Litteraturblad nro 13 ja 14, joulukuu 1847: Ruotsin kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Yleisarviointina voi helposti todeta, että Ruotsin kirjallisuus liikkuu nykyvaiheessa kolmella selvästi erillisellä alueella. Luonnontutkimuksen alalla Ruotsilla on nykyisin useampia kuuluisia nimiä kuin itsensä Linnén aikana. Heidän arvostuksensa perustekijänä on nyt kuten silloinkin yksi suurenmoinen persoonallisuus. Vapaaherra Berzelius on kauan toiminut Ruotsin tiedeakatemian sihteerinä. Voidaan sanoa, että kaikkien maiden kuuluisat luonnontutkijat kohdistavat sanansa hänelle, kun he lähettävät teoksiaan akatemian arvioitaviksi tai käyvät sen kanssa kirjeenvaihtoa keksinnöistään. Hänen akatemian nimissä julkaisemansa ”Vuosikertomukset kemian edistysaskelista” käännetään heti vieraille kielille, ja ensi sijassa juuri ne pitävät akatemian arvostusta yllä ulkomaalaisten keskuudessa. Mikään tieteellinen laitos ei ole koskaan ollut tiiviimmin sidoksissa yhteen jäsenistään kuin tämä akatemia sihteeriinsä. Herrat Mosander ja L. Svanberg kemian, hra Wrede fysiikan, hra Selander tähtitieteen, hrat A. F. Svanberg ja Malmsten fysiikan ja matematiikan, hra Wahlberg kasvitieteen, hra Retzius anatomian alalla ovat kaikki varsin uutteria ja kuuluisia akatemian jäseniä. Varmalta kuitenkin näyttää, että kun sen asioiden erinomainen hoitaja joskus poistuu, menetys on yhtä korvaamaton laitokselle kuin Ruotsin valtakunnallekin. Vaikka hrat Fries ja Wahlenberg eivät suoranaisesti otakaan osaa tiedeakatemian työhön, he kumpikin lienevät kuitenkin myös sen jäseniä. Heidän, varsinkin viimeksi mainitun, välityksellä Ruotsi puolustaa tieteensä kunniaa erityisesti Linnén tieteen alalla. Heistä kumpikaan ei kuitenkaan voisi lähimainkaan täyttää vapaaherra Berzeliuksen nykyistä paikkaa.

Toinen alue, jolla Ruotsin kirjallisuus on viime aikoina saanut osakseen arvostusta ulkomailla, on kaunokirjallisuus. Jos jätetään syrjään Tegnérin jo ennestään tunnettu nimi ja tunnetut runot, ovat etenkin Ruotsin naiskirjailijat, tunnettu kolmikko, mamselli Bremer, vapaaherratar Knorring ja rouva Flygare-Carlén, avanneet tällä saralla tietä Ruotsin nimelle eurooppalaisen yleisen kirjallisuuden piiriin. Heidän jäljessään ovat kaikki muut romaanikirjailijat, niin miehet kuin naisetkin, siirtyneet ainakin Saksaan, ja osa heistä on jättänyt Tanskaan jälkiä kauttakulustaan. – Uudempi tai aivan uusinkaan varsinainen runous ei kuitenkaan ole saanut osakseen samaa innokasta vastaanottoa – lukuun ottamatta jo mainittua poikkeusta, Tegnérin runoja. Almqvistiltakin saksalaiset ovat ottaneet vastaan vain muutamia varsin vähäarvoisia romaaneja, eivät yhtäkään hänen ihailtavammista runoelmistaan.

Vaikka ei toki ole aihetta kiistää sitä, että Ruotsin romaanikirjallisuudessa on osasia, jotka ovat katoamattoman kauniita, on parhaalla tahdollakin vaikeaa löytää sen seasta täydellistä mestariteosta. Syynä lienee se, että tällä kirjallisuuden alalla esiintyneistä monista varsin erinomaisista lahjakkuuksista verraten harvoilla on ollut taiteellista sivistystä ja tajua riittävästi teostensa viimeistelyyn, ja ne taas, joilla tätä voidaan otaksua olevan, ovat osaksi, kuten Almqvist, osoittaneet oikullista halveksuntaa taideteoriaa kohtaan, osaksi, kuten Onkel Adam [C. A. Wetterbergh], lyöneet sen laimin muuten ylevien pyrkimysten edistämiseksi, tai heiltä, kuten hra Palmbladilta, on puuttunut korkeampaa runollista hahmotuskykyä. Niinpä voidaan loukkaukseen syyllistymättä väittää, että ruotsalainen romaani on ollut Saksassa muoti-ilmiö, nopeasti katoavaa päivänkohtaista kirjallisuutta. Silti Ruotsin kirjallisuus on kaiken kaikkiaan voittanut tästä sekä näiden teosten joukosta etsimällä löytyvän todella kauniin aineksen ansiosta että sen huomion takia, jota ulkomaalaiset on näin houkuteltu osoittamaan sen ilmiöille.

Miten voitaisiin vuonna 1847 vielä puhua Ruotsin kaunokirjallisuudesta muistamatta uudelleen niitä suuria nimiä, jotka se on vuoden kuluessa menettänyt? Tegnér, Franzén, Geijer, tämä Ruotsin akatemian loistava kolmikko, ovat nyt jättäneet Kahdeksantoista piirin melkeinpä vaille sen tunnuksen ”nerous ja maku” tärkeämmän puoliskon edustajia. Vain Atterbomia, ehkä myös hra Fahlcrantzia, voidaan nyt oikeutetusti tervehtiä akatemian nerona. Erityisen suurta aihetta ei liene olettaa, että Ruotsin kirjallisuus on menettänyt mitään suurten kuuluisuuksien poistuessa. Heidän kirjalliset aikaansaannoksensa kuuluvat menneeseen aikaan. Vain heidän persoonallisuutensa olivat vielä nuoremman sukupolven ihailevan kunnioituksen kohteena. Heidän nimensä taas elävät haudan yli kaikkien sydämissä, kaikkien huulilla; kaikista puoluenäkemyksistä riippumattahan nyt tunnetaan, että paljon aikaa kuluu, ennen kuin Ruotsi taas näkee heidän vertaisiaan. Myöntäkäämme kuitenkin, että köyhä Ruotsi on rikas, kun sillä on vielä tuollaisten menetysten jälkeen Atterbom ja Almqvist! Kukaan ruotsalainen ei jättäisi heidän yhteydessään mainitsematta Runebergin nimeä. Suomalaiselle suotakoon anteeksi, jos hän säästää oman maansa kirjallisuudelle tämän ainoan sen piirissä sekä neroutta että makua edustavan nimen.

Ruotsin kirjallisuuden kolmas alue on yhteiskunnallinen kirjallisuus, joka vaihtelevassa määrin avoimesti, mutta aina välittömästi pyrkii edistämään kansakunnan ja sen laitosten kehitystä. Luemme tähän ryhmään kotimaan historian, tilastojulkaisut, poliittisia laitoksia, lainsäädäntöä, tuomiovaltaa, kuntalaitosta, opetuslaitosta, kansallista tuotantotoimintaa käsittelevät teokset. Tätä kirjallisuutta ilmestyy Ruotsissa varsin runsaasti, ja sen määrä kasvaa ja laatu paranee vuodesta vuoteen. Tiukasti historiallinen tutkimus tuskin kuuluu varsinaisesti tämän otsikon alle, mutta kun se käsittelee pelkästään isänmaan historiaa, sitä voidaan aivan aiheellisesti pitää kansakunnan yleensä sisäisiin asioihinsa kohdistaman tutkimusharrastuksen tuotteena.

Nykyisin Ruotsin hallituksen vapaamielisyys näkyy vähemmän sen tekemistä päätöksistä tai sen julistamista mielipiteistä kuin siitä äkkiä yleiseksi tulleesta vakaumuksesta, että jokaisen uudistuksen on päästävä toteutumaan, heti kun yleinen mielipide on voitettu sen puolelle. Tämä vakaumus ilmenee nykypäivän kirjallisuudessa sekä monissa yleisiä asioita käsittelevissä kokouksissa ja järjestöissä. Näiden piirissä esitetyt suulliset pohdiskelut näyttävät kirjallisten esitysten ohella kasvattavan sekä lahjakkaita kirjoittajia että lukijapiirin, jonka jäsenet ovat sekä kiinnostuneita että kykeneviä seuraamaan varsin perusteellisiakin selvityksiä yhteiskunnan pääkysymyksistä. On uskomatonta, millaisen ylenevän suunnan Ruotsin, aivan erityisesti sen pääkaupungin, yhteiskunnallinen elämä on näin saanut neljän–viiden viime vuoden aikana. Tukholmassa tapaa nykyisin enää juuri ketään, ylhäisyyksistä käsityöläiskisälleihin saakka, joka ei ole toimiva jäsen jossakin järjestössä tai useammassakin. Niinpä moni käy monissa kokouksissa joka viikko yhdistyksen virkailijana tai jäsenenä, niin että keskustelu yleisestä hyvästä ja sen edistäminen ovat korvanneet hänen kohdallaan seuraelämän. Jopa naiset osallistuvat noihin pyrintöihin, vaikka heidän yhdistystensä tavoitteet liittyvät pelkästään hyväntekeväisyyteen, mikä näyttääkin luonnollisimmalta.

 

Lehden palstatila ei salli meidän mainita kovinkaan monia ensiksi mainitun alueen teoksia, koska ne ensinnäkin kaikki ovat tiukasti tieteellisiä, mikä tietysti onkin ymmärrettävää, ja lisäksi useimmat niistä koskettelevat jotakin tieteen erikoisalaa, usein vain jotakin erityiskysymystä sen piirissä. Lyhyenä selvityksenä luonnontieteiden nykyisestä tasosta ja ongelmista voisimme kuitenkin suositella seuraavia:

”Öfversigt af Kongl. Vetenskapsakademins förhandlingar”. Tukholma, Norstedt & Söner, (vuosikerran hinta 2 riikintaalaria bankorahaa), josta teoksesta julkaistaan kuukausittain 2–3 arkin laajuinen vihko ja joka on ilmestynyt vuodesta 1844 lähtien. Tämä ”Katsaus” tarjoaa myös muille kuin varsinaiselle luonnontutkijalle sekä hyödyllistä että usein hauskaa luettavaa. Etenkin monet luonnonhistoriaa koskevista esityksistä soveltuvat jokaiselle sivistyneelle lukijalle, ja usein tarvitaan myös vain kemian ja fysiikan alkeiden tuntemusta, jotta voisi lukemaansa ymmärtäen seurata näillä aloilla liikkuvien aiheiden käsittelyä. Saadaksemme ehkä epäilevän lukijan vakuuttumaan siitä, että tiedeakatemiatkin askartelevat aivan inhimillisten asioiden parissa, otamme tähän vuoden 1846 toukokuun vihkosta yhden puheenvuoron:

Muuttolinnuista. – Hra Sundevall ilmoitti, että hän on tänä vuonna saanut kirjeitä useilta kirjeenvaihtajilta muuttolintujen varhaisesta saapumisesta. Etenkin ne lajit, joilla on tapana saapua varhain: leivo, kottarainen, töyhtöhyyppä, västäräkki, Charadrius apricarius, Saxicola oenanthe jne., saapuneet kaksi viikkoa tai jopa kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti. Näistä havainnoista esitetään selvitys toisessa yhteydessä; selostaja halusi nyt vain lausua muutaman sanan sen yleisen uskomuksen johdosta, että näiden lintujen saapuminen ennustaa varhaista kevättä ja kauniita säitä, mikä usko monien muiden ennakkoluulojen tavoin säilyy sitkeästi, vaikka usein, kenties joka toinen tai joka kolmas vuosi, nähdään päivänselviä todisteita siitä, että käy päinvastoin, niin että jopa saapuneet muuttolinnut toisinaan paleltuvat hengiltä tai kuolevat nälkään takatalven tullessa. Näin kävi esim. vuosina 1837 ja -38, jolloin melko ankara talvi lumituiskuineen piti suot kovassa jäässä jatkuessaan Skånessa pitkälle huhtikuuhun (nimittäin 1837 huhtikuun 14. ja 1838 saman kuun 11. päivään) ja jolloin suunnilleen tavalliseen aikaan maaliskuussa ja huhtikuun alussa saapuneita leivoja, töyhtöhyyppiä ja kivitaskuja kuoli joukoittain, niin että ne olivat seuranneina kesinä tavallista harvinaisempia. Etenkin töyhtöhyypät olivat kärsineet niin pahoin, että tuskin ainoatakaan paria näkyi suomailla, joilla niitä tavallisesti oli ollut joukoittain. – Toisina vuosina kaunis sää saattaa ilmaantua varhain keväällä, mutta muita muuttolintulajeja ei saavu kuin ne, joilla on aina tapana saapua samaan aikaan. Syytä lintujen saapumisajoissa havaittaviin eroihin ei siis pidä etsiä linnun ennustuskyvystä, jonka nojalla se pystyisi ennustamaan kauniin sään, eikä myöskään täällä meidän maassamme vallitsevasta säätilasta, jota lintu ei satojen peninkulmien päässä pysty tuntemaan, vaan aivan yksinkertaisesti: säätilasta niillä seuduilla, joilla se viettää talven. Jos kevät tulee siellä varhain, muuttovietti viriää varhain, päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin.1

Vuodenaikojen vaihtelut ovat eteläisissä maissa kuitenkin niin säännöllisiä, että kunkin lintulajin muutto tapahtuu useimmiten tiettyyn aikaan tai melkeinpä suunnilleen tiettynä päivänä joka vuosi; meidän pohjoisilla seuduillamme vuodenajat taas ovat epävakaisempia, niin että kevään ja syksyn alku näyttää olevan vähemmän sidoksissa tiettyihin päiviin eivätkä lumisade ja pakkanen ole harvinaisia jo alkaneen kevään keskellä. Mitä lähempänä päiväntasaajaa ollaan, sitä säännöllisemmin vuodenajat vaihtuvat, niin että kuumalla vyöhykkeellä tiedetään etukäteen, minä päivänä tuulen suunta muuttuu ja vuodenaika samalla vaihtuu. Siitä syystä saapuvat säännöllisimmin ne muuttolinnut, jotka viettävät talven kuumalla vyöhykkeellä tai sen naapuristossa, esim. pääskynen, käki ym. Nämä saapuvat meidän maahamme yleensä myöhään, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Ne lajit sitä vastoin, jotka viettävät talven hieman kauempana kuumalta vyöhykkeeltä, berberien maassa, Egyptissä tai jopa Etelä-Euroopassa kuten töyhtöhyyppä ja leivo, muuttavat epäsäännöllisemmin ja varsinaisesti juuri ne saapuvat eri vuosina hieman eri aikaan. Näihin lajeihin näyttää kuuluvan varhain saapuvia, kuten äsken mainitut, ja toisia, jotka tulevat myöhään kuten useimmat Sylvia-lajit. Tunnettu asia on, että maassamme nähdään joitakin muuttolintuyksilöitä paljon ennen kuin saman lajin varsinainen muutto tapahtuu. Niinpä näemme usein muutaman pääskysen jo huhtikuun alussa, ja tuollaisten ennen aikojaan saapuvien haikaroiden ilmaantuminen Skåneen on niin yleistä, että talonpojat uskovat yleisesti haikaroiden lähettävän vuosittain muutamia joukostaan tiedustelumatkalle kaksi viikkoa ennakolta ja näiden sitten palaavan noutamaan muita. Tämä ilmiö voitaneen selittää seuraavasti. Kuten hyvin tiedetään, jokainen lintulaji muuttaa talvehtimisalueeltaan aikaisemmin eteläisiin ja tuntuvasti myöhemmin pohjoisiin maihin, niin että esim. haarapääsky (Hirundo rustica) ilmaantuu Sisiliaan maaliskuussa, Keski-Saksaan lähellä huhtikuun puoliväliä, Skåneen suunnilleen huhtikuun 28., Tukholmaan toukokuun 4. tai 5. päivänä. Tämä ei johdu siitä, että eteläiset maat ovat ensiksi linnun muuttoreitillä; muuton aikana ne eivät nimittäin pysähdy kuin ehkä yöksi tai hetkiseksi, ja esim. pääskynen voi lentää Afrikan rannikolta Tukholmaan, suunnilleen 300 Ruotsin peninkulmaa, vain päivässä2; sen sijaan ne tulevat aikaisemmin siitä syystä, että eteläisillä paikkakunnilla pesivät lähtevät matkaan aikaisemmin kuin pohjoisemmissa maissa syntyneet, jotka siis palaavat sinne saakka. Tätä me pidämme täysin varmana, mutta haluamme nyt vain viitata siihen, että syynä muuttomatkalle lähdön eriaikaisuuteen saattaa ehkä olla se, että kesäisin pohjoisempana pesivät linnut viettävät talvenkin vähemmän eteläisessä maassa tai että ne ovat kotimaansa myöhäisemmän kesän takia syntyneet myöhemmässä vuoden vaiheessa, mistä syystä muuttoviettikin virinnee myöhemmin. Kun lintu palaa muuttomatkalla kotiseudulleen, esim. Etelä-Eurooppaan, saattaa sattua, että jokin syy, esim. ihmiset, petolinnut, myrskyt jne., karkottaa sen paikasta, johon se oli aikonut asettua pesimään. Silloin se jatkaa lentoaan eteenpäin ja joutuu peräti eksyksiin. Ehkäpä sitä viettiä, joka aiheuttaa muuton, saattaa jossakin tapauksessa olla liikaa kuten muitakin taipumuksia ja tarpeita, jolloin se voi ohjata linnun liian pitkälle. Mutta kun ajoittain ilmenevä muuttovietti on lakannut vaikuttamasta, linnulla ei enää ole eteenpäin vievää ohjausta; se on suorastaan eksynyt eikä enää löydä kotiin. Pakostakin näitä eteläisistä maista eksyneitä yksilöitä ovat ne linnut, jotka tavallisesti ilmaantuvat luoksemme pohjoisempiin maihin hieman ennen kuin omat muuttolintumme saapuvat. Tätä käsitystä tukee sangen vahvasti se seikka, että linnut, jotka tavataan kaukana kotimaansa rajojen ulkopuolella ja joita siis aiheellisesti on pidettävä ’harhautuneina’, havaitaan tavallisesti heti muuttoaikojen jälkeen keväällä tai syksyllä. Harhautuneet yksilöt pysyvät nimittäin harvoin tai eivät ehkä koskaan pysy sen alueen sisäpuolella, jolla niiden lajikumppanit asuvat, vaan etsiytyvät kauemmaksi alueille, joilla ne ovat suorastaan vierasta lajia. Haikarat, jotka saapuvat Skåneen liian varhain, jatkavat useimmiten lentoaan muualle, ja ne, jotka toisinaan näyttäytyvät Keski-Ruotsissa (tänä vuonna niitä on nähty useissa paikoissa huhtikuun aikana), ovat varmastikin osaksi näitä, osaksi sellaisia, jotka on karkotettu kotiseudultaan Skånesta. Näistä ajoittain ilmaantuvista lintulajeista voimme mainita seuraavat: Otis tetrax Etelä- ja Keski-Euroopasta, ammuttu Jämtlandissa ja ilmoitettu ammutuksi joskus Skånessa; Turdus varius Altailta, Japanista ja Kiinasta, tavattu Jämtlandissa; Gracula rosea Levantista, Persiasta jne. Lapissa ja useilla Ruotsin paikkakunnilla; Diomedia chlororynchos Etelämereltä, löydetty Norjasta jne. – Tuollaiset harhautuneet linnut saattanevat ehkä joskus jäädä pesimään ja lisääntyä ja laajentaa siten lajinsa esiintymisaluetta, mutta selvää on, että näin käy hyvin harvoin.

Lintujen muutosta keskusteltaessa meidän on muistettava erot, jotka johtuvat siitä, että eräistä lajeista muuttavat eri sukupuolet tai ikäryhmät sangen todennäköisesti hieman eri aikoina tai eri reittejä tai eri talvehtimispaikoille, sekä se seikka, että kuutamo saattaa vaikuttaa merkittävästi niihin lajeihin, jotka muuttavat öisin, kuten lehtokurpasta tehdyt havainnot osoittavat (ks. Nilssonin eläinopin 2. painosta) jne. Näiden aiheiden käsittely on kuitenkin tässä jätettävä sikseen. Haluan vain lisätä, että usein, vaikkakin erheellisesti oletetaan tavalliseen aikaan saapuneiden, mutta huonoihin säihin joutuneiden muuttolintujen kääntyvän takaisin ja palaavan myöhemmin uudelle muuttomatkalle. Kuten edellä mainittiin, ne paleltuvat tai kuolevat nälkään tai pysyttelevät piilossa ja menettävät luonnollisen vilkkautensa ja arkuutensa, mistä syystä niitä ei nähdä, vaan niiden luullaan lentäneen pois. Kun muutto on kerran tapahtunut ja vietin vaatimus on näin tyydytetty, niillä ei ole tietoa eikä kykyä uuteen muuttoon, ennen kuin muuttovietti ilmaantuu uudelleen vuodenaikojen uudelleen vaihtuessa.

 

Historiallista ja yhteiskunnallista kirjallisuutta

 

Lukija kai hyväksyy sen, että sijoitamme tämän kappaleen ennen kertomusta Ruotsin kaunokirjallisuudesta. Jotta viimeksi mainitun osalta ei joutuisi kokonaan luottamaan muiden arviointeihin, tarvitaan sen läpikäymiseen nimittäin jonkin verran vapaata aikaa, jota toimittajalle ei ole suotu. Voimme sen osalta tuosta syystä tässä vain liittää mukaan muutamia lyhyitä tiedonantoja ja varata itsellemme oikeuden yrittää tuonnempana perustellun arvioinnin esittämistä tiettyjen elossa olevien mies- ja naiskirjailijoiden tuotannosta.

Tämän otsikon alle kuuluvasta Ruotsin modernin kirjallisuuden osasta saatamme sitä vastoin suositella perustelujen kera muutamaa sangen laadukasta teosta. Niiden joukossa on merkittävällä sijalla:

”Sveriges Sköna Litteratur”, yleiskatsaus, jonka P. Wieselgren on esittänyt akateemisissa luennoissaan. 1. osa. Kyrkans Sköna Litteratur. Toinen tarkistettu ja parannettu painos. 1. vihko. Upsala 1845 (hinta 2 riikintaalaria bankorahaa).

Kuten näkyy, tämä teos on uusi painos teoksen ensimmäisestä osasta, jolle kirjoittaja on antanut nimeksi Kirkon kaunokirjallisuus. Samoin kuin kokonaisuus on hieman enemmän kuin vain kirjallisuushistoria, koska sen piiriin kuuluu Ruotsin koko älyllinen kulttuuri, tämäkin osa sisältää enemmän kuin nimi lupaa.

Kirkon kaunokirjallisuus, sen puhetaito ja runous, koostuu tietysti saarnoista tai muista uskonnollisista puheista ja virsistä. Kirjoittaja ei kuitenkaan tyydy antamaan tietoa näistä tuotteista ja arvostelemaan niitä. Hän esittää pikemminkin kuvauksen Ruotsin kirkon tilasta ja kehityksestä eri aikoina. Nämä sitten taas yhdistetään kulttuurin yleiseen edistymiseen Ruotsissa; ja kokonaisuus pohjautuu yleiseen filosofiseen katsomukseen ihmishengen suhteesta kristinuskoon. Viimeksi mainittua asiaa käsittelevän johdannon sisältö, joka ei ole mitenkään sitova, voidaan jättää syrjään. Seuraava historiallinen selvitys on sitäkin kiinnostavampi.

Se jakautuu tiettyihin aikakausiin, joista ensimmäisessä vihkossa käsitellään katolisuuden, uskonpuhdistuksen ja puhdasoppisuuden kaudet. Myöhemmin ilmestyvässä vihkossa, jonka kirjoittaja on luvannut saattaa julkisuuteen ennen vuoden loppua ja joka ehkä jo on kirjakaupoissa, hän käsittelee pietismiä, neologiaa ja rationaalista supranaturalismia. Uudessa painoksessa tämä osa siis ulottuu nykyaikaan saakka, kun ensimmäisessä painoksessa koko teos taas ei etene Kaarle XII:n kuolemaa pitemmälle. Hra Wieselgren tunnetaan yleensä intomieliseksi mieheksi, jollaiseksi hän on käytännön elämässäkin osoittautunut Ruotsin raittiusapostolina. Tämä luonteenpiirre on vaikuttanut myös hänen nyt kyseessä olevaan teokseensa enemmän kuin on kohtuullisesti yhdistettävissä tarkkaan historialliseen kritiikkiin. On myös moitittu sitä runsasta olettamusten esittämistä, johon hra W. on antanut vilkkaan mielikuvituksensa itsensä houkutella, ja häntä vastaan on esitetty myös huomautuksia useista varsinaisista asiavirheistä. Uudessa painoksessa tämä seikka on korjattu, mutta teos on yhä säilyttänyt erinomaisena ominaisuutenaan ne nerokkaat asioiden yhdistelyt ja johtopäätökset, joiden avulla kirjoittaja on kyennyt hallitsemaan historiallisen aineiston, ja esitystä elävöittää yhä hänen isänmaallinen intomielisyytensä. Aikakauslehdessä Frey sanoo muuan arvostelija tästä asiasta:

Mitä tulee vanhan ja uuden painoksen väliseen suhteeseen, lienee olennaisin sanottu, kun muistutetaan, että ensiksi mainitusta paljastuu enemmänkin intomielinen nuorukainen, jälkimmäisestä taas kypsyneempi mies, joka tarkastelee kohteitaan tarkemmin eikä häikäisty yhtä helposti harhakuvien loisteesta, ja että ensiksi mainittu valmistui vuosina 1828–32, jolloin kirjoittaja hoiti Lundin yliopistossa estetiikan apulaisena ja va. kirjastonhoitajana estetiikan ammattialan ja kirjastonhoitajan monenlaisia tehtäviä, ja että viimeksi mainittu on niiden yhä laajentuneiden tutkimusten hedelmä, joita hra W. on uupumattoman toimintansa ohessa tällä suunnalla harjoittanut.

Useat uusimpien aikojen historiantutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten hitaasti uskonpuhdistus painui mieliin ja miten se Ruotsissa aluksi työntyi katkaisemaan yleisen kulttuurin kehityksen. Osaksi hra W. esittää tätä tukevaa lisätietoa opettaessaan meidät käsittämään, että kirkon olot olivat katolisena aikana täysin toisenlaiset kuin tavallisesti opetetaan sokeasti ensimmäisten uskonpuhdistajien kirouksiin luottaen. Niinpä moni varmaan hämmästyy tätä: että jo tuohon aikaan oli olemassa erillisiä käännöksiä useista Raamatun kirjoista, että sunnuntain evankeliumitekstit luettiin ja saarnoja pidettiin kansan kielellä ja sitä paitsi latinankielinen Raamattu oli tuolloin kaikkien sivistyneiden käytettävissä, koska sivistyksen kielenä oli tuohon aikaan yksinomaan latina. Mitä erityisesti saarnoihin tulee, sanoo hra Wieselgren: ’Varmaa on, että ne saarnamiehet, joita me nyt ihailemme, ovat sekä ajatusten syvyyden että kielen voiman osalta yhtä paljon näiden alapuolella kuin parhaat runoilijamme Homerokseen verrattuina.’ Ja katolisista virsistä hän sanoo: ’Hyvä olisi, jos oppi siitä, että ihminen ei ole mitään, mutta sovitus on kaikki, tämä kristinuskon ensimmäinen ja viimeinen totuus, olisi esitetty yhtä evankelisessa hengessä maidän uusien luterilaisten virsikirjojemme joka kohdassa.’ Lukija voi ratkaista kirjan itsensä opastuksella onko kirjoittaja näin arvioidessaan oikeassa, sillä siihen on otettu kokoelma sekä saarnoja että virsiä katoliselta ajalta.

Sama arvostelija, jonka lausuntoa äsken lainasimme, huomauttaa ilmeisen aiheellisesti, että hra W. on kuitenkin kohdellut uskonpuhdistusta liian lempeästi ja arvioimatta asiakirjoja kovinkaan ankarasti uudelleen. Vaikka tämä arvostelija lähinnä vain esittää yhteenvedon siitä, mitä erinomaiset tutkijat, Geijer, Nordin, Järta, ovat sanoneet Kustaa I:stä, tuo tähän asti enimmäkseen ylistetty kuningas joutuu hänen kuvauksessaan epäilyttävän hämärään valaistukseen. Arvostelija uskoo voivansa avoimesti väittää, että Kustaa arvosti enemmän uskonpuhdistuksen maallisten hedelmien varhaista ja runsasta satoa kuin sen nopeaa vaikutusta kansan uskonnolliseen kääntymykseen.

Jo siitä seikasta, että ”kuningas oli uskonpuhdistaja”, kuten hra W. sanoo, eikä koko uskonpuhdistustyö siis lähtenyt mistään kansan tuntemasta tarpeesta, voidaan helposti päätellä, että myöskään sen vaikutus tällä kentällä ei ollut perinpohjaisesti mullistava. Luterilaisen papiston tietämättömyydestä ja raakuudesta noina aikoina tunnetaan runsaasti esimerkkejä. Kuningas saattoi myös toisinaan alamaistensa hyvinvoinnin heidän uskontunnustuksestaan riippuvaksi; ja kirkkojen ja luostarien omaisuuden, joka oli aikaisemmin ainakin osaksi hyödyttänyt yleistä sivistystä, hän alisti ankarin ottein omaan määräysvaltaansa. Saksan protestanttisissa maissa on yhä niin yliopistoja kuin koulujakin, joiden olemassaolo perustuu muinaisiin kirkon ja luostarien maatiloihin. Ruotsissa asiat eivät ole missään tällä tavalla. Suomenkin harvat, vaikkakaan eivät aivan pienet, kirkolle hyväntekeväisyyttä varten luovutetut tilukset joutuvat ensin kuninkaan ja sitten ylhäisaatelin käsiin. Julkiset sivistyslaitokset lyötiin laimin tai saivat tyytyä joihinkin mureniin runsaalta ruokapöydältä. Vasta suuri Kustaa Aadolf palautti tieteelliselle tutkimukselle osan sen menettämistä varoista.3

Sama arvostelija näyttää täysin aiheellisesti panevan maallisen vallan määräysvallalle kirkkoon ja sen tunnustukseen nähden enemmän painoa kuin hra Wieselgren. Upsalan kokouksen (1593) jälkeiseltä ajanjaksolta, jota kirjoittaja nimittää puhdasoppisuuden (tunnustuspakon) ajaksi, hän esittää itse useita todisteita siitä, miten tätä määräysvaltaa käytettiin tunnustuskirjoihin tukeutuen kerettiläisiksi tulkittujen käsitysten vainoamiseen. ”Katolisuuden nojautumisesta ihmisten antamiin sääntöihin puhutaan paljon, mutta puhdasoppisuuden vastaavista säännöistä harvoin”, sanoo arvostelija – mutta hän unohtaa lisätä, että viimeksi mainitut ovat yhä täydessä voimassaan eikä aika niistä puhumiseen siis ole vielä ohitse.

Siitä huolimatta, että nämä huomautukset saattavat olla aiheellisia, havaitsee kuitenkin helposti, että hra Wieselgrenin teos sisältää avaimen kirkkomme nykyolojen ja monessa kohdin koko sivistyksemme ymmärtämiseen. Kenellekään, joka haluaa valaistusta siihen, miten hän ja hänen aikansa ovat kehittyneet sellaisiksi kuin ovat, ei voi suositella johtolankaa, joka olisi paremmin omiaan johtamaan tavoitteen saavuttamiseen.

Odottaessamme yhtä mainiosti muokattua laitosta hra Wieselgrenin teoksen kahdesta muusta osasta muistutamme tässä teoksesta, joka ansaitsee pääsyn äsken mainitun teoksen täydentäjäksi, koska se on kirjoitettu osoittaen hyvää arvostelukykyä sekä rauhallista ja nerokasta aiheen ymmärtämistä ja aihetta rakastavan hellästi käsitellen. Tarkoitamme hra professori Atterbomin teosta:

”Svenska Siare och Skalder” [Ruotsalaisia näkijöitä ja runoniekkoja], joka on kolmiosainen. Upsala 1841–42. (Yhteishinta 5 riikintaalaria 50 killinkiä bankorahaa.)

Moni lehden lukija varmaankin tuntee teoksen; useimmille se kuitenkaan tuskin on edes nimeltään tuttu, koska maan sanomalehdet eivät ole koskaan suostuneet tekemään Ruotsin kirjallisuuden tuotteita tunnetuiksi, vaikka tämä olisi sangen tarpeellista, kun kirjalliset yhteydet Ruotsiin ja samalla myös muuhun sivistyneeseen Eurooppaan ovat katkenneet päivä päivältä pahemmin.

Tämä väite saa luultavasti aikaan vain olkapäiden kohauksen. Se merkitsee kuitenkin vain, että asiaa ei tunneta. Kaikki liikahdukset kirjallisuuden alalla olivat entisinä aikoina yhteisiä Ruotsille ja Suomen sivistyneistölle. Uskonpuhdistus, Stiernhielmin koulukunta, Dalinin esiintyminen ja Loviisa Ulriikan kirjallisesti vilkas aika sekä Kustaa III:n aikakausi vaikuttivat kaikki helposti todistettavalla tavalla Suomen yleiseen sivistykseen ja saivat edustajansa myös Suomen kirjailijoiden keskuuteen. Vielä vuoden 1809 jälkeen otettiin ainakin jossakin määrin osaa Ruotsissa tuolloin alkaneeseen kirjallisten suuntien taisteluun. Voidaanpa A. I. Arwidssonin, J. G. Linsénin, A. G. Sjöströmin ja C. G. Ehrströmin kirjallista esiintymistä (1815–1820) pitää Ruotsin romanttisen koulukunnan hengen tuulahduksena ja sen kautta alkunsa saaneen Saksan kaunokirjallisuuteen tutustumisen seurauksena. Mutta millainen sivistyksen täydellinen horrostila onkaan vallinnut rakkaassa isänmaassamme tuon merkitykseltään jo sangen vähäisen kauden jälkeen neljännesvuosisadan ajan! Kyllä me tiedämme: ikuisesti pitää vetää esiin Runebergin nimi, joka tuli tunnetuksi tämän ajanjakson keskivaiheilla. Osaamme toki kunnioittaa tätä nimeä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Runebergin runous on yleensä ollut erillään Ruotsin kirjallisuuden yleisestä kehityksestä, mutta se ei myöskään edustanut Suomen kirjallisen sivistyksen yleistä tasoa siihen aikaan, kun Runeberg tuli julkisuuteen. R:n runoissa on ehkä jokin useimmille Suomen runoilijoille yhteinen piirre; kuitenkin vain siinä tapauksessa, että niissä ehkä ilmenevä puhtaasti isänmaallinen aines voidaan saattaa neron ennaltanäkemisen ilmauksena yhteyteen nykyajan kanssa, sillä on Suomen kansalliselle sivistykselle yleisempää merkitystä. Mitä vastaväitteitä nimittäin joku rajoittunut tai itsekäs laskelmoitsija saattaakin esittää – kiistää ei kuitenkaan voida, että se, mitä halveksien sanotaan fennomaniaksi, on ainoa voima, joka nykyaikana voi olla todisteena meidän sivistyksemme yhteydestä aikakauden yleiseen sivistykseen. Ja Ruotsissakin sellainen kirjallisuus, joka käsittelee kansakunnan omia nykyisiä ja menneitä oloja, on nykyisin parasta ja ajalle luonteenomaisinta.

Tähän uudistumiskauden kirjallisuuteen kuuluu myös hra Atterbomin ”Siare och Skalder”, miten suuresti hän sitä kirjoittaessaan sitten onkin uskonut löytäneensä pakopaikan etäällä ”ajan” levottomista ja hänen käsityksensä mukaan taiteesta ja runoudesta poispäin kääntyneistä pyrkimyksistä. Aika, sikäli kuin sitä edustaa Ruotsin lukeva yleisö, on myös ottanut teoksen vastaan sangen yksimielisen myönteisesti. Jokainen kansakuntahan tuntee uudelleensyntymisensä kausina tarvetta etsiytyä oman menneisyytensä pariin vahvistaakseen kansallista tietoisuuttaan sitä tarkastelemalla. Ja hra Atterbomin teos kuuluu siihen Ruotsin historiaa käsittelevien suurenmoisten teosten sarjaan, jonka tämä tarve on synnyttänyt viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Ehkä teos on syntynyt myös kirjoittajan tiedostamattomasta tarpeesta päästä sovintoon aikansa kanssa. Kun hän nimittäin ehtii kuvauksessaan nykyaikaan, hän tuskin voi katsoa karsaasti niiden pyrkimysten jatkumista, joiden vaiheita hän on sangen rakastavasti seurannut niiden varhaisimmista lähtökohdista saakka.

Hra A:n teoksen toisen osan esipuheeseen sisällyttämän ilmoituksen mukaan hänen tarkoituksenaan oli ollut esittää luonnekuva kolmesta Ruotsin miehestä, jotka ”ennen kaikkea ovat ajatelleet syvällisesti, avarasti ja kauniisti kauneudesta”, nimittäin: Swedenborgista, ”jolle rakkaus oli kaikki”, Ehrensvärdistä, ”jolle taide oli kaikki”, ja Thorildista, ”jolle luonto oli kaikki”. Ensimmäisessä osassa tekijä esittää aikomansa kuvauksen Swedenborgin ja Ehrensvärdin henkilöistä ja käsityksistä. Kun hän halusi sitten siirtyä Thorildiin, hän totesi tarpeelliseksi kuvata niitä Ruotsin kaunokirjallisuuden vaiheita, jotka olivat edeltäneet tämän esiintymistä, ja sillä tavoin syntyi toki epätäydellinen, mutta sitäkin selkeämpi ja hyvin koossa pysyvä tämän kaunokirjallisuuden historia aivan sen varhaisimmista ajoista saakka. Jo ensimmäisessä osassa kirjoittaja oli ennakolta esittänyt runollisen esityksen pohjoismaisen muinaistaruston viisausopeista. Toisen osan aloittaa katsaus Ruotsin kaunokirjallisuuteen ennen Stiernhielmiä, minkä jälkeen seuraa kuvaus hänestä sekä hänen lähimmistä ja etäisemmistä seuraajistaan. Näiden joukossa on jo runoilijoita, jotka olivat osaksi Dalinin aikalaisia, mutta joiden kirjoittaja on kuitenkin katsonut jääneen vaille merkittäviä vaikutteita siitä uudistuksesta, jota tämän esiintyminen merkitsi. Sitten Dalinin ja hänen tavallaan ajattelevien kriittisten kirjailijoiden kuvaus vie suuren osan kolmannesta osasta. Loput käytetään romaanikirjailija Mörkin sekä Kustaa III:n ja hänen runoilijapiirinsä esittelyyn.

Jo kirjoittajan tutkimusten ja esityksen kulku osoittaa, että lukijan edessä ei ole kuiva, viran puolesta koottu kirjallisuusluettelo muilta lainattuine arviointeineen. Hra A. ei ole ottanut mukaan enempää kuin sen, mitä hän on pitänyt ehdottoman välttämättömänä kokonaisuuden käsittämiseksi, selvän käsityksen saamiseksi ruotsalaisen runouden kehityksestä. Niissä kohdissa, joissa tästä säännöstä on poikettu, niiden perusteluna on tavallisesti jokin kyseessä olevalle kirjailijalle suopea huomautus. Niinpä kokonaisuudesta saa yhtenäisen ja helposti avautuvan yleiskuvan. Ja merkittävimmät persoonallisuudet ja heidän kirjalliset tuotteensa luonnehditaan niin seikkaperäisesti ja oivaltavasti, että lukija solmii tavallaan uuden tuttavuuden heidän kanssaan. Kukaan ei ole vielä kuvannut jo mainittuja Swedenborgia ja Ehrensvärdiä sekä Stiernhielmiä, suomalaista Freseä, rouva Nordenflychtiä, Dalinia, Mörkiä, Loviisa Ulriikaa sillä tavoin kuin heidän hahmonsa on tässä piirretty. Harvoin, mutta sangen hyvin luonnehtivin vedoin on kuvattu myös Kustaa III ja hänen miehensä.

Hra Atterbomin näkemyksen ja tyylin tuntijat tietävät hyvin, että hänen arviointinsa ja esitystapansa eivät ole monien modernien esteetikkojen harrastamalla teennäisellä tavalla henkeviä eivätkä pikantteja. Käsittely etenee tyyneydellä, joka hyvin sopii manalle menneiden aikojen tuomarille, ja myös jokaista kielteistä tuomiota lieventää jalo rakkaus, jonka tutkiva katse etsii esille jokaisen kiitettävän tai puolustukseksi sopivan seikan. Tässä havaitsee historian kentälläkin saman lempeän mielenlaadun, jota ”kukkien runoilijassa” on opittu rakastamaan. Lopettaessaan kuvauksensa hurjasti elävästä ja kirjoittavasta Lucidorista hän sanoo: ”Monikin lukija lienee sitä mieltä, että olen viipynyt liian pitkään Lucidorin parissa. Tunnustankin, että oikeastaan aioin suoriutua hänestä aivan lyhyesti. Kalpeaa ja veristä nuoren miehen haamua ei kuitenkaan voi tarkastella läheltä tuntematta sydämessään kummallista vetovoimaa.” Ja tämä lausuma on luonteenomainen hra Atterbomin koko kriittiselle kirjoitustyölle. Huomion hyväntahtoinen kiinnittäminen mahdollisiin ansioihin ei maksa hänelle juuri mitään; hänen omaatuntoaan kolkuttaisi, jos hän ei soisi ”kalpeille” kaikkea, mitä kuolevainen heille vielä suoda voi.

Silti ei pidä luulla, että esitys ja tyyli sortuvat tunnekuohuun ja tarpeettomaan sentimentaalisuuteen. Hra A. on tässä teoksessa päinvastoin enemmän kuin koskaan vapautunut kaikesta sellaisesta, josta romanttista koulukuntaa tässä mielessä yleensä moititaan. Erityisesti tämän teoksen tyyli ja kieli ovat saaneet aivan yleisesti ylistystä osakseen. Kirjoittajalle on myös ominaista hyväntahtoinen, mitä hersyvimmin sanoin ilmaistu huumori.

Jos tila olisi riittänyt, olisimme mielellämme lopettaneet tämän lyhyen arvostelun jollakin näytekatkelmalla, emme lukijan hyödyksi, vaan hänen huvikseen; tämän kaltaista teosta ei nimittäin voi suositella lyhyen katkelman avulla. Sen arvo sisältyy sekä ajanjaksojen että henkilöiden luonnehdintojen eheyteen ja totuudellisuuteen.

Sen sijaan neuvomme myös niitä lehden lukijoita ja lukijattaria, mikäli sellaisia on, joilla ei ole takanaan esiopintoja, oppimaan tämän teoksen ääressä rakastamaan vakavaa luettavaa ja perehtymään siihen, miten runouden tuotteista voi nauttia oikein. Nautitaanhan suurimmastakin kauneudesta epätäydellisesti, niin kauan kuin se tajutaan vain tunteella. Jokaisen tunteeseen pohjautuvan nautinnon jälkeen seuraa tyhjyys, väsymys ja haluttomuus. Mutta kun tunteeseen yhdistyy kohteen käsittäminen ajattelun avulla, tämä sekä estää tunteen yltymisen liiallisuuksiin että pitää sielun silmien edessä kuvan peruspiirteet sellaisina, miksi äly on ne käsittänyt, ja innostaa mielikuvitusta korvaamaan omatoimisesti sen tarkastelun.

Jokainen varmasti tietää, miten läheisesti Ruotsin kulttuurihistoria on yhteydessä Suomen kulttuurihistoriaan tai pikemminkin Suomen kulttuurihistoria on sidoksissa Ruotsin vastaavaan. Onhan Ruotsin puhtaasti poliittinen historia vaikuttanut meidän maahamme ennen kaikkea välillisesti, vaikuttamalla kulttuurin kehitykseen. Toisaalta myös vain tämän kulttuurin mahdollisesti poikkeava laadullinen muuttuminen Suomessa voi antaa tälle maalle erityisen oman osuuden kummallekin yhteisessä historiassa. Ruotsin kirjallisuuden, sen yhteiskunnallisten laitosten ja lakien kehitykseen perehtyminen on siitä syystä perehtymistä Suomen historian peruspiirteisiin kristinuskon maahantulosta asti.4 Toivomme siitä syystä, että olemme muistutuksellamme herättäneet monet maanmiehemme hankkimaan itselleen nämä molemmat uusimmat, tässä esitellyt teokset, ja tunnustamme, että pyrkimystemme epäonnistuminen tässä asiassa olisi meille epämieluisampaa kuin missään muussa.

 

Kallavesi-lehden vuoden 1846 numerossa 16 selostaja oli yrittänyt kiinnittää lukevan yleisön huomiota siihen intoon, jota Ruotsissa on osoitettu oppikouluasiaa käsiteltäessä. Kyseessä on lähinnä uudistus, joka antaisi nuorisolle paremmat mahdollisuudet käyttää pitkää koulu- ja lukioaikaansa, niin että jokainen oppilas saisi vapaasti käyttää omia erikoiskykyjään nopeampaan etenemiseen ja syvempiin opintoihin niissä oppiaineissa, joihin nämä erikoiskyvyt parhaiten sopivat. Tukholmaan on, kuten tunnettua, perustettu varsin suurin kustannuksin koulu, jossa tähän tavoitteeseen on pyritty ns. kurssimuotoisella opiskelulla. Tämä koulu on Nya elementarskolan. Tässä oppilaitoksessa ei ole kiinteitä luokka-asteita, vaan jokainen oppilas voi määrätyn kurssin tietyssä oppiaineessa suoritettuaan siirtyä tämän aineen osalta ylemmälle luokalle, vaikka hän muiden aineiden osalta kuuluu vielä alemmalle tai useammillekin alemmille luokille. Jotta tällaiseen vapaaseen siirtymiseen päästään, on tietysti tavallinen, kullekin luokalle yhteinen läksyjenluku ja kokeiden pitäminen hylättävä. Sen sijaan oppilaat opiskelevat koulutuntien ajan omin päin, kuitenkin opettajan valvonnan alaisina ja hänen selitystensä tukemina; ja opettajan velvollisuutena on tämän lisäksi järjestää kuulustelu heti jonkun oppilaan käytyä kurssinsa läpi, jotta selvitettäisiin, voidaanko hänet siirtää ylemmälle luokalle. Menetelmän kannalta ei liene välttämätöntä, etteivät opettajat opeta monia tai kaikkia aineita tietyllä luokalla, vaan harvoja aineita monilla luokilla, mutta tällaista tapaa Nya elementarskolanissa kuitenkin noudatetaan.

Hra eversti J. A. Hazelius, laajatietoinen ja opetusasioita innokkaasti harrastava mies, jolla itsellään on virka Mariebergin ylemmässä sotilasoppilaitoksessa, aloitti taistelun julkaisemalla teoksen, jossa vanhoja oppikouluja arvosteltiin ankarasti ja Nya elementarskolanin menetelmää ylistettiin. Useat vastakirjoitukset, jotka on esitelty Kallavesi-lehden mainitussa numerossa, pyrkivät puolustamaan ensiksi mainittuja ja osoittamaan kurssimuotoisen opiskelun ja vapaan luokalta toiselle siirtymisen epätarkoituksenmukaisuuden. Näistä sai erityisesti suosiota osakseen tuntemattoman tekijän teos: ”Svenska Elementarläroverken och deras Förbättring”. Vastaukseksi tähän, mutta kiinnittäen huomiota myös muilta tahoilta saamiinsa vastineisiin hra Hazelius on jälleen julkaissut teoksen:

”Om Läroverksfrågorna, i synnerhet med afseende på skriften: Svenska Elementarläroverken och deras förbättring”. Tukholma 1846. (Hinta 1 riikintaalari bankorahaa.)

Tästä teoksesta voi mitä helpoimmin hankkia tietoja sekä kiistakysymyksestä että kiistan nykyvaiheesta. Kirjoittaja on pyrkinyt käsittelemään aihetta täsmällisinä momentteina, joihin hän on sisällyttänyt vastustajien esittämät perusteet pyrkiäkseen kumoamaan ne ja selvittämään samalla aiheen mitä perinpohjaisimmin antamalla esitettyihin kysymyksiin selkeät vastaukset. Meidän on tässä pakko jättää kirjoittajan todistelun erityispiirteet syrjään voidaksemme sanoa muutaman sanan asiasta yleensä.

Kukaan ei voi kiistää, että vanhaan menetelmään liittyy suuria haittoja. Vain itse koulussa opettajana toiminut voi todella käsittää, miten paljon aikaa opettaja joutuu sellaisessa koulussa, jossa luokat ovat kiinteät ja yhtenäiset, käyttämään älyltään heikoimpien tai haluttomimpien oppilaiden ylöspäin vetämiseen. Siten pidätellään nopeaälyisempien ja ahkerampien oppilaiden edistymistä; heidän mieltään uuvuttaa heille usein verraten tarpeeton selittäminen. On noudatettava Sokrateen menetelmää niin hyvin kuin osaa, vältettävä omia selityksiä ja pyrittävä kysymysten avulla ohjaamaan oppilasta ymmärtämään oppiainetta. Vasta silloin oikein huomaa, miten yhden ainoan oppilaan hidas käsityskyky vaatii tuntikausien käyttämistä vain tämän yhden varustamiseen tiedoilla ja opettamiseen. Taitavammilta oppilailta voi tuskin vaatia tarkkaavaisuutta tätä ruotimista kohtaan, joka sangen suuresti ikävystyttää opettajaa itseäänkin ja tukahduttaa tämän innostusta.

Jos taitavampi ja ahkerampi oppilas saisi sillä aikaa käyttää voimiaan omiin opintoihinsa, on varmaankin pakko myöntää, että hän sillä tavoin käyttää aikansa paremmin.

Mitä useampia aineita koulun opetussuunnitelmaan kuuluu, sitä pahemmin uhkaa vaara, että kaikki siellä hankittu tieto jää tyhjäksi, kuivaksi ulkoluvuksi. Selostaja voi oman kokemuksensa perusteella vakuuttaa, että Suomen kouluissa tämä tulos on lähinnä ja varmimmin uhkaamassa. Vanhan koulun puolustajat haluavat nyt esittää tässä asiassa parannuskeinoksi sen, että opettaja yrittää kuulustellessaan alituisesti ohjata ja kehittää oppilaan ajatteluponnistuksia aiheen oikeaan käsittämiseen. Kyllähän näin voi hyvin sanoa. Todelliset olot kouluissamme eivät kuitenkaan anna aihetta olettaa, että niissä annetaan tuollaista ohjausta. Kaikki kokemus päinvastoin opettaa, että oppilaiden ymmärrys on tavallisesti vielä yläalkeiskoulun ylimmällä luokalla (jopa lukiossakin) niin kehittymätön, että sen vähäisyyttä ei voi kylliksi ihmetellä. Mainittu väite ei siis lainkaan käy vanhan koulun puolustukseksi. Katsokaamme nyt, onko sillä enemmän voimaa uuden koulun opetusmenetelmän vastustamisen kannalta.

Pääasiallinen vastaväite kurssimuotoista opiskelua vastaan on ollut se, että tällöin opettajan vaikutus oppilaaseen jää sangen vähäiseksi eikä viimeksi mainittu siis pääse samalle ymmärryksen kehitystasolle, joka hänen pitäisi saavuttaa vanhassa koulussa. Näyttää siltä, että tästä ei voida päästä minkäänlaiseen ratkaisuun abstraktilla tasolla. Kouluopetuksen tarkoituksena ei ole opettaa oppilasta vaeltamaan talutusnuorassa, vaan kulkemaan itsenäisesti. Ei voida myöskään väittää, että vasta yliopistoon tultaessa on oikea hetki aloittaa vapaammat opinnot. Ja itse asiassa vanhan koulun kotiläksyt ovat samaa kuin uuden koulun opiskelu koulussa. Erona on vain se, että ensiksi mainitussa läksyt ovat kullakin kerralla lyhyempiä ja kuulustelut pitkiä, viimeksi mainitussa kurssit pitempiä ja kuulustelut lyhyitä.

Voiko nyt tämä merkityksetön ero olla kovin tärkeä?

Se ei ole merkityksetön. Kun ajatellaan päivittäistä ankaraa 4–5, jopa 6 tuntia jatkuvaa kuulustelua, jossa lisäksi oppiaine vaihtuu joka tunti, on myönnettävä, että hiljaa istuminen tänä aikana sekä siihen liittyvä jännittynyt tarkkaavaisuus ja huolenpito siitä, että päivästä selviytyy kunnialla, ovat jo sinänsä päivätyö. Kukaan, jolla on kokemusta, ei voi epäillä sitä, että näiden tuntien työ on opettajalle ja oppilaalle rasittavampaa kuin yhtä monen tunnin mittainen itsenäinen opiskelu tai läksyjenluku. Voidaan myös olettaa, että valmistautuminen näihin kuulusteluihin vaatii ainakin yhtä pitkän työrupeaman kuin itse kuulustelut. Oppilaan kokonaistyöajaksi tulee siis keskimäärin kymmenen tuntia päivässä. Tämä työaika, jota pitempää ei ole haluttu sallia lapsille tehdastyössäkään, näyttää myös olevan pisin mahdollinen, johon lapsi ja 15-vuotias nuorukainen voidaan pakottaa ilman haitallisia seurauksia heidän henkiselle ja fyysiselle terveydelleen.

Vanhassa koulussa on siis pakko käyttää oppilaiden voimia niiden äärirajalle saakka. Tähän pakottaa oppiaineiden paljous. Opetussuunnitelmasta ei juuri voida tinkiä. Heprean kielen opiskelu toki näyttää hieman liialliselta, etenkin kun se myös 99 papin kohdalla sadasta pysähtyy samaan ulkolukuun, jota alaluokkien koulupojan muiden kielten opiskelu on, ja jää siis ainaisesti kuolleeksi tiedoksi. Useissa muissa aineissa koulun oppimäärää pitäisi kuitenkin sekä Ruotsissa että täällä Suomessa pikemminkin laajentaa kuin supistaa.

Jotkut nuorukaiset, joilla on kylliksi terveyttä ja sielullista energiaa, siirtyvät yliopistoon voimat tallella, mutta enemmistön terveys on vaurioitunut tai tavallisimmin heidän kiinnostuksensa kaikkeen henkiseen toimintaan on tapettu heidän koulusta lähtöönsä mennessä. Kun näin käy, onko tulos hyvä? Ei ole. Mutta jos asiat ovat huonosti, mihin keinoon on turvauduttava, jotta päästäisiin parempaan tulokseen? Onko opettajan vähennettävä oppilaan huolellisuuteen ja kunnolliseen opiskeluun kohdistuvia vaatimuksiaan? Kukaan ei tahtone suositella sellaista. Voidaanko läksyjenluku jättää kokonaan pois tai voidaanko sitä ainakin rajoittaa ja jättää osa oppiaineen sisällön omaksumisesta opettajan esityksen varaan? Ensiksi mainittua keinoa on kokeiltu, mutta kokeilusta on saatu huonoja tuloksia, ja menetelmä on kaikkialla hylätty. Sitä vastoin me puolestamme olemme sitä mieltä, että joissakin aineissa läksyjenlukua voidaan rajoittaa. Se kieliopin määrä, joka koulussa opetellaan ulkoa, on meidän mielestämme pidettävä niin suppeana kuin mahdollista. Esim. Strelingin latinan kielioppi on yhä liian laaja. Yleisen historian oppikirja voidaan samoin supistaa melkeinpä nimien ja vuosilukujen luetteloksi. Myös laskentoa, fysiikkaa ja luonnonhistoriaa voidaan opettaa luettamalla läksyjä vain vähän. Yhtä tai useampaakin vierasta kieltä voidaan opettaa käytännöllisesti, melkein ilman kielioppia. Yritys perustella näitä mielipiteitä seikkaperäisesti veisi meidät liian pitkälle. Siitä syystä rajoitumme seuraavaan. Jos oppilaalla on laajahko kielioppikirja käytettäväksi käännösharjoituksissa ja jos häntä opetetaan asianmukaisesti käyttämään sitä ja sanakirjaa, hän hyötyy eikä suinkaan häviä tämän menetelmän käytöstä. Jos historian opetus alkaa elämäkertojen ääneen lukemisella samalla kertaa sekä suullisen esitystaidon että luetun ymmärtämisen harjoittelemiseksi, riittää opettajan suullinen esitys myöhemmissä vaiheissa sitomaan oppikirjassa mainitut luettelomaiset tiedot yhteen. Vanhemmalle oppilaalle saattaa laajemmin kertova oppikirja olla hyödyksi lukiossa. Laskennossa ei ulkolukuun ole paljonkaan mahdollisuuksia; ei myöskään luonnontieteissä, joissa koulun oppimäärä on ja sen on oltavakin varsin suppea. Mitä havainnollisemmin näitä aineita opetetaan näyttämällä luonnon esineitä, kokeita, kuvia ja piirroksia, sitä paremmin opetusmenetelmä vastaa niiden luonnetta kokemusperäisinä tieteinä. Jos taas äidinkieltä ja vanhoja kieliä on aluksi opiskeltu kielioppia painottaen, on uusien kielten, saksan ja ranskan, käytännöllinen oppiminen niin hyvin kuin mahdollista yhtä olennaisen tärkeää, eikä se mitenkään estä myöhempiä perusteellisempia opintoja.

Niinpä olemme sitä mieltä, että osa pitkästä työajasta voidaan poistaa edistymisestä tinkimättä. Tuolla tavoin on kuitenkin saatavissa aikaan varsin vähäinen päivittäisen työajan lyhennys. Minkäänlaista varmaa laskelmaa tästä mahdollisuudesta ei voida esittää. Selostajan kokemuksesta päätellen ei voida toivoa, että tuolla tavoin voitaisiin lyhentää päivittäistä työaikaa enempää kuin puolesta tunnista tuntiin kunkin oppilaan kyvyn ja taipumusten mukaan.

Tuntuvampaan tulokseen pääsemiseksi on siis puututtava oppilaan päivittäisten askareiden toiseen kohtaan – kuulusteluihin. Voidaanko niiden vaatimaa aikaa lyhentää haittaa aiheuttamatta? Meidän mielestämme kyllä voidaan; kuulustelut voidaan toisin sanottuna suorittaa haitatta harvemmin, pitemmistä opetusjaksoista kerrallaan, mutta siitä syystä ne vaativat kullakin kerralla enemmän tunteja kuin puolen päivän kotiläksyjen kuulustelu. Viiden tunnin melkein keskeytymätön päivittäinen kuulustelu uuvuttaa pakostakin tarkkaavaisuuden. Nuori ei asiaa juuri mieti. Tottumuksen voimasta velvollisuus kestetään aina nurkumatta. Kun sitten yliopistovuosina joudutaan lyhyehköön tenttiin tai tutkintotilaisuuteen, tunnetaan liiankin hyvin, millainen ruumiillinen ja sielullinen uupumus sitä seuraa. Siitä syystä uskomme, että opettajan antama tieto tarttuu helpommin oppilaan muistiin, jos se sanotaan hänelle kerran tai kaksi silloin, kun hänen mielensä on levännyt ja vastaanottavainen, kuin samaa asiaa kymmenesti toistettaessa uupumuksen veltostuttamalle ja välinpitämättömälle oppilaalle.

Jos nyt oletetaan, että kuulustelujen määrää voidaan vähentää, niiden vaatima aika ei kuitenkaan voi yleensä supistua niissä aineissa, joissa läksyjenlukua voidaan ja pitää vähentää, kuten tässä yritetty osoittaa. Mitä tiiviimpiä ja luettelomaisempia luettavat läksyt nimittäin ovat, sitä enemmän opettajan on suullisella (erotemaattisella, ei luennoivalla) [erotemaattinen = kysymysten ja vastausten muodossa tapahtuva opetus] opetuksellaan annettava tiedolle lihaa ja verta. Jäljellä on silloin keino uhrata läksyjen lukemiseen koulussa jokin osa tavallisesta kuulusteluajasta muissa oppiaineissa, joiden läksyjen lukeminen vaatii tietyn aikansa, jota ei voida lyhentää. Tuollaisia oppiaineita ovat: käännösharjoitukset vanhoista kielistä ja vanhoille kielille, äidinkielen, Suomen kouluissa sekä suomen että ruotsin kielen, kirjalliset harjoitukset sekä geometria ja maantieto.5 Nämä aineet vievät esim. meidän yläalkeiskouluissamme 18–20 tunnin kuulusteluajan joka viikko. Jos niissä oletetaan käytettävän kurssimuotoista opiskelua ja oppilasta kohti vain 6 tuntia kuulusteluaikaa viikossa, lyhenee päivittäinen työaika tällä tavoin 2 tuntia. Joka tapauksessa on oletettava, että opettaja pystyy yhtä ryhmää kuulustellessaan antamaan muihin ryhmiin kuuluville kyselijöille tarvittavia tietoja. Näin mainittu luokka voidaan jakaa jopa kolmeen kurssiryhmään, jos se havaitaan tarpeelliseksi.

Varmaan tullaan sanomaan että muuatta uuden koulun opetusmenetelmän olennaisen tärkeää hyvää puolta ei tässä ole vielä otettu lainkaan laskuihin mukaan. Sanotaan, että vapaa siirtyminen luokalta toiselle antaa oppilaalle mahdollisuuden vapaampaan kehittymiseen, koska hän voi edistyä nopeammin siinä oppiaineessa, joka parhaiten vastaa hänen kykyjään. Vanhassa koulussa jokainen yksilö sitä vastoin sidotaan samaan kurssiin ja samoihin läksyihin, joko luokittain tai luokan sisällä osastoittain; hidasjärkisempää usutetaan seuraamaan nopeammin käsittävän vauhtia, ensiksi mainittu hidastaa viimeksi mainitun edistymistä. Siltä saattaa näyttää; me kuitenkin uskomme, että lähemmin tarkasteltaessa kummankin menetelmän edut ovat vähintäänkin tasaveroiset.

Minkään aineen kurssi ei voi koulussa olla rajaton niin kuin tiede. Niinpä kun oppilas on ehtinyt jonkin aineen ylimpään kurssiin ja sen opetussisällön ylärajalle, hänen on pysähdyttävä siihen, kunnes hän on ehtinyt muissakin oppiaineissa samaan kurssiin tai samalle luokalle ja suorittanut sen oppimäärän kaikkineen. Silloin hänellä on tosin ollut kaikissa aineissa rinnallaan suunnilleen samantasoisia opiskelutovereita, mutta hän ei ole suinkaan saanut noudattaa halujaan eikä taipumuksiaan. Jos taas vanhassa koulussa jokaisen luokan ja osaston oppimäärä on asianmukaisella tavalla määritelty siten, että se on tarkoitettu tietyn ajan kuluessa läpikäytäväksi, sen täytyy aina olla siten mitoitettu, että parhaallakin oppilaalla on kylliksi aihetta voimiensa käyttämiseen ja hän pystyy vain saamaan perusteellisemman tietämyksen läpikäydystä oppiaineksesta kuin hänen vähemmän lahjakkaat opiskelutoverinsa. Jos joku on tullut opetustilanteeseen liian vähin pohjatiedoin, tämä on opettajien eikä luokkaopiskelun vika. Tuollaisen oppilaan sekä niiden, jotka jäävät jälkeen huolimattomuuttaan, on tuolloin jäätävä vielä lukukaudeksi samalle oppikurssille, eikä heihin voida kiinnittää mitään huomiota, joten opiskeluryhmää ei heidän takiaan voida viivyttää. Kun nyt oppikurssia ei koskaan määritellä lukuvuotta pitemmäksi ajaksi, voi tässä ajassa vain harvoin syntyä kovin merkittäviä eroja. Jos tällainen tapaus kuitenkin sattuu, pitää siirtämisen ylempään opiskeluryhmään olla mahdollista kaikkina vuoden aikoina. Kokemus osoittaa kyllin selvästi, että tuollaista tapahtuu harvoin, samoin kuin se toisaalta ilmaisee, että jokaisella oppilaalla on omien kykyjensä ja halujensa mukaan perusteellisemmat tiedot jossakin oppiaineessa kuin muissa. Opiskelun vapaus uuden koulun menetelmää noudatettaessa on siis harhaa; opiskeluryhmän epätasaisuus ei meidän kokemuksemme mukaan aiheuta pakkoa vanhassa koulussa, kunhan vain opettajat tekevät velvollisuutensa jokaisen luokalta seuraavalle siirtämisen yhteydessä ja siirtyminen voi poikkeustapauksissa tapahtua ennen kouluvuoden päättymistä.

Entä sitten vanhan koulun edut? Tunnustamme, että niitä ei voida täsmällisesti ilmaista. Jos nyt oppilas, jolla on vapaus siirtyä luokalta toiselle, on esim. toisaalta lukenut Eukleideensa, mutta ei toisaalta ole laskennossa edennyt yksinkertaisilla luvuilla suoritettavia neljää laskutapaa pitemmälle, tiedetään varmasti, että hän on lukenut suhdeluvuista ymmärtämättä niistä mitään. Mikäli oletetaan, että hän on lukenut matematiikan molemmat osat algebraa myöten, mutta ei ole suorittanut kieliopissa täyttä oppimäärää, voidaan vieläpä pitää useimmissa tapauksissa selvänä, että hänen matematiikan tietonsa ovat horjuvia. Emme halua puhuakaan historian kurssista ilman maantieteen tietoja ym. vastaavanlaisista tapauksista. Tämä tieteiden keskinäinen riippuvuus paljastuu parhaiten alkeistietojen piirissä. Tästä syystä ei aiheetta puhutakaan siitä, että tuolla tasolla tasainen ja kaikki puolet huomioon ottava eteneminen on välttämätöntä. Luokkaopiskelulla on tämä etu puolellaan. Tähän esitetään vastaväite, että vapaa siirtyminen luokalta toiselle ei voi uudessa koulussa olla niin rajoittamatonta kuin olemme äsken esitetyissä esimerkeissä olettaneet, että se näin laajana on sinänsä mahdotonta, koska mitään siirtymistä ei tapahdu ilman kyseessä olevan oppimäärän ”perusteellisen” hallitsemisen osoittamista. Silloin ongelma on kuitenkin sama niin vanhassa kuin uudessakin koulussa, nimittäin se, että samaan aikaan opetettavat oppiaineet ja oppimäärät suhteutetaan sillä tavoin toisiinsa, että tiedot tukevat tarvittavassa määrässä toisiaan; ja siirtyminen luokalta toiselle on kummassakin koulussa tuolloin yhtä vapaata ja yhtä epävapaata, koska se riippuu asian luonteesta.

Palaamme tästä syystä väitteeseemme, että uuden koulun opetusmenetelmän varsinaisena etuna on kuulustelemiseen kuluvan ajan ja kotiläksyjen väheneminen; mielestämme siinä tapauksessa pienenee vaara, että oppilaan innostus tapetaan läksyjenluvulla ja rasituksella, joka käy yli voimien, niin kuin valitettavasti nyt tapahtuu vanhassa koulussa. Tässä mielessä tämä menetelmä eli tiettyjen oppiaineiden kurssimuotoinen opiskelu taas on, kuten olemme pyrkineet osoittamaan, yhtä sopiva vanhaan kouluun kuin uuteenkin.

On vielä lisättävä, ettei kurssimuotoinen opiskelu kuitenkaan voi tulla kysymykseen alkuopetuksessa eli yläalkeiskoulun alimmilla luokilla. Siellähän nimittäin opettajan keskeytymätön ohjaus merkitsee melkein kaikkea, läksyjenluku ei merkitse melkeinpä mitään. Missä vaiheessa kurssimuotoinen opiskelu sitten voi hyvin tuloksin alkaa? Tähän emme halua tällä kertaa yrittää vastata. Sikäli kuin tiedämme, sitä kuten myöskään vapaata siirtymistä luokalta toiselle ei käytetä äsken mainitulla opetuksen tasolla Tukholman Nya Elementarskolanissa.

Lisäksi hra Hazelius puoltaa, kuten mainittiin, aineopettajajärjestelmää ja pitää välttämättömänä koulun yhtenäisyyttä erityisen kouluhallituksen alaisuudessa sekä lukioiden, triviaalikoulujen ja pedagogioiden yhdistämistä yhdeksi ainoaksi saman johtajan alaiseksi oppikouluksi, jossa annettaisiin sekä ns. tiedollista että muuta sivistystä. Mikään näistä järjestelyistä ei riipu uuden koulun opetusmenetelmästä, koska opettajat voivat myös luokkajärjestelmän säilyttävässä koulussa opettaa tiettyä ainetta tai pariakin, kuten maassamme tapahtuu varsin monissa kouluissa ja kaikissa lukioissa.

Kirjoittajan esityksessä tämä kysymys saa kuitenkin uutta painokkuutta, kun se yhdistetään vaatimukseen lukioiden ja alempien koulujen yhdistämisestä yhdeksi oppikouluksi. Käy nimittäin ilmi, että Nya elementarskolanissa kaikkiaan 7 opettajaa opettaa kukin samoja aineita koko koulukurssin läpi, mutta oppilaalla, joka saa Ruotsin tavallisen koulu- ja lukio-opetuksen, on 5 eri opettajaa kussakin aineessa ja kaikkiaan 14 opettajaa. Suomessa tuollaisen vertailun tulos olisi: kaikkiaan 10 opettajaa, sama opettaja jokaisessa aineessa koko kurssin läpi, nykyisten 15–17 opettajan ja useimmissa aineissa 5 eri opettajan sijasta. Sama opettaja samoissa aineissa koko koulukurssin läpi on oppilaan etu, se toki ymmärretään pelkästä viittauksesta. Asian taloudellista puolta ei kuitenkaan ole juuri otettu huomioon. Käy kuitenkin selvästi ilmi, että sama opetushenkilöstö, joka Suomessa nykyisin huolehtii 5 lukiosta ja 11 yläalkeiskoulusta, riittäisi järjestelyn muuttamisen jälkeen sangen hyvin hoitamaan 11 yhdistettyä oppikoulua eli maassa voisi ilman lisäkustannuksia olla lukioita yhtä monta kuin koulujakin.

Kysyttäneen, mitä näin voitettaisiin. Kirjoittaja vastaa:

Koulun yhtenäisyys – yhteen nivoutuva koululaitos – on epäilemättä tärkein niistä koulun parannuksista, joista on ryhdyttävä keskustelemaan. Sillä tavoin saadaan tulokseksi yhteinen kouluhallinto, samat opettajat, sama opetustapa, sama koulukuri, lasten yhteinen koulunkäynti, oppilaiden viipyminen vanhempien hoivassa pitempään, yhteiskunnallisen uran ratkaisemisen lykkääminen myöhempään ikävaiheeseen, mahdollisuus rahoittaa riittävä määrä kouluja.

Olemme kuitenkin käsitelleet laveammin omia arviointejamme kuin hra H:n teosta. Selostaja toivoo, ettei tämä kuitenkaan vähennä lukijan kiinnostusta asiaan ja esiteltyyn teokseen, joka selvittelee kiistakysymystä kohta kohdalta perinpohjaisesti. Jokainen käsittänee, miten tärkeää on, että nuorison vanhemmat ja holhoojat yrittävät hankkia jonkin verran tietoa näistä aiheista. Heidän yhdensuuntaisista mielipiteistään riippuu olemassa olevien oppikoulujen arvostus, ja tuollainen yksituumaisuus pystyisi joka tapauksessa johtamaan siihen, että hyödylliseen uudistukseen ryhdyttäisiin. Uudistus, jota tässä on puollettu, voidaan pääosiltaan toteuttaa muuttamatta voimassa olevaa koulujärjestystä. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin nuorison henkisestä ja ruumiillisesta terveydestä.

 

Tällä kerralla mainitsemme tästä teosten luokasta lisäksi:

Gömdt är icke glömdt. Historiska bidrag samlade af C. F. Ridderstad. [Piilotettuna mutta ei unohdettuna. Historiallisia lisäyksiä, kerännyt C. F. Ridderstad.]Vihkot 1,2 ja 3. Linköping 1846. (Yhteishinta 1 riikintaalari 20 killinkiä bankorahaa.)

Märkvärdigheter rörande Sveriges förhållanden 1788–1794, [Merkittäviä asioita Ruotsin olosuhteista 1788–1794] kirjoittanut J. C. Barfod. Tukholma 1846 (hinta 1 riikintaalari 32 killinkiä bankorahaa).

Kumpikin näistä teoksista kuuluu pikemminkin muistelmakirjallisuuteen kuin varsinaisen historiantutkimuksen piiriin. Ensiksi mainittu sisältää kuitenkin paljon historiallisesti arvokasta ainesta. Viimeksi mainitussa on kokonaisuutena totuudellisuuden sävy.

Hra Ridderstad on jo kymmenisen vuotta erottunut edukseen Ruotsin nuoremman polven lyyristen runoilijoiden joukosta. Viime aikoina hän on Östgötha Korrespondentenin julkaisijana tehnyt tästä lehdestä yhden Ruotsin arvostetuimmista maaseutulehdistä. ”Piilotettu” aineisto, jonka hän nyt vetää unohduksista esiin, on joukko tähän mennessä julkaisemattomia käsikirjoituksia Ruotsin uusimpaan historiaan liittyvistä aiheista. Kahta poikkeusta lukuun ottamatta näiden kolmen vihkon sisältö koskettelee aikaa vuodesta 1788 vuoteen 1814 eli vuoden -88 sotaa, Kustaa III:n viimeisiä hallitusvuosia, Kaarle XIII:n toimintaa holhoojahallitsijana sekä eräitä tämän kuninkaan sekä Kustaa IV Aadolfin hallituskauden piirteitä. Selostajalla on ollut tilaisuus vain nähdä teoksen arvostelu Frey-lehdessä; sekä kirjoitelmien otsikot ja alkuperä että arvostelijan antama tunnustus kuitenkin lupailevat, että teos on sangen hauskaa luettavaa.

Kuten otsikko osoittaa, hra Barfodin ”Merkittävät asiat” käsittelevät osaa samasta ajanjaksosta. Tämä teos on erityisesti Suomen osalta sikäli merkittävä, että sen kirjoittaja eli viimeiset vuotensa Suomessa, joissa hän kuoli 1818 tai 1819 ”Mäntsälän kartanossa maaherra Möllersvärdin luona”. Hänen tärkeimpiin tietolähteisiinsä kuului myös nyt jo kuollut valtioneuvos Ehrenström, joka vuosien 1788–89 sodan aikana oli Kustaa III:n yksityissihteeri. Omasta puolestaan myös Barfod kertoi tuohon aikaan hra E:lle uutisia Ruotsista, ja kuningas kuulemma kysyi joskus hra E:ltä, ”eikö hän ole taas saanut uusia tietoja poliisimestariltaan Tukholmasta”. Kirjoittaja näyttää siis jonkin aikaa toimineen vakoilijan kunniallisessa ammatissa; tämä ei kuitenkaan millään tavoin riistä uskottavuutta hänen muistiinpanoiltaan, joita hän ei luultavasti tarkoittanut julkisuuteen. Ne on nyt julkaistu kahden Tukholman Kuninkaallisessa kirjastossa säilytetyn käsikirjoituksen pohjalta – mutta näistäkin on varsinainen kertomus ”sotatapahtumista” kadonnut. Nyt näistä on näkyvissä vain hajatietoja, mutta niihin liittyy useita hyvin mielenkiintoisia kaskuja. Tästä teoksesta oppii tuntemaan Anjalan liiton henkilöt ja heidän vaiheensa. Lisäksi lienee vain harvoja sellaisia tuona aikana toimineita henkilöitä, joita teoksessa ei mainita ja lyhyesti kuvailla. Peruskatsomukseltaan Barfod näyttää olleen ”kunnon kuningasmielinen”, joten hänen saamansa tehtävä ei ollut hänen poliittisen ajatustapansa vastainen. Siitä huolimatta hän kuvaa sangen puolueettomasti myös vastapuolueen merkittävimmät persoonallisuudet.

Valtioneuvos Ehrenström-vainajasta B. kertoo: että hän oli Vaxholmin komentajan Nils Albrekt Ehrenströmin poika, että hän oli aluksi palvellut linnoitustöiden valvojana, mutta siirtynyt sitten kabinetin jäseneksi, että hän oli siirtynyt 1786 Venäjälle Georg Magnus Sprengtportenin kanssa ja ollut mukana keisarinna Katariinan Hersonin-matkalla 1787 Kiovaan saakka. Tässä yhteydessä Barfod antaa tiedon, että valtioneuvos E:tä on yleisesti pidetty henkilönä, joka kertoi kuninkaalle Sprengtportenin tunnetuista suunnitelmista tehdä Suomesta itsenäinen, Venäjän suojeluksen alainen maa, ja että hän siten välillisesti aiheutti sodan syttymisen. Luottamus, jota Kustaa III sittemmin osoitti valtioneuvos E:lle, lienee peräisin tuolta ajalta. Yleisesti tiedetään, että tämä kuninkaan kuoleman jälkeen sekaantui kreivi G. M. Armfeltin hankkeeseen tuolloin alaikäisen Kustaa IV Aadolfin nostamiseksi valtaan, että holhoojahallitsija armahti hänet pakkotyöhön linnoitustyömailla, että hänet vapautettiin tästä vankeudesta heti Kustaa Aadolfin tultua valtaan. Tästä kaikesta koostuu varsin vaiheikas elämäkerta, ja voidaan varmasti odottaa, että monia mielenkiintoisia tietoja paljastuu papereista, jotka hra E. on sanomalehtien kertoman mukaan testamentannut Upsalan yliopistolle avattaviksi vuonna 1870. Ikävää vain, että uteliaisuus on jätetty koetukselle niin pitkäksi ajaksi, että useimmat nykyisin elävistä eivät pysty kestämään sitä, vaan voivat ennen tuota ajankohtaa kysyä tietoja kirjoittajalta itseltään.

 

Geijerin ja Fryxellin tunnettua kiistaa koskien on viimeksi mainittu julkaissut teoksen:

Om Aristokratfördömmandet i Svenska Historien. [Ylhäisön tuomitsemisesta Ruotsin historiassa.] Kolmas vihko. Upsala 1846. (Hinta 1 riikintaalari bankorahaa.)

Näyttää siltä, että yleisön kiinnostus tähän kiistaan on jäähtynyt jo kauan sitten. Itse asiassa tässä ei ole juuri aihetta hämmästelyyn. Hra Fryxell on osoittanut joitakin yksittäisiä virheitä Geijerin kirjoituksissa, mutta tehnyt itse vielä useampia. Tuskin voidaan kiistää sitä, että ylimystö on Ruotsissa kuten kaikissa maissa kahminut käsiinsä niin paljon valtaa kuin on voinut ja että se on siellä kuten kaikkialla vähitellen rappeutunut. Toisaalta tunnustetaan yhtä yleisesti, että ylimystö piti yllä Ruotsin ulkoista mainetta 1600-luvulla eläessään tuolloin parhaita päiviään. Kiista, joka koskee yksittäisiä ilmiöitä tässä yleisessä kehityskulussa, ei ole kyllin merkittävä pitääkseen kauan vireillä kansakunnan mielenkiintoa. Kiistan aikana hra Fryxell on sitä paitsi liian paljon vertaillut omaa kirjailijapersoonallisuuttaan Geijerin ansioihin, joita hän on vastoin yleistä käsitystä pyrkinyt vähättelemään. Geijerin kuoleman herättämä yleinen kaipaus on eristänyt hra F:n entistäkin pahemmin ja kääntänyt mielipiteet häntä vastaan.

B–lk:n (Bergfalkin) allekirjoittamasta Freyssä julkaistusta arvostelusta päätellen tämä kolmas vihkokaan ei näytä tuovan juuri uutta esiin hra F:n taholta. Sen tarkoituksena on vastata hra Bergfalkin edellisiä vihkoja koskeneeseen arvosteluun ja arvioida Lagerbringin tapaa kuvata Ruotsin ylimystöä Ruotsin historiassaan. Sen, mitä hra F. ensiksi mainitussa tarkoituksessa esittää, hän oli suureksi osaksi jo aikaisemmin julkaissut Sv. Minervassa. Hra Bergfalk vastasi näihin kirjoituksiin Aftonbladetissa, ja hra F. esittää nyt vastauspuheenvuoron niihinkin sekä otteita vastaväittäjänsä huomautuksista. Henkilölle, joka on tutustunut aikaisempaan sananvaihtoon, saattaa täydellisyyden vuoksi olla hyödyllistä tietää, mitä hra F:llä vielä on esitettävänään. Tietoihin jää kuitenkin aukko, kun puuttumaan jäävät hra Bergfalkin vain Freyssä julkaistut arvostelut. Siitäkin syystä lukijan on syytä suhtautua varovaisesti hra F:n polemiikkiin, joka hra B:n esittämien todisteiden mukaan ei ole kokonaan puhdas sekä Geijerin että arvostelijan puheenvuorojen vääristelystä.

 

Tähän teosten luokkaan voidaan myös lukea:

Minnestal öfver Esaias Tegnér [Muistopuhe Esaias Tegnérille], kirj. C. A. Hagberg. Lund 1847 (hinta 12 killinkiä).

Minnestal öfver Erik Gustaf Geijer, kirj. A. Cronholm, Lund 1847.

Minnestal öfver E. G. Geijer, kirj. W. Tham, Tukholma 1847 (hinta 24 killinkiä bankorahaa).

Kummatkin ensiksi mainitut puheet on pidetty Lundin yliopistossa, jossa hra Hagberg toimii professorina ja hra Cronholm apulaisena. Ne kaikki ovat kiinnostavimpia aiheensa takia, vaikka niillä saattaa olla arvoa kaunopuheisuuden taiteenkin kannalta. Tegnér ja Geijer ovat yhtä merkittäviä Ruotsin koko sivistyksen uusimman kehityksen kannalta. Hra Hagberg myös korostaa erityisesti sitä, että Tegnér on kohottanut Ruotsin kansallishenkeä enemmän kuin kukaan muu ruotsalainen runoilija ja että hänen valtansa mieliin perustui ennen muuta hänen liberalismiinsa. Hra H. pyrkii myös osoittamaan, että Tegnér ei koskaan luopunut nuoruutensa ihanteista, vaan pysyi aina yhtä vapaamielisenä. Tässä todistelussa tuskin kukaan kuitenkaan täysin onnistuu, koska tiedetään, miten jyrkästi suuri runoilija elämänsä lopulla esiintyi lähes kaikkia uudistuksia vastaan.

Hra Cronholmin muistopuhe on seikkaperäisempi kuin hra Thamin, vaikka Frey-lehden mukaan tämän lyhyempi esitys on ensiksi mainitun veroinen, mitä tulee vainajan todenmukaiseen hahmottamiseen ja hänen luonteenomaisten piirteittensä tavoittamiseen. Puhujat pitävät yksimielisesti Geijerin tunnettua ”luopumusta” historiallisen koulukunnan opeista ja siirtymistä liberalismin kannalle itsestään selvänä ilmauksena ei vain Geijerin omasta, vaan nykyajan sivistyksen henkisestä kehityksestä. Hra Cronholm sanoo tästä:

Reaktio uusinta historiallista kehitystä vastaan ilmeni paluuna menneisyyden pariin. Ajan virrassa on vuoksia ja luoteita, ja valtio-organismin vanhentuneita piirteitä vastaan noussut vastustus oli nostattanut myrskyjä ja sotia, jotka kulovalkean tavoin järkyttivät Eurooppaa kahden kokonaisen vuosikymmenen ajan. Kansa nousi kansaa vastaan, ja Ranskan vallankumouksen yhteiskunnalliset käsitykset, jotka taistelivat pitkään saavuttaakseen maailman valtiuden, olivat väistyneet kuitenkin vain näennäisesti loppuun uupuneina silmänräpäykseksi taistelukentältä, jolla niiden kotkat olivat nerouden ja ajalle ominaisen intomielisyyden johdattamina edenneet voittoisasti vuosikymmenien ajan. Aseiden levätessä taistelu siirtyi aatteiden ja kulttuurin alueelle, ja Euroopassa viriävässä historiantutkimuksessa (mainitsemme restauraatioajan Ranskan, Saksan, Tanskan ja oman isänmaamme) nousi esiin pyrkimys puolustaa kansallista ainesta kosmopoliittista vastaan, pitää yllä omalaatuisten valtiomuotojen vielä elossa olevia piirteitä ja vastustaa ponnekkaasti ajan vihamielisen suuntauksen tunkeutumista perhe-elämän ja porvarillisen yhteiskunnan alueille. Taantumuksellinen pyrkimys oli välttämätön, vaikkakin häipyvä välivaihe Euroopan kehityksessä ja synnytti historiallisen koulukunnan ja sen opin. Yksikään mies, olkoon hän miten suuri ja nerokas tahansa, ei jää oman nykyhetkensä vaikutteiden tavoittamattomiin, ja Geijer kuului pitkään historiallisen koulukunnan piiriin, jonka opista hän sittemmin luopui historiallisten tutkimustensa perusteella.

Puhuja jatkaa myöhemmin:

Nerokkainkaan luonne ei jää ajan vaikutuksen rajattoman mahdin tavoittamattomiin. Luulisimme, että mitä soveliaampi valtava persoonallisuus on esiintymään aikakautensa edustajana, sitä avoimempi hän on vaikutteille, joita hän vapaasti ja omalla tavallaan muokkaa. Ja kun otetaan huomioon henkinen liikkuvuus, joka ilmenee vivahteiltaan rikkaimpana suurissa neroissa, edistyminen ei ole vain helposti selitettävissä, vaan jopa väistämätön välttämättömyys. Ja tämä tekee täysin mahdottomaksi kaiken muunlaisen riippuvuuden vanhemman ja nuoremman sivistysasteen välillä kuin sen, joka sisältyy tämän kehityksen välttämättömyyteen ja sen kuluessa tapahtuviin siirtymävaiheisiin. Puhuimme eri aikakausien vaikutuksesta ja siinä yhteydessä reaktiosta, joka koko Euroopassa oli ilmennyt Ranskan vallankumouksen teorioita vastaan juuri virinneen historiantutkimuksen tuella. Tämä paluu ajassa taaksepäin on avain Geijerin varhaisempaan poliittiseen ominaislaatuun. Historiankirjoittajan nerokas oivallus siitä, mikä Ruotsin kansan historiassa on olennaista, poisti hänen historiallisesta taideteoksestaan merkit siitä lähtökohdasta, joka oli motiivina paluulle menneisyyteen. Ja Geijerin lyhyemmissä kirjoituksissa ja julkisessa toiminnassa lämpimän vakaumuksellisesti ajan uusia suuntauksia vastaan taisteleva konservatiivinen luonne sai vähitellen näitä vastaan hankautuessaan vaikutteita lakkaamatta valloituksia tekevästä ajattelutavasta. Uusi aatemaailma välittyi kahta tietä. Ruotsin historian tutkiminen oli osoittanut Geijerille, että säätyedustuslaitoksella, joka oli kauan horjunut maakunnallisten säätykokousten, valiokuntamuodon ja valtakunnan säätyjen yleisen kokoontumisen välillä, ei ollut historiallisissa vaiheissaan kirjallista todistusta mistään tiukasti muinaisesta ja rakenteeltaan lujemmasta hahmosta. Puoluevallan ajan harha-askeleet olivat osoittaneet, miten onnettomia tuloksia seurasi eri eturyhmien avoimista keskinäisistä kiistoista. jne.

Puhujan käsityksen mukaan omat historiantutkimukset johtivat Geijerin näin päätymään vakaumukseen nykyaikaisen edustusjärjestelmän paremmuudesta, ja ristiriita, johon hän käytännön elämässään joutui uuden ajan pyrkimysten kanssa, vei hänet, kuten jo mainittiin, tunnustamaan näiden yleisen oikeutuksen.

Myös hra Tham on samassa hengessä selittänyt ”luopumusta” ja esittänyt mielipiteen, että tämän perusteet sisältyivät jo ”Ruotsin kansan historiaan”.

Unohdamme kuitenkin, että ehkä monikaan tämän lehden lukijoista ei tunne tätä ”luopumusta”, joka vielä vuosikymmenen kuluttua askarruttaa ruotsalaista yleisöä näin suuresti. He eivät siinä tapauksessa tiedä, että sangen selvänäköinen ja totuutta ja kauneutta sangen lämpimästi puolustava Geijer oli suuren osan elämästään poliittisten ja yhteiskunnallisten uudistusten ehdoton vastustaja. Tuohon aikaan hän valtiopäivämiehenä puhui jopa painovapautta vastaan, mistä häntä, Ruotsin oppineimpiin ja nerokkaimpiin kuuluvaa miestä, oikaisi muuan ruotsalainen talonpoika yksinkertaisella huudahduksellaan: ”Ja Herra sanoi: tulkoon valkeus”! – Tuolloin hän oli Atterbomin, Palmbladin ja Hwasserin rinnalla ja Upsalan yliopisto luuli yhä olevansa kyllin voimakas pitääkseen kiinni siitä, mitä sanottiin historialliseksi kehitykseksi, eli pelkästään olemassa olevien instituutioiden paikkailusta vaihtamatta niitä uusiin. Äkkiä Geijer kuitenkin ilmoitti ryhtyvänsä julkaisemaan ”Litteraturbladiaan”, jota ilmestyi pieni vihkonen kuukausittain. Siinä hän esiintyi Atterbomia ja historiallista koulukuntaa vastaan, josta hän oli historiankirjoittajana ollut riippumaton jo aikaisemminkin, ja puolusti uudistuksia, painovapautta, elinkeinovapautta jne. On kuitenkin myönnettävä, että hänen mielipiteensä jäivät tässä lehdessä samoin kuin myöhemmissä kirjoituksissa osittain hämäriksi. Vain se seikka oli selvä, että hän oli luopunut entisestä kannastaan. Ja hän antoi tästä lisätodisteen puhumalla valtiopäivämiehenä opposition puolesta ja äänestämällä sen mukana.

Jossakin aikaisemmassa yhteydessä olemme tämän ”luopumuksen” johdosta ilmaisseet vakaan käsityksemme, että se jossakin määrin mursi tuon etevän miehen voimat. Tuskin myöskään on mahdollista Geijerin tuolloisessa iässä, hieman yli nelikymmenvuotiaana, lähteä vähentymättömin voimin kulkemaan uutta uraa elämässään. Mutta vaikka Geijerin tuotteliaisuus ei tuon ajankohdan jälkeen enää ollutkaan entisellään, hänen kannanmuutoksensa antama esimerkki ja yleinen vakaa käsitys siitä, että hän oli ajan uusien suuntausten kannalla, vaikuttivat kuitenkin tavattoman paljon näiden menestymiseen.

Chateaubriandin ja Berryer'n neroutta ihaillaan yhä eikä suinkaan moitita heidän luonteenlujuuttaan, kun he pitävät kiinni hylätyistä opeista ja peruuttamattomasti menetetystä asiasta. On kuitenkin valitettava sitä, että tämä luonteenlujuus on katkaissut heidän elämäntyönsä, samalla kun havaitaan, että tämä johtuu itse aiheutetusta ja pakon sanelemasta tai muuten selittämättömästä sokaistumisesta. Aivan päinvastoin voidaan valittaa sitä, että kannastaan luopuminen kävi koskaan välttämättömäksi Geijerille ja että se ehkä katkaisi hänen kirjallisen uransa; mutta silloin on pakko ihailla hänen neroutensa ohella myös hänen henkensä vapautta, jonka vaikutuksesta hän näki totuuden, ja rohkeutta, jolla hän sen tunnusti heittäen tämän tunnustuksen tehdessään pois kokonaisen elämäntyön. Hänellä itsellään ei voinut olla vakaata käsitystä siitä, että tämä tunnustus merkitsisi yksinään yhtä paljon kuin kokonainen elämä.

Näiden ylevän sielun kohtaloiden ja kamppailujen ääressä viipyy niiden erikoislaatuisen kiinnostavuuden takia. Se, mitä Geijer tunsi katkaistessaan entiset siteensä vakaumuksensa takia, kuuluu korkeimmalle ihmisen sisäisen kokemuksen tasolle.

Myös Geijerin Tegnéristä pitämä muistopuhe, josta tässä lehdessä (nro 4) on luettavissa katkelma, on nyt ilmestynyt julkaisussa

Minnesfest öfver Esaias Tegnér, firad af Litteratursällskapet i Stockholm d. 15 December 1846. Tukholma 1847. (Hinta 24 bankokillinkiä).

Geijer puhui manalle menneen ystävänsä muistolle vielä kerran Ruotsin Akatemian juhlapäivänä, saman vuoden joulukuun 20. päivänä. Tästä puheesta, jota selostaja ei ole saanut lukeakseen, sanotaan Freyssä julkaistussa arvostelussa: ”Tuskin tästä (Tegnérin menettämisestä) on lausuttu samalla kertaa yhtä täysipainoisia, syvämietteisiä, yksinkertaisia ja kauniita sanoja.” Selostaja on ilmestyneiden kirjojen luettelosta turhaan etsinyt tätä puhetta, joka ehkä on ilmestynytkin vain lehtijulkaisuissa.

J. V. S.

 

 

Kaunokirjallisuutta [nro 14]

 

Ruotsin kirjallisuutta on vuoden aikana rikastutettu kolmella laajalla runoteoksella: yhdellä käännöksellä, kahdella alkuperäisteoksella. Käännös on:

Shakespeares Dramatiska Arbeten, ruotsintanut Carl August Hagberg. Osa I. Kesäyön unelma; Coriolanus; Hamlet. Lund 1847. (Ennakkotilaushinta 1 riikintaalari 16 killinkiä banko.)

Tämä työ on saanut Ruotsissa osakseen yleistä kiitosta. Hra Hagberg hallitsee uutterien opintojen perusteella esteettisen sivistyksen niin teoriassa kuin käytännössäkin. Nuoruusvuosistaan lähtien hän on tullut tunnetuksi runoilijankyvyistään. Hän osoittaa tuntevansa ruotsin kielen hyvin ja käyttää sitä kevyesti. Hänellä näyttää siis tämän kaiken nojalla olevan edellytykset toimia vierailla kielillä kirjoitettujen kaunokirjallisten teosten taitavana ja hyvää makua osoittavana kääntäjänä. Yleinen kiitos vahvistaakin, että näin asia on, ja oletamme siis, että käännös on erinomaisen hyvin onnistunut.

Mestariteoksen siirtämistä jollekin kielelle pidetään hyvin aiheellisesti tuon kielen kannalta suurena voittona. Kielen ilmaisukyky kehittyy, kun sitä muokataan tuottamaan ilmauksia, jotka vastaavat neron oivalluksia sekä vieraan kansakunnan tuntemis- ja ajattelutapaa. Niin se kehittyy rikkaammaksi ja taipuisammaksi kotimaisiinkin kirjallisiin töihin. Kansallinen sivistys kohoaa kuitenkin myös välittömästi, kun uudet ajatukset, uudet sanat, uudet kauneuskokemukset lisäävät kansakunnan tietämystä ja kehittävät sen makua.

Yleisesti kuitenkin tunnustetaan, että jokainen runoteos on niin kiinteässä yhteydessä kieleen, jolla se on runoiltu, että se menettää käännettäessä pakostakin jotakin alkuperäisestä kauneudestaan. Täysin onnistunut olisi vain sellainen käännös, joka pystyisi yhdistämään ajatusten ja ilmaisujen tarkan vastaavuuden muodon vapauteen ja kauneuteen. Moni pitää ensiksi mainittua seikkaa, uskollisuutta, tärkeimpänä. Omasta puolestamme arvostamme käännöstä, joka vaikuttaa runoutena, vaikka emme joka kohdassa pystykään tunnistamaan alkuperäistä sanontaa, enemmän kuin sellaista, joka seuraa alkuteoksen jälkiä pienimpiä yksityiskohtia myöten, mutta johon kääntäjän on kuitenkin liitettävä selitys: ”Kaikkeen siihen, minkä tästä löydätte, on lisättävä, että alkuteoksen ominaisuuksiin kuuluu myös muodon kauneus ja runollisuus.”

Valinta näiden kahden menetelmän välillä on olennaisesti yhteydessä kysymykseen: hyötyykö kansallinen sivistys enemmän muiden kansakuntien runoutta koskevista tiedoista kuin omalla kielellä kirjoitetuista kauniista, todellisista runoista? Luullaksemme vain oppinut pedantti pystyy vastaamaan myöntävästi näin muotoiltuun kysymykseen. Mutta sitä vastaan esitetään väite, ettei mikään käännös voi olla todella kaunis runoluomus. Siltä puuttuu tähän tarvittava välittömän ilmaisun inspiroituneisuus ja alkuperäisyys. Myönnetään sitten vain, että kaikissa runokäännöksissä on ennen muuta pyrittävä kauniiseen lopputulokseen, taiteen eikä pelkästään oppineen uurastuksen ja maun tuotteeseen. Mitä paremmin sillä tavoin saadaan aikaan taiteellisesti kaunis tulos, sitä vähemmän merkitsee, onko ansio pääasiassa kääntäjän vai alkuperäisen kirjailijan. Tärkeäähän ei kuten sanottu ole se, että käännösten avulla opittaisiin tuntemaan Shakespeare, Schiller, Calderón, vaan kansalliskirjallisuuden rikastuttaminen ja kansallisen sivistyksen kohottaminen. Runoilijan oppii kuitenkin todella tuntemaan vain hänen omista teoksistaan hänen omalla kielellään.

Jos esittäisimme oman arviointimme hra Hagbergin käännöksestä, sanoisimme, että se on mitä ankarimman uurastuksen ja hienostuneeksi kouliintuneen maun tuote. Siitä on melkein mahdotonta löytää huomauttamisen aihetta niin tarkkuuden kuin muodon sulavuudenkaan osalta; harvassa kohdassa se kuitenkin vaikuttaa taideteoksen välittömällä viehätysvoimalla.

Mutta onko tätä nykyaikaiseen mieleen välittömästi vaikuttavaa runollisuutta sitten Shakespearen itsensä tekstissä? Meidän uskoaksemme ei ole.

Kukapa ei olisi lukenut kriittisiä mielipiteitä Shakespearen tuotannosta sekä kokonaisuutena että eri teoksista erikseen? Jopa meidän maamme kirjallisuudesta, jossa kriitikoilla ja esteettisellä tajulla on sangen vähän sijaa, löytyy Joukahaisen 2. vihkossa julkaistu erityisesti Shakespearen Hamletia koskeva kritiikki. Sallittakoon kuitenkin, että mekin arvioimme muutamalla sanalla kohdetta, jossa kyllä riittää aihetta kaikille, ja unohdamme tässä kaiken, mitä meidän monet erinomaiset ja kaikkea muuta kuin erinomaiset edeltäjämme ovat asiasta sanoneet.

Taannoin kuului asiaan puhua yleisestä maailmankirjallisuudesta. Ensin ranskalaiset ja sitten saksalaiset tyydyttivät kansallista turhamaisuuttaan ajatuksella, että he lahjoittivat maailmalle ainakin perustan sitä varten. Mutta kun Voltaire, Corneille, Racine, Molière ovat lakanneet olemasta ranskalaisille itselleenkään yksinomaisia esikuvia ja kun saksalaiset ovat sangen lyhyessä ajassa etääntyneet Schilleristä ja jopa Goethen palvonnasta, on ajatus maailmankirjallisuudesta sortunut, ja tuskin kukaan enää nykyisin epäilee sitä, että kaikki kirjallisuus, jopa tiukan tieteellinenkin,6 on enemmän tai vähemmän kansalliskirjallisuutta ja että viimeksi mainitunkin piirissä jokainen kansakunnan historian merkittävä vaihe tuottaa oman kirjallisuutensa, joka vaikuttaa täydellä tehollaan vain tähän kansakuntaan ja vain sen aikalaissukupolveen.

Miten siis voitaisiin odottaa, että Shakespeare olisi meidän ajallemme sitä, mitä vain meidän oman aikamme runous on, että hän esim. ruotsalaiseen asuun saatettuna olisi Ruotsin kansakunnalle samaa kuin Tegnér tai Franzén? Tämä ei voi tulla kysymykseenkään. Jätämmekin tähän tämän erityisen sovelluksen Ruotsiin. Sallittakoon kuitenkin, että yritämme muutamalla sanalla viitata siihen, mitä Shakespeare yleensä merkitsee nykyajalle ja mitä ei.

Englanti oli juuri ennen Shakespearen elinaikaa kamppaillut mitä rajuimpien poliittisten myrskyjen läpi vakaaseen yhteiskunnalliseen olotilaan, vaikkakaan yhteiskuntajärjestyksen säännöt eivät vielä olleet lujittuneet. Yorkin ja Lancasterin sukujen väliset sisällissodat (1455–85), Henrik VIII:n ajasta Elisabetin aikaan (1509–1559) ulottuneet rajut uskonnolliset muutokset olivat väkivallan ja sokean mielivaltaisuuden aikakauden ilmiöitä. Aatelin sortuminen ensiksi mainituissa yhteenotoissa ja katolisen kirkon ja papiston sortuminen jälkimmäisissä olivat jälleen herättäneet kansan vapauden ajatuksen, mutta se ei ollut vielä kypsä toimintaan. Kun tähän yhdistyi vanhojen uskonnollisten oppien hylkääminen ja antiikintutkimuksen kasvava mahti, näin syntyi epäily, joka asetti kaikki perusteet kyseenalaisiksi. Meidän käsityksemme mukaan tämä ajan tapa kuvastuu Shakespearen näytelmissä kaikesta. Tapahtumat, etenkin historialliset tapahtumat, etenevät niissä sokean kohtalon rajuna toteutumisena, ja nujertuva yksilö pelastaa vain tietoisuutensa, ei vakaata tietoisuutta siitä, että on olemassa jotakin vaihteluissa säilyvää jumalallista ja ääretöntä, vaan pelkästään skeptisen tietoisuuden, joka epäilee tilapäisesti valtaan päässeen opin oikeutta ja useimmiten syvällistä huumoria viljellen hajottaa sen eheyden sen omia ristiriitaisuuksia käyttäen. Toisaalta toiminnan mielivaltaisuus, toisaalta tietoisuuden subjektiivisuus on kärjistetty äärimmilleen. Siitä syystä ensiksi mainitulta kannalta vain voimakkaita, hillittömiä intohimoja, viimeksi mainitulta kannalta huumori, vain hetkellisesti tyynnyttävä hymähdys inhimillisen suuruuden mitättömyydelle.

Jos tämä on luonteenomaista Shakespearen runoelmille, mitä niistä sitten puuttuu meidän aikamme käsitysten kannalta? En löydä sopivampaa ilmausta tälle puutteelle kuin sen, että esiintyviltä henkilöiltä puuttuu ”sentimentti”. Kaikkien nykyajan sivistyneiden kansakuntien kirjallisuus on saanut modernin sävynsä ns. romanttisten koulukuntien vaikutuksesta. Se on syntynyt palaamisesta kansakuntien menneisyyteen, keskiajan elämään ja peräti kansanrunouden aikaan saakka. Näissä ilmiöissä pääsee esille se, mitä me sanoimme sentimentiksi, johon ei sisälly pelkästään naiivi tunne, vaan myös naiivi usko. Keskiajalla tämä kunnian, naisen ja yleensä heikon puolustamista vaativa puhdas tunne häilyi ainakin ihanteena sekä laulajan että ritarin mielessä, jotka olivat tavallisesti sama henkilö, ja uskonnollinen ihmeusko ja luottamus miehen sanaan olivat silloinkin yleisesti tunnustettuja arvoja. Voi miettiä löytyykö Shakespearen runoteoksista mitään näistä ominaisuuksista.

Onko niillä näin ollen merkitystä nykyajalle? On toki, vaikkakin toisessa muodossa; siitä syystä myös keskiaikaa romantisoiva runous on palannut oman ajan vakaiden olojen pariin häilyttyään jonkin aikaa sentimentaalisuuden varassa tunteen sijasta, enemmän aavistuksiin kuin uskoon nojautuen. Nykyaika arvostaa sentimenttiä tälle ajalle ominaisessa muodossa, nimittäin ihmisarvoon kohdistuvana kunnioituksena, yleisenä humaanisuutena, perheen pyhyyden kunnioituksena, vakaumuksena Kaitselmuksen ilmenemisestä maailmanhistoriassa, tietoisuutena oikeuden olemassaolosta ja todellisuudesta yhteiskuntajärjestyksessä. Nykyisin tunnustetaan, että kansallisen sivistyksen on oltava yleisinhimillistä ja että samoin isänmaallisuuden on ilmaistava rakkautta ihmiskuntaan. Tai lyhyesti sanottuna: tiedetään, että kansakunnat ovat maailmanhistorian palvelijoita.

Tämä ihmiskunnan parhaita pyrkimyksiä kannattava tunne ja tämä vakaumus niiden totuudesta ja oikeudesta ovat modernin sentimentin luonteenpiirteet. Ihminen, jolta tämä puuttuu, ei voi saada osakseen myötämielisyyttä meidän aikanamme.

Siirryttäessä modernin maailmankatsomuksen kannalle vielä uusiksi vakaumuksiksi kehittymätön hajottava epäily saattoi eräässä vaiheessa etenkin ranskalaiset ja saksalaiset asemaan, joka muistutti englantilaisten asemaa 1600-luvun alussa. Vaikka eripuraisuudet eivät olleet purkautuneet yhtä rajusti, nämäkin kansat olivat olleet tahdottomia laumoja hallitsijoiden käsissä. Napoleon ja kongressit, jotka siirtelivät kansoja ja maita uusiin käsiin diplomaattien mielen mukaan, olivat tämän sokean kohtalon viimeiset ilmentäjät. Tuohon aikaan myös Shakespeare nousi esiin unohduksista; niinhän kansat aina tarvitessaan vetävät menneisyyden soraläjästä esiin uudisrakennustensa peruskivet. Rakennus ei ole vielä valmis, ja mainitusta epäilyyn nojaavasta maailmankatsomuksesta on vielä paljon jäljellä. Nykyajan kirjallisuudessa se on kuitenkin käynyt jo vanhanaikaiseksi, ja yleinen ajatustapakin on sisällöltään jälleen osaksi positiivinen ja osaksi ponnistelee tietoisesti tullakseen sellaiseksi.

Voitaisiin sanoa, että Shakespeare-käännös ilmestyy nyt jo hieman liian myöhään. Mutta niinpä Ruotsi ja vieläkin enemmän Suomi ovatkin seuranneet Euroopan yleistä kehitystä vain etäältä. Ruotsinnos ei voi kuitenkaan toivoa yhtä innokasta vastaanottoa kuin saksalaisten Schlegeleiden ja Tieckin käännökset ovat saaneet. Kokemus on jo osoittanut, ettei Shakespeare voi saavuttaa laajaa suosiota. Hänen näytelmänsä ovat ilmaantuneet esiin ja kadonneet Ranskan ja Saksan teattereista. Niitä näkee toisinaan vieläkin, mutta ne eivät nostata katsojatulvaa.7 Käännöksistä ei ole myöskään tarvittu monia painoksia.

Näissä kysymyksissä kokemattominkin ihminen toteaa, ettei hän Shakespearen teosten ääressä voi täysin tuntea rakkautta tai inhoa eikä yleensä erityisen voimakkaita sympatioita eikä antipatioita Shakespearen henkilöhahmoja kohtaan. Mikä on syy? – Jo edellä esitetty: niiltä puuttuu moderni sentimentti.

Hänen henkilönsä ovat kuitenkin täysin inhimillisiä, lihaa ja verta, inhimillisine heikkouksineen ja intohimoineen ja silti useimmiten ihannoituja, runollisia! Tätä ei kukaan unohda mainita Shakespearea kiittäessään. Ja kuka sen haluaisikaan kiistää. Kuitenkin myös antiikin näytelmillä on samat hyvät puolet eivätkä ne silti viehätä meidän aikaamme. ”Tutkimalla” niitä oppii tuntemaan niiden kauneusarvot. Samoin on Shakespearen laita. Hänen teostensa rakenteesta voidaankin havaita, että hänen tuotteensa pohjautuvat antiikin antamaan esikuvaan. Niiden kauneuden tajuamiseen tarvitaan kuitenkin vähemmän opintoja, suoraan verrannollisesti siihen, että Shakespeare on ajallisesti lähempänä meitä kuin Sofokles ja kristitty yhteiskunta lähempänä kuin muinaiskreikkalainen. Jos Shakespearelle haluttaisiin suoda modernin kirjallisuuden kehitystä tarkasteltaessa nimenomainen opettajan asema tämän aikakauden runoilijoiden kannalta, on sanottava, että hänen esimerkkinsä on palauttanut tämän aikakauden runouden romantiikan usvaisuudesta olemassa olevaan todellisuuteen. Olisihan se runoilija, joka kykenisi tulkitsemaan oman aikamme sillä tavoin kuin Shakespeare on tavoittanut oman aikakautensa sen tietämyksen ja toiminnan perusolemusta myöten, olisihan hän nykyajan suurin näytelmäkirjailija. Emme puhu tämän todellisuuden idealisoinnista; onhan kaiken olevan, tapahtuvan aito todellisuus juuri sen ydin, sen yleinen luonne, sen sisäinen olemus. Tämän sisäisen olemuksen osoittaminen ulkonaisessa, tapahtumissa, on näiden idealisoimista, niiden irrottamista sattumanvaraisuudesta ja korkeamman, henkisen merkityksen antamista niille.

Mitä sitten lukija, joka ei itse kirjoita, voi oppia ja mistä hän voi nauttia Shakespearen ääressä? Onko hänen silloin vain etsittävä tietoa runoilijan oman aikakauden maailmankatsomuksesta? Siihen ei tarvita näytelmätaidetta eikä runoilijan kykyä, vaikka niistä siinäkin asiassa on oppia saatavissa ja niitä on myös siihen tarkoitukseen tähdäten tutkittava, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Mikään ajanhenki ei kuitenkaan karkota ihmisestä hänen ominaislaatuaan; hän on jokaisen ajanhengen lapsi, ja lahjakas näkijä pystyy löytämään hänestä – aitoa ihmisyyttä. Ja tämän asian esittämisessä Shakespeare on mestari kaikkien näytelmärunoilijoiden joukossa. Hänen näytelmiensä rakenne on harvoin taiteellinen. Juoni on usein vähemmän kiinnostava kuin aikamme keskinkertaisimmissa romaaneissa. Sattumat ohjaavat tapahtumien kulkua usein. Luonteet ovat kuitenkin voimakkaita ja eheitä, ja tämä on koskaan tyhjentymätön tutkimisen aihe ja runoudesta nauttimisen lähde. Voitaisiin sanoa, etteivät henkilöt eivätkä luonteet ole olemassa motivoidakseen toimintaa ja toimiakseen, vaan toiminta on olemassa vain, jotta luonteet kävisivät ilmi. Tämä on yhteydessä siihen, mitä me edellä sanoimme Englannin tuon ajan historiasta ja hänen näytelmiensä juonen sidonnaisesta, antiikkisesta muodosta. Niissä yksilö saatetaan useinkin sortumaan väistämättömän kohtalon uhrina, ei omien intohimojensa eikä tekojensa takia. Varmaan voidaan myös tunnustaa, että Shakespearen teoksissa on hallitsevana lyyrinen painotus. Useimmat henkilöt oppii tuntemaan paremmin heidän puheidensa kuin tekojensa perusteella. Tämä on näytelmäkirjallisuudessa virhe. Se tuo kuitenkin näytelmiin ylittämättömiä lyyrisiä kauneusarvoja, ja niihin yhdistyy ajatusten ja kuvien runsaus ja syvällisyys, jonka veroista ei ehkä kukaan lyyrinen runoilija ole kyennyt ilmaisemaan. Hamletissa näitä kauneusarvoja on erityisen runsaasti, ja meidän mielestämme kääntäjä olisi näissä kohdissa voinut päästä vapaampaan ja kauniimpaan ilmaisuun. Myös Shakespearen kuuluisa huumori ilmenee tässä yhteydessä eikä tapahtumien kytkemisessä toisiinsa.

Tämä ehkä kuitenkin riittää mielipiteen ilmaisuksi, vaikka ei riitäkään mielipiteen todistamiseen oikeaksi. Selostaja joutuu toivomaan, että hän on muutamissa asioissa saanut toistetuksi perusteellisempien arvioitsijoiden käsityksiä, mutta pitää tässä tarpeettomana tämän asian lähempää selvittelyä. Se, mikä ehkä on kokonaan selostajan omaa, voidaan taas helposti kiistää. Niin, kiistelläänhän yhä siitä, onko modernin taiteen herätettävä siveellinen myötätunto vai onko sen vain entisaikojen kuvanveiston tavoin esitettävä muodollisesti täydellinen kauneus kylmän ja harkitsevan ihailun kohteeksi.

Näytteeksi käännöksen laadusta julkaisemme tässä Hamletin kuuluisan monologin: [koska kysymys on ruotsinnoksen laadusta, tässä ei julkaista suomenkielistä käännöstä]

 

Ansgarius. Bilder ur Nord-Apostelns lif i fjorton Sånger [Ansgarius. Kuvia Pohjolan apostolin elämästä neljäntoista laulun muodossa], kirjoittanut C. E. Fahlcrantz. Upsala 1846. (Hinta 1 riikintaalari 24 killinkiä.)

Hra Fahlcrantz, Upsalan yliopiston dogmatiikan professori, ei ole esiintynyt tieteensä alalla kirjailijana lukuun ottamatta paria katkeraa esipuhetta Ullmannin straussilaisuutta vastaan julkaisemien tutkielmien käännöksiin, jotka julkaistiin Straussin tunnetun kirjan aikoihin. Hra F. on kuitenkin etevä mies, ja häntä on arvostettu osaksi monien Ruotsissa hänen nimeensä yhdistettyjen sukkeluuksien ansiosta, osaksi pari vuosikymmentä sitten julkaisemansa laajan runoelman ”Noachs Ark” takia. Jollemme erehdy, tästä ilmestyi kuitenkin vain ensimmäinen osa. Kyseessä oli tuohon aikaan teologin kirjoittamaksi varsin uskallettu humoristinen kuvitelma. Se on saanut osakseen monen muun kuuluisan runoelman kohtalon – unohduksiin joutumisen koskaan mainittavan suurta lukijamäärää tavoittamatta. Edellä mainitussa kiistassa hra F. osoittautui sangen tiukaksi puhdasoppisuuden kannattajaksi, ja samoissa merkeissä hän esiintyi myös Almqvistiin konsistorin taholta kohdistuneen vainon johtajana, ja sen päätökseen saattamiseksi hän julkaisi myös Kallavesi-lehdessä 1846 esitellyn kahtena niteenä ilmestyneen arvioinnin Almqvistin kirjailijantyön arvosta.

Mutta pari tämänkin kokoelman runoista tuli julkisuuteen jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin vietettiin kristinuskon Ruotsiin saapumisen tuhatvuotisriemujuhlaa. Geijer arvosteli kokoelman neljä ensimmäistä runoa Litteraturbladetissa. Tuon ajan jälkeen kirjoittaja on saanut valmiiksi muut runot ja luonut näin eräänlaisen eepoksen Pohjolan apostolin elämästä ja toiminnasta.

Tiedetään kyllä, että tällainen runous ei ole ollut suosiossa kansakuntien varhaisimpien aikojen jälkeen. Silti voidaan todeta, että erinomaisetkin runoilijat ovat tehneet yrityksiä tällä saralla, ja kaikilla kielillä ilmestyy joka vuosi uusia eeppisiä runoja, jotka saavat kokea edeltäjiensä kohtalon. Ruotsin kirjallisuudessa tuollaisia teoksia on kuitenkin ollut vähänlaisesti. Viime ajoilta mieleen muistuvat Franzénin ”Columbus” ja tukholmalaisen pappismiehen Wénströmin ”Teckningar ur Luthers lif”. Eeppisten runoilijoiden pääjoukon osalta tätä valintaa voitaneen pitää osoituksena runoilijankyvyn vajavuudesta, vähäisemmästä luomisvoimasta; tästä syystä he vain esittävät kuvauksen sankarinsa elämästä mitallisin säkein, joissa kuvallisuuden määrä vaihtelee. Tavallisin motiivi lienee se, että heidän runonsa aiheeksi valitsemansa henkilö on herättänyt heidän sisimmässään syviä rakkauden ja ihailun tunteita ja he valitsevat sitten sidotun mitan voidakseen mielestään arvokkaammalla tavalla ylistää tuon henkilön ansioita. Useimmista tuollaisista luomuksista voidaan kuitenkin täysin aiheellisesti sanoa, että kirjoittaja olisi luultavasti sekä hyödyttänyt lukijaa enemmän että osoittanut kunnioitustaan sankarinsa muistolle paremmin, jos hän olisi esittänyt asiansa yksinkertaisella proosakielellä.

Frey-lehdessä muuan arvostelija kirjoittaa hra Fahlcrantzin eepoksesta:

Tämän kirkkaan, pyhän kuvan (Ansgariuksen) tajuamiseen ja sen välittämiseen selitettynä muille ei ole riittänyt pelkästään rikassisältöinen luonne, josta runoilija saa ainekset siihen ihanteelliseen asuun, johon hän aiheensa pukee, eikä pelkästään mieli, joka tuntee lämpöä kaikkia historiassa ilmeneviä suuria ja yleviä henkilöhahmoja ja tällä perusteella myös kristinuskon persoonallisuuksia kohtaan; siihen on tarvittu tämän kaiken lisäksi sellaista vilpitöntä kohdehenkilöön suuntautuvaa myötätuntoa, joka edellyttää omaa monitahoista hengellistä kokemusta. Emme epäröi sanoa, että kyseessä oleva teos todistaa näiden ominaisuuksien sangen suuresta vaikutuksesta. Hra Fz:n runous ei ole kirjallista leikittelyä, ei Leopoldin runoudesta käyttämää ilmaisua lainatakseni: ’sulotarten viskaama kukka’; se on syvälle iankaikkisen elämän pyhyyteen nähneen, paljon sen kallisarvoisista salaisuuksista tajunneen hengen tinkimätöntä ilmaisua, hengen, joka ei siitä syystä runon hurmaavissa lehdoissakaan koskaan unohda näkemäänsä eikä sitä vastuuta, joka liittyy Jumalan lahjana saatuun nerouteen.

Arvostelija lisää hieman myöhemmin:

Myöhemmissä lauluissa näyttää meidän mielestämme ilmenevän hieman vähemmän inspiraatiota, hieman vähemmän runsautta sekä sisällössä että sen hahmotuksessa. Samoin etenkin arvioivien katseiden on pakko havaita, että ilmaisu ei ole aivan niin selkeää eikä varmaa eikä historiallisen aineksen käsittely suju niin vaivattomasti kuin eeppisen runouden muoto vaatii, siinähän kaiken on käytävä ilmi täysin muotoon valautuvalla tavalla selkeästi ja yksinkertaisesti. On kuitenkin tarkoin pidettävä mielessä, että tässä saa hahmonsa ensi sijassa sisäisen elämän eepos.

Mikäli mainittu arvostelija on oikeassa, ja hän näyttää toki pitävän työtä niin suuressa arvossa, ettei hän sitä aiheetta moiti, voidaan todeta, että sillä saattaa olla ansionsa askeettisella tavalla hartauteen kehottavana teoksena ja luultavasti myös kohdittain aidon runollisissa tunteenpurkauksissaan. ”Sisäisen elämän eepos” on kuitenkin taiteellinen mahdottomuus. Lyyrinen tunteenpurkaus on toki kertomus sisäisestä elämästä; senkin hyvin ansiokas ominaisuus on kuitenkin esityksen mahdollisimman objektiivinen muoto. Jos se venytetään pitkäksi kuvaukseksi tunteista ja vaihtuvista mielialoista, osoittaa jo tuonsisältöisen proosakertomuksen pitkäveteisyys, ettei se ole sovelias runouden aiheeksi. Runolliset tunteet ja kuvitelmat ovat mielikuvituksen lapsia, joilla ei ole yhteyttä jokapäiväisen elämän viisaaseen tai epäviisaaseen ajatteluun. Niistä ei voida koota yhteen jatkuvaa ”sisäistä elämää”. Päinvastoin sisäinen elämä taas on sitä kurinalaisempaa ja järkevämpää, mitä korkeatasoisempaa se on. Sellaisena sillä voi olla suuri merkitys – toiminnalle ja sellaiselle runoudelle, joka kuvaa toimintaa; ilman toiminnassa havaittavaa hedelmää se on kuitenkin merkityksetöntä sekä tosielämän että runouden kannalta.

Arvostelija kiinnittää kuitenkin usein päähuomionsa näiden runojen uskonnollisesti mieltä ylentävään puoleen, siihen seikkaan, että niissä ”kuvastuu objektiivisen idean pyhyys, totuus ja luova voima”. Ilmaisu on tässä yhteydessä varsin hämärä; sen voitaneen kuitenkin tulkita merkitsevän: kristinopin ”pyhyyttä, totuutta ja voimaa” luoda yksilöön uusi mieli, ja on siis otaksuttava, että runot sisältävät kyllin paljon lyyrisesti kauniita katkelmia, jotta tämä kävisi selvästi ilmi ja vaikuttaisi mieltä ylentävästi.

Vakteln. Sånger i Christelig Anda. Kirjoittanut Leonard Sparrman. 1. kokoelma. Upsala 1846. (Hinta 28 bankokillinkiä.)

Mainitsemme tämän teoksen, koska sen ”hurskas ja mieltä ylentävä” sisältö on sukua edellä esitellylle teokselle. Näkemässämme arvostelussa kiistetään kuitenkin sen merkittävyys runoutena. Se on omistettu Ansgariuksen kirjoittajalle, hra Fahlcrantzille.

 

Erik den Fjortonde. [Eerik neljästoista] Ensimmäinen jakso. Viisinäytöksinen murhenäytelmä, kirjoittanut Johan Börjesson. Toinen painos. Tukholma 1847. (Hinta 1 riikintaalari bankorahaa.)

Erik XIV:s Son. [Eerik XIV:n poika] Viisinäytöksinen murhenäytelmä, kirjoittaja sama.

Nämä kaksi murhenäytelmää näyttävät merkitsevän suurta askelta eteenpäin Ruotsin näytelmäkirjallisuudessa. Tähän mennessä näyttämöllä esitetyt kotimaiset tuotteet ovat enimmäkseen olleet vaihtelevassa määrin säännötöntä ainesta, jota kirjoitettaessa on ehkä ajateltu näyttämön, mutta tuskin taiteen vaatimuksia. Tietämämme mukaan hra Börjessonin nimi oli kirjallisuuden alalla täysin tuntematon, kun hra B. äkkiä tuli julkisuuteen ei vain runouden ylimmän muodon piirissä, vaan myös osoittaen hallitsevansa näytelmärunouden arvokkaimman lajin. Näistä murhenäytelmistä jälkimmäinen on vasta äskettäin esitetty Tukholman Suuressa teatterissa eikä ole vielä kirjakaupasta saatavissa, mutta se on saanut näyttämöllä osakseen samanlaisen suosion kuin edellinenkin, joka on myös kirjan muodossa ehtinyt vuoden kuluessa toiseen painokseen.

Tuollainen menestys oikeuttaa yhäkin suurempaan kiitokseen, kun kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että hra Börjesson ei ole pyrkinyt tavoittelemaan päivänkohtaista suosiota, vaan taiteen korkeuksia. Shakespeare on haluttu nähdä hänen esikuvakseen sekä juonenkuljetuksen että muodon osalta. Tämä oikeuttaa odottamaan yhä vain suurempia saavutuksia tulevaisuudessa. Aloittelija, joka rohkeasti pyrkii korkeatasoisimpien esikuvien seuraamiseen ja jossakin määrin lähenee ihannettaan, ei nimittäin saa pelätä työtä ja kohoaa tämän voimainponnistuksensa ansiosta yhdellä kertaa monien välitasojen yläpuolelle. Vaikka kirjailija olisikin onnistunut paremmin vuorosanojen lyyrisyyden kohottamisessa kuin kokonaisuuden draamallisen tehon saavuttamisessa, juuri tämä todistaa hänen runoilijankyvystään; olisihan harkitseva teatteritekstien kirjoittaja, joka ei tunne runoilijan kutsumusta, pystynyt helpommin lainaamaan Shakespearen dramaattista sommittelutapaa kuin omaksumaan aineksia hänen runollisesta ajattelustaan ja sanonnastaan. Jos nyt myös tämän jälkimmäisen murhenäytelmän arvo sisältyy lähinnä lyyrisen osuuden korkeatasoisuuteen, se kokee ehkä edellisen näytelmän kohtalon ja katoaa pian jälleen teatteriohjelmistosta. Sen kauneusarvot saavat kuitenkin kirjallisessa muodossa edelleenkin osakseen ansaitsemansa tunnustuksen.

Aivan aiheellisesti on huomautettu, että Eerik XIV ja hänen poikansa eivät ole historiallisina henkilöinä soveliaita murhenäytelmän sankareiksi. Jokainen kurja kohtalo, jota tavallisesti sanotaan traagiseksi, ei sitä kuitenkaan ole. Traaginen kohtalo voi tulla vain sellaisen henkilön osaksi, jolla on elämässään jokin ylevä pyrkimys, mutta joka jonkin inhimillisen heikkouden takia kuitenkin aiheuttaa pyrkimyksellään oman tuhonsa. Eerik XIV:n luonne ei ollut tuollainen; eivätkä hänen poikansa vaiheet anna aihetta tuollaiseen olettamukseen tämänkään luonteesta. Koska nämä vaiheet ovat kuitenkin osaksi hämäriä ja osaksi ne tunnetaan vain epätäydellisesti, kirjailijan mielikuvituksella oli tämän aiheen parissa runsaammin liikkumatilaa.

Kirjailija esittelee prinssi Kustaan ensin Puolassa, missä hän puuhailee alkemian parissa, ja sehän hänestä tiedetäänkin. Kokeiden epäonnistuminen herättää hänessä jalompia voimia, ja hän lähtee Boris Godunovin luo aikoen tämän avulla valloittaa isänsä kruunun takaisin. Tavatessaan Tallinnassa äitinsä Katariina Maununtyttären, joka on matkustanut sinne Suomessa omistamastaan Liuksialasta, hän havaitsee, millaiseen pulmalliseen asemaan hän on joutumassa. Kun hän kieltäytyy toimimasta vihollisen välineenä isänmaataan vastaan, hän joutuu kokemaan yhä kovempia kohtaloita Venäjällä. Niitä sulostuttaa kuitenkin Boriksen tyttären Aksinjan rakkaus, joka vastoinkäymisissä ja niiden vaikutuksesta kehittyy jaloksi uhrautumiseksi.

Tästä juonen selostuksesta käy ilmi, että Kustaa on kuvattu enemmänkin kielteisesti kuin tehokkaasti toimivaksi. Näytelmän dramaattinen eteneminen ja kiinnostavuus kärsivät tästä aivan varmasti; isänmaallisuus ja rakkaus, jotka kumpikin johtavat uhrautumiseen, antavat kuitenkin mitä runsaimmin aineksia lyyrisiin tunteenpurkauksiin.

Selostaja lisää näihin lyhyisiin esittelyihin sangen innokkaan kehotuksensa, että edes muutamat lukijat hankkisivat nämä runoluomukset, hra Hagbergin ruotsintamat Shakespearen teokset, hra Fahlcrantzin eepoksen ja hra Börjessonin murhenäytelmät. Suomessa ei monikaan lue muuta runoutta kuin sitä, joka paistattelee päivää kotimaisten sanomalehtien novelleissa. Toiset, joiden osa on onnekkaampi, nauttivat ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta. Miten tämä luettava kehittääkään makua? Mitä uinuvia henkisiä voimia sen sisältö herättääkään!! Voisi vain toivoa, että mieltymys tuollaisiin hengentuotteisiin kasvaisi todelliseksi ”Heisshungeriksi” [sudennäläksi]. Silloin into lamaantuisi paljon nopeammin, ja terveellisemmän hengenravinnon tarve viriäisi.

Ruotsin runouden suuret mestarit ovat juuri poistuneet keskuudestamme. Nyt elävien aikaansaannokset eivät ole heidän tuotteittensa veroisia. Niiden täydellisyyden puutetta kompensoi kuitenkin eteenpäin pyrkivä henki, joka pyrkii tietoisesti huipputasolle. Eivätkä tähänastiset saavutukset ole suinkaan kehnoja. Erityisen hyödyllistä on Ruotsin näytelmäkirjallisuudessa parhaillaan tapahtuvan kehityksen seuraaminen. Se voi varmasti antaa Suomen kirjallisuuden hyväksi toimiville oppia siitä, miten tuollaista kirjallisuutta yleensä voidaan saada aikaan, ja samalla rohkaista uskossaan horjuvia, sillä tosiasiahan on, että Ruotsi tuhatvuotisesta kristillisestä kulttuuristaan ja koskaan katkeamattomasta kansakunnan itsenäisestä elämästä huolimatta astuu vasta ensimmäisiä epävarmoja askelia omaksuakseen tämän kirjallisuuden lajin. Niin hitaasti kansakuntien sivistys etenee, mutta se etenee kuitenkin päämäärään ennemmin tai myöhemmin. Kunpa me nykyajan suomalaiset vain voisimme säilyttää siemenen tähän edistymiseen, elävän kansallishengen.

 

Tunnetussa kotimaisten kirjailijoiden, sekä miesten että naisten, romaaneja sisältävässä sarjassa ”Originalbibliothek i den Sköna Litteraturen” ovat vuoden aikana näkyneet mm.

Almqvistin ”Syster och Bror”. Yksinkertainen lyhyt kertomus, joka paremmin kuin pari hänen edellistä romaaniaan tuo mieleen erinomaisen runoilijan.

Onkel Adamin [C. A. Wetterbergh] ”Penningar och Arbete”. Tendenssi – tämän jalosydämisen kirjailijan tavallinen pyrkimys: vähäosaisemman yhteiskuntaluokan etu tai pikemminkin pyrkimys saada parempiosaiset kiinnostumaan siitä. Kirjailijan arvioidaan kuitenkin sortuneen tässä romaanissa paikoitellen opettavaisempiin äänenpainoihin kuin sen runollisen arvon kannalta olisi hyväksi. Mainitsemisen arvoista on, että Ruotsin hallitus on kutsunut tri Wetterberghin (Onkel Adamin) vankeinhoitohallituksen jäseneksi – tämä on vielä harvinainen esimerkkitapaus Ruotsissa, jossa kuten moniaalla muuallakin on otettu huomioon vain virkavuodet hallintokoneiston alempia portaita ja ”suhteet” ylempiä miehitettäessä, mutta kirjallisissa töissä osoitettu tietämys ja pätevyys eivät ole aina kelpuuttaneet edes saamaan viiden luokan mitalia ”kansalaisansioista”.

Toinen sarja ”Nya Svenska Parnassen”, jota Tukholmassa julkaisee N. H. Thomson ja jonka toista vuosikertaa (1848) nyt painetaan Suomessakin (hra Widerholmin toimesta Porvoossa) meidän saatavaksemme, aloitti tämän vuoden Emilie Carlénin romaanilla ”En Natt vid Bullarsjön”. Pääteemana on pietismi, sen Ruotsissa läseri-nimellä tunnettu suuntaus, ja ne harhapolut, joille se voi johtaa. Pyrkimyksen näiden esittämiseen sangen inhottavina arvioidaan kuitenkin saaneen liian paljon painoa pidetyn kirjailijattaren lahjakkuuden kustannuksella ja verraten suuressa määrin riistäneen teokselta myös kekseliääseen omaperäisyyteen perustuvan kiinnostavuuden, josta rva Carlénia voidaan muuten kiittää enemmän kuin ketään muuta ruotsalaista romaanikirjailijaa tai toista kirjailijatarta.

Sarjojen ulkopuolella on ilmestynyt

Aug. Blanchen ”Vålnaden”. Tämä romaani liikkuu Tukholman salatuinta elämää elävissä köyhyyden ja rikoksen piireissä, ja kuvausta pidetään hyvin aitona ja todenmukaisena, mutta siinä ei kuitenkaan ole havaittu selkeitä filantrooppisia tendenssejä uuden ranskalaisen koulukunnan tapaan eikä silti myöskään ansiokkaana pidettävää taiteellista kokonaishahmotusta eikä yhtenäisyyttä.

Käännöksistä kiinnitämme huomiota seuraaviin:

Alex. Dumas: ”De tre Musketörerna”. (Hinta 1 riikintaalari 24 killinkiä.), ”Brudklädningen”. (Hinta 1 riikintaalari 8 killinkiä.), ”En Läkares Anteckningar”., ”Miladys Son”. (Hinta 1 riikintaalari 40 killinkiä.)

Eug. Sue: ”Martin Hittebarnet eller en Kammartjenares Memoirer”. (Hinta 3 riikintaalaria 16 killinkiä.)

Ch. Dickens: ”Syrsan vid Spiseln”. (Hinta 40 killinkiä.)

Tämän erinomaisen kirjailijan teoksista on Ruotsin kirjallisuuteen omaksuttu liian harvoja. Dickens pystyy ehkä paremmin kuin kukaan muu elossa oleva kirjailija kuvaamaan luonteita, ihmisiä, jotka ovat yhtä eläviä ja todellisia kuin kukaan Shakespearen henkilöistä koskaan, ja lisäansiona on vielä moderni sentimentti, jota nykysivistys jää suuren näytelmäkirjailijan teoksista kaipaamaan. Hänen teoksistaan oppii yhä tuntemaan henkilöitä, joiden piirteet tarttuvat lähtemättömästi lukijan mielikuviin sangen yksinkertaisina ja kuitenkin usein sangen ihanteellisesti piirrettyinä, henkilöitä, joiden kohtaloita seuraamaan antautuu tunteittensa koko voimalla. Hän liikkuu kuitenkin vain porvarillisten piirien yksityiselämässä, joten useat nykyajan merkittävimmistä pyrkimyksistä jäävät hänen kuvaustensa ulkopuolelle. Kukaan ei kuitenkaan ole kuvannut teoksissaan tämän ajan yleisintä tunnusmerkkiä, ihmisarvon tunnustamista sen kaikissa ilmenemismuodoissa, yhtä osuvasti kuin hän. Hänen huumorinsa ei kuulu siihen suurenmoiseen lajiin, jonka elämän äärimmäinen tylyys puristaa esiin ja joka pelastaa epätoivosta – jollaista huumori on usein Shakespearen teoksissa – se auttaa kuitenkin kevein, vilvoittavin siiveniskuin jokapäiväisen elämän vähemmän rajujen, mutta usein yhtä kuluttavien huolten yli.

Tässä esiteltävästä pienestä teoksesta on Englannissa lyhyessä ajassa ilmestynyt kaksikymmentä painosta. Kuvatut henkilöt ovat: ajuri, hänen vaimonsa, lelujen tekijä ja tämän sokea tytär. Sirkan sirinä on vain herätetyn tunteen kuuluviin kantautuva ääni, joka kertoo kotoisen rauhan tunnelmien nousuista ja laskuista matalassa majassa. Koko kuvaus kuuluu noihin rauhoittumaan kehotteleviin ja mieltä rauhoittaviin maalauksiin, joiden sopusointuiset viivat ja lempeä värileikki suovat niille täydellisyydessään etusijan jopa ennen suurempien nerojen merkittävämpiä, mutta vain rohkean luonnoksen asteelle jääneitä teoksia. Yleensä Dickensin teosten tarkasteleminen uuden ranskalaisen romaanikirjallisuuden, esim. juuri mainittujen Suen ja Dumas'n teosten kaltaisten töiden, taustaa vasten on samalla kurssi nykyajan sekä poliittisessa että kirjallisuushistoriassa.

Tegnérin ja Dahlgrénin koottujen teosten julkaiseminen on alkanut ja jatkunut. Moni Suomessakin varmaan pyrkii hankkimaan etenkin ensiksi mainitun teokset. Fritiofin, Axelin ja Nattvardsbarnenin näkee olevan täällä varsin yleisiä etenkin kehnoina ja ulkoasultaan rumina viipurilaisina jälkipainoksina. Tegnérin ”lyhyempiä runoja” ei maassa kuitenkaan juuri tunneta eikä myöskään hänen proosateoksiaan – kumpikin kokoelma on sinänsä aarre, joka yksinään oikeuttaisi nimen kuolemattomuuteen Ruotsin kirjallisuuden aikakirjoissa. Koottuihin teoksiin tulee kaikkiaan 6 osaa, ja sarjan ennakkotilauksia otetaan vastaan Frenckellin & Pojan liikkeessä Helsingissä. Jokaisen osan hinta on 1 hopearupla 32 kopeekkaa.

Selostaja ei voi olla toistamatta (ks. tämän lehden numeroa 4) muistutusta toisesta runokokoelmasta, jota ei pitkään aikaan ole ollut kirjakaupoista saatavissa, mutta josta nyt on ilmestynyt kolmas painos, nimittäin Anna Maria Lenngrenin teoksesta ”Skaldeförsök”. Aikoinaan, meidän vakaan käsityksemme mukaan enemmän kirjallisuuteen suuntautuneena aikana Suomessa, nämä ”runoyritelmät” eivät eläneet pelkästään kirjahyllyillä, vaan sivistyneiden ajatuksissa ja mielikuvissa. Siellä niillä oli avara tila Leopoldin, Kellgrenin, Valeriuksen ja Franzénin runojen rinnalla. Tuollaiset mieliin painuneet ulkoa osatut tekstit ovat kuitenkin vain harvoin kuolleita tietoaarteita. Monikin on varmaan lainannut rouva Lenngreniltä suuren osan elämänviisaudestaan ja tuntenut tällöin olonsa hyväksi. Olemme vakuuttuneita siitä, että nykyajan nuoret naiset, jotka eivät ole koskaan nähneet muuta kirjaa ”ihmisen velvollisuuksista” kuin katkismuksen, voisivat vielä oppia paljon samasta lähteestä, josta ehkä heidän äidinäitinsä ovat oppinsa hankkineet. Rouva Lenngren eli aikana, jolloin runon odotettiin opettavan viehättämisen ohella. Opetus toki kohosi silloin usein pääasiaksi ja kauneus jäi sivuseikaksi. Joitakin merkkejä tästä suhtautumistavasta näkyy myös rouva Lenngrenin teoksissa. Hänen todellisen runoilijantyönsä takia voisi kuitenkin myös luopua puolesta tusinasta nykyajan ”runoilijasta”, jotka ovat onnettomuudekseen unohtaneet, että kaikkien taiteen tuotteiden on toki vaikutettava kohottavasti ja jalostavasti.

 

 

  • 1. Näyttää siltä, että tästä voidaan päätellä, etteivät havainnot muuttolintujen saapumisajasta anna minkäänlaista tietoa paikkakunnan sääoloista. Toim. huom.
  • 2. Muutkin kuin selostaja saattavat ehkä pitää tietoa uskomattomana. Kun asiaan paneudutaan lähemmin, saadaan tietää, että esim. kirjekyyhkyn katsotaan pystyvän lentämään 70 kyynärää sekunnissa eli 4 200 kyynärää tai suunnilleen neljännespeninkulman minuutissa, 14 peninkulmaa tunnissa. Tuollainen kyyhky pystyisi siis kulkemaan 22 tunnissa 300 Ruotsin peninkulmaa. Jos tekstin päivän oletetaan tarkoittavan vuorokautta, uskomattomuus haihtuu kokonaan. Toim. huom.
  • 3. Hänen toimestaan Suomikin sai lukion, kun sitä ennen maassa oli lähes 200 vuoden ajan ollut jäljellä vain muisto siitä, mitä Collegium Raumoënse oli katolisella ajalla ollut.
  • 4. Teos, jonka selostaja pelkää olevan Suomessa samoin vähemmän tunnettu kuin se sangen hyvin ansaitsisi, on Geijerin paras teos: ”Svenska Folkets Historia”. Tämän teoksen viimeisen osan ilmestymisestä on jo kulunut kymmenen vuotta; sen alusta saakka tunnustettu suuri arvo on kuitenkin kestänyt vuosien saatossa ja saanut osakseen vain yhä suurempaa tunnustusta. Ruotsissa ei ole ilmestynyt toista teosta, joka esittäisi yhtä syvämietteisesti ja luotettavasti koko kansakunnan kehityksen sivistyksen kaikilla aloilla, ja vain harvat kansakunnat voivat esittää mitään vastaavaa. Suuri historiankirjoittaja on omistanut Suomelle useita sivuja eri kohdissa; ja jokainen suomalainen kokee oudon tunteen havaitessaan tässä teoksessa maansa ja kansansa saavan historiassa paikkansa, vaikka-kin vähäpätöisen.
  • 5. Varsinainen fyysinen maantiede, kuten oppi maan jakautumisesta osiin, ilmasto-oppi, kasvi- ja eläinmaantiede, voidaan jättää opettajan suullisen esityksen varaan.
  • 6. Jo kieli vaikuttaa samalla tavalla siihen. Kokemus kuitenkin osoittaa, että kansallisluonteesta riippuu sekin, mitä tieteenalaa mikin kansakunta parhaiten harjoittaa.
  • 7. Selostaja näki viime kesänä Berliinissä ”Venetsian kauppiaan” esityksen, jolla ei ollut katsojia edes puolta salillista.

Vertailu