Fänrik Ståls sägner I [Vänrikki Stoolin tarinat I], kirjoittanut J. L. Runeberg
Maastamme tuskin löytyy paljonkaan kritiikkiä lauluja kohtaan, joiden yksinomaisena ansiona ja kohtalona on, että niitä luetaan, niistä nautitaan, niitä ihaillaan ja ylistetään maan syrjäisimmilläkin kulmakunnilla. Jos mitään Runebergin kirjoittamaa yleensä voidaan nostaa ensi sijalle hänen maanmiestensä parissa nauttimaansa suosioon nähden, ovat tässä asemassa varmasti nämä vänrikin tarinat, jotka ovat sisältönsä ansiosta yhtä lähellä jokaista suomalaista kuin ne ovat lähellä nykyaikaa, etenkin Suomen nykyistä aikakautta.
Omalta osaltaan näkee tämän kirjoittaja Vänrikin tarinoissa ensi askeleen Runebergin runoilijatuotannon uudella uralla, jonka alkamisesta hänen lähinnä edeltäneetkin runonsa ovat antaneet viitteitä. Idyllien laulajasta ei näissä runoissa enää ole jäljellä muuta kuin se sama viimeistelty lahjakkuus, joka sallii runoilijan kuvailla ylevän rauhallisesti jopa elämän myrskyisimpiä vaiheita ja ilmaista luonnonmukaisin sanoin sekä teoin mitä voimakkainta inhimillistä tunnetta – isänmaallisuutta. Tämä tunne on johtanut miljoonia ihmisiä iloisen rohkeasti kohti kuolemaa. Meillä on sitäkin suurempi syy pitää kiinni tästä näkemyksestä, kun tuskin kukaan tulevakaan arvioija kieltää, että Runeberg on lähtenyt puhtaan antiikkisesta laulusta ja siirtynyt romanttisen kautta moderniin. Ensin mainittuihin runoihin luemme tällöin Hirvenhiihtäjät ja Hannan, romanttiseen lajiin Nadeschdan ja Kuningas Fjalarin, moderniin taas tämän kokoelman. Jopa puhtaan lyyrisissä runoissa voidaan uskoaksemme havaita näiden siirtymien jälkiä. Niinpä serbialaisten kansanlaulujen käännöksessä ja näille sukua olevissa Idylleissä ja epigrammeissa havaitsee sen kansanlaulun alkujuuren, joka yleensäkin liittyy romanttiseen runotyyliin. Tähän kuuluvat myös Dikterna-teoksen kolmannen vihon Legendat. Merkittävää sitä vastoin on, että Runeberg avaa Tarinat kauniilla Maamme-laululla; mikä sen sisällöstä puuttuu, sen voi ajatteleva lukija täydentää seuraavilla teoksen lauluilla. Vaikka se olikin vielä yksinäinen ilmiö puhtaan lyyristen tunnelmointien joukossa, voi silti olla varma, että Maamme-laulu tulevaisuudessa saa monia samankaltaisia seuraajia, jotka paneutuvat syvällisemmin nykyistä aikaa kiinnostaviin seikkoihin. Myös kaksi tähän teokseen mukaan otettua laulua, Pilven veikko ja Kuoleva soturi, on jo aiemmin julkaistu Dikterna-kokoelman kolmannessa vihossa. Ne kuuluvatkin täysin Tarinoihin, joskin lukija voi tittelilehdellä olevasta numerosta I päätellä, että käsillä olisi ollut muitakin runoja niiden paikalle. Numero ykkönen on ilahduttava lupaus vastaisen varalle.
Olimme ehkä väärässä todetessamme, ettei Vänrikin tarinoissa havaitse mitään idyllirunoilijasta. Ovathan Tarinat kuitenkin eepoksen ja lyyrisen laulun rajamailla; ne ovat balladeja siinä muodossa missä moderni runous niitä useasti on soveltanut. Ne ovat, kuten useimmat lukijamme jo tietänevätkin, isänmaallisia lauluja, Suomen viimeisimmän sodan valittujen tapauksien kuvaelmia. Jokaisen sydämen täytyy tuntea liikuttuvansa kaihomielisesti niitä lukiessa, ja moni kokee tämän kirjoittajan lailla vääjäämättä surua siitä, että teoksessa kuvatuista ja laulun kohteena olevista sankareista niin harvat ovat jäljellä nauttimassa palkintoa uhrauksistaan. Olisikin ollut kansallisen köyhyytemme äärimmäisin osoitus, jos ei koskaan olisi ilmaantunut runoilijaa, jota heidän urotöidensä muisto ei elähdyttäisi; toisaalta he voivat pitää itseään onnellisempina kuin moni sotapäällikkö, jonka maine on kiirinyt yli maanpiirin, koska heistä kertova runoilija on juuri se mies, joka on kirjoittanut Vänrikki Stoolin tarinat. Sillä yhtä vähän Aleksanteri kuin Napoleonkaan saivat koskaan Homerostaan.
Balladi on eräs kansanlaulun usein käyttämä muoto. Yksi jos toinenkin lukija ehkä muistaa nähneensä ja kuulleensa meidänkin maassamme jotain tällaista balladirunoilijaa – ja silloin on varmasti ollut kyse jostain vuoden 1788 sodan veteraanista. Sillä kumma kyllä on kuultu vain harvoja viimeisimmästä sodasta kertovia tämäntapaisia lauluja, kun taas Ruotsinsalmea ja Porosalmea on muisteltu pitkään. Ne laulut, joita on satuttu kuulemaan, ovat olleet sisällöltään synkkiä.
Jos sanomme useiden Runebergin runojen muistuttavan näitä balladeita, on tämä tarkoitettu vain toteamukseksi, että ne ovat tavoittaneet oikean, sisältöä vastaavan sävyn ja muodon. Tällaisia ovat von Konow ja hänen korpraalinsa, Otto von Fieandt, Sven Tuuva, Kaksi rakuunaa, Hurtti-ukko, Kulnev, myös Luutnantti Zidén ja Sandels. Kaikissa näissä runoissa on epigrammaattinen sommittelu ja terhakka, puoli-ironinen muoto, joka tuo mieleen vanhan tutun ja jolle ainakaan tämän kirjoittaja ei ole löytänyt mitään muuta tyyppiä kuin uudemman kansanballadin. Sotamarsalkassa tämä sommittelu huipentuu todella yllättäväksi kärjeksi, minkä seurauksena runo kuitenkin ylittää kansanlaulun muodon ja menettää sen naiivin huumorin, tuon samalla kertaa iloisen ja liikuttavan, jopa kohottavan, joka on ensin mainituille runoille leimallista. On tarpeetonta mainita, että Runebergin runoissa on se täydellisyyden ansio, joka puuttuu kaikesta uudemmasta kansanlaulusta, eikä niillä ole mitään tekemistä kansanballadien välistä barokkimaisten piirteiden kanssa. Vain perussävy, liikuttava vakavuus iloisen pinnan alla, sekä kertova muoto ovat molemmille yhteiset.
Muut Tarinat poikkeavat enemmän taiderunouden yleisestä muodosta. Pilven veikko on Hauta Perhossa -runon ansiokas pari. Sotavanhus, Kuoleva soturi, Torpan tyttö ovat enemmän pohtivia kuin kertovia. Döbeln Juuttaalla, joka päättää ja kruunaa kokoelman, on dramaattisen elävä ja kohoaa loppua kohti korkeimpaan lyyriseen inspiraatioon. Jokaista näistä runoista lukee ja lukee yhä uudelleen; ja jos niitä uudestaan lukiessa ei enää tunnekaan samaa syvää liikutusta minkä ensi yllätys herätti, niin se palaa vastustamattomasti takaisin joka kerta kun ehtii Döbeln Juuttaalla -runoon. Arvokkaampaa muistomerkkiä ei ole voitu pystyttää sankarille, joka laati tunnetun jäähyväisjulistuksensa Suomen sotaväelle Uumajassa, ja joka mainitun Juuttaan sekä Oravaisten taistelujen jälkeen, kun kaikki näytti menetetyltä ja oli sitä, jätti sotaneuvostolle mitä miehekkäimmän rohkeuden saneleman ehdotuksen, että armeija olisi heitettävä maan sisäosiin, Tampereelle ja Hämeenlinnaan, vihollisarmeijan selustaan. Döbeln päätti ehdotuksensa sanoihin:
”Periaatteeni on: jos kaikki lopulta menetetään, on paikka, missä se tapahtuu, samantekevä, kunhan voitetaan aikaa. Pietari vai Tornio, se on sama”.
Muiden runojen kohdalla on vaikea ratkaista, mikä on paras. Niistä, jotka kuuluvat tyyppiin mitä olemme kutsuneet kansanlauluballadiksi, kilpailevat von Fieandt ja Kulnev keskenään kuvauksen totuudellisuudessa, luonnollisuudessa ja tuoreudessa. Uskoisimme, että kritiikin tulee kiinnittää tähän huomiota, koska maan monien kaunokirjallisuuden ystävien keskuudessa vallitseva tietty tunneherkkä mieliala tekee heistä vähemmän taipuvaisia arvostamaan mainitun kaltaisia lauluja todellisten ansioidensa mukaan. Kyseinen makusuunta, jota kalenterit ja sanomalehtirunot sekä pienoisnovellit ovat kasvattaneet, näkee vain kuvauksen iloisen puolen, muttei mitään sen alta. Sen kannalta ei ole mitään merkittävää siinä, kun ukko Fieandt, kärsittyään tappion 16 tunnin taistelun jälkeen,
– – enää hän ei lyönytkään,
hatun painoi alemmaksi,
muuttui muita lauhemmaksi,
– –
satulaan vain tuijotti,
piti kättä povessansa,
muistanut ei piippuansa.
– –
Lintulahteen tultuaan
olkikuvon pyysi vaan,
tahtoi unta vaivoistansa,
maistanut ei ruokiansa,
tai se, että hän jo kello kolme seuraavana aamuna oli ”toinen mieleltähän”:
Maistoi taskumatistaan,
tiuski nuorta veikkoaan,
joell' antoi puustin heti,
Perhossa jo sauhun veti.
Kyseinen makusuuntaus ei näet havaitse, että syvä tuska voi ilmetä kepin ja piipun jättämisenä, ilman mitään huudahduksia ja kyyneleitä, eikä se ehkä tiedä, että Suomen armeijan ja Suomen kohtalo riippui silloin suurelta osin siitä, löikö tämä ukko ja polttiko hän vai jättikö hän sen tekemättä. Mutta Fieandt tiesi sen, ja isämme olisivat ylistäneet Jumalaa, jos piippu ei noina aikoina kertaakaan olisi irronnut hänen suustaan.
Myös Kulnevin kunniaksi laaditussa runossa ilmenevä ylevä ajatus, joka sovittavalla tavalla vapauttaa tunteen siitä rajoittuneisuudesta, missä se jopa isänmaallisuuteen sidottuna on, jää tälle makusuuntaukselle salatuksi. Myönnämme, että liitettäessä tämä runo muiden joukkoon on menetelty tietyllä rohkeudella, mutta sitäkin enemmän ihailemme sitä hienoutta, millä runoilija on sijoittanut sen paikalleen.
Sven Tuuva on entuudestaan tunnettu ja ihailtu. Kaksi rakuunaa, Stål ja Lod, seisovat kauniisti hänen rinnallaan, joskin lukija jättää heille jäähyväiset iloisemmalla mielellä ajattelematta sitä, että he ehkä pian jakoivat Tuuvan kohtalon. Konow ja hänen korpraalinsa sekä Hurtti-ukko eivät ehkä ole yhtä erinomaisia, mutta kuitenkin yhtä luonteenomaisia kuin hyvin toteutettujakin.
Sen sijaan sekä Luutnantti Zidén että Sandels vaikuttavat meistä toteutustavaltaan vähemmän onnistuneilta. Ensin mainittu runo tuntuu jonkin verran liian kovalta ja kuivalta; se on liiaksi kronikkaa. Montgomery, joka kutsuu Zidéniä ”vänrikiksi”, sanoo Iisalmen taistelun kuvauksen alaviitteessä:
Vänrikki Zidén, joka kaatui, oli aikaisemmin kunnostautunut; hänet palkittiin sekä hopea- että kultamitalilla rohkeudesta. Tässä kahakassa hän rynnisti Vaasan-poikiensa kärjessä venäläisten kimppuun, sai useita haavoja, mutta jatkoi etenemistä, kunnes otsaan osunut luoti kaatoi tämän sankarin”.
Voi kysyä, eivätkö nämä sanat omalla paikallaan sano yhtä paljon kuin runo omallaan. Mutta runon pitäisi puhutella enemmän mielikuvitusta ja tunnetta. Se on totta: laulu kertoo meille, että kaikki Vaasan pojat kaatuivat, ja sen ydin piilee juuri luutnantin heidän rohkeutensa johdosta tuntemasta ilosta:
– – Veriseltäpä hiekalta kättään vain
luutnantti se nyt kohottaa,
näkö kirkastuupi ja riemahtain
povi kuolinhetkenä nousee,
hän hattua heiluttaa.
Mutta runollisen muodon kauneus ja se tunne, joka ottaa valtoihinsa jokaisen tällaisen sankarin kuolinhetkeä todistavan, olisivat vaatineet muutakin kuin nämä kauniit rivit.
Sandels-runon alkuosassa taas on jotain liikaa. Sankari on liiaksi paneutunut ruokailuunsa, mikä tämän johdosta vaikuttaa liian teennäiseltä ja sen erikoisuuksissa on liiaksi keittiön ilmapiiriä. Äsken siteeratun kirjoittajan mukaan Sandelsin tarkoituksena ei ollut uskaltautua ratkaisevaan taisteluun tässä vaiheessa, ja voidaan ajatella, että hänen ironisen pilailunsa tarkoituksena oli kätkeä hänen sinä hetkenä tuntemansa epävarmuus. Toisaalta voidaan tilanteen ansiosta selittää se rohkeus, millä adjutantti tuo esiin sotajoukon ajatukset päällikön pelkuruudesta. Mutta vähempikin olisi tähän kaksinaiseen tarkoitukseen riittänyt. Sitä enemmän kaunista selkeyttä on runon loppuosan kuvauksessa.
Muuten voi tämän kirjoittaja erään läsnä olleen todistajan kertomuksen mukaisesti vahvistaa tapahtuman paikkansapitävyyden. Kertoja oli nyttemmin manalle mennyt kamarineuvos Forstén Kuopiossa. Tuohon aikaan hän oli virkaatekevä kruununvouti ja hänet kutsuttiin huoltoasioissa silloin usein Sandelsin luo. Upseeri (nimen on tämän kirjoittaja unohtanut) kertoi Forsténille – ja tähän hän oli saanut päällystön puheista aiheen – että Sandels itse väisti taistelua. Kertoja ei maininnut mitään papin läsnäolosta, mutta sen hän sanoi, että oli itse Sandelsin kehotuksesta seurannut tätä kappaleen matkaa, kunnes he kuulivat luotien ujelluksen; Forstén sanoi silloin ilomielin noudattaneensa Sandelsin pysähtymiskehotusta ja kääntäneensä pikaisesti hevosensa paluumatkalle.
Korkeammalle viritettyjen, kansanlaulun sävystä poikkeavien runojen joukosta, joita olemme luonnehtineet enemmän lyyrisen mietteliäiksi, näyttää meistä Torpan tyttö olevan sommittelultaan ja muodoltaan hiotuin. Muuten yhtä kauniista Pilven veikosta huomauttaisimme, että on teennäistä esittää täysin persoonattomia henkilöitä puhuvina, sen sijaan että tyydyttäisiin yksinkertaisesti kertomaan ja kuvaamaan. Runossa näet esiintyy sankarin kasvatti-isän ja hänen tyttärensä lisäksi nainen, vanha sotilas, kuoleva nuorukainen, jotka kaikki ovat mukana vain esittääkseen omin sanoin ne tapahtumat, joita runoilija tai ”Vänrikki Stål” olisivat yksinkertaisemmin voineet kuvata. Joku voi väittää tämän antavan toiminnalle dramaattista elävyyttä. Epäilemme tätä, koska esiintyvät henkilöt eivät ole lainkaan yksilöllisiä, vaan pelkkiä puhetorvia, jotka olisivat kokonaisuuden siitä kärsimättä hyvin voineet vaihtaa rooleja, ts. puheenvuoroja, keskenään. Elävyys saadaan aikaan, kun toiminta esitetään dialogisessa muodossa: ”äiti sanoi”, ”tytär sanoi”, ja kummallakin on eri näkökanta, jolloin pohdiskeluun tulee ydintä. Mutta mitä enemmän lisätään kertovien ja pohtivien henkilöiden lukumäärää, sitä enemmän runo muuttuu epämääräisen leijuvaksi, ja kaikesta sen synnyttämästä ihailusta huolimatta runon antama vaikutelma tuntuu jollain lailla epätyydyttävältä. Niinpä esimerkiksi on Pilven veikossa kuvattu kauniisti kasvatusisän ja naisen kohtaus salomaan mökissä. Mutta jää edelleenkin kysymään: kenet kasvatusisä tapasi? miksi he tapasivat? Varsinkin jälkimmäinen kysymys jää tässä vaivaamaan. Tapahtumien kulku ei tuottanut kohtausta, toiminta ei vaatinut sitä; mutta piti kertoa sankarin tekemästä urotyöstä, siksi luotiin siitä kertova nainen ja järjestettiin tapaaminen. Jos tekijä nyt olisi eeppisesti kuvannut tämän ja muut urotyöt ja antanut kasvatusisän ilman kenenkään kanssa käytyjä keskusteluja päätyä pojan ruumiin äärelle, olisi tuskin kukaan kysynyt, mistä hän on saanut tietää kaatuneen tehneen nämä urotyöt. Kuvaus olisi silti – siitä olemme vakuuttuneita – tullut elävämmäksi. Tekijällä on näet ollut tunne siitä, että kuvauksen venähtäminen pitemmäksi sen tultua sijoitetuksi näiden konemaisten kertojien suuhun olisi vieläkin enemmän hajottanut sommitelman kokonaisuutta, ja tämä on saanut hänet lyhentämään kuvausta ja luonnostelemaan vain tapahtumien ääriviivat.
Jos katsoo balladin sävyyn laadittuja runoja ja niissä esiintyviä henkilöitä, havaitsee näiden elävän itsenäistä elämäänsä. Ne eivät ilmaannu vain esittääkseen, mitä tekijä heidän suuhunsa sijoittaa. Tämä seikka ilmenee selvästi myös runossa Döbeln Juuttaalla. Grönhagen, Eek ja muut vain mainitaan; mutta he ovat historiallisia, eläviä persoonallisuuksia. Standaar, rumpali Nord, vapaajoukkoihin otettu nuorukainen ovat tai ainakin voisivat olla keksittyjä henkilöitä; mutta hekin kuuluvat sille paikalle, mistä lukija heidät tapaa. He puhuvat, koska ovat siellä; heitä ei ole kutsuttu sinne puhumaan. Lisäksi heidän sisäinen ja ulkoinen persoonallisuutensa on havainnollistettu muutamin sanoin. Tämä antaa kuvaukselle eloisuutta ja todellisuudentuntua.
Kuivin silmin lukee Pilven veikossa ryöstetyn naisen kuvauksen kokemastaan vaarasta ja pelastuksesta; mutta se, jonka silmä ei kostu hänen lukiessaan Döbelnin keskustelun Gyllenbögelin vapaaehtoisen kanssa, se ei ansaitse isänmaata jolla on Runebergin kaltainen runoilija.
Torpan tytössä esiintyvät vain äiti ja tytär. Vastakohta toisen elämänviisauden ja toisen antaumuksellisuuden välillä on niin olennainen koko runolle, että molemmat henkilöt saavat selvärajaisen yksilöllisyyden; tämä tosin on tyypinomaista, mutta juuri siten idealisoitua. Henkilöiden ulkonäköä ei kuvata, mutta lukijan mielikuvitus luo vääjäämättä kuvan siitäkin, ja hän näkee silmiensä edessä kokoon kutistuneen, luisevan, ohuthuulisen ja iholtaan harmaankellervän vanhan naisen, joka laskee torpan työmiehen tuomaa voittoa; hänen vieressään istuu kalpeahko, sinisilmäinen, vaaleakiharainen tytär, jonka pitäisi kömpelösti ottaa vastaan tarjottu kahvikuppi, mutta joka sydämensä vapaasta rohkeudesta uskaltaakin uhrata kaikkensa isänmaansa pelastamiseksi.
Kuoleva soturi on sävyltään vähemmän objektiivinen, ja Sotavanhuksesta voidaan melkeinpä sanoa, että vanhus peittää katsojilta näkymän ripeimpään taisteluun, minkä isämme kävivät. Emme tarkoita, etteikö taistelua voisi nähdä kauniina sotavanhuksen silmin; mutta sen tässä saamat hämärät ääriviivat eivät synnytä oikeaa vaikutelmaa. Montgomery kuvailee taistelun huippuhetkeä seuraavasti:
He (Karjalan jääkärit) saivat vahvistuksekseen yhden pataljoonan Savon jalkamiehiä, joita johti kylmäverinen everstiluutnantti Lode. Hän eteni äärimmäisen päättäväisesti. Alttiina vihollisen kartessi- ja kivääritulelle marssi Lode savolaisineen ripeästi eteen hiljaisuuden vallitessa, joka ennakoi kuolemaa ja hävitystä, ampumatta laukaustakaan, antamatta murhaavan luotisateen pysäyttää itseään ja täyttäen rauhallisesti sen aiheuttamat aukot, kunnes hän näki vihollisen silmänvalkuaiset. Silloin hän komensi seis ja käski pataljoonan ampua yhteislaukauksen. Se avasi vastustajien riveissä sisään mentävän aukon, jonne miehet syöksyivät hurraata huutaen ja pistimet tanassa.
Hän lisää alaviitteessä:
Majuri ja ritari von Törne, joka pataljoonineen oli etummaisena karjalaisten vahvistuksena, halusi jo rynnätä eteenpäin, kun Lode vastusti: koska minä olen vanhin, täytyy minun mennä ensimmäisenä pataljoonani kanssa. Sotatoimia kukkulalta johtanut kenraali Adlercreuz hyväksyi tämän. Pistinhyökkäystä suorittaessaan Lode haavoittui vaikeasti ja hänen kädestään ammuttiin keppi. Hän oli epätavallisen rauhallinen ja rohkea mies sekä sen lisäksi jumalaapelkääväinen, mikä on luonnollista kun kyse on rauhallisesta, tosi rohkeudesta. Joka kerta tuleen mennessään hän otti ensin hatun päästään rintaman edessä ja luki hiljaisen rukouksen, minkä jälkeen hän veti esiin sapelinsa, lausui miehille joitakin rohkaisevia sanoja ja oli sen jälkeen sotilas sanan kauneimmassa merkityksessä.
Mainittakoon, että varsinainen taistelu käytiin Röikön ja Härkäsen kylien välillä sijaitsevan kirkon eteläpuolella. Venäläiset jättivät kirkon luona sijaitsevat asemansa ennen tapahtumien alkua. 3 000 suomalaisesta kaatui 300. ”Tämä teurastus, sanoo Adlercreutz, oli kuumin tähän mennessä koko sodan aikana.”
Vänrikki Stoolista ja Kuninkaasta ei runollisessa suhteessa ole mitään kiitettävää sanottavaa. Ensin mainittu, joka tuo mieleen miehen ”raamattuineen ja vanhoine miekkoineen, missä on kahdennentoista Kaarlen nimi”, muodostaa tarpeellisen johdannon. Siinä on kuitenkin kuvattu ehkä liian laveasti nuoren ylioppilaan aiempaa suhtautumista Vänrikkiin. Jälkimmäinen runo taas antaa panoksensa teoksen synnyttämään kokonaisvaikutelmaan osoittamalla, millaista apua Suomi sai silloisesta emämaastaan.
Kun puhuu Runebergin runokielestä ja säkeistä, puhuu täydellisyydestä. Silti voi huomauttaa esimerkiksi, että ilmaisu ”Och förr blef ingen efter, än han stupat på ärans stråt” [”Eik' yksikään muuten jäänyt kuin urhona kaatuen näin”] kuulostaa kyllä hyperboliselta Zidénin vanhan korpraalin suussa. Kysyä myös voidaan, onko ”blifva efter” ilmaisuna täysin alkuperäinen. Luonteenomainen, Döbelnin omista julistuksista poimittu ilmaus on ”Ei varrota, nyt itse rynnätään”.
Koristaessamme tämän lehden mainitulla parhaimmalla runolla kiinnitämme vielä lukijan huomion siihen sisältyvään toiseenkin moderniin ainesosaan, siihen uskonnolliseen tunnustukseen, minkä runon sankari lausuu voiton jälkeisessä rukouksessaan. Pappi toteaa: ”Ma tein, mink' ihminen ja pappi voi”, ja Döbeln taas sanoo: ”Mit' oisin yksin saanut toimehen?” Näiden kahden toteamuksen välillä on suuri etäisyys niin kuin on kaikkina aikoina ollut. Mutta kun rinnastaa keskenään myös jumalanmiehen sanat ”Varman kadotuksen saa tuo Döbeln kuoltuaan” soturin sanoihin ”min' en voi kerjätä, en kumarrella, en palkan toivoss' enkä suosion”, kun jumalanmies näin lausuessaan huokaisee ”ja syö ja leikkaa vielä paististaan”, soturin toisaalta seistessä tappotanterella ”kuolleiden kesken” lausuessaan sanansa miehen lailla – niin tässä lukijan edessä on vastakohtaisuus, joka on yksistään modernille ajalle ominainen. Vastakohdan esitys ja sen ratkaiseminen (”voiton, voiman annoit Sinä yksin” – ”du, som frälst oss alla”) kuuluu todella kauneimpiin näissä lauluissa.
Muuan Morgonbladetissa aloitettu arvostelu lupaa kumota sen lausumamme oletuksen, etteivät Tarinat saa maassamme osakseen minkäänlaista kritiikkiä. Kunhan vain ei tämä arvostelu jäisi pelkän ”ah ja voi!” -huudahtelun tasolle. Jos runoilijan kansakunta näet tekee hänelle oikeutta lukiessaan ja nauttiessaan hänen runoistaan, on hänellä oikeus vaatia maansa kirjallisuudelta, että se käsittää, mitä hänen runonsa ovat.
Döbeln Juuttaalla
Rovasti lausu: ”Varman kadotuksen
tuo Döbeln saa kuoltuaan.
Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen
tuon hälle, hänpä, hetken kuultuaan,
nouseepi vuotehella ryntäillensä:
'Prelaatti pois”, hän huutaa rengillensä,
'ja laita, ettei täällä liehakoi'.
Näin käykö haastaa kuolemaisillansa?
Vaan itse vastatkoon hän onnestansa,
ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.”
Näin herkkupöydässänsä haasteleepi
rovasti herra, prameudessaan,
hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi
ja syö ja leikkaa vielä paististaan.
Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa,
ja tauti hehkuu hänen kasvoillansa,
raskaana nousee rinta levoton.
Väkensä oli pohjaan kiirehtänyt,
ei vuorokauteen kahteen levähtänyt,
hän itse Joensuuhun tullut on.
Suonissaan polte on, mut polttavampi
on tulen hehku hänen mielessään,
ja tuska, taudin tuskaa ankarampi,
syvältä hohtaa hänen silmistään.
Hän hetkiä on lukemahan tarkka,
hän kuuntelee ja vartoo, silmä arka
useesti kääntyy porstuahan päin.
Ov' aukenee, ja siitä vakavainen
kenraalin luokse astuu nuorukainen,
ja Döbeln lausuu vieraallensa näin:
”Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan,
ma lienen vapaauskoja jos ken;
mut lääketaitoon sai mun luottamahan
tää otsani ja ystäväin Bjerkén.
Siis olen noudattanut tahtoanne,
kuin lapsi maannut, niellyt rohtojanne
ja niitä pöydälläni kärsinyt.
Te tiedettänne seuraatten, sen tiedän,
mut päiviäkö senvuoks maaten vietän?
Ei, rikkokaa kuin mies sen säännöt nyt!”
”Se tahton' on, mun täytyy taudin alta
nyt päästä, nousta vaikka haudastain.
Haa kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta!
Siell' arpaa lyödään Suomen sotijain.
Nyt estetyksi tulla joka hetki
voi Adlercreutzin palauksen retki.
Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi
mun sinne päästä, vaikka huomiseksi
ma kivun saisin kymmenkertaisen!”
Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti,
mut katse kirkastui jo kohdastaan;
kätensä laski pöytään tyvenesti
ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan.
”Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä.” –
Ja puna kirkkahampi poskipäissä
jo Döbeln nousu jaloin horjuvin:
”Suur kiitos, ystävä, ja suuta sitte!
Te selvemmin kuin muut mun ymmärsitte,
olette mies, niin olen minäkin.”
Jo tykit Juuttahall' on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,
ja Suomen joukko, hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan voittoon ei.
Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa.
Ja Kosatškovski sotalaumojansa
taas järjestääpi, kaikki murtaaksen.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kuin vaaru, paennut jo, päämme päällä
taas salamoineen uhkaa uudelleen.
Jäännökset voitoistamme kallehista,
nuo rivit, harvat, ken sais kokohon?
On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista,
mut järjestäjä itse poissa on.
Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
hän miestensä ei näkis kaatumista,
urosten tyyntä kuoloon astumista,
ei hän, mut sattumus nyt ohjais vaan.
Ei unhoon jää, ett' olit sinä siellä,
jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas,
sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä,
vaikk' itki, Eek, sun kovaa onneas!
Mut sä ja ystäväs, te urhoisasti
tapella voitte kyllä kuoloon asti,
vaan sairas yksin taisi johdattaa.
Sä seisot vaiti, valmihina muuten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy vain, ja Konow kiroaa.
Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan.
Mies ratsastavan nähdään. Ken se on?
Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan,
kun miesten hurraa raikuu ponneton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot,
se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot
ja vyörykkeenä vierii laaksohon.
Haa, hän se tänne rientää ratsullansa,
mies pienokainen, vanne otsallansa,
se jalo, uljas, armas kenraal' on.
Vaan hiljaa! Kuule, kuinka joukollensa
hän äsken hajonneelle huutaa nyt!
Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa
riviinsä joka mies on rientänyt.
Tiheessä miestä välkkyy asehissa,
ja joukko musta ryysyvaattehissa
taas järjestyksessään on hirmuinen.
Ei taistella nyt vain se aio koittaa,
ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa,
uus henki innostuttanut on sen.
Vahvistuneita rivejänsä pitkin
nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa,
jokaisen parven, kaikki soturitkin
terävin silmäyksin katsastaa.
Sen Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä,
ett' aikoi jotakin hän suurta tehdä,
hän miettivämp' ei ollut milloinkaan;
mut lauhemp' oli myöskin entistänsä,
myhäillen usein jonkun nähdessänsä
jylseitä, arpipäitä tuttujaan.
Sull' ompi, Kothen, joukossas sen moinen
korpraali Standaar, numro seitsemäs;
jalassa saapasruoju on, mut toinen
on aivan kengättä ja verikäs.
Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi,
hän tuimin silmin ukkoon katsahtaapi,
käs' otsallaan, ja ensin hän on vait.
”Olithan”, lausui viimein suuttumalla,
”sä Kauhajoella ja Lapualla;
tämänkö palkan voitoistamme sait?”
”Kenraali”, näinpä lausui vastaan ukko,
”täss' antamanne pyssy vielä on.
Sen piippu viel' on eheä, ja lukko
lyö tulta, siinä kylliks olkohon.
Ei pukuani soimattane vainkaan;
ei muilla verho paremp' ole lainkaan,
ja miest' ei arvattane vaatteihin.
Kengässä tai ei, ken huoli tuosta;
vaan laittakaatte, ettei täydy juosta,
niin jalka seisoo saappahattakin.”
Ja äänetönnä Döbeln hattuansa
vanhuksen kunniaksi kohottaa.
Luo Brakelin nyt rientää ratsullansa;
Larm rumpalin hän siellä nähdä saa.
Hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti;
nyt ukon käsi liikkui kankeasti,
se pärrytykseen tuskin taipuikaan;
hän paraateissa harvoin nähtiin myötä,
vaan aina, missä tehtiin verityötä.
Näin kenraal' loihe hälle lausumaan:
”Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä,
täält' eikö löydy miestä nuorempaa?
Täss' olet kaiken päivää köykistynnä,
et liikkumaan nyt palikoitas saa.”
Puhetta kuuli urho mieliharmin:
”Kenraali, kyll' ei pärrätä käy Larmin,
kuin poikain ei se vanhan solju työ;
mut kaks on mulla kättä vahvaa, jäykkää.
Jos huudatte kuin Armfelt: 'Päälle käykää!'
Larm harvakseen, mut hartahasti lyö.”
Lapuan sankar' hymys antain kättä
Armfeltin aikalaisen sankarin.
Joelle riensi sitten viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.
Siell' äsken maalta tuodun nuorukaisen
hän näki muodoltansa kalvakkaisen,
ja ratsultaan hän huusi ärjähtäin:
”Ken olet, moukka? Onko sulla selko,
kuin miehen kuolla käy, vai liekö palko
sun kasvos, kurja, kalvistanut näin?”
Mies nuori astui kenraalinsa luoksi,
avasi nutun vanhan, harmajan;
povesta paistoi haava, josta juoksi
nyt veri virtaellen hiekkahan.
”Kenraali, tuon sain tappelussa hiljan.
Kenties se verta vuotanut on viljan
ja kasvon' ehkä kalvistanut näin;
mut urhoin kanssa vielä käydä voisin,
tosinpa kaaduin, vaan nyt koittaa soisin,
ma toinnuin taasen, teidät nähtyäin.”
Nyt Döbelnillä kyynel kirkas loisti:
”Siis taisteluhun, väki verraton!
Se minkä näin, kaikk' arvelukset poisti,
tää Döbelnin, tää voiton päivä on!
On vilja kypsää; adjutantti, lentäin
mä'iltä, mailta, metsiköistä entäin
kaikk' käskekäätten niittoon rientämään.
Tääll' ei, vaan tuolla miekkaa saamme koittaa,
uroilla näillä maailmankin voittaa,
ei varrota, nyt itse rynnätään.”
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu:
”Nyt, pojat, voittoon taikka kuolemaan!”
Standaarin ääni ukkosena kaikuu,
Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan,
ja nuorukainen, haavoitetuin rinnoin,
veristä kenttää astuu sankar'innoin,
heit' etupäässä Döbeln voittoon vie,
Ja ennenkuin luo maahan varjons' ilta,
on karkoitettu ryssä kankahilta
ja aukaistuna Adlercreutzin tie.
Ja seuduilt' olivat jo joukot poissa,
miss' ensin kohtasivat toisiaan;
kentällä, jok' ol' äsken salamoissa,
mies illan tyvenessä viipyi vaan.
Sidottuansa ratsun vierehensä
hän tappotanterella itseksensä
kuolleiden kesken seisoo aatteissaan.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi,
vakaisen katseen taivaaseen hän luopi,
tää lause kuuluu hänen huuliltaan:
”Työ on tehty, ma pääsin voittajaksi.
Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan
mun uskoni; se mulle kunniaksi:
vapaana synnyinkin ma maailmaan.
Mut kunne kulloin aatokseni lähti,
Sä olit matkan pää, sen johtotähti,
Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää.
Sun puolehes luon silmäni nyt tässä,
miss' silmä kuolon vain on näkemässä,
Sua kiittää saan täss' ilman näkijää.”
”Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle,
kun yöhön vaipui toivo uupuen.
Sä kaikki tiedät, tutki, voinko Sulle
mä arvon antaa lahjastas vai en!
Työt' orjan olkoon Herraans' imarrella,
min' en voi kerjätä, en kumarrella,
en palkan toivoss' enkä suosion.
Iloisna tahdon etehesi tulla,
vapaalla miellä, päällä nostetulla,
se miehen suoraa rukousta on.”
”Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä,
mun, joka vaivoistani vapisen;
ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä;
mit' oisin yksin saanut toimehen?
Nyt miehill' äsken saarretuill' on voitto,
ja Suomellemme vapauden koitto
on viritetty toimestani mun;
mut voiton, voiman annoit Sinä yksin,
Jumala, veli, millä nimityksin
Sua maininnenkin, kunnia on Sun.”
Näin lausui mies ja lähti ratsullansa,
kun tehty oli toinenkin jo työ;
ja kuolon pellon peitti varjollansa
ja kastoi kyyneleillään kolkko yö.
Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu,
iloko lie vai murhe sulle suotu,
salattu tuleviin on aikoihin.
Mut kuinka riemuinnet tai surret silloin,
niin kauniimpaa et päivää muista milloin,
kuin päivää tätä, päivää Döbelnin.
J. V. S.
