Meidän maassamme on lukevan yleisön ulkopuolella kaksi isompaa ryhmää, joiden jäsenillä on kaikesta huolimatta halua kuulua sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Heitä voisi sanoa aineellisen ja henkisen oman edun tavoittelijoiksi.
Edelliseen ryhmään kuuluvat eivät ole saaneet muuta opetusta kuin mitä kokemus ja päivittäinen kanssakäyminen antaa. Jos sivistyksen tunnusmerkkinä pidetään sitä, että käsittää joitakin yleisinhimillisiä asioita ja toimii niiden hyväksi, jää tämän ryhmittymän sivistys mitoiltaan vähäiseksi. Osallistuminen kunnallisiin asioihin on sille ainoaa yleisluontoista toimintaa ja uskonnollinen harrastus ainoaa teoreettista toimintaa, johon yksilö yltää. Päivänkohtaiset taloudelliset huolet täyttävät hänen elämänsä. Silti monet tämän ryhmittymän edustajat kohoavat myös muiden, laajempien harrastusten tasolle ja etsivät lukemisesta ravintoa mielelleen. Ehkä Litteraturbladetkin on saanut heistä joitakin lukijoita.
Jälkimmäisen ryhmän muodostavat puolestaan uskonnolliset intoilijat. Ei voi sanoa, etteikö heidän mielensä suuntautuisi yleisinhimillisiin asioihin. Päinvastoin – mikään inhimillinen harrastus ei voi olla sen yleisempi kuin uskonnollinen. Intoilija tekee siitä kuitenkin yksityisen; hän ei ryhdy siihen rakkaudesta yleistä hyvää kohtaan, vaan valmistellakseen omaa ikuista voittoaan. Tämä ryhmä näkee uskonnossa, tieteessä, valtiossa, perheessä pelkkiä välineitä yksilön päämäärien saavuttamiseksi; tästä syystä se ei näistä välineistä juurikaan arvosta niitä, joita se kutsuu maallisiksi, kuten laitoksia, jotka ovat olemassa vain inhimillisen heikkouden tai pahuuden tähden. Emme asettaneet tätä ryhmää lukevan yleisön ulkopuolelle siksi, että se ei lukisi, vaan siksi, että sen lukuharrastus on alun perin määräytynyt ja rajoittunut joihinkin sisällöltään uskonnollisiin teoksiin. Tätä ryhmää ei lainkaan koske, mitä joku Humboldt tai Berzelius on kirjoittanut, eikä liioin se, mitä jonkin maan kansalliskirjallisuudella on tarjottavanaan. Muutamilla voi ehkä olla ennakkoluulottomampi ajattelutapa. Heidän joukostaan ei Litteraturbladilla ole kuitenkaan yhtään lukijaa.
Varsinaisessa lukevassa yleisössäkin, siinä jota varten tieteellinen kirjallisuus ja kansalliskirjallisuus ovat olemassa, on itsekäs lukijaryhmä, joka etsii lukemisesta vain viihdytystä. Se ryhmä on sangen suuri. Siihen kuuluu monia tieteellisesti koulittuja miehiä, jotka saavat tyydytyksensä jatkuvasti kasvavasta oppineisuudesta, vaikka eivät milloinkaan muovaa tietomääränsä pohjalta selvää näkemystä eivätkä muodosta itselleen varmaa käsitystä elämän olosuhteista voidakseen toimia yleiseksi hyödyksi. Tässä joukossa on kuitenkin paljon enemmän niitä, jotka ovat saaneet tieteellistä koulutusta, mutta ovat aina ottaneet tiedon tutkintovaatimusten kannalta ja askelmana ulkoiseen menestykseen. He voivat tarttua kirjaan, jos muuta viihdytystä ei ole tarjolla, jos se vastaa vallitsevaa ilmapiiriä tai tyydyttää turhamaisuutta. Toisaalta kaikki muut huvitukset, kaikki muut muodit saavat heidät laskemaan kirjan kädestään. On itsestään selvää, että he haluavat kaikkein kevyintä luettavaa. Tämä joukko saa vielä vahvistusta niistä, joita mikään toiminta ei kiinnosta, vaan jotka hautautuvat haaveilevaan elämään runouden alueille eivätkä enää muista edes velvollisuuksiaan. Nuoruuden välivaiheessa tällainen mässäily mielikuvituksella voi saada luonnollisen selityksensä ja se jätetään yhtä luonnollisesti taakse. Sen sijaan pysyvänä elämäntapana se todistaa älyllistä ja siveellistä velttoutta, vaikka taiteellinen maku olisikin sitä johdattamassa, mikä tosin on harvinaista. Tavallisempaa on että luetaan romaaneja, sitä lajia mitä sattuu olemaan käsillä – tyydytään henkisesti veltostuneen ihmisen mielenravintoon.
Tämän luokan ensiksi mainitulle ryhmälle Litteraturbladet on tuskin tarjonnut mitään sellaista, mitä siihen kuuluvat lukijat eivät olisi voineet löytää muilta tahoilta ja mitä he ovat myös löytäneet. Kummallekin jälkimmäiselle ryhmälle lehdellä on ollut vallan liian vähän tarjottavaa. Heidän joukostaan meidän on syytä etsiä niitä, jotka ovat valitelleet yleistajuisuuden puutetta – onhan näet Helsingfors Tidningar vakuuttanut meille kuulleensa tällaisia valituksia. Näiden kohdalla ei ole kysymys esitystavan, vaan aiheen yleistajuisuudesta. Kaikesta asiantuntemukselta ja vakaumukselta maistuvasta puuttuu näiden lukijoiden mielestä näet yleistajuisuutta.
Meillä on täysi syy kysyä: mistä löytyisi yleistajuisempi geognosian ja geologian esitys kuin on Berzeliuksen ”Om Sveriges Berg och Mark?” Missä fysiikan korkeimpia asioita käsiteltäisiin sen yleistajuisemmin kuin Humboldtin, Schubertin ja Reuschlen monissa tutkielmissa, joita lehtemme on julkaissut? Kuka ylittäisi tähtitieteessä Reuschlen esitysten yleistajuisuudessa?
Ei kai yleistajuisuuden puute vaivaa Litteraturbladetin sisältämiä matkakuvauksia ja -kertomuksia?
Ja kuitenkin kaikki tämä muodostaa merkittävän osan lehden sisällöstä. Toimitus saa kyllä tervetullutta tukea voidessaan vedota suuriin nimiin ja parhaisiin ulkomaisiin aikakauslehtiin, sellaisiin kuin Revue des deux Mondes ja Jahrbücher der Gegenwart, mutta itsehän toimitus on sen pääsytien itselleen järjestänyt.
Jäljelle jää vastuu toimituksen omin päin laatimista kirjallisuuskatsauksista, arvosteluista ja esittelyistä. Tunnustamme että vuosikerta 1847 ei sisältänyt mieleistämme valikoimaa. Kun Saiman lopettamisen jälkeen tehtiin nopeasti päätös tämän lehden julkaisemisesta ja kun allekirjoittanut joutui tekemään ulkomaanmatkan, ei vuosikerran julkaisemisesta voitu näistä syistä huolehtia riittävän hyvin. Uudessa vuosikerrassa on ulkomaisten teosten esittelyt korvattu kirjallisuuskatsauksilla ja kotimainen kirjallisuus on otettu valppaammin esille, niin että tämän vuoden vuosikerrassa on arvosteltu tai esitelty lähes neljäkymmentä kotimaista teosta. Emme pysty keksimään yhtään tätä yleistajuisempaa järjestelyä ja niinpä aiomme noudattaa sitä myös ensi vuonna. Voimme vakuuttaa, että olemme yrittäneet tuoda esiin ulkomaisesta kirjallisuudesta sen, mikä on luonteenomaisinta nykyhetken pyrkimyksille sekä osoittaa kotimaisen kirjallisuuden osalta mitä kansalliskirjallisuus voi luvata, ja olemme myös yrittäneet tuoda tunnontarkasti esiin kaikki sen ansiot. Olemme vakuuttuneita siitä, että kansantajuisen käsityksen ja esityksen kannalta yrityksemme on oikea. On jo toinen kysymys olemmeko siinä onnistuneet.
Jos yritys on epäonnistunut, silloin tämä osa lehden sisällöstä ei ole yleistajuista edes sen yleisön silmissä, jonka piiristä olemme toivoneet saavamme useimmat lukijat ja jonka mielipiteelle tämän kaltaisen lehden toimitus vain voi antaa jotain arvoa. Puhumme tässä niistä lukijoista, joilla on laajempi tai suppeampi kirjallinen perusta joko kasvatuksen tai oman harrastuksen ansiosta ja jotka rakastavat kaikkea lukemista, mikä vahvistaa heidän käsitystään ihmiskunnan edistymisestä ja avartaa näkemyksiä siitä minkä laatuista tämä edistyminen on. Lukeminen on heille viihdyttävää vain siitä syystä, että se antaa tämän vakaumuksen, tämän näkemyksen ilon ja opettaa heitä ajattelemaan ja toimimaan sen mukaisesti sillä alueella, jolla he palvelevat ihmiskuntaa.
Emme voi pitää suinkaan liian rohkeana itse yritystä toimia tämän lukijaryhmän hyväksi, vaikka yritys olisi osaksi epäonnistunutkin. Toisaalta vetoamme edellä mainittuihin nimiin myös tätä ryhmää ajatellen. Ylipäätään voimme vakuuttaa lehden artikkelien osalta, että vaikka ajanpuute onkin usein saattanut jättää jälkiään kirjoitustyöhön, niin valmisteluvaiheessa toimitus ei ole päästänyt itseään helpolla.
Pyydämme Hfors Tidningarilta hyvää neuvoa, mutta emme pikkumaisesta arkanahkaisuudesta: millainen on yleistajuinen lehti, jota julkaistaan kirjallisen sivistyksen levittämiseksi?
Esitystä ja tyyliä voi tuskin parantaa hyvillä neuvoilla. Mutta millaisen suunnitelman varaan tällainen lehti pitäisi rakentaa? Mitä aiheita sen ennen muuta pitää käsitellä? Millaiseen käsitykseen kirjallisuuden merkityksestä on nojauduttava? Entä mille yleisölle on kirjoitettava? Vastaukset kysymyksiin voivat osaksi määrätä lehden tekemisen.
Varmin vastaus olisi jos esitettäisiin jokin esikuva, jota sopii seurata. Ruotsissa meillä on Frey ja hra Palmbladin Läsning för Bildning och Nöje. Edellisessä ei juuri ole alkuperäisiä artikkeleita, jälkimmäisessä on myös lainattuja. Tuntuisi kuitenkin siltä, että jälkimmäisen nimestä saa johtolangan – vaikka jotkut eivät tosin käsitä sitäkään, että meidän lehdistömme tavoittelee osaksi lukijan hyötyä ja osaksi huvia. Mainitut Jahrbücher der Gegewart ja jopa Revue des deux Mondes ovat yleistajuisia julkaisuja omassa lajissaan. Myös Morgenblatt für Gebildete Stände ja Levaldin Europa ovat omalla tavallaan yleistajuisia. Mitä lehteä meitä neuvotaan seuraamaan. Omalta osaltamme emme ole pitäneet sopivana lainata yhtään kirjoitusta Freystä tai hra Palmbladin Läsningistä. Magazin für die Literatur des Auslandes on ollut käytettävissämme, mutta olemme katsoneet aiheelliseksi ottaa siitä vain pari arvostelua julkaistuista teoksista.
Erään hyvän neuvon jo tunnemme: yhdistettäköön Litteraturbladet johonkin poliittiseen lehteen, mikäli maamme päivälehtiä voi sellaisiksi sanoa. Millään hyvällä neuvolla ei voisi välttää sitä, että kaksi yleistajuisen kirjallisuuden tärkeää lajia jäisi joka tapauksessa ulkopuolelle.
Me toivomme saavamme tässä sanotulla lukijan vakuuttuneeksi siitä, että olemme punninneet mahdollisimman huolellisesti Litteraturbladetin asemaa. Kun aiemmin vakuutimme yllättyneemme siitä, että lehden julkaisemista voi ylipäätään jatkaa, lausumaamme voi siis pitää vilpittömänä. Lukijat ansaitsevat siis kaiken kiitoksen jatkuvasta luottamuksestaan. He eivät laskeneet suureksi viaksi sitä, että jätimme lupauksen siirtymisestä uusiin kirjasimiin täyttämättä. Lupaus ja sen pettäminen ei johdu julkaisijasta, eikä tämä ole näin yrittänyt säästää painokustannuksissa. Lukuisat painovirheet, joita joudutaan usein korjaamaan kaksi–kolmesataakin arkkia kohti, juontavat juurensa samasta asiasta. Voimme kuitenkin varmuudella odottaa, että seuraavaan vuosikertaan saadaan uudet kirjasimet ja on toivoa siitä, että painovirheet häviävät vuoden mittaan.
J. V. S.
