Viime aikojen ruotsalaisen tieteellisen kirjallisuuden tuotteiden joukosta löydämme erään teologiselle tieteelle arvokkaan ja jokaista tieteellisesti sivistynyttä suuresti kiinnostavan teoksen. Tämä teos on:

Samlade skrifter af theologiskt och religiöst innehåll af C. A. Agardh. H. I. Sthlm 1855. H. II Sthlm 1856. [C. A. Agardhin teologiaa ja uskontoa käsittelevä kirjoituskokoelma. 1. ja 2. vihko. Tukholma 1855 ja 1856.]

Nerokas piispa, kasvitieteilijä, matemaatikko ja kansantaloustieteilijä lausuu esipuheessa avoimesti koonneensa nämä kirjoitukset ”rauhoittaakseen mielensä soimaukselta, että kun hän on kirjoittanut niin monista muista aiheista, hän olisi jättänyt hoidotta ja laiminlyönyt ne tutkimukset, jotka ovat hänen virkaansa lähinnä”. Nämä laajuudeltaan melko vaatimattomat vihkoset sisältävät myös sellaisen kokoelman oppia, että omana aikanamme varmaan harva mies piispa Agardhin sijassa on kyennyt esittämään samanlaisia todisteita harjoitetuista ”tutkimuksista”. Mutta suurella opilla olisi vähän kiinnostusta itsessään, jos sen lisäksi ei tulisi tekijän vielä epätavallisempi, nerokas ja tarkkavaistoinen tapa käyttää sitä. Hän ei tutkimuksissaan astu kuluneita polkuja vaan niissä kohtaa kauttaaltaan uusia mielipiteitä ja uusia koosteita runsaasta aineistosta.

Ensimmäisen vihkon pääotsikkona on ”Profeetoista ja essealaisista Juudan kansojen joukossa”. Toinen vihko taas käsittelee ”Pyhien Evankeliumien syntyä ja totuutta”.

Ensimmäisen vihkon otsikko viittaa perusajatukseen, joka yhdistää vihkosen sisältämät tutkimukset. Tekijä osoittaa nimittäin, kuinka juutalaisista vain profeetat saivat kirjoittaa kirjoja. Profeetat taas olivat jäseniä eräässä yhteisössä, jonka perustamista tekijä seuraa aina Mooseksen aikoihin asti. Oppilaidensa, profeettojen poikien kanssa, he muodostivat suljetun veljeskunnan, jonka teoria oli oppi Messiaasta, jonka tärkein tunnus oli tulevien asioiden ennustaminen ja jonka uskonto kantoi puhtaamman moraalin leimaa kuin juutalaisten uhriopin ja todellisuuden uskonto. Kun juutalaiset vietiin Babylonin vankeuteen, profeetat jäivät maahan ja vetäytyivät erämaahan, Kuolleesta merestä lounaaseen. Siellä he muodostivat essealaisten lahkon ja toisen haaran, joka Jeremiaksen kanssa meni Egyptiin ja jatkoi siellä terapeuttien lahkona. Kummallista kyllä sattuu niin, että Babylonin vankeudesta 500 vuotta eteenpäin, Kristuksen aikaan, ei ole ainuttakaan kirjoitusta, ja siltä ajalta taas on vain ns. apokryfiset kirjat, Agardhin käsityksen mukaan essealaisten laatimat mutta juutalaisten hylkäämät, niin että ne vasta essealaisten ja terapeuttien siirtyessä kristinuskoon tulivat yleisemmin tunnetuiksi, vaikkakin silloin kreikkalaisina käännöksinä.

On todella merkillistä, että teologit tähän asti ovat niin vähän kiinnittäneet huomiota tähän, näköjään eittämättömään tosiseikkaan, että juutalaiset eivät puoleen vuosituhanteen laatineet miltei ainuttakaan pyhää kirjoitusta. Vain suullinen perimätieto ja selitys jatkuivat tänä aikana kirjanoppineiden ja fariseusten keskuudessa, ja tämä suullinen aines koottiin sittemmin Talmudiin jne. Sitä vastoin essealaisilla ja terapeuteilla oli omat, tänä aikana laaditut pyhät kirjoituksensa, joita he pitivät salaisina ja juuri siksi ne on nimellä ”apokryfiksa” sisällytetty Vanhaan testamenttiin. Näiden kirjoitusten ohessa he tunnustivat muun juutalaiskansan tavoin myös vanhemmat kirjoitukset, lain ja profeetat. Yrittääpä tekijä todistaa, että Esra Babylonin vankeudesta palattuaan taas kokosi nämä kirjoitukset, jotka silloin kirjoitettiin kaldealaisin kirjoitusmerkein, ja sai jäljennöksen pohjana olevan alkuperäisteoksen essealaisilta, joiden parissa se oli säilynyt.

Emme voi antaa edes aavistusta siitä terävä-älyisestä ja oppineesta todistuksesta, jolla tekijä koettaa vahvistaa nämä käsityksensä. Voimme vain vakuuttaa, että jokainen lukija seuraa sitä suuresti kiinnostuneena ja että tekijä oppineisuudessaan liikkuu niin vaivattomasti ja on esityksessään niin yksinkertainen ja selvä, että lukijalta todella edellytetään melko vähän tietämystä. Paikoitellen huomaa myös ei-kirjanoppinut, että todistelu on hivenen väkinäistä, mutta yleensä lienee vaikeaa väittää tekijää vastaan. Hänen näkemyksellään on myös niin vahva sisäinen yhteys, jonka vuoksi se on parempi kuin kaikkien edeltäjien hajanaiset hypoteesit, että se on pätevämpi ylivoimaisen teorian ansiosta, joka historiallisista tiedoista saa vain lisävahvistusta oikeellisuudestaan. Niin laaja tutkimus antaa luonnollisesti tekijälle tilaisuuden asettaa moni yksityiskohta Vanhan testamentin kirjoituksissa uuteen valoon.

Näistä tutkimuksista tulee kaksin verroin kiinnostavia kun tekijä asettaa ne samaan yhteyteen evankeliumin syntyä ja totuutta koskevien tutkimustensa kanssa. Näiden tuloksia hän esittelee teoksen toisessa vihkossa.

Tiedetään, että neljää evankeliumia ei mainita Uuden testamentin muissa kirjoituksissa, vaikka nämä kaikki lienevät myöhemmin laadittuja. Tämä on outoa, koska evankeliumien sisältö luonnollisesti on koko kristikunnan opin lähde, ja siihen lähteeseen olisi Kirjeiden kirjoittajien pitänyt vedota, jotka opettavat ja neuvovat vain tämän sisällön perusteella Kristuksen elämästä ja opetuksista. Eivätkä sen ajan toisetkaan kirjoittajat mainitse evankeliumia kuin vasta noin 180 vuotta jKr. Niinpä voi tuskin ihmetellä, että suuri joukko teologeja on asettanut kyseenalaiseksi evankeliumien aitouden, ts. olettanut, että toiset henkilöt ovat laatineet ne myöhemmin kuin yleisesti on uskottu. Sellainen olettamus oli myös pahamaineinen straussilainen näkemys. Oikeastaan Strauss kokosi vain aikaisemmin tunnetut ja eri tekijöiden ja lahkojen esittämät todisteet siitä, että nimittäin evankeliumien olemassaolo selvästi mainitaan vasta lähes 200 vuotta jKr. jolloin ne myös tulivat seurakunnan yleisempään tietoon. Hänen hypoteesinsa, että ne syntyivät jatkuvasta suullisesta perinteestä, voikin olla väärässä siinä, että hän kutsuu syntyä myyttiseksi; mutta pohjimmiltaan se on yhtä oikeutettu kuin koko joukko muita hypoteeseja mainitun ihmeellisen seikan selittämiseksi, ja sen vastaväitteissä ei teologinen tutkimus ole päässyt askeltakaan yli yksinkertaisen uskonnollisen uskon, joka itsestään käsin todistaa sisällön aitouden, ei päinvastoin.

Agardh esittää nyt uuden hypoteesin, joka sekä itsessään että esitetyssä todistelussa on tosiaan hyvin huomiota herättävä ja vaikuttaa hyvin todennäköiseltä. Hän osoittaa nimittäin ensin, miten juutalaisessa synagogassa ensimmäisten kristittyjen aikaan lakia vain luettiin, tulkittiin ja näytettiin seurakunnalle, ja kuinka tulkinta edelleen siirtyi perinteenä kirjanoppineelta kirjanoppineelle, niin että vaikka oppipoika merkitsi muistiin mestarin selityksen, näitä selityksiä ei saanut koota miksikään kirjaksi yleisön käsiin jätettäväksi. Tätä menettelyä katsoo tekijä myös ensimmäisten juutalaisuudesta siirtyneiden kristittyjen seuranneen, kun he myös muuten tunnustaen Vanhan testamentin lain ja kirjoitukset esiintyivät enemmän juutalaisena lahkona kuin uutena uskontopuolueena. Siten opetuslapset merkitsivät muistiin Jeesuksen sanoja ja lausumia, ja vanhimmissa seurakunnissa johtajat säilyttivät muistiinpanoja ”logoksina”, joita jumalanpalveluksissa luettiin. Logoksista erillään olivat niihin kuuluvat selitykset tietoineen siitä, milloin ja missä ja millaisissa oloissa Kristus oli puhunut tai tehnyt sitä tai tätä. Nämä selitykset siirtyivät perinteisesti opetuslapsilta heidän seuraajilleen seurakuntien johdossa ja ne oikeastaan vastasivat juutalaisten kirjanoppineiden tulkintoja. Näistä kahdesta perusosasta koottiin evankeliumit, joiden erilaisuudet siten täysin selittyvät, koska ei vain eri evankelistojen muistiinpanojen täytynyt olla eri sanamuodoin laadittuja, vaan ne myös logosten tavoin säilytettiin irtolehtinä, jotka koottaessa saattoivat saada eri järjestyksen. Lopulta myös ulkoisia oloja koskevien traditio-osien täytyi tulla toisistaan poikkeaviksi. Mutta oleellisinta tässä on, että logoksia, kuten lakia juutalaisessa synagogassa, luettiin ja selitettiin vain jumalanpalveluksessa, mutta sitä ei saanut kirjallisesti levittää seurakunnan jäsenten keskuuteen. Niin lienee alkujaan tapahtunut logoksen suuren pyhyyden takia, ja papisto säilytti muilta salatut pyhät kirjoitukset, aivan kuten juutalaiset ja kaikki muinaiset kansatkin olivat menetelleet. Mutta myöhemmin salailusta tuli välttämätön turvatoimi kristittyjen vainoissa, joita seurasivat pyrkimykset saada haltuun ja tuhota heidän pyhät kirjoituksensa. Salailu oli niin suurta, että lähimpien opetuslasten osittain laatimissa epistoloissa tavataan vain seitsemän tai kahdeksan kohtaa ”joissa arvellaan löytyvän jälkiä sellaisista lainauksista” (evankeliumeista tai logoksista) ”tai Jeesuksen sanojen esityksiä, mutta joissa ei koskaan, poikkeuksena ehtoolliset asetussanat (1 Kor. 11:23) esitetä, että juuri Jeesus on sanonut nämä sanat”. Edes 2. vuosisadan lopussa kristinuskoa pakanoita vastaan puolustavat kirjoittajat eivät lainaa logoksia, saati mainitse Kristuksen nimeä, kun taas kristityille seurakunnille kirjoittavat eivät vain esitä kohtia logoksista vaan ehdottomasti viittaavat niihin Vapahtajan lausumina. Heistä tunnetuin, Justinus Marttyyri, on kirjoittanut kaksi ns. puolustuskirjoitusta, molemmat oletettavasti Rooman keisarille. Toisessa hän välttää mitä huolellisimmin vetoamasta logoksiin tai esittämästä niistä mitään; toisessa hän esittää koko opin evankeliumien tai logosten pohjalta ja niihin nimenomaan vedoten. Hra A. arvelee muista syistä, että jälkimmäistä kirjoitusta ei jätetty keisarille tai edes tarkoitettukaan hänelle, vaikka sillä on puolustuskirjoituksen muoto, vaan että se kirjoitettiin kristilliselle seurakunnalle, minkä vuoksi siinä epäröimättä vedotaan pyhiin kirjoituksiin ja niiden sisältöön, vaikka myös Justinus, joka ei ollut pappi eikä seurakunnan opettaja, tuntee niistä vain sen, minkä hän on kuullut luettavan ja painanut mieleensä. Lopuksi on useita suoria todistuksia siitä, että kristityt pitivät kirjoitukset piilossa. Kun vihdoin kolmannella vuosisadalla, kun evankeliumit nykyisessä muodossaan oli jo hyväksytty kirkossa, niiden olemassaolo tuli pakanoille tunnetuksi, nämä koettivat pakottaa kristityt piispat luovuttamaan ne. Moni kieltäytyjä sai marttyyrikuoleman, muutamia harvoja, jotka siihen pakon edessä suostuivat, pitivät kristityt pettureina eikä heitä enää tunnustettu piispoiksi.

Tämä tutkimus vie toisen vihkon toisen kappaleen. Lisäämme, että se käsittää myös erikoistutkimuksia evankeliumeista ja niiden synnystä. Lyhyt siteerauksemme sen yleisestä kulusta ja tarkoituksesta voi antaa lukijoillemme vain heikon käsityksen siitä, miten opettava ja kiinnostava se on. On hyvin luultavaa, että tekijän olettamuksista ja varsinkin monista olosuhteista ja asioista, jotka hän on hyväksynyt koettelematta, voidaan esittää monta vastaväitettä, jotka voivat heikentää näiden olettamusten uskottavuutta. Rohkenemme kuitenkin arvioida, että hänen näkemyksensä yleensä on niin hyvällä pohjalla ja niin monin todistuksin vahvistettu, että se edelleen pysyy toisten aiheesta heitettyjen hypoteesien edellä.

Jo aikaisemmin julkaistu vihkon ensimmäinen kappale, joka on suoraan suunnattu Straussin käsitystä vastaan, ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin toinen. Varsinkaan tekijän filosofinen ajattelu, jolla hän sen aloittaa, ei tunnu vakuuttavalta, vaikka sekä tässä että muissa lukuisat kohdat todistavat, että ollaan tekemisissä sekä itsenäisen että nerokkaan kirjoittajan kanssa.

Kolmas vihko sisältää enimmäkseen tutkimuksia Raamatun eri kirjoista, mutta myös muutamia yleisiä katsauksia kristinuskoon ja sen oppeihin.

Ei tarvitse lisätä, että mitä lämpimimmin suosittelemme teosta luettavaksi ei vain papistolle, joka ruotsalaisesta kirjallisuudesta ei totisesti löydä ylen määrin teologisia teoksia, vaan myös yleensä tieteellisesti sivistyneille lukijoille, jotka harvoin tavannevat piispa Agardhin teosta syvällisemmän ja silti niin hyvin kirjoitetun ja helposti tajuttavan kirjan.

J. V. S.