Litteraturblad nro 2, toukokuu 1847: Saksan kirjallisuutta vuoden 1846 jälkipuoliskolla

Editoitu teksti

Suomi

Saksan kirjallisuudessa vallitsevan kehityksen tarkkaavainen seuraaja havainnee varsin selvästi, että nykyisin ilmestyvien kirjallisten tuotteiden valtava massa ei ilmaise todellisen luovan hengen läsnäoloa. Tällainen arvio saattaa näyttää sangen uskaliaalta, koska sen esittäminen täysin varmana käsityksenä edellyttäisi mitä laajimpia tietoja ja lukeneisuutta. Siitä syystä toistammekin epätietoisuutta ilmaisevan sanan ”havainnee”, jolla olemme tunnustaneet arvion epävarmaksi; myönnämme samalla avoimesti, että emme ole pystyneet löytämään mitään perusteita vastakkaiselle käsitykselle.

Filosofiassa, tieteenalalla, jota saksalaiset ovat ensisijaisesti edustaneet, on syntynyt lähes täydellinen pysähdystila. Kysymyksessä ei suinkaan ole uusien järjestelmien puute. Päinvastoin jokaisella yliopistolla, jokaisella filosofian professorilla on oma omaperäinen järjestelmänsä. Filosofointi on viidenkymmenen viime vuoden ponnistusten ansiosta kehittynyt taiteeksi, taituruudeksi, ja jokainen, joka on pystynyt sen omaksumaan, käyttää sitä nykyisin pystyttääkseen uusia filosofisia rakennelmia ensimmäisestä peruskivestä lähtien. Näillä uusilla järjestelmillä on kuitenkin niin vähän vaikutusvoimaa, että ne eivät pysty edes herättämään kirjallista keskustelua, johtamaan niiden vastavuoroiseen tarkasteluun. Vain sikäli kuin niiden sovellutukset etenevät valtion ja kirkon toimialueelle ne aiheuttavat yhä jollakin tavoin aktiivisia mielenilmauksia – aktiivisimpia tietysti näissä suhteissa tiukimpien konservatiivien taholta. Eniten huomiota tässä mielessä herättävät edelleenkin Hegelin nuoremmat seuraajat, etenkin Tübingenin yliopiston filosofinen koulukunta, joka osittain poikkeaa Hegelin opeista. Olemme aikaisemmin Kallavesi-lehdessä kiinnittäneet suomalaisten lukijoiden huomiota näihin miehiin, v. Bauriin, Vischeriin, Zelleriin ja Schwegleriin.

Teologiaa ei viime vuosikymmenten aikana ole elähdyttänyt mikään merkittävämpi pyrkimys kuin hajottava arvostelu, jonka äärimmäistä kärkeä edustaa tunnettu Strauss. Tälläkin alalla on liike tieteen alueella kuitenkin pysähtynyt, ja kumpikin osapuoli, enemmän tai vähemmän oikeaoppiset ja filosofit, on julistanut saaneensa voiton. Taistelu on sen sijaan siirtynyt kirkon ja uskontokuntien sisälle, ja suuremman yleisön tämän taistelun ratkeamiseen kohdistuva vilkas mielenkiinto on täysin hukuttanut tiukasti tieteellisen kiinnostuksen. Teologian alalla tehdään toki yhä paljon työtä, mutta näyttää siltä, että sen joukosta on vaikea löytää erityisen ansiokasta aikaansaannosta, joka avaisi tieteelle uusia uria ja jonka voisi odottaa jäävän klassikon asemaan1

Kasvatustieteen ja kielentutkimuksen alalla näyttää tällä haavaa vallitsevan sama pysähtyneisyys, vaikka elossa on vielä miehiä, jotka ovat edistäneet viimeksi mainittua mitä ansiokkaimmin, miehiä sellaisia kuin Boeck, Bopp, Lassen, Grimm ym.

Luonnontieteiden alalla on sitä vastoin viime vuosiin asti ollut kehittelijöitä, joiden kaltaisia Saksalla on tuskin ollut aikaisemmin esitettävänään. Alexander v. Humboldt, tämä luonnontieteen sotapäällikkö, joka on pilvien yläpuolelle yltäviltä Amerikan vuorenhuipuilta Aasian aroille asti etsinyt merkkejä luonnon ihmeellisistä voimista ja laajassa oppineisuudessaan yhdistellyt kaikkien näitä asioita selvittelevien tieteenhaarojen tulokset, on vielä viime vuonna julkaissut teoksensa ”Kosmos” (maailma) toisen osan. Asiaan tarkemmin perehtymättömän lukijan ei pidä luulla, että noin suuresti arvostetun tiedemiehen kirjoitukset juuri siitä syystä ja mahtavan laajuutensa takia olisivat ylivoimaisen vaikeita maallikon luettaviksi. Päinvastoin yleisesti tunnustetaan, että esitystavan yksinkertaisuus ja kansanomainen sävy ovat tuon suuren miehen teoksissa ansiokas piirre eikä suinkaan niistä vähäisin. Tiedemiehet ovat hyvinkin saattaneet löytää mainitusta teoksesta vähemmän uutta kuin he olivat odottaneet; se sisältää kuitenkin yhteenvedon siitä, mitä Humboldt on aikaisemmin tuonut esiin erillisissä kirjoituksissaan, tämän aihealan laajimman tietämyksen summan. Meillä on ehkä tilaisuus tuonnempana julkaista tässä lehdessä teoksen johdanto, josta on ilmestynyt katkelma ruotsalaisessa aikakauslehdessä Freyssä. Muista Saksan luonnontieteilijöistä näyttävät merkittävimmässä asemassa olevan Ehrenberg ja Liebig, joista ensiksi mainittu jatkaa yhä tutkimuksiaan, jotka ovat opettaneet hämmästyneelle maailmalle, että maapallon vuorten suuret massat ovat mikroskooppisen pienten eläinlajien elämänkulun tulosta, ja viimeksi mainittu on rakentanut maanviljelyn itse maaperän koostumuksen perustalle mitä tarkimpien kemiallisten määritysten nojalla.

Jos tämä luonnontieteen edistyminen Saksassa yhdistetään samassa maassa meneillään olevaan uskonnolliseen ja poliittiseen liikehdintään, voidaan pahastikaan erehtymättä päätellä, että saksalaisten pyrinnöt ovat suuntautuneet entistä enemmän käytännön asioihin; tästä syystä maan kirjallisuuden liiallinen pedanttisuus ja skolastisuus saavat yhä vähemmän tukea kansakunnan tietoisuudesta, ja lisäksi puhtaasti tieteellinen kiinnostus on yleensäkin niin kuin aina vastavaikutuksen ilmaantuessa väistynyt valtion, kirkon ja kaikkien olemassa olevien yhteiskuntasuhteiden uudistamispyrkimysten tieltä. Saksan kirjallisuus onkin hukkumassa tämänsuuntaisiin milloin lyhyisiin, milloin perusteellisempiin erikoisteoksiin sekä aikakausjulkaisuihin, joiden määrä ja käytännöllisiin päivänkysymyksiin kohdistama huomio ovat yhä vain kasvamassa.

Näissä oloissa ei kaunokirjallisuudessakaan voi odottaa päästävän suuriin saavutuksiin. Jokainen aikakausi, joka merkitsee korkeamman sivistyksen tunkeutumista alaspäin yhä laajempiin piireihin, johtaa jokaisen kansakunnan keskuudessa ikään kuin syvemmältä kansakunnan sisimmästä kohoavaan runouteen. Silti voidaan kuitenkin havaita, että tämä sivistyksen voitto on taistellen saavutettava, ennen kuin kansakunta pystyy nuortuneen hengen voimin ilmaisemaan taiteessa ihanteen, joka sen edessä on väikkynyt yhteiskuntaa uudistettaessa, mutta jota saavutettu todellinen asiaintila ei voi vastata. Vain harvat nimet ovatkin nykyisessä Saksassa kohonneet runojen kirjoittajien massasta todellisen runoilijan vaateliaalle tasolle, ja monet näistä nimistä kuuluvat ryhmään, jota on jo jonkin aikaa sanottu nuoreksi Saksaksi.

Jo kauan sitten on osoitettu, että tämä nimitys oli täysin väärä ja mielivaltainen kyseessä olevien kirjailijoiden osalta, sikäli kuin sillä tarkoitettiin poliittisia juonittelijoita. Vuosien 1813–14 petetyt toiveet olivat jättäneet tukahdutettua tyytymättömyyttä yleensä kaikkiin edistyksellisiin mieliin. Heinäkuun vallankumous sytytti tämän siellä täällä, ja tämän ”liekkivuoden” hehku murtautui myöhemminkin silloin tällöin esiin kirjallisuudenkin alalla. Etenkin kaunokirjallisuudessa oli ollut vallalla tunkkainen henki, ja ne, joita pidettiin vaarallisina vallankumouksellisina, olivat itse asiassa enemmän tai vähemmän eteviä ”Schöngeisteja”, joille kymmenkunta vuotta sitten tarjottiin vankilaa, kun nykyisin heidän runoteoksensa sitä vastoin lojuvat salonkien pöydillä ja heidän näytelmiään on esitetty Saksan kaikissa hoviteattereissa. Näiden nuorten miesten elämänvaiheet eivät ole ainoa esimerkki siitä, että keskimääräistä merkittävämpi henkinen kyky etsii tilaisuuksia päästäkseen purkamaan sisäisiä taipumuksiaan jo ennen kuin lahjakkuus on löytänyt, usein ennen kuin se on oivaltanutkaan oikeaa toimintakenttäänsä. Jos näille yrityksille annetaan minkäänlaista arvoa, saattaa marttyyriuden hivelevä tunne useinkin houkutella nuoren mielen tilapäiselle uralle tai ainakin tukahduttaa sen kyvyn hyödyllisempiin ja kunniakkaampiin yrityksiin.

Heine, Laube, Mundt, Gutzkow ja Wienbarg, nämä oletetun nuoren Saksan edustajat, saivat onnekkaamman kohtalon, sillä asianomaiset havaitsivat heidän vaarattomuutensa samaan aikaan, kun heidän omassa keskuudessaan olevat hairahtuneet muuttivat toimintansa suunnan sen oikeaa tavoitetta kohti. Heine, kastettu juutalainen, nauroi pian Pariisin huvitusten keskellä koko maailmalle ja samalla kaikille nuoruuden unelmille. Hänen runonsa todistavat sekä lämpimästä herkkätunteisuudesta että osaksi mitä riehakkaimmasta skeptisyydestä.2

Lähimmin samansukuinen on hänen jäljittelijänsä Laube, joka on julkaissut useita romaaneja, esteettistä kritiikkiä sisältäviä teoksia ja myös kaksi murhenäytelmää, ”Monaldeschin” ja ”Struenseen”. Gutzkowin kynä on ollut vielä tuotteliaampi kaikilla näillä aloilla, ja näytelmäkirjailijana hän on myös menestynyt paremmin. Hänen näytelmänsä ”Richard Sauvage”, ”Zopf und Schwert” ja ”Das Urbild des Tartuffe” kuuluvat Saksan koko uusimman näytelmäkirjallisuuden parhaan yleisömenestyksen saavuttaneisiin teoksiin. Molemmat ovat myös aikakausjulkaisuissa ilmaisseet kriittisiä näkemyksiään. Mundtinkin toiminta on ollut yhtä monipuolista, vaikka hänen töitään enimmäkseen pidetäänkin liian hajanaisina ja muodoltaan epätäydellisinä. Wienbarg sitä vastoin on kirjoittanut vähemmän ja saanut osakseen enemmän tunnustusta. Hänen maineikkain teoksensa on luentosarja estetiikasta. Ketkään mainituista eivät Heineä lukuun ottamatta liene vaikuttaneet kaunokirjallisuuteen omilla tämän alan hengentuotteillaan, mutta sitäkin voimakkaammin arvostelijoina yhteisillä ponnisteluillaan, jotka ovat voimakkaasti pyrkineet vastustamaan yleisön piirissä vallalle päässyttä ryhditöntä makua. Jos on lukenut jotakin esim. Houwaldin, van der Velden, Hellin, Tromlitzin kynästä lähtenyttä, on saanut näytteen siitä kirjallisuudesta, jota vastaan uusi koulukunta nousi. Se luonnehti tätä kirjallisuutta kysymyksellä: Was soll die Literatur? [Mikä on kirjallisuuden tarkoitus?] ja vastauksella: ”Die Zeit töten.” [Tappaa aikaa.] Koulukunnalle itselleen luonteenomaista on, että se pyrki ottamaan kaunokirjallisuuden käsiteltäväksi oman ajan tärkeimmät yhteiskunnalliset mielenkiinnon kohteet. Monet sen kannattajista ovat luopuneet ensiesiintymisensä paljastamasta pyrkimyksestä ”naisen emansipaatioon” ja avioliiton halveksinnasta ja todistaneet tämän mitä vankimmalla tavalla – astumalla itse aviosäätyyn.

Viime vuosien eripuraisuuksissa toiset ovat ottaneet omakseen mainittujen henkilöiden tavoitteenasettelun, josta on kehittynyt poliittista ja sosialistista runoutta. Tällä tiellä on vain muutamia mitenkään merkittäviä nimiä, lähinnä tunnettu Herwegh, jonka runot ovat saaneet varsin yleisesti tunnustusta taiteelliselta kannalta. Osaksi tässä hengessä runoilevat myös Hoffmann von Fallersleben, Freiligrath3 ja Prutz, joista viimeksi mainittu mm. on Aristofaneen tyyliin kirjoitetussa komediassa kuvannut Schellingin esiintymistä Berliinissä ja saanut osakseen paljon huomiota.

Tendenssirunouden ulkopuolelta kohoaa esiin Mörike, La Motte Fouquén tyyliin kirjoittava romantikko, joka laulaa rakkauden ihmeellisyydestä hyväntahtoisten haltiattarien huomassa tai sen siteiden katkaisemisesta, johon syyllisiä ovat jokien hirveät ”vedenneidot” ja synkeät jumalvoimat. Esitämme tässä yhteydessä lukijalle ranskalaiselta Blazelta lainaamamme lyhyen arvion tämän runoilijan asemasta ja hänen suhteestaan Saksan muihin uudempiin merkittäviin runoilijoihin. Ilmaistessaan ulkomaalaisen käsityksen Saksan runoudesta se on kaksin verroin opettavainen.

 

Tiedetään, mistä aatevirtauksesta romanttinen mieliala virisi Saksassa tämän vuosisadan alussa. Vanhan sukupolven oppineisuus oli siellä yhdessä protestanttisuudelle ominaisen kriittisen mielenlaadun kanssa melkeinpä tuhonnut runoudesta piirteen, jota sanon naiiviudeksi, tai ainakin suureksi osaksi työntänyt sen syrjään. Aikakauden etevimmät kyvyt, kärjessä Tieck ja Novalis, tunsivat tarvetta vastavaikutuksen aikaansaamiseen, ja antiikin vastavoimaksi kohotettiin yhtäkkiä keskiaika, varsinaisen, voimastaan ja kauneudestaan tietoisen taiteen vastavoimaksi itseään tiedostamaton, kansanomainen, naiivi taide. Niin alkoi tarujen ja legendojen aikakausi, ihmettä korostavan katsomuksen aika. Kadonneet olivat henkilöhahmot, joiden toiminta tähtää johonkin tiettyyn ihmiselle ominaiseen päämäärään, ja luonnosta tuli mielikuvituksellisten harhanäkyjen, salamyhkäisten tapahtumien näyttämö. Niissä mielikuvitusta uhmaavat varjo-olennot ilmestyivät esiin salaperäisen iltahämärän kajossa leijuen painovoiman laeista piittaamatta jokaisen satunnaisen tuulenvirin mukana; sanalla sanottuna: runouden maailma muuttui joksikin ajaksi loppumattomaksi noitasapatin yöksi, jossa mielikuvitus tanssi keijujen kanssa kuun valossa, aallottarien ja najadien sukellellessa lähteiden kirkkauteen ja salamanterin syöksyessä lepattaviin liekkeihin. Miten moni miellyttävä runoilija joutuikaan tämän sangen rikkaan henkimaailman lumoihin, ja kuinka monet niistä, jotka pysähtyivät sen taikapeilin eteen, antoivatkaan houkutella itsensä pitämään harhakuvia todellisuutena, tätä keinotekoista keskiaikaa aitona, toiminnan keskiaikana. En puhu Tieckistä, joka haaveilusta päästyään ohjautui novelleissaan todellisempaan maailmaan ja jolle tehtäisiin vääryyttä, jos luultaisiin, että hän voisi vieläkin tehdä sellaisen virheen, että hän loikkaisi tästä maailmasta entisten unelmiensa maahan.4 Vielä vähemmän puhun Uhlandista, tästä mietteliäästä ja tyynestä runoilijasta, jonka inspiraatio on tuossa itse valitussa keskiajan piirissäkin aina etsiytynyt valoisammille seuduille selkeämpää taustaa vasten, josta ihmishahmot kohoavat esiin. Mutta eikö ole aihetta uskoa, että sellaiset tunteikkaat luonteet kuin esim. Novalis ja Wackenroder, joista viimeksi mainittu uneksi olevansa Raffaellon aikalainen, että sellaiset luonteet luulisivat elävänsä sen ajan helmassa, jonka pelkkä kuva sai heidät niin suuresti innostumaan! Tältä kannalta katsottuna he kumpikin kuolivat sopivaan aikaan; olihan heidän elämänsä illuusio vielä täydessä kukoistuksessaan silloin, kun 'Heinrich von Ofterdingenin'5 pidetty runoilija poistui maailmasta. Ei tiedetä, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat eläneet tämän innostuksen vaiheen ohi. Ehkä he olisivat jatkaneet urallaan siitä vaarasta huolimatta, että he olisivat leimautuneet uuden sukupolven silmissä taantumuksen miehiksi. Tai ehkä he olisivat Bettinan tavoin heittäytyneet varauksitta humanististen ja sosialististen tendenssien vietäviksi. Meidän aikanamme sosialismi ei useinkaan ole muuta kuin harmaantunutta romantiikkaa. Saksan romanttisen koulukunnan tiettyjen johtomiesten tuotantoon sisältyi joka tapauksessa naiiviuden piirre, joka tänä päivänäkin on yhä olemassa. Siihen kytkeytyy suorastaan joukko miellyttäviä ja ujoja runoilijoita, jotka enimmäkseen melko tuntemattomina viljelevät saamaansa siementä jossakin Schwabenin, Thüringenin, Sleesian tai Brandenburgin kolkassa.

Onko teille koskaan sattunut sellaista, että tutkiessanne jonkin linnan taidekokoelman huomionne on kiintynyt suvun muotokuvien joukossa kevyesti kuvattuun ja miellyttävään nuorukaishahmoon, jonka alakuloinen ulkomuoto ilmaisee jo ennakolta ennenaikaisen kuoleman? Kun sitten menette puutarhaan ja näette lasten leikkivän nurmikolla, luulette havaitsevanne jonkin katseen, jonkin piirteen, joka muistuttaa tuota heidän esi-isiensä joukossa olevaa nuorukaista. Samalla tavoin minä arvelen havaitsevani jotakin Novaliksen äänestä ja ulkonäöstä myös niissä romanttisissa henkilöhahmoissa, jotka nousevat tietyllä tavoin viehättävästi esiin nykyajan taustasta. Tämä meidän on myönnettävä: heidän osaltaan aika ei ole kulkenut eteenpäin. Ehkä nyt puhutaan teollisuuden ja liberalismin pyrkimyksistä! Mutta mitäpä heitä liikuttaa heinäkuun vallankumouksesta alkanut perustuslaillisuuden aikakausi? Puhukaa heille hämärän lehdon lähteestä, sen ihmeellisistä asukkaista, puhukaa heille hengen yhteydestä luontoon, niiden molempien alkuperäisestä sopusoinnusta, jonka kristinusko on romahduttanut. Runoilija antaa luonnolle henkisen silmän, jolla se näkee, suun, jolla se puhuu, hän saattaa ihmisen yhteyteen auringon ja maan, ruohojen ja puiden kanssa ja herättää meissä sen hartauden väristyksen, jonka Platon tunsi katsellessaan Kauneutta.

Miten monia vivahteita romantiikassa onkaan! Eduard Mörike on romanttinen ja niin on Heinekin. Jollen erehdy, Heine tuli julkisuuteen tämän ajanjakson lopussa, ja hänen runoutensa iti Arnimin6 ja Schlegeleiden auringon viimeisten säteiden loisteessa. Mitä 'Reisebilder'-kirjan kirjoittaja sitten tekeekin kiistääkseen tämän lähtökohtansa, hän tuntee sen vaikutuksen silti vimeiseen hetkeensä saakka. Aina sanotaan: tuo on romantiikkaa, joka on riisunut luostaripukunsa! Niin epäilemättä onkin; onneksi se on kuitenkin säilyttänyt jotakin alkuperäisistä virikkeistään. Mielikuvitusta ja naiivia viehättävyyttä ilmaisevien kohtien löytäminen jopa Heinen uusimmistakaan teoksista ei ole harvinaista. Kun noin käy, häntä voisi melkeinpä luulla yksinkertaisuuden, lapsenmielisyyden perikuvaksi – niin lujasti hän nimittäin näyttää uskovan keijuihin ja peikkoihin, vedenneitoihin ja haltiattariin, joiden elosta hän niin viehättävän raikkaasti laulaa. Tavallisesti tämä illuusio ei kuitenkaan kestä kauan, vaan lehteä käännettyään löytää nauravan faunin; ja nähdäksemme juuri tähän sisältyy Heinen omaperäisyys. Hra Heine ei olisi koskaan päässyt varsinaisen romanttisen koulukunnan piirissä kärkisijoille. Arnim, Novalis, jopa Bettina ovat paljon hänen yläpuolellaan, jos tarkastellaan mielikuvituksen ja ajatusten rikkautta. 'Reisebilder'-teoksen kirjoittajan suuri taito ilmenee siinä, että hän on luonut itselleen oman mielensä mukaisen romantiikan, ryhtynyt tavallaan kriittisesti romantisoimaan, minkä taidon salaisuuden hän hallitsee kaikkia muita saksalaisia paremmin. Naiivin keskiaikaisen runouden sekoittamista nykyisen sivistyksen kielteisiin aineksiin, täysin päinvastaisten maailmankatsomusten käsittelyä samassa hengenvedossa, Arnimin ja Byronin, Novaliksen ja Mme Sandin yhdistelyä, joidenkin Voltairesta muistuttavien kärjistysten sirottelua sekaan, tällaista käsittääksemme on hänen toimintansa. Tri Julins vertasi äskettäin Heinen proosaa maalliseen paratiisiin rikkaudessaan ja uhkeudessaan. Tunnustan vertauksen osuvuuden sillä ehdolla, että käärmettä ei unohdeta. – Mutta palatkaamme hra Eduard Mörikeen.

Verrattuna herroihin Heine, Herwegh, Freiligrath ja muihin Saksan nykyisessä kirjallisuudessa esiintyviin harrastelijoihin Eduard Mörike on naiivi runoilija: toki niin, että kyseessä on vain suhteellinen luonnollisuus, tietynasteinen viattomuus, johon päästään mielikuvituksen paetessa nykypäivän melua ja levottomia pyrintöjä. Kaikkina aikoina, jopa keskiajallakin, joka oli etupäässä naiivin laulannan aikaa,7 on ollut olemassa kaksi jyrkästi erilaista runoilijantaiteen lajia: nimittäin tietoinen ja tiedostamaton laulanta, kansanlaulut ja taiderunous. Ei tarvitse sanoakaan, että meidän aikanamme taide on hallitsevassa asemassa. Saksassa tavataan kuitenkin vielä tässä puheena olevan lajin edustajia siellä täällä. Ranskassa, myöntäkäämme se, tällaiset yksilölliset hahmot ovat harvinaisempia. Me olemme jo kauan sitten menettäneet tämän naiivin tunteen, tämän ajattelun viattomuuden – mikäli oletamme meillä sitä koskaan olleenkaan. Niinpä Victor Hugo, Béranger ja Sainte-Beuve ovat taiteilijoita sanan täydessä merkityksessä, luonteita, joissa kriittisyys on vähintäänkin tasaveroinen mielikuvituksen rinnalla. Jotta löytäisi pelkästään naiivia eläytymistä, on käännyttävä naisrunoilijoittemme puoleen, ja miten harvinaisia ovatkaan tällaiset esimerkkitapaukset heidänkin keskuudessaan. – Se ei kuitenkaan merkitse mitään; näillä haaveilla on yleensä oma viehätyksensä, ja minä asetan ne mielelläni hetken harrastelijamaisuuksien vastakohdaksi. Sillä aikaa, kun Freiligrathin runotar vaeltaa muuttolinnun tavoin maailman kaikilla vyöhykkeillä Jäämereltä Saharaan asti ja pysähtyy lennossaan milloin tuoksuvien trooppisten metsien ylle, milloin hautomaan siipiensä suojassa krokotiilinmunia Niilin rannoilla, kuunnellaan mielihyvin satakielen laulua lähitienoolla kuun valaisemien lehmusten alla; ja runoilija, joka haluamatta luopua oman kotialueensa ahtaasta piiristä toistaa vaatimattomasti luonnon ääniä ja puhtaan sydämen huokauksia, on useinkin päässyt lähemmäksi todellista omaperäisyyttä kuin toinen, joka jännittää kuvittelukykynsä kuvaillakseen Siinain sheikin vyötä tai Kongon neekereiden tapoja.

Sanon rehellisesti, että ei ole helppoa antaa käsitystä hra Eduard Möriken runoilijanlaadusta: hänen runonsa ovat linnun laulua oksalla, kansanlauluja naiiveimmassa muodossaan. Voisi luulla lukevansa proosaa, niin yksinkertaista hänen sanontansa on; loppusoinnut ovat kuitenkin paikoillaan, ja rytmi on sellainen, että siihen luo tahtomattaan itseään varten jonkinmoisen sävelmän, aivan kuin musiikki olisi valettu mukaan itse runoon. Tajutakseen näiden runojen idyllisen raikkauden on täytynyt elää Schwabenin rehtien asukkaiden keskuudessa ja kuulla joitakin niistä vanhoista lauluista, joita iltaisin lauletaan kirkkomaan lehmusten alla. Tavallisesti kyseessä on ikuinen tarina nuoren tyttöparan sydämestä, rakastetusta, joka hänellä oli, mutta joka on paennut lupauksensa rikottuaan – useinkin entisaikojen unelmat, jotka palautetaan mieleen ja joiden nähdään pian jälleen katoavan tämän valituksen tavoin, jonka tuuli vie mennessään haihtumaan laakson kaikuun:

’Ruusujen aika, miten nopeasti oletkaan mennyt! Oletko sinä sitten kadonnut ainiaaksi? Oi kunpa hän, jota rakastan, olisi vielä omanani; silloin minä en kärsisi niin kuin kärsin. Nuo kaikki laulavat iloisesti juhliakseen sadonkorjuuta; kaikki – vain minua olentoparkaa painaa suru, sillä minua ei täällä laaksossa odota minkäänlainen ilo. Niityn kukkien lomitse hiivin unelmiini vaipuneena vuorelle, jolla hän on tuhat kertaa vannonut minulle uskollisuutta. Siellä sen rinteellä itken lehmusten varjossa, vaikka nauha, jonka hän kiinnitti hattuuni, vielä liehuu hilpeästi tuulessa.’

Noin loppuu vieno valitus, tai oikeastaan sillä ei ole loppua; kuuluuhan näiden elegisten vuodatusten luonteeseen se, että mielikuvitus jätetään tyydyttämättömäksi, että loppu jää ilmaan kuten noissa Weberin ja Schubertin sävelmissä, jotka aina saattavat musiikin symmetrisyyden ystävät epätoivoon. Tuulikanteleen helähdys, tuulessa liehuva nauha, siinä koko tämä runous. Voitte vapaasti halveksia sitä, voitte jopa nauraa sille, jos se ei kosketa teissä mitään mieltymystä tuntevaa säiettä. Tässä Eduard Möriken vihkossa8 on kuitenkin useita niin viehättäviä runoja, että ne saavat teidät pehmenemään.

 

Eduard Möriken runotar rakastaa ihmeellisiä ilmiöitä, tarinoita peikoista ja satuja keijukaisista, koko tuota pohjoissaksalaisen runouden maailmaa, jonka hengen on nähty siirtyneen Kernerin mukana Neckarin puutarhoihin. Tutkimus osoittaa meille sitten myös Schwabenin sangen ahtaassa ja sangen tiiviissä runoilijapiirissä kaksi suuntausta: toinen realistinen, historiaan suuntautunut, yliluonnollisten asioiden eteen joutuessaan pikemminkin taipuvainen sopeuttamaan ne tietoisuuden piiriin kuuluvien asioiden järjestykseen, niin kuin menettelevät Uhland ja Schwab; toinen pelkästään romanttinen, valmis siirtämään kaiken mielikuvituksen alueelle, kuten tekevät Justinus Kerner ja Eduard Mörike, hänen paras oppilaansa tai oppipoikansa, kumpaa nimitystä vain halutaan käyttää. Tri Friedrich Vischer sanoo teoksessaan Kritische Gänge: ’Siinä ei ole mitään pahaa, että runous toisinaan tuodaan lattean järjen näkyville mielikuvituksellisessa asussa, tämä järkihän mielellään tuomitsisi sen toimimaan niin, ettei se koskaan ilmaisisi muuta kuin kylmän jokapäiväisen kuvan ilmiöistä, vaikkapa vain sen osoittamiseksi vastapuolelle, joka helposti pitää kaikkea yksinkertaisuutta myönnytyksenä omalle tavalleen tarkastella maailmaa, sen osoittamiseksi, niin sanon, että oikea runoilija ei suinkaan jätä asioita sellaisiksi kuin ne ovat, vaan muuttaa ne uuteen muotoon ja siirtää ne mielikuvituksen uusiin valtakuntiin.’ Ja omasta puolestani hyväksyn Tübingenin tohtorin mielipiteen myöntäen, että rakastan arabeskeja, kun ne kohoavat soreina kuin seireenit kolibrin höyhenloistossa ja kukkaisköynnöksen viehkeinä kiemuroina.

 

Emme rohkene uskoa, että kirjallisuuden korkean tyylin ihailijat konsanaan mieltyvät noin yksinkertaiseen tarjoiluun, jollei sitten kävisi niin vain siksi, että se poikkeaa tavanomaisesta päiväjärjestyksestä. Olemme niin hemmotelleet kitalakeamme geneverillä ja arrakilla, että ehkäpä kulaus kirkasta vettä naapurin lähteestä voisi miellyttääkin meitä. Ei hyödytä vakuutella, että sanoihimme ei sisälly mitään taantumuksellista tarkoitusta. Kun olemme kuitenkin selanneet läpi tämän määrän runotaiteen tuotteita, joita keskeytymättä virtaa Cottan painokoneista ja joilla siis kumma kyllä täytyy olla ostajia – niin innokkaasti runoutta vielä harrastetaan tässä kreivitär Hahn-Hahnin ja hra Sternbergin Saksassa – meitä on nyt kyseessä olevan pienen nidoksen kirjoittajassa hämmästyttänyt se hiljainen eleginen romantiikka, se luonnollinen raikkaus, jonka laatua olemme tässä yrittäneet kuvailla. Hänessä ei ole mitään titaanista. Tuskakin, kun se tässä teoksessa tulee vastaamme, on vain huokaus, nopeasti kuivattu kyynel. Etsittäköön modernia, tietoisuutta repivää huutoa, noita syviä sointuja, jotka helkähtävät vain kuolemattomista lyyroista, Wertherin, Childe Haroldin, Jocelynin runoilijoilta.9 Runoilija, josta me puhumme, viipyy ujona laakson varjoissa, ja kohotessaan maan tasalta hänen laulunsa ei nouse kotkan siivin, vaan sitä kuljettaa pilvi, joka vie hänet keijujen ja haltiattarien karkeloihin. Tiedämme hyvin, että runottarella saattaa meidän aikanamme olla tärkeämpääkin tekemistä kuin vain kuutamossa kuiskailla utuista elegiaa tai puhallella pillillä kimmeltäviä saippuapalloja, jotka tuuli vie mennessään. Runouden on valaistava lyhdyllään kansan elämän salatuimpiakin nurkkauksia, sen on laulettava sydämeen käypää sankarirunoutta eikä se saa lakata ajasta aikaan toistelemasta Prometheus-ihmisen ikuista kaipuuta, sen on tutkittava kaikki syvänteet, kaikki kuilut eikä se saa vavista pelosta silloinkaan, kun sen on laskeuduttava helvettiin. Legenda antaa kuitenkin jopa Vapahtajalle oppaaksi suojelusenkelin. Danten seurassa kulki Vergilius, niin kuin tiedetään. Jos siis ei ole varma siitä, että vierellä on nero, tekee luullakseni oikein valitessaan suppeamman liikkuma-alan. Siinä tapauksessa on viisainta seurata mielikuvituksen mutkittelevia polkuja päästäkseen haaveilemaan lähimpään lehtoon. Siellä ainakin löytää nopeasti oikean tien, jos on sattunut eksymään, ja pahinta mitä voi sattua on muutaman tunnin menettäminen siinä tapauksessa.

Olemme lainanneet nämä otteet hyvin kirjoitetusta arvostelusta, vaikka sen aiheena on kirjallinen tuote, joka on peräisin viime vuotta aikaisemmalta ajalta, niin tämän arvostelun tarjoaman yleiskatsauksen takia kuin siitäkin syystä, että Möriken edustama puhtaampi romantiikka on viime aikojen tendenssirunouden lähtökohta. Saksan runouden nopealle vetäytymiselle keskiaikaan vielä Goethen aktiivisen kauden aikana ja heti Schillerin, Bürgerin, Herderin loistavan ajanjakson jälkeen emme me voi nähdä syvempää syytä kuin syvästi tunnetun tarpeen saada sen tuotteisiin kansallisempaa henkeä. Goethen ja Schillerin luonteita vertailtaessa on muuten hämmästyttävää havaita, että eläessään kansansa kärsimyksistä piittaamattoman hovimiehen elämää ensiksi mainittu etsiytyi sen menneisyyteen ja loi Götz von Berlichingenin hahmon, jossa ilmenee saksalaisille rakas ”Biederkeit” [kunnollisuus], kun taas Schiller, joka suhtautui lämpimän tunteellisesti kaikkeen, mikä painoi kansakuntaa henkisesti, ei valinnut ainoankaan näytelmänsä aihetta varsinaisesti Saksan historiallisesta elämästä. Olihan Wallenstein Saksan varsinaisen kansakunnan samoin kuin uskonpuhdistuksenkin vihollinen, ja Tellkin on Schillerille vain yleisen kansanvapauden ajatuksen satunnainen edustaja. Schiller oli lisäksi ehkä liian abstrakti ja kosmopoliittinen. Goethe taas oli täydesti sitä, mitä hän pyrkikin olemaan, taiteilija, ja hänen neroutensa johti hänet etsimään kansakunnan elämästä todellista ydintä teoksilleen. Perustuuhan Berlichingenin ohella myös ”Faust” saksalaisiin kansantarinoihin, ”Hermann ja Dorothea” saksalaiseen perhe-elämään, ”Werther” saksalaiseen tunteikkuuteen, joka tuon teoksen ilmestyessä Saksassa oli sitä paitsi ajan hengen mukaista. Voidaan siis sanoa, että kansallisuus on hänen kaikkien merkittävimpien teostensa kantava voima. Sitten kävikin niin, että Schillerin herättäessä vain epämääräistä innostusta ihmiskunnan yleisiä toiveita kohtaan Goethe lähti tielle, joka johti kansallishengen vapautumiseen. Onhan kiistatonta, että erityisesti ”Götz von Berlichingen” antoi herätteen keskiaikaan suuntautuvaan romantiikkaan. Samoin kuin Schillerin kosmopoliittisuudelle oli kansallishenki kuitenkin vieras myös Goethen pääasiassa antiikkiin suuntautuneelle mielenlaadulle, ja viimeksi mainitun yleistä isänmaallisuuden puutetta on jo jonkin aikaa varsin yleisesti paheksuttu. Niinpä hän ja vieläkin enemmän molempien vähemmän ansioituneet seuraajat panivat alulle romanttisen koulukunnan myös kielteisessä mielessä. Isänmaallisuushan näki keskiajan lähinnä Saksan suurimman itsenäisyyden aikana. Siitä voitiin helposti siirtyä kansakunnan esikristilliseen aikaan, varsinaisiin kansanlauluihin ja kansantarinoihin. Saman kehityskulun on nähty toistuvan Ruotsin kirjallisuudessa, jossa fosforisteja, Atterbomia, Palmbladia, Livijniä, Hammarskjöldiä seurasi pian Manhemsförbundet ja mystistä romantiikkaa seurasivat pian Tegnérin, Lingin, Geijerin, Afzeliuksen puhtaammin isänmaalliset runot. Ruotsissa tämä viimeksi mainittu siirtymä vain oli helpompi, koska ruotsalaisilta varsinaisen feodaalisen keskiajan ohella puuttuu myös keskiaikainen runous. Saksa taas oli feodalismin kotimaa ja on yhäkin sen pakopaikka.

Saksan uusimman kirjallisen tuotannon sosialististen ja poliittisten tendenssien johtaminen esitetyistä seikoista ei ole vaikeaa. Kirjallisuus ei ole erillään kansakunnan yleisen elämän kehityksestä. Viimeksi mainitun tavoin sekin saa enemmän tai vähemmän kansallisen leiman. Ja kun ajan tapahtumat käänsivät kansakunnan katseen nykyisyyteen, tämä suuntaus pääsi valtaan myös sen kirjallisuuden kentällä. Näin sinne ilmaantui ”tendenssi”, ja vaikka esteettiseltä kannalta voidaankin toivoa, että se suoranaisesti ajankohdan ilmiöihin kohdistuvana saadaan väistymään ja tekemään tilaa taiteellisen ihanteen tavoittelulle, ei voida toisaalta kiistää sitä, että tendenssi on siirtymämuotona välttämätön, nimittäin valmistelemassa ihanteen ilmenemiselle otollista muotoa eli todellisia eläviä hahmoja, joiden tunteissa, ajatuksissa ja toiminnassa ihanne kuvastuu, ei vain keinotekoisina kuvina, joiden tarkoituksena on kannatella sitä tai tätä abstraktista käsitystä.

Voitaneen pitää selvänä, että tätä tulosta ei Saksan kirjallisuudessa ole vielä saavutettu. Selvimmin asiaintila näkyy romaanin ja modernin näytelmän piirissä. Saksalaisessa romaanikirjallisuudessa on tuskin ollut tai ainakaan siinä ei nykyisin ole mitään erityisen korkeatasoista teosta. Kansakunnan sivistys on ehkä liiaksi mietiskelevää, jotta saksalaiset onnistuisivat kuvailemisessa ja kertomisessa, ja sen yhteiskuntaelämässä on ollut aivan liian vähän vapautta ja omaperäisyyttä, jotta romaaneihin olisi saatu kyllin sytyttävää ja vaihtelevaa sisältöä.10

Saksan lahjakkaimmat kirjallisuuden harjoittajat ovat myös nopeasti siirtyneet romaanista säännöiltään tiukempaan toiminnan maailmaa kuvaavaan taidemuotoon, joka vastaa paremmin kansakunnan vakavaa pyrkimystä säännönmukaisuuteen ja järjestelmän luomiseen, nimittäin näytelmään. Senkään piirissä ei kukaan nykyisin elävä runoilija kuitenkaan tyydytä kouliintuneen taidearvostelun vaatimuksia. Yleisönkin maku on kyllin kehittynyt, joten nämä viime aikojen tuotteet eivät voi sen varassa menestyä pitempään kuin uutuuden viehätys riittää.

Sekä Gutzkow että Laube ovat viime aikoina ryhtyneet julkaisemaan näyttämöteoksiaan, ensiksi mainitun teokset ilmestyvät nimellä:

Karl Gutzkow's ”Dramatische Werke”, zweite verbesserte Auflage. – Leipzig 1846.

Jälkimmäisen teokset ilmestyvät nimellä:

Heinrich Laube's ”Dramatische Werke”. B. 1, 2. Leipzig 1845–46. (Hinta 1 taaleri.)

Kummastakin on Literar. Zeitungissa esitetty lyhyt arvostelu, jonka yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, että näiden kummankin kirjailijan maailmankatsomus ja pyrkimykset ovat siinä määrin ristiriidassa Literar. Zeitungin puoluekatsomusten kanssa, että teosten ei voi odottaa saavan siinä täysin oikeudenmukaista arviota osakseen. Kun tämän puolueellisuuden vaikutus jätetään sivuun, voitaneen teosten kirjalliseen arvoon kohdistuvia huomautuksia pitää pääasiassa oikeaan osuvina. Aloitamme tässä esittämällä arvostelun, joka kohdistuu Gutzkowin näytelmien toiseen niteeseen, johon sisältyvät ”Patkul” ja ”Die Schule der Reichen”. Tämä arvostelu on sisällöltään seuraava:

Gutzkowin näytelmien kriittinen tarkastelu on mielenkiintoista, koska niiden viat ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, että ne olisi voinut helposti välttää, jos runoilija olisi halunnut välttää ne. Jos tarkastelija onnistuu nyt esittämään tämän seikan selvästi, hän voi toivoa siten hyödyttävänsä nuorempia kykyjä osoittamalla, että näiden pitää vain noudattaa tiettyjä periaatteita välttääkseen ne karit, joihin törmätessään Gutzkow on haaksirikkoutunut. Gutzkow itse näyttää tajuavan, että hänen näytelmissään kaikki ei ole runouden eikä taiteen kannalta kohdallaan, ja hän antaa luonteenomaisella tavallaan tämän käydä ilmi toisen painoksen esipuheessa. Hän nimittäin tunnustaa, että hän on näyttämölle kirjoittamissaan teoksissa pitänyt silmällä niiden ’soveltuvuutta’ sinne, ja arvelee nyt, että tämä käytännöllinen tarkoitus ei ole aina ollut niille eduksi. Hän sanoo kuitenkin, että tämän perusteena on ollut mitä hartain toive, että hän voisi kykyjensä mukaan vastustaa ulkomaisuutta ihailevaa makusuuntaa, rajoittaa ulkomaisten tuotteiden jäljitelmien tehdasmaisen valmistuksen kasvavaa ylivaltaa sekä torjua Saksan kirjallisuuteen kohdistetun syytöksen kyvyttömyydestä tuottaa mitään näyttämölle sopivaa. Hänelle kyseessä on ollut kilpailu olemassa olevan teatteriohjelmiston kanssa ja sen tunnustuksen hankkiminen, että (saksalaisten keskuudessa) käsitetään näyttämön vaatimukset yhtä hyvin kuin niiden (ranskalaisten?) parissa, jotka ovat halunneet hallita sitä yksin.

Kaikki tämä saattaa toki olla aivan totta. Todellinen näytelmäkirjailijakyky ei kuitenkaan koskaan haluaisi tällä perusteella puolustella teoksiaan eikä koskaan pyrkiä näin yksipuoliseen tavoitteeseen. Näytelmäkirjailijan tehtävä on tuottaa runollisia ja taiteellisesti täydellisiä teoksia, jotka samalla soveltuvat esitettäviksi. Viimeksi mainitun tavoitteen saavuttamiseksi ei kuitenkaan tarvitse loukata niiden runollista täysipainoisuutta; mitä puhtaampaa draamarunoutta näytelmä nimittäin sisältää, sitä paremmin se soveltuu näyttämölle ja sitä vaikuttavampi se on. Kun Gutzkow nyt tunnustaa, että pyrkimys näyttämön vaatimusten täyttämiseen lienee vahingoittanut hänen näytelmiään, hän myöntää, että hänellä on ollut väärä käsitys siitä, mikä näyttämölle sopii, ja että hän on pyrkinyt saamaan aikaan teatteriefektejä, pääsemään teoksillaan suurempaan vaikuttavuuteen kuin tähän asti näyttämöllä sijansa saaneet näytelmät, piittaamatta keinoista, joilla tähän tulokseen päästäisiin. Tehokkaita kohtauksia hän on todella luonutkin, mutta ne eivät karkota näyttämöltä tehdasmaista tuotantoa; ja näytelmäkirjailijaa, joka sen karkottaa, saadaan vielä odottaa.

Ensimmäinen tässä käsiteltävistä näytelmistä kärsii ennen muuta siitä, että päähenkilö ei edusta mitään maailmanhistoriallista aatetta, ei ole aidosti traaginen henkilö, ja niinpä kirjailijan pitäisi muuttaa häntä ja koota hänen hahmonsa uudelleen, jotta hän voisi kutakuinkin kunnialla olla traagisen runoelman keskipiste. Gutzkow ei ole kuitenkaan onnistunut tässä uudelleen luomisessa. Vai miten ihmeessä Venäjän lähettiläs Saksin hovissa saattaa esiintyä kuin vapaussankari? Voiko hän profeetallisesti vallitsevan tilanteen nähden esittää olevansa marttyyri? Havaitaan, että Gutzkow on tehnyt Patkul-parasta hahmon, jollainen tämä ei ollut eikä voinut olla. Hän antaa tämän, kuten hän itse esipuheessa sanoo, esiintyä hovissa demokraattina; tapa, jolla Patkul tällaisena tuo itseään esiin, on kuitenkin moderni, ei vastaa hänen ympäristöään ja sisältää lisäksi mahtailun vivahteen, jonka takia hänen sanansa kuulostavat tyhjiltä. Myöskään hänen suhteensa Anna von Einsiedeliin ei voi herättää myötätuntoa häntä kohtaan, koska siinä ei ole mitään erikoislaatuisuutta ja se antaa hänelle aiheen vain aivan tavallisiin romanttisiin lemmenfraaseihin. Niinpä jäljelle jää vain aatelismies, joka joutuu Ruotsin kuninkaan vihan uhriksi, onneton, mutta ei traaginen hahmo. Fredrik Augustkin on tässä teoksessa vain aivan tavallinen lemmensankari eikä ole tarpeen muistuttaa, että haaveellisen intohimon ilmaukset sopivat vielä huonommin hänen suuhunsa ja särähtävät hänen kohdallaan pahemmin. Tämä kuninkaan Annaan kohdistuva intohimoinen rakkaus näyttää täysin keinotekoiselta, siinä ei ole mitään välttämättömyyden tuntua, eikä se siis ole millään tavoin kiinnostava; ja kun Anna eräässä tilanteessa, tosin epähienosti, vastaa hänelle: ’Se rata, jota myöten Königsmarckin suvun jäsenen aurinko nyt laskee, ei kulje neitsyen merkin kautta!’ joutuu myöntämään, että hänen retoriset rakkaudentunnustuksensa eivät ansaitsekaan viisasta ja jaloa vastausta. Muista henkilöistä Schlippenbach on karikatyyri intomielisestä nuorukaisesta, Flemming on merkityksetön henkilö ja vain neuvosherra Pfingsten on jossakin määrin kiinnostava ylivoimaisena juonittelijana.11

Jälkimmäisessä näytelmässä G. haluaa tuoda esiin rikkauden vaarat ja köyhyyden jalostavan vaikutuksen. Kauppias Thompson on pelkästään onneton suuresta rikkaudestaan, koska sen takia hänen vaimostaan on tullut suuruudenhullu ja hänen pojastaan Harrysta rietasteleva hunsvotti. Siitä syystä hän tallettaa varansa kanssaan yhteistoimintasuhteessa olleen kauppahuoneen haltuun ja esiintyy köyhänä saadakseen köyhyyden avulla perheensä järkiintymään. Hänen suunnitelmansa onnistuu tiettyyn rajaan saakka. Poika ja tytär, jonka ylhäinen kosija on kaikonnut rikkauden myötä, solmivat suhteet vertaisiinsa porvariston jäseniin. Ensimmäinen näytös, jossa Harry kehittelee rikkaan tyhjäntoimittajan saamattomuuden koko nerokkuudessaan, on pikantti. Seuraavissa näytöksissä tämän sankarin ylimielisen piittaamaton röyhkeys ja hänen rouva äitinsä hulluus vaikuttavat kuitenkin proosallisen vastenmielisiltä, mitä vaikutelmaa ei häivytä viimeisen näytöksen sentimentaalisuus. Pyrkimys ärsyttää muotia seuraavien lukijoiden ja katsojien makuhermoja kekseliäisyyden maustetta tarjoamalla ja välinpitämätön suhtautuminen viimeisten kohtausten pohjustamiseen ovat niin selvästi nähtävissä, että kirjailijan taiteellisiin tavoitteisiin ei voi uskoa. Ja näytelmän menestymättömyys Hampurissa johtunee näistä sen epärunollisista ominaisuuksista eikä Hampurin 'Thompsonien' eikä ’Harryjen’ herkkänahkaisuudesta, niin kuin kirjailija rohkenee otaksua.

Tarkastellessamme näiden kummankin näytelmän rakennetta ja sen toteutusta havaitsemme, että alussa esittämämme väitteet saavat mitä yksityiskohtaisimman vahvistuksen. Gutzkow ei ole tavoitellut kehittelyn johdonmukaisuutta eikä sopusuhtaisuutta; siitä syystä hänen teoksissaan ei näykään mitään merkkiä näistä ominaisuuksista. Hän on sitä vastoin tavoitellut pikanttia ja erityisen pikanttia vaikutelmaa ja saanut sillä tavoin aikaan keitoksen, jossa pippuri hukuttaa ravintoaineiden maun. Hän pyrkii jatkuvasti olemaan kekseliäs. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että hän huomaa, että hänen teostensa asiasisällöstä puuttuu jotakin eikä se sellaisenaan tyydytä. Jos hän olisi ottanut pääasiaksi sisällön, näytelmän juonen, ja käyttänyt kykynsä sen voimaperäiseen käsittelyyn, hänen ei olisi tarvinnut turvautua tavanomaisiin tehokeinoihin ja hän olisi lahjojaan käyttäen saanut aikaan asiantuntijoiden vaatimukset täyttäviä runoelmia; nyt hän taas ei ole saavuttanut sitäkään tavoitetta, jonka hän oman kertomansa mukaan näyttää itselleen asettaneen, vaan on onnistunut vain suomaan teatteriyleisölle ajanvietettä joksikin aikaa.

Voimme havaita, että Gutzkow ei ole selviytynyt kovinkaan hyvin tämän arvosteluinstanssin käsistä. Jos lukee rivien välistä, huomaa kuitenkin, että arvostelija ei kiistä hänen kekseliäisyyttään eikä lahjakkuuttaan ja että selviönä esitetty väite, jonka mukaan Gutzkow ei ole ”halunnut” saada aikaan taiteellisesti kaunista työtä, perustuu omavaltaiseen tämän sanojen tulkintaan. Se onkin sinänsä niin mieletön, että sitä ei tarvitse ryhtyä kiistämään. Literar. Zeitung on kuitenkin ennen muuta ”kirkollis-luterilais-kristillinen” lehti eikä voi taiteilijankaan kohdalla unohtaa tahtoa koskevia pitämyksiä, vaikka antaakin kyvylle niin kovan hylkäystuomion kuin pystyy. Lauben kirjallisten aikaansaannosten arvioinnissa tämä menettelytapa näkyy vieläkin selvemmin, tosin se tässä yhteydessä onkin paremmin paikallaan. Koska tämä viimeksi mainittukin arvostelu sisältää useita vaikkakaan ei uusia niin kuitenkin tosia ja ajattelemisen arvoisia huomioita, haluamme antaa sille tilaa tässä.

Kun nuoren Saksan herrat ovat varttuneet hieman vanhemmiksi, heillä on tapana sanoa tietyin äänenpainoin ’siirtyneensä näytelmän pariin’ ja tehdä varsin selkeästi tiettäväksi, että tällä alalla he niittävät ansaitsemansa laakerit, että he vasta tällä alalla toteuttavat nuoruutensa tavoitteet. Vilpittömän uskomme mukaan tämä kaikki jää kuitenkin tuotteiden taiteellisen arvon ja kelvollisuuden kannalta asiantuntijan silmissä vain runollisten toiveiden asteelle. Kumpikin kirjailija, joka tässä yhteydessä voi tulla kyseeseen, pystyy epäilemättä näytelmäkirjallisuudenkin kentällä huvittamaan ja liikuttamaan, he pystyvät etevästi herättelemään, pikantisti ärsyttämään ja etenkin laukaisemaan poliittisten ja yhteiskunnallisten mieltymysten tuskin vaarallisia räjähdyksiä; he eivät kuitenkaan pysty koskettamaan jalojen mielten sisintä, vaikuttamaan kohottavasti, opettavasti ja sivistävästi ihmisiin pysyvästi säilyvällä tavalla. He pystyvät voittamaan hetkellisiä riemuvoittoja, mutta tuskin kestävät aikaa, joka panee kaiken koetukselle. He ovat epäilemättä sangen lahjakkaita vaikuttaakseen vain nykyhetkeen, ja kun he myötäilevät päivän mielipiteitä eikä heidän ajatustensa eikä henkilöidensä käsittämiseen vaadita kovin suuria ponnisteluja, he saavat varmastikin yleisöä. Tämä olkoon meille haasteena heidän teostensa punnitsemiseen taiteen vaa'alla ja heidän sijoittamiseensa heille oikeuden mukaan kuuluvalle paikalle, jotta kelvollisempi tuotanto, jonka aikaansaaminen ja käsittäminen vaatii enemmän ponnistelua, kohoaa esiin suuremman arvonsa mukaisesti.

Kyseessä olevat kaksi nidettä (Lauben Dramatische Werke) sisältävät näytelmät Monaldeschi ja Rococo, joihin kumpaankin on liitetty laaja esipuhe. Näissä viimeksi mainituissa kirjailija kuvaa kehitystään näytelmäkirjailijaksi ja noiden näytelmien vaiheita, menestystä ja tässä yhteydessä erityisesti myös niiden toisaalta teattereiden johtoelimissä ja toisaalta yleisön keskuudessa kokemia vastoinkäymisiä. Vaikka hän kertoo kepeästi ja miellyttävästi, hän on aivan liian laveasanainen sisällön merkitykseen nähden ja suhtautuu menestykseensä ja vastoinkäymisiinsä meidän mielestämme sangen yliampuvasti tärkeillen. Lopuksi hän tekee luonteenomaisen tunnustuksen; hän sanoo: ’Minulle oli tyrkytetty ohjetta, että minun oli yksinkertaistettava rakennetta ja etsittävä aiheita (Reizmittel), jotka olisivat lähempänä yleisöä.’ Näyttää siltä, että hän on löytänyt nämä ärsytyskeinot12 Gottschedin ja Gellertin teoksista. Mutta eikö hän tässä paljastakin vilahdukselta oman sydämensä perimmäistä puolta? Kaikki hänen näytelmänsä on itse asiassa suunniteltu ärsyttämään; ja ne todella ärsyttävät. Valitettavasti kuitenkin joudutaan havaitsemaan, että ärsyttäminen, jännityksen luominen, tehokeinojen käyttö on ollut kirjailijan näyttämörunoelmien päätavoitteena ja että hän on vähemmän tavoitellut varsinaisesti runollisten tai siveellisten vaikutusten aikaansaamista.

Monaldeschissa kirjailija on halunnut kuvata seikkailijaa, hänen rohkeuttaan ja onnistumistaan, hänen varomattomuuttaan, romahdustaan ja häviötään. Hänen silmiensä edessä ei kuitenkaan ole ollut historian Monaldeschi sellaisena kuin tämä todella oli eikä hän ole yrittänyt ilmentää hahmoa, joka vastaisi tätä persoonallisuutta ja silloista aikaa, vaan hän on luonut oman Monaldeschinsa ja antanut tälle sellaisen luonteen, sellaiset mietteet ja motiivit, joita hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa, vaan jotka olivat olemassa hänen lähimmässä ympäristössään. Vaikka meidän on jo pakko sanoa, että tämä tehtävä tuskin vastaa ajankohdan vaatimuksia, emme silti voi tehdä kirjailijalle sitä myönnytystä, että Monaldeschi olisi edes modernisti runollinen ihminen ja ansaitsisi sellaisena huomiota osakseen. Hän ensinnäkin esiintyy niin uskaliaasti, että näin muodoton rohkeus ei ole ollut tuohon aikaan eikä yleensä koskaan luonnollista; hän tuppautuu esiin, huitelee ympärilleen sanoilla, rehentelee mietteillään ja kuvillaan juuri sellaisella tavalla, joka tuntuisi subjektiivisesta runoilijasta vaikuttavalta. On toki käsitettävissä, että mitätön Sylva menettää hänelle sydämensä, mutta käsittämätöntä on, miten hänestä saattoi tulla kuningatar Kristiinan julkinen suosikki. Eihän hänessä ilmene lainkaan sellaisia myönteisiä piirteitä, jotka olisivat saattaneet viehättää tätä. Myöskään suunnitelma Kristiinan kuljettamisesta takaisin Ruotsiin ja järjestämisestä Kaarle X:n puolisoksi ei ole miehen itsensä kannalta motivoitu, eikä hän koskaan esitä sitä sillä tavoin, että siitä voisi todella kiinnostua. Ja selvittäessään salaisuutensa ruotsalaiselle Malströmille tyhjentävästi laivan kannella tarkistamatta, onko keskustelulla todistajia, hän toimii kerrassaan tyhmänrohkeasti. Tästä kaikesta huolimatta – tai kenties juuri sen takia – hänen murhaamisensa Fontainebleaun linnassa tuntuu raakuudelta eikä vaikuta traagisesti, vaan masentavasti.

Tämän päähenkilön tavoin muutkaan henkilöt eivät ole aidosti tosia. Kreivi Brahe vielä menettelee, vaikka hänkin joutuu esittämään suuren määrän runoilijan mietelauseita; ja tavallista sentimentaalista rakastuneen miehen roolia esittävä Malströmkin osoittautuu ainakin myöhemmässä vaiheessa kunnon ruotsalaiseksi. Sylva on kuitenkin meidän käsityksemme mukaan täysin epäonnistunut hahmo; eikä kuningattaressa ole suinkaan sitä arvokkuutta, joka oli hänelle todellisuudessa ominaista kaikissa yltiöpäisissäkin vaiheissa ja jota hänen olisi pitänyt ilmentää, kun kyseessä on murhenäytelmä. Yleensäkin arvokkuus, kaikissa tilanteissa säilyvä arvokkuus, puuttuu vaihtelevassa määrin kaikista näistä henkilöistä, eniten kuitenkin Sylvasta. Monaldeschin ja Malströmin tapaamisen jälkeen hän huudahtaa: ’Ein Mann! so rasch, so prall, so sicher!’ [Mikä mies! Niin reipas, niin tomera, niin vakaa!] mikä kuulostaa sekä näsäviisaalta että teennäiseltä; ja kun Monaldeschi kysyy häneltä kreiviä tarkoittaen: ’Auch Ihr sind ihm gut?’ [Olettehan Tekin hänelle kiltti?] hän vastaa: ’Was fragt ihr da für Dinge, ich werde doch meinem Bräutigam gut sein!’ [Kaikkea Te kyselettekin, tokihan minä olen sulhaselleni kiltti!] – täysin niin naiivisti kuin kamaripalvelija. Hän puhuttelee Monaldeschia, johon hän on ihastunut, täysin sentimentaalisuuden kansliakielellä, ja mies vastaa hänelle samaan sävyyn – mikä ei lainkaan sovi tuolle henkilöhahmolle.

Edellä esittämämme jälkeen meidän ei tarvitse vakuuttaa, että pidämme murhenäytelmää Monaldeschi kokonaisuudessaan epäonnistuneena. Näytelmä on pitempi kuin sen pitäisi teatterin kannalta olla ja silti suurin osa sen sisällöstä on jäänyt riittävää motivointia vaille. Henkilöt pitävät liian paljon puheita eivätkä kuitenkaan ilmaise luonteitaan täydellisesti sanoissa eivätkä teoissa. He lausuvat tosin monia mielenkiintoisia ja kekseliäitä sanoja; tämä sitten onkin ainoa tässä näytelmässä asiantuntijaa ilahduttava seikka. Kokonaisuus on pelkästään sielullista jännitystä ja mielenliikutuksia etsiviä varten; nämä toki saavat näytelmästä sitä mitä haluavat – se meidän on kirjoittajalle myönnettävä.

Näytelmistä toinen, huvinäytelmä Rococo, on – kuten kirjoittaja esipuheessa meille kertoo – saanut suopean vastaanoton, Tieck13 on kiitellyt sitä hyvin seikkaperäisesti kirjoittajalle lähettämässään kirjeessä ja esittänyt sen lausuntailloissaan useaan kertaan ollessaan vielä Dresdenin teatterin dramaturgi. Itse asiassa se onkin onnistunut paremmin kuin Monaldeschi, vaikka runoilija suhtautuu henkilöhahmoihin useissa tapauksissa samalla tavoin kuin viimeksi mainitussa näytelmässä. Ennen kaikkea idea ja sen kehittely ovat huvinäytelmässä onnistuneet paremmin, puheet ja teot on (tosin poikkeuksia lukuun ottamatta) motivoitu perusteellisemmin, ja yksittäiset henkilöhahmot osoittavat tässä näytelmässä, että kirjailija on pyrkinyt luomaan objektiivisen teoksen. Lähinnä markiisi Brissac on muovattu varsin lähellä yksilöllisyyttä olevaksi hahmoksi; hänen rohkeutensa, hänen sitkeytensä, hänen taitavuutensa ovat sangen miellyttäviä piirteitä hänen koko pinnallista kevytmielisyyttään syvemmällä. Myös paroni saattaa intohimoisuudessaan ja välinpitämättömyydessään ehkä olla kohtalaisen uskottava omalaatuinen aviomies; ja tanssimestari Gavotte rikkoo vain muutamissa kohdissa totuudenmukaisen roolinsa rajat. Muuan hänen luonteenpiirteistään on kuvattu erityisen osuvasti. Kun Apotti loukkaa häntä, hän sanoo oppilaalleen: ’Gestatten Sie, gnädiges Fräulein, dass ich mich entferne; es ist meines Amtes höflich zu sein, nicht aber Unfrieden zu stiften.’ [Sallikaa minun, armollinen neiti, poistua; toimeeni kuuluu olla kohtelias, ei kylvää riitaa.] Se on todella liikuttavaa rakastettavuutta. – Muista henkilöistä yksikään ei kuitenkaan kestä ankaramman arvostelun edessä. Markiisitar Pompadourissa ilmenee korkeampaa henkistä elämää muutamina tuokioina, mutta tavallisesti hän esiintyy yksivakaisen komentelevasti, mikä vaikuttaa epämiellyttävältä. Apotti on esikuvansa mukaan sorvattu pieni Tartuffe, pinnallinen ja kokonaisuudesta irrallaan oleva konna, täysin vailla henkeä ja tarmoa, jotka yhä herättävät mielenkiintoa konnaa kohtaan. Paronitar, entinen synnintekijä, nykyinen rukoileva uskonsisar, on hahmoteltu pinnallisesti ja kuivakkaasti. Tippaakaan parempi ei ole rakastava pari, ’nuoren hyveellisen Ranskan edustajat’. Chevalier on nimittäin mitätön henkilö, ja lopulta hänen hyveellisten fraasiensa kuunteleminen on epämiellyttävää. Melanie on kappaleen henkilöistä kaikkein epäonnistunein, kuten Sylva Monaldeschissa. Hän suhtautuu kihlaukseensa Didier'n kanssa niin kevyesti ja ilmaisee rakastumisensa Chevalier'hen niin helposti, että tuollainen naiivius on melkeinpä mautonta, ja hänen näytelmän lopussa hyveellinen puhetapansa on yhtä motivoimaton kuin Chevalier'nkin.

Kokonaisuus tarjoaa kuitenkin kaikkine puutteineenkin pikanttia ajankulua kuten vastaavanlaiset ranskalaisten näytelmät, ja aina voidaan pitää voittona sitä, että me tuotamme nykyisin itse tuollaista tavaraa, niin että meidän ei tarvitse lainata sitä ulkomaalaisilta. ’Rococo’ on yhtä etäällä runoudesta kuin ranskalaiset juonikomediat, ja yhtä vähän se kohottaa ihmistä puhtaampaan ilmapiiriin tai virittää onnen ja ilon tunteita.

Emme voi lopettaa tätä arviointia muistuttamatta vielä kerran Lauben henkilöhahmojen mielestämme pahimmasta puutteesta. Kun Shakespeare antaa jopa narreilleenkin tiettyä ryhdikkyyttä ja siten tekee heidät myönteisen mielenkiinnon arvoisiksi, esittelee Laube päähenkilöitä, jotka esiintyvät täysin arvottomasti ja muodottomasti ja erityisesti puhuvat sillä tavalla kuin välinpitämätön, nopeasti kirjoittava runoilija puhuisi. Pääasiassa tämän virheen takia tragedioiden henkilöt eivät ole traagisia eivätkä komedioiden henkilöt koomisia; edellytetäänhän kummallakin suunnalla, että heillä on jonkinmoista itsekunnioitusta ja että he pyrkivät säilyttämään todellisen tai kuvitellun arvokkuutensa. Toivottavasti kirjailija ei pidä itseään niin etevänä, ettei hänellä olisi tässä kohden jotakin oppimista Shakespearelta.

J. V. S.

 

 

  • 1. Niitä, jotka haluavat tutustua uusimpiin pyrkimyksiin, kehotamme tutustumaan teoksiin: Ferd. Chrn Baur, ”Lehrbuch der christl. Dogmengeschichte”, Stuttgart 1846. (Hinta 1 taaleri 12 hopeagroschenia); A. Schwegler, ”Das nachapostolische Zeitalter”, 2 osaa, Tübingen 1846. (Hinta 3 taaleria 25 hopeagro-schenia.)
  • 2. H:n viimeinen teos on ”Neue gedichte” Hamb. 1844; hänen parhaansa ”Reisebilder”, ”Salon” ja ”Buch der Lieder”.
  • 3. Freiligrath luopui pian liberaalien leiristä ja nauttii runoilijaeläkettä, kun Prutzin kirjoitukset taas on kielletty, Hoffmann on erotettu virastaan ja Herwegh on maanpaossa. He kaikki ovat preussilaisia.
  • 4. Tieck on kuuluisissa novelleissaan viimeksi käsitellyt nykypäivän yhteiskunnallisia kysymyksiä, etenkin avioliiton ongelmaa.
  • 5. Novaliksen (Friedr. von Hardenberg) paras, mutta keskeneräiseksi jäänyt teos.
  • 6. Achim von Arnim, joka tunnetaan nerokkaiden, vaikkakin taiteellisesti viimeistelemättömien romaaniensa ansiosta. Hän on lankonsa Brentanon kanssa julkaissut teoksen ”Des Knaben Wunderhorn”, saksalaisten kansanlaulujen kokoelman, joka ansaitsisi meidän suomalaisten mitallisen runouden kääntäjiemme huomion. Bettina Brentano, hänen puolisonsa, joka yhä elää Berliinissä, tunnetaan parhaiten julkaisemansa teoksen ”Briefwechsel Goethes mit einem Kinde” ansiosta. Tämä yltiöromanttinen, kirjeenvaihdon aikaan 22-vuotias nainen oli rakastunut kuusikymmenvuotiaaseen Goetheen, joka puolittain imarreltuna, puolittain hyväntahtoisuuttaan otti vastaan hänen ihailunsa ilmaukset.
  • 7. Tässä hra Blaze lienee sanonut liian paljon. Varsinaisen naiiviuden aikaa on kai aidon kansanlaulun aikakausi. Keskiajalla oli toki jo runoilijakoulunsa ja palkintoja jakavat akatemiansa. Ranskalaisilla ei kuitenkaan ole lainkaan varsinaisia kansanlauluja.
  • 8. Sen nimenä on ”Gedichte von Eduard Moerike”, Stuttgart ja Tübingen 1845, ja myös Vischer on ylistänyt sitä arvostelussaan, jopa osaksi kohdistaen moittivan silmäyksen poliittisista aiheista kirjoitta-viin runoilijoihin
  • 9. Eli siis Goethelta, Byronilta ja Lamartinelta, jonka Jocelyn, jalon ihmisyyden perikuva, on kuitenkin saanut runollisessa mielessä moitetta osakseen ja yleensä menestynyt huonosti.
  • 10. Niin sanottu taideromaani, joka pohdiskelee dialogeissa ja tilanteissa taiteen olemusta ja esteettisen sivistyksen vaikutusta ajatteluun ja toimintaan, on kuitenkin Saksalle ominainen laji.
  • 11. Muistettakoon, että Liivinmaa kuului tuolloin Ruotsin valtaan ja että Patkul oli varmaankin myös isänmaansa, mutta ennen muuta sen saksalaisen aateliston etujen tähden salaliittoillut Ruotsin hallitusvaltaa vastaan. Modernit demokraattiset mielipiteet lienevät siitä syystä yhtä vieraita hänelle kuin haaveellinen rakkaus Fredrik Augustille. Ja kiistämätöntä on, että historiallinen näytelmä ei saa erehtyä historiallisen ulkoasun asioissa. Käsitys ja esitystapa voivat toki sinänsä olla runollisia. Eikä arvostelija ole tässä mielessä tehnyt täyttä oikeutta Gutzkowille.
  • 12. Selvästi havaitaan, että arvostelija on tässä tarttunut huonosti valittuun ilmaukseen saattaakseen kirjoittajan aikomukset huonoon valoon. Laube ei ole voinut oppia tehokeinojen etsintää Gottschedilta eikä Gellertiltä. Hän tarkoittaa tässä selvästikin aihetta, keinoa lukijan ja katsojan myötämielisyyden herättämiseksi.
  • 13. Kuten tiedetään, Tieck on erinomainen lausuja ja järjesti ennen vanhaan Dresdenissä illanviettoja, joissa kävijöille aina tarjottiin teetä ja jokin näytelmä isännän lausuntaesityksenä. Kukaan turisti ei voinut hyvällä omallatunnolla jättää tätä merkillisyyttä kokematta.