Lukijaa ehkä hämmentävä otsikko saa selityksensä alempana.

Kun saimme tässä numerossa julkaistut säkeet Nervanderin kuolinpäivänä1, ensimmäisenä tunteena niitä lukiessamme oli luonnollisesti henkiin herännyt suru ja kaipaus. Siihen sekoittuivat mietteet siitä, miten vähän jopa lahjakkaimman yksilön elämällä ja pyrinnöillä on merkitystä siellä, minne Kaitselmus on sijoittanut hänen kehtonsa ja hautansa ja niiden väliin viitoittanut lyhyen uran maankamaralla, joka vielä kuuluu erämaahan, ja kansassa, jolle hengen työ on vielä lapsen heikkoa yritystä nousta omille jaloilleen, missä yleinen henki, jonka pitäisi kohottaa yksilö ja vahvistaa hänen voimiaan, on yhtä vähäistä kuin vastaanottavaisuus hänen ponnistelujensa hedelmille on heikkoa.

On katkeraa ajatella, miten vähän Suomi tuntee niin äärettömän lahjakasta poikaansa kuin Nervander oli. Otat esiin hänen ”Teoksensa”, ”julkaistu muistoksi maanmiehille”, luet niitä sivu sivulta, lehti lehdeltä ja ajattelet: eikö tässä ole jokaiselle sivistyneelle ihmiselle kylliksi aihetta miettimiseen ja korkeampaan nautintoon? Eikö tässä elä ja liiku henki, jota niin vähäisen kansan kuin Suomen kansan pitäisi arvostaa onnena saada lukea omakseen? Ja kustantaja vastaa näihin kysymyksiin: painos on myymättä, joutotavarana makasiineissa. Kysyt itseltäsi: Missä ovat Nervanderin jälkeensä jättämät laskelmat, jotka osoittavat hänen määrittäneen nerokkaasti auringon liikkeen akselinsa ympäri ja sen säteilyn? Eikö Suomella ole yhtään nuorta miestä, joka pitäisi riittävänä kunniana saattaa päätökseen nämä niin erinomaisen maanmiehen työt, jolla olisi kylliksi pieteettiä pitää sellaista velvollisuutena isänmaataan ja liian varhain poismenneen muistoa kohtaan? Hiljaisuus vastaa näihin kysymyksiin; siitä ei erotu edes Nervanderin nimi hänen henkilökohtaisten ystäviensä piirin ulkopuolelta.

On kai ihmisen yleinen osa elää, tulla haudatuksi ja unohdetuksi. Mutta jokaiselle kansalle tuottaa hyötyä, jos se ottaa vaarin muutaman vainajansa muistosta. Sopii toivoa, että myös Nervanderin muistolle tulee aikansa.

Mutta kyseiset Cygnaeuksen säkeet herättävät myös toisia tunteita ja ajatuksia. Ne korostavat liikaa, aivan liikaa maailman, varsinkin nykyisen ajan, vihamielisyyttä, herjaushalua ym. Runoilijalla voi olla hetkensä, jolloin hän näkee asiat mustina; me emme halua siitä tinkiä. Mutta on kyllä silmiinpistävää, että juuri runoilijan omat kokemukset ovat saaneet hänet puhkeamaan valitukseen. Varmaa on ainakin, että sellaisena sitä pitävät ne, jotka kaikenlaisin iskuin ovat koettaneet paitsi väheksyä hänen kirjallisia ansioitaan myös tehdä hänen julkisen luontonsa ja esiintymisensä epäilyttäväksi. Sitä emme halua sietää. Sillä tässä maassa on piiri miehiä, joiden kaikkien kirjalliset pyrinnöt ovat pian päätöksessään, joille piirin yhden jäsenen sellainen alistuvaisuus on solidaarista – solidaarista heille, jotka ovat vielä elossa, ja heille, jotka ovat jo menneet manan majoille.

Voisi kai sanoa, että Cygnaeus ja hänen kanssaan muut, joiden parhaat pyrinnöt ovat jo avoinna oman ajan ja tulevaisuuden tuomiolle, voisivat kaikessa rauhassa jättää väheksyvät ja mustaavat hyökkäykset omaan arvoonsa. Sillä vaikka jokin herjaus aina tarttuu kunniallisimpaankin nimeen, se kuitenkin vaikenee itsestään kun herjattu ei enää ole kenenkään tiellä eikä tulevaisuus saa tietää sen olleen olemassakaan. Mutta on tapauksia, ja käsillä oleva on yksi niistä, joissa se mikä koskee jotakin henkilöä, koskee myös yleisöä. Sillä nämä samat kynät – henkilöiksi voimme tuskin niitä kutsua – jotka ovat ottaneet asiakseen herjata henkilöitä, ovat myös hyväntahtoisesti ryhtyneet edustamaan nuorta Suomea, ja tekevät sen vieraassa maassa. Se mitä Suomessa on päästy saman sukuisista hanhensulista näkemään on aivan mitätöntä. Mutta Ruotsista ne ovat löytäneet vapaan kentän jaloille ponnisteluilleen, emmekä aio antaa niiden rauhassa jatkaa anastamaansa edustusta. He saavat kokea muutakin kuin valitusta, ja heille koituu se kunnia etteivät he jää hiljaisuuden halveksimiksi, koska heillä on ollut rohkeutta haluta olla jotain isänmaalleen.

Näemme mielihyvin noiden nuorten pyrkivän eteenpäin. Onhan luonnollistakin, että nuorista todella eteenpäin pyrkivät saavat monissa kohdin huomata mielipiteensä joutuneen ristiriitaan vanhojen kanssa, ja että he vähitellen anastavat itselleen sen puheoikeuden, joka tulevaisuudelle kuuluu. Mutta tämä tulevaisuuden puheoikeus kuuluu toisenlaisille yksilöille ja sitä käytetään toisin kuin käyttelevät ruotsalaisissa lehdissä ja brosyyreissä esiintyvät omatekoiset nuoren Suomen yksilöt. Toisaalta vanhoilla on yhtä kiistämätön oikeus puolustaa asemaansa. Sillä sukupolvella, johon Cygnaeus kuuluu, ei ole monta vuotta jäljellä – vaikka ne vuodet voivat kärsimättömistä nuorista tuntua hyvinkin pitkiltä. Pian perintö on kuitenkin heidän. Ja uskoaksemme poistuva sukupolvi ei ole hallinnut sitä niin huonosti, että se olisi velvollinen ennen aikojaan ja vaieten myöntämällä jättämään sen käsistään. On vähintään kohtuullista, että nuoret herrat taistelevat paikastaan elämässä. Kunniallinen ja kunnioittava taistelu olisi varmaan toivottavaa, mutta jos he lyövät salaa, saakoot kokea, ketä he ovat lyöneet.

Ehkä he väittävät, että allekirjoittanut on asianosainen. Sitä ei kiistetä. Mainitut ruotsalaisissa lehdissä ja brosyyreissä esiintyvät kynät eivät kai voi sietää sitä, että minä 50 vuoden iässä olen päässyt yhteiskunnassa sellaiseen asemaan, johon valmistautumiseen omistin opintoni varhaisnuoruudesta asti ja joka nyt antaa minulle jokapäiväisen leipäni. Heidän mielestään olisin voinut loppuelämäni kaipuuta tuntematta tehdä kirjanpitotyötä, jota yhden elämänvaiheen tein – vaikkakin huonosti. Heidän mielestään elän nyt suosiosta ja kullasta. En pidä tarpeellisena kiistellä heidän käsityksistään. Mutta en anna heidän käsitystensä estää minua vähääkään yleisesti, heidän oikeutustensa osalta, käyttämästä ulkomailla puheenvuoroa Suomen puolesta ja tämän puheenvuoron mukaisesti lausumasta omaa mielipidettäni. Jos kyseiset kynäilijät todella haluavat olla hyödyksi isänmaalleen, heidän pitäisi tajuta erehtyneensä erottaessaan isänmaan asiasta ne, jotka eivät ole raukkamaisesti piiloutuneet tai yhtä raukkamaisesti hylänneet sitä avoimesti vaan isänmaan kamaralla ponnistelevat sen palveluksessa. Tehkööt he kääntymyksen ja parannuksen ja vapaamielisyydellä, totuudenrakkaudella ostakoot – eivät kunniallista nimeä, sillä sen he ovat turmelleet – vaan anteeksiannon siitä, mihin jokainen kernaasti katsoo heidän vain syyllistyneen – kevytmielisyydestä.

Ruotsiin on vähitellen muodostunut suomalaisten, kuten siellä otaksutaan, poliittisten siirtolaisten ydin. Kun on pelättävissä, että sen kovin erilaiset elementit hämmentävät lukijoitamme, on tarpeen että etsimme sen alkujuuria kaukaa menneestä.

Kun Ruotsi ja Suomi äkkiä erotettiin toisistaan, tilanteesta seurasi luonnollisesti, että sympatiat vanhaa emämaata kohtaan sekä epävarmuus tulevasta ajasta veivät monen jalon Suomen pojan pois omalta kotiseudultaan. Niinä kolmena vuotena, jotka rauhansopimus myönsi tähän vapaaseen valintaan, tehtiin muuttoja molempiin suuntiin Itämeren yli, suurin osa Suomesta Ruotsiin. Allekirjoittanut kuului niihin harvoihin, jotka seurasivat päinvastaista tietä. Suomalaiset vanhempani toivat minut synnyinmaasta Ruotsista isieni maahan. Ja monen tahtoa asiassa lienee kysytty yhtä vähän kuin minun tästä sijoituksesta. Vielä parin vuosikymmenen ajan lähetti varsinkin Suomen vanha sota-aateli poikansa edelleen Ruotsiin sotapalvelukseen. Sinikeltainen väri oli näille isille rakkaampi. Tietämämme mukaan Suomelle on näistä Ruotsiin istutetuista pojistaan ollut pelkkää kunniaa.

Ensimmäinen mies, joka lähti Suomesta varsinaisista poliittisista syistä, oli Adolf Ivar Arwidsson. Hän jätti isänmaansa pakosta, pakottavista syistä, jotka onneksi nykyään eivät olisi mitään syitä. Nykyajan suomalaisesta on silloin vallinnut typeryys todella käsittämätöntä. Ja sen vauhkous on osoitus Kustaa IV Aadolfin hallituksen ankarasta kurista. Jalosti on tämä rakas maanmies käsittänyt kohtalonsa ja asemansa. Hänen elämänsä on ollut yhtä katkeamatonta ketjua työtä ja uhrausta isiensä maan hyväksi. Hänen miehekäs mielenmalttinsa on ollut niin ylevää, että se ei ole suostunut lausumaan ainuttakaan katkeraa – ei ainoatakaan valittavaa – ei sanan sanaa, joka olisi voinut antaa pienintäkään syytä hillitä ilmauksia hänen työssä ja toimessa uupumattomasta isänmaanrakkaudestaan. Suomi ei todella voi tulla toimeen ilman hänenlaisiaan poikia. Vaikka heidät lähetettäisiin maailman ääriin eivät he menisi Suomelta hukkaan.

Hänen ajallisesti lähin miehensä – 30 vuoden aika erottaa heidät – on Johan Jakob Nordström. Hän lähti isänmaastaan vapaaehtoisesti. Isänmaa tarjosi hänelle kaiken, mitä se kykeni tarjoamaan. Emme edes mainitsisi hänen nimeään tässä yhteydessä, ellei menetys olisi ollut niin suuri. Mutta olipa Suomella hänenlaisiaan kuinka vähän tahansa, sen olisi silti liikaa valittaa niiden menettämistä, joille sen itsensä menettäminen ei ole ollut menetys. Herra valtakunnanarkistonhoitaja Nordström on erinomainen mies uudessa, valitsemassaan kotimaassa. Hän itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka on nähnyt hänen syntyvän ja joka on kohottanut hänet korkeaan asemaan. Hän on siten pyyhkinyt yli vaatimukset tunnustaa se edelleen ja onkin Ruotsiin muutettuaan vaipunut Suomelta unohduksiin. Motiivit tuomitsee Jumala yksin. Mutta niiden täytyy olla raudanlujia, jotta ne voittaisivat velvollisuuden isänmaan palvelemiseen joka siinä määrin kuin Suomi tarvitsee kaikkien poikiensa voimia, ja palvella sitä niiden kykyjen mukaan joita tämä isänmaa on herra Nordströmissä kasvattanut. Hänen nykyistä asemaansa luonnehtiaksemme lisättäköön, että samoin kuin hän ei olemassaolollaan ole mitenkään muistuttanut Suomea, hän ei liioin ole tehnyt elettäkään edustaa Suomea Ruotsissa.

Ihminen on kyllä vapaa, ja voimakkaalle miehelle maailma on vapaa ja avoin. Emme halua ehdottomasti sanoa, milloin ja missä tätä vapautta voi kohtuudella käyttää. Mutta tunnustamme, että näemme mielivaltaisessa valinnassa kahden maan ja kahden kruunun välillä, vain – mielivaltaa. Emme puhu niistä, jotka lähtevät isänmaastaan saavuttaakseen paremman toimeentulon. Se, jonka tarpeet ovat laiduneläimen tarpeita, voi karjan tavoin etsiä parasta laidunta. Mutta sen joka henkisessä työssään osoittaa tajuavansa, että tuon työn päämäärä on pelkän ravinnon hankkimisen yläpuolella, pitäisi ainoastaan silloin kun tätä päämäärää ei muuten voi tavoittaa, irrota siitä kansallisuudesta, johon hänen henkiset voimansa ovat juurtuneet. Antakoon siis mies, joka on pyhittänyt elämänsä tieteelle tai tuntee kykenevänsä tekemään vaikkapa hitusenkin hyvää tarttumalla maailmanhistorian pyörään, antakoon hän omantuntonsa ratkaista, eikö hänen asettamaansa päämäärää koskaan voi saavuttaa kansallisuudesta luopumatta. Harvoin sittenkään tapahtuu, että joku yksilö on liian hyvä kansalleen ja sille maalle, joka on nähnyt hänen isiensä ja hänen itsensä syntymän, ja niille yhteiskuntaoloille, joihin kansakunta on vuosisatoja kestäneen työn, taisteluiden ja kärsimysten jälkeen voinut päästä. Harvoin näkee parhaimpienkaan kykyjen saavan aikaan mitään pysyvää ja suurta silloin, kun siltä puuttuu isänmaallinen heräte ja voimakas tuki. Erityisesti Suomen suhteen voi vielä lisätä että näyttää itse asiassa olevan verrattain yhdentekevää ja samassa suhteessa myös vähemmän vaikuttavan yksilön henkiseen ytimeen, onko hänen hylkäämänsä kansa suuri ja mahtava ja onko sillä runsain mitoin aineellisia ja henkisiä voimavaroja. Mutta samassa määrin kuin hän riistää isänmaaltaan sille kallisarvoisen kyvyn, vaaditaan hänen päätökselleen vankempia perusteita ja sitä mukaa kuin nuo perusteet puuttuvat lamaantuu tuo kykykin.

Paljon anteeksi annettavampi ja onnellisempi asema on viimeksi mainitussa suhteessa niillä joiden kykyjä ei taakse jätetty isänmaa kaipaa, joko siksi että kyvyt ovat osoittautuneet riittämättömiksi tai siksi ettei niitä ole lainkaan ollutkaan. Olemme vetäneet suuren viivan sen väliin, mikä tässä artikkelissa koskee heitä ja mikä taas koskee herroja Arwidsson ja Nordström, koska edellisellä ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan ja koska jälkimmäinen on jättänyt heille vain ulkoisen esimerkin.

On helppo huomata tämän artikkelin varsinaiseksi kohteeksi näiden siirtolaisten luonteenpiirteet, niin mitättömiä kuin ne lienevätkin ja niin vähän kuin voi puhua heidän julkisuuskuvastaan. Lukijamme saavat pian valistusta siitä, miksi jotain niin mitätöntä kuin heidän henkilönsä ja hankkeensa voivat ansaita päivänvalon. Näiden ihmisten ei pidä valittaa, sillä heidän osakseen tulee täysi oikeudenmukaisuus – heidän hyväkseen koituu jopa se anteeksiantaminen, jota heidän nuoruutensa voi vaatia.

Ruotsissa elää, uskoaksemme nykyään Ruotsin alamaisena, entinen suomalainen ylioppilas Emil von Qvanten. Hänellä oli nuorena opiskelijana runoilijan nimeä, jonka hän ansaitsi muutamilla kalenterisäkeillä, jotka koottuina täyttivät pienen runovihkosen. Näiden säkeiden joukossa on niitäkin, joilla on todellisia runollisia ansioita. Mutta vain harvoin oli hra v. Q. vielä onnistunut nousemaan subjektiivisesta tunneruikutuksesta, joka usein tapaa kuulua runouden hampaidenpuhkeamisaikaan. Valitettavasti näytti olevan tähdissä päätettynä, että von Qvanten ei koskaan pääsisi pitemmälle kuin runollisiin nuorukaisvuosiin, sillä hänen runosuonensa on siitä lähtien pysynyt mykkänä. Runon suomalaisilla ystävillä oli toisia toiveita. Ja kun heikko fysiikka näytti estävän häntä lisäämästä mitään tiedon painolastia mielikuvituksensa ilmalaivaan, nämä toiveet seurasivat häntä hänen tekemälleen matkalle trooppisiin maihin. Emme halua yksityiskohtaisemmin kuvailla, mitä tämän matkan vaiheista tiedetään. Sanotut runon ystävät tekivät rehellisesti kaiken voitavansa tasoittaakseen v. Q:n itsensä valitsemia harmeja. Paluumatkalla von Qvanten jäi Ruotsiin. Suomi oli käynyt hänelle liian ahtaaksi.

Herra von Qvantenin tunnettu kirjallinen toiminta siellä on ilmennyt parissa Suomen oloista kertovassa brosyyrissä ja yhdessä vihkosessa kirjallista lentokirjasta, josta lisää alla. Hän on kirjoittanut fennomaniasta. Jo tämä nimi herättää suomalaisen mielessä harmia. Se kantaa sanassa ”mania” todisteen mitä karkeimmasta epäoikeudenmukaisuudesta ja halveksunnasta, joka ei huoli valita sanoja. Kirjoitus on sitä, mitä se voi olla ilman tietoa Suomesta, ilman yleistä historian tajua ja ilman mitään kykyä ajatuksen johdonmukaisuuteen. Säyseä se kyllä on. Se varoo melkein yhtä tarkkaan loukkaamasta suomalaisten pyrkimyksiä kuin vastustamasta ruotsalaisten kannunvalajien harhakuvitelmia. Näin se todistaa laatijansa luonteen olevan harmittavan mitäänsanomaton, mitä täällä Suomessa pidettäisiin vieläkin rakastettavampana, elleivät toiveet hänen runoilijan tulevaisuudestaan olisi antaneet odottaa edes hitusen tarmoa.

Muuten tiedetään, että herra von Qvanten on kirjoittanut Tukholman sanomalehtiin – mitä, sitä ei tiedetä varmasti.

Se on kaikki, mitä voidaan kertoa Suomen nuoremman Ruotsiin muuttaneen siirtolaiskunnan päähenkilöstä. Se on todella melko vähän, niin vähän, että sitä tuskin ansaitsisi mainita, jos herra von Qvanten myös omassa tunnetussa kirjoittelussaan ei olisi noussut hylkäämänsä maan tulevaisuuden arvioijaksi. Hänen sanansa sen suhteen on Suomen näkökannalta vielä vähemmän oikeutettu kuin yleiseltä poliittiselta näkökannalta. Hän on osoittanut olevansa kykenemätön käsittämään suomalaisten pyrintöjen laatua. Ja se voi hyvin olla eduksi, sillä ne eivät sellaisen puolestapuhujan lausumana voisi siitä mitään hyötyä.

Siirtolaiskunnan jäseneksi on myöhemmin tullut myös suomalainen ylioppilas W., joka suokoon anteeksi, että hänen etunimensä on meille outo ja sukunimikin on saanut vain kirjaimen [C. G. Wetterhof]. Hän tuli julkisuuteen kirjoittamalla pienen idyllisen lastennäytelmän, joka esitettiin teatterissa Helsingissä. Kun tulevaisuudenlupaukset olivat niin loistavat, oli luonnollista että myös hän piti opintoja pelkkänä ylellisyytenä. Täällä oli lisäksi yliopistossa muodostunut pikkurunoileva, pikkutoimiva, pikkukarrikoiva ja pikkuaatelinen kuppikunta, johon hänellä oli kunnia kuulua ja jolle vähitellen kuuluu kasvaneen asiaankuuluva aateliton häntä.2 Äskettäin tässä lehdessä julkaistun kirjoittajan sanoja lainaten voi sanoa, että tiede oli kuppikunnan jäsenille liian korkeaa, kansallinen työ suomen kielen ja Suomen kirjallisuuden hyväksi liian matalaa – mutta dolce far niente [suloinen joutilaisuus] juuri sopivaa. Sellaisessa onnellisessa tilanteessa onnistui herra W:n muutamien muiden kanssa samppanjalasin ääressä uhrata itsensä isänmaalle ja tulla marttyyriksi, jälkimmäinen ei tosin pelkästään seurauksena omasta epäviisaudesta. Marttyyriuden olisi kyllä kaikkien tyytyväisyydeksi voinut lopettaa niin, että hra W. olisi pintapuolin lukenut läksynsä ja kolmen vuoden kuluttua suorittanut kandidaatintutkintonsa. Mutta sen sijaan hän valitsi muuton Ruotsiin. Siellä hänellä on luonnollisesti ollut oikeus menetellä mielensä mukaan. Kertoman mukaan hän on myös kiitettävästi pidättynyt julkaisemasta Ruotsissa kirjoituksia, joissa olisi ottanut Suomen tulevaisuuden hoiviinsa. Mutta hän ei ole yhtä viisaasti jättänyt esiintymättä julkisissa tilaisuuksissa Suomen edustajana. Edellä esitetty jo osoittaa, mitä hänen edustuksensa on.

Komean otsikon Heimdall alle kainosti nimensä kätkien ovat nämä kaksi siirtolaista alkaneet sarjan ”Kritiska Ströftåg”, josta päivänvalon on nähnyt vain nro 1 – muutaman sivun vihkonen, johon on vielä täytteeksi lisätty jäljennös Runebergin selostuksesta Kuningas Fjalar -runon ideasta. Vihkosen alkuperäiskirjoituksia ovat arvostelut Bjurstenin ja Sanderin sekä suomalaisen Malmströmin runoista. Näistä arvosteluista on vähän sanottavaa eikä edes se vähä oikein sovi tähän kirjoitukseen. Kahden ruotsalaisen runoilijan osalta arvostelu takertuu pintaan, liikoihin sanoihin, vääriin ilmauksiin ja sointuihin, missä into on välillä vienyt arvostelijaa niin että hän ei edes ymmärrä moittimansa sanan merkitystä. Malmströmiä sitä vastoin moititaan hänen ”epäkristillisestä ja turmeltuneesta maailmankatsomuksestaan” – ikään kuin se kävisi selväksi muutamista harvoista runoista. On kiistatonta, että muutamissa hra Malmströmin uskonnollissävyisissä runoissa on liioittelua, mutta kukaan ei voi kiistää, että katumuksen taistelu ja turvautuminen ristiin on oikeutettua sekä uskonnolliselta että runolliselta näkökannalta, samoin kuin sen ilmaisu yleensä on totta ja runollista. Sekä sommittelusta että toteutuksesta puuttuu tietty maltti. Ja tietyissä runoissa häiritsee se, että maallinen rakkaus sekoitetaan kaipuuseen taivaan autuudesta. Tämä rakkaus ei ole varmaan Stagneliuksen sielun paloa. Se on yksinkertaista ja siveää, taivaisiin menneiden maallisten kohteiden kaipausta, mutta se ei myöskään ole aina löytänyt oikeaa paikkaansa ja oikeaa ilmaustaan. – Tässä lehdessä julkaisemiamme arvioita hra M:n runoista emme halua toistaa. Käytännöllisenä neuvona haluaisimme kuitenkin lisätä, että Malmströmin kannattaisi vain yrittää runoilla kolmannessa persoonassa, jolloin hänen runoistaan häviäisivät monet kasvannaiset. Yritys objektivoida runo, asettaa omat tunteet ja ajatukset kuvitellun henkilön rintaan, on nuorelle runoilijalle oikea tie päästä selvyyteen itsestään. Hänen on nähtävä itsensä totuuden peilistä. – Runebergin ”Kuningas Fjalarista” antama selitys, joka aikanaan asetettiin meidän käsitystämme vastaan, on Heimdallille tietenkin evankeliumi. Mainitulla käsityksellä voi toki olla puutteita. Olemme kuitenkin sitä mieltä, että jos runo esittäisi vain itserakkaan yksilön ylimielistä uhmaa jumalia kohtaan, ilman mitään siveellistä päämäärää, sen ideassa ei olisi runollista arvoa.

Joudumme kuitenkin liian kauas aiheesta. Siirtolaisten kirjalliskriittisille ponnistuksille toivotamme kaikkea menestystä, myös silloin kun ne koskevat Suomen kirjallisuutta. Menestyksestä ei kuitenkaan ole mitään varmaa toivoa niin kauan kuin tällä kritiikillä ei ole mitään pohjaa esteettisissä eikä kirjallisuushistoriallisissa tutkimuksissa. Sellainen pohja voidaan hankkia vain vakavasti ja ahkerasti työskennellen. Ja tällä kentällä voivat asianosaiset joka tapauksessa varmemmin välttää tärvelemästä sitä, mitä he epäilemättä aikovat parantaa.

Pidetään luonnollisena, että aloittelevaa kirjoittajaa, joka luulee että hänellä on maailmassa paljonkin toimittamista, houkuttelee suuresti Ruotsissa vallitseva sananvapaus. Sillä tosin on houkutteleva mahtinsa myös vanhoihin kirjailijoihin. Mutta miehen mielelle on jotain vielä houkuttelevampaa – velvollisuus seisoa siellä, minne Kaitselmus on hänet asettanut, pitää parempana sitä, mitä täytyy pitää parempana ja, olkoonpa annetut olot millaiset tahansa, löytää niissä tilaa hyödylliselle toiminnalle. Tietyissä tapauksissa voi antaa anteeksi, ettei nuoriso aina kykene tällä tavoin alistumaan eikä sillä ole sitä voimaa ja sitkeyttä, joka tekee tuosta alistumisesta hedelmällisen. Mutta sellaisen velttouden hyväksyminen olisi puhetta huonon puolesta. Mainitulla nuorisolla riittäisi ehkä rohkeutta rynnätä soturien riveissä patteria vastaan. Siihen näet vaaditaan hyvässä seurassa vain kipinä tavallista häveliäisyyttä ja vain tuokio sielun ja ruumiin rasitusta. Harvemmalle sopisi seisoa paikoillaan kanuunoiden edessä kivääri jalalla ja marssia, nähdä nälkää ja palella kuukausia. Mutta myös siihen kannustaa toivo voitosta ja kunniasta. Vähemmän houkuttelevia ovat epäilemättä päivittäiset, elämänmittaiset ponnistelut rauhan hiljaisissa toimissa, varsinkin niissä, jotka eivät lupaa mitään palkkiota. Ja niihin voi pienessä ja köyhässä maassa täydellä syyllä lukea tieteelliset ja kirjalliset ponnistelut. Kun lisäksi näiltä pyrinnöiltä puuttuu vapaampi tila, ei todellakaan ole kovin helppoa omistaa niille työtään ja säilyttää usko sinapinsiemenen tulevaan kehitykseen. Silloin näyttää äärettömän paljon miellyttävämmältä edes karistaa jaloistaan nämä pakottavat siteet, muuttaa paikkaan, missä voi vapaasti lausua sen, mitä kukaan ei vielä ole uskaltanut sanoa, totuudet, ennen kuulemattomat. Millaisen kumouksen se saakaan aikaan ajattelutavoissa, millaisia erinomaisia edistysaskelia sen seurauksena olisikaan nähtävissä rakkaassa isänmaassa?

Kokemus opettaa aivan muuta. Turhaan haemme valtiollisesta historiasta sitä hyvää, mitä siirtolaiset ase kädessä olisivat tuoneet isänmaahansa tai sieltä vieneet; turhaan kirjallisuushistoriassa arvokasta teosta, jonka siirtolaisen kynä olisi kirjoittanut isänmaastaan. Ja kuitenkin tunnetaan paljonkin siirtolaisia, joiden ansiot ovat aivan toisenlaiset kuin Ruotsissa olevan nuoremman suomalaisen siirtolaiskunnan. Mistä pitäisi etsiä syytä tähän? Epäilemättä siitä, että se, joka voi saattaa huonoon valoon kaiken ja kaikki, mutta suojelee vain itseään, on vailla sitä moraalista selkärankaa, joka antaa kyvyn kelvolliseen. Epäilemättä siitä, että se, joka on oikusta hylännyt isänmaansa, on katkaissut siteet kaikkiin niihin voimiin, jotka antavat yksilölle kyvyn palvella isänmaata. Ja jos Ruotsin nuoret suomalaissiirtolaiset olisivat miehiä, joilla olisi muita voimia kuin niitä mitä heillä on, he olisivat varmasti samassa tilanteessa kuin nyt, kun heillä on mitä vapain tila puhua mutta ei mitään kelvollista sanottavaa.

Eivätkö he ole sitten sanoneet mitään; ja eikö Ruotsissa sanota mitään Suomesta? Olemme maininneet hra von Qvantenin kirjoituksen fennomaniasta. Se ilmestyi sodan aikana, kun Ruotsissa näkyi kirjoituksia myös muista pikkuasioista, joissa pääasiassa tutkittiin, mihin asianomaisten pitäisi ryhtyä maamme suhteen. Niissä oli kuitenkin yleensä enemmän kysymys Ruotsista kuin Suomesta. Mitään, mikä todella olisi valistanut ruotsalaisia Suomen asemasta ja oloista vuoden 1809 jälkeen ei Ruotsissa ole koskaan näkynyt painettuna. Se johtuu tietenkin puuttuvasta kiinnostuksesta, puuttuvasta tiedosta ja puuttuvasta halusta hankkia sitä. Kuten tunnettua, on nyttemmin kuitenkin eräässä ruotsalaisessa lehdessä julkaistu jatkuvasti uutisia nykyoloista Suomessa. Nämä uutiset on koottu kirjaksi. Huhu kertoo, että tämä kirja käännetään myös suomeksi – Ruotsissa nimittäin – ja niin siitä uskotaan tulevan ”lukemista kansalle”.

Tunnustamme nähneemme verrattain vähän näitä Ruotsissa julkaistuja ns. ”Suomen kirjeitä” ym. Tiedossamme ei myöskään ole, miten paljon niitä sisältyy kyseiseen kirjaan. Se, mitä olemme siitä lukeneet, osoittaa, että uutiset koostuvat monenlaisista aineksista. Niissä näkee todenmukaisia tietoja se­koittuneena puolitosiin tai vääriin huhuihin, jotka ovat kiertäneet tätä maata, puhtaisiin sepitelmiin, joita ei aiemmin ole kuultu, ja valheellisiin herjauksiin ihmisistä. Myöskään tosi ei muodosta mitään täydellisempää esitystä. Se koostuu paloista, jotka on valittu arvosteluksi soveltuvuutensa mukaan. Tämä kritiikki on tuttua sanomalehtikaavaa, jossa ei ole paljon intoa eikä tajua.

Kysytään, miksi liitämme mainitut anonyymit ja pseudonyymit artikkelit suomalaisten siirtolaisten yhteyteen. Siksi että yleinen ääni täällä Suomessa tekee niin. Sanotaan, että aineiston täytyy olla peräisin täältä, ehkä jopa epätotuuksien. Tietämättömyys, arvailut ja herjaukset kuuluvat ruotsalaisille toimituksille. Herra von Qvantenin on varmasti helppoa esim. Svenska Tidningenissä kiistää osallisuutensa tähän toimintaan. Haluamme uskoa, että hän voi tehdä sen; ja varmaa on, että se silloin tapahtuu hänen kunniakseen. Sillä on todella suurempi onnettomuus käydä sellaisten teosten laatijasta kuin joutua niissä valehdelluksi ja herjatuksi.

Emme epäile sitä, että seuraavassa ”Kirjeessä” asianmukaisesti maalaillaan meidän orjamaisuuttamme ja mateluamme. On sellaisten matelijoiden, salassa matelijoiden tapa ottaa itselleen oikeus sanoa nimeltä mainituista ja tunnetuista ihmisistä: lurjus! Mutta jos sanoo heidän luonnehtineen sanalla vain itseään, he pitävät selviönä, että herjattu on ottanut maksun siitä, että heittää herjan heille takaisin. He eivät todellakaan odota, että heidän herjauksestaan voisi loukkaantua. Eiväthän sellaiset jalot sielut, sellaiset uhrautuvat isänmaanystävät, sellaiset taitavat, nerokkaat, uupumattoman toimeliaat miehet voi joutua muiden kuin palkattujen orjien vastenmielisyyden kohteeksi. Tämän he tietävät; tämän he tunnustavat; he ovat korkealla tavallisen ihmiskunnan yläpuolella!

Uskomme varmasti, että tunnetuilla siirtolaisilla ei ole kyseisiin kirjoihin mitään osaa. Niiden tekijä kuitenkin kuuluu siirtolaisiin, sillä henkisesti hän on muuttanut maasta. Hän on asettunut raukkojen joukkoon, jotka ovat itse suojassa ja saattavat huonoon valoon kaikkea ja kaikkia; hän on toiminnassaan katkaissut välinsä niihin voimiin, jotka antavat yksilölle kyvyn palvella isänmaata.

Mikä on tuloksena? Kukaan ei tiedä, miten korkealle huhu näistä tiedonannoista voi päästä. Yleinen ajatus on, että ne jäävät matalalle. Jos sitten jokin hyödyllinen totuus maan tilasta ja kansan mielipiteistä pääsisi toista kautta esille, sen kaikki vaikutus tuhoutuu heti kun sama asia mainitaan painetuissa uutisissa. Niihin sisältyvä yksi ainoakin väärä tieto, joka voidaan vääräksi todistaa, ja sitäkin enemmän tahallinen valhe tuhoaa uskon kymmeneen todenperäiseen tietoon. Juuri näistä uutisista tiedot sitten ovat levinneet suulliseksi kertomukseksi. Koko niiden sävy ja sisältö osoittaa, että tarkoitus on ollut herättää rauhattomuutta ja katkeroittaa mieliä levittämällä vääriä huhuja ja valheita. Ne eivät levitä tietoa todellisista oloista, ne levittävät valheita, ne eivät kerää perättömiä huhuja, ne sepittävät niitä. – Niin on asia nähtävä. Ja tietenkin on niitä, jotka hyötyvät sellaisesta käsityksestä. Arvosteltavana on kokoelma totta ja valhetta; on selvää, että arvostelustakin tulee toden ja valheen sekoitus.

Siinä maamme yleisössä, jonka tietoon mainitut uutiset voivat tulla, niiden vaikutus ei tietenkään kaikkialla ole samanlainen. Kaikki viisaat tuomitsevat ne jo niiden edellä esitetyn haitallisen vaikutuksen takia. Maan asioista jotain tietävät pitävät niitä pakostakin tietämättömän tekosina. Tietämättömät voivat ehkä niihin toistaiseksi luottaa koska mikään parempi tieto ei heitä vielä saavuta. Heidän silmissään häviää myös totuuden, puolitotuuden ja valheen välinen ero, ja herjauskin voi heistä näyttää luotettavalta henkilön luonnekuvalta. Järkevämpien mielipide pääsee kuitenkin monia teitä pitkin tunkeutumaan heidänkin luokseen. Noiden sepitelmien kirjoittaja voi siten toivoa saavuttavansa luottamusta vain saman verran kuin mikä tahansa huono asia voi sitä toivoa – niin kauan kuin vallitsee vielä tietämättömyys asiasta. Tekijä kuulustelkoon kaikkia Suomen valistuneita ja kunniallisia ihmisiä, jotka jotain tietävät hänen kyhäelmistään, ja hän saa kuulla isänmaanystävien valittavan niiden olemassaoloa, eikä ole ketään, joka hautakummulleen haluaisi saada kunnian niiden kirjoittamisesta.

Yhtä valitettavaa on se vaikutus, joka sellaisilla kehnoilla kirjoituksilla on varmasti Ruotsissa – ja muualla ulkomailla, jonka sanomalehtiin jo yhtä ja toista on levinnyt. Sen täydellisen tietämättömyyden sijaan, joka ennen on Ruotsissa vallinnut kaikista Suomen oloista, astuu nyt väärä tieto. Ruotsalaisten on vielä mahdottomampaa kuin tämän maan tietämättömien erottaa toisistaan tosi ja valhe. Ja herjatuilla henkilöillä on ilo kuulla nimensä päässeen siten koristettuina piireihin, joihin se muuten ei koskaan joutuisi. Henkilö, joka on heille tämän ystävänpalveluksen tehnyt, on niin häveliäs, että salaa oman nimensä.

Tekijä kysyy ehkä, miksi hänen tietojaan ei kumota – tietenkin ruotsalaisissa lehdissä tai brosyyreissä? Hän voisi yhtä hyvin kysyä, miksi Suomessa on yhä rehellisiä ihmisiä. Isänmaataan ja itseään kunnioittavalla tekijällä olisi valittavana kaksi tapaa kumota tiedot. Hänen tulee joko näyttää asiakirjoin toteen, mitä hän esittää historiallisena tosiasiana, tai jollei asiakirjoja ole saatavilla, hänen tulee ilmoittamalla oma nimensä varmistaa asiantuntemuksensa ja kiistatta rehellinen tahtonsa. Hänen pitää lisäksi esiintyä niin, että hänen tietonsa ovat kaikkien niiden ulottuvilla, jotka voivat kysymystä ymmärtää ja arvioida. Jos silloin, kuten kyseisessä tapauksessa, yhtään näistä ehdoista ei voi täyttää, vaikeneminen on epäilemättä oikeamielisen velvollisuus. Kirjoittakoon ruotsalainen, joka haluaa ottaa selkoa Suomen oloista, niistä maanmiehilleen. Suomalainen ei voi kunnialla kirjoittaa Suomesta Ruotsissa muuta kuin mitä hän voi julkistaa myös omassakin maassaan.

Mutta henkilökohtaisia herjauksia vastaan voi herjattu toki puolustautua? – Jokin ruotsalainen lehti saattaisi kyllä päästää palstoilleen sellaisen yrityksen. Mutta herjausta vastaan ei oikeastaan voi puolustautua. Kukaan ei voi esittää tyydyttäviä todisteita toimintansa vaikuttimista. Kun niistä tehdään epäilyksenalaisia, puolustaminen täytyy jättää teoille.

Emme kuitenkaan halua ehdottomasti tuomita anonyyminä esiintymistä. Mutta kun kirjan kohteena ovat nykyiset olot ja elävien ihmisten ajattelutavat ja toiminnat, on totisesti vaikeaa kirjoittaa niin, että nimettömyyttä voidaan puolustaa. Voidaan esim. pitää hyvänä, että joku Napoleon III, joka asettaa yhä raskaammat kahleet Ranskan sanomalehdistölle, pakotetaan kuuntelemaan ulkomaisen lehdistön arvioita. Ja on luultavaa, että niissä toimii myös ranskalaisten kyniä. Ne yksilöt, jotka sille omistautuvat, ratkaiskoon omassatunnossaan, mikä oikeuttaa heidät kiertämään oman maansa lakeja, elämään yhden lain alaisena, kirjoittamaan toisen suojissa. Mutta varmalta näyttää myös, että tietojen todenperäisyys ja järkevä ja asiantunteva arviointi ovat tällaisen kirjoittelun hyödyllisyyden kannalta välttämätön ehto. Niinpä ei huomattavissa englantilaisissa ja saksalaisissa lehdissä nähdäkään julkaistuna juuri mitään muuta Ranska koskevaa kuin yleisesti tunnettuja tosiasioita. Niiden arvostelu vain on toisenlaista kuin se, mitä Ranskassa voidaan julkaista. Sellaiseen arvioon tuskin kuitenkaan tarvitaan ranskalaisen päätä ja kynää. Timesin, Daily Newsin, Kölnische ja Weser-Zeitungin ym. toimituksissa on varmaan siihen riittämiin älyä. Erona on se, että Englannissa ja Saksassa kannetaan huolta Ranskan kohtaloista, Ruotsissa ei siinä määrin Suomesta, että siellä kukaan panisi merkille mitä täällä tapahtuu. Tuskin siis näyttää vaivan arvoiselta, että joku suomalainen tyrkyttäisi tätä tietoa naapureillemme. Vielä vähemmän on syytä johtaa heidän käsityksiään harhaan.

Mutta ehkäpä kyseiset uutiset ovatkin silkkaa ruotsalaista sepitettä? Se olisi todella ilahduttavaa – joskin omahyväistä; valitettavasti kuitenkin erittäin epätodennäköistä.

Lopetamme tähän. Toivomme selvittäneemme riittävästi niille jotka voivat asiaa epäillä:

- että vapaaehtoinen poliittinen maastamuutto on moitittavaa.

- ettei se Ruotsissa oleva suomalainen siirtokunta, jota voidaan näin nimittää, edusta Suomen etuja.

- ettei kukaan isänmaanystävä voi hyväksyä niitä Ruotsissa ilmestyneitä uutisia Suomesta, jotka viime aikoina ovat tulleet tavallaan kuuluisiksi, ja ettei niiden nimetön alkuunpanija ole saanut niistä kiitosta eikä kunniaa.

Toivomme myös, että Ruotsissa, jos sanamme sinne kantavat, opittaisiin oikein arvostamaan sekä mainittua siirtokuntaa että sen jakamia tietoja.

En halua kieltää sitä, että allekirjoittanut ehkä – tai ehkä ei – olisi jättänyt tämän siirtokunnan ja nämä uutiset siihen pimeyteen, johon ne ovat tulevaisuudessa tuomitut, ellei itseeni ja samoin ajatteleviin ystäviini kohdistuva herjaus olisi saanut minua puhumaan.

Ja lopuksi. Puhumme tässä eräästä isänmaamme suuresta onnettomuudesta – siitä, että olemme jaettuina kahteen leiriin, ruotsalaiseen ja suomalaiseen. Ei ole ihme, että ruotsalaista syntyperää olevat nuoret miehet, joille suomalainen kansa on barbaarien kansa ja joille suomen kieli on yhtä vieras kuin hottentottien kieli, huomaavat joutuneensa varjoon pääpainon siirryttyä kansallisiin suomalaisiin pyrkimyksiin. Mitä kyvykkäämpää tämä nuoriso on, sitä ahtaammaksi sen täytyy tuntea asemansa. Olemmekin vakuuttuneita, että juuri tässä valitettavassa tilanteessa on syy suomalaisten sekä henkilökohtaiseen että kirjalliseen siirtolaisuuteen. Ne, jotka kärsivät tästä vuosisatojen ahdistavasta pakosta, ovat kaiken myötätuntomme ansainneet. Mutta se ei auta. Suomen kansan tulevaisuuteen johtaa vain yksi tie. Ja niiden Suomen poikien, jotka eivät sitä kulje – heidän täytyy taipua. Sillä ei ole kyse siitä, että he loistavat, vaan siitä, että tulevaisuudessa Suomen kansa elää.

J. V. S.

• 1. Numero jaetaan maaliskuussa.
• 2. Emme halua sanoa, missä määrin myös vakavampia elementtejä on voinut liittyä mukaan. Puolue, jos sitä niin voi kutsua, on välinpitämättömyydestään kansallisesti suomalaisiin pyrintöihin yliopistossa saanut nimen ”verettömät”.