeis- ja Rahvaan-Kouluin tarpeeksi. Helsingisä 1848.

 

Vaikka sen lämpimän suhtautumisen suomen kieleen ja kirjallisuuteen, joka on käynyt ilmi nuoremman sukupolven keskuudessa, voitaisiinkin ajatella olevan ohimenevää, kuten moni on ennustanut ja toivonut, se on kuitenkin Jumalan kiitos jo saanut aikaan hengentuotteita, joista monet lienevät sinänsä vähäisiä, mutta yhteen koottuina niin voimakkaita, että ne voivat vuosikymmeniä pitää yllä kansallisen kirjallisuuden tulevaisuuteen kohdistuvia toiveita. Kalevalasta siihen lyhyeen Suomea koskevaan maantieteelliseen ja tilastolliseen kuvaukseen, jonka tässä esittelemme, on nyt nähtävissä sarja teoksia, jotka ovat vähitellen muodostaneet tämän siirtymävaiheen menneisyydestä nykyaikaan.

Tarpeeksi usein ei voi antaa katseensa liukua yli sen pienen tähän asti viljelemättömän erämaan piirin, jossa nyt kohoaa suuri määrä hentoja taimia, saadakseen niitä katsellessaan vahvistusta toivolleen tulevasta suomalaiselle sivistykselle lempeämmästä ajasta. Tarpeeksi paljon ei voi painottaa mielessään sitä tosiasiaa, että suomalainen henki on nyt kuitenkin saanut ilmoille jotakin, mihin aikaisemmat vuosisadat eivät ole koskaan yltäneet. Kun uskonpuhdistus saapui ja Raamattu käännettiin suomeksi, astuttiin ensimmäinen askel kohti suomalaista kirjallisuutta, kun Kalevala julkaistiin kolmesataa vuotta sen jälkeen, astuttiin toinen.

Suomalaiseen kirjallisuuteen ei tosin vielä lainkaan sisälly korkeamman tieteellisen tutkimuksen tuotteita, eikä sen piiriin voida myöskään lukea monta hengentuotetta, jotka antaisivat nykyaikaisesta tietoisuudesta kumpuavalla tavalla tilaisuuden nauttia kauneudesta ja kehittää makua. Se voi tässä suhteessa viitata vain muinaisajan runouteen – toki sentään tietoisena siitä, että tähän sisältyy mitä kauneimman runollisuuden helmiä, säkeitä, joiden muoto voi herättää mitä syvintä vastakaikua nykyaikaisessa rinnassa. Neroja ei synny joka päivä; ja loistavatkin kansakunnat ovat kokeneet voimattomuuden, hitaan häviämisen aikoja, jolloin kaikki omaperäinen tuotteliaisuus on ollut jotenkin lamassa. Niinpä ei sitten toki pidäkään ihmetellä sitä, että suomalainen kirjallisuus, joka yhä kamppailee ensimmäisissä yrityksissään saada itse kielen taito hallintaansa, ei voi lukea kirjailijoittensa joukkoon loistavalahjaisia neroja! Toivokaamme, että tulee aikoja, jolloin onnekkaammat sukupolvet, jotka liikkuvat vapaammin vankiloiden muurien jo murruttua, rakentavat nerouden luomisvoimalla ehjän rakennuksen niistä aineksista, jotka nykyinen aika on ankarin ponnistuksin tuonut päivänvaloon.

Mitä suomalaisella kirjallisuudella sitten nyt on sellaista, millä on arvoa tulevaisuudelle siirrettäväksi? Joitakin koulukirjoja alkeisopetusta varten, joitakin kansankirjasia – siinäpä melkein koko rikkaus, joka nykyajalla on tuleville sukupolville jätettävänään. Juuri tämän vähäisen aineksen haltijana nykyaika on kuitenkin ainoalaatuisessa asemassa, se on pitemmällä kuin kaikki kansakunnan menneet vuosisadat.

Tunnustamme omalta osaltamme, että olemme kauan ja tuskaa tuntien kaivanneet suomalaiseen kirjallisuuteen näitä yritelmiä korkeatasoisempaan tuotantoon, jotka ilmaantuessaan todistavat sellaisen kansallisen tietoisuuden vaikutuksesta, joka jo etsii kuolematonta ilmausta olemassaololleen. Jo vieraiden kirjallisuuksien parhaiden teosten siirtäminen äidinkielelle on kaikkina aikoina osoittautunut helpoimmin avautuvaksi tieksi kotimaisen kirjallisuuden aikaansaamiseen. Kiistatta tämä tie onkin aina valittava, jotta päästäisiin sellaiseen alkuperäiskirjallisuuteen, joka on oman ajan ja kansakunnan sivistyneimpien yksilöiden tietoisuuden tasolla. Sen takia on ilahduttavaa todeta, että maan suomalaiset kirjailijat ovat ainakin astuneet tällekin tielle.

Tarkastellessaan nykyajan sivistyksen monia uusia ilmiöitä sitä kuitenkin tuskin rohkenee mittailla millään tunnetulla mittakepillä, olkoonpa se miten vanha ja koeteltu tahansa. Mihin suuntaan katsommekin Euroopan kansakuntien menneessä historiassa, toteamme, että sivistyneiden ihmisten kirjallisuus on kaikkialla ollut edelläkävijänä ja uudistus on siitä levinnyt alemmaksi kouluun ja kansansivistyksen piiriin. Ehkä onnekas vaisto on nyt pikemminkin kuin harkintaan nojautuva tietämys johtanut suomalaiset kirjailijat valitsemaan päinvastaisen tien ja pyrkimään siihen, että kansansivistyksestä tehtäisiin heti kansalliskirjallisuuden perusta.

Itse asiassa muutkin Euroopan kansakunnat ovat, vasta palattuaan oppineen ja oppitietämyksen kaavoihin sidotun kirjallisuuden parista kansan tietoisuuden samentumattomalle lähteelle, ammentaneet siitä innoituksen todellisen kansalliskirjallisuuden luomiseen. Olemme tässä lehdessä usein pyrkineet osoittamaan, miten kaikkien maiden ns. romanttiset koulukunnat mursivat väärän klassisuuden kahleet syventymällä kansakuntien muinaiseen historiaan ja lähinnä niiden runouden kannalta sangen houkuttelevaan keskiaikaan ja miten tälle romanttiselle kirjallisuudelle luonteenomainen sisällöttömyys palautti kirjallisuuden kansakuntien nykyisen elämän pariin. Kuitenkin sekin kirjallisuus, joka on tullut sen tuloa valmistelleen ja sille tietä raivanneen varsinaisesti romanttisen sijaan, on vielä yhtä etäällä niin muodon täydellisyydestä kuin yleiseen tietoisuuteen vetoavasta sisällöstäkin. Kaikki arvostelijat ovat tällä kannalla, ja vilkaisukin kaikkien maiden moderniin kirjallisuuteen sekä yleensä taiteen eri lajien tuotteisiin osoittaa sen oikeaksi. Vain tietämättömyyden vallassa tätä voidaan epäillä. Kirjallisuus on kaikkialla kohdistanut huomionsa kansanelämään. Näyttää kuitenkin siltä, että tämä on vielä ollut liian etäällä ajan korkeammasta sivistyksestä voidakseen luovuttaa aineksia kirjalliseen tuotantoon, joka vastaa tämän sivistyksen vaatimuksia. Viitteitä tällaisesta yleisen tietoisuuden tason noususta on kuitenkin ollut havaittavissa, lähinnä Englannissa ja Ranskassa, runoudessa joka on lähtenyt ns. kansan riveistä. Euroopassa ei ole nähty vastaavaa ilmiötä lähes ollenkaan mestarilaulajien aikojen jälkeen. Ja mitäpä muuta tämä on kuin runouden paluuta alkuperäiselle, rikkaimmalle lähteelleen. Kansanrunous on kansalliskirjallisuuden varhaisin ilmentymä. Olisivatko sen ihanat sävelet todellakin mykistyneet iäksi? Olisiko sivistys tuonut mukanaan sellaisen kirouksen, että ne rinnat, joissa kansanrunouden ylevät ajatukset, kepeät kuvitelmat, lämpimät tunteet ja jalot pyrkimykset ovat aikoinaan asuneet, jäisivät nyt ikuisiksi ajoiksi vaille kykyä tuollaiseen ylevyyteen, että ne huulet, jotka ovat laulaneet noita säveliä, pysyisivät nyt ainaisesti suljettuina? Kansanrunous sinänsä ei varmaankaan koskaan koe ylösnousemusta naiivissa, itsetiedottomassa asussaan; se runosuoni, josta se on virrannut, ei kuitenkaan voi olla ehtynyt. Inhimillisen kulttuurin uusi aikakausi on jo aikaisemminkin osoittautunut kansanrunouden uudeksi aikakaudeksi. Niinpä germaanisilla kansoilla on sekä pakanallinen että kristillinen kansanrunoutensa. Miksi sivistyksen jälleen uusi aurinkoinen päivä ei sitten pystyisi sulattamaan jäätyneitä lähdesuonia?

Runous – saa ehkä myönnytyksen. Entä muu kansalliskirjallisuuden sisältö? Missä runoudella, kaiken kansalliskirjallisuuden äidillä, on kotinsa, siellä on myös asuinsijat hänen lapsilleen. Emmekä suinkaan voi olla sitä mieltä, että sivistyksen tasoerot koskaan voisivat tasoittua. Jokainen sivistyksen uusi vaihe saa kuitenkin vaikutteita kansojen yleisestä hengestä. Kristinuskon leviämisen aikaan ja uskonpuhdistuksen aikakaudella voitiin havaita tämä kansan tietoisuuden kohoaminen ajan sivistykseen osallistumisen tasolle. Kuten aina ja kaikkialla nerouskin ilmaisee vain sitä, mikä hämäränä ja selkiintymättömänä on jo olemassa yleisessä tietoisuudessa, käy etenkin näissä inhimillisen kulttuurin selväpiirteisimmissä siirtymävaiheissa ilmi, miten kansan tietoisuuden kohoaminen kohottaa myös äkillisesti kansalliskirjallisuutta ja valaa uutta raikasta henkeä kaikkiin korkeamman sivistyksen tuotteisiin. Tuoreimpia esimerkkejä tuollaisesta äkillisestä kukoistuksen alkamisesta ovat tšekkiläinen ja ns. illyrialainen kirjallisuus.

Näillä perusteilla voi myös pitää kohtalon määräämänä, olemassa olevien yleisinhimillisten kulttuuriedellytysten vaatimana tekona sitä, että nuori suomalainen kirjallisuus suuntautuu lähinnä kansansivistykseen ja alkeisopetukseen. Ei pidä myöskään unohtaa sitä, että suomen kielen erityinen yhteiskunnallinen asema on vaikuttanut tämä kirjallisuuden suuntautumiseen. Pääasiassa sivistyksestä osallisten yhteiskuntaluokkien joukossa on niukasti ihmisiä, jotka pystyvät lukemaan suomenkielistä tekstiä vaikeuksitta ja nauttien – siitä puhumattakaan, miten paljon on niitä, joille kaikki lukeminen on vierasta. Niinpä suomalainen kirjailija joutuu kirjoittamaan ”kansalle” ja valmistamaan sen lapsille mahdollisuuksia jonkinlaisen sivistyksen saamiseen.

On ilahduttavaa nähdä, millaista isänmaallista valmiutta vaivan ja kustannusten uhraamiseen osoittaen tämä kirjailijakunta on muutamassa vuodessa täyttänyt alkeisopetuksen oppikirjojen tarpeen – ja tehnyt tämän, vaikka vielä on tietymätöntä, miten pian nämä oppikirjat voivat tulla yleisempään käyttöön. Vain Kuopion kaupungilla on yksityisen miehen anteliaisuuden ansiosta palveluksessaan ala-alkeiskouluun palkattu suomenkielinen opettaja. On vielä ratkaisematta, voiko suomen kieli yleensä ja milloin se voi tulla osittain opetuskieleksi muihin ala-alkeiskouluihin. Kun todetaan näiden koulujen oppilaiden vähäinen määrä, käy kuitenkin jo ilmi, etteivät ne tyydytä maan tarpeita porvarikouluina enempää kuin kansakouluinakaan. Tähän epäilemättä vaikuttavat muutkin syyt; jokainen asiasta tietävä havaitsee kuitenkin kiistatta, että niiden toiminnan laajentamiseksi ei voida tehdä mitään paikkakunnilla, joilla suomi on yleisin kieli, ennen kuin tätä kieltä käytetään opetuksessakin. Siitä onnekkaasta tilanteesta, että nyt on jo olemassa tarvittavia suomenkielisiä oppikirjoja, maa saa kiittää pelkästään yksityisten miesten uutteruutta ja uhrautuvaisuutta.

Heidän joukkoonsa kuuluu myös tässä esiteltävän ”Suomen Nykysen Tilaston” kirjoittaja. Kuten esipuheesta käy ilmi, tämä julkaisu on eripainos teoksen ”Lukemisia Suomen Kansan hyödyksi” 2. ja 3. vihkoon sisältyvästä artikkelista ”Suomen Maantiede”. Voidaan kuitenkin todeta, että kirjoittaja on osaksi muokannut uudelleen sen jakson, joka sisältyy viimeksi mainittuun 2. vihkoon. Kun otetaan aiheellisesti huomioon, miten vähän me suomalaiset itse asiassa tunnemme oman maamme niin maantieteellisiä kuin tilastollisiakin oloja, on myönnettävä, että kirjoittaja on käyttänyt hyvin niitä lähteitä, joista tietoa on saatavissa ja koonnut viisaasti valikoiden yhteen tiiviin katsauksen kannalta tärkeimmät tosiseikat. Puhdasta maantiedettä kosketteleva osa on maan vuoria ja vesistöjä kuvatessaan tarkempi kuin mikään aikaisempi esitys näistä aiheista. Tilasto-osasta puuttuu yhtä ja toista, mitä olisi mahdollisesti voitu saada kokoon, esim. tiedot valtion tuloista ja menoista, mikä on sangen tärkeä kohta jokaisen maan tilastossa.1 Toinen maan olojen arvioimiseksi tärkeä seikka olisivat muutamat rikostilastoa valaisevat luvut. Useissa kohdissa olisi myös ollut mahdollista vertailla tilastolukuja eri ajoilta, vaikka on toki syytä huomauttaa, että kirjoittaja on joissakin tapauksissa yrittänyt täyttää tämänkin vaatimuksen. Näihin vertailuihin sisältyy tieto, että esim. Turun ja Oulun kaupungit kävivät 50 vuotta sitten yhtä suurta kauppaa kuin nykyisinkin.

Jos verrataan tietoja hra Reinin julkaisemaan tilastoon, havaitaan, että Suomen vienti, jonka arvo 1827 oli 2 064 000 ruplaa, nousi 1837 2 210 000 ruplaan ja oli 1846 laskenut jälleen 2 183 000 ruplaan, kaikki summat nykyisenä hopearahana. Tuonnin arvoksi noina vuosina on ilmoitettu 1 223 000–3 355 000–2 239 000; tällöin on vuoden 1837 osalta kuitenkin muistettava, että edellisen vuoden kato pakotti tuomaan viljaa peräti 1 600 000 ruplan arvosta. Jos sen sijaan vertaillaan vuosia 1826 ja 1836, oli viennin arvo ensiksi mainittuna vuotena 1 840 000 ruplaa ja tuonnin 1 623 000 ruplaa ja viimeksi mainittuna viennin 2 301 000 ja tuonnin 2 460 000 ruplaa hopeassa; tästä summasta viimeksi mainittuna vuonna oli viljan osuus 846 000 ruplaa. Jos verrataan näitä lukuja, päädytään käsitykseen, että samalla kun vienti on viimeksi kulunutta edeltäneen vuosikymmenen aikana kasvanut suhteessa tuontiin, vienti ei viime vuosikymmenellä ole ainakaan kasvanut, mutta jos jätetään syrjään suuri viljantuonti vuosina 1836–37 tuonti on samana aikana kasvanut tuntuvasti. Kun nimittäin otetaan huomioon viimeksi esitetty laskutapa, saadaan näiksi luvuiksi:

1826 vienti 1 840 tuonti 1 623

1827 2 064 1 223

1836 2 301 1 614

1837 2 210 1 755

1846 2 183 2 239

mihin vielä lisäämme:

18452 2 337 1 950 tuhatta.

 

Tähän on kuitenkin vielä lisättävä huomautus, että emme ole varmoja siitä, sisältyykö vuosien 1826–27 ja 1836–37 summiin, jotka olemme lainanneet Reinin tilastosta, myös Venäjän kanssa käyty merikauppa. Jos nimittäin otetaan mukaan sitä koskevat vuoden 1846 luvut, viennin määräksi tulee 2 725 000 ja tuonnin arvoksi 3 964 000 hopearuplaa. Näiden lukujen pitäisi osoittaa viennin kasvaneen tuntuvasti, mutta myös tuonnin paisuneen tavattomasti viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana eli ensiksi mainitussa kasvua n. 400 000 ruplaa ja viimeksi mainitussa n. 2 miljoonaa. Yleensä kauppatase Venäjän kanssa osoittaa vuosi vuodelta kasvavaa alijäämää.

Kaupunkien alusten lästimääräksi havaitaan 1826: 17 000, 1837: 31 000, 1846: 45 000 lästiä. Tämä tasainen nousu aikana, jolloin viennin määrä ei juuri muutu, näyttää viittaavan rahtiliikenteen laajenemiseen. Selvältä näyttää myös, että niin kauan kuin vienti perustuu yksinomaan metsäntuotteisiin se saavuttaa aivan pian äärimmäisen rajansa. Vain kehittyvä maatalous pystyy keskeytymättä vuosisatojen ajan lisäämään maan vientimahdollisuuksia.

Kirjoittaja on liittänyt Suomen valtiojärjestystä koskevaan lukuun otteita vuoden 1772 hallitusmuodosta, Yhdistys- ja vakuuskirjasta sekä eri säätyjen privilegioista samoin kuin autuaasti edesmenneen keisari Aleksanterin ja H. K. Majesteettinsa Nikolain hallitsijanvakuutukset, jotka vahvistavat maan perustuslait. Samoin tässä yhteydessä on luettavissa lyhyt ote H. K. Majesteet­tinsa armollisesta keisarillisen senaatin perustamista koskevasta määräyksestä. Tämä asiakirjojen omien sanojen esittäminen on sangen hyvä ratkaisu niiden sisällön omin sanoin selostamisen sijasta, mikä ei ehkä täysin onnistuisi.

Olemme kuitenkin sitä mieltä, että näitä asioita käsitellessään kirjoittaja ei ole esittänyt kyllin selvästi kenraalikuvernöörinviraston suhdetta keisarillisen senaatin ja Pietarissa olevan ministerivaltiosihteerin viraston toimintaan.

Kaikki nämä aiheethan eivät voi soveltua varhaisopetukseen. Maantieteellinen osa on kuitenkin sopivinta opastusta siihenkin. Tilasto-osa sitä vastoin sopii yläalkeiskoulun ylimmälle luokalle, jopa lukioihin. Kokonaisuus on esityksen yksinkertaisen selkeyden ansiosta käyttökelpoinen jokamiehen käsikirjaksi, ja sen käyttökelpoisuutta rahvaan parissa lisää se, että kirjaan on liitetty Lukemisia-sarjasta tunnettu Suomen kartta. Esitystapa ja tyyli ansaitsevat erityisen kiitoksen. Viimeksi mainittu on joka kohdassa luontevaa, arvokasta, ja siinä on jopa huoliteltua eleganssia, joka mielestämme antaa lupauksia siitä että kirjoittaja saattaa kehittyä yhdeksi parhaimmista suomenkielisistä kirjailijoista. Emme uskalla ulottaa tätä kiitosta koskemaan kieltä, vaan jätämme sen arvioimisen suomen kielen tutkijoille. Meidän käsityksemme mukaan se on puhdasta ja helppolukuista. Arvostamme kirjoittajaa erityisesti siitä syystä, ettei hän pyri käyttämään kaikkia mahdollisia kieliopillisia muotoja, epätavallisimpiakin – minkä pyrkimyksen olemme usein havainneet haittaavan muiden suomenkielisten kirjailijoiden tyylin selvyyttä. Moitittavaa sitä vastoin on, että kirjoittaja on heitä seuraten väännellyt olemassa olevia nimiä. On suoranaista sokeutta, ellei käsitetä, miten naurettavaa on käyttää kirjoitustapoja Aatu, Pekka jne. Mitä nämä kirjoittajat sanoisivat sellaisesta ruotsalaisuudesta, joka haluaisi koristella kieltä kirjoittamalla Adda, Pelle jne.? Mainitut suomalaiset nimimuodothan ovat itse asiassa vain samantapaisia tuttavallisia väännöksiä henkilöiden kasteessa saamista oikeista nimistä Adolf, Petter. Tai mitä he luulisivat rahvaan sanovan evankelistoista Matti ja Juha, apostoleista Pekka ja Paavo, profeetoista Ellu ja Sakari? Ei todellakaan olisi väärin pitää suomalaisten sanomalehtien röyhkeytenä sitä, että ne puhuvat sangen tuttavallisesti jostakin Pellestä tai Jannesta, joka on nimitetty johonkin virkaan – se ei olisi väärin, jollei asianomaisille toimittajille pitäisi antaa anteeksi heidän sokean hyvän tarkoituksensa takia. Tämä pitkämielisyys ja hyväntahtoinen huvittuneisuus ovat todellakin ainoa suhtautumistapa, jota he voivat kohtuudella odottaa tällaista purismia kohtaan.

”Lukemisia Suomen Kansan hyödyksi” -sarjan kolmas vihko sisältää mainitun Suomen tilaston loppuosan lisäksi vanhan Maantiede-otsikon alla kirjoitukset ”Alkulause”, ”Muisto Evangeliumillisen-Opin perustajasta Suomessamme” ja ”Muuan pyhäilta ukko-Hannon talossa”. Mainitusta Alkulauseesta ei löydy juuri muuta kuin muutamia mietteitä ja luettelo vihkon sisällöstä tarpeettomasti kalevalaiseen runomittaan puristettuna. Paljon paremmin tilaa on käytetty Ukko-Hannon sunnuntai-iltaan, jonka aikana hän puhuu kyläkoulujen (pyhäkoulujen) ja pitäjänkoulun perustamisesta. Ukko Hanno olisi tosin omalta näkökannaltaankin voinut tuoda esiin vakuuttavampia perusteluja valistuksen hyvien hedelmien puolesta kuin hän tässä esittää. Jo olemassa olevasta niukasta suomenkielisestä kirjallisuudesta hän, paljon lukenut mies, olisi voinut omaksua sen vakaumuksen, että sekä luonnon järjestys että maailmanhistoria osoittavat ihmisellä olevan tässä maailmassa jokin tarkoitus, jonka toteuttamiseksi hän on väline Kaitselmuksen kädessä. Yleensä juuri tämä vakaumus johtaa ihmisen ajatukset ja pyrkimykset suuntautumaan yleviin tarkastelun ja toiminnan kohteisiin ja siten kohottaa hänen mielensä päivänkohtaisten pikkuasioiden yläpuolelle ja opettaa hänet ilmaisemaan teoissaan muunlaista kuin kielteistä toimintaa ja välttämään kaikkea, mitä kymmenessä käskyssä kielletään. Myös tähän vakaumukseen johdattaminen voidaan esittää kansakoulun tavoitteeksi. Tyhjä lasku- ja kirjoitustaito nimittäin jäävät maahan kaivetuksi leiviskäksi ilman sitä.

Muuten myönnämme mielellämme, että kansakoulun tuollainen suuntaus riippuu samoista edellytyksistä kuin aidosti inhimillinen sivistys yleensä, mistä syystä vaikeuksia varmasti ilmaantuu tämän suuntauksen tielle kansakoulun toiminnassa.

Kyseessä olevassa kirjoituksessa häiritsee parissa kohdassa sanonnan koreileva teennäisyys. Muuten vuoropuhelu on sujuvaa, tyyli yksinkertaista ja selkeää. Vain virkkeiden lyhyys raskauttaa tekstiä etenkin kirjoituksen alkupuoliskossa. Ajatusten venyttäminen pitkiksi virkkeiksi on tosin virhe – jos nämä käyvät tästä syystä vaikeaselkoisiksi. Mutta mikään ei myöskään ole uuvuttavampaa kuin alituiset yhden rivin mittaiset virkkeet, jotka osoittavat kirjoittajan uupuneen ajattelun levänneen yhtä usein kuin hän suo tämän levon lukijan ajatusponnisteluille.

Toiseen kirjoitukseen, jossa esitetään lyhyesti Agricolan elämä ja toiminta, on aihe valittu hyvin ja sen esitystapa on yhtä viisaasti tiivistetty. Tämän kirjoituksen on ehkä laatinut sama kirjoittaja kuin jommankumman edellä mainitunkin. Sen tyyli tuntuu meistä teennäisemmältä kuin näiden. Eräät arvioinnit, esimerkiksi sen, että meidän katoliset esi-isämme joutuivat uskonsa tähden ”suin päin iiäiseen onnettomuteen”, kirjoittaja olisi voinut jättää esittämättä. Meidän aikanamme tuollainen suvaitsemattomuus on raakaa, eikä sen saarnaaminenkaan voi vaikuttaa muuten kuin raakuutta lisäävästi – mihin tulokseen kirjoittaja ei varmastikaan ole pyrkinyt. Kirjoittaja olisi voinut tässä suhteessa ottaa oppia lähimmästä edeltäjästään hra S. E:stä (Elmgrenistä), jonka kuvaus Agricolan elämästä julkaistiin Fosterländskt Albumin 3. vihkossa ja jolta kirjoittaja myös lienee lainannut tässä esittämänsä asiat.

”Lukemisia” -sarjaa julkaisee Savolais-karjalainen osakunta, kuten tunnettua. Jokainen isänmaanystävä tunnustaa iloiten tämän hankkeen ja sen sitkeän jatkamisen kiitettävyyden. Jos tätä verrataan Pohjalaisen osakunnan julkaisemaan Joukahaiseen, on pakostakin myönnettävä, että savolais-karjalaiset ovat päätyneet parempaan valintaan. Heidän hankkeellaan on nimittäin tietty päämäärä. Tämä on myös niin antoisa, että heiltä ei koskaan puutu aiheita hankkeensa jatkamiseen.

Olisi ollut toivottavaa, että kolmannessakin vihkossa olisi ollut mukana kartta tai muutamia kuvia. Rohkenemme tulevaisuutta varten ehdottaa geologista profiilia, joka itse asiassa voi olla varsin yksinkertainen, ja siihen liittyvää sanallista selitystä, jonka mallina voisi olla vapaaherra Berzeliuksen Litteraturbladetissa julkaistu kirjoitus. Tässä yhteydessä on tosin suuri puute se, että omaa maata on niin vähän tutkittu geologisesti; mutta maan kuuluisa mineralogi hra Nordenskiöld saattaisi kuitenkin varmaan antaa monia tätä asiaa valaisevia tietoja. Ei ole tarpeen muistuttaa siitä, ettei yleisesitykseen pitäisi ottaa mukaan esimerkkitapauksiksi muita mineraaleja kuin ne, joiden nimet rahvas jo tuntee. Runsaasti aiheistoa antaa myös kasvitiede, jonka yleiset perustiedot ja niihin liittyvät esimerkit ja kuvat, joiden aiheet otettaisiin rahvaan tämän alan tietämyksen piiristä, saattaisivat hyvinkin soveltua kirjoitussarjan teemaksi. Näiden kummankin aiheen käsittely voi tuottaa käytännön hyötyä teoreettisen kiinnostavuuden ohella. Ja se vakaumus, että luonnontuntemus hävittää ennakkoluuloja tehokkaasti, voi nojautua kokemuksen jo pitkään tuottamaan todistusaineistoon. Historialliset yleiskatsaukset kristinuskon leviämiseen, uskonpuhdistukseen, kolmikymmenvuotiseen sotaan, viime vuosisadan loppuun ja tämän vuosisadan alkuun sekä Suomen kokemien sotien historiaan, mihin kaikkeen pitäisi liittää karttoja, ovat tarjolla julkaisijoiden uutteruuden aiheiksi entisten lisäksi. 2. vihkoon sisältynyt mielenkiintoinen kuvaus Porrassalmen taistelusta olisi varmasti saanut kaksin verroin lukijoita, jos siihen olisi liitetty vaikkapa kuinka ylimalkaisin viivoin piirretty taistelun kartta. Olemme sitä mieltä, että samoin kuin lapset helposti kiinnostuvat kuvista ja oppivat helpoimmin niiden avulla ei sivistymätön aikuinenkaan usein käsitä sellaista, mistä silmä ei saa kuvaa. Tästä syystä sellaiset aiheet, joiden selventämiseen on tarjolla tämä keino, lienevätkin soveliaimpia kansankirjasiin. Katolinen papisto tunsi tämän asian perin pohjin eikä suinkaan lyönyt laimin pahan hengen kynsien ja kiirastulen lieskojen kamaluuden esittämistä mitä selvimmin kuvin. Pietistit ovat sittemmin pyrkineet käyttämään samaa menetelmää ja menestyneet varmastikin yhtä hyvin joukkojen mielen vallitsemisessa. Muissa maissa valistuksen ystävät eivät puolestaan ole myöskään antaneet tämän opetuksen painua unhoon.

J. V. S.

 

 

  • 1. Emme tunne tuoreempia tietoja näistä asioista kuin hra Reinin tilastossaan vuodelta 1837 esittämät luvut. Tulot olivat silloin 5 202 712 ruplaa pankkiassignaattirahaa ja menot 5 202 185 ruplaa samassa rahassa. Tullitulot, joita tuohon aikaan kertyi vain 660 000 ruplaa pankkiass.rahaa, olivat kuitenkin jo 1839 kasvaneet melkein samaan ruplamäärään hopearahassa ja kohosivat 1845 755 208 hopearuplaan.
  • 2. Kirjoittaja on tässä kohdassa ilmoittanut luvut 2 289 000 ja 2 637 000, koska hän on tehnyt sellaisen virheen, että hän on vähentänyt tullin viennin arvosta, mutta lisännyt sen tuonnin arvoon.

Vertailu