Histoire du consulat et de l'empire par A. Thiers. Tome XX [A. T., Napoleonin konsulikauden ja keisarikunnan historia, 20. osa].
Tämä nide päättää teoksen, joka kuuluu Euroopan kirjallisuuden merkittävimpiin, sanotaanpa siitä mitä tahansa, ja on sen suuren miehen arvoinen, jonka aikaansaannosten ja kohtaloiden ympärillä se ensisijaisesti liikkuu.
Saksalaisilla ja englantilaisilla arvostelijoilla näyttää tosin olevan paljonkin huomauttamista sitä vastaan. Tämä arvostelu ei kuitenkaan ole jälkimaailman tuomio.
On luonnollista, että Saksassa, joka kauan huokaili Napoleonin vallan alaisuudessa, hänen suuri neroutensa tunnustetaan vain vastahakoisesti ja ollaan vielä haluttomampia myöntämään, että tämä ylivalta on tuottanut ihmiskunnalle suotuisia tuloksia. Lisäksi Thiers ylistää aivan liian vähän saksalaisten 1813 osoittamaa isänmaallisuutta ja urhoollisuutta, jonka saksalaiset kernaasti tulkitsevat pyyhkineen pois heidän kaiken varhaisemman kelvottomuutensa. He unohtavat, että koko Eurooppa auttoi heitä ja ettei ranskalainen historiankirjoittaja, joka näkee isänmaansa sortuvan tämän kansainvaelluksen jalkoihin, voi kiinnittää huomiota erityisesti saksalaisiin.
Englanti selvisi kamppailusta voittajana. Sillä on silti valtionvelkansa edelleenkin niskoillaan; ja Ranska on kuitenkin hankkinut poliittisen vaikutusvaltansa takaisin. Molemmista seikoista saadaan kiittää Napoleonia. Nyt Englannissa julistetaan omahyväisesti luonnonoikeutta ja moraalia ja tuomitaan historiankirjoittaja, joka ylistää Napoleonin neroutta ja urotöitä näiden oikeudenvastaisuutta tuomitsematta. Sanotaan: Thiers vaikenee tästä niin kauan kuin myötätuulta riittää. Vasta hänen sankarinsa uran kallistuessa tappion suuntaan hän tunnustaa tämän menetelleen väärin, ja silloinkin hän on niin hölläkätinen, ettei väitä Napoleonia pahantekijäksi; hän myöntää vain, että tämä oli toiminut politiikassaan epäviisaasti, ”käyttänyt väärin” mahdollisuuksia ja henkilöitä, ”kuluttanut ne loppuun” ja siten romahduttanut Ranskan mahtiaseman ja oman suuruutensa perustan.
Asia nyt on kerta kaikkiaan näin: Thiers on historioitsija. Hän puhuu siitä, mikä on historiallisesti oikein; hänen tekstinsä tarkastajilla ei etenkään Englannissa ole tähän mitään vastaväitettä esitettävänään, ja niinpä he soveltavat historiaan yksilöiden yhteiselämän oikeusperiaatteita. Napoleonin olisi pitänyt suhtautua Englantiin todellisen kristityn tavoin, kääntää toinenkin poskensa saatuaan toiselle korvapuustin; ja Ranskan hallitsijana hänen olisi pitänyt olla samanlainen porvariskuningas kuin Ludvig Filip, sillä silloin englantilaiset olisivat pystyneet vaivattomasti käsittelemään häntä. Tällaisia vaatimuksia voidaan tietysti esittää vain muille. Jos nimittäin joku haluaisi kohdistaa ne Englantiin ja esim. vaatia, että tämän maan olisi luovutettava takaisin kaikki sodan aikana valloittamansa siirtomaat sekä Helgoland, Walcheren, Malta ja Joonian saaret, Times ja muut englantilaiset lehdet eivät voisi mitenkään ymmärtää, että niiden haltuunotto oli oikeudetonta rosvoamista. Ranska ei ole vieläkään osoittautunut kypsäksi noudattamaan niitä liberaalisia hallitsemisen periaatteita, joita Napoleonin olisi näiden lehtien mukaan pitänyt noudattaa, ja vielä vähemmän se oli valmis niiden soveltamiseen ensimmäisen vallankumouksen jälkeen. Arvosteluissa viitataan konsulijärjestelmän kauteen ja ollaan sitä mieltä, että Napoleonin olisi pitänyt pysähtyä siihen. Silti valtiota ei silloinkaan pitänyt koossa näennäisesti vapaamielinen perustuslaki, vaan valtion ylin johtomies; toisin sanottuna sitä ei pitänyt koossa kansan kiintymys perustuslailliseen hallitustapaan eikä sen tietoisuus tämän tuottamista eduista, vaan sen monarkistinen ajattelutapa ja valtionpäämiestä kohtaan tuntema luottamus. Ollaan ehkä sitä mieltä, että Napoleon olisi voinut kasvattaa ranskalaiset vapauteen konsulihallituksen koulussa. Tuollaiset kansakunnat eivät kuitenkaan ole koulutettavissa. Englantilaiset eivät olisi sellainen vapaa kansa kuin he nyt ovat, jos he olisivat pysytelleet kotinurkillaan ja jättäneet muun maailman asiat oman onnensa nojaan. Ranskalaisten mahdollisuudet kehittyä vapaaksi kansaksi ovat vieläkin huonommat, ellei heillä ole jonkinlaista sanansijaa Euroopan kohtaloissa.
Kun Thiersiä vaaditaan muistamaan Napoleonia moittivasti sen takia, että hän hallitsi Saksaa ja Italiaa aseiden antamalla oikeudella, tämä on joko todellista tai teeskenneltyä typeryyttä. Kaikki valtiot ovat aseiden oikeudella maailmassa sitä mitä ovat. Ja ranskalaisen historiankirjoittajan pitäisi siis tuomita Napoleon sen takia, että hän teki Ranskasta mahtavan! Itse asiassa hän ei säästä moitteita – mutta hän moittii Napoleonia siitä, ettei tämä pitänyt tavoitteitaan sellaisissa rajoissa, että tuo mahtiasema olisi voinut säilyä. Muiden kansakuntien historiankirjoittajien taas on pakostakin pidettävä suurena onnena sitä, ettei tuo ylivalta-asema jäänyt pysyväksi. Thiers rajoittaa tarkastelunsa lähimpään syyhyn, Napoleonin poliittisiin virheisiin ja niiden aiheuttamaan Ranskan voimien ehtymiseen, ja ehkä arvioi hänen voittamiensa kansojen itsetietoisuuden ja voiman osuuden hänen kukistumiseensa liian vähäiseksi. Toisaalta Thiers ei ole myöskään esitellyt laveasti asioita, joista nämä kansat saavat kiittää Napoleonia ja Ranskaa. Ja silti voidaan helposti osoittaa, että juuri Napoleon hävitti keskiaikaisen valtion ja keskiaikaiset yhteiskunnalliset laitokset Saksasta, Sveitsistä, Italiasta ja Pyreneiden niemimaalta. Se, mikä Ranskan valtiossa on erinomaista, on peräisin Napoleonin kaudelta: valtion hallinto, armeijan organisaatio, lait ja oikeudenkäyttö, kirkollinen vapaus. Myös kaikki Napoleonin yliherruuden alaisina olleet maat ovat saaneet kukin jonkinmoisen osansa kaikesta tästä. Ranskan nykyinen poliittinenkin valta lepää Napoleonin laskemalla perustalla. Ellei Ranskan kansalla olisi sitä tietoisuutta omasta voimastaan, jonka se hankki Napoleonin johdolla, se ei olisi pystynyt hänen kaimansa [Napoleon III] hallitessa käyttäytymään niin kuin se on käyttäytynyt. Ja nykyisen keisarikunnan olemassaolon tiedetään perustuvan kansakunnan tunnettuun tarpeeseen ottaa takaisin edes jotakin siitä asemasta, joka ensimmäisellä keisarikunnalla oli Euroopassa. Muut kansat voivat asettua vastustamaan tätä hanketta sen kansallisen tietoisuuden varassa, jonka taistelu Ranskan ylivaltaa vastaan niissä herätti. Jokainen varmaan myöntää, ettei Englanti olisi nykyisen kaltainen maailmanvalta ilman tuota kamppailua. Voidaan lisätä, että Napoleon vapautti Euroopan mantereen Englannin teollisuuden ylivallasta; mannermaasulkemuksen ajoiltahan suuri osa ensiksi mainitun teollisuudesta on peräisin, mutta Englanti taas on saanut enemmän kuin vain korvauksen tästä käymällä kauppaa niiden siirtomaiden kanssa, jotka se hankki Napoleonia vastaan käymiensä sotien aikana.
Kun tämän rinnalle asetetaan se Eurooppa, joka luotiin Ranskan nujertaneiden voittajavaltojen johdolla Napoleonin kukistumisen jälkeen ja jos pyhän allianssin kongresseja punnitaan luonnonoikeuden ja moraalin punnuksilla, Napoleonin aika ei jääne vertailussa tappiolle. Aseiden antamaa oikeutta ei liene koskaan toteutettu häikäilemättömämmin kuin Wienin kongressissa; kansojen oikeuksia ei liene koskaan poljettu pahemmin kuin koko noiden kongressien aikakaudella.
Thiersin historiasarjasta on melkein koko ajan kaivannut Ranskan kansaa. Sitä edustavat näiden kirjojen sivuilla vain armeijat. Tämä ehkä kuitenkin on historioitsijan taitavuutta. Vasta viimeisissä osissa, joissa hän etsii syyt Napoleonin kukistumiseen ja Ranskan epäonneen, nimittäin osoitetaan, mitä tästä kansasta oli tullut voittojen kaudella. Voidaan ehkä silti sanoa, että vielä tällöinkin saadaan kuulla liian vähän kansan suuresta massasta – sen aineellisesta hyvinvoinnista, sen älyllisestä koulutuksesta, kirkosta ja kouluista ym. Selville kuitenkin käy, etteivät Ranskan voimavarat vielä olleet niin lopussa, ettei liittoutuneille vaarallista vastarintaa olisi voitu jatkaa Waterloon taistelun jälkeenkin. Rohkeutta ja uhrautuvuutta oli kuitenkin vain maalaisväestöllä, lähinnä itäisissä ja pohjoisissa departementeissa, sekä armeijalla. Eräissä etelän ja lännen departementeissa valtaa pitivät yhä papit. Vanha aatelisto ei ujostellut valtaan pyrkimistä vieraiden pistinten avulla; uusi aatelisto halusi säilyttää asemansa millaisilla ehdoilla tahansa. Kaupunkien porvaristo ei missään maassa maksa henkilökohtaisella vaaraan antautumisella, vaan vain vastahakoisesti kukkaroitaan avaamalla; se toivoi rauhaa ja järkevää taloudenpitoa ja antoi tätä toivoen asioiden mennä niin kuin ne omalla painollaan menivät. Suurten kaupunkien työläisjoukkojen keskuudessa levisi tasavaltalaisten ja sosialististen ajatusten kannatus; tosin ne vihasivat ulkomaalaisten maahantunkeutumista maalaisten tavoin. Omalaatuisen näytelmän näkee aateliin ja keskiluokkaan kuuluvien perustuslaillisen hallitustavan kannattajien parissa. He keskustelevat uudesta valtiosäännöstä yhä, kun vihollinen jo seisoo Pariisin porteilla.
Napoleon sai siis maalaisten ja sotilaiden tuen. Samaan tukeen nojaa nykyinenkin Napoleonin nimeä kantava hallitusvalta. Tämä on mainio esimerkkitapaus osoittamaan, miten massojen tietoisuus kansakunnan tehtävästä nousee puoluerajojen ja poliittisten teorioidenkin yläpuolelle. Napoleonin kansalta saamaan tukeen vaikutti tosin myös kauna ”aatelisia ja pappeja” kohtaan. Voidaan myös ajatella, että vain hänen edustamansa hallitusvalta pystyi torjumaan Bourbonien ja emigranttien varhaisemman paluun ja siten suojaamaan Ranskan uuden järjestyksen tärkeimmän perustan, ns. kansallisten maatilojen eli emigranttien ja kirkon takavarikoitujen maaomaisuuksien myynnin, joka siirsi maat viljelijöiden käsiin ja loi Ranskaan omistavan talonpoikaisluokan. Tunne maan mahdista ja kunniasta oli kuitenkin kansan keskuudessa kaikkia muita motiiveja voimakkaampi, ja se näki Napoleonin edustavan näitä arvoja. Mikään vapaamielinen valtiosääntö ei ole voinut tyydyttää sen toiveita sellaisten hallitusten alaisuudessa, jotka eivät ole kyenneet hankkimaan Ranskalle merkittävää sananvaltaa Euroopan asioissa. Tästä syystä Ludvig Filipin valtaistuin ja vuoden 1848 tasavalta kaatuivat ja Napoleon III sai vallan. On hämmästelty sitä, että Ranskan kansa on hylännyt poliittisen vapauden ja hyväksynyt melkeinpä itsevaltaisen hallitustavan. Se ei olisi varmaankaan suostunut vaihtoon, ellei uudella hallituksella olisi ollut mahtavaa ja kunniakasta asemaa Euroopassa. Kansa hyväksyi tämän hallituksen, koska mahti ja kunnia olivat liittyneet nimeen Napoleon, eikä usko tähän nimeen ole tuottanut pettymystä. Sen tähden ei olekaan väärin sanoa, että nykyinen Ranskan keisarikunta on demokraattinen; tämä demokratia vain asettaa ensimmäiselle sijalle kansakunnan historiallisen tehtävän ja vasta toiselle vapaan hallitustavan. Ei ole myöskään sattumaa, että Ranskan politiikka puolustaa näkyvästi kansallisuuksien oikeuksia; tätä periaatettahan maan valtiovalta saa kiittää omasta olemassaolostaan.
Kertomus lyhyestä sotaretkestä, Lignyn ja Waterloon taisteluista, saa tietysti varsin paljon tilaa tässä Thiersin teoksen viimeisessä osassa. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että Napoleonin sotapäällikön kyky säilyi yhtä loistavana loppuun saakka. Lignyn taistelussa preussilaiset pelastaa täydelliseltä tuholta Neyn varovaisuus ja epävarmuus. Waterloossa Ney taas uhraa ratsuväen liian varhaisessa vaiheessa. Siellä kenraalit myös ryhmittävät hyökkäävän jalkaväen uudella tavalla, joka vie siltä mahdollisuudet puolustautua ratsuväen rynnäkköä vastaan, ja tämä hajottaa sen. Tunnettu ja tietysti Thiersinkin korostama suuri virhe on marsalkka Grouchyn jääminen 30 000 miehensä kanssa pois taistelukentältä. Osan syystä saa myös marsalkka Soult, joka laatii päämajan esikuntapäällikkönä epäselviä käskyjä ja nekin yleensä vain yhtenä kappaleena. Se, että kaikki tämä saattoi tapahtua, osoittaa kuitenkin, ettei keisarin oma toiminta enää ollut yhtä huolellista eikä tehokasta kuin ennen. Sotapäällikkö, joka oli Alppien ylitykseen lähdettäessä tarkastanut tykistön jokaisen vetohevosen valjaat, oli muuttunut täysin toisenlaiseksi mieheksi lähettäessään nuoren mitättömän puolalaisen upseerin viemään esikuntapäällikölleen suulliset terveiset, että Grouchy on kutsuttava takaisin – antamatta tätäkään viestiä sanamuodoltaan täsmällisenä. Voiton mahdollisuuteen uskominen tuntuu vaikealta, vaikka yhtäkään näistä monista virheistä ei olisi tehty. Taistelua käytiin aivan liian suurta ylivoimaa vastaan. Ja helposti huomaa senkin, ettei Napoleon turvautunut sotaliikkeisiin, vaan lähetti kummassakin taistelussa joukkonsa vain suoraan rintamahyökkäykseen, joten miesvoiman määrä oli lopuksi ratkaiseva tekijä. Napoleon havaitsi marsalkkojensa aiempien kokemusten mukaisesti, että Wellingtonin johtamat englantilaiset pysyivät paikoillaan kuin maahan juurtuneina; mitkään menetykset eivät saaneet heitä pois asemistaan. On merkillistä havaita, että Napoleonin kenraalit varoittivat häntä ennakolta tästä englantilaisten itsepintaisuudesta.
S:t Helenaa käsittelevä viimeinen luku on mielenkiintoinen, mutta silti raskasta luettavaa. Ei ole miellyttävää nähdä, miten suurmies joutuu puolustautumaan pikkusielujen hyökkäyksiä vastaan ja ajautuu näiden vetämänä pienuuden kehään. Koska maailma on sellainen kuin on, tuollaiset itikatkin saavat muistuttaa ihmiskunnan suurimmille yksilöille inhimillisistä heikkouksista.
Teos päättyy henkilön luonnehdintaan ja yleisarviointiin hänen aikakaudestaan, mutta nämä eivät sisällä mitään varsinaisesti uutta. Niihin on lähinnä koottu yhteen käsityksiä, joita kirjoittaja on aiemmin esittänyt eri yhteyksissä. Kuten edellä on jo mainittu, Thiers punnitsee asioita sen mukaan, mikä oli poliittisesti oikein ja mikä väärin. Historialla ei ole muita mittoja sen mittaamiseen, miten jokin valtio on täyttänyt tarkoituksensa.
Literaturgeschichte des 18:en Jahrhunderts von Hermann Hettner. 3:er Teil, 1:es Buch [H. H., 1700-luvun kirjallisuushistoria 3, 1. nide]. Braunschweig 1862.
Tämä jatko tässä lehdessä aiemmin esiteltyyn ja suositeltuun teokseen yllättää epämieluisasti ainakin lukijan, joka ei ole saksalainen. On toivottu, että teoksen kolmas osa antaisi yhtä tiiviin, mutta silti kaiken olennaisen osalta riittävän yleiskatsauksen 1700-luvun saksalaisesta kirjallisuudesta kuin kaksi edellistä osaa antoivat Englannin ja Ranskan kirjallisuudesta. Mutta mitä löytääkään tästä kolmannesta niteestä? Sepä sisältääkin Saksan kirjallisuuden historian vuodesta 1648 vuoteen 1740. Jatkoksi luvataan nide Fredrik II:n ajasta, ja kirjoittaja lupaa vasta kolmannessa (koko teoksen viidennessä) niteessä päästä vuosisadan lopun Saksan suuriin runoilijoihin ja ajattelijoihin asti.
Tästä kaikesta saattaa toki olla hyötyä ja ehkä huviakin saksalaisille lukijoille. Lukijalle, joka ei ole saksalainen, tässä kuitenkin tarjotaan perin ikävystyttävää kahlaamista kertomuksissa ja arvioissa monen monista kirjoittajista ja kirjallisista ilmiöistä, jotka ovat Euroopan kirjallisuuden yleisen kehityksen kannalta jokseenkin tai täysin merkityksettömiä. Saksan kansalliskirjallisuus on itse asiassa ollut 1700-luvun lopulle saakka merkityksetöntä muulle Euroopalle. On hyvin ymmärrettävissä, että kirjoittajalla on ollut tarve ulottaa tutkimuksensa 1600-luvulle; silti ei ole ollut mitenkään välttämätöntä pakottaa lukijaa mukaan näihin valmisteleviin tutkimuksiin. Ensimmäisessä osassa pystyttiin ilmaisemaan lyhyesti 1600- ja 1700-luvun väliset yhteydet Englannin kirjallisuudessa; ja Englannin kirjallisuus oli kuitenkin jo 1600-luvulla Euroopan kannalta merkittävää. Paljon helpompaa olisi ollut luonnehtia vain johdannoksi saksalaisia tuon vuosisadan lopun ja 1700-luvun alkupuoliskon epäitsenäisiä ja kömpelöitä yritelmiä, koska saksalaisella kirjallisuudella ei ole tuolta ajalta vielä tarjottavanaan mitään yleisemmin kiinnostavaa.
Kirjoittajan nyt noudattaman suunnitelman mukaan teoksen kolme viimeistä osaa muodostuvat erilliseksi teokseksi, ja niinpä ne ovat myös saaneet erillisen yhteisen otsikon: ”Geschichte der Deutschen Literatur im 18:en Jahrhundert” [Saksan 1700-luvun kirjallisuuden historia]. Epäilemättä nämä niteet ovat hyvin mielenkiintoisia Saksan kirjallisuuden historian kannalta. Saksan ulkopuolella elävä lukija olisi kylläkin jäänyt mielellään vaille suurta osaa sisällöstä, jos teoksen jatko olisi ollut luonteeltaan samalla tavalla yleisesti kiinnostava kuin sen aloitus. Kun kirjoittaja on nyt saanut lisää tilaa yksityiskohtaisiin kuvauksiin, esitys varmasti myös paljolti menettää molemmissa alkuosissa ansiokkaaksi koetun ajatuksellisen selkeytensä.
Julkaisemme lisäksi tuonnempana ruotsinnoksen luvusta, joka käsittelee ”romaania” Saksassa 1600-luvulla. Lukija havaitsee helposti, että teksti on kiinnostava kuvauksena varhaisen romaanikirjallisuuden piirteistä yleensä Euroopassa. Jo tämä näyte osoittaa, että kirjoittaja on tässä mennyt aiheensa ulkopuolelle, koska hän joutuu saksalaisen romaanin selittämiseksi palaamaan useita vuosisatoja kauemmaksi ranskalaisen ja yleensä eurooppalaisen romaanin vaiheisiin. Jos tällä menneisyyteen etsiytymisellä on merkitystä teoksen yleisen teeman kannalta, se olisi pitänyt tehdä Ranskan kirjallisuuden kuvaamisen yhteydessä. Itse asiassa sillä ei kuitenkaan tuollaista merkitystä ole. Ja tällä kirjallisuuden alalla tapahtunut saksalainen jäljittely on selvästi vielä merkityksettömämpää.
Lifvet i Gamla verlden 5:e och 6:e delen. Grekland och dess öar. Af Fredrika Bremer [F. B., Elämää Vanhassa maailmassa 5–6: Kreikka ja sen saaret]. Tma 1862.
Nämä osat ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat maineikkaan kirjailijattaren kuvauksessa matkoistaan ”Vanhassa maailmassa”. Tämä johtuu siitä, että mamselli Bremerin voi havaita nähneen ja kokeneen Kreikassa enemmän, koska hän vietti siellä lähes kaksi vuotta. Tämä runsaampi sisältö on myös jäntevöittänyt esitystapaa, joka varhaisemmissa osissa toisinaan paljastaa, että liuskojen täyttäminen on tuntunut vaivalloiselta, mutta on näissä osissa kauttaaltaan sujuvaa ja eloisaa.
Kuvauksesta oppii parhaiten tuntemaan Kreikan luonnon. Kansan elämästä nähdään juuri ja juuri sen verran kuin tarvitaan, jotta maisemat eivät sentään vaikuttaisi täysin autioilta. Siitä haluaisi kuitenkin mielellään tietää hieman enemmän. Enimmäkseen ei päästä niiden perheiden ulkopuolelle, joiden vieraana kirjailijatar oli, ja nämäkin tavataan melkeinpä vain vastaanottohuoneessa, kuunnellaan keskusteluja, nähdään isäntäväen asut ja – kestitys, joka harvoin unohtuu mainitsematta. Yleensäkin kaikissa kirjailijattaren matkakuvauksissa lukijalle kerrotaan, milloin hän nukkuu ja milloin valvoo, syö tai juo tai jopa polttaa savukkeitaan, kärsii päänsärystä ym.
Kirjailijattaren kuvauksesta voi kuitenkin pikemminkin päätellä kuin todeta nimenomaan sanotuksi, etteivät kreikkalaiset vielä oikein arvosta työntekoa. Niinhän asiat olivat muinaisinakin aikoina; orjat tekivät työt. Nyt orjuutta ei ole. Ylhäisempään väestöön lukeutuvia maanomistajaperheitä, jotka itse työtä tekemättä elävät maaomaisuutensa niukalla tuotolla, näyttää kuitenkin olevan varsin paljon. Maatalous ei ole ehtinyt kovin edistyneelle tasolle, mikä ei ole ihmeellistä, kun kansa ei ole ollut vielä neljääkään vuosikymmentä vapaana turkkilaisten ikeestä ja kun siitä päästiin irti vain vapaustaistelulla, jonka yhteydessä koettiin laajoja hävityksiä. Muista lähteistä tiedetään, ettei Kreikassa vielä kuningas Otton saapuessa maahan 1833 ollut yhtään ainoata maantietä, vaan pelkästään ratsupolkuja. Kun Englannin paikallinen edustaja hankki Maltasta Ateenaan parit kaksipyöräiset rattaat, koko Ateena vaelsi hänen maakartanoonsa ällistelemään noita teollisuuden ihmeitä. Kirjailijattaren omien matkojen kuvaukset osoittavat, että ratsu on yhä ainoa kulkuväline Moreassa [Peloponnesoksessa]. Aktiivisuuden puutteen ja kehnojen kulkuyhteyksien lisäksi hankaluutta tuottaa työvoiman puute, ja niinpä laajat viljelykelpoiset alueet ovat autioina. On murheellista lukea, että saarilla kulttuuri on taantumassa eikä suinkaan edistymässä. ”Asiamme olivat paremmin turkkilaisten hallitessa”, sanovat vanhat herrat. Tämän voi tulkita niin, että he haluavat sanoa: silloin meidän tarvitsi jaella rahoistamme vähemmän työläisille; mamselli Bremerin mukaan maatalouden harjoittamista nimittäin haittaa työpalkkojen korkeus. Maaomaisuudesta maksetaan myös raskaat verot. Lisäksi suuri osa maasta kuuluu valtiolle sekä kirkoille ja luostareille, joiden tiluksilla viljelijät ovat vain vuokralaisia.
Kirjailijatar ei puhu mitään manufaktuuriteollisuudesta. Sekään ei toki voi olla pitkälle kehittynyttä. Jopa lasiset ikkunaruudut olivat vielä kolmekymmentä vuotta sitten tuntemattomia maan kaupungeissakin. Kun maassa tuotetaan vain harvoja tuotteita ja niitäkin hedelmiä (oliiveja, korintteja, rypäleitä) lukuun ottamatta niukanlaisesti, kauppakaan ei kukoista. Merenkulku pikkualuksilla kuitenkin menestyy Välimeren satamien välisessä rahtiliikenteessä. Naiselta ei voida vaatia huomion kiinnittämistä tällaisiin asioihin; mutta jos mies olisi kuvaillut kaksivuotista oleskeluaan Kreikassa, olisi odottanut saavansa kuulla niistä jotakin.
Yhtä vähän tietoa mamselli Bremerin matkakertomus antaa poliittisista oloista. Saadaan kuulla, että nyttemmin maasta paennut kuningaspari ajattelee jalosti ja haluaa vilpittömästi Kreikan ja kreikkalaisten parasta, mutta hallitukseen ollaan silti tyytymättömiä. Valaistusta tämän tyytymättömyyden syistä ei kuitenkaan saa. Sitä ei nimittäin riittävästi selitä ”nuorkreikkalaisten” vaatimus sotaan ryhtymisestä Turkkia vastaan, Turkin eurooppalaisten alueiden kristittyjen vapauttamisesta, lyhyesti sanottuna turkkilaisten karkottamisesta Euroopasta ja Konstantinopolin saamisesta Kreikan pääkaupungiksi. Nuorkreikkalaistenkin luulisi toki olevan jossakin määrin perillä siitä, ettei heidän hallituksensa saa tehdä elettäkään tähän suuntaan. Kun itämaisen [Krimin] sodan aikana tehtiin yritys näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, ranskalais-englantilainen laivasto-osasto ja ranskalaisten suorittama Pireuksen miehitys nujersivat hankkeen. Tapahtuneen vallankumouksen jälkeen uuden hallituksen ensimmäisenä toimena nytkin oli vakuutuksen antaminen suurvalloille siitä, ettei rauhantilaa jalon naapurin kanssa missään tapauksessa häiritä.
Lukijalla on aihetta uskoa, että mamselli Bremer tietää asioista enemmän kuin haluaa kertoa. Moittivasti ei sovi puhua ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta on nauttinut ja joille on kiitollisuuden velassa osakseen saamansa mitä suurenmoisimman kohteliaisuuden takia. Kertomuksesta käy ilmi, että tämä kiitollisuus kohdistuu koko Kreikkaan; saihan hän melkein kaikkialla sellaisen vastaanoton kuin hän olisi ollut maan kunniavieras. Sama varovaisuus on ollut havaittavissa varhaisemmissakin matkakertomuksissa. Tämä käy ilmi esim. Pohjois-Amerikan orjavaltioiden sekä Frans II:n aikana Napolissa ja Sisiliassa vallinneiden olojen kuvauksista; kirjailijattaren vaikeneminen jälkimmäisessä tapauksessa näyttää tosin osoittavan, että tämä varovaisuus on periaatteellista, koska hänellä ei näytä olleen aihetta kiittää Napolin hallitusta tai vallanpitäjiä erityisestä huomaavaisuudesta. Selväähän on, ettei kukaan osoita kuuluisalle kirjailijattarelle ja matkakuvausten laatijalle kohteliaisuutta nähdäkseen odotetussa matkakuvauksessa selvityksen omista erheistään ja maansa heikkouksista. Kreikan kuningas ei voi odottaa kuulevansa moitteita henkilöltä, jonka käyttöön hän on luovuttanut huvipurtensa; ja jokin väheksyvä huomautus hänen valtakunnastaan, johon tutustuakseen matkalainen käyttää tätä anteliasta avuliaisuutta hyväkseen, saattaisi toki aina merkitä hänen hallitukseensa kohdistuvaa moitetta. Oikeudenmukaisuuden nimessä on kuitenkin muistutettava, ettei mamselli Bremer ole antanut tämän taivuttaa häntä ylistelyihin, ja hänen jalon luonteensa takia tämä on täysin odotusten mukaista. Päinvastoin hän löytää yhtä ja toista huomauttamisen aihetta ja suuntaa ylistyksensä tulevaisuudelle, jonka hän toivoo olevan mitä parhain. Oivaltava lukija voi tämän perusteella päätellä, ettei nykyisyys ole antanut paljonkaan aihetta kiittelyyn.
Sikäli kuin tiedämme oloista, Kreikan ikävät koettelemukset johtuvat pääasiassa siitä, että maassa on runsaasti köyhänlaisia ”herroja” (kyrioi). Maan luontaisen viljavuuden ansiosta he saavat vatsansa täyteen, mutta muuta tuottoa ei kerry. Tapasäännöt estävät heitä ansaitsemasta lisätuloja omalla työllään. Maan itsenäisyys merkitsi heille pääsyä valtion virkoihin ja niistä saatavaa palkkaa. Kaikissa toistuneissa vallankumouksissa on ollut kyse siitä, ketkä henkilöt ja mitkä ryhmät saavat haltuunsa nämä omistukset. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että kreikkalaiset karkottivat baijerilaiset virkamiehet 1843. Mikään kansa ei mielellään alistu ulkomaalaisten hallittavaksi. Niinpä merkitystä ei ollut sillä, että nämä ulkomaalaiset, toki monissakin yhteyksissä pikkutarkat saksalaiset, olivat tiedoiltaan ja virkamiestaidoiltaan paljon korkeammalla tasolla kuin kreikkalaiset. He eivät myöskään olleet saapuneet Saksan itsevaltaisimmin hallitusta valtiosta, niin kuin tietämättömien on nähty väittävän, vaan valtiosta, joka oli ensimmäisenä Saksassa saanut perustuslaillisen valtiojärjestyksen. Mutta myös muissa vallankumouksissa ja kumousyrityksissä näyttää pääongelmana olleen tietyn ryhmittymän karkottaminen ”ulos” ja toisen saaminen ”sisään”. Kuningas Otto näyttää valinneen ratkaisuksi näiden hyvyyksien jakamisen mahdollisimman monille. Niinpä esim. Kreikan 8 000–9 000 miehen armeijassa kuuluu olevan seitsemänkymmentä kenraalia. Samanlainen suhteellisuus vallitsee kaikessa muussakin, joten on helposti käsitettävissä, etteivät valtion pienet tulot (nimellisesti noin 5 miljoonaa ruplaa) voineet riittää muuhun kuin palkkojen maksamiseen. Tuolla tavalla toimimalla hallitus ei silti koskaan luo kiitollista mielialaa. Käy samoin kuin kunniamerkkejä ja arvonimiä myönnettäessä. Kun yksi tulee onnelliseksi, yhdeksän muuta harmistuu. Enemmistö pysyy siis tyytymättömänä; uskovathan tyhmimmät, tietämättömimmät ja kyvyttömimmätkin olevansa kuitenkin ansioituneempia kuin jotkut muut. Toisaalta tiedetään toki, että aina on olemassa yksilöitä, jotka saavat elantonsa pääasiassa syntyperänsä ja sukulaissuhteidensa ansiosta, olkoonpa valtiojärjestys millainen tahansa. Tämä harmittaa niin kyvykkäitä kuin kyvyttömiäkin.
Havaitaan siis, ettei Kreikan kuningas pystynyt saamaan tällä menetelmällä tarpeeksi tuloksia aikaan. Hän ei myöskään voinut päästää käsistään valtaa päättää valtion tuloista; sitenhän hän olisi saanut armonosoitusten rahalähteen ehtymään. Julkisesti ei ole yritettykään väittää, että hallitus olisi rikkonut perustuslakia. Se hallitsi kuitenkin vaaleja ja kansanedustuslaitosta virkamiesten ja eläkkeensaajien lauman välityksellä. Laillisten kansanedustajien suunnalta ei näin ollen kuultukaan mitään valituksia ennen hallituskauden päättymistä. Mamselli Bremerin kertomuksen perusteella voi myös päätellä, ettei kansan suuren massan keskuudessa oltu varsinaisesti tyytymättömiä hallitukseen, vaikka vallitsevat olot herättivät napinaa, mikä on väistämätöntä, silloin kun kansan kehitys on estynyt. Tyytymättömyyttä on ilmennyt lähinnä alemman upseeriston sekä yleisestä etujen jakelusta syrjään jääneiden keskuudessa. Toisaalta kuningaspari ei ollut myöskään onnistunut voittamaan massoja puolelleen. Tärkein syy tähän oli uskonnollinen. Mamselli Bremerin kuvauksen mukaan kreikkalaiset ovat äärimmäisen tiukkoja ulkonaisten uskonnollisten tapojen noudattajia, tietämättömiä kristinopistaan ja sen takia myös äärimmäisen suvaitsemattomia. Kuningas Otto on katolilainen, kuningatar luterilainen. Lisäksi molemmat olivat vielä muukalaisia. Olojen tuntijat näyttävät pitävän selvänä, ettei kuninkaan hallituskausi olisi päättynyt tuntemallamme tavalla, jos kuningasparilla olisi ollut Kreikassa syntynyt ja kreikanuskoon kasvatettu poika.
Hallituksen ei silti tiedetä myöskään tehneen mitään kansan tyytyväisyyden lisäämiseksi. Kouluja on nähtävästi perustettu kohtalaisen innokkaasti. Kansan aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi on tehty vähän eikä ole paljon voitukaan tehdä, kun valtiontalouden tila on ollut sellainen kuin edellä on kerrottu. Parin kolmen maantien rakentaminen on suunnilleen ainoa julkisuudessa esitetty tämänsuuntainen toimi – vielä kauan vapaussodan jälkeen valloillaan riehuneen rosvoilun lähes täydellisen hävittämisen ohella.
Kyllä maissa on viisaita, kun merellä sattuu vahinko. Niinpä on helppo sanoa, että hallituksen olisi täytynyt pitää kyriokset, kleftit [Kreikan vapaussodan vapaaehtoiset sissit, sananmukaisesti ”rosvot”] ja palikaarit [turkkilaisten entiset palkkasoturit] kurissa maksamatta heille, harjoittaa säästäväistä valtiontaloutta köyhässä maassa ja pyrkiä kaikin tavoin huolehtimaan massojen henkisen ja aineellisen tason kohottamisesta. Jos oppikirjoja lukeviin tai kirjoittaviin kansantaloustieteen tutkijoihin on uskomista, tähän ei tarvita muuta kuin hallituksen pidättyminen sekaantumasta asioihin. Historia opettaa kuitenkin toisin. Se osoittaa, että kansat ovat vain vähitellen päässeet vapauteen ja hankkineet kyvyn käyttää sitä hyväkseen. Niinpä kaikkialla nekin kansat, joiden keskuudessa elinkeinot ja kauppa on nyttemmin voitu jättää yksityisten hoidettavaksi, ovat päässeet tälle tasolle kyvykkäiden hallitusten ulko- ja sisäpoliittisten toimien ansiosta. Paljon edistymistä tähän suuntaan ei voida odottaa tapahtuvan kolmessa vuosikymmenessä. Ilmeiseltä kuitenkin näyttää, ettei kuningas Otton hallitus tehnyt niin paljon kuin olisi pitänyt ja olisi voitu tehdä. Olojen paine ja sen oma sisäinen heikkous johdattivat sen harjoittamaan edellä mainitsemaamme kielteistä politiikkaa: värväämään kannattajikseen hyödyttömiä palkkalaisia niin paljon kuin valtion tulojen puitteissa mahdollista oli ja toivomaan, että tällä tavalla kapina vältettäisiin. Myönteisesti olisi sen sijaan menetelty edistämällä uusien elinkeinojen syntyä ja entisten kehittymistä ja sitomalla massat tällä tavalla lailliseen järjestykseen ja omalle puolelle rauhanhäiritsijöitä vastaan. Maassa, jossa kansalaisten keskuudessa vallitseva järjestys on vuosisatoja ollut niin kehno kuin se yleensä Turkissa on ja jossa juuri päättynyt sota oli vielä hajottanut sitä entisestäänkin, olisi tarvittu lujaa kättä järjestyksen palauttamiseksi. Kuningas näyttää jättäneen asian 70 kenraalinsa huoleksi, mutta jääneen itse melko vieraaksi pienelle armeijalleen.
Hovi, jonka ylläpitokustannuksiin kului 1/12 valtion tuloista, yritti sen sijaan voimiensa mukaan huvittaa alamaisia kutsuilla ja tanssiaisilla. Linnan tanssisali kuuluu Euroopan upeimpiin; kuningaspari oli itse innokkaasti mukana tanssimassa. Tyytyväisyys näytti vallitsevan. Mamselli Bremerin kuvauksesta kukaan ei voi aavistaakaan, että edessä oli äkillinen katastrofi. Kuningaspari näyttää hyväuskoisesti luottaneen siihen, että alamaisten kiitollisuus ja altis kiintymys oli luja maaperä heidän jalkojensa alla. Pääkaupungin väestö kokoontuu linnan edustalle odottaen näkevänsä heidät, ja heidän näyttäydyttyään kaikki lähtevät tyytyväisinä kotiin. Mutta myös kreikkalaisten kyky salamielisyyteen ja salajuoniin on muinaisuudesta saakka pahassa maineessa. Kuningas puhuu vielä luopumisjulistuksessaan hyvästä tahdostaan ja lempeydestään. Mutta mitäpä merkitsevät valtiossa hyvät aikomukset, jos ymmärrystä ja tarmoa puuttuu, ja kuka kiittää lempeydestä maassa, jossa kapinaa ei pidetä minkäänlaisena rikoksena?
Mamselli Bremerin kuvauksia ja kertomuksia lukiessaan liikkuu siis osaksi harhakuvien poluilla. Luonto ja kansanelämä ovat kuitenkin muuttumattomina yhä olemassa, ja viimeksi mainitun perusteella voi tehdä omia päätelmiään Kreikan lähimmästä tulevaisuudesta. Tiedolliseen antiin liittyy kirjailijattaren matkaseikkailujen ja mietiskelyjen kiinnostavuus. Seikkailut nyt eivät ole erityisen jännittäviä. Jossakin määrin kuitenkin hämmästyy nähdessään, miten ruotsalainen (haluaisimmepa sanoa suomalainen) nainen [F. B. oli syntynyt Suomessa] liikkuu tuolla vieraassa maailmassa näin luontevasti ja hankkii pelkästään henkilökohtaisilla kyvyillään vastaanoton, jollaista jokainen matkalainen ei suinkaan saa.
Haluamme ottaa esiin vielä yhden näkökohdan. Kirjailijatar ylistää kreikkalaisten perhe-elämää. Hän näyttää lujasti uskovan, että tämä on ollut samanlaista hamasta Filemonin ja Baukiin [Ovidiuksen kertoman tarun onnellinen vanha pariskunta] ajasta saakka. Tämä ei voi pitää paikkaansa; antiikin Kreikassahan perheen merkitys oli vähäinen. Kuten hyvin tiedetään, valtion lait säätelivät kursailematta sen oloja, avioliittoa ja lasten kasvatusta, ja Platon on täysin kreikkalaisen hengen mukaisella kannalla vaatiessaan avioliiton katoamista ihannevaltiostaan. Kristinusko on muuttanut käsitykset ja perheinstituution. Mamselli Bremerin mielestä kreikkalaisilta naisilta kuitenkin puuttuu jotakin, mitä hän ei lähemmin määrittele. Kyseessä näyttävät olevan vain sivistyneempien luokkien naiset. Muiden matkalaisten on kuultu kertovan monenmoista ikävää elintavoista Kreikan pääkaupungissa. Emme tiedä, vallitseeko sama tilanne herrasluokan keskuudessa kautta maan. Ilahduttavaa on kuitenkin tietää, että yhteisön elämä on tervettä perustasollaan, kansan suurten joukkojen perhepiireissä. Köyhyyteen liittyy myös yksinkertainen ja karaiseva elämä. Uuskreikkalaiset ovat muinaisten esi-isiensä tavoin rohkeata väkeä, eräät merenkulkijoita, toiset sotaisia vuoristolaisia. Niinpä ei ole mitään aihetta epäillä tämän kansan selviytymistä tulevaisuudessa, vaikka sisäpoliittiset mullistukset eivät anna sille uutta suuntaa.
J. V. S.
