Tuskin löytyy laaja-alaisempaa otsaketta kirjailijantyölle kuin tämä. Itse ihmishengen, ihmiskunnan, inhimillisen sivistyksen historian käsite on verraten uusi. Kuten huomataan, on jo ollut tarpeen päästä korkealle kehitysasteelle jotta yleensä on voitu käsittää historia yhtenäiseksi kokonaisuudeksi eikä pelkästään satunnaisten tapahtumien sarjaksi. Ranskalainen Michelet kiinnitti huomiota italialaiseen Giovanni Battista Vicoon, joka hänen nähdäkseen oli 1725 julkaisemassaan teoksessa ”Uuden tieteen periaatteet” ensimmäisenä käsittänyt historian siltä kannalta, että se on inhimillisen sivistyksen historiaa. Mutta Michelet esittää toteamuksensa paljon Herderin esiintymisen jälkeen, joka teoksessaan ”Ideen zur Geschichte der Menschheit” oli antanut esimerkin tämänkaltaisesta suurisuuntaisesta tarkastelutavasta. Vicon mielipiteet ovat myös, päättäen Micheletin kirjassaan ”Introduction à l'histoire universelle” esittämästä selostuksesta, sangen epämääräisiä ja häilyviä, eikä Vico ole edes yrittänyt esittää sivistyksen historiaa, vaan on ainoastaan luonnostellut eräitä sellaista historiankäsitystä koskevia aatteita.
Herderin jälkeenkään ei kukaan muu Saksan ulkopuolella liene yrittänyt yhtä laajasuuntaista historian tarkastelua. Friedrich Schlegelin ja Hegelin ”Philosophie der Geschichte” -teoksen ohella löytynee tuskin muuta sitä vastaavaa kuin Guizotin ”Histoire générale de la civilisation européenne”. Rohkein yritys historianfilosofian in nuce [pähkinänkuoressa] luomiseksi on Gervinuksen kuuluisa ”Einleitung zur Geschichte des neunzehnten Jahrhunderts”.
Sitäkin yllättävämpää on, että ruotsalaisen kirjallisuuden uusimpien tuotteiden joukosta löytää tähän alaan kuuluvan teoksen, nimittäin:
Menskliga utvecklingens historia, Öfversigt af N. Ignell, Del I, Häfte 1. Stockholm 1855. [Inhimillisen kehityksen historia, kääntänyt N. Ignell, osa I, 1. vihko.]
Mistä lehtitietojen mukaan myös ensimmäisen osan toinenkin vihko on jo ilmestynyt.
Jokainen ymmärtää suurin piirtein, mitä inhimillisen sivistyksen tai kehityksen historialla tarkoitetaan. Käsitetään, ettei siinä niinkään ole kyse historian tapahtumista kuin näiden tapahtumien perustasta, historiallisten kansojen vakaumuksista ja tavoista sekä näiden seikkojen ilmenemisestä laeissa ja instituutioissa. Neron ja filosofisen katseen tehtävänä on sitten käsittää eri kansakuntien ja aikakausien älyllisen ja siveellisen tason yhdysside sekä yleinen edistyminen tässä suhteessa.
Sananparreksi muuttuneen säännön mukaan historioitsijan tulee antaa tapahtumien puhua. Mutta mykkä ja suljettu on itse asiassa sellainen historian kirja, mistä opitaan ainoastaan, kuinka sota johti rauhaan ja rauha synnytti sodan, missä esitetään hallitsijat, ministerit tai sotapäälliköt sotien ja rauhantekojen aikaansaajina, jotta syiden ja vaikutusten ketju ei katkeaisi. Voidaan sanoa, että nämä seikat, joita varsinaisesti kutsutaan tapahtumiksi, sellaisinaan esitettyinä itse asiassa liikkuvat tapahtumien pinnalla. Silti historiankirjoitus on aivan viime aikoihin saakka rajoittunut kuvailemaan niitä, ja vielä harvemmin menee historianopetus tätä pintaa syvemmälle. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että vakaumusten ja tapojen valta ilmenee selvästi vasta korkeammalla kehitysasteella. Meidän aikanamme tätä valtaa kutsutaan yleisen mielipiteen vallaksi. Äskettäin sen onkin nähty saaneen osakseen ainutlaatuisen tunnustuksen. Tarkoitamme sitä, että mitättömästä asemasta yhtäkkiä mahtavan kansan edustajaksi kohonnut Ranskan keisari on vedonnut tähän mielipiteeseen pitäen sitä ratkaisevana instanssina kansainvälisissäkin kysymyksissä. Uudempi historia antaa meille joka päivä esimerkkejä sellaisesta hallitusten taholta tapahtuvasta vetoamisesta kansoihin, mutta ainoastaan kysymyksissä, jotka ovat erityisesti liittyneet kansoihin ja niiden sisäisiin yhteiskuntaoloihin. Kun on esitetty myös selityksiä, joiden tarkoituksena on ollut valistaa ja ohjata yleistä mielipidettä suhtautumisessa toisiin kansakuntiin, on tämän mielipiteen tärkeys niissä ainoastaan sanattomasti edellytetty ja tunnustettu. Ensi kertaa sen sijaan on luullaksemme Ranskan keisarin lausunnossa tunnustettu käytännössä mahdolliseksi se rauhanystävien haaveena pidetty ehdotus, että olisi perustettava kansojen sovinto-oikeus – vieläpä on tämä ehdotus tunnustettu jo toteutetuksi, joskaan ei siinä muodossa missä rauhanystävät sen ovat esittäneet.
Mutta sikäli kun vakaumusten ja tapojen merkitys on maailmanhistoriassa astunut yhä enemmän etualalle, on historiatutkimus saanut aiheen etsiä niiden vaikutuksen jälkiä niistäkin ajoista, jolloin kansat olivat johtajiensa suunnitelmien näennäisesti tahdottomia välineitä, jolloin jonkun hallitsijan kunnianhimo tai jonkun suvun perintövaatimukset, yleensä ottaen joidenkin yksilöiden laskelmat, heidän kykynsä, ylevä ajatustapansa tai huonot taipumuksensa ja intohimonsa ovat näyttäneet muovaavan kansakuntien kohtaloita. Näistä ajoista löytyykin aina tietämyksen ja tapojen syvällä vaikuttavaa toimintaa; tietämys ja tavat kasvavat ja muuntuvat, usein verrattain riippumattomina ulkonaisista valtiollisista tapahtumista, mutta silti niitä ja niiden ohjaajia sellaisille urille pakottaen, joista viimeksi mainittujen viisaus ei ole pystynyt uneksimaankaan.
Mitä tulee kulttuurin etenemiseen kansasta toiseen, viittaa kuitenkin jo ulkoinen poliittinen historia tiettyyn järjestykseen, jonka jokainen historian oppikirjakin tuntee. Sivistyksen eteneminen Aasiasta Kreikkaan, Kreikasta Roomaan, Roomasta romaanisiin kansoihin, heistä germaanisiin, heistä jälleen Itä-Euroopan kansanheimoihin ja sieltä taas muihin maanosiin – tämä sivistyksen kulku on yleisesti tunnettu ja tunnustettu. Siinä on asian ulkoinen puoli. Sisäisenä puolena on sen käsittäminen, mitä on siirtynyt kansakunnasta toiseen, heimosta heimoon, aikakaudesta aikakauteen ja mitä siitä uudessa muodossaan on tullut. Tämän käsittämisestä koostuu se, mitä on nimitetty historian filosofiaksi, sivilisaation, sivistyksen, inhimillisen kehityksen historiaksi.
Kukaan tuskin nykyisin ryhtyy kirjoittamaan valtiollista maailmanhistoriaa muuten kuin erityishistorioiden laatijoiden tietojen ja ajatusten välittäjän ominaisuudessa. Yleisen kulttuurihistorian laatiminen on yhtä laaja yritys, eikä siihen pysty kukaan ihminen, jos työn on pohjauduttava omalle tutkimukselle ja tarkistukselle. On siis selvää, että sellaisen työn sisältämät tosiasiat on omaksuttu hyvässä uskossa ja että sen tekijä tässä suhteessa voi ainoastaan tutustua uusimpiin ja parhaimpiin kutakin aikakautta ja kansakuntaa koskeviin julkaistuihin teoksiin. Hänen varsinaisena tehtävänään on koota nämä annetut tosiseikat yhteen siten, että niiden muodostamassa historian seuraamusjärjestyksessä todellinen kehitys näyttäytyy lukijan silmien edessä selvänä ja luontevana.
Tämä esitys voi olla niin sanoaksemme ”vailla intressiä”, että se pitämättä silmällä kehityksen päämäärää ainoastaan osoittaa, miten ihmiskunta on aikakaudesta toiseen edistynyt eri hengenelämän aloilla, uskonnollisissa käsityksissä ja jumalanpalvonnassa, tieteessä ja taiteessa, oikeata ja väärää, perhe-elämää, lainsäädäntöä ja lainkäyttöä, elinkeinoja ja yhteiskunnallisia laitoksia koskevissa käsityksissään, valtiollisessa yhteiskuntajärjestyksessä ja kansainvälisissä suhteissa. Tähän lajiin kuuluu Guizotin edellä mainittu teos, joka sitä paitsi kertoo kenties tarpeettoman paljon varsinaisesta poliittisesta historiasta sekä kuvailee ajatussuuntia ja tapoja vähemmän kuin toivoa sopisi. Tai sitten esitys voi, kuten Hegelillä, alinomaa näyttää meille sen päämäärän, johon ihmiskunta pyrkii ja palauttaa siihen kaikki ihmishengen historialliset ilmaukset ja luomukset.
Historia on vapauden maailma. Siinä ei vallitse niin kuin luonnossa muuttumaton yksi ja sama, vaan jokainen kansa, jokainen aikakausi osoittaa jotakin uutta ja omalaatuista, mitä ei ole ollut missään edellisessä kansassa tai aikakaudessa. Poliittiset vaihtelut, tapahtumien ulkonaiset piirteet ovat eri aikoina usein näennäisesti samat. Hallitustavat vaihtelevat, sotia käydään, rauhoja solmitaan. Mutta kaikessa tässäkin ilmenee edistymistä johonkin uuteen. Muinaisaika ei tuntenut niitä valtiosääntöjä, jotka ovat syntyneet nykyajan sivistyksestä ja tarpeista, se ei tietänyt mitään rauhan hyväksi käytävästä sodasta eikä rauhanteoista, jotka eivät ainoastaan järjestele valtakuntien rajoja ja tunnusta kansojen riippumattomuutta toisistaan, vaan avaavat uusia teitä niiden molemminpuoliselle rauhanomaiselle vuorovaikutukselle ja sivilisaation levittämiselle yleensä. Sitäkin enemmän tarjoaa jokainen uusi aika sisäisissä oloissaan, vakaumuksissa ja tavoissa, laeissa ja yhteiskunnallisissa laitoksissa kaikista edellisistä aikakausista poikkeavan uuden näkymän. Juuri kaiken tämän kannalta ihmishenkeä täytyy pitää ehtymättömästi uutta luovana; sen tulevaa kehitystä ei voi määritellä.
Kun inhimillisen hengen työt siten kertovat jatkuvasta uuteen ja aiemmin tuntemattomaan siirtymisestä, näyttää olevan lähellä se käsitys, että ihminen oppii tuntemaan itsensä, oman henkensä olemuksen ainoastaan töissään. Tosiasiassa se tietämys, mikä omalla hengellämme on itsestään, onkin ihmiskunnan historiallisen esiintulon hedelmää. Emme voi tietää, mitä ihmishenki on, ennen kuin olemme tutustuneet siihen mitä se on maailmanhistoriassa ollut ja vaikuttanut. Ja koska historia on toiminnan maailma, sen ilmiöt ihmistahdon töitä, ilmenee historiassa lähinnä vapaan tahdon laatu. Inhimillinen vapaus tulee historiassa objektiiviseksi; se saa siinä olemassaolon, joka tekee sen tosi olemuksen havainnolliseksi. Vapaalla tahdolla on tämä läsnäolo perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, joten yksilö voi ainoastaan niissä ja niiden palveluksessa tietää vapautensa. Tätä vapauden objektiivista läsnäoloa kutsutaan siveellisiksi mahdeiksi. Ne ovat olemassa yksilön ulkopuolella ja hillitsevät hänen mielivaltaansa, mutta ne elävät hänessä ja vapauttavat hänen tahtonsa, kun hän tunnustaa niissä oikean sekä toimii sen säilyttämiseksi ja edistämiseksi maan päällä.
Kun Hegel siis ”Historianfilosofiassaan” tarkastelee historiaa ihmishengen jatkuvana työnä vapautensa todellistamiseksi, työnä, missä siis tullaan tietoiseksi omasta vapaasta tahdosta siveellisen maailmanjärjestyksen mahtina, niin tämä on kyllä korkein, mutta samalla yleisin ja abstraktein näkökanta, jolta ihmiskunnan kehitys voidaan käsittää. Pohjimmaltaan sama katsomustapa havaitaan kuitenkin oikeastaan jo Herderillä, joskin se ”humaanisuuden” tai ”tosi inhimillisyyden” käsite, johon hän sisällyttää kehityksen päämäärän, on häilyvämpi ja epämääräisempi.
Asiaa tarkemmin ajateltaessa huomataan, että vapauden todellistamista, siveellistä maailmanjärjestystä ei voida eikä saakaan käsittää päämääräksi, joka on jokaista historian ajankohtaa tuonnempana, tarkoitukseksi, jonka toteuttamisessa toistaiseksi kulunut historia olisi pelkkä väline. Siveellisyys ja inhimillisyys muuttuisivat siinä tapauksessa saavuttamattomaksi ihanteeksi, jota ei ole milloinkaan ollut eikä vastedeskään tulisi olemaan. Se, mikä historiallisessa tarkastelussa on järjellistä, on päinvastoin sen oivaltaminen ja tunnustaminen, että siveellisyys ja inhimillisyys ovat jokaisena aikana olleet todellista. Historian filosofian on siis osoitettava, mikä on ollut siveellistä ja tosi inhimillistä kunkin ajan ja kunkin kansan vakaumuksissa, tavoissa ja laitoksissa; siis missä ihmiskunnan edelleen kehittymisen siemen kunakin aikana on piillyt. Tämä onkin yleensä ollut kaikkien niiden pyrkimyksenä, jotka ovat yrittäneet esittää inhimillisen kehityksen historiaa. Myös Friedrich von Schlegel, joka kovin tähdentää käsitystään, että ihmiskunnan historia on pyrkimystä ihmisessä olevan mutta jo alussa menetetyn Jumalan kuvan palauttamiseksi, ei itse asiassa voi päätyä mihinkään muunlaiseen esitykseen. Unohduksen harso peittää ihmiskunnan varhaisinta historiaa samalla lailla kuin lapsen ensi tajuntaa. Kuvitellaanko se, mikä tuon harson alla piilee, täydellisyyden tilaksi vai maailmankaudeksi, jonka aikana maan päällä ei esiintynyt mitään inhimillistä tietoisuutta – tämä on historiallisen tarkastelun kannalta verraten yhdentekevää. Historia todistaa kyllin, että ihmiskunta kehittyy yhä rikkaampiin olemassaolonsa muotoihin. Rinta rinnan ihmiskunnan käsitteen, ihmisen tarkoitusta ja inhimillistä täydellisyyttä koskevien käsitysten kanssa kohoaa myös siveellisen maailmanjärjestyksen läsnäolon tapa; ja maailmanhistorian filosofinen tarkastelu koostuu tämän edistymisen käsittämisestä.
Jo se, että herra Ignell, Hegelin ”Historianfilosofian” ruotsintaja, julkaisee oman samansuuntaisen teoksen, osoittaa hänen aikovan tässä kirjassa kulkea omaa itsenäistä tietään. Hegelin kuuluisa teos on verraten lyhyt. Se sisältää esityksen ainoastaan kaikkein huomattavimmista seikoista kansojen elämässä, niistä jotka parhaiten soveltuvat osoittamaan, kuinka ihmishenki asteittain on vapautunut ulkoisesta ja sisäisestä pakosta. Historian päämäärän, historianprosessin merkityksen tarkka käsittäminen vaatii jo sinänsä sellaista esitystapaa, missä laajat kuvaukset eivät raskauta eivätkä hämmennä pohdintaa ja käsittämistä. Hra Ignell sitä vastoin näyttää käsittäneen tehtävänsä toisin, niin että hänellä kuvailu on pääasia, pohdinta taas tarjotaan lukijalle vain lyhyenä johdatuksena jotta hän käsittäisi kuvauksen merkityksen. Hra Ignellillä on lisäksi ollut tilaisuus esimerkiksi Kiinan ja Intian käsittelyn yhteydessä (joiden kansoja kuvataan tässä ensimmäisessä vihkossa) hyödyntää uudempia teoksia, jotka ovat rikastuttaneet kyseisiä maita koskevia tietoja sekä oikaisseet vanhempia puutteellisia tai virheellisiä käsityksiä niiden traditioista ja kulttuuritilasta. Tekijä ilmoittaa kirjansa päätarkoituksena olevan esittää ihmisen yhä selvempää tietoisuutta Jumalasta ja omasta olemuksestaan; tämän lisäksi hän tahtoo kirjassaan osoittaa, ”mitä ihminen on ennen kristinuskoa ollut sekä mitä hänestä sen vaikutuksesta on tullut ja täytyy tulla”.
Koska teos siten käsittää inhimillisen kehityksen tulokset vähemmän abstraktisti ja sen kuvailu on laajempaa, soveltuu se suuremmalle lukijakunnalle. Ne harvat mietteet joita tekijä liittää eri kansojen uskonnollisten käsitysten, siveysopin, yhteiskuntajärjestyksen ym. esitykseen, eivät tosin yllätä syvällisyydellään, mutta ovat tavallisesti hyvin harkittuja ja tosia. Kuvaus pohjautuu uusimmille ja parhaimmille teoksille, joten työn tämä osa on ruotsalaisessa kirjallisuudessa yhtä uusi kuin koko yritys yleensä. Siellä täällä näyttää kyllä johtuneen aineiston runsaudesta, että tekijä on vähemmän tarkannut muotoa, esitystapaa ja tyyliä. Mutta nämä huolimattomuudet ovat verraten vähäpätöisiä. Kuvaus on läpeensä reipasta ja eloisaa; se viehättää sekä sisällyksellään että tekijän vakavan ja harrastuneen aiheeseen paneutumisen ansiosta. Tässä vihossa lukijan mielenkiintoon vetoaa ennen kaikkea kuvaus; tekijän mielipiteet ja arvostelut sitä vastoin pääsevät enemmän esiin ja käyvät merkittävämmiksi vasta kun teos on pidemmälle edistynyt.
Mainitsimme jo, että vihko sisältää Aasian kansojen ja egyptiläisten historian. Laajimmin ja myötätuntoisimmin on käsitelty itäaasialaisten kansojen, kiinalaisten ja hindujen kulttuuria. Kuten tiedetään, hindulaisen kulttuurin vaikutuksesta on havaittavissa vain heikkoja jälkiä vanhimmissa kansoissa, egyptiläisissä, persialaisissa, kreikkalaisissa, joiden parista on totuttu etsimään eurooppalaisen sivistyksen ensimmäisiä siemeniä. Kiinasta ei kreikkalainen muinaismaailma tiennyt mitään. Ja kuitenkin sekä Intiassa että Kiinassa oli pitkälle kehittynyttä sivistystä jo aikana, jolloin Kreikka vielä oli erämaata. Tulee aina olemaan vaikeata antaa oikea arvonsa sellaiselle kulttuurille, joka ei ole ollut kosketuksissa ihmiskunnan yleisen kulttuurin kanssa ja sen vuoksi on myös omassa kehityksessään verrattain pysähtynyt. Hra Ignell ei osaakaan sanoa tästä kulttuurista juuri muuta kuin että taritsee sen sekä nykyajalle että jälkimaailmalle varottavana esimerkkinä.
Arvioitaessa mainittujen kansojen suhdetta inhimilliseen kehitykseen tulee lisäksi muistaa, että ne historiansa alussa ovat aivan erillään lännen sivistyskansoista; siksi sitä kulttuuripiiriä, mihin ne kuuluvat, tulee tarkastella erikseen, eikä niiden henkistä elämää saa mitata eurooppalaisen sivilisaation näkökulmasta. On siis aina opettavaista tarkastella tätä inhimillisen kehityksen omalaatuista muotoa; ja myöntää täytyy, että siinä monessa suhteessa ilmenee sellaista opin ja elämän sopusointua, jota turhaan saa etsiä kristityistä kansoista. Sitä paitsi tämä oppi voi erinäisissä kohdissa hyvinkin kilpailla lännen kansojen kaikkein teräväjärkisimpien ajatusten kanssa; elämä taas kykenee monessa suhteessa täysin kilpailemaan useiden lännen kansakuntien siveellisen tilan kanssa.
Yleiseksi puheenparreksi on tullut sanoa kiinalaisten ja hindujen olevan tänä päivänäkin samoja kuin kaksi vuosituhatta sitten. Myös Ignell hyväksyy tämän mielipiteen. Se mitä näistä kansoista kerrotaan, näyttää kuitenkin osoittavan että asiain laita ei ole aivan niin. Liikutaan esimerkiksi hyvin hataralla pohjalla, jos arvioidaan hindujen kulttuuria ikivanhan kastilaitoksen luonnollisten seurausten pohjalta, kun tiedetään, ettei buddhalaisuus, joka sekin on täällä laajalle levinnyt, hyväksy mitään kastilaitosta. Myös muhamettilaisen vallan on täytynyt jättää Intiaan huomattavia jälkiä, koska sen kukistuttuakin enin osa maan nykyistä väestöä tunnustaa suuren profeetan oppia. Vihdoin lienee Euroopan, varsinkin Englannin vaikutus kansan sivistykseen ollut melkoinen viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Hra Ignell sivuuttaa täysin tämän tärkeän tutkimuksen osan. Hän mainitsee yleensäkin vain sen opin, jota esitetään eurooppalaisten tuntemissa lähteissä ja arvioi sitä, mutta näyttää unohtavan, että sentapaisen arvioinnin täytyy johtaa yhtä epävarmoihin tuloksiin kuin jos haluttaisiin ottaa eurooppalaisten nykyistä sivistyskansaa koskevan käsityksen pohjaksi Raamattu. Sama muistutus pätee osin Kiinaan. Yleensä voidaan väittää, että aika ei ole vielä koittanut sen arvioimiseksi, mikä arvo kyseisillä kulttuurimuodoilla on yleisen inhimillisen sivistyksen etenemisen kannalta. Kukaan ei voi vielä sanoa, millaisen muodon eurooppalainen sivistys tulee itäaasialaisten kansojen keskuuteen siirrettynä saamaan tai miten niiden tuhansia vuosia vanha kulttuuri puolestaan tulee vaikuttamaan tähän sivistykseen. Sanalla sanoen, niiden historia ei vielä ole päättynyt. Lähempi tutustuminen tulee luultavasti osoittamaan, ettei niiden kulttuuri ole ollut niin muuttumatonta kuin nopealla silmäyksellä luulisi; ja samoin on tulevaisuus myös osoittava, että se on näidenkin kansojen tulevaisuutta.
Näin sanoessamme emme silti tahdo kieltää hra Ignellin näitä kansoja koskevalta kuvaukselta sen suurta arvoa. Päinvastoin katsomme teoksen olevan arvokkaimpia, mitä uudemmalla ruotsalaisella kirjallisuudella on näytettävänään; ja useimmat lukijat tulevat huomaamaan, että se kääntää heille näkyviin aivan uuden lehden historian kirjassa.
Litteraturbladetin tilanpuute tekee vaikeaksi lainata teoksesta mitään otetta. Mutta silläkin uhalla että omistaisimme aiheelle joitakin sivuja liikaa, otamme tähän mukaan hra Ignellin kuvauksen buddhalaisuudesta, tästä tuskin lainkaan tunnetusta opista, joka on niin ihmeellisesti kiehtonut satojen miljoonien vakaumusta ja tehnyt heidät paljon vastaanottavaisemmiksi kristinuskolle ja Euroopan sivilisaatiolle kuin brahmaanien ja Konfutsen oppi.
J. V. S.
