Mikäli sivistyksen nousua saa arvioida aikakausjulkaisujen määrän mukaan, on kahden viime vuosikymmenen tunnustettava olleen Suomelle varsin erinomaista aikaa. Maassa ilmestyy nykyisin kolme tieteellistä aikakauslehteä ja viisitoista sanomalehteä, joista yksi uskonnollisen tietämyksen ja hengellisen elämän edistämiseksi, yksi koululaitoksen, yksi teollisuuden asioita varten ja ainakin yksi, jonka yleislinja on kirjallinen; vuonna 1827 taas ilmestyi vain neljä sanomalehteä, jotka olivat kaikki pääasiassa uutis- ja ilmoituslehtiä.
Itse asiassa aikakausjulkaisujen määrän pitäminen maan sivistystason kutakuinkin ilmaisevana mittana ei olekaan väärin. Kun niitä julkaistaan ja voidaan myydä entistä enemmän, tämä ainakin osoittaa, että kiinnostus kirjalliseen toimintaan ja lukuhalu ovat kasvamassa. Jos lisäksi ajatellaan, miten suuri merkitys lehdistöllä nykyisin on sivistyksen välineenä, tämä vain lisää sen arvoa kansan hengenviljelyn asteen osoittimena. Tosin lehdistön levittämien tietojen hajanaisuutta valitetaan aiheellisestikin. Sanomalehtien tuottama hyöty ei kuitenkaan ensisijaisesti perustukaan niiden levittämiin tietoihin, vaan niiden herättämään kiinnostukseen tietojen hankkimista kohtaan. Kun päivittäin näkee mitä yleisintä mielenkiintoa herättäviä kysymyksiä selviteltävän, kun saa päivittäin tietoja kaikista oman ajan kirjallisuuden ja taiteen samoin kuin käytännön yhteiskuntaelämänkin ilmiöistä ja näistä yhtä usein viitataan menneiden aikojen vaiheisiin, vastaanottajassa herää väkisinkin vähitellen halu saada näistä aiheista vankempaa tietämystä ja vahvempi vakaumus. Siellä, missä maan omat yleiset asiat todellakin ovat julkisen keskustelun aiheena, tiedonhalua virittävät vielä henkisten pyrkimysten lisäksi itse kunkin aineelliset edut.
Walcher, joka ei todellakaan ole järin helposti innostuva kirjoittaja, sanoo tästä asiasta: ”Lentokirjaset, hetken lapset, jotka usein hetkessä katoavat, risteilevät sinne tänne; sanomalehdet ja kuukausijulkaisut, joita voidaan pitää ja käyttää sivistyksen täysin pätevänä mittana, tarjoavat tiedonhalulle ja henkisiin asioihin kohdistuvalle kiinnostukselle tukea ja tyydytysmahdollisuuksia joka taholta.”
Lehtien määrän ohella on epäilemättä tarkasteltava myös niiden laatua; toisaalta voidaan jo määrän katsoa todistavan kelvokkuuden kasvua. Mitä enemmän lukuhalua yleisöllä on, sitä suuremmiksi kasvavat sen vaatimukset; kasvanut kilpailu ja keskinäinen arvostelu myös kiihdyttävät pakostakin sanomalehtien toimitusten ponnistuksia. Siispä aina käykin niin, että vaikka lehtien paljoudessa myös paljon joutavaa tulee julkisuuteen, kelvokas tuotanto kasvattaa toisaalta painoarvoaan. Kuten kaikissa ihmisen toiminnoissa on myös julkisen sanan viljelyssä pakostakin kukoistus- ja rappiokautensa; kuten kirjallisuus yleensäkään se ei kuitenkaan vajoa täydelliseen kehnouteen ennen kuin sen kansakunnan mukana, jonka piirissä ja jonka kielellä se on tulkinnut ajankohtaisia mielipiteitä.
Kun meidän maassamme näkee julkisuudessa väitettävän, että esim. Ruotsin sanomalehdistö on tietämätön, lavertelee joutavia jne., ja sitten tapaa muutamaa riviä myöhemmin tiedon, että samainen lehdistö on suhteessa väkilukuun suunnilleen kuusinkertainen Suomen lehdistöön verrattuna, vaikka laskettaisiin vain sen tuotteiden vuotuinen lukumäärä, tätä väitettä on tuosta syystä pidettävä tietynlaisen kevytmielisyyden ilmauksena. Jos taas otetaan puheeksi laajuus, mahtuu yhden Aftonbladetin puitteisiin Suomen koko lehdistö lukuun ottamatta Allmänna Tidningeniä. Miten oikein voitaisiin uskoa, että ruotsalaiset tyytyisivät yhä tuollaiseen kelvottoman tekstin massaan? Niinhän asiat eivät olekaan. Ruotsin parhaiden lehtien toimittamiseen käytetään päinvastoin runsaasti asiantuntemusta ja lahjakkuutta, joista ainakin ensiksi mainittu on Suomen lehdissä tuiki tuntematonta. Esim. mainittu Aftonbladet sisältää tavallisesti niin asiapitoisia ja hyvin kirjoitettuja artikkeleita politiikasta, tilastoista, kansantaloudesta, maanviljelystä, karjanhoidosta, rautateollisuudesta jne., että sellaisia ei lainkaan pystytä tuottamaan meidän maamme sanomalehdistöön. Oikeusopillisia kysymyksiä käsittelevät sekä luonnontieteiden alalla liikkuvat kirjoitukset ovat samoin erittäin ansiokkaita. Teatteri- ja musiikkiarvostelut ovat perusteellisia ja etenkin viimeksi mainitut erinomaisia. Alakertoina julkaistaan useimmiten ulkomaisen romaanikirjallisuuden parhaita tuotteita. Vain mainittujen erikoisalojen ulkopuolelta kohteensa etsivää kirjallisuusarvostelua voidaan aiheellisesti moittia tietämyksen puutteesta ja yksipuolisuudesta. Dagligt Allehanda -sanomalehteen yhdistettyä Vinterbladetia toimittaa hra Theorell, lehtimies, jonka tiedot ja tyyli tunnustettaisiin erinomaisiksi missä maassa tahansa. Post- och Inrikestidningeniä toimittaa hra Wallmark, Minervaa hra Askelöf, Östgötha Korrespondentenia hra Ridderstad, Barometerniä? tri Engström, kaikki Ruotsin kirjallisuuden tunnettuja nimiä. Myös valtion virkamiehet ovat yhä yleisemmin ottaneet tavakseen lähettää kukin omalla alallaan esillä olevista tärkeistä kysymyksistä varsin perusteellisia artikkeleita lehdistä suurimmille, koska julkisuus tarjoaa heille tilaisuuden sekä omien mielipiteittensä voittoon viemiseen että maineen hankkimiseen. Maaseutulehdistökin on alkanut yleensä karttuvan pätevyytensä ansiosta saada vaikutusvaltaa, mistä syystä suurempien lehtien on ollut viime aikoina pakko kiinnittää niihin melkoisesti huomiota.
Esittäessään vaatimuksia meidän kotimaisille sanomalehdillemme ei saa olla ankara. Estäväthän varmaankin olosuhteet, joita ei voida muuttaa, vielä pitkään niitä pääsemästä mitenkään lähemmäksi muissa, sivistyneemmissä maissa ilmestyvää ansiokkaampaa lehdistöä. On kuitenkin oikeus vaatia, että ne tunnustavat tämän suuren jälkeenjääneisyytensä. Sietää uskoa, että varsin harvat niiden sivuista voivat vähimmässäkään määrässä kiinnostaa ulkomaalaista, jolla on ollut käytettävissään täysin toisella tasolla toimiva sanomalehdistö.
Osoittaaksemme, että asianomaiset toimitukset ovat jossakin määrin syyllisiä tähän asiaintilaan, saanemme mainita tavan, jolla elinkeinovapausasiaa on käsitelty maan sanomalehdissä. Vuoden 1846 aikana nähtiin asiasta joitakin kirjoitelmia, kaikki teoretisoivia, kaikki ilman tilastotietoja, jotka olisivat valaisseet kysymystä. Nyt tämän vuoden alussa Finl. Allm. Tidningissä esiintyy ammattikuntajärjestelmän puolustaja, joka esittää joitakin tosioloja koskevia tietoja aiheesta, eikä vastapuoli osaa vastata mitään. Kukaan ei ajattelekaan tietojen oikeellisuuden tutkimista, kukaan ei aio lukea aihepiiriä koskevaa kirjallisuutta hankkiakseen asiantuntemusta ja selvitelläkseen teorioiden ja kokemuksen näennäistä ristiriitaa. Kun kysymys on yleiseltä luonteeltaan tieteellinen, otamme vapauden tarkastella eräitä väitteitä, joihin asiassa on vedottu, ainakin antaaksemme aavistuksen siitä, että niiden torjuminen on verraten helppoa. Emme halua näin menettelemällä kiistää kyseessä olevien artikkelien koko ansiokkuutta omassa lajissaan; asia, jota niissä puolustetaan, lamauttaisi kyllä suuremmankin lahjakkuuden.
Artikkelit, joita tarkoitamme, ovat luettavissa Finl. Allm. Tidningin nrossa 41 ja seuraavissa numeroissa. Vaikka tämäkin kirjailija hieman teoretisoi tässä asiassa, oletettu kokemus on hänelle kuitenkin pääasia. Teorian osalta hän on mm. sitä mieltä, että ”tuotteiden hyvä laatu ja kestävyys takaavat joka tapauksessa sen, että ammattikuntaviraston alaiset käsityöläiset saavat niistä ansionsa”, mutta viitaten ”Saksan parhaisiin kuuluvan kirjoittajan” (jonka nimeä ei mainita) sanoihin hän vakuuttaa, että ”vapaa kilpailu aiheuttaa väistämättä holtittomuutta toiminnassa, tuottajan toimittamien tavaroiden laadun huonontumista ja ala-arvoisuutta.” Sama kirjoittaja pitää myös ”ryhmän yhteishenkeä”, jäsenten esiintymistä ”perheenisien tavoin” ym. ammattikuntien suurina etuina. Näiden terävien päätelmien mainitseminen riittänee niiden merkityksettömyyden osoittamiseen.
Nyt ovat vuorossa varsinaisesti murskaavat todisteet, jotka on poimittu Preussin oloista. Tietolähteenä, johon kirjoittaja tässä yhteydessä viittaa, on C. L. Krahmer, kirjoittaja, jonka maine ja teokset lienevät lukijoille kuten meillekin tuntemattomia. Hänen nimeään ei esiinny niissä kirjallisuushistorioissa, joista meillä on ollut tilaisuus sitä etsiä. Niinpä ei liene perusteetonta esittää tämän auktoriteetin vastapainoksi muita, vaikka näiltä puuttuisikin huipputason maine.
Aluksi voimme kuitenkin vastaukseksi tämän titulus Krahmerin pääasiassa fraaseista koostuvaan esitykseen lainata muutamia tietoja teoksesta ”Die statistischen Tabellen des Preussischen Staats nach den amtlichen Aufgaben des Jahres 1843, herausgegeben von W. Dieterici”, Berliini 1845 (hinta 3 taalaria). – Kirjoittaja on Berliinin tilastoviraston päällikkö, ja niin hänen luotettavuutensa kuin ilmoitettujen lähteidenkin luotettavuus lienevät niin taattuja kuin yleensä mahdollista on.
Pohdittaessa teollisuutta harjoittavan luokan yhteiskunnallista asemaa on ensimmäiseksi otettava huomioon, että paljon enemmän kuin neljäsosa maan koko väestöstä (38 asukasta sadasta) elää kaupungeissa ja että edellä mainittuun yhteiskuntaluokkaan kuuluu enemmän kuin viidesosa (23 3/8 sadasta). Tätä asiaintilaa, joka todistaa korkealle kehitetystä teollisuudesta, voitaisiin pitää valitettavana vain siinä tapauksessa, että maataloudelta puuttuisi työntekijöitä. Kukaan ei kuitenkaan ole yrittänytkään todistaa tuollaisen tilanteen vallitsevan Preussissa, jossa maatalousväestöä on maan eräistä osista lähtenyt sankoin joukoin siirtolaisiksi; ainakin noiden seutujen osalta tämä on todiste liikaväestön olemassaolosta. Jos selostetuissa oloissa lisäksi siellä täällä ilmenee puutetta ja hätää, tämä ei päde minkäänlaiseksi todisteeksi vapaata kilpailua vastaan.
Lisäksi näistä taulukoista käy ilmi, että Preussin valtion väestö kasvaa vuosittain lähes kaksi (1,84) prosenttia ja Berliinin, jota hra Krahmerin kuvaus erityisesti koskee, 2 1/3 prosenttia. Dieterici ei pidä Berliinin suurempaa kasvua teollisuuden, vaan valtakunnan pääkaupungin aseman aiheuttamana. Tämä kaikki todistaa, että teollisuutta harjoittavan ja elinkeinovapautta soveltavan Preussin väestö kasvaa hieman hitaammin kuin esim. maataloutta harjoittavan ja ammattikuntalaitokseen sidotun Suomen.
Solmittujen avioliittojen määrä oli jäljempänä mainittuina vuosina seuraavanlainen; nimittäin ”yksi” avioliitto
1816 88 asukasta kohti 1834 104 asukasta kohti
1822 109 ” 1840 113 ”
1828 121 ” 1843 109 ”
1831 132 ”
Tässä yhteydessä on vielä syytä huomauttaa, että laskelman oikeellisuus vuoden 1816 osalta on kyseenalainen. Muuten voidaan todeta, että avioliittojen määrä suhteessa väkilukuun ei ole kasvanut 20 vuoteen. Herra Krahmer kuitenkin väittää, että harkitsemattomat varhaiset avioliitot ovat elinkeinovapauden ikävä seuraus.
Syntyneiden ja kuolleiden määrä on vaihdellut suurin piirtein samoin kuin solmittujen avioliitojenkin. Niinpä havaitaan yksi synnytys 1816 23,05 asukasta ja 4,41 avioparia kohti, 1831 26,68 asukasta ja 4,85 avioparia, 1843 25,59 asukasta ja 4,59 avioparia kohti. Kuolleiden määrä oli 1816 yksi 36,05, 1840 yksi 35,66 ja 1843 yksi 34,80 asukasta kohti. Aviottomina syntyneiden lasten määrä taas on eräissä maakunnissa pienempi kuin useissa Suomen lääneissä.
Teollisuusväestön joukossa on tosin vain 358 660 avustavaa työntekijää ja 410 221 käsityöläismestaria. Tässä yhteydessä on kuitenkin ensiksi otettava huomioon, että varsin merkittävä osa entisestä käsityöstä on nyt siirtynyt tehtaisiin; ja kaikilla tuotantoaloilla on työläisten määrä suhteessa tehtaanomistajien määrään kasvanut. Toiseksi valtaosa käsityöläismestareista kuuluu sellaisiin työntekijäryhmiin, leipureihin, teurastajiin, räätäleihin, puuseppiin, seppiin, joita Saksassa on joka kylässä jonkin verran. Sillä kolmanneksi mainittuihin lukumääriin sisältyvät niin kaupungit kuin maaseutukin. Erityisesti on otettava huomioon, että Berliinissä kuten kaikkialla suuremmissa kaupungeissa käsityöammatteja harjoitetaan laajemmassa mitassa ja suurempaa työntekijämäärää käyttäen.
Suomessa lienee kaupungeissa mestareita 1 609, kisällejä ja oppipoikia 4 091, mutta maaseudulla mestareita 7 093, oppipoikia 1 902; yhteensä 8 702 mestaria, joilla 5 993 apulaista. Kymmenessä Suomen 31 kaupungista mestareita on enemmän kuin muita työntekijöitä. Niinpä voidaan todeta, että Preussin käsityöläisten keskuudessa mestarien määrän suhde apulaisten määrään on suunnilleen sama kuin Suomessa. Jos täällä kaikki ammattikuntien ulkopuolella toimivat yrittäjät luettaisiin mestareiksi, näiden määrä olisi luultavasti kaksinkertainen.
Professori Lundell sanoo äskettäin ilmestyneessä teoksessaan ”Om Handtverksskrån, Näringsfrihet och Arbetets Organisation” (Lund 1846 – hinta 1 riikintaalari 24 killinkiä bankorahaa) Preussin elinkeinovapaudesta:
Kaikista huomautuksista, joita siitä (ehdotuksesta uudeksi elinkeinolaiksi) on esitetty, ja tarkoista tilastotiedoista on päädytty siihen tulokseen, että elinkeinovapauden haittoja koskeneet valitukset olivat osaksi aiheettomia, osaksi haitat johtuivat muista syistä. Kun tarkastellaan väitettä itsenäisten ammatinharjoittajien määrän ylettömästä kasvusta, käy nimittäin ilmi, ettei heidän määränsä suhteessa kasvavaan väestömäärään ole yleensä kasvanut. Eräät tavallisimmat ammatit, kuten räätälien ja suutarien työt, lienevät poikkeuksena tästä erityisesti suurimmissa kaupungeissa; monien muiden ammattien harjoittajien määrä ei sitä vastoin ollut kuitenkaan kasvanut, vaan pikemminkin vähentynyt suhteessa kasvavaan väestöön. Apulaisten eli kisällien ja oppipoikien määrä ei ollut yleensä vähentynyt, niin kuin on väitetty, vaan pysynyt yhtä suurena ja jopa kasvanut monilla paikkakunnilla. Kiistatonta on myös, että tuotteiden laatu ei ole suinkaan huonontunut, vaan päinvastoin merkittävästi parantunut vapaamman kilpailun vallitessa ja kun taitamattomat työntekijät eivät enää pysty jatkamaan toimintaansa.
Allmänna Tidningenin kirjoituksen lähettäjä ei ole piitannut esittämiensä tietojen todenperäisyyden osoittamisesta. Hänen tietolähteensä hra Krahmer voi kertoa Preussin oloista kaikenlaista, minkä kirjoituksen lähettäjä olisi voinut yhtä todistusvoimaisesti kertoa itse tai muiden kautta hankkimiensa selontekojen perusteella. Nykyisin kukaan ei kuitenkaan tämäntapaisissa asioissa erityisesti luota tuollaisiin kertomuksiin, vaan vaaditaan todennettuja tosiasioita, vaaditaan ennen muuta – numerotietoja. Kirjoituksen lähettäjän aikaansaannoksessa näitä on aivan liian vähän; eikä hänellä pitäisi olla aihetta ihmetellä sitä, että me pidämme hänen ja hra Krahmerin vakuutteluja merkityksettöminä niiden tarkkojen numerotietojen rinnalla, jotka meillä on ollut ilo kertoa edellä. Mainitut vakuuttelut, että käsityöläismestarien määrä ja köyhyys lisääntyvät Preussissa tasaisesti, että tästä seuraa harkitsemattomia avioliittoja, että käsityön tuotteet huononevat jne., eivät voi todistaa mitään. Maan hallituksen toimesta suoritetut tilastolliset tutkimukset osoittavat selvästi, että avioliittojen, syntyneiden ja kuolleiden määrät suhteessa koko väestömäärään eivät ole muuttuneet eikä myöskään käsityöläismestarien määrä suhteessa heidän apulaisiinsa. Jokainen täällä Suomessa voi myös todeta, että kaikki tavarat niistä maista, joissa elinkeinovapaus vallitsee, ovat vuosi vuodelta entistä parempia ja halvempia. Voidaan varmaan pitää selvänä, että siirryttäessä elinkeinovapauteen yksi ja toinen antaa houkutella itsensä harkitsemattomiin teollisuusyrityksiin; varmaa kuitenkin lienee, että nämä yksilöt olisivat kisälleinäkin kuuluneet kevytmieliseen väkeen, ja sitähän joka maassa riittää. Uuteen järjestykseen totutaan pian ja vahingosta viisastutaan. Kukaan ei ole vielä kyennyt keksimään tehokkaampaa käyttövoimaa ihmisen aineelliselle edistymiselle kuin hänen oma etunsa. Kun lisäksi vertailu Suomen kaltaiseen harvaan asuttuun ja vähän teollistuneeseen maahan ei paljasta mainituissa suhteissa erityisiä olojen eroja Preussissa, on todella vaikeaa nähdä, mitä etuja ammattikuntajärjestelmä ja mitä haittoja elinkeinovapaus tuottavat.
Kirjoituksen lähettäjällä on kuitenkin esitettävänään joitakin numeroita. Hän ilmoittaa, että Berliinissä kunnallisten kassojen maksama köyhäinhoidon täydennysosuus, joka oli 18 000 taalaria 1822, nousi 189 000:een 1832, kun köyhäinhoitoon kului samana vuonna kaikkiaan 366 000 taalaria. Hieman myöhemmin hän kertoo, että 1821 koko menoerä oli 104 000, mutta 1838 373 000 taalaria – kummallakin kerralla tiedot annetaan lähdettä ilmoittamatta. Tarkastellaanpa nyt näitä numeroita rinnakkain. Olisiko tarve todellakin kasvanut vuodesta 1822 vuoteen 1832 eli kymmenessä vuodessa 171 000 taalaria, mutta seuraavina kuutena vuotena 1832–38 vain 7 (siis ”seitsemän”) tuhatta taalaria? Mikäli pystymme käsittämään, tämä ilmaisee sellaisen tilanteen nopeaa lähestymistä, jossa köyhäinhoitomenojen summa on järkkymättömästi muuttumaton. Näyttää kuitenkin siltä, että noin sekavien tietojen perusteella ei voida tehdä varmoja päätelmiä. Oletetaan nyt kuitenkin, että köyhäinhoitomenot ovat vuodesta 1821 vuoteen 1838 todella kasvaneet 104:sta 373:een; arveleeko kirjoituksen lähettäjä, ettei samanlaista tilannetta voi todeta esim. Helsingissä suunnilleen samana aikana? Helsingin köyhäinhoitomenojen ilmoitetaan 1842 olleen 4 406 hopearuplaa. Epäilemme suuresti, mahtoiko summa olla 1825 enempää kuin 1 500 hopearuplaa. Berliinin kasvua vuoden 1815 rauhan jälkeen voidaan kuitenkin verrata Suomen pääkaupungin kasvuun. Voimme tässä yhteydessä esittää todisteeksi vain sen, että väkiluku kasvoi 10 000 henkeä yhdessä vuodessa 1840–41 ja että vuosina 1837–41 rakennettiin 1 239 uutta taloa. Vielä pari esimerkkiä. Köyhäinhoitomenot olivat 12 000 asukkaan Turussa 7 500 hopearuplaa. – Berliinissä, jossa on 340 000 asukasta, niiden määrä on kirjoituksen lähettäjän tietojen mukaan hieman enemmän kuin 1 rupla 8 kop. jokaista asukasta kohti, Turussa tämä summa on yli 60 kop. Lontoon Cityssä, jossa ammattikuntajärjestelmä on voimassa (mistä enemmän tuonnempana) ja asukkaita oli 55 000 vuonna 1834, maksettiin köyhäinhoitomenoja 64 000 puntaa eli suunnilleen 7 1/2 hopearuplaa asukasta kohti. Lambethissa, toisella Lontoon alueella, missä vallitsee elinkeinovapaus ja asukkaita on 87 000, käytettiin köyhäinhoitoon vain 37 000 puntaa.
Mitä tämä kaikki kirjoituksen lähettäjän mielestä todistaa elinkeinovapauden puolesta tai sitä vastaan? Sille pitäisi antaa ainakin sama arvo kuin kirjoituksen lähettäjän esittämälle kutakuinkin ristiriitaiselle tiedolle.
Kirjoituksen lähettäjän esittämä tieto, että Berliinissä on 500 käsityöläistä joutunut konkurssiin puolessa vuodessa, kuulostaa uskomattomalta. Tämän sanotaan tapahtuneen 1839. Kuten tunnettua oli pohjoisamerikkalaisten pankkien romahdus ravistellut koko teollistunutta maailmaa juuri edellisinä vuosina, ja lienee todennäköistä, että ilmoitettuun määrään sisältyvät tehdastyöläisten vararikot, samoin kuin näyttää varmalta, että noin monien joutuminen maksukyvyttömiksi noin lyhyessä ajassa on johtunut jostakin tilapäisestä vaikeasta suhdannevaiheesta.
Kun elinkeinovapaus otettiin käytäntöön Preussissa, säädettiin, että jokaisen kunnan on maksettava lunastussumma niille, joilla oli yksinoikeutta merkitsevät privilegiot tiettyjen elinkeinojen harjoittamiseen, privilegiot, jotka olivat olleet käypää kauppatavaraa. Esim. Breslaun kaupungissa tämä lunastussumma oli yli miljoona. Tämä raskas verotus aiheutti monia vaikeuksia. Uskomattomalta kuitenkin näyttää, että Berliinin maistraatti olisi vielä 1840 vaatinut elinkeinovapauden rajoittamista, niin kuin kirjoituksen lähettäjä on kertonut. Vielä merkillisempi on kirjoituksen lähettäjän vakuutus, että Kölnin käsityöläiset ovat pyytäneet ”vapautusta niskoilleen pannusta elinkeinovapaudesta”. Hyvin tiedetään, että Preussin Reinin maakunta on halunnut välttyä Preussin uudelta ”kunnallisjärjestykseltä”, mutta kaikki tietävät myös, että elinkeinovapaus otettiin siellä käyttöön ranskalaisvallan aikana ja että maakunnan asukkaat ovat yleensä ponnistelleet saadakseen säilyttää ranskalaisen lainsäädännön. Niin kauan kuin kirjoituksen lähettäjä ei lähemmin selvitä näitä esittämiään tietoja, niihin ei voi juuri kiinnittää huomiota.
Monet kirjoituksen lähettäjän esittämistä tiedoista osoittavat, että hänen tietämyksensä ei ole varmaa. Niinpä hän väittää, että ammattikuntalaitos on edelleen voimissaan Itävallassa ja – Englannissa! Kuka voisi uskoa sellaista, että Englantia, sitä Euroopan maata, jossa elinkeinovapaus on vuosisatojen ikäinen, jossa juuri se on kasvattanut maan merkittävimmät kaupungit vähäisistä kylistä ja jossa vapaa kilpailu yhteistoimintahenkeen yhdistyneenä on kohottanut teollisuuden sellaiselle tasolle – että tätä maata väitettäisiin ammattikuntalaitoksen kotimaaksi! – Asia on niin, että ammattikuntien privilegiot liittyivät tässä maassa muinoin tiettyjen kaupunkien privilegioihin. Mutta muissa kaupungeissa ja kaikissa vuoden 1688 vallankumouksen jälkeen syntyneissä on aina vallinnut elinkeinovapaus samoin kuin kaikilla paikkakunnilla edellä mainittujen privilegioitujen kaupunkien muurien ulkopuolella. Vuodesta 1835 lähtien nämäkin privilegiot ovat lakanneet olemasta voimassa, koska ne ehkäisivät noiden kaupunkien kehitystä. Ammattikuntajärjestelmä on jäljellä vain Lontoon Cityssä, kun elinkeinovapaus taas on aina vallinnut kaupungin muissa osissa; toisin sanoen täälläkin elinkeinovapaus koskee 1 1/2 miljoonaa ihmistä, mutta muutamat kymmenet tuhannet Cityssä pitävät kiinni privilegioistaan. – Kirjoituksen lähettäjä haparoi pimeässä myös Itävallan tapauksessa. Siellä tehdään paljon käsityötä ammattikuntien ulkopuolella, eikä uusille ammateille ole enää pitkään aikaan myönnetty ammattikuntaprivilegioita.
Tämä voi kuitenkin jo riittää viitteeksi siitä, miten epävarmoja ja todistusvoimaltaan vähäisiä tämän kirjoituksen lähettäjän tiedot ovat, ja samalla osoitukseksi siitä, että elinkeinovapautta puoltavat lehdet olisivat helposti pystyneet lyömään tämän vastustajan kentältä. Niiden on myös käsitettävä, että kun pyritään hankkimaan hyväksymistä jollekin periaatteelle, ei pidä jättää käyttämättä yhtään tilaisuutta uusien todisteiden esittämiseen sen totuussisällön puolesta tai vanhojen todisteiden uuteen kehittelyyn. Sitä paitsi nämä Allm. Tidningenissä tietynlaisella mahtipontisuudella ja ylimielisessä sävyssä esitetyt väitteet saattavat helposti tehota lukijaan.
Lisäämme vielä tähän aiheeseen liittyvän huomautuksen. Kun nähdään, kuten me suomalaiset omasta kolkastamme näemme, maapallon suurimpien kansakuntien edistyvän ennen aavistamatonta vauhtia sekä älyllisen toiminnan että aineellisen elämän alueella, on toki tunnustettava, että jotkin uudet voimat vaikuttavat niiden valtavaan edistymiseen. Jos silloin havaitaan, että tietyt yleiset periaatteet ovat niiden keskuudessa olleet herkeämättömän ja mitä yksityiskohtaisimman tutkimuksen kohteena ja saaneet lopullisen hyväksymisen, vaaditaan voimakasta tietoisuutta oman tietämyksen voimasta, jotta voisi menestystä toivoen taistella näiden periaatteiden pätevyyttä vastaan. Elinkeinovapauden eduista on vahvana todisteena jo se, että voidaan yksinkertaisesti sanoa: elinkeinovapaus on lain ja tapojen hyväksymä käytäntö Englannissa, Ranskassa ja Preussissa. Jos halutaan väittää, että hallitusvalta ja kansa noissa maissa ei ole tajunnut totuutta, ei ole ymmärtänyt omaa etuaan oikein, pitää ainakin tietää pääasiat siitä, mitä samoissa maissa on sanottu ja tehty elinkeinovapauden edistämiseksi. Muutenhan on olemassa vaara, että pui pelkkiä olkia, niin kuin sanotaan.
Molemmat lähetettyjen kirjoitusten kirjoittajat, jotka ovat Finlands Allmänna Tidningissä puhuneet asiasta, ovat esim. tehneet sen yhteisen virheen, että he samastavat elinkeinovapauden kaiken lakien mukaisen valvonnan puuttumiseen. Sellaista elinkeinovapautta ei kuitenkaan vaadita eikä ole olemassa missään. Kaikissa maissa, joissa elinkeinovapaus on voimassa, on käsityöläisellä velvollisuus hankkia toimintalupa paikalliselta viranomaiselta, useimmiten hänen on esitettävä näytteitä tai todistus ammattitaidostaan, ja monissa maissa kuten Ranskassa, Preussissa, Ruotsissa he ovat säilyttäneet vapaaehtoiset ammattikuntayhdistykset, jotka voivat edistää jäsenten yhteistä hyvää ja järjestää heidän ja heidän oppipoikiensa väliset suhteet. Jos halutaan, voidaan tätä elinkeinovapautta näin ollen pitää ammattikuntalaitoksen uudistuksena, jota elinkeinovapauden kiivaimmat vastustajatkin pitävät välttämättömänä. Ammattikuntien muuttuminen vapaiksi yhteenliittymiksi on paluuta niiden alkuperäiseen olomuotoon. Vain myöhemmin lisätyt yksinoikeuksia merkitsevät privilegiot on tällä tavoin poistettu ammattikunnille vahingollisina. Kirjoitusten arvostettavien lähettäjien ei siis olisi pitänyt tarkastella asiaa in abstracto [periaatteellisesti], ottamatta selvää vallitsevista oloista, joita Euroopan sivistyneimmissä maissa nimitetään elinkeinovapaudeksi. Toivomme heidän tulevaisuudessa noudattavan tätä lojaalia menettelytapaa.
Voitaisiin esittää myös muita tapauksia, joissa tämän vuoden lehdistö olisi toivoaksemme esteittä voinut tarkastella esille otettuja kysymyksiä perusteellisemmin. Niinpä kaikkia kummastuttanee se, ettei uusi kirkkolakiehdotus ole saanut osakseen suurempaa huomiota lehdistön taholta. Borgå Tidning on julkaissut artikkelisarjan, jossa se on laveasti selvitellyt ehdotuksen hallinnollista puolta, papinvaaleja jne., ja Morgonbladet on lyhyessä selostuksessaan puhunut sen tietyissä kohdissa ilmenevästä yleisestä hengestä. Muu lehdistö on itsepintaisesti vaiennut asiasta, aivan kuin mainitut lehdet olisivat ilmaisseet kaikkien muiden sisimmät tuntemukset ja aivan kuin ne olisivat käsitelleet aiheen tyhjentävästi. Kummastakaan piispankaupungista ei ole kuultu sanaakaan ehdotuksen uskonnollisesta puolesta, kirkkolain yleisestä vaikutuksesta seurakunnan jumalanpelkoon ja siveellisyyteen eikä kyseessä olevan ehdotuksen erityisestä arvosta näissä suhteissa. Näyttää siltä, että kirkkolakia on pidetty suunnilleen papiston privilegioiden kokoelmana, mahdollisesti myös pappissivistystä koskevana säädöksenä, mutta on unohdettu, että sen pitäisi vaikuttaa myönteisesti myös papiston ja seurakunnan uskonnolliseen henkeen. Olisiko koko laki viimeksi mainitussa suhteessa ehkä merkityksetön? Olisiko henki kaikonnut eikä voisi siis vaikuttaa lain sisällössäkään? Voisiko laki itse asiassa vaikuttaa vain niin opettajien kuin sanankuulijoidenkin osattavaksi pantuihin ulkoläksyihin ja määritellä muodot kilpailulle ylennyksistä? – Kysymme vain ja jätämme nämä kysymykset päivälehdistön tutkittavaksi ja vastattavaksi.
Ehdotukset uudeksi metsäasetukseksi, maanmittaustoimen järjestämiseksi ja köyhäinhoitolaiksi ovat edelleenkin vain ehdotuksia; tätä ei kuitenkaan koskaan näe sanomalehdissä mainittavan. Myönnämme tosin, että harvat maan sanomalehdistä voivat käyttää toimitustyöhön kovin suuria voimia. Niillä, jotka omistautuvat lehtimiehen ammattiin, on nimittäin harvoin mahdollisuuksia käyttää aikaansa ja kykyjään mielensä mukaan. Esim. H:fors Tidningarilla ja Åbo Underrättelserillä on kuitenkin siinä määrin menekkiä, että niiden pitäisi sen turvin pystyä teettämään hieman perusteellisempaa toimitustyötä. Myönnämme kuitenkin auliisti, että yksikään maan sanomalehti ei vielä pysty kiinnittämään huomiotaan esille tuleviin yleisiin kysymyksiin niin monipuolisesti kuin pitäisi. Pitäisi kuitenkin voida odottaa, että maassa on miehiä, joilla on sekä kiinnostusta yleisiin asioihin ja kykyä tutkia niihin liittyviä aiheita että onnekkaasti riippumaton asema ja jotka siis voivat ilman ylettömän suuria uhrauksia käyttää aikaansa tuollaisten tutkimusten julkisuuteen saattamiseen. On myös tunnustettava, että useiden arvokkaiden sanomalehtiartikkelien synnystä saadaan kiittää kirjoitusten lähettäjiä. Nämä ovat vielä kuitenkin aivan liian harvinaisia.
Haluamme vielä mainita ne kiinnostavat tutkimukset suomalaisten muinaishistoriasta, jotka on nähty uudessa sanomalehdessä Suomettaressa otsikon ”Tutkistelemuksia Suomalaisten Esi-isistä” jne. alla ja jotka paljon muun ohella kuitenkin näyttävät jääneen vaille niin muiden sanomalehtien toimitusten kuin yleisönkin huomiota. Samoin on käynyt myös Skoltidningenin julkaisemalle sisältörikkaalle, sangen ansiokkaalle tutkielmalle ”Olika Lärosystemer”.
Kun vielä mainitsemme sen, mitä suomen kielen kielioppia ja suomenkielistä runoutta koskevaa on nähty, aiheita, joita on käsitelty kiitettävän innokkaasti, uskommekin maininneemme kaiken, mitä vuoden sanomalehtikirjallisuudella on huomion arvoista tarjottavanaan.
Jokainen lukija käsittää helposti, mistä syystä me emme halua eikä meidän pidä ankarasti moittia sitä ala-arvoista, merkityksetöntä, usein tylsistyttävää ja turmelevaa aineistoa, jota sanomalehdet tuovat jokaisena postinkantopäivänä. Inhimillisen tietämyksen piiri on kuitenkin niin laaja, että täysin aiheellisesti voisi vaatia jotakin henkisesti herättävää ja elähdyttävää sisältöä. Raukkamaista olisi menettää koskaan luottamustaan siihen, että vakaasti uhrautuva mieli voi edistää hyvää vähemminkin voimin ja epäsuotuisissakin oloissa. Vähäväkisimmätkin ihmiset voivat yhdistyä totuudenrakkauden merkeissä, toimintaan oikeuden puolesta, vähäväkisimmätkin voivat siten hankkia kamppaillen itselleen todellista sivistystä ja uhrata muutaman rovon ihmiskunnan yleisen kehityksen hyväksi. Historia kertoo toki runsaasti esimerkkejä yksilöistä, jotka tämän päämäärän hyväksi toimiessaan ovat tuhoutuneet, mutta ei yhtään esimerkkiä kansasta, joka ei olisi säilynyt niin kauan kuin sen keskuudessa on elänyt vähänkin rakkautta ihmiskunnan korkeimpia pyrintöjä kohtaan. Siitä syystä ei olekaan mahdollista välttää tuomiota, joka sanoo, että kansakunnat kuten yksilötkin ovat itse syypäitä kohtaloonsa, ja syyn sysääminen oikealle tai vasemmalle haluamatta etsiä sitä omasta rinnasta on osoitus heikkoudesta.
J. V. S.
