1. Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. 1854. Neljästoista vuosikerta. Helsinki 1855.
On aina ollut ilahduttavaa nähdä uusi nide tätä aikakauskirjaa, joka kiitettävällä tavalla todistaa isänmaallisten asioiden harrastuksen olevan edes suppeassa piirissä yhä kyllin vilkasta johtaakseen tutkimuksiin ja töihin, joiden ainoana korvauksena on tietoisuus hyvästä tarkoitusperästä. Asian luonteeseen kuuluu, että aikakauskirjan artikkelit voivat tarjota vain aineistoja yhtenäisempää isänmaata koskevaan tietouteen. Sitä kiitettävämpiä ovat silloin niiden miesten uhraukset, jotka työskentelevät sen hyväksi, koska he eivät voi toivoa edes saavansa muuta kirjailijanmainetta sen tunnustuksen lisäksi, jota epäitsekäs asian harrastus ja rehellinen työ yleisten pyrintöjen edistämiseksi aina on oikeutettu vaatimaan.
Yhtä ilahduttavaa on saada todisteita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jatkuvasta uutterasta toiminnasta. Siitä ei kerro vain tämän aikakauskirjan, vaan myös muiden seuran toimesta vuosittain ilmestyvien teosten julkaiseminen. Työjäsenyys tässä seurassa ei tuota mitään virka-ansioita, ei palkkaa eikä kunnianosoituksia. Seura työskentelee yleisten tarkoitusperien hyväksi tämän sanan jaloimmassa merkityksessä. Sen työtä ei tueta millään julkisilla määrärahoilla. Se ei saa tulojaan – tai saa niitä varsin vähän – siitä, mitä rikkailta liikenee. Sillä ei ole mitään korkeassa asemassa olevia suojelijoita ja suosijoita. Päinvastoin: Seuran toimintaa on monella tavoin rajoitettu, mutta silti se ilmaisee ilonsa pelkästä yksinkertaisesta olemassaolon oikeutuksestaan pyrkimällä lakkaamatta kehittämään kotimaista kirjallisuutta ja keräämään sekä julkistamaan Suomen ja Suomen kansan menneisyyttä ja nykyisyyttä valaisevia tietoja. Kunnia niiden miesten isänmaanrakkaudelle, jotka johtavat seuran asioita; kunnia niille miehille, jotka eri puolille maata levittäytyneinä toimivat sen tarkoitusten edistämiseksi!
Muistakoot ne maanmiehet, joiden luokse sanamme yltävät ja jotka käsittävät, kuinka suuri merkitys seuran olemassaololla on kotimaiselle kirjallisuudelle, että itse kullakin on mahdollisuus ilman mitään uhrauksia edistää seuran pyrintöjä. Seuran kustannuksella julkaistujen ja sen levitykseensä ottamien teosten lukumäärä on jo niin suuri, että jokainen sivistävän lukemisen harrastaja löytää niiden joukosta varmasti jotain itselleen soveltuvaa. Ei siis tarvita muuta kuin että hän valitsee näistä julkaisuista, joiden luettelo seuraa tässä alempana, yhden tai useamman kirjahyllyynsä. Joilla ne jo ovat, voivat edistää asiaa kehottamalla toisia ostamaan. Nykyisen kirjavaraston menekki tekee seuralle silloin mahdolliseksi laajentaa ja jouduttaa toimintaansa julkaisemalla uusia teoksia. Ja monikin, joka ei aiemmin ole asiaa harkinnut, tulee huomaamaan, että mainittujen teosten lukeminen vaikuttaa melko lailla hänen sivistykseensä.
On hyvä olla maailmankansalainen ja tuntea kiintymystä kaikkeen kauniiseen, oikeaan ja toteen, kuulukoon se mille tahansa kansalle maan päällä, sekä jalosti suvaita sitä, mikä poikkeaa oman maan tavoista ja oloista. Mutta onnetonta on, jos ei ole mitään omaa, ei kieltä, ei kansallisluonnetta, ei laitoksia eikä lakeja eikä tapoja tai tottumuksia. Koko ihmiskunnan sivistys edistyy vain siten, että monet eri kansallisuudet omaksuvat itseensä yhteisen sivistysperinnön ja kehittävät tätä siementä kukin omalla erityisellä tavallaan. On yhtä vähän ajateltavissa, että inhimillinen kulttuuri voisi edistyä niin, että vain yksi ainoa kansakunta toimisi sen säilyttäjänä, kuin että yksilö voisi saavuttaa mitään sivistystä elämällä erillään kaikista muista ihmisyksilöistä.
Mutta samoin kuin inhimillinen kulttuuri ylipäätään on kansallisuuksiin sidottua, voi yksilökin omaksua sen vain sikäli kuin hänen tapansa tuntea, ajatella ja toimia kantaa jonkun määrätyn kansallisuuden leimaa. Tosin se luonto ja ilmanala, missä ihminen elää, sekä se elämäntapa, joka niistä seuraa, antaa ihmiselle tällaista erityisleimaa; mutta tämä on kehittymätöntä ja köyhää. Tosi henkinen leima täytyy ihmisen saada henkistä tietä, siten että hän omaksuu kansakuntansa omaperäiset, intellektuaaliset ja siveelliset sivistysainekset ja osallistuu kansakunnan sivistystyöhön.
Kieli on omaperäisintä kaikessa siinä, mikä kuuluu johonkin kansakuntaan. Useimpien maailman kansojen tiedetään vaihtaneen asuinpaikkoja; eri luonnonsuhteet ovat siis vaikuttaneet kansakuntiin vaihtelevalla tavalla. Kosketukset vieraisiin kansanheimoihin ovat tämän seurauksena nekin vaihdelleet, ja tämän kosketuksen vaikutus on ollut erilaista. Kielet eivät tosin ole voineet välttää kaikkea tämän vaihtelun vaikutusta; se on silti koskenut vain niiden pintaa, tuonut kieleen vieraita sanoja ja puhetapoja kykenemättä koskaan muuttamaan kansalliskielen lakeja ja sisäistä rakennetta. Siksi voidaankin kansakunnan historian pohjalta jossain määrin selittää sen laitosten, vakaumusten ja tapojen synty ja laatu. Mutta kielissä kohdataan kaikkialla pian se selittämätön, se kansallinen logiikka, mistä professori Kellgren puhuu yllä julkaistussa virkaanastujaispuheessaan. Ainoana selityksenä tässä on, että kansakunnalle ominainen mieli ja luonteenlaatu on sitä vaatinut; ja on helpompi päätellä kielen nojalla kansallisluonteen erityispiirteet kuin johtaa kansallisluonteesta kielen muotoja.
On siis pakko tunnustaa kielen olevan se elementti, jossa kansallinen erityisluonne adekvaateimmillaan elää ja liikkuu; samoin on tunnustettava, että jokainen kansakunta on sisällyttänyt kieleensä varhaisimman sivistystyönsä ja edelleenkin heijastelee siinä henkistä kehitystänsä hienoimmissa vivahteissaan. Yhtä läheisesti kuin puhe- ja ajatuskyky kuuluvat lapsessa yhteen, yhtä läheisesti kytkeytyy kansakuntien koko henkinen elämä niiden kieliin. Äidinkielen oppiminen merkitsee siksi johonkin kansallisuuteen liittymistä, sen erityisen sielullisen leiman saamista, joka muodostaa yleisinhimillisen sivistyksen edellytyksen. Aivan kuten kansakunta, joka on myöntynyt kielensä menetykseen on henkisesti kuollut ja elää pelkkää näennäiselämää älyllisen voimattomuuden ja siveellisen velttouden tilassa, on myös yksilö, jos hänet on toisten vaikutuksesta tai oman valintansa seurauksena temmattu irti siitä kansallisuudesta, mihin hän syntymästään kuuluu, verrattain kykenemätön mihinkään hedelmälliseen toimintaan ihmiskunnan etujen puolesta; hän on vailla kaikkea totuuden ja oikeuden tarmoa.
Puhumme tässä vain kansalliskielen merkityksestä yksilön sivistykselle, omaksukoon hän sen sitten puhuttuna tai kirjoitettuna. Kansalliskirjallisuuden suurta merkitystä tässä suhteessa tuskin yksikään ajatteleva lukija epäilee.
Sanotusta seuraa varsin selvästi, mitä tulee ajatella vanhemmista, jotka opettavat lapsiaan jo aivan varhaisella iällä mongertamaan yhtä tai useampaa vierasta kieltä. Se on ihmisluontoon kohdistuvaa väkivaltaa, joka kostautuu katkerasti.
Edellä sanotun paikkansapitävyydestä todistaa kielteisellä tavalla meidän maassamme kaikkien niiden ihmisten mielenlaatu, jotka eivät lainkaan tai vain vähän tuntevat kansakunnan kieltä. Täytyypä jokaisen kieleen perehtyneenkin yhtyä heidän tunteisiinsa. Salaisen harmin- ja häpeänsekaisin tuntein ensin mainitut ovat tietoisia siitä, ettei heillä ole edes kieltä, missä ulkomaalainen ei olisi heitä taitavampi; sama tunne rasittaa kaikkien mieltä ajateltaessa, että sama itsenäisyyden puute havaitaan kirjallisuudessamme, laitoksissamme ja tavoissamme. Ne kuuluvat Ruotsille ja ruotsalaiseen kirjallisuuteen, sanovat ruotsalaiset siitä vähästä kelvollisesta kirjallisesta tuotannosta, mikä tässä maassa näkee päivänvalon. Niin he täydellä syyllä sanovatkin. Sillä kaikki sellainen on Ruotsin, ei Suomen kansan sivistystyön hedelmää. Moni on tainnut pitää sekä surkeana että naurettavana yritystä, kuten sanotaan, ”voittaa takaisin” Suomelle miehiä ja mainetekoja, kuten esimerkiksi teoksessa Finlands minnesvärda män on koetettu menetellä. Tiedetään näet ja tunnustetaan, että vieraan sivistyksen kehittämä ja tämän sivistyksen palveluksessa toimiva kyky ei itse asiassa kuulu enempää kuin sen maineteotkaan siihen maahan, jossa yksilö on nähnyt päivänvalon; suuremmalla oikeudella hän kuuluu siihen maahan, joka merkitsee hänen aikaansaannoksensa omaan historiaansa, toisin sanoen maahan, jonka historian kulkuun ne ovat vaikuttaneet.
Olemme poikenneet varsinaisesta aiheestamme koska halusimme osoittaa suomenkielisen luettavan olevan suomalaisille välttämätön sivistyksen momentti; sitä ei tule pitää minkään erityisen isänmaallisuuden todistuksena.
On helppo ymmärtää, että myös ruotsinkieliset isänmaallisia aiheita käsittelevät teokset ovat omiaan kehittämään tätä sivistyksen omaperäistä laatua, jota nimitetään kansallisuudeksi; mutta suomenkielistä kirjallisuutta ne eivät kuitenkaan kykene korvaamaan. Todellisella kansallisella sivistyksellä voi olla vain yksi sitä oikein vastaava ilmaus – kansakunnan oma kieli.
Molemmanlaatuisien artikkelien kohdalla kantaa Suomi vuosikertaa 1854 varsin merkittävän kortensa kekoon. Tämä vuosikerta sisältää näet suomeksi laaditun Antero Wareliuksen kuvauksen Tyrväästä, ”Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853”, ja ruotsiksi artikkelit ”Prosten Saxberg's strid med Konsistorium i Wiborg” [Rovasti Saxbergin kiista Viipurin konsistorin kanssa] (M. Akiander); ”Tvenne officiella berättelser om segern vid Willmanstrand” [Kaksi virallista kertomusta voitosta Lappeenrannan luona] (M. Akiander); ”Teckning af M. A. Castréns lefnad och verksamhet” [Kuvaus M. A. Castrénin elämästä ja toiminnasta] sekä ”Några upplysningar om Finnarnes fordna vidskepliga bruk och trollkonster” [Joitakin tietoja suomalaisten muinaisista taikauskoisista tavoista ja taikakeinoista], kirjoittanut J. W. Murman.
Meidän ohellamme varmaan moni muukin lukija yllättyy siitä, ettei viimeksi mainittua artikkelia ole kirjan ensimmäisen tavoin kirjoitettu suomeksi, etenkin kun tekijä tunnetaan entuudestaan suomenkielisenä kirjailijana, joka on julkaissut ruotsin kieliopin suomalaisia varten. Meille on kuitenkin kerrottu, että artikkeli todellakin oli laadittu suomeksi, mutta toimitus oli nähnyt aiheelliseksi pyytää sen kääntämistä, jotten vuosikerran ilmestyminen viivästyisi määräämättömäksi ajaksi. Samasta syystä myös Wareliuksen pitäjänkertomus on vasta tässä vuosikerrassa, vaikka se oli koostettu kaksi vuotta sitten ja aiottu julkaistavaksi vuosikerrassa 1853. Toimitus ei tässä siis ole mihinkään syypää, ja me voimme vain valittaa, että rahvaan suusta poimitut tiedonannot ovat nähneet päivänvalon sille vieraalla kielellä.
Castrénin elämän ja toiminnan kuvaus on laadittu huolellisesti ja kauniisti. Sen tekijänä on, kuten eräs lehti jo on todennut, valtioneuvos Sjögren, joka laati sen venäjäksi Venäjän maantieteellistä seuraa varten, jonka jäsen myös Castrén oli. Käännöksen ruotsiin on tiettävästi tehnyt maanmiehemme, kynämiehenä tunnettu Julius Lundahl, joka hänkään ei enää ole elävien kirjoissa, ja Sjögren lienee tehnyt joukon lisäyksiä ruotsinnokseen. Murheellisin mielin lukee tämän kuvauksen, joka enemmän kuin mikään aiemmin julkaistu osoittaa, millaisten ruumiillisten kärsimysten kanssa Castrénin piti matkoillaan kamppailla. – Voidaan jopa sanoa, että tämä kuvaus tekee piinallisen vaikutuksen. Sitäkin kohottavampaa on tuntea ja tätä lukiessa uudestaan palauttaa mieleensä se uskomaton työteliäisyys, joka luonnehti Castrénin toimintaa niin epäsuotuisissa oloissa, ja ne hedelmät, joita hänen vaivannäkönsä ja rohkeutensa korjasivat. Sjögren kutsuu Castrénin kokoamia aineistoja ”suunnattomiksi”, ja tämä ilmaus merkitsee tuollaisen miehen suussa tavallista enemmän. Kun nämä suunnattomat aineistot, sanoo Sjögren, on asiaankuuluvalla tavalla julkaistu, niin ”vasta sitten tullaan täysin huomaamaan, minkä suuren ja korvaamattoman vahingon filologia on kärsinyt Castrénin ennenaikaisen kuoleman johdosta, sekä mitä tärkeitä ja unohtumattomia palveluksia hän siitä huolimatta ehti kielitieteelle tehdä lyhyen elämänsä aikana”.
Rovasti Saxbergin historia tarjoaa uuden näytteen kuuluisasta odium theologicumista [teologisesta kaunasta]. Tapa kietoa ovelin kysymyksin sellainen veli Kristuksessa, joka ei riittävästi tunnu uskovan paholaiseen, on tässä esitetty varsin iskevästi.
Kertomukset Lappeenrannan taistelusta ovat Venäjän armeijan sotapäällikön, kenraalimarsalkka Lacyn kädestä. Juuri siksi niitä on voitu kutsua kertomukseksi voitosta L:n luona; muutenhan ilmaisu olisi käsittämätön sen jälkeen kun on kokonaisen vuosisadan ajan puhuttu onnettomasta tappiosta vuoden 1741 onnettomassa sodassa. Herra Akiander olisi siksi paremmin voinut käyttää otsikkoa ”Venäjän armeijan komentajan kaksi virallista kertomusta” jne. Erityisen silmiinpistävää tässä raportissa ovat suuret miestappiot meidän päiviemme taisteluihin verrattuna. Paikalla ollut venäläinen sotaväki, jota oli 11 jalkaväkirykmenttiä ja jonkin verran ratsuväkeä, ei silti varmasti ylittänyt 15 tuhannen miehen määrää. Voitosta huolimatta tämä armeija menetti yli 500 kaatunutta ja 1 800 haavoittunutta kuusi tuntia kestävässä taistelussa. Se kylläkin rynnäköi ns. linnaketta vastaan, mutta tätä tuskin käy vertaaminen nykyaikaiseen tykistöpatteriin; taistelussa saaliiksi saatuja suurempia ja pienempiä kanuunoita ei ollut kuin 12 ja lisäksi yksi mörssäri.
Erityisen kiinnostuneena lukee herra Wareliuksen kuvausta tai paremmin ”kertomusta”. Kyse on siitä, ettei se ole pelkkä pitäjänkuvaus, vaan pitäjänhistoria, ja tätä jälkimmäistä sillä tavalla, että Suomen vielä ilmaantumaton historioitsija voi siitä oppia paljon. Mutta kuvauksenakin tutkielmaa luonnehtii täydellisyys ja kirjoittajansa hyvä, sisällön rajaamiseen pystyvä arvostelukyky, jota tämäntapaisissa julkaisuissa harvoin tapaa.
Nykyhetken tilanteen tuntemusta lisää esimerkiksi, kun kirjoituksesta saa tietää, että vuosina 1802–1812 ruis kantoi keskimäärin 5 8/11-kertaisen sadon, vuosina 1842–1852 vain 4 3/11-kertaisen, kun taas viimeksi mainitun vuosikymmenen jälkipuoliskolla pitäjässä kylvettiin noin 100 % enemmän ruista kuin vuosina 1802–1812. Väliaikana on rukiin viljely lisääntynyt melko hitaasti, 1 210 tynnyrin kylvöstä 1 567 tynnyriin, mutta vuoden 1842 jälkeen se on noussut niin nopeasti, että jo 1842 laskettiin kylvettävän 2 136 tynnyriä. Ohran ja kauran viljely on kasvanut tasaisempaan ja suurempaan tahtiin; samoin on perunan viljely lisääntynyt merkittävästi vuosien 1812–1842 välillä, joskin se myöhemmin näyttää vakiintuneen.
Satomäärien vähenemisen tekijä selittää sillä, että viime aikoina on uudisraivauksia suoritettu metsäseuduilla, joilla halla tekee vahinkoaan; lisäksi kaskeaminen on lakannut. Tämä viljelytapahan tunnetusti antaa – tai oikeammin: antoi aiemmin – suuremman sadon.
Tekijä on myös laskenut sadon jakautumisen väestön kesken vuosittaisen keskimääräissadon mukaan, kuten hän sanoo. Mutta näyttää siltä, että hän on laskenut rukiin keskimääräisen sadon olevan viidettä jyvää, vaikkei viimeisen vuosikymmenen aikana ole saatu näin rikkaita satoja. Tälläkin laskutavalla saa hän vain 1 13/30 tynnyriä ruista, 17/30 tynnyriä ohraa ja 29/30 tynnyriä kauraa henkeä kohden – näistä luvuista ei vielä ole vähennetty kylvösiementä eikä veroja. Mutta vaikka laskelmat tehtäisiin todellisen keskimääräisen vuosittaisen sadon mukaan, osoittautuu silti, että elintarvikkeiden tuotanto on Tyrväällä nyt suhteellisesti suurempi kuin vuosisadan ensi vuosikymmenellä.
Väkiluku ei Tyrväällä ole noussut samassa suhteessa kuin Suomessa yleensä, ts. ei 100 %:lla, vaan vain 60 %:lla. Voitaneen olettaa tilanteen olevan sama maan jo aiemmin enemmän asutetuissa lounais- ja eteläosissa yleensäkin. Siksi eivät satoluvut kaikkialla maassa osoitakaan samoja suotuisia suhteita väestön määrään kuin Tyrvään kohdalla äsken esitettiin.
Luku ”Entisyys”, joka yksin vie 3 ½ painoarkkia, sisältää joukon mitä opettavaisimpia tietoja ja esityksiä. Yleisen historiallisen kuvauksen jälkeen, josta ”isovihaa” koskevat kertomukset vievät valtaosan, tarjoaa tekijä katsauksen väestösuhteisiin. Vuosien 1670–1745 välillä tiedot ovat summittaisia ja ne annetaan viiden ja kymmenen vuoden välein, vuodesta 1749 lähtien ne sen sijaan ovat tarkkoja ja vuosittaisia. Jälkimmäisen periodin kohdalla eritellään myös naimisissa olevien ja naimattomien, talonisäntien, torpparien, loisten ja köyhien ym. lukumäärät. Vielä edempänä esitetään taulukko syntyneistä, kuolleista ja vihityistä vuonna 1665. Sitten seuraa tietoja kylien iästä ja viljelyn leviämisestä, liikenneyhteyksistä, kaupasta, satomääristä ja karjan pääluvuista eri aikoina, taulukkoja rukiin ja ohran hinnoista laskettuna nykyrahan arvon mukaan, samaten hintatietoja karjasta, villasta, pellavasta, työstetystä hopeasta. Lisäksi puheeksi tulevat tavat ja elämän laatu, ruoka, vaatetus, puheenparsi ja nimet vanhempina aikoina. Lopuksi tulee hallinnon historiikki, voudit ja papisto aina uskonpuhdistuksen ajoista. Jaettaessa kuvaus tällä lailla nykyisen ja menneen ajan kesken on lähes vääjäämätöntä, että moni menneisyyden selostukseen kuuluva seikka on lomitettu nykyajan kuvaukseen. Lukijan on helppo palauttaa se mieleensä tarvittavissa kohdin, ja kokonaisuus tarjoaa näin opettavaisen kuvan maan sisäisistä oloista menneinä aikoina.
Esitämme eräitä huomioita, joihin tekijän tiedot antavat aihetta.
Muun muassa panee merkille, että nälkävuosilla ja sodilla on ollut suuri vaikutus syntyneiden ja kuolleiden lukumäärien väliseen suhteeseen, mutta väkilukua ne eivät ole kovinkaan paljon vähentäneet. Voidaan havaita, että naineiden lukumäärä suhteessa naimattomiin on sadan vuoden verran ollut tasaisessa laskussa, kun taas aviottomien lasten määrä on samassa suhteessa kasvanut. Tähän liittyen huomautetaan, että salavuoteus edeltää tai aiheuttaa kolmanneksen nykyisistä avioliitoista. Ja taloustieteilijöidemme murheena on, että kansa menee liikaa naimisiin keskenään! Niin sanottua irtolaisväestöä on ennen ollut nykyistä enemmän ja kerjäläisten lukumäärä on ollut suuri. Viljan hinta on aikojen kuluessa laskenut suhteessa karjan hintaan, joka muiden maataloustavaroiden hintojen tavoin on noussut; sillä ennen vuotta 1700 lehmän arvo oli 1 tynnyri ruista, pellavaleiviskän 1/3 ohratynnyriä. Merkillepantavaa on myös, että viljassa laskettuna rengin palkka oli sata vuotta sitten yhtä suuri kuin nyt. Tästä voitaisiin päätellä, että samalla kun omistavien hyvinvointi on kasvanut, omaisuudettomien työntekijöiden asema on huonontunut.
Mutta tilan puute pakottaa meidät lopettamaan. Edellä esitetystä lukijan pitäisi tuntea saaneensa kehotuksen tutustua kirjoitukseen, joka on ison tutkimustyön hedelmä ja jota myös tyylinsä suhteen voidaan ylipäätään pitää onnistuneena. Pitäjänkertomuksen kannalta näyttää meistä tarpeettomalta luetella koko maassa esiintyviä luonnontuotteita ja selvitellä seikkaperäisesti kielimurretta. Tekijän kielenkäytön jotkut erityispiirteet tekevät siitä välistä raskaan, ja oikoluku on jättänyt jäljelle monia painovirheitä. Mutta tämä liiallisuus ja nämä pienet puutteet eivät poista kokonaisuudelta sen varsin suuria ansioita.
J. V. S.
