Kerroimme viime numerossa, että Hudson-komppanian palveluksessa oleva tri Rae oli vuonna 1854 Pohjois-Amerikan pohjoisrannikolle tekemällään matkalla saanut eskimoilta tietoja, jotka näyttäisivät osoittavan, että ainakin osa Franklinin väestä oli päässyt rannikolle ja siellä menehtynyt nälkään. Vielä ei kuitenkaan ole täysin vahvistettu näiden rohkeiden miesten surullista kohtaloa, jota saatujen tietojen mukaan olivat vaikeuttaneet vieläkin valitettavammat olosuhteet; mutta ikävä kyllä näyttää olevan aika vähän epävarmuutta kertomuksen todenmukaisuudesta.
Dickensin mainiosta ”Household Words” -kirjasta löydämme yllä esitetyn otsikon alla jäljennöksen tri Raen matkakertomuksesta, joka on päivätty: York Factory, Hudson Bay 1. syysk. 1854. Tri Ray on sen jälkeen käynyt Lontoossa ja 1855 lähtenyt uudelle tutkimusmatkalle, johon tätä kysymyksessä olevaa ei saa sekoittaa. Vaikka kertomus on hyvin kiinnostava, se on kuitenkin liian laaja kokonaan esitettäväksi. Sen vuoksi meidän on pakko antaa lukijalle vain lyhyt katsaus siitä sekä otteita sieltä täältä, jotka osoitetaan lainausmerkein. Toivomme, että lukija ei pahastu huomatessaan tämän aiheen olevan lehdessä pysyvä artikkeli, kunnes jotain uutta sitä koskevaa voidaan saada tietoon.
Lukija muistaa viime numeron kertomuksesta Franklinin pelastusretkikunnista, että alun alkaen tutkimuksista jätettiin sivuun tienoot heti Hudsoninlahdesta pohjoiseen, koska luultiin tiedettävän, että Franklinin retkikunta oli onnellisesti ohittanut Lancasterinsalmen, minkä myös löydöt retkikunnan ensimmäisestä talvileiristä Beecheynsaarella myöhemmin vahvistivat. Vain lady Franklin piti sinnikkäästi kiinni käsityksestä, että hänen miehensä ja tämän väen jälkiä pitäisi etsiä mainitusta salmesta ja Barrowin kanaalista etelään, minne hän myös ohjasi ystävineen varustamansa alukset, kuten Prince Albertin kapteeni Forsythin komennossa 1850 ja luutnantti Kennedyn komennossa 1851. Tuskaa tuntien saamme nyt tietää, että uskollisen puolison aavistukset eivät häntä pettäneet, ja että juuri tämä tutkimaton seutu oli se, jonne Franklinin retkikunnan pelastuneet pääsivät pakoon – jos nimittäin Raen saamat tiedot osoittautuvat todeksi.
Alue, jonne Raen tutkimukset vuosina 1853–1853 ulottuivat, on melko rajallinen. Hudsoninlahden sulkee pohjoiselta sivulta Southamptoninsaari, joka löytyy kaikista kartoista. Tästä saaresta pohjoiseen kulkee Amerikan mantereelta Melvillenniemimaa (jota ei pidä sekoittaa samannimiseen saareen). Sen itäpuolista vesistöä kutsutaan Foxinkanaaliksi, ja pohjoisessa Furyn- ja Heclansalmet erottavat sen Lancasterinsalmen eteläpuolisista saarista. Jos on ohittanut niemimaan pohjoisimman kärjen (Cape Hopen), sen länsipuolella on luonnollisesti etelään kulkeva syvä lahti, jonka nimenä vanhemmissa kartoissa oli Repulse bay, mutta joka uudemmissa on saanut nimekseen Committee bay. Lahden länsipuolella alkaa jälleen uusi niemimaa, joka kauempana pohjoisessa haarautuu kahdeksi samanlaiseksi. Toisen, pohjoiseen kulkevan John Ross nimitti Boothia Felixiksi kauppias Felix Boothin kunniaksi, joka 17 000 punnalla kustansi hänen tutkimusmatkansa vuonna 1827. Toinen länteen tunkeutuva haara, jonka vain kapea kannas yhdistää edellä mainittuun, ja jonka oikeastaan pitäisi olla saari (katso alla), on nimeltään King William’s Land. Niiden väliin muodostuu verrattain syvä lahti; ja King W:s Landin eteläpuolella, niemimaan ja mantereen välissä on vielä syvempi ja itään tunkeutuva lahti, johon laskee merkittävä virta, Back-virta eli Great Fish River, jonka lähteet ovat lähellä Suuren Orjajärven koillispäätä.
Tämä on näyttämö tri Raen matkoille ja kertomuksille. Liittääksemme sen edellisessä numerossa julkaisemaamme kuvaukseen, lisäämme että Boothia Felix -niemimaan erottaa Somersetista pohjoisessa Bellotinsalmi. Vesistö Boothian itäpuolella on nimeltään Boothia Channel ja jatkuu Somersetin itäpuolella Prince Regent’s Inletinä, joka johtaa Lancasterinsalmeen. Niemimaan länsipuolella taas on Victoriansalmi, joka jatkuu Somersetista länteen Peelinsalmena, joka laskee Barrowin kanaaliin.
Tri Rae oli 9. elokuuta 1853 pitkän kapean lahden, Chesterfield Inletin suulla. Southamptonin saarta vastapäätä se tunkeutuu Amerikan mantereeseen. Hänen siitä tekemäänsä matkakertomusta emme ole nähneet; mutta sen sisältö onkin pääasiassa yhdentekevä. Mainittuna päivänä hän lähti muutaman harvan seuralaisen kanssa merelle isohkossa veneessä, purjehti pohjoiseen Southamptonin saaren ja mantereen välistä ja edelleen Melvillen niemimaan itärantaa pitkin, kääntyi sitten länteen Furyn- ja Heclansalmen läpi, pohjoiseen samaa niemimaata seuraten ja ohjasi sitten Cape Hopen ohitettuaan kohti etelää Repulse Bayhin, niemimaan länsipuolella. Tämän lahden rannoilla Rae oli kuin kotonaan, sillä hän oli talvehtinut siellä 1846–1847. Silti hän sanoo, että matkaa vaikeuttivat virrat ja usva, mutta kuitenkin hän oli 15:nteen päivään mennessä eli kuudessa päivässä taittanut taivalta Chesterfield Inletiltä 64:nnen asteen leveyspiiriltä Melvillenniemimaan pohjoispuolelle lähes 70 asteen leveyspiirille ja Repulse Bayhin. Kertomuksesta ei näy, nousiko hän maihin lahden itäpuolelle niemimaalle vai sen länsipuolelle mantereelle; mutta jälkimmäinen vaikuttaa luultavammalta.
Kertomuksesta huomaamme tohtorin olleen mies, joka on tottunut elämään näillä kolkoilla seuduilla. Hänen varusteensa olivat kaukana suurten englantilaisten retkikuntien varustuksista. Hänhän mainitsee, että hänellä oli mukana pieni varasto pemmican- ja thé-uutetta, lääkärin ja kemistin Bence Jonesin keksintöä. Uutetta voitiin sekoittaa myös kylmään veteen ja siitä syntyi maukas ja vahvistava juoma. Mutta hän ja hänen seuralaisensa olivat matkallaan pääasiassa oman huolellisuutensa ja taitonsa varassa. Riistaa ampumalla ja kalastamalla heidän täytyi hankkia ruokavarastoja pitkän talven varalle. Jo matkalla he törmäsivät kolmensadan mursun laumaan, joista heidän onnistui tappaa yksi, ja sen traanista he saivat lamppuöljyä talveksi. Saavuttuaan Repulse Bayhin he keskittyivät metsästämällä ja kalastamalla varustamaan välttämättömän ruokavaraston ja kokoamaan riittävästi polttopuuta Andromeda tetragona -pensaasta, joka on sukua meidän suopursullemme. Riista oli enimmäkseen hirviä, ja joista pyydettiin lohta. Talven tultua muutettiin lumimajoihin iloisina siitä, että saatiin vaihtaa kylmät teltat lämpimiin asumuksiin, joita aina kunnioitetaan lisäsanalla ”snug”, siisti, mukava.
Siten tarvittiin hyvinkin kaikki se aika, joka oli jäljellä ankaran talven tuloon. Erityisesti metsästyksellä oli kiire, sillä hirviä tavataan vain syksyllä ja keväällä jonkin aikaa niiden muuttaessa, ja silloin niitä voidaan ampua. Tri Rae itse oli seurueen etevin ampuja, sillä sadasta eläimestä hän yksin ampui neljäkymmentä, ja myös ainoa mursu kaatui hänen luodistaan, kun taas matkatoverit vain haavoittivat muutamia. Aitona metsästäjänä hän ei unohda erityisesti mainita siitä. Jo 20. syyskuuta tuli talvi, ja lokakuun 16:nnen päivän tienoilla metsästys piti lopettaa. Sitten vietettiin nyt neljä kuukautta kaikessa rauhassa. Vain kalastus jään alta ja polttopuun kokoaminen jatkuivat vielä aina kun sää salli. Helmikuun lopulla 1854 alettiin kunnostaa mukana tuotuja rekiä kevyemmiksi ja lujemmiksi; ja 14. maaliskuuta Rae lähti kolmen miehen kanssa sijoittamaan varastoja sen tien varrelle, jota kevään kuluessa oli tarkoitus lähteä taivaltamaan jalkaisin. Saman kuun viimeisenä päivänä lähdettiin viimein näille matkoille ja vain kolme miestä jätettiin vahdeiksi talvileiriin. Jokaisella lähtijällä oli kuljetettavana 160 englanninnaulan kuorma, Raella itsellään noin 110 naulaa.
Matka suunnattiin Boothia Felixin länsirannikolle tarkoituksena päästä aina Bellotinsalmelle saakka. Vaellettiin siis pohjoiseen pitkin Repulse Bayn länsirantaa, kuljettiin sitten maata pitkin ja tultiin Boothian ja King William’s Landin väliselle lahdelle, joka myöhemmin nähtiin vain kerran, sillä suunta oli nyt itse asiassa Boothia Felixin länsirantaa pitkin mainittuun lahteen ja sitten Victoriansalmeen. Bellotinsalmeen tri Rae ei kuitenkaan päässyt lumimyrskyjen ym. takia. Paluumatka alkoi 6. toukokuuta. Raen paluupäätökseen vaikutti myös se, että juuri tällä matkalla kohtaamiltaan eskimoilta hän oli saanut tietää Franklinin miehistön viimeisistä kohtaloista, joihin olemme viitanneet yllä ja jotka hän syystä katsoi velvollisuudekseen toimittaa komppanian johtomiehille niin pian kuin suinkin. Lainaamme tähän kertomuksen sanoja:
20. huhtikuuta. Koska eilen olimme nähneet jäällä lähellä yöleiriämme tuoreita eskimoiden ja heidän rekensä jälkiä, lähetettiin tulkki ja mies etsimään heitä; loput kaksi lähtivät metsästämään ja keräämään polttopuita, kun taas minä onnistuin saamaan muutamia osuvia havaintoja, jotka antoivat tulokseksi 68º 28’ 29’’ pohjoista leveyttä, pituuspiiriksi kronometrin mukaan 90º 18’ 32’’ länteen Greenwichistä, ja kompassin lukemaksi 98º 30’ läntistä pituutta, mikä lukema on ilmeisen väärä, luultavasti voimakkaan paikallisen vetovoiman vuoksi.
Kaksi eskimoita etsimään lähetettyä miestä palasivat oltuaan poissa yksitoista tuntia. Joukossa oli 17 eskimoa, mukana viisi naista, ja muutama heistä oli ollut Repulse Bayssa, kun talvehdin siellä 1847. Lopuista useimmat eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoista miestä ja olivat melko tungettelevia ja rauhattomia. He eivät halunneet antaa meille mitään luotettavia tietoja, eikä kukaan heistä suostunut opastamaan meitä paria päivää, vaikka kuinka lupasin heille avokätisen palkkion.
Näytti kuin heillä olisi jotain sitä vastaan, että kuljimme poikkimain länteen päin. Ja kun huomasin heidän koettavan huiputtaa tulkkia ja johtaa meidät harhaan, kieltäydyin ostamasta muuta kuin pienen annoksen hylkeenlihaa ja sain heidät lähtemään matkoihinsa, ei kuitenkaan vaikeuksitta, sillä he pyörivät ympärillämme toivoen voivansa varastaa jotain. Heidän onnistuikin kaikesta varovaisuudestamme huolimatta varastaa yhdestä reestämme muutamia nauloja korppuja ja vähän rasvaa.
Huhtikuun 21:nnen aamu oli erinomaisen kaunis, ja lähdimme klo 3 matkaan sisämaahan kohti kaukana näkyvää kukkulaa, joka oli suoraan länteen. Kiviselle kukkulalle muutamia (englannin-)peninkulmia sisämaahan panimme talteen ostetun hylkeenlihan. Juuri sitä puuhatessamme yritti tulkki paeta maanmiestensä luokse. Onneksi huomasimme hänen poissaolonsa ennen kuin hän oli ehtinyt kauas, ja hänet saatiin kiinni neljän, viiden peninkulman tiukan takaa-ajon jälkeen. Hän oli hirveän peloissaan, kun saimme hänet kiinni, ja hän itki kuin lapsi, mutta oli heti halukas palaamaan ja selitti sairauden syyksi poislähtöönsä. Uskon myös hänen olleen todella pahoinvoiva, luullakseni liiasta syömisestä, kun häntä oli maanmiestensä lumimajoissa kestitty keitetyllä hylkeenlihalla.
Kun sitten olimme ottaneet osan lastista Ouligback-paran (tulkin) reestä ja jälleen alkaneet jatkaa matkaa, kohtasimme erään melko järkevän eskimon. Hän ajoi koirien vetämää rekeä, johon oli lastattu myskihärän lihaa. Mies suostui heti opastamaan meitä pari päivämatkaa, oli muutamassa minuutissa kaivanut kuormansa lumeen ja valmis lähtemään mukaamme. Kun esitin hänelle matkamme päämäärän, hän sanoi tulemansa tien olevan paras valinta, ja kun olimme reistämme lastanneet osan tavaroista hänen rekeensä, lähdimme keventyneinä eteenpäin.
Pian meidät tavoitti toinen alkuasukas, joka edellisenä päivänä oli ollut poissa hylkeenmetsällä, mutta oli nyt utelias näkemään meidät ja varhain aamulla oli käynyt lumimajoillamme ja seurannut jälkiämme. Hän oli hyvin puhelias mies, ja kun tavalliseen tapaan kysyimme häneltä, oliko hän nähnyt valkoisia miehiä tai laivoja tai veneitä, vastasi hän kieltävästi mutta lisäsi, että ryhmä ”kabbloonaneja” oli kuollut nälkään kaukana lännessä siitä paikasta, jossa olimme, ja toisella puolen suurta virtaa. Hän vakuutti, ettei hän tarkoin tuntenut paikkaa, koska hän ei ollut koskaan ollut siellä eikä hän halunnut seurata meitä niin kauas.
Yhteenveto niistä tiedoista, joita minä silloin ja myöhemmin olen saanut eri lähteistä, on seuraava:
Keväällä neljä talvea sitten (1850), kun muutamia eskimoperheitä oli hylkeenpyynnissä suuren saaren, jota Arrowsmithin kartoilla kutsutaan King William’s Landiksi, pohjoisrannalla, nähtiin noin neljänkymmenen valkoisen miehen ryhmä kulkemassa jäätä pitkin etelään ja vetämässä venettä ja rekiä. He seurasivat mainitun saaren länsirantaa. Joukosta ei kukaan osannut puhua eskimokieltä ymmärrettävästi; mutta merkein annettiin alkuasukkaiden uskoa, että jäät olivat murskanneet heidän laivansa ja että he nyt olivat matkalla jollekin seudulle, josta he toivoivat voivansa ampua riistaa. Kaikki miehet, upseeria lukuun ottamatta, vetivät rekiä ja näyttivät laihoilta. Heidän ulkonäöstään pääteltiin, että heillä oli vähän elintarvikkeita; he ostivat alkuasukkailta pienen hylkeen tai jonkin verran hylkeenlihaa. Upseeri oli iso, komea keski-ikäinen mies. Kun he lopettivat päivätaipaleen, he pystyttivät teltan ja asettuivat siihen levolle.
Myöhemmin saman vuoden aikana, mutta vielä ennen jäiden lähtöä löydettiin yli kolmenkymmenen ihmisen ruumiit ja muutamia hautoja mantereelta sekä viisi ruumista läheiseltä saarelta, noin pitkän päivämatkan päässä luoteeseen suuren joen suusta, joka ei voi olla mikään muun kuin Back’s Great Fish River, jota eskimot kutsuvat nimellä ”Oot-koo-hi-calik”, koska sen ja Point Oglen ja Montreal Islandin läheisen tasangon kuvaus sopii täysin yhteen Sir George Backin kanssa. Jotkut ruumiit löydettiin teltasta tai teltoista, toisia suojaksi kumotun veneen alta, muutamat olivat hajallaan ympäriinsä. Saarella nähtyjen ruumiiden joukosta yhtä oletettiin upseeriksi, päälliköksi, koska hänellä oli kiikari olalla ja allaan kaksipiippuinen pyssy.
– – –
Jonkun onnettoman on täytynyt elää muuttolintujen tuloon asti, toisin sanoen toukokuun loppuun, koska oli kuultu laukauksia, ja kalanruotoja ja hanhen höyheniä löydettiin surullisen tapahtumapaikan ympäristöstä.
Ruutia näyttää olleen runsaasti, koska alkuasukkaat olivat koonneet sitä suuren keon maahan tyhjentämällä nassakat tai laatikot, jossa sitä säilytettiin; ja virran rannasta löytyi varasto hauleja ja luoteja, jotka luultavasti oli jätetty jäälle ennen lumen sulamista. Lisäksi on täytynyt olla hyvä varasto kiikareita, osaksi kaksipiippuisia pyssyjä, kelloja, kompasseja ym., jotka kaikki näyttävät rikotun, koska näin alkuasukkailla osia näistä eri tavaroista – ja ostin niistä niin monta kuin mahdollista samoin kuin useita hopealusikoita ja haarukoita, tähdenmuotoisen kunniamerkin ja pienen hopealautasen, johon on kaiverrettu nimi: Sir John Franklin, K. C. H.
Mukana seuraa luettelo tärkeimmistä ostetuista esineistä ja summittainen piirros lusikoiden ja haarukoiden vaakunoista. Itse esineet minulla on kunnia luovuttaa saavuttuani Lontooseen.
Kukaan tapaamistani eskimoista ei ollut itse nähnyt valkoisia miehiä kuolleina eikä elävinä, he eivät liioin olleet olleet paikalla, josta ruumiit oli löydetty, vaan he olivat kuulleet kertomukset toisilta alkuasukkailta, jotka olivat nähneet joukon marssimassa jäätä myöten. Kuulemani mukaan ei ole mitään syytä epäillä, että alkuasukkaat olisivat tehneet jonkinlaista väkivaltaa onnettomia kohtaan.
Niin kuuluu lyhyt kertomus mahtavan Franklinin retkikunnan lopusta – kertomus, joka onnettomien kotimaassa herätti suunnatonta huomiota, jota uskottiin, epäiltiin, arvosteltiin ja puolustettiin ja jonka vahvistamiseksi tri Rae otti asiakseen tehdä vielä yhden matkan itse paikalle. Vielä ei ole tietoa tämän todistamisen tuloksesta ja, kuten olemme aikaisemmin maininneet, tähän mennessä siitä on kertonut vain lyhyt uutinen amerikkalaisissa sanomalehdissä.
Tässä kertomuksessa on vielä tieto, joka on herättänyt yleistä kauhua, varsinkin kadonneiden lukuisissa sukulaisissa ja ystävissä. Olemme yllä jättäneet sen kohdan pois ja vain merkinneet sen muutamilla ajatusviivoilla, saadaksemme tilaisuuden tässä palata siihen. Tämä kohta kertomuksessa kuuluu:
Usean ruumiin silpoutuneisuus ja keittoastioiden sisältö tekevät selväksi, että onnettomat maanmiehemme oli ajettu viimeiseen hirvittävään vaihtoehtoon henkensä pitimiksi.
Ei vain inhimillisyyden tunne vaan myös kansallinen ylpeys nousee Englannissa tätä olettamusta vastaan, josta tulee kova syytös ilman riittäviä perusteita ja lähes vailla kaikkia todisteita.
Dickens on julkisesti esiintynyt sitä vastaan ja koettanut osoittaa, kuinka mahdoton se on sekä ottaen huomioon Franklinin miehistön erinomaisen laadun että sellaisten tekojen harvinaisuuden jopa kaikkein vaikeimmissa oloissa ja sellaisilla ihmisillä, jotka kuriltaan ja moraaliselta rohkeudeltaan ovat paljon alemmalla tasolla. Rae on vastannut Dickensin esitykseen, ja myös tämä vastaus on painettu ”Household Wordsissa”. Viimein on Dickens laatinut kuvaukset suuresta määrästä haaksirikkoja sekä vanhemmilta että äskeisiltä ajoilta, josta esityksestä saadaan tietää, kuinka äärimmäisen harvinaista tämä yleisen mielipiteen rikokseksi leimaama pelastumiskeino on ollut varsinkin englantilaisten keskuudessa. Siinä on myös tunteelle jotain niin vastenmielistä, että jokainen toivoo Raen uusimpien tutkimusten paljastavan, että kaikki on eskimoiden tai heidän kertomuksensa väärinkäsitystä.
Lisätkäämme vielä, että palatessaan Repulse Bayhin tri Rae pääsi perillä kosketuksiin useiden alkuasukkaiden kanssa, ja että hänen yllä esitetty kuvauksensa Franklinin miehistön kohtaloista on yhteenveto kaikista tiedoista, jotka hän sai myös viimeksi eskimoita tavatessaan.
Paluumatka meritse Repulse Baysta, joka voitiin tehdä vasta 4. elokuuta, sujui onnellisesti, vaikka sitä vielä estivät jäät Southamptoninsaaren ja mantereen välissä, niin että saapuminen York Factoryyn Hudson Bayn lounaisrannalle, tapahtui vasta saman kuun viimeisenä päivänä.
J. V. S.
