Edellinen kirjoituksemme tästä aiheesta sai vastineen Finlands Allmänna Tidningin numerossa 37.
Vastineen sisällön perusteella arvelemme sen olevan lähtöisin Allm. Tidningin toimituksesta; siksi emme myöskään pidä vääränä, jos epäilemme tiettyjen siinä esitettyjen tietojen oikeellisuutta.
Vastineessa ei puututa siihen, onko oikein vai väärin, että kuoletusrahasto tukisi lainalla Hypoteekkiyhdistystä. Sen kirjoittaja koettaa vain osoittaa, että äskettäin otettu ulkomainen valtionlaina ei anna mitään mahdollisuutta tällaiseen tukemiseen.
Tärkeintä, mitä tässä suhteessa sanotaan, on seuraava: nyt otettu laina tulee käyttää kotimaisen irtisanottavan lainan korvaamiseen; lisäksi ei tarvita pelkästään 3 1/10 miljoonaa ruplaa viimeksi mainitun lainan pääoman maksamiseen, vaan sen lisäksi lähes 600 000 ruplaa sille kertyneiden korkojen maksamiseksi.
Kukaan ei liene epäillyt, että kaikki kotimaiselle lainalle kertynyt korko on maksettava silloin kun sitä vastaavat obligaatiot lunastetaan. Mutta sitä, että uusi laina olisi otettu vanhemman lainan koron maksamiseksi, sitä asiaa me kernaasti epäilemme.
Yksityisen, jonka täytyy tehdä uutta velkaa maksaakseen aiemmin tekemiensä lainojen korot, katsotaan oikeutetusti olevan perikadossa. Vain jos jokin odotettu tulo on satunnaisesta syystä jäänyt, voi jopa kunnollinen ja maksukykyinen liikemies olla pakotettu tällaiseen liikkeeseen; mutta hän tekee sen sillä ajatuksella, että hän ennen pitkää kykenee kuolettamaan uuden velan. Toimenpiteen täytyy kuitenkin, jos se on tiedossa, aina herättää epäluottamusta hänen liikeasioidensa tilaa kohtaan.
Valtion laina-asioiden suhteen asia ei ole toisenlainen, vaikka jotain eroa joskus onkin. Esimerkiksi käynnissä olevan sodan aikana hallitus voi olla pakotettu uutta lainaa ottaessaan arvioimaan myös aiemmin otetun lainan korkojen peittämistä. Valtionluotto pidetään paremmin kunnossa sillä, että lainanantajat saavat korkonsa, olkoon ne hankitut millä keinolla hyvänsä, kuin sillä, että jätetään korkojen maksu hoitamatta. Mutta jos valtio tavallisena rauhan aikana tekee uutta lainaa maksaakseen korkojaan, niin se välttämättä vähitellen heikentää ja lopulta tuhoaa sen luottoa. Jokainenhan oivaltaa, että sellaisen lainaamisen täytyy ennemmin tai myöhemmin loppua – ja että luotottajat eivät silloin menetä vain korkojaan vaan myös lainatun pääoman.
Tästä ei kuitenkaan tarvitse puhua enempää. Asia on niin selvä, ettei kukaan epäile tässä sanottua.
Mutta tällainen toimenpide ei ole häiritsevä ainoastaan valtion luotonantajien luottamuksen kannalta. Jokaisen tällä tavoin menettelevän hallituksen täytyy varautua siihen, että myös kansan luottamus valtionhallintoon heikkenee. Tämä on mielestämme vielä painavampi syy epäillä ilmoitetun tiedon oikeellisuutta. Emme nimittäin voi ajatella, että maamme hallitus haluaisi antaa säädyille selityksen: 7–8 vuotta sitten otettiin valtion laina korolla korolle; näistä koroista ei kahdeksan vuoden aikana ollut maksettu mitään, eikä ole ollut varoja millä ne olisi maksettu; siksi nyt on otettu uusi laina, jolla hallitus maksaa nuo korot. Tällaisen selityksen valossa ei voi pyytää, että säädyt uskoisivat muuta kuin että muutaman vuoden jälkeen on taas tehtävä uusi laina, jotta nyt otetun korot voitaisiin maksaa.
Mutta joku lukija voi kysyä: mistä me olemme keksineet, että hallitus hankkisi varat kotimaiselle lainalle kertyneiden korkojen maksuun. Meillä on ollut tästä luonnollisesti sama käsitys kuin luultavasti useimmilla lehtemme lukijoilla. Kotimainen velka kohoaa 3 100 000 ruplaan. Mutta sen maksamisen varmuudeksi, ”sekä pääoman että koron” (tästä annetun asetuksen sanamuodon mukaan) on olemassa kuoletusrahasto joka ei ole vähäisempi kuin suunnilleen 1600 000 ruplaa, siis ainakin puolet koko lainan summasta. Mihin tarkoitukseen tällainen rahasto on vuosittaisten valtion määrärahojen avulla koottu, ellei siihen, että olisi valmius maksaa sekä pääoman että korkojen määrä silloin kun obligaatioiden haltija irtisanoo osan lainasta? Ja nyt, kun valtio itse irtisanoo lainan ja muuttaa sen irtisanomattomaksi kuoletuslainaksi, niin miksei korkoa nyt maksettaisi säästetystä kuoletusrahastosta?
Meidän ei pidä unohtaa, että tähän voidaan vastata: näinhän juuri tapahtuu. Nyt irtisanotun kotimaisen lainan korot maksetaan kuoletusrahastosta. Mutta jotta rahasto ei pienenisi, niin vastaava osa ulkomaisen lainan kautta saaduista varoista sijoitetaan siihen. Ei ole lainkaan epätavallista, että osa valtion ottamasta lainasta sijoitetaan kuoletusrahaston peruspääomaksi – vaikka lieneekin harvinaista, että laina otetaan jopa 20 prosenttia suurempana kuin tarve vaatii siksi että tämä ylijäämä muodostaisi kuoletusrahaston. Tällä kertaa asia kuitenkin on niin. Ulkomainen laina on niin suuri, että se vastaa sekä kotimaisen lainan pääomaa että sen korkoja. Kuulostaisi vain kauniimmalta sanoa: kotimaisen lainan korko maksetaan säästyneillä varoilla, mutta kuoletusrahasto, joka nyt on olemassa ulkomaista lainaa varten, jää olemaan yhtä suurena kuin ennenkin siksi että osa ulkomaisen lainan summasta säästetään siihen.
Ero on vain siinä, että valtion pääomavelka on itse asiassa kasvanut. Valtio myös maksaa erosta lähes kaksi prosenttia korkeampaa korkoa kuin se, joka aiemmin määrättiin kotimaisen valtiovelan osasta langenneille koroille, nimittäin 4 prosenttia korkoa korolle juoksevana.
Mutta miksei kuoletusrahastoa voisi supistaa, kun irtisanottava laina on muutettu irtisanomattomaksi eikä valtiolla siten ole mitään äkillisen poismaksamisen riskiä? Tähän voitaneen vastata: kuoletusrahaston varat on lainattu ulos, eikä lainoja voida sanoa irti. Ja uskomme todellakin, että tästä tulee etsiä arvoituksen ratkaisua.
Siis: jos vaatisimme, että maanviljelyä eli Hypoteekkiyhdistystä pitäisi auttaa kyseisellä 600 000 ruplan summalla, joka jäisi kuoletusrahastoon, niin vastattaisiin: tämä summa on jo lainattu pois. No hyvä on, jos maanviljely ja erityisesti pienempi viljelijä, talonpoika eikä omistajaherra, on säästänyt nämä rahat, niin siitä ei ole enempää sanomista. Mutta jos ne on annettu kaupalle tai teollisuudelle, eikä lainoja voida irtisanoa maatalouden eduksi, niin se on vain samaa vanhaa laulua: kauppaa ja tehtaita on valtion varoin tuettava, maatalous saa auttaa itse itseään. Olemme yhä sitä mieltä, että ainakin tällä hetkellä olisi toivottavaa, että ravinnon puutteeseen joutunut maanviljelijä saisi etusijan. Jos niin ei ole, niin havaitsemme, että Finl. Allm. Tidningin arvio ei kerro asian oikeaa tilaa. Ulkomailta otetun lainan ylijäävää osaa ei tarvita kotimaisen lainan korkoihin vaan siihen, että sillä tuetaan maamme muita elinkeinoja – ei maataloutta. Meidän ehdotustamme ei siis torjuttu siksi, että ulkomaisesta lainasta ei jäisi mitään yli, vaan siksi, että tämä ylijäämä on jo annettu lainaksi.
Sitä vastoin vastineen huomautus siitä, että olemme arvioineet ylijäämän liian suureksi, on oikea. Toivomme kuitenkin, että lainan haihtuminen ei nousisi 14 prosenttiin. Oletimme pääomanalennukseksi vain 6 prosenttia kuitenkin pelkästään esimerkinomaisesti. Voimme olettaa, että sen täytyy olla jonkin verran suurempi. Jotain valtion on kuitenkin nykyisellä kurssilla hyödyttävä lainan poismaksamisesta ja tämän tulisi vastata lainanantajan provisiota.
Mutta kuten viimeksi tästä asiasta kirjoitimme, on käynyt ilmi, että valtion puolelta on irtisanottu ainoastaan 4 prosentin obligaatiot korkoa korolle. Ulos annettuja Saimaa-seteleitä vastaavaa summaa, 1 100 000 ruplaa, ei siis heti tulla käyttämään. Ei nimittäin ole lainkaan selvää, että pankin avaaminen hopeanvaihdolle toisi Saimaa-setelit pois liikkeestä. Ja niin kauan kun Yhdyspankki tarjoaa talletuksesta 4 prosenttia vain sillä varauksella, että talletuksella on 30 päivän irtisanomisaika, niin maksuliikettä harjoittava yleisö tulee mieluummin pitämään Saimaa-setelinsä, koska niissä rahat ovat joka hetki käytettävissä ja kuitenkin ne nauttivat 3 3/5 prosentin korkoa. Emme siksi näe mitään, mikä estäisi antamasta Hypoteekkiyhdistykselle miljoonan ruplan tuen, etenkin jos osa kuoletusrahaston lainoista vähitellen peritään takaisin – niin että kotimaiselle lainalle kertyneiden korkojen maksu todella tapahtuu tämän myötä, ja katetaan tähän tarkoitukseen säästetyillä varoilla. Edellytämme silloin, että perittävät lainat ovat muiden kuin maanviljelijöiden käsissä.
Jätämme sikseen kysymyksen, olisiko turvallisuuden ja takaisinmaksun ajankohdan suhteen mahdollista lainata suoraan hätääkärsivien seutujen seurakunnille. Aika rientää ja kierrätys Hypoteekkiyhdistyksen kautta vie ehkä liikaa aikaa. Jos käy ilmi, että tilanomistajat eivät ilman julkista lainaa selviä seuraavaan satoon saakka, valtion on joka tapauksessa hankittava rahat. Eivätkä ne näytä olevan pieniä summia, mitä joka taholta pyydetään.
Vastineessa sanotaan, ettei valtio tulee jättämään mitään osuutta ulkomaisesta lainasta pankkiin vaan hopea hankitaan kiertoon siten, että kuoletusrahasto maksaa hopealla osan kotimaisesta lainasta. Mutta tämä ei voi tapahtua ennen kuin hopeanvaihto aloitetaan. Siksi voitaneen pitää selvänä, ettei mitään hopeaa anneta ulos 4 prosentin obligaatioilla. Melkoinen osa niistä lieneekin jo tullut sisään niitä maassamme liikkeelle lasketusta ulkomaisesta lainasta annettuja obligaatioita vastaan. Loppu tulee lunastettavaksi kun maan kauppiaat maksavat takaisin viljakauppaan saamansa ennakot, ja tämä maksaminen tapahtunee seteleillä. Siis juuri Saimaa-setelit tultaisiin lunastamaan hopealla. Mutta niiden pakottaminen pois liikkeestä näyttää jokseenkin turhalta, jolleivät ne omia aikojaan tule sieltä sisään. Jälkimmäinen tuskin on todennäköistä, etenkään nyt, kun neljän prosentin obligaatioiden sisään ottaminen tulisi pienentämään maassa kierrossa olevaa rahaa 2 miljoonalla ruplalla. Jos taas kuoletusrahasto voi saada täyden koron – tai edes viisi prosenttia vastaavasta uloslainatusta summasta samalla kun se antaa Saimaa-setelien pysyä liikkeessä, niin voitto on selkeä. Jos taas kuoletusrahasto pitää hopean käsissään siihen asti kun Saimaa-setelien lunastaminen tulee tapahtumaan, niin se häviää korkotappiona ainakin 9 prosenttia vuodessa.
Eikä näytä välttämättömältä, että kuoletusrahasto tarjoaisi hopeaa Saimaa-setelien haltijoille. Jos hopeanvaihto sitä vastoin jätetään pankille, niin sitä ei tule liikkeeseen enempää kuin mitä todella tarvitaan. Kuoletusrahasto pystyy seteleillä, jotka sillä siksi on hallussaan, tekemään täsmälleen samaa kuin hopeallakin. Ja jos pankki vain ei enää paina seteleitä saamaansa hopeaa vastaan, niin se voi koska tahansa antaa hopeaa ulos omia seteleitään vastaan. Tällä kierrolla on se etu, ettei kuoletusrahaston tarvitse pitää hopeaa valmiina ja maksaa siitä korkoa vaihdon alkamiseen saakka.
Sanotusta käy ilmi, että jos kotimaiselle lainalle kertyneet korot maksetaan siihen määrätyillä varoilla, joka on kuoletusrahastossa säästettynä, niin ulkomaisella lainalla saaduista rahoista jää suunnilleen 700 000 ruplaa käyttöön myöhemmin lainattavaksi sinne, mihin hallitus haluaa. Ja jos Saimaa-setelit voidaan pitää liikkeessä, joko koko ulos annetun 1 100 000 ruplan tai edes jonkin osan siitä edestä, niin vastaavan suuruinen summa ulkomaisesta lainasta voidaan myös käyttää samalla tavalla, tuottaen kuoletusrahastolle puhdasta voittoa.
Emme ota asiaa esille vain siksi, että haluamme yhä uudestaan itsepäisesti esittää ehdotuksemme. Teemme sen osoittaaksemme jonkin keinon hätääkärsivien läänien tilallisväestön tukemiseksi. Heille ei, niin kuin tilattomalle väestölle, riitä vain niukin naukin leivässä pysyminen. Heidän täytyy pystyä ruokkimaan myös työntekijänsä, ellei heidän maataloutensa sitten joudu useana vuonna kärsimään tämän vuoden ankeudesta.
