Litteraturblad nro 2, helmikuu 1858: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Lehtemme ei voi vaieten sivuuttaa niitä kuluneen vuoden kotimaisia painotuotteita joiden ilmoittamisen se on toistaiseksi laiminlyönyt. Niihin kuuluvat ensisijaisesti:

 

Finlands minnesvärda män, andra bandets 3:e häfte. H:fors [Suomen merkkimiehiä, toisen niteen 3. vihko. Helsinki.]

 

On kuulunut moitteita siitä, että toimitus asiasta innostuneena on luvannut tämän teoksen julkaisemisen edistyvän nopeammin kuin olosuhteet sittemmin ovat osoittaneet voivan antaa periksi. Tällaisten moitteiden sadellessa voisi todella uskoa elävänsä maassa, missä kirjallisuudella on runsaasti suosijoita, harrastajia ja asiantuntijoita ja vikaa on vain sen viljelijöissä, joita avokätisesti kannustetaan ja runsaasti palkitaan. Sillä tuskin kukaan voisi kuvitella, että sellainen moite koskee miehiä, jotka saavat ansaita leipänsä miten parhaiten taitavat, ja jotka siinä sivussa ilman mitään muuta voittoa kuin hyvä omatunto uhraavat aikaa ja voimia myös kotimaisen kirjallisuuden viljelyyn. Mutta sellainen moittija on sijoittanut viisikymmentä hopeakopeekkaa, joille hän vasta kymmenennen vihkon vastaanottaessaan saa hyvityksen. Hyväntekeväisyydelle annettu aika lähestyy loppuaan. Hän on kiistatta oikeutettu saamaan takaisin viisikymmentä kopeekkaansa. Mutta teoksesta on ilmestynyt vasta kuusi vihkosta. Hän saa ehkä odottaa mainittuja viittäkymmentä kopeekkaa vielä kaksi vuotta. Hän menettää sinä aikana näiden viidenkymmenen kopeekan kuuden prosentin koron – ehkä jopa enemmän, sillä hän olisi voinut sijoittaa viisikymmentä kopeekkaansa johonkin kannattavaan liikkeeseen, esim. paloviinan vähittäiskauppaan, ja ehkä hän olisi jo kahden kannun eikä vain yhden omistaja. – Mutta unohdamme, että hän ei vaadi takaisin tai hänellä ei ole oikeutta vaatia viittäkymmentä kopeekkaansa takaisin käteisenä. Ei, hän on kirjallisuuden ystävä ja edistäjä, mesenaatti, joka on antanut kotimaiselle kirjallisuudelle jalomielisen viidenkymmenen kopeekan etumaksun. Hän ei halua, että kirjoittajaparat, jotka palkatta kokoavat, tutkivat ja kirjoittavat, myös joutuisivat kustantamaan painatuksen. Ei, hän lykkää heille avaramielisesti viisikymmentä kopeekkaansa. Mutta suurinkaan mesenaatti ei ole velvollinen antamaan viidenkymmenen kopeekkansa maata maailmalla pitempää aikaa kuin ne neljä vuotta, joiksi hän on ne lykännyt. Nyt on ilmeistä, että ne viisikymmentä kopeekkaa eivät tuo valuuttaa säädetyssä ajassa. Siksi hän istuutuu kirjoittamaan puolen palstan sanomalehtikirjoituksen – ensimmäisen ja viimeisen kirjallisen ponnistuksensa, siinä tapauksessa ettei osoittaudu välttämättömäksi vielä kerran peräänkuuluttaa hänen viittäkymmentä kopeekkaansa – ja siinä hän haluaa kunnolla opettaa asianosaisille kirjoittajille, mistä oikein on kysymys. Ja sen hän tekee. Hän sanoo heille totuuden. Ei hän väitä, että kirjoittajat ovat pistäneet hänen viisikymmentä kopeekkaansa omaan taskuunsa. Hän tietää hyvin, että he ovat niillä kustantaneet muiden vihkosten julkaisemisen, jotta he niiden myynnin jälkeen takaisin saaduilla viidelläkymmenellä kopeekalla kustantaisivat kolmannen jne. aina viimeiseen asti – jos myynti muuten onnistuu niin, että viisikymmentä kopeekkaa todella joka kerta vähentymättöminä tulevat takaisin. Mutta hän haluaa kuitenkin opettaa heille, että liikevaihdon on tapahduttava määrätyssä ajassa, myytäköön toista ja kolmatta jne. vihkoa sen ajan kuluessa tai ei, palatkoon viisikymmentä kopeekkaa joka kerta viisi tai kymmenen kopeekkaa lyhempänä tai ei – se ei häntä koske. Mutta hänen, mesenaatin, pitää saada valuuttaa viidestäkymmenestä kopeekastaan ilmoitetussa ajassa, täsmällisesti, viimeistä kopeekan puolikasta myöten. Siihen on asianosaisten kirjanrustaajien lupa sopeutua. Piste!

Ja oli todella korkea aika saada tähän piste, sillä muuten kursiivi viisikymmentä olisi voinut loppua latojan kastista. Omalta osaltamme katsomme olevamme – ja toivoaksemme koko yleisön sivistyneen osan mukana – ”Finlands minnesvärde män” -teoksen kirjoittajille vain kiitoksen velkaa, ilmestyköön kymmenes vihko milloin tahansa – tai ei koskaan, jos osoittautuisi hyväksi lopettaa työ johonkin aikaisempaan vihkoon. Sillä tällainen teos voi oman mielen mukaan olla suppeampi tai laajempi, ja kysymykseen voisi tulla vain kokeilu, miten paljon vähemmän muistamisen arvoisia miehiä on tullut mukaan ja enemmän muistamisen arvoisia miehiä on jätetty pois.

Voisi olla syytä huomauttaa, että monista hankkeen johdossa olevista nimistä muutamat eivät tähän asti ilmestyneisiin vihkoihin ole kirjoittaneet mitään, toiset erittäin vähän. Yleisöä se kuitenkin koskee vähän, kunhan julkaistu on kunnollista. On toimituksen asia, kuka kirjoittaa enemmän kuka vähemmän. Lukevan yleisön on ehkä kuitenkin syytä antaa kiittävä tunnustus niille kahdelle uutteralle miehelle, jotka etupäässä ovat huolehtineet toimittamisesta, nimittäin herroille Rabbe ja Elmgren.

Myös käsillä olevan vihkosen kuvaukset ovat suurimmaksi osaksi heidän laatimiaan. Tunnustus on sitäkin enemmän paikallaan, kun vihkon kuvauskohteiden valintakin – yhtä lukuun ottamatta – on erityisen hyvä. Kirjoittajillekin se on ollut antoisaa, tämä näkyy varsinkin –bbe –allekirjoituksella varustetuista artikkeleista, jotka esitykseltään ja tyyliltään ovat paljon parempia kuin saman tekijän kuvaukset aiemmissa vihkoissa. Tässä vihkossa on Anders Chydeniuksen, Vilhelm Carpelanin ja Johan Fredrik Carpelanin elämäkerrat.

Chydenius lienee useimmille lukijoille ainakin nimeltä tuttu. Hän on niitä Ruotsin papiston kasvatteja, jotka suuntasivat intonsa ja ponnistuksensa enemmän maallisiin kuin taivaallisiin. Tietämätön ihmettelee aiheellisesti sitä, että täällä Suomessakin papisto on niin tärkeä lenkki alemmassa hallinnossa. Se liittyy kiinteästi sen asemaan valtiosäätynä – vaikkakin vain nimeltä. Ennen taas kutsuttiin Suomessa, kuten Ruotsissa vieläkin, papit valtiopäiville pohtimaan maan kaikkia poliittisia, hallinnollisia, taloudellisia ja valtiontaloudellisia kysymyksiä. Oli luonnollista, että se kannusti heitä tutkimaan näitä asioita ja kannattamaan jotain kiisteltyä käsitystä kiivaudella, joka sai lisävoimaa poliittisesta puoluehengestä. Tämä puoluehenki oli vielä kukassaan, kun Chydenius vapaudenajan lopulla ensimmäisen kerran esiintyi valtiopäivämiehenä. Lämpimästi ja taiten esitetyt vapaamieliset käsitykset kaikissa kansantaloudellisissa kysymyksissä hankkivat väistämättä hänelle huomiota ja vaikutusvaltaa. Elämäkerran kirjoittaja on epäröivä sen suhteen, oliko Chydenius päätynyt näihin käsityksiin lahjakkuutensa vai opintojensa ohjaamana. Tunnettua on, että fysiokraattien koulukunta, ensimmäinen, joka järjestelmällisesti vaati elinkeino- ja kauppavapautta, alkoi samaan aikaan saada kannattajia myös Ranskan ulkopuolelta. Ruotsissa Chydeniuksen edelläkävijänä oli jo Axel Oxenstjerna. Vuoden 1719 valtiopäiviltä lähtien, jolloin päätettiin eräänlaisesta elinkeinovapaudesta, ammattikuntaprivilegiot olivat jatkuvana kiistakapulana. Kaupunkien tapulioikeudet olivat niin ikään kiisteltyjä valtiopäiväkysymyksiä, ja 1766, Chydeniuksen ensimmäisillä valtiopäivillä, myssypuolue erkani vallitsevasta kieltojärjestelmästä. Chydenius ei siis voinut olla ilman herätteitä ja edelläkävijöitä. Mutta kun hän sen lisäksi oli innokas uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja vapaan mielipiteen ilmaisemisen kannattaja, voitaneen hyvin sanoa, että johdonmukaisessa ja valistuneessa vapaamielisyydessään hän oli aikaansa edellä. On todella ilahduttavaa, että sellainen mies oli samalla aidosti uskonnollinen ja innokas pappi ja yksityisenä ihmisenä uhrautumisen ja hyväntekeväisyyden esikuva. Kokoelmassa on harvaa ihastuttavampaa henkilöhahmoa kuin hän.

Seuraava elämäkertakuvaus V. Carpelanista tutustuttaa meidät toimeliaaseen, voimakkaaseen ja rohkeaan sotilaaseen. Hän oli kelpo virkamies, joka innokkaasti ja hyvin toimitti työnsä ja tehtävänsä. Se on kaiken kunnioituksen arvoista, mutta tiedetään, että tämänkaltaisia on Suomessa ollut sadoittain, ja sopii toivoa heitä vielä riittävänkin niin että ilmiötä ei tarvitsisi pitää erityisen merkittävänä.

Toinen Carpelan (J. F.) sitä vastoin on todella harvinainen esimerkki maaherrasta. On näet harvinaista, että maaherrat huolehtivat muusta kuin juoksevien asioiden hyvästä vauhdista – ja matkustavien vauhdista maanteillä. Ruotsissa on kyllä viime aikoina tunnettu yksi jos toinenkin, joka kuuluisan Upsalan maaherran [luultavasti R. F. von Kraemer] tavoin on ollut ”hyväksi kaupungille”, läänille ja monelle ympäröivälle läänille. J. F. Carpelan näyttää kuuluneen tähän harvinaiseen lajiin. Hän puolusti lääniään miekka kädessä, taisteli sen etujen puolesta maan korkeimmassa johdossa, matkusti ja vaelsi ahkerasti sen raivattuja ja raivaamattomia teitä neuvomassa, innostamassa ja ajamassa kaikkea, mikä voisi koitua sen aineelliseksi ja henkiseksi hyväksi, hän kirjoitti saman asian hyväksi ja jakoi niitä kirjoituksia, jotta hän myös poissa ollessaan pysyisi itse ja pitäisi pyrkimyksensä kansan mielessä. Oulun läänillä oli 15 vuoden ajan (1785–1801) onni pitää tämä maaherra. Vielä 20 vuotta myöhemmin hänestä puhuttiin Oulussa yleisesti lämmöllä ja ihaillen. Ja arvostelija tietää varhaisimmasta nuoruudestaan tätä kautta hänen nimensä. Elämäkerta ilmoittaa, että hänen aikanaan läänissä ei vain perustettu 460 uudistilaa vaan ne myös kasvoivat veroa maksaviksi tiloiksi. Pelkkä luettelo kaikesta, mitä tämä maaherra puuhasi, vie elämäkerrasta puoli sivua.

Vihkossa on E. L:n kirjoittama elämäkerta piirilääkäri Z. Topeliuksesta, joka on unohtumaton rakkaudestaan suomen kieleen ja suomenkieliseen kansanrunoon. Hän kuuluu varmasti Suomen merkkimiehiin, sillä juuri julkaisemallaan kokoelmalla: ”Suomen kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä lauluja” hän antoi herätyksen kansanrunojen keräämiseen ja myös osviitan sille tielle, jolla hanke saavuttaisi parhaan menestyksen. Vaikka hän oli huomionarvoinen lääkäri, virkamies ja yksityishenkilö, jää hänen nimensä Suomen aikakirjoihin vain tuon mainitun yrityksen ansiosta. Tuskinpa hän aavisti kylvämänsä vähäisen siemenen kasvavan siksi, mikä siitä on kasvanut ja miksi se vastaisuudessa kasvaa. Olkoon se todisteena siitä, miten varmasti isänmaallisuus aina kantaa hedelmää.

Vihkossa tapaamme kuin välilyöntinä elämäkerran Gustaf Orraeuksesta. Mies näyttää olleen ansiokas venäläinen sotilaslääkäri. Hänen muistonsa lääkärinä voi kuulua lääketieteen aikakirjoihin emmekä halua viedä hänen paikkaansa Venäjän muistettavien miesten joukosta. Mutta Suomen miesten joukossa hänellä ei ilmeisesti ole mitään virkaa. Sillä juuri Suomelle hän oli – yhtä tyhjän kanssa. Tosin saksalaisilla on tapana puhua suurista miehistään, jotka ovat hankkineet leipänsä maailman kaikilta kolkilta. Mutta luultavasti kukaan ranskalainen ei olisi ominut maalleen edes prinssi Eugènen ansiotekoja. Myöhempi esimerkki on epäilemättä parempi.

Vihkossa on kaksi S. E:n kirjoittamaa elämäkertaa, Isak Rothoviuksen ja Torsten Ståhlhandsken. Kummallista kyllä herra Elmgren näyttää ottaneen tehtäväkseen hoitaa kokoelmassa kaksi niin heterogeenistä kenttää kuin kirkko ja armeija. Edellisestä hänellä on epäilemättä kokemuksia, mutta tuskin juurikaan jälkimmäisestä. Rothoviuksen elämästä on aikaisemmin kirjoittanut arkkipiispa Tengström. Painettuja lähteitä siitä on kaiken kaikkiaan runsaasti. Herra Elmgren on niiden parissa omalla alallaan, jonka erinomainen tuntija ja arvioitsija hän on monta kertaa osoittanut olevansa. Muistamisen arvoinen piispa on myös hyvin kuvattu. Mutta kolmikymmenvuotisen sodan Suomen edustajasta samoin kuin suomalaisista ”talonpojista, jotka opettelivat syömään pullaa ja juomaan viiniä heinähatusta” (suunnilleen niin Oxenstjerna sanoo heistä), toivoisi todella tietävänsä vähän enemmän kuin sen minkä suunnilleen voi lukea Fryxellin kertomuksista. Emme tiedä, olisiko mahdollista hankkia seikkaperäisempää tietoa, mutta toivottavaa se varmasti olisi. Aika laihanlaista on lukea, että silloin ja silloin rynnättiin siihen ja siihen linnoitukseen; että suomalaiset olivat mukana ja luultavasti myös Stålhandske; että silloin ja silloin taisteltiin se ja se taistelu, että Stålhandske suomalaisten kärjessä ajoi vihollisen ratsuväen pakosalle1 jne. Olisi mukava tietää, miten kaikki tämä tapahtui, kuinka paljon suomalaisia oli mukana ja millaista univormua he pitivät, kuinka ”hakkapäliitat” toimivat taistelussa ja sen jälkeen, miten Stålhandske kohteli heitä ja he häntä, millaista hänen suhtautumisensa muuten oli ylempiin ja alempiin jne. Hän on koko elämäkerrassa niin mykkä, ettei hän lausu siinä ainuttakaan sanaa, hän on siinä niin abstrakti hahmo, ettei häntä itseään nähdä asettamassa edes kahta kortta ristiin. Sillä tavoin ei opita tuntemaan ihmistä. Ja elämäkerrassahan todella haluttaisiin juuri tutustua. Tarpeettomilta taas tuntuvat sen niukkasanaiset tuomiot Euroopan ja Ruotsin asioista. Sellaiset subjektiiviset vuodatukset eivät anna tietoa tai valistusta. Emme todellakaan voi pitää tätä Stålhandsken elämäkertaa onnistuneena – olkoon syy siihen sitten lähteiden todellinen puute tai tilaisuuden puute niiden käyttämiseen, tai ehkä meidän liialliset vaatimuksemme, jotka johtuvat jokaisen suomalaisen luonnollisesta halusta saada tietää jotain lisää tästä synkästä henkilöstä ja hänen synkistä seuralaisistaan erään merkittävän ajan vaiheissa, joissa mielellään kuvittelee heillä olleen vähän todellisemman osuuden.

 

Tal med anledning af den jubelfest, som Kejs. Alex. Universitetet firade till minne af kristendomens införande i Finland mm. Af Axel Fredrik Granfelt. [Puhe kristinuskon Suomeen tulon muistoksi järjestetyssä riemujuhlassa Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa. Laatinut Axel Fredrik Granfelt.]

Puhe, jonka kristin uskon vuonna 1857 Suomeen saattamisen muistoksi – – lausui Gabriel Geitlin.

 

Pyydämme tekijöiltä ja lukijoilta anteeksi tämän arvostelun viipymistä samalla kun voimme iloita ettei meitä siitä mikään estä eikä meidän tarvitse näyttää tietämättömiltä akateemisen puhetaidon kirjallisuuden suhteen.

Ruotsinkielinen puhe koskettelee kahta erillistä, mutta yleisen aiheen yhteen liittämää kysymystä: pakkokäännytyksen merkitystä käännytetylle kansalle ja luonnollisesti aivan erityisesti Suomelle, ja kristinuskon yleistä merkitystä kansakunnan kulttuurille.

Suomen kansan kukistaminen miltä taholta tahansa oli historian olosuhteiden pakko. Se tapahtui lännestä käsin ja siihen aikaan se välttämättä toi mukanaan kristinuskon – miekankärjellä, se oli ajan tapa. Käännytystapaa ei puolusteta sellaisenaan, mutta puhuja koettaa osoittaa sen perustan kristinuskon ja pakanuuden välisessä periaatteellisessa erossa, jonka täytyy aiheuttaa molempien välillä ulkoisia samoin kuin sisäisiä taisteluja. Pakko ei murra käännytetyn kansan henkisiä voimia. Itse pakkokäännytyksen onnistuminen todistaa sen voiman olleen niin heikko, että se joka tapauksessa vasta vuosisatojen kuluttua saattoi kasvaa minkään itsenäisyyden ilmaukseksi. Käsi kädessä pakon kanssa kulkee kuitenkin aina myös oppi, ja niin kävi myös Suomessa. Suomen kansan onneksi kristinuskoa seurasivat Ruotsin kansan vapaat instituutiot. ”Kiitollisuudenvelkaansa” niistä ja kristinuskon lahjasta ovat suomalaiset vuosisatojen kuluessa koettaneet maksaa.

Me emme halua ryhtyä mihinkään kiistakirjoitteluun niitä lausuntoja vastaan joiden osalta siihen olisi mahdollisuus. Vain sen haluamme huomauttaa, että puhujan käsitys siitä, miten vaikeaa kansan, kuten Suomen kansan, on pakanuuden löyhästä yhteiskuntamuodosta nousta mitenkään itsenäiseksi, ei todella ilmene vain hänen tavassaan nähdä asiat. Kukistettu kansa voi vain osoittaen kiitollisuuttaan maksaa velan valloittajalta vastaanottamistaan lahjoista! Tämähän on melko yleinen virsi. Sellainen kansa ei voi rehellisesti ansaita niitä työtä tehden ja ponnistellen, maallisissa ja hengellisissä kamppailuissa ja taistoissa! Uskoisimme kuitenkin, että on olemassa toinenkin tarkastelutapa, arvokkaampi, koska se on historiallisesti todempi. Meiltä ei tule puuttumaan tilaisuutta palata kysymykseen. Lisäämme tässä vain, että asiaankuuluva kansallinen itsetunto ei estä, vaan päinvastoin antaa arvoa sille kunnioitukselle ja kiintymykselle, jota Suomen kansa varmaan aina tuntee katsoessaan Itämeren läntiselle rannalle.

Puheen jälkimmäinen osa esittää todellisen ”humaanisuuden” hedelmänä, jonka kristinusko tuo kansoille, ja tutkii ehtoja yksilön kohottamiseen tähän kristilliseen humaanisuuteen tiedossa ja tavassa.

Herra Geitlinin puhe on siitä merkittävä ja ilahduttava, että se on ensimmäinen akateeminen esitys, jonka suomalainen professori on pitänyt suomen kielellä. Suomen kielen olemassaolosta muistuttaminen akateemisissa juhlatilaisuuksissa – mistä myös vasta viime aikoina on tullut tapa – on tähän mennessä jätetty akateemiselle nuorisolle.

Puheen sisältö on pääasiassa historiallinen. Se kuvaa lyhyin vedoin suomalaisten pakanuutta, hakee runoista todisteita puhtaammista uskonnollisista käsityksistä, jotka olivat idullaan jo pakanallisissa suomalaisissa, siirtyy sitten Eerik Pyhän sotaretkeen, piispa Henrikin toimintaan ja kohtaloon ja antaa tietoja hänen haudastaan ja reliikeistään. Esitys kohoaa tästä historiallisesta tendenssistä huolimatta korkealentoiseen kaunopuheisuuteen, ja kauttaaltaan huoliteltu ja korkealle viritetty kieli saattaa esitystä, vaikka puhuja vaatimattomasti pyytää anteeksi sen vanhanaikaisuutta. Itse anteeksipyynnön aito sointi, joka lopettaa:

”Vaski on kulta köyhän miehen,

Tina huonomman hopia.”

todistaa kuitenkin sen olevan tarpeetonta.

 

Puhetta seuraa kuva, jäljennös maalauksesta, joka esittää Henrikin surmaa Lallin tekemänä ym., joka ennen on ollut Isonkyrön kirkossa. Jäljennöksen on tehnyt 1671 Elias Brenner, tämä melkein ainoa Suomen muinaistutkija, ja K. A. Gottlundin toimesta siitä on otettu kivijäljennös jo 1827. Hänen Otavassaan on monta muuta, Brennerin Tukholman kirjastossa säilytetyistä kokoelmista lainattua kuvaa. Myös kyseessä olevalla piti olla sama tehtävä, mutta kuten tunnettua tuhosi onneton tulipalo sekä Otavan kustantamon että suuren määrän sille kuuluvia kuvatauluja. Siitä tuhosta pelastettiin tämä kuva, josta tuli juhlataulu.

 

Lärobok i handelsvetenskapen af August Lilius. Senare delen. Wasa 1857. [Kauppatieteen oppikirja, kirj. August Lilius. Jälkimmäinen osa. Vaasa 1857.]

 

Ensimmäinen osa on aikanaan arvosteltu tässä lehdessä. Havaintomme mukaan teoksen tässäkin osassa on melko käytännöllinen jäsentely, ja selitykset ovat lyhyitä ja yksinkertaisia. Kirjassa on viisi osaa: Kirjeenvaihto, Kauppamiehen välttämättömiä kaavoja (vekseleiden, rahtikirjojen ym. kaavoja), Kirjanpito, Hyödyllisiä tietoja (kuutiotilavuuden mittaus, puutavaran mittaus Pietarin standardin mukaan, lastiruuma niille, rahdinlasku, rahtitariffit ym.), Otteita lainmääräyksistä (kauppaa, vakuutuksia, vekseliliiketoimia, osakeyhtiötä ym. varten).

Erityisen tärkeä luku kirjanpidosta näyttää olevan selkeä ja tarkoituksenmukainen. Laiminlyöntinä voidaan panna merkille, että tekijän opastuksen mukaan kahdenkertaisessa kirjanpidossa ei tule olemaan kirjaa, jolla Suomessa on laillinen todistusvoima. Pääkirjalla sitä ei ole, sillä siinä ei vaatimusten syntyä ole spesifioitu. Sitä varten pidetään myös erityistä asianmukaisesti täytettyä reskontrakirjaa kaikille eri tileille, samalla kun nämä myös summittain kuten kaikki yleiset tilit sisältyvät pääkirjaan. Emme oikein ymmärrä, mitä tekijä tarkoittaa tasetilillä. Saldoa, joka tilin kreditistä viedään tasetiliin, ei varmaan voi uudelleen viedä ensin mainitun tilin ”kreditiin”? Käytännössä tapahtuu myös niin, että kreditin saldo viedään heti debetiin, ja tasetili perustetaan erikseen, saldo debetin saldo kredit -otteena.

Julkaisemalla meillä voimassa olevan vanhentuneen haverimääräyksen, joka monin kohdin poikkeaa laista ja käytännöistä muissa maissa, olisi tieto näistä tärkeimmistä poikkeuksista ollut toivottava. Jotkut niistä ovat erittäin tärkeitä, kuten esim. kysymys rahdin osuudesta grossihaveriin ym.

Ehkä voisi tehdä muita pieniä huomautuksia, mutta kaiken kaikkiaan uskomme teoksen olevan sovelias täkäläisiin oloihin ja siitä tulee epäilemättä olemaan paljon hyötyä. On pidettävä ilahduttavana ajan merkkinä, että oppineita tutkimuksia tehnyt mies ei pidä vähäpätöisenä tehdä työtä tällaisen opetuksen hyväksi. Herra Liliuksella on, jos hän edelleen omistautuu uralle, runsas ja kiintoisa kenttä kauppamaantieteessä ja kaupan historiassa.

 

Praktiska öfningar i franska språket efter Robertsonska metoden – bearbetade från engelskan af Ivar Thuneberg. H:fors 1857. [Ranskan käytännön harjoituksia Robertsonin menetelmän mukaan – toim. englannista Ivar Thuneberg. Helsinki 1857.]

 

Pidämme velvollisuutenamme kiinnittää koulunopettajien huomio tähän kirjaan. Menetelmä lienee niin tunnettu, että sen käytön eduista varsinkin uudempia kieliä varten ei liene kiistaa. Kuitenkin kaikki käy meidän aikanamme niin sukkelaan, että jo Ollendorffin metodin katsotaan olevan parannus Robertsonin metodista. Tämän oppikirjan ulkoasu on typografialtaan huolellinen. Harjoitusesimerkkien sisältö ei mielestämme kuitenkaan ole onnistuneesti valittu. Sillä ensimmäiset neljäkymmentä oppituntia koostuvat vain väljästi yhteen liittyvistä, mietiskelevistä fraaseista. Sitä ei voi verrata hauskasti etenevään kertomukseen Robertsonin englannin kielen harjoituksissa, ja kolmas osa on todella laadittu aivan liian nykyranskalaiseen, nuorisolle tuskin soveltuvaan sävyyn. Se voi käydä päinsä Pariisissa, mutta meidän maamme nuorille on myös kertomuksen käsittelemä maailma – gascognelaisten maailma [turhamainen, liioitteleva, kerskaileva ym.]. Ja vaikka se hyvin sopisikin opettamaan nykypäivän pariisilaista keskustelukieltä, ei se ainakaan anna mitään sivistystä tunteille tai ajatuksille.

 

Jak. Juteinin kirjoja. Viides osa. Kirja vakaissa aineissa ja piirroksia. Wiipurissa 1857.

 

Vakavat aineet, joissa tekijä tässä liikkuu, ovat. ”Tutkinnon Aineita”, ”Erhetyksen vaikutus” (eli lapsen murha), ”Uskon Tundomerkistä” – ”Kehoitus armahtamaan Kanssa-luotuja”. Tarkastelujen luonteena on Judénin teosten yleinen, jalo pyrkimys valistukseen ja hyvään tapaan, vapaamielinen halu ja kirkas järki. Tutkielmia, kuten esim. Tutkinnon aineita, voivat sivistyneimmätkin lukea huviksi ja hyödyksi.

”Piirroksissa” on kokoelma ehdotuksia piirtokirjoituksiksi, enimmäkseen hautakirjoituksiksi.

 

Dansen betraktad från kristlig synpunkt – tvenne föredrag af Axel Fredr. Granfelt. Helsingfors 1857. [Tanssi tarkasteltuna kristilliseltä näkökannalta – kaksi Axel Fredr. Granfeltin esitelmää. Helsinki 1857.]

 

Tämä teos on, kuten sanomalehdistä näkyy, herättänyt melkoista huomiota. Syy on helppo selittää: koko maailma tanssii ja koko maailmalla voi olla sanansa sanottavana. Jos se olisi koskenut esim. tiedettä ja kansalaisen velvollisuuksia kristilliseltä näkökannalta, niin moni viisas mies ei varmasti olisi sanonut kysymyksestä sanaansa.

Tekijää täytyy kiittää sitä, ettei hän pidä mitään inhimillistä työtä tai tointa yhdentekevänä kristilliseltä näkökannalta. Mutta tapa todistaa Raamatun kielellä Vanhasta ja Uudesta testamentista on kyllä vanhentunut. Tekijä on myös luultavasti käyttänyt sitä niiden laskuun, joiden vakaumuksena on jäykkä kirjainusko. Mutta ei voi juuri löytää mitään syytä, miksi sellaiset eivät saisi tuomita tanssia kaikessa rauhassa – ts. olla tanssimatta.

Eräs tutkija on muistuttanut toimitukselle, että tekijä on raamatullisista todisteista sivuuttanut yhden: tanssit isän talossa tuhlaajapojan palattua Luuk. 15:25. Mainitsemme sen, mikä merkitys sillä sitten lieneekin.

Jos lisäisimme oman sanamme muiden viisaiden miesten sanoihin tanssista, mietiskelisimme seuraavasti:

Ihminen tanssii varsinkin nuoruudenrakkauden aikaan. Silloin tanssimusiikki ja tanssi miellyttävät. Tyttökatrilli on surullinen – kysyttäköön asianosaisilta – jos nuorta miestä ei ole edes katsojana. Vain mieskatsojia varten tanssivat Intian bajadeerit ja Euroopan naispuoliset yksintanssijat –miespuoliset yksintanssijat naisille. Myös saapaskatrilli käy laatuun vain lasin ääressä ja yhden kerran. Kaikkiin kansantansseihin kuuluu rakkaus, enemmän tai vähemmän ihannoituna. Nykyajan seuraelämässä tanssilla on vielä se etu, että se on ainoa tilaisuus, missä nuoret voivat vaihtaa muutaman sanan, joita tädit eivät kuule. Ne, jotka eivät tanssi, voivat varmasti yhdessä laulaa Siionin lauluja. Avioliiton on tapana seurata molemmista. Meidän mielestämme tanssi on kuitenkin parempi riiaustapa. Ja nuoruudenrakkautta ja avioliittoa on meidän pidettävä kristillisinä, vaikka evankelistat ja apostolit eivät ole antaneet siitä yhtään hyvää esimerkkiä. Meidän päätelmämme on siksi se, että tanssi on kristillistä, kun sitä tanssivat rakastuneet – huom. romanttisen rakkauden aikana.

Vanhojen tanssiminen on kuin lasten hyppelyä. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että vanhojen osanotto muutaman kerran nuorison huveihin lisää iloa – ja ehkä vähentää liikaa tunteellisuutta, niin että tanssi vähän enemmän muuttuu hakkailusta puhtaaksi iloksi. Ne vanhemmat, jotka opettavat lapsille keinotekoisen tanssin ja järjestävät lastentanssiaisia, opettavat heille hakkailua yksinkertaisesti etuajassa, sitä enemmän turhaan keimailuun sekoittuneena mitä vähemmän siinä voi olla mukana tunteen jalostamista. Siitä on seurauksena, että romanttiseen ikään ehdittyä on jo esitetty koko joukko huonoja romaaneja. Siitä taas välinpitämättömät kahdeksantoistavuotiaat nuoret herrat ja nuoret naiset, joita ”salongit” ovat täynnä. Tämä muistuma varsinaisesti johti meidät osallistumaan syvälliseen keskusteluun tanssista.

J. V. S.

 

 

  • 1. Pikkuasiana huomautetaan, että hra S. E. kirjoittaa Frankfurt am Oder eikä an der Oder.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: