Koska tilanne sen sallii, julkaistaan tässä artikkeli ”Uusi vuosi 1861”, jota ei saatu julkaista tämän vuosikerran tammikuun numerossa. Se julkaistaan täysin muuttamattomassa asussa, vaikka nyt olisi toki voitu sanoa selvästi yhtä ja toista sellaista, mihin silloin voitiin vain vihjata. Historiallisessa todellisuudessakaan mikään ei ole muuttunut, vaikka eräillä tahoilla maailmassa, esim. Pohjois-Amerikassa olot ovat muuttuneet tavalla, joka ei ollut vuoden alussa ennustettavissa. Näistä puutteista huolimatta toimitus toivoo, ettei artikkelin lukeminen olisi aivan hyödytöntä. Lukija suvaitkoon todeta kohtuulliseksi senkin, että toimitus sen julkaistessaan ajattelee myös omaa etuaan. Vaikka nimittäin mielipiteittemme ja pyrkimystemme pitäisi olla yleisesti tiedossa, vihamieliset soimaukset ovat, kuten lukijat hyvin tietävät, tehneet parhaansa saattaakseen ne epäilyksenalaisiksi, eikä sanojamme tulkittaessa ole haluttu ottaa huomioon niitä oloja, joiden vallitessa olemme yrittäneet virittää keskustelua isänmaalle tärkeistä asioista, joita mikään muu lehti ei ole aiemmin voinut kosketella. Seuraava artikkeli on todistuksena näiden olojen vaikeudesta.
Vuodenvaihde on tavallista vakavampi ja merkittävämpi.
Siitä saakka, kun Rooman valtakunta kukistui ja uudet kansanheimot ottivat Euroopan maat haltuunsa, poliittisessa historiassa on käyty kamppailua uuseurooppalaisten valtioiden muodostamiseksi ja keskinäisen tunnustuksen hankkimiseksi niille kullekin. Niiden osa-alueet on tämän kamppailun kuluessa yhdistelty kuningashuoneiden perintönään saamista ja niiden omista alueista; ja tällöin virinneissä oikeudellisissa kiistoissa, joiden ratkaisijoiksi ei voi olla olemassa tuomioistuinta eikä tuomareita, on miekka välttämättömyyden pakosta ollut ratkaiseva voima. Tällä tavalla on kansakuntien olemassaolon ulkonainen muoto hahmottunut, ja tämän prosessin edetessä on sisäinen yhteensulautuminen samalla jatkunut, niin että erilliset kansanheimot ovat yhdistyneet samaa kieltä puhuviksi, saman tietämyksen hallitseviksi ja samoja tapoja noudattaviksi kansakunniksi. Tämä yhdistyminen on tietysti sujunut helpoimmin sukulaisheimojen kesken; esimerkkejä löytyy kuitenkin runsaasti myös siitä, että kieleltään ja tavoiltaan toisilleen täysin vieraat heimot ovat samaan valtioon yhdistettyinä myös sulautuneet yhteen yhdeksi kansakunnaksi. Tällainen on tapahtumien kulku ollut ennen muuta niissä maissa, joissa ennestään olemassa oleva Rooman valtakunnalta peritty kulttuuri voitti ja sulatti piiriinsä maahan tunkeutuvat uudet kansat. Näin kävi romaanisissa maissa, Ranskassa, Pyreneiden niemimaalla ja Italiassa. Missä taas toisiinsa törmäsi kaksi kansanheimoa, joille antiikista periytyvä kulttuuri oli jokseenkin yhtä vieras, siellä miekalla toteutettu valtioyhteys ei ole tuottanut tulokseksi kansallista yhtenäisyyttä. Näin on käynyt Englannin suhteessa Irlantiin, Saksan valtioiden suhteissa moniin slaavilaisiin kansoihin, Itävallan suhteessa madjaareihin. Voitaneen lisätä, että sulautumista tapahtui siellä, missä kristinusko, tosin alkukantaisessa vaiheessa ja kulttuurittomana, törmäsi pakanuuteen. Ja nämä muodostumat kehittyivät yleensä nopeammin niinä aikoina, joina varsinaista kehittynyttä kansallistuntoa ei vielä ollut olemassa edes voittoisien ja hallitsevien kansojen keskuudessa. Mutta kun se oli vakiintunut näiden piirissä, kehitys törmäsi siihen heikompienkin kansojen keskuudessa, ja 400 viime vuoden aikana on kukistettujen ehdotonta sulautumista voittajiin tuskin tapahtunut yhdenkään valloituksen jälkeen. Siellä, missä tällainen sulautuminen on käynnissä, se etenee vaivalloisesti, ei enää samaa vauhtia kuin lähimpinä edellisinä vuosisatoina.
Koko mainittuna Euroopan kansakuntien muodostumisen aikana kansainvälinen oikeus ei ole juuri tunnustanut muita oikeuksia kuin perimysoikeuden sekä valloituksen oikeuden ja ylivoiman sanelemien sopimusten antaman oikeuden; kuuluvathan valtion etujen ajamiseksi solmitut liittosopimuksetkin viimeksi mainittuihin, toisinaan selvemmin, toisinaan vähemmän selvästi. Sulattamispyrkimysten vastustaminen on vasta jälkikäteen yleisesti tunnustettu oikeutukseksi toimintaan, ja tällä oikeutuksella on nyt Euroopan kansainvälisessä oikeudessa ainakin nimi: kansallisuuksien oikeus.
Tieteenä kansainvälinen oikeus on kehitelty ns. luonnonoikeuden pohjalta eli kansoja on tarkasteltu ikään kuin yksilöinä ja niiden keskinäiset oikeudet ja velvollisuudet on määritelty sen mukaan, mitä on pidetty yksityisten ihmisten ”luonnollisina” oikeuksina heidän keskinäisissä suhteissaan. Tällä tarkastelutavalla, jonka perustan ensimmäinen laskija on 1600-luvun alkupuoliskolla elänyt kuuluisa Hugo Grotius, on ollut ja on yhä suuri arvonsa, koska se on antanut yleiselle mielipiteelle selkänojan valtioiden välisten suhteiden arvioimiseen. Lukija saattaa muistaa, miten lordi Russell äskettäin Englannin Sardinian-lähettiläälle toimittamassaan sangen tunnetussa Italian asioita koskevassa nootissaan vetoaa erään Vattelin oppeihin. Tämä Vattel oli Grotiuksen tavoin kotoisin Alankomaista ja julkaisi 1758 teoksensa ”Le Droit des gens” [Kansainvälinen oikeus], jota on siitä lähtien pidetty diplomatian sääntöjen peruskirjana – nimittäin aina silloin, kun sen opit eivät ole olleet ristiriidassa kyseessä olevien valtioiden kulloistenkin etujen kanssa. Vattelkin lähtee liikkeelle luonnonoikeudesta, mistä syystä kirjalla on myös otsikko: ”Luonnollisen lain periaatteet sovellettuina kansakuntien ja suvereenien hallitsijoiden toimintatapaan ja asioihin (conduite et affaires)”. Hän siis opettaa, että myös historiallista kansainvälistä oikeutta, joka perustuu yhteiseen sopimiseen, rauhansopimuksiin ja muihin sopimusasiakirjoihin sekä valtioiden välisissä suhteissa noudatettuihin vanhoihin tapoihin, on arvioitava luonnonoikeuden mittapuilla. Ja kun hän aiemmin yleistä tapaa noudattaen sisällytti luonnonoikeuteen myös moraalisen velvoituksen, hänen oppinsa ovat pysyvä vastalause raa'an voiman ja väkivallan oikeutta vastaan. Kun luonnonoikeudessa opetetaan, että yksilöllä on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen sekä maan ja tavaroiden omistamiseen ensimmäisen haltuunoton tai solmittujen sopimusten perusteella, ja kun tätä sovelletaan kansakuntiin, jo tämä on oikeusperuste, joka ylittää vallan antaman oikeuden. Kun vielä lisätään, että omantunnonvapaus sekä vapaus järjestää hallituksensa ja säätää lakeja mielensä mukaan kuuluvat kansakunnan luonnollisiin oikeuksiin ja rauhanomainen yhteydenpito muihin kansakuntiin sekä oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden noudattaminen suhteissaan niihin ovat sen luonnollisia velvollisuuksia, tämä kaikki tarjoaa riittävästi pohjaa sen selvittämiseen, mikä valtioiden välisissä suhteissa on oikein ja mikä väärin.
Sekä kansainvälisen oikeuden tieteisopissa että käytännössä on kuitenkin jäänyt yhäkin avoimeksi yksi kysymys, nimittäin tämä: keillä on oikeutus kansainvälisen oikeuden mukaiseen oikeusasemaan? Toisin sanottuna: mitä ovat kansakunnat?
Tieteessä tämä ongelma on lyhyesti poistettu käsittelyn piiristä olettamalla, että kansakunta on yhtä kuin valtion kansalaisten summa. Mainittu Vattel aloittaa teoksensa selittämällä: ”Kansakunnat eli valtiot ovat poliittisia yhteenliittymiä (des corps politiques), yhteisöjä, joiksi ihmiset ovat yhdistyneet huolehtiakseen yhteisvoimin hyvinvoinnistaan ja eduistaan.” Tällä käsityksellä on ollut historiallinen perustansa viime aikoihin asti. Valloitusten, vallanperimysten, aluevaihtojen yhteydessä myös asukkaiden kansallisuus on muuttunut, ei aina pelkästään nimellisesti, vaan myös todellisen yhteensulautumisen, luonnonmukaisen sekoittumisen, kielen, tietoisuuden ja tapojen muuttumisen kautta.
Tämän lähtökohdan takia kansainvälinen oikeus on tieteenä ollut perin horjuvaa. Sen vaatimukselta valtioiden keskinäisissä suhteissa vallitsevan alkuperäisen oikeuden noudattamisesta on tämän takia pohja poissa. Tämän tieteenhän on täytynyt väistämättä tunnustaa jokainen tapahtunut ratkaisu (”le fait accompli”). Valtio, joka on syntynyt täysin kansainvälisen oikeuden vastaisesti, on kuitenkin valtiona ja kansakuntana itse yksi kansainvälisen oikeuden tunnustamista yksilöllisistä toimijoista, ns. moraalinen persoona. Vattel esittää valtion eli kansakunnan ratkaisevan kriteerin olevan, että se pystyy solmimaan sopimuksia muiden valtioiden kanssa. Kansakunta on valmis heti, kun tämä tapahtuu.
Vasta tällä vuosisadalla esiin on alkanut nousta toinen tarkastelutapa. Tämä perustuu heräävään tietoisuuteen siitä, että historia on ihmiskunnan historiaa, jossa jokaisella valtiolla ja jokaisella kansalla on oma tehtävänsä täytettävänään. On opittu ymmärtämään, ettei edes yksilö pääse pitkälle ns. luonnollisten oikeuksien ja velvollisuuksien varassa ilman yhteiskuntaelämän hänelle antamia aivan uusia valtuuksia ja tehtäviä. Vielä vähemmän voidaan kansojen suhteita tarkastella pelkästään luonnonoikeuden näkökulmasta. Kansat ovat historian tuloksena sellaisia kuin ovat, niiden fyysiset erot, niiden kielet, niiden tietämys ja tavat, lait ja yhteiskunnalliset laitokset ovat historian aikaansaannoksia, niiden koko sivilisaatio sekä niiden oma toiminta ja merkitys riippuvat siitä paikasta, jonka ne ovat historiassa saaneet. Silti niillä kaikilla on paikkansa täytettävänään, tavoite, johon niiden on pyrittävä yleisinhimillisen kehityksen ketjussa. Tiede on alkanut tarkastella valtioiden vastavuoroisia oikeuksia tältä kannalta; tämä vastaa Euroopan kansakuntien keskuudessa yhä yleisempää käsityskantaa. Tämän käsityksen perusteella on kuitenkin myös tunnustettu jokaiselle kansalle, jolla on oma kansallinen tietoisuutensa, joka tuntee oman yhtenäisyytensä yhteisessä isänmaassaan ja yhteisen alkuperänsä, jolla on yksi kieli, tietoisuus ja tapaperinne, oikeutus paikkansa täyttämiseen, oman päämääränsä tavoitteluun historiassa.
Tämän jokaiselle kansakunnalle kuuluvan oman olemassaolon oikeuden tunnustaminen leviää, kuten sanottu, yhä laajemmalle yleiseen tietoisuuteen Euroopassa. Kansainvälisen oikeuden perustana sen merkitys on täysin toisenlainen kuin edellä esitetyn olettamuksen, että valtio merkitsee ilman muuta samaa kuin kansakunta. Viimeksi mainittu käsityshän merkitsee sitä, että valloitukset ja nujertamiset määräävät kansanvälisen oikeuden piiriin kuuluvien yksilöllisten toimijoiden määrän; ensiksi mainittu käsitys taas perustelee tuohon oikeuksien piiriin kuulumista kansallisen tietoisuuden olemassaololla. Voidaan toki sanoa: jos tämä kansallisuuksien oikeusasema olisi sinänsä tunnustettu kautta aikojen, ei suuria kansakuntia, jotka ovat ensisijaisesti vieneet ihmiskunnan sivistystä eteenpäin, olisi lainkaan ilmaantunut maailmaan. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa esimerkki siitä, että moraalin maailmassa jokaisella aikakaudella on oma totuutensa. Se, mitä pidettiin oikeana Euroopan kansakuntien muodostumisvaiheessa, ei ole oikein enää tämän prosessin päätyttyä. Yleisesti on jo ymmärretty, ettei ihmiskunnan sivistyksen etu edellytä universaalimonarkian yhtenäisyyttä, vaan sivistysmuotojen moninaisuutta. Ja kansallisuusperiaate osoittautuu muutenkin, kuten esim. Saksassa ja Italiassa, yhdistäväksi tekijäksi, joka kuitenkin etenee vain vakaumuksen viitoittamaa tietä, toimien kansallisuutta yhdistävien tunteiden ja yhteisen kansallisen tietoisuuden perustalla.
Tämä oppi, oppi kansallisuuksien oikeuksista, kuohuttaa Eurooppaa parhaillaan. Emme tietenkään puhu tieteisopista, vaan kansakunnissa itsessään heräävästä omien oikeuksien tiedostamisesta. Italiassa ovat valtioiden rajat pyyhkiytyneet pois sen tieltä. Uuden ja vanhan välinen taistelu ei ole siellä kuitenkaan vielä päättynyt. Vastavaikutuksen vaara on uhkaavana aivan kynnyksellä. Vuosisatojen aikana juurtunut pyrkimys valtiolliseen erillisyyteen elää yhä voimakkaana Napolissa ja aiheuttaa liikahduksia myös Toscanassa ja jopa Lombardiassa. Kansalta ei pyydetäkään aivan vähää, kun sitä vaaditaan hylkäämään suvereeniutensa, sisäinen itsenäisyytensä, lippunsa, koko erillinen historiansa liittyäkseen suurempaan kokonaisuuteen sen epäitsenäisenä osana. Italiassa tähän liittyvät poliittisen kiihotuksen aiheuttama vaara, puolueiden välinen taistelu, monilla alueilla kamppailu vallasta ja palkkioista, lisäksi yhtenäisvaltion ja valtioliiton sekä monarkian ja tasavallan kannattajien väliset kiistat. Koostumukseltaan kirjavassa Itävallassa vaativat saksalaisen kansanosan sortamat kansallisuudet oikeuksiaan, Unkari niistä ensimmäisenä. Valitettavasti siellä näyttää anarkia jo edeltävän vallankumousta, joka uhkaa viskata soihtunsa jo ennestään kovia kokeneen maan rajan yli. Se on tällä hetkellä kannanotto yli puolta maailmaa vastaan. Mutta jos yhdistymishanke epäonnistuu Italiassa, historia laskee suuren osan syyllisyydestä siihen Italian sankarin Garibaldin harteille. Jos Tonavan ruhtinaskunnista [Turkille kuuluneista Moldovasta ja Valakiasta, nyk. Romanian itä- ja eteläosasta] uhkaava hyökkäys Siebenbürgeniin [Transilvaniaan, joka tuolloin oli Unkarista erillinen Habsburgien kruununmaa] ja Unkariin tapahtuu, näissäkin maissa vaarantuu kaikki, mitä tähän mennessä on saavutettu. Ja tätäkin hanketta ajetaan Garibaldin nimessä, jos kertomukset pitävät paikkansa. Isänmaallisuutensa, jalon epäitsekkyytensä ja sankaruutensa takia häntä arvostetaan suuresti. Ilmeisesti hänen kykynsä ja lahjakkuutensa menettävät kuitenkin merkityksensä, kun vallankumous päättyy ja olojen järjestäminen pitäisi aloittaa, eikä hän pystyy alistumaan ylemmän esivallan tottelemiseen. Historiassa kuitenkin yksilöt saavat osakseen syyllisyyden kuten kunniankin, vaikka he oikeastaan vain edustavat kansoissa eläviä voimia. Kun jokin vakaumus ei pysty saavuttamaan vaikutusvaltaa, tämä osoittaa, ettei se vielä ole kyllin vahva, ettei sen oikea aika ole vielä tullut.
Pienen Kreikankin liepeillä liikahtelee tietoisuus kansallisuuksien oikeuksista Joonian saarten [tuolloin Ison-Britannian suojeluksessa] ja valtion rajanaapureina sijaitsevien Turkin maakuntien väestön keskuudessa. Nämä väestöt pyrkivät yhdistymään jo vapautensa saavuttaneiden kreikkalaisten veljiensä kanssa. Turkin alaisuudessa Tonavan ruhtinaskunnissa, Serbiassa ja Bosniassa elävät slaavilaiset kansat, joiden keskuudessa uskonto ja kansallinen tietoisuus ovat yhteisrintamassa hallitsevaa kansaa vastaan, ovat jo kauan odottaneet tilaisuutta vapautumiseen. Huhut, ovatpa ne totta tai pötyä, kertovat, että myös koko Kreikan niemimaa on sisällytetty Italiassa laaditun vallankumousohjelman piiriin.
Saksan liitto suhtautuu entistä uhkaavammin pieneen Tanskaan puolustaakseen Holsteinissa – ja tilanteen tarjoutuessa myös puoliksi tanskalaisessa Slesvigissä – saksalaista kansallisuutta.
Itse Saksassa jatkuu työ kielen, tietoisuuden ja tapojen yhtenäisyyttä vastaavan poliittisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi.
Tässä kaikessa on sytykkeitä yllin kyllin vuodeksi 1861. Kaiken kukkuraksi Pohjois-Amerikka uhkaa levittää meren takaa Eurooppaan vielä enemmän sekavuutta. Orjatalous, Yhdysvaltain syöpä, arvioi joutuneensa uhanalaiseksi äskeisen presidentinvaalin [Abraham Lincolnin valinnan] takia, ja orjanomistajat uhkaavat puolestaan hajottaa unionin. Aineelliset edut kuitenkin pitänevät sen vielä koossa. Niiden takia suuri enemmistö pohjoistenkin valtioiden johtomiehistä toivoo orjuuden jatkuvan. Nämä valtiot ovat eteläisten pankkiireja, kuljetusten hoitajia, kauppiaita ja niiden tarvitsemien teollisuustuotteiden valmistajia. Mitä kauemmin orjatalous, puuvillan, tupakan ja sokeriruo'on viljely, estää tehdasteollisuuden ja merenkulun kehittymistä etelävaltioihin, sitä paremmin pohjoisvaltiot tämän työnjaon ansiosta voivat. Tuon vapauden maan pääkaupungissakin on tästä syystä orjavankila, jossa pidetään karanneita ja kiinni saatuja orjia, kunnes heidät kuljetetaan takaisin heidän verestään jäykistyneen ruoskan alaisuuteen. On hirmuista nähdä, miten isien pahat teot kostetaan lapsille. Kukaan ei vielä näe mitään keinoa tämän kauheuden lopettamiseksi – ellei sitten valkoisten joukkomurhalla, samanlaisella kuin Haitissa [1793]. Mutta vaikka orjien vapauttaminen olisi mahdollistakin, heistä ei kuitenkaan tule Yhdysvaltain kansalaisia. Yksikään musta ei voi istua yhdessäkään edustajainhuoneessa, valkoihoinen ei edes halua istua samassa junanvaunussa vapaan mustan maanmiehensä kanssa. Tällaisena ilmenee amerikkalainen kansallisuus.
Mutta vaikka mahdolliset levottomuudet keskeyttäisivät etelävaltioiden puuvillantuotannon vain joksikin aikaa, havaitaan helposti, miten mullistavasti tämä vaikuttaisi aineellisiin etuihin Euroopassa. Puuvillateollisuuteen on etenkin Englannissa sijoitettu niin suunnattoman paljon pääomia ja tästä teollisuudesta ja sen tuotteiden kaupasta elantonsa saavien ihmisten määrä on niin suuri, että häiriö tällä alalla vaikuttaa väistämättä kaikkeen muuhunkin liiketoimintaan. Onneksi näyttää vielä olevan toivoa siitä, että tuollaisesta kaikkia aikaisempia tuhoisammasta kauppakriisistä päästään tällä kertaa pelkällä säikähdyksellä.
Oma vähäinen isänmaamme tuskin vapautuu vähäisyytensä perusteella kaiken tämän uhkaavan levottomuuden seurauksilta, jos se todella pääsee valloilleen.
Suomen kansalla on kuitenkin tilanteita vertailtaessa mitä parhaimmat mahdollisuudet saada rauhassa työskennellä aineellisen ja henkisen vaurastumisensa hyväksi.
Myöntäkäämme, että me suomalaiset olemme selvemmin kuin useimmat Euroopan kansat kokeneet omalla kohdallamme kansallisuuksien oikeuksien tunnustamisen. Vuoteen 1809 saakka maailma ei vielä ollut kuullut puhuttavankaan suomalaisista kansakuntana. Myöskään silloin, kun Ruotsin hallitus osti rauhan luopumalla Suomesta, rauhansopimukseen ei tunnetusti sisältynyt tästä asiasta sanaakaan. Keisari Aleksanteri oli kuitenkin jo ennen rauhan solmimista tunnustanut Suomen kansan kansallisuudeksi, julistanut, että se on luettava ”kansakuntien joukkoon”. Tämä Suomen kokema onni on vertaansa vailla kansojen historiassa. Suomen kansa oli, kuten se yhä on, osaksi alkuperältään, mutta vielä enemmän kieleltään, tietämykseltään ja tavoiltaan jakautunut kahteen osaan – suurempi osa oli tosin puhtaasti suomalainen, mutta siihenastisessa asemassaan pelkkänä Ruotsin valtakuntaan kuuluvien maakuntien väestönä ja käyttäessään omaa kieltään, toista kuin oman maan sivistyneen luokan kieli, sekin oli täysin vailla korkeampaa tietoisuutta kansallisuudestaan. Maan lait ja yhteiskunnalliset laitokset olivat ruotsalaisen sivistyksen lahja, eivät omaperäisen suomalaisen hengen eivätkä suomalaisen tapaperinteen tuotetta. Suomen asukkaiden oli etsiydyttävä ajassa taaksepäin pakanuuden aikaan saakka voidakseen puhua minkäänlaisesta omasta historiasta – ja on tarpeetonta muistuttaa siitä, miten vähän tästä ajasta tiedetään ja että nämä tiedot ovat verraten merkityksettömiä kansallisen tietoisuuden perusteiksi. Vasta myöhemmin kerätty kansanrunous on täyttänyt osan tässä suhteessa vallinneesta puutteesta. Kun voittaja tällaisen tilanteen vallitessa kunnioitti suomalaisten kansallisuutta ja julisti sen olemassa olevaksi, jokainen suomalainen varmaan iloitsee siitä ja on siitä kiitollinen pitäen sitä Kaitselmuksen suurenmoisena suopeuden osoituksena.
Hallitsijan henkilökohtainen ajattelutapa vaikuttaa kaikkien vaihtelevien hallitusmuotojen puitteissa suuresti valtioiden kohtaloihin, ja erityisesti rajattoman hallitsijanvallan oloissa sen vaikutus on väistämättä ratkaiseva. Keisari Aleksanteri I:n jalo mielenlaatu saakoon tästä syystä hyvin ansaitsemansa arvostuksen. Rajattomintakin valtaa käyttävä hallitsija on kuitenkin sidoksissa valtion etuun ja siihen painostukseen, jonka yleinen mielipide parhaasta sen edistämisen tavasta kohdistaa hänen päätöksiinsä. Niinpä voidaan ilman erehtymisen vaaraa pitää totena, että Suomen kansan kansallisuuden takaamisessa tämän takuun antaminen perustui heräävään kansallisuuksien oikeuksien tunnustamiseen, vaikkakin tämä tunnustus vielä ilmenee kielteisessä muodossa sen seikan tunnustamisena, että kansallisuuden väkivaltainen polkeminen jalkoihin ei tuo sitä kukistavalle kansalle siunausta eikä onnea. On myös riittävästi arvostettava sitä seikkaa, että Suomen kansa oli Ruotsiin yhdistettynä ehtinyt päästä sellaiselle kansalaissivistyksen ja poliittisen sivistyksen asteelle, että sulauttaminen on vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta ja että sivistyneen ihmisen käytöksen kaikkiin lähimmäisiin tekemä vaikutus varmasti vaikeuttaa päätöksen tekemistä tuollaisen sulauttamisen yrittämisestä pakkokeinoin. Suomen sotaväen suhtautumistapa oli vakuuttavin osoitus tämän sivistyksen laadusta, ja muut ovat jo aiemmin huomauttaneet, ettei se ollut suinkaan vähäisin voittajan Suomen kansalle osoittaman kunnioituksen syy.
Näin Suomi sai oman hallituksensa, riippumattoman lainsäädäntönsä, valtionrahastonsa, valtionpankkinsa, sotalaitoksensa, jotka ovat täysin erillään keisarikunnan vastaavista laitoksista, säilytti kirkollishallintonsa, opetuslaitoksensa ja on jokaisen hallitsijanvaihdoksen yhteydessä ottanut vastaan uudistetun vakuutuksen perustuslakiensa järkkymättömästä voimassapitämisestä. Perustuslaiksi tuli Porvoon valtiopäivillä tapahtuneen soveltamisensa myötä se laki, joka oli Ruotsin valtakunnassa voimassa Suomen ollessa siihen yhdistyneenä. Kysymystä sen säilyttämisestä tai muuttamisesta ei otettu lainkaan puheeksi eikä mitään erillistä päätöstä sen pätevyydestä yksinomaan Suomessa ole tehty. Sen perusteella tapahtuneet valtiosäätyjen kokoontuminen ja niiden neuvottelut sisältävät tietysti myös säätyjen puolelta sen voimassaolon tunnustamisen, joten sen pätevyys perustuu oikeastaan hallitsijan ja säätyjen keskinäiseen yhteisymmärrykseen.
Puolen vuosisadan kuluminen on luonut tälle Suomen riippumattomalle asemalle jo perinteikkyyttä. Sitä ovat lujittaneet monet siihen perustuvat henkiset ja aineelliset intressit. Viime vuodet ovat tuoneet uusia takeita sitä lujittamaan ja virittäneet toiveita näiden kehittymisestä edelleen.
Näihin takeisiin voidaan lukea ensinnäkin Venäjän vastainen tulliraja. Tämän suuren myönnytyksen arvoa ei osata kyllin yleisesti käsittää.
Suomen aineellista edistymistä haittasi todellakin pahasti se, että kaikkia Venäjän tuotteita voitiin tuoda tänne tullitta, mutta Suomen puolella tämä etu oli viennissä Venäjälle melkeinpä pelkästään karjatalouden tuotteilla. Niinpä ei suinkaan pidä väheksyä sitä, että viimeksi solmittu tullisopimus on tuonut asiaan muutoksen ja nykyisin kaikkia suomalaisia valmisteita – luullaksemme vain paloviinaa ja tupakkaa lukuun ottamatta – voidaan viedä Venäjälle tullitta. Tämä on kuitenkin Suomen kannalta vähäisempi etu. Tämän tullirajan suuri merkitys johtuu siitä, että se on tae Suomen erillisen olemassaolon jatkumisesta.
Jo aiemmin Venäjällä käytännössä olleiden korkeiden tullimaksujen ja tuonnin esteiden vallitessa voitiin eräitä ulkomaisia tavaroita tuoda tänne Venäjän kautta, koska nekin kulkivat maarajan yli tullitta. Venäjän nykyisessä tullitaksassa tuontikiellot on korvattu suojatulleilla ja useiden ulkomaisten tuotteiden finanssi- eli kulutustulleja on alennettu. Jokainen osaa ennustaa, että tulleja alennetaan edelleen sitä mukaa kuin vapaakauppajärjestelmä levittäytyy kaikkialle Eurooppaan. Mutta kun näin käy ja Venäjän perimät tullit alenevat Suomen tullimaksujen tasolle, tämä olisi väistämättä johtanut siihen, että Pietarista olisi tullut tuontimme suurimman osan kauttakulkusatama. Sieltä olisi hankittu kahvia, sokeria, tupakkaa, viinejä, saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia teollisuustuotteita, koska niitä olisi voitu tuoda maahan pienempinä erinä kaikkina vuodenaikoina ilman niitä pitkiä luottoja ja korkomaksuja, joita tuonti Hampurista, Bremenistä, Amsterdamista, Bordeaux'sta jne. edellyttää, ilman niitä riskejä ja välityspalkkioita, jotka liittyvät viimeksi mainitun tuontikaupan harjoittamiseen. Kun tulevaisuudessa saadaan rakennetuksi rautatie Pietarista Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Anianpeltoon [Asikkalan Anianpelto oli Päijänteen liikenteen eteläinen keskus ennen Vääksyn kanavan valmistumista 1871 ja Lahden nousua] jne., tuontikauppa olisi vieläkin varmemmin siirtynyt kulkemaan ensiksi mainitun kaupungin kautta.
Tullitulot ovat nykyisin lähes puolet valtion tuloista, jotka jakautuvat pyörein luvuin seuraavasti:
1. maaomaisuuden tuotto (sisältää
vakanssimaksut, maanvuokrat ym.) 1 000 000
2. vasaravero, sahausmaksut ym. 50 000
3. manttaalimaksut 300 000
4. viinanpolttovero, leimavero 250 000
5. ylimääräiset tulot, sakot, korot 150 000
1 750 000
– tullitulot, jotka tileissä sisällytetään
4. kohtaan (neljänteen pääluokkaan) 1 400 000.
Vientitullit tuottavat tunnetusti sangen pienen osan viimeksi mainituista tuloista, noin 50 000 ruplaa. Jos aikojen kuluessa, ehkä jo varsin läheisessä tulevaisuudessa, tuonti olisi alkanut kulkea Venäjän kautta ja suurin osa tuontitulleista kadonnut, tämä olisi merkinnyt valtiokoneiston toiminnan pysähtymistä, Suomen riippumattoman valtionhallinnon muuttumista mahdottomuudeksi. Myönnytys, jolla tällainen kehitys torjuttiin, kuuluu siis Suomen kannalta arvokkaimpiin toimiin kuluneen puolen vuosisadan taipaleella. Suomen valtionhallinnon riippumattomuuden tunnustaminen olisi ollut merkityksetöntä, jos keinot sen ylläpitämiseen olisi tuhottu.
Takeiden joukkoon on luettava myös se seikka, että Suomi on nyt saanut oman rahansa ja oman rahayksikkönsä. Tämän myönnytyksen koko arvo havaitaan kuitenkin vasta sitten, kun tästä rahasta tulee maan ainoa laillinen maksuväline ja kun tämän rahan katteena on hopea. Lupaukset, joihin luotetaan rajattomasti, ovat perusteena toiveille, että tämä Suomen luottolaitokselle ja kaikille sen aineellisille eduille hyvin tärkeä uudistus tapahtuu heti, kun Venäjän rahalaitos on ehditty saada järjestykseen.
Voisimmeko lopuksi unohtaa keisarill. senaatin saaman Armollisen kirjeen, jolla Senaatille on annettu käsky ilmoittaa Majesteetille ne lait ja säädökset, joiden uudistamiseksi tarvitaan säätyjen harkintaa, ja tähän Armolliseen reskriptiin liittyvät toiveet. Senaatin esitys asiasta lienee jo lähtenyt ja luovutetaan ehkä näinä päivinä Hänen Majesteetilleen Keisarille. Varsin monet siviilioikeuteemme ja etenkin rikosoikeuteemme kuuluvat lainkohdat ovatkin sellaisia, että niiden takia Suomi on kaukana jäljessä sivilisaation ja humaanisuuden kehityksestä. Näissä asioissa tarvitaan tuntuvaa muutosta. Toivokaamme, että se tapahtuu jo lähitulevaisuudessa.
Kansan elämässä koetaan puolen vuosisadan kuluessa väistämättä vaihtelevia vaiheita. Tuon ajan kaikkina päivinä ei Suomessa ole oltu yhtä toiveikkaita. Se on kuitenkin vähäinen asia. Kansakuntaa ei luoda vuosikymmeniksi eikä edes vuosikymmenissä. Vapaampi yhteiskuntamuoto on epäilemättä onneksi siellä, missä kansakunnan sivistys pystyy pitämään sitä yllä. Meillä on kallisarvoisimpana lahjana Ruotsin yhteydessä elämältämme ajalta kansalaisten vapaus, lain turva ja tasa-arvoisuus lain edessä, ja nämä ovat paljon paremmalla tasolla kuin monen suuren ja mahtavan kansakunnan keskuudessa. Poliittiset oikeutemme ovat sitä vastoin yhtä vähäiset kuin tuon yhteyden purkautumisen aikaan. Ja historia on saattanut meidät sellaiseen asemaan, ettei niiden kehittyminen voi riippua pelkästään meistä itsestämme. Edustuksellisesta valtiosäännöstä tulee pakostakin ennemmin tai myöhemmin jokaisen eurooppalaisen valtion säilymisen ja jokaisen kansan aineellisen ja henkisen edistymisen ehto. Kun niin käy, Suomikin voi toivoa saavansa edustuksellisen valtiosäännön, jonka vallitessa ei enää riipu satunnaisista seikoista, uinuuko se puoli vuosisataa kerrallaan. Juuri nyt Suomen kansan elämässä ei selvästikään ole tärkeää minkään poliittisen laitoksen asema, vaan tietoisuus, joka pystyy pitämään sitä yllä ja säilyttämään sen kansakuntana.
Yksilö on sitä intensiivisemmin tietoinen itsestään, mitä tarkemmin hän todella tietää olevansa oman henkensä luomus, ja samoin on myös kansallisen tietoisuuden laita. Kansalla on oltava jokin kohde, jonka se tietää olevan oma luomuksensa, jotta sillä olisi tällainen tietoisuus itsestään. Yhteiselämä samalla maa-alueella ja yhteinen alkuperä kasvattavat toki yksilöiden myötämielisyyttä toisiaan kohtaan; ja tämä myötämielisyys on kansallisen tietoisuuden siemen. Mutta isien kotimaa saa kansakunnan isänmaan merkityksen vasta sitten, kun kansakunta näkee siinä sukupolvien työn jäljet ja kun kaikkea tätä maahan kiinteästi kuuluvaa on yhteisesti puolustettu ja pidetty yllä. Näin siis kansan aineellinen vaurastuminen on kansallisen tietoisuuden olemassaolon ehto. Intiaani muuttaa kutakuinkin välinpitämättömästi uusille metsästysmaille, ja proletaari lähtee mielellään siirtolaiseksi sinne, missä toivoo saavansa toimeentulon hankituksi. Paljon antoisampi kansallisen tietoisuuden kohde on kuitenkin henkinen omaisuus. Kansa voi viljellä maataan ja rakentaa kanavansa ja rautatiensä, asumuksensa ja työpajansa kutakuinkin samoin kuin toinenkin. Mikään kansakunta ei kuitenkaan voi lainata toiselta sen tietämystä eikä sen tapoja. Kansallinen kieli on tässä mielessä samanlainen kansallisen tietoisuuden pohja ja perusta kuin isien viljelemä maa kansallisvarallisuuden ja kansan sitä koskevan tietoisuuden kannalta. Tapojen yhtenäisyys on toiminnassa, käytännössä ilmenevää yhtenäisyyttä. Tapakulttuurille annetaan usein sellainen ahdas tulkinta, että se merkitsee vain koti- ja seuraelämän tapoja, sitä miten syödään, pukeudutaan ja ollaan yhteydessä muihin ihmisiin. Mutta oikeastaan yksilön kaikki työt ja toimet ovat tapakulttuurista riippuvaisia. Kansallinen tapakulttuuri määrää, miten perheet kasvattavat lapsiaan, miten kansalaiset toimivat ja ilmaisevat isänmaallisuuttaan; todella toimivaa isänmaallisuutta ei voikaan olla olemassa siellä, missä kansalla ei ole yhteistä tapakulttuuria, tätä kansallisen tietoisuuden yhtenäisyyttä. On täysin kiistatonta, että tapojen yhtenäisyys taas edellyttää tietoisuuden, älyllisen sivistyksen yhtenäisyyttä. Ja vain täysin ajattelukyvytön tietämättömyys voi johtaa käsitykseen, että kansalla voisi olla yhteinen tietämys ilman yhteistä kieltä. Suomen kansa on tässä suhteessa huonommassa asemassa kuin mikään muu, koska kielten erilaisuus on yhä muurina sivistyneiden yhteiskuntaluokkien ja kansan suurten joukkojen välissä. Kieli henkisiä asioita koskevan kansallisen tietoisuuden pohjana on siinä mielessä erilainen kuin kansakunnan aineellisessa toiminnassa ilmenevä kansallinen tietoisuus, että se on itsekin hengen tuote. Kansa ottaa isiensä maan haltuunsa, mutta se luo kielensä. Tämä on siis vain tuollaisena luomuksena kansallisen tietoisuuden kohde – ja sen rakkain kohde kaikkien niiden kansojen keskuudessa, joiden kansallinen tietoisuus on kehittynyt korkealle asteelle. Kielen arvo kansakunnalle kohoaa sitä mukaa kuin se on kyennyt luomaan kansalliskirjallisuutta, johon sen hengen omaperäisyys on kotiutunut ja jonka kautta se elää edelleen ihmiskunnan historiassa yleisinhimillistä sivistystä edustamassa.
Viime aikoina on tässäkin kansallisen olemassaolomme kannalta tärkeimmässä asiassa saatu myönnytyksiä, jotka saattavat näyttää itsestään selviltä, mutta ovat aiempien olojen takia olleet erityisen tärkeitä tapahtumia. Suomen kieli on nyt jo vuoden ollut ainakin kirjallisuuden alalla laillisesti tasa-arvoinen ruotsin kielen kanssa. Suomenkielisten painotuotteiden julkaisemista ei rajoiteta muilla määräyksillä kuin ruotsinkielistenkään. Suomen kieltä ainakin opiskellaan ja opetetaan maan kouluissa. Ja kolmessa oppikoulussa voi suomenkielisten vanhempien perheestä tuleva oppilas hankkia tiedon alkeet äidinkielellään. Tilanteen pitäisi olla tällainen kaikissa ala-alkeiskouluissa, mutta opettajien välinpitämättömyyden takia tämä myönnytys lienee useimmissa jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Suomenkielisissä seurakunnissa on käsketty käyttämään niiden omaa kieltä kaikissa yleisissä asiakirjoissa. Kun maan hallitusvalta ei ole tehnyt enempää kielellisen yhtenäisyyden edistämiseksi, syytä on etsittävä siitä, ettei olla tietoisia sen merkityksestä ja välttämättömyydestä sivistyneille – ja ruotsiksi sivistyneille yhteiskuntaluokille. Jos nimittäin maassa vallitseva yleinen mielipide voi missään asiassa vaikuttaa, niin juuri tässä. Maan suomenkielisen väestön, joka on 5/6 Suomen kansasta, tietoisuus on tässä suhteessa jo hereillä.
Esimerkit merkitsevät suurelle yleisölle enemmän kuin järkevät perustelut. Esittäkäämme yksi. Maaseudun paloapuyhtiön (Brandstodsbolaget för Landet) saavuttama menestys ja Hypoteekkiyhdistyksen kannatuksen laajuus ovat hämmästyttäviä ilmiöitä. Nämä molemmat ilmiöt olisivat olleet mahdottomia 20–25 vuotta sitten. Nykyinen tilanne on yksinkertaisesti selitettävissä. Suomenkielinen lehdistö on valistanut rahvasta näiden hankkeiden hyödyllisyydestä. Tosiaankin. Mutta kaksikymmentä vuotta sitten (1843) ei ollut olemassa yhtään ainoata suomenkielistä sanomalehteä. Tämän tiedotusvälineen puuttuminen ei kuitenkaan ollut ainoa puute; tuolloin ei myöskään ollut sivistyneistön keskuudessa ihmisiä, jotka nykyisin tekevät työtä suomenkielisen väestön etujen edistämiseksi; tuolloin ei tämä väestö luottanut herrasmiesten johtamiin hankkeisiin, koska näiltä puuttui sellaista ymmärtämystä, jonka perustalle luottamus voi rakentua. Ja lisätkäämme vielä, että itse se yleisten asioiden edistämiseen pyrkivä henkikin, joka nyt ilmenee sivistyneiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa, on vain heijastusta kansallisesta tietoisuudesta, jonka ensimmäinen ilmaus oli pyrkimys suomen kielen kohottamiseen sivistyskieleksi ja suomenkielisen väestön kohottamiseen sivistyksestä osalliseksi. Väite voidaan todistaa historian avulla. Tämän yleisen edun etsimisen hengen ovat kylväneet Porthan, Arvidsson, Topelius, Gottlund ja Lönnrot.
Kun katsotaan viittäkymmentä viime vuotta, havaitaan väistämättä, että yleisiä asioita edistävistä hankkeista suurin osa on rakennettu perustuksista saakka ja rakennusmestarit ovat tässä työssä astuneet ensimmäiset askeleet urallaan. Omalaatuista ja historiassa harvinaista on, että sivistyksessään jo pitkälle ehtinyt kansa, jonka keskuudessa vallitsee sivistyneen yhteiskunnan järjestys, mutta jonka ylin hallitusvalta ja kaikki yhteiskuntajärjestyksen keskiössä olevat ja yhteiskunnan koneistoa käynnissä pitävät laitokset ovat olleet kaukana meren takana, joutuu äkkiä omien toimiensa varaan käsissään vain niin sanoakseni koneiston uloimmat osat. On hankittava tarpeelliset tiedot olojen järjestämiseen perustuksista saakka ja virkamiesrutiini, eikä se vielä riitä. Vielä ei myöskään ole minkäänlaista kokemusta laitosten soveltuvuudesta maahan eikä etenkään siitä, mitä maa lähinnä tarvitsee. Kaikki on ensimmäistä yritelmää, satunnaisten yksilöllisten käsitysten ilmausta. Yleistä mielipidettä asioista ei ole neuvonantajien eikä päättäjien arviointien taustaksi. Ja tärkein on vielä sanomatta. Oltiin vastikään valloitetussa maassa; poliittinen tilanne oli uusi. Tulevaisuuden ajattelemiseen liittyi suuria pelkoja. Mainittua tilannetta varten ei ollut minkäänlaista perinnettä; minkäänlaista perinteistä esprit'tä [e. de corps, joukon yhteishenki] ei myöskään ollut niiden miesten piirissä, jotka kutsuttiin alatason virkatehtävistä äkkiä maan ylimmiksi virkamiehiksi; heidän tuekseen ei ollut kansalliseen tietoisuuteen pohjautuvaa yleistä mielipidettä. Kun viimeksi kuluneen puolen vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, moni maan julkisessa elämässä toiminut mies saa epäilemättä tuomionsa omanvoitonpyynnistä tai luonteen heikkoudesta, jonka takia he eivät punninneet maan parasta asianmukaisella tavalla, moni myös älynlahjojensa riittämättömyydestä sen paikan täyttämiseen, jolle sattuma heidät vei. Oikeudenmukaisessa arvioinnissa otetaan kuitenkin huomioon tilanne ja vaikeudet. Ja kun jälkikäteen katsotaan, mitä näiden viidenkymmenen vuoden aikana on tehty, ja ajatellaan noita seikkoja, joihin olemme edellä lyhyesti viitanneet, kenelläkään suomalaisella ei ole aihetta hävetä kansansa ensimmäisiä omiin ratkaisuihin perustuvia askelia. Onhan ehdottoman selvää, että olkoonpa tämä aika tuonut kunniaa tai häpeää – se on Suomen kansan kunniaa tai häpeää. Jokainen kansa on omien kohtaloittensa luoja.
Etenkin viime vuodet ovat olleet tuloksellisia maan parasta tarkoittavien julkisten hankkeiden kannalta. Vuosi 1855 oli käännekohta Suomenkin historiassa. Korkeimman hallitusvallan toimesta on tehty paljon maan aineellisten etujen edistämiseksi. Ja tulevaisuuden kannalta on hyvin lupaavaa, että toimet ovat entistä enemmän suuntautuneet maan pääelinkeinon maatalouden edistämiseen. Vähäisenä seikkana ei ole syytä pitää sitäkään, että uudistusten ja uusien hankkeiden yhteydessä on neuvoja pyydetty myös hallituspiirien ulkopuolella olevilta henkilöiltä. Tämä on osaltaan antanut yleiselle kansalaishengelle tilaa ilmaista itseään, niin että tarkkailija voi nyt iloiten nähdä sen vaikuttavan sangen monella taholla. Mutta henkisetkin edut ovat saaneet osansa hallitusvallan huolenpidosta. Seuraava esimerkki osoittaa, mitä maa on parissa vuosikymmenessä niiden edistämiseksi uhrannut. Valtion määrärahat olivat hopearuplina
yliopistolle lukioille [alkeis]kouluille
1841 56 000 12 000 16 000
1846 65 000 31 000 31 000
1851 80 000 42 000
1856 96 000
1858 103 000 50 000 73 000.
Luvut ovat pyöristettyjä ja likimääräisiä. Oppilaitosmenot olivat toisin sanottuna kasvaneet yli 140 prosenttia 18 vuodessa. Sietää mainita, että yliopistolla on lisäksi omia, valtion määrärahoista vuodesta 1809 lähtien säästetyistä varoista kertyneitä rahastoja yli 300 000 ruplan verran sekä rakennuksia ja vuodesta 1827 lähtien kustannettuja kokoelmia ainakin ½ miljoonan arvosta. Tuskinpa millään maalla, jolla on saman verran valtion tuloja kuin Suomella, on yhtä runsaita lahjoitusvaroja saanutta yliopistoa. Ennen vuotta 1809 sillä oli varoja tuskin enempää kuin 1/5 nykyisistä varoistaan. Mainituissa suurissa uhrauksissa sivistyksellisten etujen hyväksi ilmenee tietoisuus siitä, että Suomen asemassa oleva maa voi lähinnä kansan valistamisen avulla huolehtia säilymisestään omana itsenään.
Monet toiveet uinuvat kuitenkin yhä hiljaa Suomen kansan sisimmässä. Asianmukaista kuitenkin on, että kun on saavutettu paljon ja omistetaan paljon, kun on saavutettu paljon enemmän kuin minkään järjellisen laskelmoinnin varassa olisi voitu odottaa, on voitava kestää mitä on kestettävä ja jäädä vaille sellaista mitä vailla on oltava ja kohdistettava toiveensa tulevaisuuteen.
On sanottu, että numerot puhuvat raakaa kieltä. Tämä pitää täysin paikkansa valtioiden ja kansakuntien välisissä suhteissa. Niistä ei voi vedota minnekään. Kun Suomen kaltainen maa on yhdistetty Venäjän kaltaiseen valtakuntaan, tässä maassa on tiedettävä, että kaikki ne myönnytykset, joista se voi iloita, ovat vahvemman osapuolen tekemiä ja voivat perustua ainoastaan oikeudentuntoon ja siihen vakaumukseen, että oikeudenmukaisuuden osoittaminen on hyvää politiikkaa, että se on siemen, kylvetty tulevaisuutta varten, tulevaisuutta, jonka merkitystä mahtavinkaan ei voi rangaistuksetta halveksia. Mutta myös Suomen kansa voi omasta puolestaan tarkastella kulunutta puolta vuosisataa näkemättä aihetta moitteisiin. Euroopassa on koettu vallankumous toisensa jälkeen. Venäjä on nähnyt vihollisen vanhassa pääkaupungissaan. Sen omat sotajoukot ovat taistelleet Saksan ja Champagnen tasangoilla. Viimeksi sodan kuohut ovat tuntuneet Suomenkin rannikoilla. Eikä kaikissa näissä vaiheissa yksikään kapinallinen käsivarsi eikä kieli ole liikahtanut Suomessa, ketään ei ole syytetty alamaisen uskollisuutensa rikkomisesta. Pahinta, mistä on kuultu, on ollut jokin ääneen lausuttu liberaalinen fraasi maljoja kohoteltaessa nuorison juomingeissa. Maassa on toki jatkuvasti ollut noin 10 tuhannen miehen suuruinen venäläinen miehitysjoukko muistuttamassa sen alistetusta asemasta. Tässä maassa ei kuitenkaan ole ketään ajattelevaa ihmistä, joka ei olisi vankasti varma siitä, että Suomen kansan suhtautumistapa olisi ollut sama, vaikka mainittu vähäinen asevoima olisi ollut sijoitettuna Gruusiaan [Georgiaan] tai Amurille. Tämä suhtautumistapa perustuu siihen lain ja yhteiskuntajärjestyksen kunnioitukseen, jonka olemassaolon jokainen tätä maata tunteva voi päivittäin kokea. Luultavasti ei ole olemassa edes yhtään saksalaista pikkuvaltiota ilman jokaiseen maalaiskuntaankin sijoitettuja santarmeja tai ”Feldjägereitä”. Meidän kaupungeissamme pitää päivisin yleistä järjestystä yllä kaupunginviskaali ja öisin siitä huolehtivat palovartijat, ja maaseudulla nimismies ja siltavouti pitävät mitä mainioimmin kurissa 10 000 asukkaan seurakuntaa, jonka asukkaat ovat hajallaan ehkä 30 neliöpeninkulman alueella. Tämä lainkunnioitus perustuu kansalaisten vapauteen. Kyseessä olevana ajanjaksona on nähty yksi valitettava esimerkki siitä, että rahvas on asettunut vastustamaan lain täytäntöön panijoita uskoessaan, että tätä vapautta on loukattu. Ei erehdy, jos etsii syytä tähän tapahtumaan siitä, että oikeudenkäytön kieli on toinen kuin kansan oma kieli. Kun talonpoika ei pysty itse vakuuttumaan lain ja lainmukaisten asiakirjojen oikeasta sanamuodosta, hän epäilee herrasmiesten niistä esittämää tulkintaa. Tiedetäänhän hyvin, että saatuaan tuomioistuimen päätöksen käteensä hän tavallisesti pyytää selvitystä useammalta kuin yhdeltä tulkitsijalta vakuuttuakseen tulkinnan oikeellisuudesta. Tällaisessa tilanteessa on aina olemassa yhteiskuntajärjestykseen kohdistuva vaara kuten aina vääryyden tapahtuessa.
Olemme uskoneet, että edellä esitetty katsaus on mitä soveliain uudenvuodentervehdys lehden kunnioitetuille lukijoille, koska siinä on myös osoitettu, mitä jokainen suomalainen käsityksemme mukaan alkaneelta vuodelta odottaa ja toivoo. Olemme vastustaneet ja vastustamme sellaista toiveikkuutta, joka rinnastaa Suomen olot ja Suomen kansan nykyisen tason Euroopan vanhempien kulttuurimaiden ja sivistyneimpien kansakuntien tilanteeseen. Onneksi tämä optimistinen käsitys näyttääkin ainakin julkisuudesta kadonneen. Tämä on onnekasta, koska tuollaisten harhakuvitelmien vallitessa minkäänlainen itsetuntemus ja minkäänlainen kehitys ei ole mahdollista. Kansakunta, jolta puuttuu asianmukainen itsetunto, joutuu kuitenkin väistämättä halveksunnan kohteeksi. Ja olemme sitä mieltä, että myös silmäillessään viimeksi kuluneita viittäkymmentä vuotta Suomen kansalla on oikeus iloita olemassaolostaan sekä sen perusteella toiveikkaasti uskoa, että sama tyyni urheus, jonka varassa isät ovat läpäisseet rautaisen ankarat kohtalot, antaa voimia saadun perinnön säilyttämiseen ja kartuttamiseen niissäkin ahtaissa oloissa, joihin historia on sille sijan antanut.
J. V. S.
