On varsin tavallista nähdä päivälehtien kuvailevan jonkin maan hallitusta ahnaaksi sudeksi, joka ei ajattele muuta kuin verojen ja valtiontulojen lisäämistä, kun taas ”köyhää kansaa” kuvataan lammaslaumaksi, joka tuon hallituksen rahanhimon tyydyttämiseksi kynitään ja nyhdetään paljaaksi ihoa myöten.

Mikä isänmaanystävä onkaan siis se, joka yhtyy tähän tapaan esittää vallitsevia olosuhteita, ja mikä kansan, tai oikeastaan kärsivän, sorretun ihmiskunnan ystävä onkaan se, joka vielä vahvistaa tätä kuvaa joillakin väreillä ja joka esittää veronmaksajien kurjuuden todella viiltävästi! Tällainen isänmaallisuus onkin silmiinpistävää, koska sitä yleensä osoittavat ihmiset, jotka itse eivät maksa mitään kruununveroja, tuskin edes henkirahoja, ja jotka siksi todellisesta epäitsekkyydestä pitävät ääntä vain ja ainoastaan kärsivän lähimmäisen puolesta. Epäitsekkyyttä lisää entisestään se, että he itse eivät suinkaan kuulu kärsiviin, vaan vaalivat näitä herkkiä tunteitaan samalla kun he jossain Kleinehilla voitelevat vatsakupuaan vuodenajan parhailla antimilla ja muutamalla lasilla clicquot´ta – parasta laatua tietenkin.

Mutta toisaalta samat isänmaanystävät vaativat itsepintaisesti, että hallituksen tulee perustaa kansakouluja, rakentaa rautateitä, pystyttää majakoita, nostaa opettajien palkkoja ja nimismiesten palkkoja, parantaa vankiloita, tukea teollisuutta myymällä tukkeja kruununmetsistä pilkkahintaan ja antamalla juuret sekä kannot ilmaiseksi sille joka vain haluaa ne ottaa jne. Kaikki tämä avokätisyys katettaisiin varmaankin herrojen henkirahoilla, jos hallitus vain noudattaisi jonkinlaista säästäväisyyttä – muualla, täsmentämättä missä.

Valtiontaloudessa on muuten aksiooma, että ensin määritellään menot ja lasketaan tulot niiden mukaan niin pitkälle kuin se on mahdollista. Jos tarpeet ovat niin suuret, että tavanomaiset tulolähteet eivät riitä niiden kattamiseen, on välttämättä etsittävä uusia. Jos ne ovat luonteeltaan tilapäisiä, voidaan tur­vautua myös valtionlainaan, joka kylläkin lisää menoja usein jopa kaksinker­taisiksi, mutta niiden kattamiseen tarvittavat tulot jakautuvat pitemmälle ajalle. Siksi sanotaankin, että tässä taloudenpidossa menetellään päinvastoin kuin yksityisessä taloudenpidossa, jossa menot voidaan määrätä tulojen mukaan.

Jokaisen valtion menoerän pitää nimittäin olla välttämätön, sellainen että sitä ei voida poistaa aiheuttamatta valtiolle vahinkoa. Ja jos se on tällainen, niin on varattava myös rahat sen maksamiseen. Jos valtiontaloudessa toimittaisiin toisin ja määrättäisiin menot tulojen mukaan, ei sen paremmin edellisten kuin jälkimmäistenkään määrälle olisi mitään normia.

Kaikki puheet maksujen alentamisesta on siis aloitettava osoittamalla, että valtiontulot tuottavat ylijäämää tai että jokin valtion pysyvä menoerä on tarpeeton. Jos näin ei tapahdu, pohdinnat maksujen alentamisesta jäävät tietenkin vain tyhjäksi puheeksi.

Voi toki käydä niin, että välilliset verot hyvinvoinnin kohoamisen tai joskus vain sattumanvaraisten, elinkeinoelämää ja kauppaa piristävien suhdanteiden vuoksi kohoavat arvioitua suuremmiksi, ja että valtion tulot näin muodostavat säästöjä. Silloin on arvioitava, jääkö tämä lisäys pysyväksi vai ei; vain edellisessä tapauksessa voidaan ottaa esille verojen alentaminen ilman että tämä asia liittyisi menoihin.

Kun välilliset verot, kuten tuontitulli tai tiettyjen tuotteiden myyntivero kohdistuu kulutukseen, niin tätä verotusmuotoa pidetään vähemmän pakottavana kuin tiettyjä välittömän veron muotoja, esimerkiksi kiinteistön verottamista, koska tämä useassa tapauksessa näyttää määräytyvän omaisuuden mukaan. Silloin voi olla syytä pienentää tai poistaa veroja, jotka jonkin tämäntyyppisen nimityksen vuoksi saavat sen leiman, että ne jakautuvat hyvin epätasaisesti verovelvollisten kesken.

Mutta tällaisessakin harvinaisen onnellisessa tilanteessa on syytä tarkoin harkita, koituuko tällainen verojen alentaminen maalle eduksi vai ei. Välillisen veron tuotto on aina epävarma. Voi sattua seikkoja, jotka enemmän tai vähemmän leikkaavat sitä. Tässä maassa on hiljattain nähty osuva esimerkki tästä, kun vuosina 1854–55 tullimaksut alenivat yhteensä noin 1 600 000 rup­lalla ja valtiontulot vähenivät näin 800 000 ruplalla vuodessa. Onneksi edellisinä vuosina oli jäänyt säästöä, joka osittain kattoi tämän vajauksen. Mutta jos tämän säästön johdosta olisi ennen sotaa alennettu välittömiä veroja, olisi aiheutettu luonnollisesti suurempi vajaus kuin minkä sotakustannukset joka tapauksessa aiheuttivat ja joka oli katettava lainalla. Ainoa keino tämän vajauksen täyttämiseksi olisi silloin ollut lisälaina tai välittömään verotukseen palaaminen. Mutta tämä ei olekaan enää yhtä helppoa kuin sen poistaminen. Sellainen rasitus, johon ei ole totuttu, on ahdistavaa. Maksujen alentamisen säästämät rahat menevät yksityisen taloudessa johonkin hänen käyttötarkoitukseensa. Jos hänelle määrätäänkin uusia maksuja, niin tästä käyttötarkoituksesta on luovuttava tai hänen on rajoitettava omia menojaan. Mutta juuri sellainen rajoittaminen on vaikea kestää.

Voi kuitenkin sattua, että välillinen vero joko sen määrittämisessä alun perin sattuneen virheen vuoksi tai jälkeenpäin muuttuneiden olosuhteiden vuoksi jakautuu niin epätasaisesti ja on siksi niin raskas, että se on joka tapauksessa jaettava toisella tavalla tai korvattava uudella verolla. Jälkimmäisessä tapauksessa voi olla erilaisia mielipiteitä siitä, tapahtuuko tämä korvaaminen määräämällä jokin uusi, paremmin jakautuva vero vai lisäämällä välillistä verotusta. Ongelman ratkaisu voi toki riippua niistä välillisen ja välittömän veron erityisistä muodoista, joiden keskinäisestä paremmuudesta tapauksessa on kysymys. Luulisimme kuitenkin, että useimmissa tapauksissa hyvän valtiontalouden mukaista ei ole vanhastaan olemassa olevan välittömän veron korvaaminen jollain välillisellä verolla vaan mieluummin uudella, varallisuuden mukaan paremmin jakautuvalla välittömällä verolla.

Eräs perustelu tämän kannan puolesta, edellä esitettyjen lisäksi, on siinä, että välillisen veron kohdalla on aina yhtä epävarmaa arvioida, kenen tai minkä yhteiskuntaluokan osalle se lankeaa, kuin on mahdotonta määritellä, milloin se on liian korkea ja rasittava ja milloin ei. Sellaiset välilliset verot kuin esimerkiksi karttamerkkimaksu jakautuvat täysin sattumanvaraisesti ja voivat osua köyhän kohdalle, ei rikkaan. Kulutusverot taas ovat yleensä varsin merkityksettömiä, jolleivät ne kohdistu kansan suuren joukon kulutukseen. Kun esimerkiksi kahvista ja sokerista on tullut jokapäiväisiä tarveaineita, niiden tullin maksavat suurelta osin kaupungin ja maaseudun päivätyöläiset. Ei kannata puhua siitä, pitäisikö köyhällä olla varaa tällaisiin tuotteisiin vai ei. Niitä kulutetaan myös Suomessa joka mökissä, ja siksi jokaisen mökin asukkaat osallistuvat myös tämän veron suorittamiseen. Edes niiden kulutuksen välinen ero esimerkiksi talollisen ja torpparin talouden välillä ei liene yleensä kovin suuri. Ja kuten sanottua: vain silloin, kun kulutus on laajaa, tällainen kulutusvero voi tuottaa jotain, joka kannattaa ottaa laskelmissa huomioon. Välitöntä tuloveroa voidaan sitä vastoin kohdentaa varallisuuden mukaan.

Emme lähde lainkaan tutkimaan, voitaisiinko Suomen valtion juoksevista menoista löytää jonkinlaisia säästöjä, koska se ei kuulu tämän kirjoituksen tarkoitukseen. Voimme pitää ilman muuta selvänä, ettei ole mahdollisuutta niin tuntuviin säästöihin, että niiden perusteella veronalennukset voisivat tulla kysymykseen. Voidaan ehkä löytää parikymmentä palkkamenoa, joista voitaisiin tinkiä, mutta sitä vastoin löytyy satoja, joita pitäisi korottaa, esimerkiksi koulunopettajien, piirilääkärien, maanmittarien, nimismiesten ja monien muiden palkat. Kadettikoulua voidaan pitää ainakin nykyisessä laajuudessaan tarpeettomana, mutta sitä vastoin tarvitaan normaalikoulua, kansakoulunopettajaseminaareja ja kansakouluja, jotka tarvitsevat moninkertaisesti sen, mitä kadettikoulu tulee valtiolle maksamaan – puhumattakaan teknologisesta instituutista, jolla on niin paljon innostuneita puolestapuhujia, vaikka me emme siihen joukkoon kuulukaan. Menojen kohdentamista eri tavoin voidaan siis toivoa siellä ja täällä, mutta säästökeinoja lienee vaikea löytää.

Ja jos valtion menoissa ei voida säästää, vaan päinvastoin tarvitaan välttämättä uusia, merkittäviä menoeriä esimerkiksi kansakoulujen ja liikenneyhteyksien vuoksi, niin miten voimme silloin puhua veronalennuksista?

Olisikin maailman merkillisin asia, että kun valtion välittömiä veroja ei ole 50 vuoden aikana korotettu, niin ensimmäisten valtiopäivien ensimmäinen sana olisi vaatimus näiden verojen alentamisesta! Ei pidä myöskään unohtaa, että saman aikana ei ole ollut lainkaan suostuntaveroja, ja että ruotusotaväen kulut ovat hävinneet pelkäksi vakanssimaksuksi, joka tuskin vastaa ruoduille luovutettujen sotilastorppien korkoa. Tiedämme hyvin, että vaikkei kielletäkään sitä kiistatonta tosiseikkaa, että maanomistaja maksaa täsmälleen yhtä monta kappaa viljaa nyt kuin 50 vuotta sitten, niin silti on väitetty, että rahakorko on rahanmuutosten seurauksena noussut. Sellaista voisi tapahtua, jos rahan paino ja arvo paranisivat, ei silloin, kun paperirahan arvo laskee. Vuoden 1809 säädyt muuttivat, kuten tunnettua, veron riikintaalarimääräisestä hopearuplamääräiseksi – hyvin tarkasti, ja siinä se on pysynyt. On eri asia, että yleisesti ottaen kaikki maassa häviävät paperirahan arvon laskiessa. Mutta harvoin kai tapahtuu, että maksaja todella vastaanottaa setelin, jolla vero maksetaan, korkeammasta hinnasta kuin mikä sillä on kruununveronkannossa. Silloin, kun Ruotsin raha liikkui ja kelpasi maassamme, mutta verot piti maksaa ruplissa, verovelvollinen sai maksaa enemmän – ei kuitenkaan kruunulle, vaan sille, jolta hän vaihtoi itselleen ruplanseteleitä. Voi myös olla, että pankkiassignaateilla maksettaessa maksu asetettiin korkeammaksi kuin mitä todellinen vaihtokurssi olisi edellyttänyt. Emme kykene sanomaan tästä enempää. Mutta tiedämme, että eräässä vaiheessa se oli alhaisempi. Nyt kun rupla on ainoa rahayksikkö, valtio jokaisen saamamiehen tavoin on setelirahan laskiessa itse asiassa saanut vähemmän valuuttaa kuin mitä sen saamiset ovat; verovelvollinen on voinut maksaa hopearuplan edestä sellaisenaan seteliruplalla. Maksun nouseminen markkinahintojen kohoamisen myötä on taas eri asia. Jos vero perustuu tähän, niin se on tulojen verottamista, eivätkä markkinahinnat voi keskimääräisesti ottaen lisätä verojen suhteellista osuutta tuloista. Vaihtelut tuovat sitä paitsi veronmaksajalle sen helpotuksen, että korkean markkinahinnan aikana hän voi maksaa luonnossa, viljana, matalan hinnan aikana taas rahalla. Valtiovalta häviää tietysti kummassakin tapauksessa.

Se, että muut maahan kohdistuvat rasitukset ovat kasvaneet, on sitä vastoin kiistatta totta. Tähän kuuluvat kaikki savukohtaisesti määräytyvät rasitukset, jotka kasvavat sen mukaan mitä enemmän maata jaetaan. Samoin maanteiden ylläpito sekä kyytilaitos, joiden kasvu tosin lisää maaseudun yleistä hyvinvointia, mutta niistä koituvat kustannukset tulevat usein jo aiemmin. On sitä paitsi sattumanvaraista, että jotkut paikkakunnat ovat tiettyjen kaupunkien välisiä väliasemia, tai vaikkapa vain tehtaiden, ruukkien, sahojen ja satamien väliasemia, joiden kautta kulkee enemmän liikennettä, ja teiden ylläpidosta sekä kyydityksistä koituvat rasitukset kasvavat.

Nämä rasitukset eivät kasva missään selkeässä suhteessa tuloihin. Niiden poistaminen tai lievittäminen on meidän mielestämme otettava puheeksi ensimmäisenä.

Muutettakoon siis valtionveroksi kaikki sellainen, joka todella kuuluu valtiovallan kustannettavaksi, kuten tuomarien ja muiden virkamiesten palkat. He eivät ole kuntien vaan valtion palvelijoita, ja tähän lasketaan myös silta- ja jahtivoudit. Maanomistaja ei vapaudu heidän palkkaamisestaan, vaikka vero hetkellisesti poistettaisiin kokonaan, sillä kaiken veron tulee tässä maassa kohdistua ensi sijassa maatalouteen. Mutta myös muiden on osallistuttava näihin maksuihin, ja tuloveron muodossa se on helpointa myös maatalouden kannalta.

Näihin rasituksiin emme lue papiston palkkausta. Se on ja sen tulee olla seurakunnan oma asia. Vain siltä pohjalta, että meillä on valtiokirkko, voitaisiin vaatia pappien palkan maksamista valtion kassasta. Mutta aika kulkee kohti kaikkien valtiokirkkojen katoamista. Ja tällainen palkkaustapa asettaisi uusia esteitä uskonnonvapauden tielle. Sopimaton tilanne, että pappi itse kerää oman palkkansa, voidaan korjata myös toisella tavalla, jos ne nimittäin kannetaan ja maksetaan kirkonkassan kautta.

Maanteiden ylläpitokustannuksiin on vaikea löytää mitään muuta helpotusta kuin rautateiden ja kanavien rakentaminen. Ainakaan kukaan ei näytä ensimmäisille valtiopäiville tehneen siitä mitään ehdotusta.

Onkin helpompaa tehdä jotain kyyditysrasituksen lievittämiseksi. Postilaitoksen on voitava perustaa diligenssiliikenne tietyille teille, luonnollisesti kuntien kustannuksella. Muutoin kyytitaksan korottaminen on kohtuullista, ja sen määrääminen eri tavoin eri teille, vilkkaammin liikennöidyille teille korkeampi maksu niin että saadaan urakan ottajia. Samoin on kohtuullista muuttaa voimassa olevaa määräystä yhden virstan matkasta tuntia kohti. Missään muualla Euroopassa ei nykyään matkusteta hevosella yhtä nopeasti yhtä mitätöntä korvausta vastaan.

Mutta ehdotus vakituisen maaveron poistamisesta ensimmäisillä valtiopäivillä on yleisen mielipiteen harhaanjohtamista ja jos tällainen ehdotus säädyissä hyväksyttäisiin, se tekisi kaikki valtiotaloudelliset saavutukset valtiopäivillä mahdottomiksi.

Sillä ensinnäkin hallitus ei sellaiseen ehdotukseen suostu. Sellainen olisi myös sen puolelta erittäin epäviisasta, siis erittäin epäisänmaallista.

Sama ehdotus on aiemmin nähty esitettävän sen ainoassa rationaalisessa muodossa, niin että maanomistaja saisi lunastaa veronsa muuttamalla sen pääomaksi. Mutta myös tällainen ehdotus päätyy mahdottomuuteen ja ajattelemattomuuteen. Sellainen lunastus, veron määrän ylittävä vuotuinen maksu, olisi mahdoton maanomistajien suurelle enemmistölle ja juuri niille, joita veron epätasaisuuden vuoksi verotetaan kovimmin. Pääoman tallettaminen ja koronmaksu sille olisi valtion puolelta sekä turhaa että epäviisasta. Sen käyttäminen taas tekisi välttämättömäksi asettaa uusia veroja.

Mutta nyt ehdotetaan, että vero tulee poistaa ilman muuta, ja korvaus otetaan suuresta rahanlähteestä, viinavirrasta.

Nykyinen maanomistaja, joka tietenkään ei ole maksanut sitä osaa omaisuuden arvosta, jolle vero muodostaa koron, saisi tämän osan lahjana viinanjuojalta. Ja kun viina lakkaa olemasta veron korvaus valtiolle, niin saman maanomistajan seuraaja, joka on maksanut hänelle hinnan myös lahjoitetusta osasta, joutuu ottamaan tämän veron kontolleen. Edellinen säästää koron siitä kauppasumman osasta, jota hän ei ole maksanut, tai jos niin halutaan, tilan kiinnitysvelasta, jälkimmäinen saa uuden veron myötä maksaa korkoa samasta osuudesta, vaikka hän on sen selvällä rahalla maksanut, tai kiinnitysvelasta, jota ei enää ole, koska kruunu on antanut mainitun edeltäjän kantaa maksun sen edestä – ja laittaa sen taskuunsa. Tätä nyt ehdotetaan.

Ja kun viinaverosta, joka saattaa nousta 1 ½ miljoonaan ruplaan, vähennetään maaveron tuotto, joka nyt puheena olevan ehdotustehtailun mukaan on 714 000 ruplaa, nykyisen viinavuokran korvauksena 160 000 sekä sen myötä syntyvän valvontamaksun 40 000 samoin kuin uuden tuotannon valvontakustannukset, 5 % eli 75 000 ruplaa, niin jäljelle jää suunnilleen puoli miljoonaa ruplaa kansakouluihin ja seminaareihin, rautateihin ja kanaaleihin, soiden kuivatuksiin, majakoihin ja rikoslain uudistuksen synnyttämiin sellivankiloihin. Olisipa se viisasta taloudenpitoa rikkauksien kanssa!

Mutta jos kansakoulujen, rautateiden ja sellivankiloiden määrä jäisikin hieman vähäisemmäksi, niin mitä etuja luvataankaan sen tilalle. Kaikista maan itsenäisistä talonpojista tulisi ”farmareita”, siis lampuoteja – aivan kuin Englannissa. Moni suomalainen tosin itsepäisyyttään arvelisi, että meillä on jo aiemmin täällä ollut tarpeeksi verotonta maata ja farmareita – nimittäin rälssimaata ja rälssitalonpoikia. Hän ihmettelisi, miksi jotkut haluavat, että valtio auttaisi tällaisia jo valmiita farmareita Viipurin läänissä ostamaan verotonta maata ja muuttumaan farmareista yksinkertaisesti verotalonpojiksi. Mutta mitäpä apua tällaisesta ihmettelystä olisi. Sanottakoon hyvästit kaikelle tavalliselle ihmisjärjelle ja ihmeteltäköön ehdotuksen viisautta, jota ei ole tarkoitettu käsitettäväksi. Nyt sanotaan, että talonpojat tyhmyyttään maksavat maasta enemmän kuin sen arvo on. Mutta kun se verovähennysten myötä tulee kalliimmaksi, heidän rahansa eivät enää riittäisi näin yksinkertaisiin kauppoihin. Kuka silloin ostaa maata, siitä ei ole kerrottu mitään. Mutta nykyisistä talonpojista tulisi noiden suurten tuntemattomien ”farmareita”. Miksi he lähtisivät maaltaan sen jälkeen kun he ovat saaneet sen verovapaaksi, sitä ei myöskään ole selvitetty. Talonpoika, joka vapautetaan 10, 15 tai 20 ruplan vuotuisesta verosta, kerää tällä tavoin pääoman, joka tekee hänen maanviljelyksestään englantilaisen kaltaista – tästä näköalasta vaietaan – mutta tämän täytyy myös kuulua suureen uudistukseen.

Muutoin verovapaus helpottaisi maan pilkkomista, sen tietää ja tunnustaa jokainen. Mutta jokainen tietää myös, että sillä tavoin ei synny englantilaisia farmeja, vaan pikemmin ranskalaista lapioviljelyä. Toive irtaimen väestön lukumäärän pienentämisestä ja siitä, että mahdollisimman moni saisi pienen palan maata, saa järkevät ihmiset tässä maassa äänestämään kaiken sen puolesta, mikä helpottaisi maan jakamista ja pilkkomista. Epäilemättä tulee sekin aika, jolloin suuret pääomat eivät löydä sijaansa enemmän voittoa tuottavasta tehdasteollisuudesta vaan suuntautuvat maatalouteen yhdistääkseen pienet palstat uudelleen. Mutta tämä aika ei vielä ole koittanut edes Euroopan rikkaimmissa maissa, ja Suomessa se koittaa ehkä vasta vuosisatojen kuluttua. Sillä kapitalistin omistama teollisuus merkitsee köyhyyttä työläiselle.

Tässä saattaa olla paikallaan myöntää, että moni talollisen poika tai talollisen renki todellakin ostaa pienen tilan niin kalliisti, ettei hän aluksi juurikaan saa korkoa ostohinnalle. Mutta tämä ei estä häntä saavuttamasta hyvinvointia. Hänen oma työnsä ruokkii hänet ja siinä on hänelle hyvinvointia tarpeeksi, koska sitä maustaa tietoisuus, että hän on oma herransa samoin kuin tyydytys siitä, että hän voi kuitenkin omistaa kappaleen isänmaan multaa, mikä jokaiselle ylevälle mielelle on niin arvokas asia. Omaan laskuun tehtävää työtä tehdään tavallisesti myös ahkerammin kuin vieraalle työskenneltäessä. Siksi hän ansaitsee työllään enemmän kuin palkkatyöntekijä. Jos tämä työpalkan ero lasketaan pääoman koroksi, niin tämä ei ole kuollutta. Ja yleensä tämä ylijäämä viljelysten kasvun muodossa lisää omaisuuden arvoa ja tuottoa niin että työ tulee koko ajan kannattavammaksi ja hyvinvointi näkyvämmäksi.

Pysyvän maaveron edellä mainittu seuraus, että se vaikeuttaa tilanjakoja ja maan pilkkomista, on todellakin sen suurin haitta, jos oletamme, että se on jakautunut tasaisesti. Mutta koska jälkimmäinen seikka ei pidä paikkaansa, niin siinä on vielä suurempi epäkohta. Jos maaveroa sitä vastoin tarkastellaan tuloverona maan koko nettotuotosta, niin sen prosentuaalinen osuus tästä ei todellakaan ole korkea. Kaikkein huono-osaisimpien tilojen tuotosta esitetyissä laskelmissa otetaan näköjään huomioon vain viljan, heinän ja olkien ym. arvo. Mutta rakennuksia, lämpöä ja valoa ei oteta lainkaan huomioon, eikä myöskään viljalle, heinälle ja oljille lasketa sitä arvoa mikä niillä on kun ne muuttuvat maidoksi, voiksi ja lihaksi, villaksi ja nahoiksi. Mutta tiedämme, että suomalainen talonpoika ei vain ruoki itseään, vaan myös vaatettaa itsensä oman tilansa tuotteilla, ja hänen sekä hänen perheensä asusteet myös valmistetaan enimmäkseen kotona, jolloin myös tämän työn palkka tulee maasta. Sama koskee suurta osaa hänen taloustavaroistaan.

Maatalouden kokonaistuoton arviointi on vaikeaa. Ruotsissa katsotaan, että 5/10 000 maaomaisuuden pääoma-arvosta vastaa yhtä prosenttia nettotuotosta. Tämä lasketaan silloin vain viideksi prosentiksi pääoman arvosta, ja tämä lienee alhaisin mahdollinen arvio. Maanomistajan oma työpalkka ei voi sisältyä siihen.

Meidän maamme mitattu ja verolle pantu maa käsittää noin 20 000 manttaalia. Jos yhden manttaalin pääoma-arvo lasketaan keskimäärin 8 000 ruplaksi, kokonaisarvo on 160 miljoonaa. Viiden prosentin nettotuotto olisi 8 miljoonaa. Mutta yleiseen valtionkassaan kertyvä maavero (sotilasrahastoon maksettavaa veroa ei siis ole laskettu mukaan) oli vuonna 1859 494 938 ruplaa. Tämä tekee likipitäen 6 prosenttia nettotulosta. Tällainen verotus ei olisi liiallista edes puhtaana tuloverona. Mutta kun otetaan huomioon, ettei tämänhetkinen maanomistaja ole maksanut maasta vastaavaa pääoma-arvon osuutta, verotuksen merkitys vähenee entisestään.

On nimittäin huomattava, että kun Ruotsissa suostuntaa määriteltäessä arvioidaan nettotuloksi 5 prosenttia pääoman arvosta, niin kaikki maahan kohdistuvat rasitukset on jo laskettu mukaan. Suomen oletettuun pääoma-arvoon tulee siis lisätä lähes 10 miljoonaa, mikä vastaa kruunun osuutta, jota ostaja ei ole maksanut. Näin ollen maaomistaja saa siis itse asiassa arvioidun 8 miljoonan nettotuoton täysin ilman rasitteita.

Mutta 5 prosenttia netto olisi itse asiassa kohtuuttomuus, jos siihen pitäisi laskea mukaan maanomistajan työpalkka. 15 prosenttiakin on silloin liian pieni arvio ja nykyinen maavero tekee siis alle 2 prosenttia nettotulosta.

Meidän ei tarvitse muistuttaa uudelleen, ettemme tällä halua todistaa sitä, että maahan kohdistuu runsaasti rasituksia. Mutta se tästä käy ilmi, että välitön maavero ei ole valtiovallan kannalta merkityksellinen, eikä tämä siksi ole se taakka, joka ensimmäisenä pitäisi ottaa pois.

Mutta sen myönnämme, että se on epätasaisesti jakautunut ja että se tuottaa hankaluuksia maan jakamiseen ja pilkkomiseen.

Muutettakoon sen tähden pysyväksi tuloveroksi, joka arvioidaan tietyksi prosentiksi pääoman arvosta, nimittäin siitä arvosta, joka tilalla on ollut perittäessä, ostettaessa ja pankkilainaa, hypoteekkilainaa ym. arvioitaessa, kaikki tämä tietenkin suostuntana, jonka taksoituskomiteat ym. ovat arvioineet. Vero tulee tällöin säilymään, mutta niin tasaisesti jakautuneena kuin mahdollista ja maata voidaan jakaa vapaasti, koska erillisiä osia tullaan verottamaan oman taksoituksensa mukaan. Vero ei näin muodostu suuremmaksi kuin mitä sen kaikessa verotuksessa tulee olla.

Valtio tulisi ajan mittaan epäilemättä hyötymään tällaisesta verotuksen muutoksesta, sillä maan pääoma-arvo tulisi vähitellen nousemaan. Myös nyt verotus kuitenkin kohoaa markkinahintojen myötä. Mutta säädyt voivat kompensoida tämän korotuksen maahan myöhemmin kohdistettavassa suostunnassa.

Tämä on kuitenkin niin tärkeä asia, että tarvitaan paljon tutkimusta ja paljon aikaa, ennen kuin verovelvolliset voivat muodostaa siitä itselleen minkäänlaista käsitystä, eikä sitä niin ollen voida nostaa esille ensimmäisillä valtiopäivillä. Tällainen veronmuutos ei voi tapahtua ilman, että se verojen määrä, josta liikaa rasitetut tilat vapautetaan, siirtyy kevyemmin verotetuille. Mutta tästä tulee miltei ylittämätön este. Siksi voi olla välttämätöntä, että tämä erotus nykyisen veron ja pääoma-arvolle määrätyn prosentin välillä häivytetään kokonaan määräämällä kaikille tiloille tietty vähimmäisarvo ja että veron kokonaismäärää tällä tavoin tehokkaasti alennetaan.

Sen sijaan että nyt poistettaisiin mainittu maaveron summa ja siihen liittyvät maksut aina 714 000 ruplaan saakka, olisi meidän mielestämme paljon parempi ratkaisu aloittaa muiden, paljon epätasaisemmin kohdistuvien rasitusten keventämisellä. Valtiovalta saisi silloin korvauksen vähemmän epävarmalla tavalla kuin viinaverolla, nimittäin kohtuullisella, nyt verovapaaseen maahan, muihin elinkeinoihin ja rahapääomaan kohdistuvalla tuloverolla.

Silloin myös viinaverosta jäisi jotain muihinkin maan hyvinvointia ja erityisesti maanviljelyn edistämistä palveleviin tarkoituksiin kuin jo mainittuihin.

Olisi nimittäin toivottavaa, että säädyt torjuisivat ehdotuksen kuntien oikeudesta verottaa viinan myyntiä sekä vähittäismyyntiä. Sitä vastoin olisi yhtä kohtuullista kuin järkevääkin, että osa viinaverosta luovutettaisiin kunnille, tai paremminkin lääneille. Vähittäismyyntiä ei pitäisi maaseudulla sallia lainkaan ja kaupungissa vain ankarin rajoituksin. Jokaisen maaseurakunnan pitäisi sen sijaan saada vapaasti päättää myynnin sallimisesta tai kieltämisestä, mutta ilman myynnin verottamista. Lääneille lankeava osa viinaverosta jakautuisi niiden väkiluvun mukaan ja siitä voisi päättää esimerkiksi kihlakunnan valitsemien edustajien kokous niin että tietty osuus käytettäisiin aina läänin maanviljelyn parantamiseen. Tämä voi tapahtua tukemalla maanviljelyskouluja, mallitiloja, näyttelyitä, palkintoja ym. Läänin talousseura voi toimia tässä välineenä. Uskomme, että tällä tavoin syntyisi varmemmin jotain Englannin farmareita muistuttavaa, mutta itsenäisen omistajan etusijaa näihin nähden korostavaa, kuin välittömän maaveron poistamisen kautta.

Emme olisi paljoakaan puuttuneet ehdotukseen maaveron täydellisestä poistamisesta, ellei sen turmiollinen tarkoitus olisi niin ilmeinen. Onhan täysin varmaa, ettei hallitus suostuisi vaihtamaan sitä viinaveroon. Mutta jos talonpoikaissääty saadaan esittämään tämä vaatimus – johon se on helppo suostutella – niin viinavero tulee mahdottomaksi. Ehkä juuri tätä halutaankin. Siinä porukassa näyttää taustalla piilevän monia muita vaatimuksia – nimittäin takeita varojen käytöstä – mikä tarkoittaa: ministerihallitusta ja ministerivastuuta. Lupaus, että kaikki myönnetyt varat tulisi asettaa valtiopäivien valvontaan ja että hallituksen tulisi osoittaa käyttävänsä niitä valtiopäivien päätösten mukaisesti, ei näytä olevan tarpeeksi.

Se, että tarkoituksena on viinaveron tekeminen mahdottomaksi, näkyy myös siitä, että tuleva tehdasvalmistus arvioidaan 7 miljoonaksi kannuksi! – Jokainen omastatunnostaan tarkka ihminen toivoo, että tehdaspolton myötä kulutus pienenisi ainakin puoleen nykyisestä, kuten Ruotsissa on tapahtunut. Jos myyntiä ja vähittäismyyntiä ei, kuten siellä, rohkaista tekemällä siitä kuntien tulolähdettä, tällainen tulos saavutetaan sitä varmemmin. Jollei tällaiseen tulokseen uskota, mikään sääty tuskin suostuu koko tehdasvalmistukseen.

Jos siis oletamme valmistusmääräksi 3–4 miljoonaa kannua, niin siinä on kylliksi. Monet vaativat tällaisen tuloksen varmistamista sillä, että säädetään tietty valmistusmäärä, jota ei saa ylittää. Tämä olisi kuitenkin vaarallista, koska se nostaisi tavaran hintaa niin, että salakuljetuksen ja salapolton tuottama hyöty tekisi niiden estämisen mahdottomaksi.

Tästä mainitusta syystä myös liian korkea vero on haitallinen. On epävarmaa, voidaanko veroksi määrätä 50 kopeekkaa kannulta, vai onko 40 kopeekkaa korkein mahdollinen vero. Mitä enemmän myyntiä vaikeutetaan, siis mitä vähemmän sitä toisin sanoen kannustetaan, ja mitä enemmän kulutus tämän seurauksena laskee, sitä alemmaksi vero voidaan asettaa. Voimme pitää varmana, että suuri joukko seurakuntia käyttäisi hyväkseen lupaa ja kieltäisi kaiken myynnin omalla alueellaan.

Siksi on hyvin perusteltua, ettei viinaveron tulevaa tuottoa arvioida korkeammaksi kuin 1 ½ miljoonaksi ruplaksi. Jos tuotoksi lasketaan 3 ½ miljoonaa, niin se tarkoittaa, että odotetaan valtion saavan viinaverosta yhtä suuret tai jopa hieman suuremmat tuotot kuin Ruotsissa. Jo tämä osoittaa, että arvio on – arvio.

Jos tarkoitus on, että muutetaan maavero suostunnaksi ja siirretään budjetista määrääminen, sikäli kuin se perustuu tähän, hallitukselta säädyille, niin on yksinkertaisuutta luulotella, ettei hallituksella olisi ymmärrystä huomata tällaista. Suostuntaehdotus sisältää, ettei hallituksella ole mitään sitä vastaan, että budjetista päättäminen vähitellen siirretään säädyille, Mutta emme usko, että näin tapahtuu ensimmäisillä valtiopäivillä, emmekä myöskään ole sitä mieltä, että niin pitäisi tapahtua. Tämä voi tapahtua ainoastaan niin kuin nyt tulee käymään, että hallitus antaa säätyjen määrätä budjetista tiettyjen määrättyjen tarkoitusten kuten kansakoulujen, rautateiden ym. osalta. Ja kun täsmällinen selvitys valtiontuloista ja menoista tulee julkisuuteen, ja suostunta pyydetään säädyiltä, niin on selvää että hallitus valmistautuu ottamaan vastaan kritiikkiä budjetista kokonaisuutena – eli hallitus on halunnut tämän asian kuuluvan säädyille. Tämä ei riitä kaikiksi ajoiksi, mutta pidämme monestakin syystä viisaana, ettei ensimmäisillä valtiopäivillä pyydetä enempää. Jo näillä valtiopäivillä on tärkeintä, ettei valtiontaloutta tulevaisuudessa hoideta ilman säätyjen koolle kutsuntaa ja suostunnan uusimista. Tämä tulee olemaan ensimmäisten valtiopäivien suuri saavutus. Olisi tuhoisaa, jos se ymmärtämättömyyttään tai pahantahtoisuuttaan tuhottaisiin tekemällä viinavero mahdottomaksi. Jokaisen oikeamielisen suomalaisen velvollisuus on koettaa estää tällainen tulos.

J. V. S