Litteraturblad nro 2, helmikuu 1856: Kotimaista kirjallisuutta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.2.1856
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Om nådens ordning jemte kritik öfver hrr Ingmans och Hedbergs stridsskrifter, af Axel Fredr. Granfelt. H:fors 1855. [Armon järjestyksestä sekä kritiikkiä herrojen Ingman ja Hedberg kiistakirjoituksista. Kirj. Axel Fredr. Granfelt. Helsinki 1855.]

 

Mitä harvinaisempaa on, että omat tiedemiehemme kirjoittavat oman maan sivistyneistölle, sitä enemmän tunnustusta ansaitsee professori Granfeltin kirjallinen toiminta, joka monien vuosien ajan on omistettu pääasiassa uskonnollisesta vakaumuksesta valistamiseen isänmaassa.

Vajavainen kyky arvostaa tätä ansiokasta pyrkimystä ei liioin ole aiheuttanut sitä, että olemme tarpeettoman kauan viivyttäneet Hra Granfeltin uusimman teoksen arvostelua. Mutta vakava sisältö vaatii vakavamman läpilukemisen – ja tunnustamme, että lukeminen ei ole tuntunut meistä niin helpolta kuin kuvittelimme sen voivan olla.

Kristillinen kirkko antaa dogmit, jotka aikanaan ovat olleet spekulaatioiden kohteina ja jotka on käsitetty ja esitetty eri tavoin, mutta jotka nyttemmin on kirkonopissa määrätty ja rauhoitettu kaikilta koettelemisilta. Sellaisia ovat esim. oppi kolmiyhteydestä, Vapahtajan kahdesta luonnosta jne. Mutta niiden harvojen oppien joukossa, jotka ovat avoinna vapaammalle käsitykselle, on oppi armon järjestyksestä eli autuusjärjestyksestä ollut tärkein, ja siksi se on myös meillä käytetyissä katekismusselityksissä eri tavoin esitetty.

Sinänsä ei ole tietenkään ihmeellistä, että ihminen ensisijassa haluaa käsittää ns. käsittämättömän eli haluaa käsittein selvittää sen, mikä vielä on selvittämätöntä. Mutta jos jokin oppilause olisi senlaatuinen, että järki ei voi sitä tajuta, niin on varmaan syytä selittää se puuttuvan uskon aiheeksi; vaikka toisaalta ei voi väittää, että asia on käsittämätön siksi että sitä ihmiskunnan nykyisissä oloissa ei voida käsittää, kun kysymys paremminkin pitäisi jättää auki. Jättäen tämän asiaintilan sivuun on aina pidettävä todisteena järjen vallasta ihmiseen sitä, että kaikesta huolimatta juuri se osa kirkko-oppia, joka muodostaa perustan käytännölliselle kristinopille, oppi katumuksesta, uskosta ja parannuksesta, on jätetty vapaaksi ei vain varmalle tiedolle vaan myös tunnustukselle. Tämä vapaus ei kuitenkaan ulotu kaikkiin sisällön osiin vaan pääasiassa muotoon; minkä vuoksi taas spekulointi näissä aiheissa tehdään verrattain hedelmättömäksi.

Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole kieltää, että myös niissä rajoissa, joissa kysymys tavallisesti käsitetään, tästä spekuloinnista on paljon opittavaa. Kukaan ihminen tuskin kulkee juuri sitä tietä parannukseen, jota toinen häntä ennen on kulkenut tai jonka teologit määräävät. Kenenkään ei pidä edes toivoa itselleen tai lähimmäiselleen tätä katumuksen ja parannuksen työtä tietyssä määrätyssä järjestyksessä. Se on useimmiten ollut tunnusomaista lahkolaisuudelle varsinkin protestanttisessa kirkossa; ja voidaan ilman erehtymisen vaaraa väittää, että tietoisuus tämän prosessin läpikäymisestä muodostaa perustan lahkolaisuuden ylpeydelle ja tuomitsemishalulle. Toinen asia on, jos ihminen ei pääsisi luonnollisesta katumuksesta parannukseen saamatta oppia, että usko Jumalan armoon on silta, joka johtaa edellisestä jälkimmäiseen. Näiden tekijöiden välistä suhdetta sietää siten ajatella; ja jos osoittautuu, että se sisältää myös muita välittäviä tekijöitä, niin tieto siitä antaa ihmiselle välineen itsetutkisteluun; vaikka olisi yhtä turhaa haluta tehdä nämä jaot nuoteiksi, joita vaihe vaiheelta käytännössä pitää seurata, ikään kuin ihminen haluaisi säännellä ajatteluaan siten että joka hetki tietoisesti siirtyisi tuntemuksesta katsomukseen, käsitykseen ja käsitteeseen.

Tekijä on mielestämme hyvin ja spekulatiivisesti määrännyt suhteen, kun hän selittää, että ”parannus” ja ”usko”, joiden päätekijöiden alla hän käsittää loput armonjärjestyksestä, edellyttävät toisiaan, ”ovat saman asian eri puolia”; vaikka me omasta puolestamme emme voi pitää sitovana näiden kahden asettamista päätekijöiksi. Mutta kun edempänä jako erityisen käsitteestä vaihtuu vain erityiseksi ajassa (s. 44 ed.), tekijä on ilmiselvästi luopunut spekulatiivisesta näkökannasta. Hän tosin selittää tämän pääkohtien eron toisistaan ajassa poikkeukseksi normaalista olotilasta, siitä mitä pitäisi olla. Synti, paha, on deus ex machina [pelastava ratkaisu], joka kantaa syyn tästä hajoamisesta. Mutta se ei itse asiassa ole mikään selitys. Paha on edellytys parannukselle ja uskolle myös yhteydessään normaalisti käsitettynä, ikään kuin saman prosessin yhtäaikaisina momentteina. Eikä tekijä esitä mitään, mikä osoittaisi, että synti voi muuttaa ”normaalin” itse armon järjestyksessä, vielä vähemmän, että tämän prosessin alaosat, kuten herätys, pyhittäminen ym. ovat sellaisen synnin vallan välttämättömiä hedelmiä. Sanalla sanoen: kun tekijä siirtyy määräämään prosessin osatekijöitä sen mukaan ovatko ne ajassa aikaisemmin vai myöhemmin ja missä määrin ne ovat parannusta ja uskoa, todistelusta katoaa kaikki sitovuus. Hän on kentällä, missä yksi voi väittää yhtä, toinen toista, toinen lisätä, toinen vähentää osatekijän ilman että se olennaisesti muuttaa itse asiaa.

Mutta huomaamme kritiikkimme lähtevän sellaiselta näkökannalta, jota tekijä ei luultavasti hyväksy tai joka yleensä olisi teologien näkökulma. Heille nimittäin ei ole kyse tiukasta todistamisesta vaan vain siitä, että järjelle hyväksyttäväksi tehdään sellaista, mitä mikään epäilys ei itsessään saa horjuttaa. Juuri siten myös tekijä menettelee, kun hän olettaa tietyt määräykset armon järjestyksessä kirkon opin antamiksi ja vain koettaa hankkia niille paikan järjestelmässään. Samoin on käänteisesti sen oikeuttaminen pyhistä kirjoista ja kirkon opista asian luonteeseen perustuva menettely. Ja tältä sen omalta näkökannalta arvioiden pidämme tekijän työtä todella teoksena, jossa on paljon tietoa ja terävyyttä, kuten se joka suhteessa on teos, jossa on todellista uskonnollisuutta ja lämmintä totuuden rakkautta. Myös esitystavalla, joka vaihtelee todistelusta taivutteluun, tieteellisestä muodosta saarnaamiseen, ja joka on vaikeuttanut lukemistamme, on tekijän näkökannalta oikeutuksensa.

Terävyyttä tekijän esityksessä ilmenee varsinkin hänen polemiikissaan herroja Ingman ja Hedberg vastaan, erityisesti jälkimmäistä, vaikka tai ehkä juuri siksi, että tekijä on lähempänä hänen mielipiteitään. Ensimmäistä kertaa lienevät nämä taistelijat joutuneet niin terävästi vastatusten ja heidän käsityksiään koeteltu yhtä ankarasti ilman väkivaltaa. Kuten sanottua, polemiikki Hra Hedbergiä vastaan on todellinen mestarityö selvyyttä ja terävää todistelua, varsinkin alkuosaltaan.

Esipuheessa professori Granfelt sanoo tarkoittaneensa teoksensa oppilailleen, yliopiston teologian opiskelijoille. Olemme vakuuttuneet, että se on jo saavuttanut paljon laajemman lukijakunnan, ja että kukaan heistä, mikä hänen vakaumuksensa lieneekään, ei ole laskenut kirjaa kädestä tunnustamatta, että hänellä on ollut paljon opittavaa.

 

Finlands fornborgar. I. Kastelholm. H:fors 1856. [Suomen muinaislinnat. 1. Kastelholma. Helsinki 1856.]

 

Herrojen K. A. Bomansson ja H. A. Reinholm julkaisema teos lupaa samassa laajuudessa jatkuessaan tulla suomalaisten kirjapainotuotteiden loistoteokseksi. Kuvaus Kastelholmasta on 10 arkkia suurta oktaavokokoa, ja sen mukana on peräti kolme kaunista kivipainomaisemaa, kartta ja kaksi puupiirrosta. Kirja on muutenkin vankasti varustettu. Jos se jatkuu samanlaisena 50:een tekijöiden Suomesta tuntemaan historialliseen linnaan ja pienemmissä mitoissa 50 ”esihistorialliseen”, niin epäilemättä teoksesta tulee meidän oloissamme arvokas kokoelma.

Hra Reinholm tunnetaan tutkijana ja keräilijänä. Hra Bomansson on myös ennen esiintynyt kirjoittajana Suomen historiasta ja antanut sen ystäville hyviä toiveita. Heidän yhdistetyt voimansa lupaavat siten hyvää ja ansiokasta. Suuria ansioita on jo tässä reippaassa hankkeessa. Sen ensimmäinen numero esittää myös melko runsaan kokoelman kaikenlaista uutta tietoa ja dataa, sinänsä ei erityisen tärkeää mutta kuitenkin arvokasta tuleville Suomen historiasta kirjoittaville. Kaikilla menneiden sukupolvien ja heidän elämänsä muistomerkeillä on lisäksi oma romanttinen tai surullinen tenhonsa. Ihmiselämän arkiproosa on niistä kadonnut ja mielikuvituksella on vapaa tila kuvitella näyttämön kadonneita näyttelijöitä runon kaikessa loistossa tai sitten tuho kannustaa ajattelemaan vakavasti näitä maan ohikiitäviä vieraita, jotka iloineen ja suruineen ovat kadonneet ja joiden olemassaolosta vain rapautuvat kivet enää puhuvat. Kyseessä olevan kaltainen teos on siksi yhtä paljon omiaan mielikuvitukselle ja tunteelle kuin järjelle ja tieteelliselle tutkimukselle. Saakoot siis julkaisijat täysin mitoin korjata kiitosta tästä kauniista hankkeesta.

Toivoisimme mieluusti voivamme lisätä vielä enemmän kiitoksia lieventääksemme terävän moittimisen vaikutusta, jonka mielestämme tämä vihkonen ansaitsee sisällöstä ja esitystavasta. Tässä ei nimittäin ole vain kuvaus Kastelholmasta ja sen kohtaloista vaan myös kokonainen kertauskurssi Ruotsin historiasta ja vieläpä kaikkein ylhäisimpään pragmaattiseen tyyliin. Birger jaarlista Kaarle XI:een ei ole ketään, kenestä tekijä ei luule olevansa kutsuttu antamaan videturiaan [arviota], hyväksyvää tai tuomitsevaa, in amplissima forma [loistavimmassa muodossa]. Ei liene yllättävää, että siinä ei tule ilmi yhtään uutta arviota. Mutta vaikka tekijä olisi voinut tuoda esiin oman syvemmän arvionsa Ruotsin historiasta, kukaan ei liene sitä mieltä, että sellaisen paikka on Kastelholman kuvauksessa. Vai aikooko tekijä todella kaikissa viidessäkymmenessä linnankuvauksessa antaa lukijan käydä läpi saman kurssin? Voinemme vakuuttaa, että se tulee olemaan liikaa jopa kaikkein suurimmalla taidolla vaihdella teemaa. On lisättävä, että myös muuten kuvaus on epämiellyttävän teennäistä.

Joko tai: joko tekijä on täydellisesti erehtynyt kyseessä olevan kuvauksen esitystavasta ja tyylistä, tai erehdys on meidän. Kuvaukselle voi antaa romanttisen silauksen, mutta senkin vain tietyllä säästeliäisyydellä, siihen saa puhaltaa joitain lyyrisiä vuodatuksia; asiaankuuluvalla taidolla harjoitettuna se voi korottaa kuvauksen tenhoa. Mutta asettua Kastelholman raunioille jakamaan oikeutta historiallisille henkilöille, jotka elinaikanaan ovat siellä sattumalta syöneet palan kinkkua ja juoneet mukillisen olutta tai jotka ovat vain asettaneet linnanvoudin ja häneltä vaatineet näitä mainioita tavaroita Tukholmaan – se on mielestämme todella liikaa. Sanottu osoittaa, että Kastelholman historia itse asiassa on aika niukkaa, minkä vuoksi korkeahistoriallinen sävy on sitäkin sopimattomampi. Linnassa ovat silloin tällöin käyneet kuninkaalliset henkilöt hoveineen. Se olisi voinut antaa tekijälle hyvän syyn kuvata hirvenmetsästystä, kuvata meille kuninkaalliset aikansa kaikessa loistossa ja seremonioissa, kuljeskelemassa puistossa tai illalla ottamassa osaa tanssiin. Mutta sellainen vierailu ei anna pienintäkään syytä tehdä tiliä heidän historiallisista ansioistaan ja veloistaan.

Tekijä joutuu pakosta, ellei hän halua toistaa itseään, jättämään seuraavissa numeroissa historiallisen tuomarinkutsumuksen, ja hän saa silloin huomata myös helpommaksi luopua teennäisen pateettisesta tyylistä, joka nyt usein pilaa kuvauksen, ja joka, vakuutamme sen, jättää lukijan täysin kylmäksi, jopa itse asiassa vaikuttaa viilentävältä siinä missä jotain lämpöä muuten olisi voinut syntyä.

J. V. S.

 

 

Vertailu