On myönnettävä, että viimeinen lehdistökatsauksemme sai eri tahoilta vastaanoton, joka oli hyvin humaani ja josta kokonaan puuttui tavallinen itsekkyys tai kirjallinen turhamaisuus. Useammalla kuin yhdellä taholla näyttää maan kirjoittajakunta vähitellen tottuneen sietämään kriitikkoja ilman että olettaisivat moitteiden pohjautuvan muille kuin asiasyille. Kun arvostelija ensiksi Saima-lehdessä ryhtyi teroittamaan mieliin vakaumusta kotimaisen lehdistön matalatasoisuudesta, ei asianomaisilla ollut esittää siihen muuta vastausta kuin vakuutteluja Saiman toimituksen omahyväisestä suuriluuloisuudesta, ylimielisyydestä jne. Enimmillään viitattiin lehden vahingollisiin tendensseihin ja lisättiin äsken mainittuihin soimauksiin kaikenlaisia moraalisesti raskauttavia herjauksia. Helsingfors Tidningar valitsi tällöin lähinnä diplomaattisen tien; Åbo Underrättelseriä miellyttivät enemmän moraalisesti parjaavat moitteet (joita tuo lehti ei koskaan ottanut takaisin tai korjannut); Borgå Tidning kokeili voimiaan molemmissa lajeissa. Nyt sitä vastoin on ilo nähdä, miten nämä samat lehdet kaikella rauhalla antavat myös niiden oman erinomaisuuden päteä asiana, joka kestää tutkiskelut. Epäoikeudenmukaista olisi, jos ei lukisi tätä edistymistä niille ansioksi. Arvostelijalla on tähän liittyen se määrätty etu, että hän nyttemmin voi toivoa tulevan tunnustetuksi, että hän todellakin on katsonut kotimaisen sanomalehdistön tason nostamisella olevan jossain määrin merkitystä kotimaiselle sivistykselle.
Mutta on ilo unohtaa ne ajat. Niissä selityksissä, joita tällä kertaa niin humaanisti on esitetty, ei ilmene mitään sellaista erityistä, joka antaisi meidän puoleltamme aiheen palata asiaan uudelleen. Åbo Underrättelser sanoo: ”Ettemme aina ole onnistuneet pyrkimyksissämme ja että ponnistelumme jo jonkin aikaa ovat muuttuneet hukkaan heitetyksi vaivannäöksi, on sitä vastoin sellainen seikka, josta meillä on enemmän kuin riittävää tietoa.” Tähän voimme vain vastata: ”Ahkeruus voittaa” on vanha hyvä sananlasku. Sana on notkein työväline; ja uutteran harjoittelun täytyy johtaa siihen, että lehtien kielenkäyttö tulee taitavammaksi ja yleisö tottuu siihen. Emme tässä halua kovin ankarasti korostaa proosan selkeyttä, mihin muulloin olemme kehottaneet, vaan myönnämme mielellämme, että jossain määrin runollinen kieli voi olla sekä hyödyksi että huviksi. – Mitä taas tulee Åbo Underrättelserin tai Ilmarisen etusijaan kauppatiedonantojen julkaisemisessa, tulee meidän toistaa lukijoillemme Å. U:n huomautus, ettei sen toimitus pidä esim. puuvillan hintoja niin kovin tärkeinä maan kaupalle, sekä ettei Ilmarinen julkaise Juutinrauman laivalistaa, joka säännöllisesti ilmestyy Åbo Underrättelserissä.
Borgå Tidning ilmaisee epäröivänsä, kannattaako kirkon ja kansanopetuksen asioita käsittelevä lehti. Meidän laskelmamme ovat yksinkertaiset. Maassa on 600 vakituisen viran omaavaa pappia, 200 apulaispappia. Jos vain kolmasosa tästä määrästä seuraisi lehteä, joka kunnollisesti käsittelee sanottuja asioita, mitkä toki ennen kaikkea ovat myös papiston asioita, kattaisi se lehden paperi- ja painokustannukset. Jos tämä lehti sen lisäksi on paikallislehti Borgå Tidningin tavoin ja ottaisi julkaistavakseen myös joitakin yleisiä uutisia, niin emme voi nähdä asiaa muuten kuin että menekkiin tulee varmasti lisää saman verran (250 kappaletta), ja näiden tilausmaksut sekä ilmoitusmaksut muodostavat kohtuullisen toimittajanpalkkion. Mutta yleisön maku, johon Borgå Tidning vetoaa ja jonka pitäisi mennä niin pitkälle että se julistaa lehden maan ”parhaimmaksi”, lienee kai jatkossakin parempi tuki. Nouseva sivistystaso tulee silti vähitellen muuttamaan lukevan yleisön maun toisenlaiseksi kuin tarkoituksettomasti poimittua aineistoa haluavaksi, ja silloin B. T. havaitsee välttämättömäksi mukautua muuttuneeseen makuun.
Vakavammin on Suometar kääntynyt väitteitämme vastaan, joskaan ei varsinaisesti lehdistökritiikkiämme, vaan suomalaista proosaa koskevia lausuntojamme vastaan. Vastine on toki lyhyt, ja havaitsemme kohtuulliseksi sen Suomettaren ilmaiseman kannan, että mainitun luonteista aihetta ei kyetä asiaankuuluvalla tavalla käsittelemään ansaitsemallaan seikkaperäisyydellä niin vähän palstatilaa omaavassa lehdessä kuin Suometar.
Koska Suomettaren vastineen laatija kuitenkin on viitannut siihen, että pidempi vastaus on odotettavissa tässä lehdessä tai Suomi-aikakauskirjassa, niin haluamme esittää paria kohtaa koskevan huomautuksen täsmentääksemme lähemmin, mistä oikeastaan on kyse.
Jos jokin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista on asettanut itselleen kysymyksen: onko olemassa suomalaista proosaa?, niin sillä seikalla ei ole painoa. Emme ole nähneet että asiaa oltaisiin julkisuudessa käsitelty muussa muodossa kuin että on esitetty vastaväitteitä svetisoivaa raamattusuomea vastaan ja näytteitä aidommasta kielestä, jolla se korvattaisiin. Mutta meidän kantanamme juuri on, ettei tuollaisen kritiikin ja tuollaisen kieliopillisen ja leksikologisen parantelujärjestelmän avulla voi syntyä mitään proosaa. Sitä paitsi esim. Suomettaressa on, jos emme väärin muista, todettu liittyen suomen käyttöön opetuksen ja oikeudenkäytön kielenä, että kieli nykyisin on käytössä ja käyttökelpoinen kaikilla tiedon alueilla. Tällaiset toteamukset saivat meidät edelleen heittämään kysymyksen, onko suomalaista proosaa olemassa. Siitäkin näet käy ilmi, mistä pääasiassa olemme huomauttaneet, että on katsottu suomen käytön joissakin oppikirjoissa ja kansankirjoissa kehittäneen sen kirjakieleksi, koska niissä käytetty suomi on ollut kieliopillisesti rikkaampaa ja varmempaa kuin vanha kirjakieli, sekä svetisismeistä vapaata.
Että Suometar vielä pitää kiinni siitä kielenparannusta koskevasta näkökannasta, jonka paikkansapitämättömyyden olemme koettaneet todistaa, käy ilmi sen antamasta vastineesta. Siinä näet sanotaan, että vaikka Suomen kansa on ymmärtänyt ja käyttänyt vanhaa kirjakieltä niissä aineissa joissa sitä on kirjallisesti käytetty, on tämä kieli kuitenkin edelleen pysynyt ”vieraana suuremmalle osalle kansaa”; siitä Suometar nyt löytää ”riittävästi syitä kielenparannukseen”. Mitä muuta tämä on kuin että osalla kansaa (pikemminkin kaikilla suomalaisilla) oli toinen puhe-, toinen kirjakieli. Mutta antaneeko tämä aiheen kieliuudistukseen? Pitäisikö ehkä siksi, että uplantilaisilla, skoonelaisilla, länsipohjalaisilla samoin kuin kaikilla Ruotsin maakunnilla on kullakin oma murteensa, uudistaa ruotsin kirjakieltä vastaamaan tätä tai tuota näistä murteista? Tuskin kukaan esittää sellaista vaatimusta. Liiankin hyvin tiedetään, että jonkin maakunnan rahvas, vaikka onkin lukutaitoista, ei tavallisesti ymmärrä omaa murrettaan kirjoitettuna. Vastaavasti meillä ns. sivistyneillä olisi vaikeuksia lukea tekstiä, jossa kirjoitettaisiin ”va sa”?, ”de ee” – jne. Mutta riittäköön tämä. Pääasia on, että se kirjakieli, jota myös Suomettaren myönnön mukaan koko kansa ymmärtää ja käyttää alueilla, joilla se omaksuu jotain sivistystä, näyttää myös olevan se oikea tämän sivistyksen jatkuvaksi enentämiseksi. Myöntää ainakin täytyy, että jokaisen parannuksen täytyy noudattaa pyrkimystä suurempaan selvyyteen ja kirkkauteen, eikä mitään kieliopillista puhdasoppisuutta, joka vaikeuttaa kielen ”ymmärtämistä ja käyttöä”. Kirjakieli on sivistymättömälle aina vieraampaa kuin se kansanmurre mitä hän seurustelussaan käyttää; sivistyksen asia on saattaa nämä kaksi lähempään tuttavuuteen keskenään.
Emme siis voi myöskään pitää minään pätevänä todisteluna sitä, että Suometar viittaa uuden kielen välttämättömyyteen niiden uusien aihepiirien takia, joita nykyisin on suomeksi käsitelty. Emme kiistä tätä välttämätöntä uudistamista – tiettyyn pisteeseen saakka, sikäli nimittäin kuin vanha kieli ei riittänyt ilmaisemaan ja esittämään kirkkaasti niitä uusia ideoita joita sen olisi pitänyt omaksua itseensä. Vasta kun osoittautuu, että uudempi suomenkielinen kirjallinen tuotanto on rajoittunut tämänkaltaiseen reformiin, suostumme mekin myöntämään sen, mitä Suometar uskoo voivansa väittää, nimittäin että uuden kirjallisuuden kielen perustana on vanha kirjakieli. Missään tapauksessa emme voi myöntää, että uusi kirjallisuus olisi pyrkinyt kirjakieleen, joka sitoisi eri maakuntamurteet toisiinsa lähemmin kuin vanha kirjakieli. Tunnettua on, että näistä murteista yleensä on etsitty sanoja ja ilmauksia; mutta yhtä selvää on, että taivutusmuodot ja konstruktiot ovat olleet yksipuolisen itäsuomalaisia, tai paremminkin muinaissuomalaisia. On niin laajalti todettu tästä kielestä tulleen kyseisestä syystä käsittämätöntä suurimmalle osalle Suomen kansaa, että tämän tilanteen voi aiheellisesti katsoa vahvistaneen kaikki terveen harkinnan opit kyseisessä suhteessa. Tunnustamme siksi, että meistä olisi varsin ilahduttavaa, jos näkisimme länsisuomalaisten varustautuvan rohkeaan vastarintaan sitä vastaan, että heidän murrettaan tungetaan pois kirjakielestä, ja samoin, jos kiistaa ei käytäisi soveltamalla kieliopillisia muotoja, vaan tuottamalla kullakin murteella alkuperäisiä suomalaisia kirjallisia tuotteita.
Mutta jätämme myös nämä seikat silleen todetaksemme vain pääkysymyksen, nimittäin kysymyksen siitä periaatteesta, jonka varaan kielenuudistus tulee rakentaa. Vain siitä kannattaa keskustella seikkaperäisemmin. Toivoisimme myös, että Suometar kiinnittäisi huomionsa pääasiassa siihen.
Vuoden lehdistökirjoittelulla on muuten näyttää eräs harvinaisuus: jatkuva asiapolemiikki, ja tämä asia koskee laivavakuutusyhtiötä. Polemiikkia ovat myös ylläpitäneet asian puolesta kiivailleet lukijapuheenvuorot; ainoastaan Åbo Underrättelserin toimitus näyttää esiintyneen kysymyksessä omin lausunnoin, ja nämä ovat olleet melko ansiokkaita.
Vanha Aura-neito näyttää tässä asiassa todellakin olleen sekä länsi- että etelärannikon varustamoiden hellän lemmen kohteena. Viisaana neitona hän valitsi näistä vähemmän mustasukkaisen, sen, joka oli halukas jättämään myös kilpakosijalle sijan rinnallaan. Voidaan olettaa, että tämä pikku hiljaa käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Yrityksen menestyminen riippuu epäilemättä siitä, mitä asiamiehiä yhtiö valitsee kussakin kaupungissa, koska hyvin voi käydä niin, että samat näkemykset siitä, mikä asian suhteen on oikeata, koituvat eri kaupunkeja erottavaksi tekijäksi; näin on välistä nähty käyvän siinä kysymyksessä, mikä koskee liikemiehen suhdetta muihin kotikaupunkinsa asukkaisiin ja ulkomaalaisiin.
Väittelyssä on näet tullut ilmi muuan seikka, joka epämiellyttävällä tavalla todistaa kotimaisen kaupan ja merenkulun omaksumaa kantaa vastaan. Entuudestaan tiedettiin, että suomalaiset vähittäiskauppiaat joutuvat Hampurissa maksamaan tavaroistaan kalliimmin kuin minkään muun maan kauppiaat. Mutta ainakaan useimmat eivät olleet tietoisia siitä, että myös maan laivanvarustamoiden on ulkomaisilla paikkakunnilla maksettava korkeampia vakuutusmaksuja kuin muiden kansakuntien – jopa niin korkeita, että merenkulun harjoittamista Suomesta käsin pidetään näissä oloissa lähes mahdottomana. Tuollaiset tiedot eivät tarvitse mitään kommentteja. – Myös tässä tapauksessa on siis osoittautunut, että vasta pakottavat seikat ovat voineet ajaa ryhtymään jo kauan hyödylliseksi katsottuun yritykseen ja luoda sen yksimielisyyden, jota tämän perustaminen vaatii. Tulee toivoa, että molemminpuolinen etu lujittaa tätä yksimielisyyttä jotta hanke saataisiin onnellisesti päätökseensä.
Åbo Underrättelser on eräässä toisessa maan kaupan kannalta lupaavassa yrityksessä kertonut asiapitoisia tietoja, nimittäin jääkaupasta. Raha ja toimivat ulkomaiset suhteet näyttävät niiltä seikoilta, joiden varassa tätä tarkoitusperää toteuttavan yrityksen menestys lepää. Koska arvostelija on aiemmin viitannut erääseen toiseen kaupan haaraan kosketellen samalla lyhyessä huomautuksessa sen laajuutta Amerikassa, nimittäin elintarvikkeiden vientiin Länsi-Intian saarille sekä karkean hamppukankaan vientiin samoille saarille ja etenkin Brasiliaan kahvin pakkausmateriaaliksi, niin tartumme tilaisuuteen suositellaksemme Åbo Underrättelserille, että se hankkisi myös näistä seikoista joitakin valaisevia tietoja. Maataloustuotteiden ja rahvaan kotimaisista raaka-aineista valmistamien käsityötavaroiden vienti on epäilemättä kotimaisen teollisuuden kasvun kannalta hyödyllisintä. Vaikka se olisi määrältään vähäistä, ansaitsee se täysin etusijan verrattuna luonnontuotteiden myyntiin, joita saadaan pelkästään sillä työllä minkä niiden irrottaminen ja keräileminen vaatii. Ensin mainitun laatuiset tuotteet antavat jo, ennen kuin niiden vientiin tarvittava ylijäämä saavutetaan, ravintoa ja vaatetusta suuremmalle ihmisjoukolle, ja maan viljely sekä näiden tuotteiden valmistamisen vaatima kansansivistys luovat maalle pääomarahaston, joka tulevaisuudessa vain kasvaa. Mutta ilman työtä hankittujen luonnontuotteiden myynti ulkomaille edistää maan hyvinvointia tuskin muulla tavoin kuin mitä vieraiden tuotteiden lisääntynyt tuonti voi saada aikaan. Kysymyksellä tässä mainitulla viennillä on erityistä painoa näinä vuosina, kun Holsteinin- ja Elben-kaupassa, mistä käsin sitä pääasiassa on harjoitettu, on ollut ja luultavasti vastedeskin tulee olemaan häiriöitä. Ulkopuolisten kilpailijoiden on siis helpompi aloittaa.
Vuoden merkittävämpien lehtiartikkeleiden joukosta ei meidän tule sivuuttaa hiljaisuudella kahta Suomettaren juttua; ensimmäinen niistä on ”Suomen kaupasta Pietarissa”, toinen ”Pitäjien jakamisesta”. Molemmat ovat yhtä asiapitoisia kuin hyvin laadittujakin ja koskettelevat kotimaisen teollisuuden ja sivistyksen hyvin tärkeitä etuja. Meitä todellakin ihmetyttää, ettei ainoakaan ruotsiksi kirjoittavista lehdistä ole pyrkinyt levittämään niitä matkailevalle rahvaalle tärkeitä tietoja, joita ensin mainittu näistä artikkeleista sisältää. Jälkimmäinen taas viittaa lisääntyvän kansansivistyksen erääseen olennaisimpaan edellytykseen, sillä uskonnon opetus ja sielunhoito hyötyisivät epäilemättä seurakuntien jaosta niin että kussakin olisi pari kolme tuhatta asukasta. – –
Voi ehkä pitää yllättävänä, että maan pappien lukumäärä antaisi myöten sellaiseen seurakuntien lohkomiseen, että kussakin olisi 1 800–1 900 henkilöä. Hämeessä on kutakin pappia kohti suunnilleen tämä asukasluku; Viipurin läänissä, Karjalassa ja Savossa pappien lukumäärä on paljon vähäisempi; Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Uudellamaalla tulee pappia kohden 1 100–1 300 asukasta, Turun läänissä 925, Ahvenanmaalla vain 520, kun taas vastaava asukasluku Savossa on 2 555. On odotusten mukaista, että ne 434 seurakuntaa, joiden kesken Suomen väestö 1840 oli jakautunut, eri maan osissa osoittavat suunnilleen vastaavaa asukasluvun erilaisuutta. Mutta silti tiedetään yhdellä seurakunnalla olevan 500–1 000 jäsentä, toisella taas 10 000–15 000. Tällaiset epänormaalit olot ansaitsevat mitä suurimmassa määrin tarkkailijan huomiota. – Muuten sisältää Suometar 12 tähän mennessä ilmestyneessä numerossaan ulkomaisten poliittisten uutisten ohella vain yhden lyhyen artikkelin, joka ei käsittele kotimaisia asioita. Mainitsemme tämän antaaksemme muiden lehtien toimituksille mietittävää ja uudeksi
muistutukseksi niille sanomalehtien lukijoille, jotka ovat kiinnostuneempia isänmaan asioista kuin sieluttomasta ja ajattelun tappavasta ajanvietelukemisesta. Johtuen uusinta suomalaista proosaa koskevasta polemiikistamme olemme myös Suomettarelle velkaa sen erityisen tunnustuksen, että sen kieli on yhä enemmän ja enemmän saanut sitä yksinkertaisuutta ja selkeyttä, joka on niin välttämätön edellytys varsinkin säännöllisesti ilmestyvän lehden menestykselle.
Viimeisen lehdistökatsauksemme jälkeen on ilmestynyt kaksi numeroa uutta aikakauslehteä nimeltä Notisblad för Läkare och Farmaceuter. Tänä vuonna sitä julkaistaan vain 12 arkkia (hinta 1½ pankkoruplaa). Lehti, jonka julkaisemisesta huolehtii Suomen Lääkäriseuran valitsema toimitus, osoittaa nimessään tarkoituksensa: ilmoittaa lyhyesti uusista kirjoituksista, löydöistä ja metodeista lääketieteen ja kemian alueella. Mutta mikään tiede ei nykyään käytä niin skolastista kieltä kuin lääketiede, etenkään Suomessa. Meidän aikanamme sellainen hipoo jonkin verran puoskarimaisuuden rajoja. Tosin monia anatomisia nimityksiä ja sairauksia varten tarvitaan vielä latinaa, mutta niistäkin useimpien kohdalla se on tarpeetonta. Ruotsalainen taudinnimi tai ruotsalainen nimitys jollekin ihmisruumiin osalle on kuitenkin harvinaisuus meidän lääkäriemme puheessa ja kirjoituksessa. Tähän ei kuitenkaan tyydytä, vaan ruotsin kielestä tehdään barbaarista puuroa sellaisten sanojen avulla kuin ”suppuration, evacuation, exsudation, congestion, affection, complication” ym. ym. ja näistä sekä vastaavanlaisista substantiiveista johdetuilla verbeillä. Vieraasta nimestään huolimatta näyttää ruotsalainen Hygieia sisällöltään jo täysin inhimilliseltä; mutta täällä Suomessa jyllää edelleen täysimittainen hwasserilaisuus. Olemme kerran aiemmin muistuttaneet, kuinka välttämätöntä on luopua tästä tavasta ja muistutuksemme lienee nyt yhtä turha kuin silloin. Mutta mikään ei myöskään voi estää meitä pitämästä lukevan yleisön ohella tällaista siansaksaa muuna kuin tyhjän affektaation, ostensoinnin jne. aiheuttamana. Tosin myönnämme olevamme vakuuttuneita, että hra Ingman, joka pääasiassa on kirjoittanut Notisbladetin kaksi ensimmäistä arkkia, on vain vanhasta huonosta tavasta käyttänyt skolastista kieltä.
J. V. S.
