Litteraturblad nro 3 ja 5, kesäkuu 1847: Ihmisrotujen muutokset

Editoitu teksti

Suomi

I

Esittämättä pitempää johdantoa seuraavaan artikkeliin, joka itse parhaiten ilmaisee oman arvonsa, pyydämme lukijaa sitä läpikäydessään pitämään mielessään totuuden: että ihmishenki muovaa oman ruumiinsa samoin kuin ulkoisen luonnon tarkoitustensa palvelijaksi eivätkä rotujen erilaiset henkiset voimavarat, niiden niin sanotut taipumukset, sen takia muotoudu ruumiin elinten mukaisesti, vaan hengen kehitys muovaa myös sen ulkonaisen toiminnan tarvitsemat elimet.

Tämän totuuden tunnustavat jo yleisimmin kallontutkijat, jotka eivät enää ole sitä mieltä, että kyhmy kallossa leimaa yksilön auttamatta varkaaksi tai murhaajaksi, vaikka he ovat yhä sillä kannalla, että jokainen sielullinen kyky tai halu ilmaisee itsensä ulkonaisesti pääkallon muodossa. Kun asiaa tarkastellaan laajoissa puitteissa, se onkin kiistaton. Selostajalla on ollut tilaisuus vakuuttua tästä katsellessaan varsin runsasta tieteellistä kallokokoelmaa.1 Esim. joidenkin Etelämeren villien kalloissa havaitsee tuskin lainkaan otsaa, vaan pääkallo kaartuu heti kulmakaarien jälkeen varsin loivassa tylpässä kulmassa kasvojen tasosta poispäin, kun taas takaraivo työntyy niskakuopasta samanlaisessa kulmassa hyvinkin kolme neljä tuumaa taaksepäin ja on siis kehittynyt muodottomaksi kasvannaiseksi. Samanlainen rakenne on havaittavissa myös germaaniheimon kalloissa sen vanhimpana historiallisena aikana. Sitä vastoin voidaan jokseenkin varmasti osoittaa, miten sivistyksen noustessa tämän heimon keskuudessa myös pääkallon muoto on muuttunut, nimittäin siten, että otsa on kehittynyt yhä selvemmäksi ja työntynyt eteenpäin samaan tasoon kasvojen kanssa, kun taas takaraivo on jatkuvasti pienentynyt. Tämän havainnon ja myös anatomian perusteella on päädytty tunnettuun päätelmään, että niin sanotut pikkuaivot, jotka sijaitsevat suuontelon yläpuolella, edustavat ihmisen korkeampia järkiperäisiä kykyjä, isot aivot sitä vastoin alempia eläimellisiä kykyjä, aisteja ja yleensä aistillisuutta. Niinpä sivistyskansojen kalloille on luonteenomaista, että kun vedetään viiva korvakuopasta toiseen suoraan päälaen yli, suurin osa päästä on tämän viivan etupuolella. Tallessa on myös valoksia saman henkilön päästä eri ikävaiheissa, ja niistä on pyritty löytämään elinten kehitystä, joka vastaisi kyseessä olevan yksilön älyllistä toimintaa, esim. tämän suuntautumista pääasiassa teoreettiseen tai käytännölliseen suuntaan. Olkoonpa näiden yksittäisten havaintojen laita miten tahansa; varmalta näyttää, että kokonaisten kansojen ja heimojen puitteissa pääkallon muodon muuttuminen on aina seurannut henkistä kulttuuria.

Olemme halunneet kiinnittää erityistä huomiota tähän seikkaan, koska seuraava sangen runsastietoinen tutkielma voi hyvinkin johtaa vähemmän tarkkanäköisen lukijan hyväksymään sen materialistisen käsityksen, että rotujen fyysinen olemus määräisi niiden psyykkisen kehityksen ja että niiden samoin kuin eläinrotujen jalostamisessa pitäisi pääasiassa odottaa tuloksia vähemmän jalon rodun risteyttämisestä jalomman kanssa.

Hra Serres'n luennot Jardin des Plantesissa ihmisrotujen muuttumisesta, kirjoittanut Alphonse Esquiros2

Kun sota oli Kaitselmuksen kädessä melkeinpä ainoa keino kansojen saattamiseksi kosketuksiin toistensa kanssa, ne eivät koskaan yhdistyneet muuten kuin voimankäytön perusteella. Raaka voima ei kuitenkaan, emme pelkää sanoa sitä, kykene sulattamaan yhteen ihmissuvun erilaisia aineksia. Kauan valloituksen jälkeen molemmat kansat, voittajat ja voitetut, ovat yhä kaksi erillistä leiriä; salainen, peitelty vastahakoisuus kukistetun kansan povessa, häpeän tunne ja tappion aiheuttama harmi estävät hyvin pitkään lähempien yhteyksien solmimisen maahantunkeutujiin. Usein kuluu vuosisatoja, ennen kuin tämän juovan jäljet häipyvät; toisinaan se jää pysyväksi, jos kukistettu kansa yhä elättelee toivoa riippumattomuuden saavuttamisesta. Tämä on siinä määrin totta, että huolimatta sodista, jotka sekä keskiajalla että uusimpana aikana ovat tahranneet Euroopan vereen, huolimatta kiistoista ja alueiden jaoista, jotka ovat moneen kertaan muuttaneet mantereemme valtiollisen ulkoasun, heimot ovat kuitenkin menettäneet varsin vähän ominaisluonteistaan. Vaikka niitä on siirretty etelästä pohjoiseen, pohjoisesta etelään, ne palaavat omien rajojensa sisään, heti kun ne sekoittanut rautakäsi hellittää otteensa. Niinpä voidaan sanoa, että sota oli barbarian aikojen yhdysside, mutta tämä side sai aikaan kansojen lähentämisen väkivaltaisin keinoin ja piti ne yhdessä yhdistämättä niitä. Varmaankaan ei ole syytä uskoa hätiköiden ikuiseen rauhaan; miekalla on epäilemättä tulevaisuudessakin osansa kansojen historiassa, mutta sen tuomiot muuttuvat harvinaisemmiksi, kun kansakunnat ovat oppineet tuntemaan toisensa paremmin. Kun, niin kuin toivomme, tuollainen asiaintila pääsee vakiintumaan, rautatiet tuovat tullessaan uuden tuntuvasti tehokkaamman rotujen sekoittumiseen.3 Silloin ei enää ole olemassa valloituksen nostattamia raja-aitoja, silloin kansat ovat tasa-arvoisia, saman perheen veljeksiä. – Sota rajoittui sitä paitsi tietylle maantieteelliselle alueelle. Lukuun ottamatta niitä harvinaisia tapauksia, joissa kokonainen kansa hyökkäsi rajan yli ja asettui vieraalle alueelle, sotavoimien vaikutus jäi yleensä vain ohimeneväksi. Nämä raa'at kosketukset, miekan luomat yhteydet, ovat ikään kuin vain luiskahtaneet kansojen erilaisten fysiologisten piirteiden yli. Rautatiet vaikuttavat tulevaisuudessa sitä vastoin jatkuvasti, myönteistä vastakaikua herättävästi ja yhä uudelleen toistuvasti erilaisiin yksilöihin. Valloitukset olivat ryöpsähteleviä puroja, jotka etsivät tietään milloin siellä, milloin täällä ja jättivät uralleen vain jäljet vaahdostaan; uudet tiet, jotka kohottavat matkustamisen tarpeen huippuunsa, muodostavat hedelmöittäviä kanavia, joissa muukalaiset siirtyvät maasta maahan luovuttaen luonteenpiirteitään niille kansoille, joiden asuinseutujen läpi he kulkevat.

Millaisia ovatkaan tämän rotujen sekoittumisen seuraukset? Tämä kysymys on luonnonhistorian ratkaistava kansantaloustieteen tietoaineiston tuella. Yritämme vastata siihen näiden kummankin tieteen avulla.

Höyryn valtakausi on alkanut vasta eilen; mutta jos yritys tuollaisen voiman vielä etäällä olevien aikaansaannosten määrittelemiseksi näyttää toisaalta uhkarohkealta, ei toisaalta pidä unohtaa sitä, että kaikkien teollisuuden ja luonnon ilmiöiden kulku perustuu lakeihin, joista on mahdollista päästä perille yhä paremmin. Hra de Blainville sanoi äskettäin: ’Olennainen tunnusmerkki, joka osoittaa, että jokin tietojen yhdistelmä on saatettu tieteen muotoon, on kyky ennusteisiin.’ Tuollainen ennusteiden esittäminen ei ole hedelmätöntä; sitä voi käyttää nykytilanteen järjestelemiseen tulevaa tilannetta silmällä pitäen. Kun selvillä on päämäärä, jota kohti edetään, mittelee jokainen vuosisata voimiaan sillä uralla, joka sen on kuljettava. Jos siis kysymys höyryvoiman vaikutuksesta rotujen muuttumiseen näyttää ensi silmäyksellä olettamukselta, havaitaan kuitenkin pian, että sillä on perusteensa fysiologian nykytilassa. Tietämys roduista on vielä kapaloissaan; tulevaisuudessa matkat edistävät sen kehittymistä. Nykyiselläänkin se kuitenkin avaa nähtäväksemme pääpiirteet taulusta, jolle me voimme piirtää rautateiden avaamat näkymät.

Maailman asutuilla alueilla elää varsin suuri määrä ihmisheimoja, jotka voidaan yhdistää neljäksi suureksi ryhmäksi: kaukasialaiseksi roduksi, jolla on valkoinen iho ja pehmeät ja hienot hiukset; mongoliseksi roduksi, jolla on keltainen iho, paksu tukka ja karkeat hiukset; etiopialaiseksi roduksi, jolla on musta iho, karkeat ja villavat hiukset; amerikkalaiseksi roduksi, jolla on punainen iho ja mustat, pitkät ja suorat hiukset. Kaikilla maailman seuduilla, joilla nämä rodut ovat törmänneet toisiinsa, musta rotu on kärsinyt tappion keltaiselle ja nämä molemmat valkoiselle. Mikäli näiden kolmen sekoittumisesta on syntynyt niiden välille asettuvia värisävyjä, nämä ovat saaneet myös yhteiskunnassa väliaseman. Jo tästä ensimmäisestä tosiasiasta voidaan päätellä, että vallan ja sivistyksen asteikko on rakennettava ihmisrotujen erilaisten luonteiden perustalle.

Useiden rotujen olemassaolo maailmassa on mitä tärkein tosiasia, ja se liittyy niin läheisesti ongelmaan, jonka ratkaisua me tässä etsimme, että meidän on yritettävä selvittää sen alkuperä. Ihmissuvun niin kuin yksittäisen ihmisenkin varhaisin lapsuus on jäänyt unohduksen pimeyteen. Eräät ikänsä puolesta arvokkaat, mutta kadonneilla kielillä kirjoitetut muistomerkit ovat ainoita jäänteitä, joihin rodut yhdistävät syntynsä; nämäkin muistomerkit kuuluvat kuitenkin historiallisen ajan piiriin, ja kun rotujen synty on epäilemättä edeltänyt inhimillisen yhteiskunnan syntyä, emme koskaan onnistu tätä tietä pääsemään perille luonnon salaisuudesta. Vain tiede voi havaitsemalla eroja rotujen fyysisessä olemuksessa pystyä lopulta määrittämään niiden paikan ihmiskunnan ketjussa, niiden haarautumat ja ehkä niiden alkuperänkin. Kun matkat moninkertaistavat yhteytemme, ne antavat meille tilaisuuden runsaampiin löytöihin. Mitä me etsimme mennessämme etäisille ja villeille seuduille? Etsimme merkkejä, jotka viittaavat tulevaisuuteemme maapallolla, valloitamme omaa historiaamme. Mutta silloin meidän on pidettävä kiirettä, koska tämän historian eläviä jälkiä tuhotaan tai niitä häviää joka päivä; alkuperäiset rodut sammuvat, ja niiden mukana katoavat viimeiset piirteet, jotka ovat ihmiskunnan synnystä peräisin.

Jotta voitaisiin nostaa peite sukukuntamme kehdon päältä, on ennen muuta hajotettava sukukunta alkutekijöihinsä. Valkoinen rotu on yhdistänyt sukukunnan alun omaan alkuperäänsä; kaikki johtaa meidät kuitenkin uskomaan, että sillä on ollut edeltäjiä. Muut rodut, joiden historian valkoinen rotu on jättänyt sikseen tai joiden se on sukuylpeydessään olettanut polveutuvan siitä itsestään, nimittäin rappeutumisen tietä, nämä rodut ovat hyvin todennäköisesti hallinneet maan piiriä ennen sitä. Ihmissukua voidaan pitää erityisenä olioiden ryhmäkuntana luonnossa ja sen rotujen välisiä suhteita samanlaisina kuin eläinkunnan sukujen keskinäisiä suhteita. Mutta kun kaikki, mitä maa päällään kantaa, on kehityksen tulosta, on mitä luonnollisinta ajatella, että alimmat rodut ovat myös vanhimpia. Kuten jokainen maapallon mullistus vedenpaisumusta edeltäneinä aikoina osuu yksiin eläinkunnassa tapahtuneen uuden kehitysvaiheen kanssa, näyttää meistä myös siltä, että Mooseksen pitkän viikon jälkeen tapahtuneet muutokset ovat johtaneet erilaisten ihmisryhmien perättäiseen ilmaantumiseen planeetan eri kohtiin. Voimme jo sijoittaa mustan rodun kehdon päiväntasaajalle, punaisen Atlantikseen, keltaisen rodun lähtökohdan Etelä-Aasiaan ja ensimmäiset merkit valkoisesta Pohjois- tai Keski-Aasiaan. Koko luonnossa vallitseva tuhoutumisen ja jälleensyntymisen vaihtelu näyttää ulottuneen ihmissuvun syntyyn saakka; musta rotu on varhaisemman sukukunnan jäänne, joka on elänyt kurjuudessa muinaisen mahtinsa ja onnensa näyttämöllä. Samoin amerikkalainen rotu näyttää meistä olevan tuuliajolle joutunut muinaisajan heimo, jonka jäännöksiä Kolumbus löysi siihen aikaan, jolloin se juuri alkoi elpyä Amerikan maaperällä. Sama kaitselmuksen käsi, joka mursi tuon mantereen ja hautasi punaisen rodun, nostatti ehkä toisaalle Aasian vuoret, joille valkoinen rotu sitten ilmaantui. Tämä uusi näkemys rikkoo ne ahtaat kehykset, joihin historiantutkijat ovat halunneet rajata ihmissuvun olemassaolon. On kuitenkin muistettava, että vuosisadat niin kuin esineetkin katoavat näkyvistä etäisyyden kasvaessa, niin ettei mikään kronometri voi opastaa meitä vaelluksellamme näiden tarujen pimeyteen vajonneiden aikakausien läpi.

Viime aikoina on syntynyt oppi, jonka todenmukaisuutta me seuraavassa esityksessä tutkimme: nimittäin eräiden erinomaisten fysiologien kannattama mielipide, jonka mukaan kaikki rodut ovat kehittyneet yhteisestä juuresta. Mustan rodun pitäisi siis muiden rotujen kautta olla kehittynyt valkoiseksi. Vaikka tämä olettamus onkin edullinen sukukunnan kehitystä koskevan teorian kannalta, se ei kuitenkaan tähän mennessä perustu mihinkään tunnustettuun tosiasiaan. Todellinen asiaintila on sellainen, että olemassa on useita selvästi erilaisia rotuja, joiden luonteenomaiset tunnuspiirteet näyttävät olevan varsin pysyviä. Luonto on sijoittanut suvun erillisten ryhmien väliin erottavia muureja, jotka ovat tähän saakka estäneet niiden sekoittumisen. Luonto kuitenkin valvoo näiden roduille tyypillisten tunnusmerkkien säilymistä, koska niihin liittyy tiettyjä fyysisiä ja moraalisia taipumuksia. Nämä ihonvärin, pään muodon ja yleisen ruumiinrakenteen erot ovat yhdistyneet erityisiin kykyihin, joiden yhteiset ulottuvuudet vastaavat ihmissuvun kokonaisuutta.

Samoin kuin kykyjen asteikko voitaneen rakentaa rotujen värin perustalle, riippuu valtiasominaisuuksien asteikko taas pääkallon rakenteesta. Tiedetään, että eräässä Etelä-Amerikan saarista, niin sanotussa ’Uhrisaaressa’ (Ile des Sacrifices), muinaiset asukkaat ovat uhranneet ihmisiä. Näistä paikoista löydetyissä ja hra Humboldtin suureen teokseen jäljennetyissä kuvissa näemme nuo kaameat kohtaukset. Tässä näytelmässä mukana olevien henkilöiden pääkallojen erilaisuus on kummallinen seikka. Ne ihmiset, joiden sydämeen heidän vihollisensa eräänlaisen villin riemun vallassa iskevät uhriveitsen, ovat melkein päättömiä. Vaikka näillä henkilöillä on punainen iho, he kuuluvat selvästikin toiseen rotuun, tasoltaan alempaan kuin heidän teurastajiensa rotu. Nykyisin, kun Uuden maailman kansojen aika on ohi ja niiden jäännökset lepäävät sekaisin samassa mullassa, voidaan uhraajien ja uhrien pääkallot yhä erottaa toisistaan. Viimeksi mainittujen päät, jotka ovat ahtaita ja muodoiltaan epämääräisiä, kertovat heikoista, puolustuskyvyttömistä olennoista, jotka ovat syntyneet kuolemaan, kun luonto taas on antanut heidän hirmuisten tuhoojiensa päille hahmon, joka ilmaisee säälimätöntä voimaa. Samanvärisessä väestössä, jonka eri osat taistelevat toisiaan vastaan, havaitaan siis selvästi näkyvää erilaisuutta, johon vahvemman rodun ikuinen ylivalta perustuu ja joka ajaa sen voittamaan ja alistamaan heikomman rodun.

Jotta arvausten hämärä alue voitaisiin joskus jättää, on antropologia, oppi ihmisestä, rakennettava rotujen anatomisen erilaisuuden perustalle. Hra professori Serres on kuluvana vuonna pitämissään luennoissa esittänyt ensimmäisen luonnoksen vertailevaksi antropologiaksi. Hän on osoittanut, miten niin elinten kuin kykyjenkin taso laskee samassa järjestyksessä siirryttäessä kaukasialaisesta rodusta alempiin rotuihin. Mielenkiintoinen on havainto napanuoran matalasta kiinnittymiskohdasta amerikkalaisen rodun piirissä. Napa nimittäin sijaitsee alempana, koska mahalaukku on tilava. Mutta kun yksilön maha on suhteettoman iso, hän on aina suhteettoman ahne. Tältä näyttää Uuden maailman intiaanien historian ensimmäinen tosiasia, ja sen juuret ovat heidän ruumiinrakenteessaan. Hra Serresillä on hallussaan amerikkalainen pääkallo, jonka leuasta hän näytti meille tavattoman suuren kulmahampaan, joka lienee melkeinpä ylettynyt ylähuulen päälle. Tämä petoeläimiä muistuttava piirre selittää meille meksikolaisten villin luonteen. Sama luonnontutkija on havainnut kymmenessä tai kahdessatoista etiopialaiseen rotuun kuuluvassa ruumiissa, jotka ovat joutuneet hänen anatominveitsensä leikeltäviksi, hyvin selväpiirteistä valtimoiden mutkaisuutta; seurauksena tästä verenkierto on pakostakin hitaampaa. Tämä verisuonten rakenne, joka on kaukasialaisen rodun keskuudessa tietyssä ikävaiheessa elämisen ehto, on mustille luonnon pysyvä laki. Voitaisiinko etiopialaisen rodun henkinen olemus johtaa tästä ominaisuudesta? Itse asiassa tämä verenkierron hitaus sopii hyvin yhteen neekereille luonteenomaisen piittaamattomuuden ja velttouden kanssa. Raajojen, etenkin alaraajojen, piteneminen aiheuttaa aina epämuotoisuutta vartalossa, ja tällä perusteella voidaan selittää neekerien fyysinen heikkous; ovathan kaikki matkailijat yhtä mieltä siitä, että neekerit ovat voimiltaan valkoisia heikompia. Kaulan lyhyys, johon liittyy käsivarsien pituus, riistää heiltä muotojen viehättävän pyöreyden, joka meidän keskuudessamme merkitsee naisen kauneutta; ja lisäksi tämä hra Serresin mukaan käsivarsien lisäkkeen asemassa olevan kaulan lyhyys aiheuttaa sen, että neekeri on taitamaton, tarkkaamaton eikä juuri kekseliäs. Kasvot työntyvät eteenpäin samassa määrin kuin kaula lyhenee; ja tämä eläimellinen pään asento näyttää syntyneen siksi, että yksilö saisi helpommin ravintonsa. Sitä paitsi kasvojen piteneminen on hyödyksi sisään jäävien aistimien kannalta. Sitä mukaa kuin siirrytään ihmisrotujen keskuudessa alaspäin etiopialaista rotua kohti, muuttuvat selkäydin ja hermot yhä karkeammiksi. Kasvojen ja aivojen välillä vallitsee hyvin selvä vastakkaisuus: mitä enemmän kasvot korostuvat, sitä enemmän painottuu aistien toiminta, ja samassa suhteessa vähenee järjen toiminta. Alempien rotujen erityinen kyky on niiden herkkä hajuaisti; neekerit ja Uuden maailman intiaanit erottavat hajusta yksilöt, sukupuolet, muukalaiset; tämä aisti auttaa heitä myös tunnistamaan vihollisensa. Punaisen ja mustan rodun makuaisti on samoin ihmeellisen kehittynyt. Näiden väriryhmien yksilöiden nautinto, kun he näkevät ravintonsa tai syövät sitä, ei ole sanoin kuvailtavissa. Heihin verrattuna valkoinen rotu ei ymmärrä syömisestä mitään.

Sivistys tuntuu pienentävän alaruumista. Villien rotujen keskuudessa kaikki vegetatiivisen ja eläimellisen elämän tarvitsemat elimet ovat kehittyneet merkittävän kookkaiksi. Kiinalaisten maha on silmiinpistävän iso, ja heidän maalarinsa liioittelevat tätä ominaisuutta heidän kuvissaan; piirre, jota meidän keskuudessamme pidetään pilkan aiheena, on heidän mielestään kunniaksi. Amerikkalaisella rodulla on tiettyjä ylen määrin kehittyneitä ominaisuuksia, jotka sen keskuudessa aiheutuvat alempien rotujen yleisestä pyrkimyksestä laajentaa aistimien ulottuvuuksia. On heimoja, joiden keskuudessa korvan kehittämistä pidetään kunnia-asiana, ja toisia, jotka kehittävät nenäänsä. On myös niitä, jotka pyrkivät saamaan arvonmerkiksi tavattoman suuren mahan. Hra Serres näytti meille kuvan erään tuollaisen heimon päälliköstä, joka näytti olevan yhtä ylpeä mahastaan kuin joku toinen nenästään. Hänen alamaisensa pyrkivät hänen kaltaisikseen sangen menestyksekkäästi. Kerrotaan, että Amerikan villit ovat myös sangen ahneita suursyömäreitä. Kun metsästys on onnistunut hyvin ja ravintoa siis on runsaasti, he syövät niin ahneesti, että heidän on lopulta paneuduttava lamaantuneina ja velttoina maahan makaamaan. Silloin he makaavat selällään, ja joku vähemmän itseensä ahtanut kumppani istuu heidän mahansa päälle ja hieroskelee sen herkimpiä kohtia edistääkseen ruuansulatusta. Näiden alempien rotujen keskuudesta tapaamme kaikki eläinten elämän tunnusmerkit. Samassa määrin kuin aistien toiminta kehittyy niiden keskuudessa, niiden kasvot menettävät liikkuvuuttaan, ilmeikkyyttään ja jalouttaan. Meidän keskuudessamme sielulla on kaksi kieltä, joilla se ilmaisee tunteitaan – sanojen ja kasvojen ilmeiden kieli. Etiopialaisen rodun keskuudessa asiat eivät ole samalla lailla. Sen kasvonpiirteet ovat täysin jäykät. Sen ilmeiden vaihtelu sisältää enintään karkean virnistyksen, jolla ilmaistaan tyytyväisyyttä aistillisten halujen tyydyttämisestä; jopa sen kurkkuäänteistä koostuva kieli muistuttaa apinoiden ääntelyä. Eräät Amerikan heimot yrittävät kehittää nenänsä kotkannokan muotoiseksi. Meksikolaisten pääkallo oli jo luonnostaan päälaelta litistynyt ja levinnyt sivusuunnassa kummallekin puolelle; he yrittivät kehittää tätä muotoa vielä korostuneemmaksi. He halusivat näyttää leijonilta. Epäilemättä he pyrkivät herättämään pelkoa vihollisissaan kauhistuttavan rumilla kasvoillaan. Sillä muodolla, jonka nämä ihmiset yrittivät antaa lastensa piirteille, oli kuitenkin lähtökohtansa jo elinten luontaisessa rakenteessa. ’Tuollaisten muodonmuutosten aikaansaaminen kaukasialaisen rodun keskuudessa olisi mahdotonta’, sanoi hra Serres. Vakavia vastaväitteitä ei voida esittää kaikkia näitä tosiasioita vastaan, jotka arvossapidetty ja sangen etevä professori on kateederistaan esittänyt. Meillä on siis oikeus päätellä, että anatomian avulla voidaan määritellä eri ihmisrotujen tapojen ja kehityksen perusteet.

Tiede on kuitenkin edennyt vielä pitemmälle. Se ei ole tyytynyt tekemään havaintoja eri rotujen ominaisuuksista niiden alkuperäisessä olotilassa, vaan se on kiinnittänyt huomiota myös siihen vaikutukseen, joka niillä on risteytystapauksissa toisiinsa. Tässä ovat nyt tulokset, joihin se on päätynyt.

Kaikki ihmisrodut voivat lisääntyä toistensa kanssa. Luonto on kuitenkin asettanut tiettyjä esteitä kauimpana toisistaan olevien rotujen keskinäiselle lähentymiselle. Etiopialaisen rodun miehen ja valkoisen rodun naisen yhtyminen on fyysisesti varsin vaikeaa, vastenmielistä ja jää useimmiten hedelmättömäksi. Päinvastainen suhde on sitä vastoin edullinen rotujen sekoittumisen kannalta, ja valkoisen miehen ja mustan naisen yhtyminen on helppoa, miellyttävää ja tuottaa melkein aina hedelmää. Jos nyt hra Serresin tavoin tulkitaan luonnon tarkoituksia, havaitaan, että sillä on ollut suunnitelmansa, kun se on asettanut mainitut esteet ja fyysiset raja-aidat. Luonto pyrkii rotujen jalostamiseen, estää niiden rappeutumisen. Ensiksi mainitussa tapauksessa jälkeläinen on kuitenkin vallitsevasti etiopialaisen rodun jäsen, viimeksi mainitussa vallitsevasti kaukasialainen. Niinpä havaitaan, että rotujen risteytyminen tietyissä luonnon asettamissa rajoissa on keino ihmissuvun täydellistämiseen.

Tämä erirotuisten yksilöiden kyky saada yhteisiä jälkeläisiä ratkaisee kysymyksen ihmissuvun yhtenäisyydestä. Olemassa on useita rotuja, mutta vain yksi ihmisluonto. Eläimet, jotka eivät kuulu samaan sukuun, eivät voi saada yhteisiä jälkeläisiä. Läheisten lajien risteyttäminen tuottaa sekamuotoja, joista tulee lisääntymiskyvyttömiä ensimmäisessä tai toisessa sukupolvessa. Ihmissuvun yhtenäisyys ilmenee myös toisessa tosiseikassa, jonka tiede on todennut. Kun kahden erirotuisen yksilön risteytyminen tuottaa jälkeläisiä, nämä saavat jalomman rodun ominaisuuksia runsaammin, noin kahden kolmasosan verran. Tämä muutos on todettu tarkoilla havainnoilla. Hra Serres on havainnut, että kaukasialainen rotu painaa leimansa muihin. Kun se risteytyy näiden kanssa, sen taso hieman alenee; neljännessä, viidennessä tai kuudennessa polvessa rodun taso on kuitenkin noussut uudelleen ja se on kohottanut muut tyypit omalle tasolleen. Kuka voisi olla havaitsematta tämän luonnonlain filosofisia seuraamuksia? Valkoisen rodun nykyinen levittäytyminen kaikkialle maailmaan tähtää muiden rotujen pyyhkimiseen pois maan pinnalta. Vanhat perimätiedot, joiden mukaan ensimmäinen ’valkoinen’ ihminen on ollut yhteinen lähtökohta, josta kaikki rodut ovat saaneet alkunsa, ovat epäilemättä harhaluuloja. Rotujen yhtenäisyyttä, ihmisen perikuvaa, ihmissuvun perustyyppiä, ei ole ollut olemassa menneisyydessä; tässä suhteessa kaikki viittaa tulevaisuuteen. Tässä mielessä Aatamia ei ole ollut olemassa, vaan hän on tulossa.

Korkeammat rodut sulauttavat alemmat itseensä: tästä säännöstä ei ole poikkeuksia. Kaikki johtaa meidät uskomaan, että musta rotu on ollut alkuaan pääluvultaan suurin. Sen nykyinenkin hedelmällisyys pitää kaikkialla orjuutta yllä. Sen asuma-aluetta maailmassa on voitu supistaa vain siten, että jalommat rodut ovat tunkeutuneet eteenpäin ja kukistaneet sen. Amerikassa lähtökohtana on punainen rotu, niiden kansojen alkujuuri, jotka ovat asuttaneet sen jälkeen sen synnyinseudut. Suuri määrä Uuden maailman alkuasukkaista on jo kadonnut. Alkuperäisimmät, inkoja heikommat asukkaat olivat väistyneet näiden tieltä. Myöhemmin saapunut kaukasialainen rotu on vuorostaan syrjäyttänyt inkat. Tämä muutosprosessi on käynnissä kaikkialla maailmassa. Van Diemenin maan [Tasmanian] alkuväestö on lakannut olemasta; siitä on jäljellä vain 30–40 yksilöä. Guanchit4 ovat kadonneet. Karaibit, joita vielä elää Amerikan mantereella, on hävitetty Länsi-Intian saarista. Vahvemman rodun naapuruus tuhoaa heikompia kaikkialla. Sen jälkeen kun hindut ovat joutuneet kosketuksiin valkoisen rodun kanssa, heidän määränsä vähenee päivä päivältä. Ihmissuvulla on fossiilihistoriansa, joka ei kuitenkaan ulotu esihistorialliseen aikaan. Sitä mukaa kuin tunkeudutaan syvemmälle maan sisään, löydetään jäännöksiä heikommista ja alemmista roduista, jotka ovat menehtyneet. Nämä sukupolvien kerrostumat muodostavat ikään kuin ihmissuvun eri ikäkaudet. Kun tämä muutosprosessi on luonnon sanelema, se edistää suvun jatkuvaa kehitystä; kun alemmat rodut nimittäin sulautuvat korkeampiin, ne tuovat viimeksi mainituille uusia ominaisuuksia, jotka merkitsevät näille yhtä monta aihetta uuteen kehitykseen. Sokea väkivalta sekaantuu valitettavasti useimmiten tähän prosessiin ja lakaisee alkuperäiset rodut pois maan pinnalta, ennen kuin ne ovat ehtineet yhdistyä omaamme. Yhä voidaan kysyä, oliko Uuden maailman löytäminen hyvä teko tulevien sukupolvien kannalta. Osa Amerikan kansoista nautti jo alkavan sivistyksen hedelmistä, muut olivat juuri siirtymässä jonkinmoiseen yhteiskuntaelämään, kun valkoinen rotu kävi niiden kimppuun. Kun meidän yhteiskuntajärjestyksemme saatettiin voimaan näiden villien heimojen seassa, se on ollut yksi syy niiden kehityksen pysähtymiseen ja niiden tuhoutumiseen. Eurooppalaisille ei riittänyt niiden luonnollisen kehityksen tukahduttaminen, vaan he surmasivat saapuessaan kokonaisia kansoja. Koko tämä rotu, joka oli säilynyt luonnon väkivaltaisissa mullistuksissa,5 haudattiin valloituksen kuiluun.

Espanjalaisten julmuus Uuden maailman asukkaita kohtaan oli crimen laesae humanitatis [rikos ihmisyyttä vastaan], josta tuo silloin mahtava kansakunta nyt saa rangaistuksen rappeutuessaan. Kukapa tietää, eivätkö tuolla tavalla maahan poljetut siemenet olisi olleet välttämättömiä meidän sukukuntamme täydellistymiselle? Samanlaisia väkivallantekoja on tehty myöhemmin ja niitä tehdään yhä tänäänkin. Angloamerikkalaiset metsästävät liittovaltion alueella punanahkoja kuin villieläimiä. Muiden rotujen pahoinpiteleminen ei ole ollut sen vähäisempää. Meidän eurooppalaiset siirtokuntamme on nykypäiviin asti perustettu alkuasukkaiden tuhoamisen pohjalle. Kyyneleet ja veri osoittavat kaukasialaisen rodun kulkureittejä ympäri maailmaa, jonka väestöä sen olisi pitänyt sivistää ja jalostaa. Englantilaiset metsästäjät ampuvat päivittäin Uuden-Hollannin (Australian) villejä koiriensa ravinnoksi. Loppukoon tämä taivaan nimessä! On aika, että tiede saa johtaa näitä valloituksia, jotka raaka väkivalta on anastanut haltuunsa saattamatta niitä tuottaviksi. Fysiologia opettaa meille, että merkityksettömiä rotuja ei ole olemassa, koska niiden kaikkien on määrä sulautua meidän rotuumme. Antakaamme niiden siis kehittyä taipumustensa mukaan työntämättä niitä autiomaihin, joissa ne joutuvat tuhon omiksi. Auringon alla on kylliksi tilaa sekä niille että meille. Villi olotila ei varmastikaan syrjäytä sivistystä; tämä taas kehittyy, kun se hankkii uusia voimia luonnosta. Kaikkia rotuja muuten sitovat yhteen solidaarisuuden siteet. Joka vahingoittaa yhtä niistä, vahingoittaa kaikkia muitakin, joilta hän siten riistää keinon täydellistymiseen. Valkoisen ihmisen, Aadamin jälkeläisen, kenties sukukuntansa viimeisen, on johdatettava kaikki rodut perikuvansa kaltaisuuteen. Oma etu antaa hänelle jopa sen neuvon, että hänen ei pidä alistaa niitä väkivaltaisesti ja epäoikeudenmukaisesti, vaan kehittää niiden olemukseen sisältyviä siemeniä, jotka ovat vielä jääneet itämättä; hänen kannaltaan tämä merkitsee hänen oman rotunsa tulevien ainesosien kehittämistä.

Olemme oppineet tuntemaan rotujen risteytymisen edellytykset; tutkikaamme sitten sen vaikutusta. Seuraamalla tieteen antamaa osviittaa pääsemme lujalle maaperälle, jolla tosiasiat vahvistavat teoriat oikeiksi. Hra Serres on tehnyt seuraavan havainnon: jokaisessa ihmisrodussa, kun sitä tarkastellaan puhtaassa sekoittumattomassa tilassaan, ilmenee yhdenmukainen temperamentti, joka hallitsee kaikkia sen yksilöitä, kun taas päinvastaisissa oloissa eli tutkittaessa hyvin sekoittunutta rotua, temperamenttien vaihtelevuus on merkittävän suurta, niin että siihen kuuluvilla yksilöillä on niiden rotujen henkisiä taipumuksia, joista he polveutuvat. Tämä tosiseikka, johon vielä palaamme, koska siitä voidaan tehdä lukuisia johtopäätöksiä, osoittaa jo risteytyksen vaikuttavan siten, että se lisää ihmisluonnon monimuotoisuutta.

Kun kaksi villiä botokudia on tänä talvena tilapäisesti oleskellut Pariisissa, tämä on tarjonnut tilaisuuden tuon sangen salaperäisen amerikkalaisen heimon alkuperäistä tilaa koskeviin tutkimuksiin. Hra Serres havaitsi sen merkillisen seikan, että inhimillisen täydellistymisen lähtökohdat näyttivät olevan naisessa, tämän kansan raakuus nimittäin aiheutuu siitä alennustilasta, jossa miehet pitävät naisiaan. Mikäli tätä huomiota voitaisiin soveltaa kaikkiin rotuihin, näyttäisi nainen, joka on varsinainen sukukunnan säilyttäjä, osoittautuvan myös sen täydellistymisen välineeksi; ja tiede odottaa jo asiastaan varmana voivansa osoittaa tämän oivalluksen yleiseksi laiksi. Eri rotujen välinen sukupuolinen vetovoima ei siis ole pelkästään sokea luonnollinen vietti. Alempien rotujen tarkoituksena on selvästikin ravita korkeampien kehitystä. Eikä ensiksi mainittujen luonteenomaisia ominaisuuksia kuitenkaan hävitetä kokonaan eikä sekoiteta jäljettömiin, vaan ne säilyvät kaukasialaisessa rodussa ja lisäävät vaihtelua sen piirissä.

Nämä yleiset periaatteet antavat meille mahdollisuuden arvioida risteytymisen vaikutusta ihmisten yhteiskuntaan. Fysiologian asiana on lainata meille tieto ihmisluonnon täydellistymisen yleisistä piirteistä. Meidän on käytettävä niitä hahmotellaksemme kuvan maapallollamme liikehtivistä kansoista. Ne eri seutujen asukkaiden väliset yhteydet, joita höyryvoima avaa päivästä päivään, osoittautuvat yhäkin merkityksellisemmiksi, jos opimme oivaltamaan, että ne sekä rotujen erilaisten ominaisuuksien yhteensulattaminen avaavat tietä niiden erilaisen sivistyksen yhdistymiseen, jolloin sivistys saavuttaisi kaikin puolin täydellisyytensä. Ja näin asiat todellisuudessa ovatkin.

On pakko myöntää, että kuhunkin rotuun sisältyvä salainen voima määrää sen kehityksen rajat ja muodot. Lait, yhteiskunnalliset laitokset, tavat, uskonopit riippuvat samasta tekijästä; ja se antaa yhteiskunnille niiden yleisen luonteen. Valtiolliset instituutiot ilmaisevat aina kansalle luonteenomaisia yleisiä ominaisuuksia. Tieto tästä asiasta on välttämätöntä yhteyksiemme määrittelemiseksi. Jos kaukasialainen heimo haluaa vaikuttaa muihin rotuihin, sen on sovellettava toimintansa niiden luonnolliseen kehittymiseen. Asutussa maailmassa on tässä suhteessa useita erilaisia henkisen olemuksen tyyppejä, jotka eri ryhmien keskuudessa perustuvat fyysisten ominaisuuksien erilaiseen kehitykseen ja joihin perustuu kansakuntien erilaisuus. Tältä kannalta maailmanhistoria on yhtenäinen tapahtumien ketju, jonka tapahtumat pohjautuvat rotujen luontoon ja sen muutoksiin. Portaiden alimmalla askelmalla tapaamme villit heimot, joiden keskuudessa kaikki kehitys kulttuuria kohti estyy ennen aikojaan. Korkeammalla ovat raa'at kansakunnat (tälle porrastukselle ei ole olemassa termejä), jotka ovat jo luoneet ensimmäisen hahmotelman yhteiskuntaelämäksi. Nämä alkuvaiheessa olevat yhteiskuntamuodot täydellistyvät sitä mukaa kuin heimot lähenevät valkoista rotua, joka on sarjan päätepiste. Yhteiskuntaelämän kehitysasteiden yhteys rotujen asteikkoon on uusi oivallus, jonka runsaita perusteita täydennetään tulevaisuudessa matkojen ja tutkimusten avulla. Näin saamme tietoa niiden kansakuntien luonteesta, joihin me pyrimme vaikuttamaan, ja niiden yhteiskunnallisten laitosten ja uskonoppien lujuuden asteesta. Kun tarkastellaan uskontojen maantieteellistä levinneisyyttä maan piirissä, on hämmästyttävää nähdä sen noudattavan kaikkialla erästä luonnonlakia. Kristinusko on levinnyt valkoisen rodun keskuuteen, mutta ei ole koskaan saanut lujaa jalansijaa muiden parissa. Tämä seikka perustuu meidän sukukuntamme fyysiseen rakenteeseen samalla kun se pohjautuu uskonnollisten oppien erilaatuisuuteen. Mitä kristinusko nimittäin on? Hengen voitto aisteista, älyn maailman voitto aineen maailmasta. Aina kun tällainen oppi on tuotu valkoisen rodun kansojen kuultavaksi, se on kohdannut organisaation, joka on ollut valmis ottamaan sen vastaan. Kaukasialaisen rodun erikoispiirre on nimittäin aivojen korkeampi kehitysaste ja siis älyllisten kykyjen aisteja suurempi painoarvo. Mitä alemmaksi siirrytään muiden rotujen keskuuteen, sitä enemmän tämä aivojen ylivoima häviää, kasvojen pitkulainen muoto katoaa, aistimet kehittyvät ja niiden myötä kasvaa fyysinen vastahakoisuus kristinuskoa kohtaan. Fetisismi tai materian palvonta ilmaantuu esiin ja lisääntyy asteittain, kunnes on päästy sen alimmalle porrasaskelmalle neekerien keskuuteen. Arabeilla ja turkkilaisilla, joista ensiksi mainitut ovat siirtymämuoto etiopialaisesta ja viimeksi mainitut mongolirodusta kaukasialaiseen, on edellisten kahden väliin sijoittuva uskonto. Kuten hra de Maistre sanoo, muhamettilaisuus on kristillinen lahko, jolle näiden kummankin kansan genius on antanut sen aistillisen luonteen. Rodun organisaatiosta siis riippuu sen muodostamien yhteiskuntien älyllinen, uskonnollinen, moraalinen kehitys. Tästä johtuu monille eri askelmille pysähtyneen sivistyksen monimuotoisuus. Pystyneekö ihmiskunta koskaan voittamaan niitä eroja, joista tämä monimuotoisuus johtuu, ja edistymään yhteisen kehityksen tiellä? Olemme siitä vakuuttuneita. Luonnon asettamat rajat ja esteet, jotka ovat estäneet ihmiskuntaa yhdistymästä saman uskonnon kannalle, katoavat samassa määrin kuin valkoinen rotu levittää muille niitä fyysisiä ominaisuuksia, joista henkiset ominaisuudet riippuvat. Uskonnollisen vakaumuksen yhtäläisyys kehittyy kaukasialaisen heimon pyrkimyksistä ikään kuin uudistaa itseään ihmiskunnan muissa sukukunnissa.

Tieteen piirissä vallitsee käsitys, joka ensi näkemältä näyttää kiistävän kaikki oman rodun vaikutusmahdollisuudet muihin: kyseessä on käsitys rotujen luonteiden muuttumattomuudesta. Kun sivistynyt kansakunta yrittää kohottaa villiheimoa tai raaempaa kansaa tämän matalalta tasolta, sivistys ja tuon kansanheimon luonnollinen ominaislaatu ovat kaksi voimaa, jotka tasapainottavat toisensa, vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin, rajoittavat toistensa mahdollisuuksia, ja kehitys pysähtyy ikään kuin ratkaisemattomaan tilanteeseen. Tuolloin syntyy kamppailu, jossa ovat vastakkain ihmistyypin itsenäisyys ja sen lopettamiseen pyrkivät voimat. Jos tämä vaikutus jää ohimeneväksi, tyyppi säilyy, mutta jos se taas on jatkuvaa, tyyppi lopulta antaa periksi. Mutta kuinka täydellisesti se voidaan voittaa? Tästä fysiologit ovat erimielisiä. Eräät väittävät, että tuollaisen kamppailun tuottamat muutokset eivät ole koskettaneet yleistä tyyppiä, joka näin ollen pysyisi muuttumattomana. Mihin mainitut muutokset siis pysähtyvät? Juuri sitä kukaan ei pysty kovinkaan tarkasti sanomaan. Ne vaihtelevat rajoissa, joiden määrittelyyn tiede tunnustaa olevansa kyvytön. Kokemus toki osoittaa, että kun kasvi siirretään luonnollisesta elämänpiiristään toiseen ilmastoon ja ihmisen hoitoon, siinä tapahtuu pääpiirteisiin ulottuvia muutoksia, jotka toisinaan saattavat muuttaa sitä niin paljon, että alkuperäistä muotoa ei siitä voi enää tunnistaakaan; se opettaa kuitenkin myös, että kun sama kasvi palautetaan alkuperäiseen ympäristöönsä, se saa vähitellen takaisin entiset ominaisuutensa ja palautuu ennalleen. Tämä tosiseikka on mielenkiintoinen, mutta siitä ei voida kuitenkaan tehdä johtopäätöksiä. On nimittäin vielä ratkaistava, palauttaako kasvin alkuperäisen asun sen sisäinen luonto vaiko vain aikaisemman ympäristön uudistunut vaikutus. Todellinen tilanne tässä asiassa on sellainen, että kaikki fysiologit ovat yhtä mieltä tietyistä tapauksista, joissa tyyppi säilyy, ja toisista, joissa se muuttuu. Rotujen historiallisen kehityksen aikana tapahtuu jotakin, mikä on analogista elollisten muotojen koko maapallon muotoutumisprosessin suurten aikakausien kuluessa tapahtuneen kehityksen kanssa.6 On tyyppejä, jotka vastustavat muuttumista ja tuhoutuvat tähän vastarintaansa; toiset kuitenkin säilyvät hengissä mullistuksen ravisteluissa ja antavat sille periksi. Niinpä ei ole mahdotonta, että rotu saattaa irtautua siitä piiristä, johon luonto on sen sulkenut, ja liittyä toisen kehitykseen. Vielä varmempi ja yleisemmin tunnustettu on kuitenkin se tosiasia, että uusia tyyppejä syntyy kahden rodun yhdistymisestä. Kullekin kansalle ominainen muoto syntyy niistä ainesosista, joista se on koostunut, ja siitä kehitysasteesta, jolla se on. Mitä sekoittumattomampi rotu on, sitä yksinkertaisempi on sen yhteiskunnan rakenne, sitä ahtaampaa sen älyllinen elämä ja sen olemassaolo kansakuntana. Risteytymällä muiden heimojen kanssa nämä tavallaan alkeisrodut sitä vastoin kehittyvät ja täydellistyvät. Kun useiden luonteita sekoitetaan yhteen, tuloksena on niiden välille sijoittuvien vivahteiden loputon sarja. Mitä useampia ainesosia kansa näin sulattaa itseensä, sitä korkeammalle tasolle se kohoaa; sen yhteiskunnallinen organisaatio avartuu, sen kyvyt karttuvat ja sen elinvoima kasvaa sitä enemmän, mitä useampia heimoluonteita yhdistyy alkuperäisiin. Aluksi sen ainesosat ovat erillään toisistaan, mutta aika saa ne sulautumaan yhteen, ja tämän tapahtuessa ilmaantuu uusia yhdistelmiä ja kasvatus pyyhkii lopullisesti pois edistystä ehkäisseet elimelliset ja moraaliset erot. Tällä tavoin luonto on pitänyt huolen siitä, että alkuperäisten rotujen varsin vähäisen määrän pohjalta on kehittynyt loputon vaihtelu, joka johtaa ihmisyhteiskunnan aineelliseen täydellistymiseen.

Katkaisemme tähän tämän lainauksen vakuuttuneena siitä, että jokainen lukija, joka jossakin määrin tajuaa ihmiskunnan suuria kysymyksiä, on löytänyt siitä paljon ajattelemisen aihetta. Koska uudemman luonnontutkimuksen tavoin myös melkeinpä kaikki tieteelliset katsomukset, joita ei ole valettu saksankieliseen muotoon, ovat Suomessa tuntemattomia laajemman kirjallisesti sivistyneen yleisön keskuudessa, moni varmastikin hämmästyy tässä näkemiään oppeja ja jopa tuntee levottomuutta niiden takia. Ne ovatkin selvä todiste siitä materialismista, josta saksalaiset sangen yleisesti moittivat niin Ranskan kuin Englanninkin tieteellisiä pyrkimyksiä. Tämä materialismi on kuitenkin itse asiassa koko uudemman luonnontieteen ominaisuus.

Jollei voida kumota geologian oppia, jonka mukaan maailma on läpäissyt kehityskausia, joiden aikana siinä ei ollut elinmahdollisuuksia eläimille eikä kasveille, ei voida myöskään torjua oppia, että eri ihmisrodut ovat syntyneet eri aikoina toisistaan riippumatta, pelkästään maailman fyysisen kehityksen nojalla. Samoin kuin päivänvaloon saatujen fossiilien katsotaan todistavan, että esim. eri eläinlajit, kalat, sammakkoeläimet, nisäkkäät ovat syntyneet maailman kehityksen eri vaiheissa, pitäisi siis ihmisrodutkin käsittää ilmaantuneiksi järjestyksessä alimmasta korkeimpaan. Tuskinpa yleisessä, tästä poikkeavassa uskomuksessa, että alemmat rodut ovat valkoisen rodun kanssa yhteisen kannan huonontuneita, rappeutuneita jälkeläisiä, on mitään houkuttelevaa. Esquiros on kuitenkin viitannut vielä kolmanteen käsitykseen: nimittäin siihen, että jalommat rodut voivat olla alimmasta vähitellen asteittain kehittyneitä. Tiede ei voi nykyisessä tilassaan esittää ratkaisevia vastaväitteitä tätäkään käsitystä vastaan. Missään ei ole myöskään sanottu, ettei Aatami näyttänyt neekeriltä.

Kysyä kuitenkin voi: mitä etua mahtaisi moisesta olettamuksesta olla? – Näyttää nimittäin yhdentekevältä, kuuluuko ihmissuku kokonaisuudessaan yhteen vaiko useampaan painokseen. On kuitenkin vaikeampaa tunnustaa, että ihmisessä on jotakin, mikä täysin erottaa hänet kaikista muista maailmassa elävistä olennoista, jos hänen luomisensa asetetaan samalle tasolle kuin kasvien ja eläinten luominen, niin että tietyt kasvit, eläinsuvut ja ihmisrodut käsitetään maailman mullistusten yhtä aikaa syntyneiksi tuotteiksi. Ja varma saa olla siitä, että kirjoittajamme ei ajattele tässä asiassa olevan mitään eroa, vaikka hän ei nimenomaisesti eroa kiistäkään. Sitä vastoin mielikuvaan yhden ainoan ihmisen luomisesta voidaan helpommin yhdistää mielikuva ihmisjärjen kaikesta muusta erillään luodusta erityisluonteesta. Siitä syystä ei tarvitse ajatella mitään yleisen luomisjärjestyksen ulkopuolista ihmetekoa. Kuuluuhan itsestään tietoisen järjen luonteeseen yleensäkin, että se kohottaa itse itsensä tietoisuutta vailla olevasta luonnon välttämättömyyksiin alistumisesta, mikä tila aina ajallisesti edeltää tietoisuutta omasta itsestä. Niinpä hengen ensimmäiset liikahdukset ovat jokaisessa ihmisyksilössä tiedostamattomia, ja hän etenee työtä tehden ensiksi tästä tiedostamattomuudesta järjellisyyteen. Kuvaannollisesti tätä asioiden yhteyttä voisi verrata luontaisen runoilijakyvyn tilanteeseen: tällainen runoilija runoilee tiedostamattomasti säeluomuksia, joiden kauneuden ja todellisen elävyyden järjellisen hengen tuotteina hän voi oppia käsittämään vasta sivistyksen välitystyön kautta. Kansakuntien sivistyksen edistyessä ilmenee sama kehityskulku. Tämä käsitys voidaan nyt ulottaa koskemaan koko maailman kehitystä, niin että itsestään tietoista henkeä pidetään luonnossa ilmenevänä henkenä, joka on luonnon puitteissa tuottanut itsensä, oman tietoisuutensa itsestään. Tai toisin sanottuna: että luonnossa ilmenevä luomisvoima on käsittänyt itsensä, muuttunut itsestään tietoiseksi olennoksi, tämä on luonnon koko kehityskulku, tästä koostuu itse elävä luomisvoima.

Miten hataralta tämä käsitys saattaakin tuntua, se on kuitenkin hyvin merkittävä, kun kyseessä on hengen vapauden pelastaminen; tämähän katoaa, jos omaksutaan kirjoittajan käsityskanta. Siitä syystä tuntuu myös siltä, että hän korostaa liiaksi ihmisen fyysisiä taipumuksia pitäen niitä tiettyyn rajaan asti pysyvinä hänen älyllisen ja moraalisen kehityksensä esteinä. Niinpä tuntuu paremmalta pitää kiinni älyn ja tahdon kyvystä muokata fyysistä elimistöä vaatimustensa mukaan. Kuten me tämän kirjoituksen alussa ohimennen mainitsimme, myös kokemus oikeuttaa tällaisen olettamuksen hyväksymiseen.

 

II [nro 5]

Sen jälkeen kun kirjoittajamme edellisessä jaksossa oli kuvannut rotujen sekoittumisen henkiset vaikutukset, hän esittää yleiskatsauksen niiden historialliseen kehitykseen. Hän muistuttaa siitä, että niin musta kuin mongolirotukin ovat pysähtyneet tietylle kulttuurin asteelle kykenemättä ylittämään sitä. Lukuisissa heimoissa näyttää nykyisin vallitsevan vakiintuneempi, liikkumattomampi henki, ja ne ovat kyenneet pysyttelemään samalla tasolla, kuten kiinalaiset ja hindut. Toiset ovat sitä vastoin noudattaneet uraa, jonka on katsottu perustuvan yleiseen lakiin, nimittäin taantuneet heti, kun edistyminen on pysähtynyt. Näihin kuuluvat niin sanotut seemiläiset heimot, Länsi-Aasian asukkaat, joilla kuten assyrialaisilla, babylonialaisilla, meedialaisilla, persialaisilla on ollut sangen suuri merkitys ihmissuvun vanhimmassa historiassa.

Lisäksi hän viittaa siihen, että myös Euroopan nykyisten kansojen sivistyksessä on ollut tällaisia pysähtyneisyyden aikoja, nimittäin ennen jokaista uusien, kehitykselle uusia virikkeitä antaneiden heimojen muuttoa alueelle. Tässä yhteydessä kirjoittaja luettelee keltit, teutonit (germaanit) ja slaavit, jotka ovat vähitellen siirtyneet Aasiasta Eurooppaan. Hän sanoo: ”Jokainen näistä heimoista on tuonut tullessaan luonteenomaiset ominaisuutensa; ja nykyisen Euroopan sivistys nousee näiden perättäisestä yhdistymisestä ja sekoittumisesta.”

Juuri näissä käsityksissä, joiden hra Esquiros perustellusti katsoo seuraavan edellisistä olettamuksista, on kuitenkin paljon epäselvää. Eurooppa ei ole kokenut lähimainkaan sellaista eri heimojen herruuden vaihtelua kuin ne Länsi-Aasian maat, joissa kirjoittajan mielestä kehitys on pysähtynyt, koska rotu on ollut kyvytön enää kohottautumaan korkeammalle. Juutalaiset, kreikkalaiset, egyptiläiset, arabit, mongolit, turkkilaiset ja lukemattomat muut tataariheimot ovat asuttaneet Länsi-Aasiaa aikojen kuluessa. Siellä ovat vallinneet vaihdellen pakanuus, juutalaisuus, muhamettilaisuus ja kristinusko, ja siellä on yhä jäänteitä kaikista näistä kansoista ja uskonnoista. Sivistys on kuitenkin alhaisella tasolla, se on tosiasia. Tämän täytyy selvästikin perustua muihin seikkoihin kuin rotujen fyysiseen ominaislaatuun ja tämän yksipuolisuuteen – viimeksi mainittu asiaintilahan, niin kuin juuri mieleen palautettiin, ei ole koskaan vallinnut eikä ole voinut vallita kyseessä olevalla maailmankolkalla. On tosin myönnettävä se kaiken historiantutkimuksen osoittama seikka, että mikään kansanheimo ei ole kohonnut mitenkään korkealle sivistyksen tasolle ikään kuin sulautumatta yhteen toisen, sivistyneemmän heimon kanssa, olipa näistä kumpi tahansa aluksi ollut toisen hallitsija. Yhtä selvältä kuitenkin näyttää, että kunkin kansanheimon henkisen elämän ominaislaatu on myös sen kehityksen luonteenomainen käyttövoima ja että kaikki kehitys myös pysähtyy, kun muukalaisten herruus ja vaikutus pyyhkivät sen kokonaan pois.

Tässä mielessä kirjoittaja kiinnittää huomiota kunkin rodun kehityksen omalaatuisuuteen, joka hänen katsomuksensa mukaan perustuu pääasiassa fyysiseen muuttumiseen. Havaitaan kuitenkin, että juuri tässä yhteydessä hän joutuu olettamaan sellaisen fyysisen muutoksen, joka riippuu heimojen henkisestä kasvusta. Hän sanoo tästä asiasta:

Roduissa ilmenee kasvua: kun ne vanhenevat, luonto täydentää työnsä niissä. Tuollaista kasvua havaitaan kaukasialaisessa rodussa. Lukuiset historian todistukset osoittavat yhtäpitävästi, että kun Euroopan nykyinen väestö muutti tänne, sillä oli siniset silmät ja hiukset, joiden väri vaihteli punaisesta hyvin vaaleaan. Keltit olivat vaaleita, germaanit punatukkaisia. Kumpikaan näistä värisävyistä ei ole nykyisin vallitsevana Saksassa eikä Ranskassa.

Samoin skotit olivat vaaleita; enää he eivät ole. Niinpä voidaan sanoa, että Euroopan nykyisen väestön väri poikkeaa tuntuvasti kaikkien niiden heimojen väristä, jotka ovat osallistuneet sen muodostamiseen.

Tämä tulos voidaan vain osaksi selittää rotujen sekoittumisen ja ilmaston vaikutuksella. On pakko olettaa toinen asiaan vaikuttava syy, vallitseva luonnonlaki: että jokainen kehityksessään edistyvä rotu saa jatkuvasti uusia muotoja tämän edistymisen myötä. Apotti Frère, jota saamme kiittää erittäin mielenkiintoisista historian kausia koskevista tutkimuksista, on huomauttanut, että meidän heimokuntamme temperamentti on muuttunut ajan mukana flegmaattisesta (’lymfaattisesta’) sangviiniseksi ja sitten koleeriseksi. Samat muutokset ovat toteutuneet ihon värissä. Monet kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat kertovat kelttien olleen hyvin vaaleaverisiä, ja Ammianus Marcellinus puhuu toistuvasti Gallian naisten maidonvalkoisesta ihosta. Tämä alkuperäinen väri on sitten muuttunut voimakkaammaksi punakkuudeksi, ja lopuksi tummempi väri on tuonut valtaan ruskeaverisyyden. Vielä merkittävämpiä muutoksia näyttää tapahtuneen pään tilavuudessa, muodossa ja rakenteessa. Hra Frère on äskettäin luovuttanut Jardin des Plantesin museolle maasta löydettyjen ja kansakuntamme eri ikävaiheisiin kuuluvien kallojen kokoelman. Ja nämä menneisyydestä muistuttavat jäännökset ovat todisteita inhimillisen edistymisen laista.

Tämä edistyminen ei kuitenkaan ole samanlaista kaikkien heimojen keskuudessa. Jokainen valkoisen rodun ryhmä kehittää itselleen omalaatuisen luonteen. Kaikkialla kehittyy tietty oma muoto kuitenkin siirtymämuotojen sarjan kautta. Tätä kasvua voisi nimittää rotujen sikiökehitykseksi, ja siihen liittyvät myös kansojen historian vaihtelut. Kansakuntien fyysisen kehityksen rinnalla muuttuvat myös niiden yhteiskuntajärjestysten perusteet; ne suuret uudistukset, joiden kautta sivistyneiden kansakuntien valtiollinen asema on määräytynyt, ovat tapahtuneet tämän kehityksen myötä, samalla kun on siirrytty aikakaudesta toiseen. Tämä liike pysähtyy vasta sitten, kun kansakunta on kehittynyt ominaislaatunsa mukaiseksi tyypiksi. Silloin sen niin fyysinen kuin yhteiskuntaelämäkin todella joutuvat pysähtyneisyyden tilaan. Olemme jo havainneet japanilaisten ja kiinalaisten keskuudessa todisteet tästä liikkumattomuudesta. Hra Etienne Geoffroy Saint-Hilaire, joka oli Egyptissä armeijoidemme mukana, vertasi maan nykyisiä asukkaita hautakammioissaan nukkuviin sukupolviin. Samoja muumioita kaikki. Ainoana erona on vain se, että ensiksi mainitut kulkevat vapaina, viimeksi mainitut makaavat käärinliinoihinsa kiedottuina. Mikään Euroopan kansakunnista ei ole vielä tässä pisteessä: ne kaikki kulkevat vielä eteenpäin alituisesti vaihtuvissa muodoissa, muutosten sarjan läpi kohti vielä tuntematonta päämäärää.

Tämän jälkeen kirjoittaja muistuttaa vielä kunkin maan fyysisen olemuksen selväpiirteisestä vaikutuksesta sen väestöön ja väittää tässä yhteydessä, että mikä tahansa maahan muuttava heimo omaksuu enemmän tai vähemmän itse asuinpaikasta johtuvan luonteen. Niinpä hän sanoo: Saksassa eri heimoista on tullut saksalaisia, Ranskassa ranskalaisia. Näistä eri heimojen ja eri asuinpaikkojen ominaispiirteistä huolimatta kirjoittajan todistelu kuitenkin tähtää selvästikin rotujen sekoittumiseen, joka yhä enemmän häivyttää eri heimojen tähän saakka olemassa olevia erilaisia tyyppejä. Nyt näyttää siltä, että tuollainen sekoittuminen tuottaa aikojen kuluessa pakostakin ihmissuvun yhdenmukaisuuden, joka niin teorian kuin kokemuksenkin kannalta nähtynä pakostakin haittaa ihmiskunnan kehittymistä eteenpäin. Kaikki edistyshän perustuu erilaisten vaikuttavien voimien kamppailuun.

Tarkatkaapa, miten kirjoittaja yrittää torjua vastaväitteitä.

Eräät filosofit, jotka ovat ennustaneet edessä olevan rotujen sekoittumisen, ovat kuvitelleet, että näiden erityisluonteet sulautuvat yhdeksi ainoaksi kaikille yhteiseksi luonteeksi. Tämä on kuitenkin erehdys. Kautta maailman on toki levinnyt suuri määrä siemeniä, jotka kaikki pyrkivät kehittymään omien erityisten lakiensa mukaisesti ja joiden lopullisesta yhdistymisestä koituu tulokseksi se yhtenäisyys, joka on sukukuntamme päämäärä ja sen kohtaloiden täyttymys. Tämä yhtenäisyys ei kuitenkaan ole yhdenmukaisuutta. Nykyisin voidaan jo pitää todistettuna sitä, että tyypit eivät sekoittuessaan kokonaan häviä. Hra Edvards on löytänyt Ranskasta, Italiasta, Saksasta yhä muinaiset heimot, joiden kasvonpiirteet ja muut fyysiset ominaisuudet ovat säilyneet, vaikka ne ovat kansakuntina kadonneet. Nämä luonnon muistomerkit ovat säilyneet, vaikka kaikki taiteen muistomerkit ovat sortuneet raunioiksi. Trajanuksen pylvääseen on kuvattu useimmat uudemman historian kansanheimot, jotka ovat tulleet Euroopassa kimbrien, daakialaisten ja skandinaavien sijaan. Nämä tyypit eivät ole kadonneet. Hra Edvards on esim. löytänyt Unkarista hunnien fyysisiä piirteitä, jotka muinoin kauhistuttivat Eurooppaa. Toisinaan luonto herättää eloon sekoittuneimpien kansojen keskuudessa tyyppejä, joita on voitu luulla jo kadonneiksi. Kaarle X:n pää vastasi tarkoin frankkien heimolle kuuluvia muotoja. Meillä ei siis ole aihetta pelätä, että nykyajan kansakuntien piirteet muuttuisivat kovinkaan pian.

Hra Serres on sitä paitsi vakuuttunut siitä, että kullakin maalla on oma erityinen voimansa määrätä asukkaidensa yleiset piirteet. Hänen käsityksensä mukaan Ranska luo aina gallialaisia samoin kuin Iso-Britannia angleja ja samoin kuin Uuden maailman vielä niukasti kehittynyt luonto luo omat poikansa oman hahmonsa mukaisiksi. Näemme siis rotujen sisäisen luonnon ja heimojen luonnollisen ympäristön olevan kaksi voimaa, jotka vaikuttavat pitkään yhdessä säilyttäen niiden luonnetta ennallaan. Siellä, missä rodut ovat pysyneet sekoittumattomina, saman tyypin korostuneita piirteitä tapaa kaikissa yksilöissä. Kiinalaiset ovat aivan toistensa kaltaisia. Ja jos joku yksilö sattumalta kohoaa massasta esiin kuten Attila, Tshingis-kaani, Timur Lenk, tämä johtuu siitä, että mongolinen luonne ilmenee heissä voimakkaammin kuin muissa; paras on siis henkilö, jossa yhteinen tyyppi voimakkaimmin kuvastuu. Päinvastaisissa oloissa taas, eli kun rotu on hyvin sekoittunutta, havaitaan, että eri yksilöiden ulkoinen olemus vastaa niiden eri heimojen ja sukujen olemusta, joiden luonteen he ovat syntymässä saaneet ja joiden henkiset ominaisuudet heissä ilmenevät. Tämä rotujen jatkuminen yksilöissä siellä täällä on merkillinen tosiasia luonnonfilosofian tutkittavaksi.

– – –

Euroopan nykyisen väestön Aasian vuorilta lähteneet haarat ovat kietoutuneet niin tiivisti yhteen, että niiden luonteiden erotteleminen on vaikeaa. Näemme kuitenkin yleisimpien piirteiden yhä kuvastuvan suurten kansakuntien koostumuksessa. Itä-Euroopassa lepää slaavilainen jättiläinen lumen ja jään keskellä. Lännessä liikahtelee toinen jättiläinen, jonka pää on puoliksi Uuden maailman metsien kätkössä ja jossa ilmenevät teutonisuuden piirteet. Venäjän ja Yhdysvaltain tasavallan väliin levittäytyvät kansakunnat, jotka koostuvat osaksi kelttiläisen rodun jäännöksistä, jotka ovat sekoittuneet roomalaisväestön jäännöksiin, ja ovat toiselta osaltaan germaanien heimon eri haaroja. Euroopan etelä- ja pohjoisosien väestön välisen vastakohtaisuuden juuret ovat tässä erilaisessa alkuperässä. Tiettyä yhdenmukaisuutta ilmenee sitä vastoin niiden kansojen henkisissä taipumuksissa, jotka ovat lähtöisin samasta heimosta tai koostuneet suunnilleen samoista aineksista. Niinpä voidaan todeta uskonnollisten uudistusten levinneen merkittävän nopeasti teutonista alkuperää olevien kansakuntien keskuudessa, Saksassa, Englannissa, Yhdysvalloissa, kun niiden vaikutus taas on ollut varsin vähäinen ja ohimenevä gallialais-roomalaisen (romaanisen) heimon keskuudessa eli Ranskassa, Italiassa ja Pyreneiden niemimaalla. Samanlainen vastakohtaisuus ilmenee näiden kansaryhmien taipumuksissa ja tavoissa. Teutoneille (germaaneille) on ominaista tyyni rohkeus, erityinen voima taistella fyysisiä esteitä vastaan; he ovat esim. rautateiden rakentamisessa olleet edellä romaanisista kansoista ja luovuttaneet Uudelle maailmalle sen maataviljelevän uudisasukasväestön. Romaaniselle heimolle sitä vastoin on luonteenomaista kiihkeys kaikissa yrityksissä; se on aina liikehdinnän kärjessä, kun on saatava jotakin aikaan miekalla tai murrettava joitakin henkisiä rajoituksia; sitkeä vastarinta voi kuitenkin voittaa sen. Se taistelee mieluummin henkilöitä ja ajatuksia kuin luontoa vastaan, koska se tietää, ettei fyysisen maailman vastarintaa voida voittaa pistimillä. Ranska on tämän loistavan tyypin paras edustaja; se on kuitenkin läheisissä suhteissa Espanjaan ja Italiaan, mitä ei pidä unohtaa. Luonnon käsi on antanut näille kolmelle kansakunnalle samat leimalliset sukupiirteet. Niiden väestön perusta on kutakuinkin sama. Kun kelttien heimo oli tulvinut Galliaan, se levittäytyi myös kautta Espanjan, missä se tunki iberit niemimaan uloimpaan reunaan. Se hallitsi puolta Italiasta, missä niin kuin tiedämme sijaitsi Gallia Alppien eteläpuolellakin. Myöhemmin seuranneet muuttoaallot ovat peittäneet alleen tämän ensimmäisen väestökerrostuman, mutta eivät ole tuhonneet sitä. Roomalaisten herruus on jättänyt jälkensä mainittuihin kolmeen maahan; myöhemmin germaanien maahanmuutto on melkeinpä jälkiä jättämättä kulkenut niiden yli. Niinpä voidaan sanoa, että Ranskan, Espanjan ja Italian väestöt ovat luonteeltaan samankaltaisia, vaikkakaan eivät yhdenmukaisia. Nämä kolme kansakuntaa muistuttavat sateenkaarta, jossa kaikki perusvärit sekoittuvat molempiin muihin peittämättä kuitenkaan toisiaan. Kielten sukulaisuus on tämän lisäksi yhdyssiteenä niiden välillä.

Näiden ja samantapaisten esimerkkien avulla kirjoittaja pyrkii osoittamaan toisaalta sen, miten sitkeästi rotu säilyttää tietyn tyyppinsä, mihin vaikuttavat myös asuinmaa ja ilmasto, ja toisaalta sen, miten tämä sen tietty luonto lopulta kuitenkin antaa periksi kosketuksissa muiden rotujen kanssa.

Hänen viimeksi mainitulta kannalta esittämänsä huomautus roomalaisista ja ranskalaisista näyttää uutuutensa ja sisältämänsä ilmiselvän totuuden takia ansaitsevan lainaamisen erityisen hyvin, kunhan siitä riisutaan sangen luonnollisen kansallisen itseihailun ilmaukset.

Roomalaiset veivät sivistyksen mukanaan kaikkialle minne menivät. He rakensivat vesijohtoja, teitä, siltoja, kanavia kukistettuihin maihin. He levittivät niihin kieltään, sivistystään, kokemustaan. Heimoluonteen voima kuitenkin heikkenee noin meneteltäessä, sitä selvemmin mitä laajemmalle heimo maan pinnalla levittäytyy. Kun latinalaisten heimo ikään kuin jakoi oman olemassaolonsa vieraiden kansakuntien kanssa, se kirjaimellisesti katosi omiin valloituksiinsa sekoituttuaan kaikkiin muihin. Tämä Rooman häviön syy, jonka Montesquieu kuitenkin sivuutti vaikenemalla, näyttää meidän mielestämme olleen syistä tärkein. Rooma on hävinnyt ihmiskunnan menestyksen hyväksi. Ranskan edessä näyttää selvästikin olevan sama kohtalo, onhan kansa tavattoman lahjakasta liikkumaan ulospäin. On sanottu, että ranskalaiset eivät ole siirtomaita perustava kansa; voitaisiin jopa sanoa, että he eivät ole valloittajakansa, koska he eivät nimittäin kykene säilyttämään valloituksiaan. Ranskan kansa ei kuitenkaan pidä voittona niinkään omistusta kuin tilaisuutta vaikutusvaltansa levittämiseen kautta maailman. Se on, jos sana tässä sallitaan, lähetystyötä tekevä kansa.7

Kuten jo on mainittu, kirjoittaja ei kuitenkaan näe Ranskan kansan eikä yleensäkään minkään ihmisrodun sulautumisen muihin merkitsevän sen koko kansallisen luonteen täydellistä katoamista. Päinvastoin hän olettaa ja katsoo todistaneensa, että rotujen yleinen yhteensulautuminen tuottaa tulokseksi mitä suurinta moninaisuutta ja vaihtelevuutta, ei heimoluonteiden ja kansallisten tyyppien tasolla, vaan yksilöllisten pyrkimysten piirissä, jotka toteutuvat koko ihmiskunnan yhteisen sivistyksen puitteissa. Siitä syystä hän lopettaa artikkelinsa seuraavin sanoin:

Meitä tässä askarruttaneen ongelman ratkaisu näyttää mielestämme käyneen ilmi tarkastelusta, jonka kohdistimme valtiotieteen ja luonnontieteen oppeihin. Ihmisrotujen moninaisuus muuttuu joskus vielä monimutkaisemmaksi suhdejärjestelmäksi, yksilöiden loputtomaksi erilaisuudeksi. Mikään ihmistyyppi ei katoa; ne kaikki vain muuntuvat. Yhtenäisyyttä kohti etenevä kehitys, joka poistaa rotujen välisen etäisyyden yhä täydellisemmin, ei tapahdu sokeasti eikä päämäärättömästi. Sen tavoitteena ei ole jonkin rodun tuhoaminen toisen toimesta, niin kuin on kauan oletettu, ja kaikille yhteisen yhdenmukaisuuden saavuttaminen. Ei, sen tulokseksi tulee mitä rajattomin ominaisuuksien ja pyrkimysten moninaisuus.

– Ihmissuku on nykyhetkellä vasta muodostumisvaiheessaan; ja maailman eri puolilla elävien rotujen lähentäminen merkitsee ainesten kokoamista sukukunnan täydellistämiseen.

J. V. S.

 

 

  • 1. Vaikka emme taatusti ole päteviä arvioimaan kokoelman arvoa, rohkenemme kuitenkin olla sitä mieltä, että tämä kokoelma, jonka omistaa maanmiehemme ylijohtaja Schwarz Tukholmassa, olisi kyllä hyvinkin yliopiston haltuun hankkimisen arvoinen, jos omistaja vain suostuu siitä luopumaan.
  • 2. Tässä julkaistaan vain tutkielman mielenkiintoisimmat osat, sillä se on aivan liian laaja kokonaisuutena julkaistavaksi.
  • 3. Tässä viitataan johdantoon, jossa kirjoittaja on puhunut rautatieyhteyksien nykyisestä ja tulevasta laajuudesta.
  • 4. Guachot? Pohjois-Amerikassa. [Tark. Kanarian saarten alkuasukkaita. Suom.huom.]
  • 5. Kirjoittaja tarkoittaa tässä mullistusta, joka repäisi Amerikan molemmat osat irti toisistaan.
  • 6. Kirjoittaja tarkoittaa tässä niitä suuria kehityskausia, jotka maailmamme on luonnontutkijoiden käsityksen mukaan käynyt läpi alkuperäisestä hehkuvasta tilastaan saakka. Näistä mullistuksista viimeisten ajoilta on kuten tunnettua löydetty kadonneiden eläin- ja kasvilajien yksilöitä. Kirjoittaja näyttää tässä olevan sitä mieltä, että sitä vastoin niiden eliöiden, jotka ovat säilyneet hengissä kaikkien mullistusten läpi, on täytynyt niistä jokaisen yhteydessä sovittautua maailman kulloisenkin mullistuksen edellyttämäksi muuttuneeksi tyypiksi; eihän toki voida olettaa, että sukupuuttoon kuolleet lajit olivat olleet ainoita ennen mullistusta.
  • 7. Kun kirjoittaja tässä yhteydessä luettelee ne maailmantapahtumat, joiden välityksellä Ranska on levittänyt sivistystään muiden kansakuntien keskuuteen, hän mainitsee myös Nantesin ediktin kumoamisen ja sen tunnetut seuraukset, joiden takia erityisesti Saksan valtiot saivat monimiljoonaisen ranskalaisväestön. Kirjoittaja ei mainitse tämän jälkeläisiksi pelkästään Humboldtia ja Gallia, vaan myös Goethen ja Schillerin. Jos asia todellakin on näin, on myönnettävä, että tämä esimerkki heimojen sekoittumisen vaikutuksista on loistava.