Litteraturblad nro 12, joulukuu 1861: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Mansikoita ja mustikoita III. Helsingissä 1861.

 

Täksikin jouluksi on ilmestynyt tämän pienen kalenterin vihkonen.

Useimmat alkuperäistekstit ovat siinä kuten edellisessäkin nimimerkki Suonion [J. L. F. Krohn] käsialaa. Vaikka nämä runot eivät selvästikään ole pursuilevan runollisen mielikuvituksen tuotteita, ne ovat tavallisesti sisällöltään hyvin harkittuja, ja niissä vallitseva puhdas ja lämmin henki tuntuu miellyttävältä. Sisältö käsittelee tavallisimmin isänmaata tai rakkautta, jotka molemmat ovat tyhjentymättömiä kaikkien aikakausien runojen aiheita. Jossakin, esim. runossa ”Kova rangaistus”, ajatus on hieman väkinäinen tai tekstistä saattaa puuttua varsinainen runollisuus, kuten on käynyt runossa ”Suomalainen maamme ruotsalaisille”. Tämä ei silti ole suinkaan tavallista. Päinvastoin tavallisimmin näissä runoissa ilmaistaan yksinkertaisella ja selkeällä kuvalla yhtä selkeä ajatus. Yleensä runokieli on vahvasti kuvallista, säkeet soljuvia, ja runoilija hallitsee kielen ilahduttavan hyvin. Vain muutamassa kohdassa saattaisi toivoa, ettei hän ilman välttämättömyyden pakkoa käyttäisi epätavallisempia (itäsuomalaisia) kielellisiä muotoja.

Viime vuoden marraskuun numerossa meidän oli kiireesti arvioitava poikkeuksellisen runsasta joulukirjallisuutta, jolloin aiheellinen tunnustus jäi antamatta kokoelman toiseen vihkoon sisältyville ”Kuun tarinoille”, neljälletoista näylle, niin kai voimme sanoa, jotka kaikki ovat vilkkaan mielikuvituksen tuotteita, proosatekstejä, mutta sangen runollisella kielellä kirjoitettuja. Kirjoittaja on antanut tässä kolmannessa vihkossa julkaistavaksi pienten alkuperäisrunojen lisäksi kuusi muokkaamaansa Daavidin psalmia, joiden muokkaus osoittaa erinomaista lahjakkuutta. Ne ovat mainio lisä kokeiltavana olevaan suomenkieliseen virsikirjaan. Tässä ensimmäinen psalmi:

 

Ah autuas, ken käyskele

Ei retkii riettahien,

Ei synnin tietä astele,

Ei polkui pilkkajien;

Vaan aina töillä, kielellään

Herraansa kiittää mielellään,

Häll’ onni kumppalina.

–––

Hän on kuin istutettu puu,

Min juurta virrat juotta,

Mi kuihtumatta kukoistuu

Ja hedelmiä tuottaa.

Hän saalistansa rauhas syö,

Vaan jumalattomien työ

Hajoo kun tuhka tuuleen.

–––

Ja viimein jumalattomain

Kuin käypi tuomiossa?

Ei sijaa katumattomain

Oo taivaan kartanossa.

Luo Herran hurskaitten käy tie;

Vaan jumalattomien vie

Ikuiseen kadotukseen.

 

Runomuotoinen käännös ei voi olla tämän sananmukaisempi, sujuvampi eikä kauniimpi. Siinä esiintyvät sanojen länsisuomalaiselle oudommat muodot ovat paikallaan, koska ne helpottavat säkeiden rakentelua. Ainoa vähemmän kaunis ilmaus, ehkäpä vain arvostelijan korvissa, on ensimmäisessä säkeistössä: ”häll' onni kumppalina”. Rumalta kuulostaa nimenomaan sana kumppali; tarjollahan olisi ollut ”saattajana” kauniimpana ja täysin suomalaisena sanana tai sitten vähäinen tekstin muuntaminen: ”hänt' seuraa onni aina”.

Muista runoista lainaamme tähän seuraavan kuvallisesti rikkaan ja Suoniolle hieman harvinaiseen tapaan jopa leikkimielisen soljuttelun:

 

Neuvo.

Pojallensa pilkkasuulle

Neitto närkästyen lausui:

Mikä turva on sinussa?

Olet heinä heiluvainen,

Kaikkia kumartavainen –

Miten luotan ma sinuhun?

Olet laine läikkyväinen:

Lempein aaltohon asetan,

Pian aalto pettänevi. –

Miten uskon ma sinua?

Olet lieto perhokainen:

Kukan kerran suutelevi,

Muihin sitten lentelevi.

 

Poika vastas pilkkasuinen:

Vähä turvaa vesassa,

Heinäsessä heiluvassa; –

Ota kanto turvaksesi!

Vankka tynkkä on tukena,

Jos ei juuri kaunokainen

Musta, paksuja rypinen.

Paha aalloilla asua,

Yhä laine läikkyilevi; –

Jäähän luottosi aseta!

Jää ei läiky lainehena,

Josko kylmiikin kuvetta.

Ei oo perho uskottava,

Lieto kun lepertelevi; –

Ota toukka toveriksi!

Se on aina uskollinen,

Se ei luotas lennäkänä,

Josko syöpikin sydämes.

 

Viimeisen rivin katkera epigrammimainen käänne antaa tälle nokkelalle lemmensanailulle lopun, josta voi aavistella kyyneleisen sovinnon seuraavan. Runo on pieni helmi, joka voi antaa haasteen: tehkää perästä!

Vihkon aloittavat muutamat uudemmat rahvaanrunot, joiden tekijöitä ovat nilsiäläinen Iivanainen ja Bengt Lyytinen, yhtä oletetaan erään lukkari Wenellin kirjoittamaksi, ja kahden tekijä on tuntematon. Näistä paras on ensiksi mainitun ”Laulun kaipaus”. Siinä valitetaan laulun katoamista Suomen kansan keskuudesta – ja lisätään:

 

Mutt’ on tuolla toisiakin

Lintuja liriseviä,

Soman laulun laativia,

Uutta ääntä antavia

Tuossa siistissä salissa,

Hyvin sievässä häkissä

Ilona asujamille.

Ne linnut, lihavat linnut,

Eivät suomea selitä;

Vieras kieli, vieras mieli!

Ei se luonto laulussansa

Suomen luontohon sopisi.

 

Kuitenkin toivotaan kesää, jona

 

Saisi Suomiki sulonsa,

Isänmaammekin ilonsa,

Luonto loisi laulurinnat,

Suomen mieli, Suomen kieli

 

Vapautta kielen siteistä saarnaavien kansallisuusteorioiden esitaistelijoiden sekä idästä ja lännestä paikalle saapuvien nationalistien, jotka ryhtyvät ensimmäisten joukossa puhumaan Suomen nimissä, sietää panna mieleensä tämä suomalaisen talonpojan toteamus: ”Vieras kieli, vieras mieli.” Nämä sanat enteilevät aikaa, jolloin kyllä saadaan huomata, että ne on lausunut suomalaisen maan isäntä.

Nimimerkki Santala [K. A. Slöör] on suomentanut tähän vihkoon runoja kuten edellisiinkin, tällä kertaa Runebergin ja unkarilaisen runoilijan Petöfin tekstejä. Käännösten havaitsee muuttuvan yhä sujuvammiksi. Suomentaja on valinnut tehtäväkseen ”Heinäkuun viidennen päivän”. Valinta on hyvä; epäilemättä olisi kuitenkin ollut paremmin paikallaan valita jokin niistä ”Tarinain” runoista, joissa suomalainen rivisotilas astuu ilmielävänä lukijan eteen. Otamme vapauden painattaa tähän erityisen sujuvan suomennoksen eräästä Petöfin runosta. Runo kertoo, mitä unkarilainen runoilija ajattelee emigranteista. Runoilijoilla voi toki olla erilaisia mielipiteitä heistä. Jo runon nimi ”Maansa pettäjille” on niin ankara tuomio, että sitä väistämättä pidetään sopimattomana muualla kuin Unkarissa, jossa isänmaallisuuden ei katsota olevan parhainta merten taakse siirtyneenä.

 

Te pahkat maamme ruumiissa!

En mainita voi teitä,

Ett’en tulena korventaa

Sois teidän sydämineitä!

 

En ole liekki polttava;

Vaan laulut julmat mulla,

Ne annan kirouksena

Ma teidän päähän tulla.

 

Rikasko maamme ompi niin,

Ett’ei se teistä huolis?

Se köyhän köyhä kuitenkin

Kun kurjuuteen ei kuolis!

 

Te rosvot! minkä vaivoin vaan

Sai maamme kasvamahan:

Neronne, voiman, oppinne,

Sen veitte toiseen maahan!

 

Jos nälkähänki nääntyköön

Tää kallis isänmaamme.

Se verta vaikka itkeköön,

Te piätte riemujanne.

 

Ja jällehen jos saattekin,

Niin köyhät palajatte.

Ja maata, jota ryöstitte,

Mierolla vaellatte.

 

Siis koska maatan hyljätä

Oil teistä teko mielu:

Niin luokoon hautakin luunne pois,

Ja taivas teidän sielut!

 

Eipä sano runoilija suotta, että hänellä riittää kyllä sanoja ”hirmuisiin runoihin”.

Vihkossa julkaistaan myös kaksi saman nimimerkin alkuperäistä runoa.

Uusi salanimi on Tuokko [A. Törneroos], joka on antanut julkaistavaksi oman runonsa ”Nuoren sotijan ero kodistaan” sekä useita suomennoksia Schillerin, Uhlandin, Thomas Mooren ja Runebergin runoista. Näyttää siltä, että Suomen runous voi odottaa häneltä tulevaisuudessakin ansiokkaita suo­rituksia. Nimimerkki O. D. [O. Donner], joka on aiemmin tullut tun­ne­tuksi Joukahaisessa julkaistuista ruotsinkielisistä runoistaan, on kirjoittanut runon ”Minne?”, joka ansaitsee maininnan ilahduttavana osoituksena suomen kielen opiskelun edistymisestä, sillä kirjoittaja on oppinut suomea vasta opiskeluvuosinaan yliopistossa. Horatiuksen oodin 16, II suomennos on myös uu­den nimimerkki ?:n käsialaa. Lopuksi vihko sisältää kaksi kertomusta, maalaistarinoita. Nimimerkki A., joka julkaisi edellisessä vihkossa alkuperäistarinan, on suomentanut Jerem. Gotthelfin [A. Bitzius] ”Kolme veljestä” ja B. F. G. [B. F. Godenhjelm] puolestaan Auerbachin ”Vapunpäivän”.

On ilahduttavaa nähdä, että tämä pieni kalenteri saa avustajikseen yhä useampia nousevia kykyjä. Kukaan lukija ei kadu niitä tunteja, jotka hän käyttää sen lukemiseen, ja hänen ilonsa on kaksinkertainen, jos hän iloitsee suomenkielisen kirjallisuuden karttumisesta, koska hän voi tästä kirjasta nähdä, miten sujuvasti ja kepeästi kieltä jo taivutetaan moderneihinkin runomittoihin. Osoituksena siitä ovat myös edellä lainatut otteet. Kaipaamaan vielä jää hieman laajempaa alkuperäistä runoa; ja tuntuu siltä, että jokin alkuperäinen novellikin pitäisi voida saada aikaan. Kotimaisessa kirjallisuudessa on kuitenkin tunnetusti erityisen vähän tämäntyyppisiä kirjallisia tuotteita. Näyttää siltä kuin romaanien ja novellien kirjoittamista hävettäisiin. Muistutamme kuitenkin, että ”Mansikoiden ja mustikoiden” ensimmäisessä vihkossa julkaistiin tunnetun nimimerkin Y. K:n [G. Z. Forsman – Yrjö-Koskinen] kaunis novelli.

Ulkonaisesti vihko on kokenut ajanmukaistavan muodonmuutoksen, sillä se on painettu antiikvakirjaimin, ei fraktuuralla. Voidaan varmaankin toivoa, että ajan mittaan julkaisuun saadaan hieman kuvitusta, ainakin vinjetti nimiösivulle ja sievempi kansi, jotta ulkoasu olisi houkuttelevampi ja sopisi paremmin joulupöytään.

 

Raha-asioista, kaksi-kymmentä helppoa lukua, yhteisen kansan ja nuorison hyödyksi. Englannin kielestä mukailtu. Helsingissä 1861.

 

Tämä kirjanen kuuluu niihin harvoihin, joiden käännättämisessä suomalainen huolenpito yleisön tarpeista on ennättänyt toimia ennen ruotsalaista. Ja alkuteos on todellakin niin ansiokas, että se ansaitsee siirtämisen kaikkien maiden kirjallisuuteen.

Kyseessä oleva suomalainen kirjanen ei kuitenkaan ole pelkkä käännös, vaan nimen ja esipuheen osoituksen mukaan mukailtu laitos englanninkielisestä alkuteoksesta ”Easy lessons on money matters for the use of young people”. Esipuheen alla on nimi Yrjö Koskinen, nimi joka varmasti elää pitkään Suomen kulttuurihistoriassa. On ilahduttavaa havaita yhä selvemmin, että tämän salanimen käyttäjä hra Forsman kuuluu niihin monipuolisiin henkiin, joita vasta havahtunut kansa ja omaa tietään aloitteleva kansakunta tarvitsee, jotka pystyvät vaikuttamaan eri suunnilla herättäjinä ja asioiden edistäjinä. Julkaisemallaan nuijasodan historialla, joka on kotimaisessa kirjallisuudessa ainoalaatuinen teos, sekä vähäisemmillä historiallisilla tutkielmillaan hra F. on osoittanut, että historia on hänen varsinainen tutkimusalansa, ja se lahjakkuus, jota varsinkin mainittu laajempi teos ilmaisee, antaa toiveita siitä, ettei Suomen sentään aivan liian kauan tarvitse odottaa isänmaan historian esitystä, tiedoiltaan runsaampaa ja selvemmin kansalliselta näkökannalta asioita tarkastelevaa kuin Rühsin yritelmä ja siihen pohjautuvat mukailut. Hra F. on kuitenkin työskennellyt myös suomen kielen kieliopin selvittämiseksi; hän on aloittanut edellä mainitun ”Mansikoita ja mustikoita” -sarjan julkaisemisen ja rohkaissut muita kynänkäyttäjiä kokeilemalla sekä runo- että proosamuotoisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista; lehtimiehenä hän on kirjoittanut arvokkaita artikkeleita suomenkielisiin lehtiin, ja hänen ulkomailta lähettämänsä kuukausilehti Mehiläisessä tänä vuonna julkaistut kirjeet ovat kirjalliselta arvoltaan vuoden merkittävimmät lehtikirjoitukset. Hän on nyt löytänyt historiallisen tutkimustyönsä ohessa aikaa kiinnittääkseen huomiota uudelle alalle, kansantalouteen, ei tosin loistaakseen uusien oppien esittäjänä tällä alalla, vaan välittääkseen suomalaiselle rahvaalle tietoja, joiden on Euroopan sivistysmaissa tunnustettu kuuluvan kansansivistyksen hyödyllisimpiin aineksiin.

Kirjanen ”Raha-asioista”, jonka englanninkielinen alkuteos on jo ehtinyt 15. painokseen ja jota siis on kansankirjasten Englannissa tavanomaisten painosmäärien perusteella levitetty varmaankin 100 000 kappaleen verran, pyrkii ensisijaisesti opettamaan suurille joukoille, että yksilön toimeentulo on tarkoin sidoksissa yhteiskunnan hyvinvointiin ja että sen takia niiden sääntöjen noudattaminen, joita uskonto ja moraali antavat ihmisen velvollisuuksista muita ihmisiä kohtaan, on myös ainoa varma tie omien etujen edistämiseen. Tämä esitetään kuitenkin mahdollisimman vähän tarkoitushakuisesti, samalla kun selvitellään tärkeimpiä taloudellisia käsitteitä kuten rahaa, sen arvoa, vaihdantaa, kauppaa, arvoa ja hintaa, vuokraa, pääomaa, lainaa, korkoa, velkoja. Erillisissä luvuissa käsitellään kuitenkin myös rikkaan ja köyhän välistä suhdetta, työnantajan ja työntekijän välistä suhdetta, työntekijän pääomasta saamaa hyötyä. Oman lukunsa ovat saaneet myös luotettavuus ja isänmaanrakkaus; ja tarkastelu ulotetaan omien etujen uhraamiseen yleisten etujen takia, tämän merkitykseen ja arvoon. Tuskin erehdymme otaksuessamme, että mukailijan kädenjälki näkyy etenkin sisällön viimeksi mainitussa osassa.

Esitystapa on tavattoman yksinkertainen, johdonmukainen ja selkeä, kuten voidaan olettaakin kirjan käytännöllisen tarkoituksen ja kirjoittajan englantilaisen käytännöllisyyden perusteella. Koska kirja on tarkoitettu kansakouluissa käytettäväksi, tämäkin tarkoitus on edellyttänyt mahdollisimman yksinkertaista esitystapaa. Esipuheessa muistutetaan, että tuollaisessa käytössä tarvitaan silti opettajan soveltavia esimerkkejä. Myös enemmän sivistystä saaneet voivat lukea kirjasen hyödykseen ja sen kiinnostavuuden takia kuten jokaisen hyvän kansankirjasen; etenkin meidän maassamme jokainen mies ja jokainen nainen voi oppia siitä paljon.

Omasta puolestamme huomauttaisimme, että kirjassa kiinnitetään liian vähän huomiota siihen, että sivistyneessä yhteiskunnassa yksilö saa valmiina perinteisen tietämyksen (valistuksen), lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, hengen ja omaisuuden suojan sekä kansallisvarallisuuden, josta osallisena hän pystyy hankkimaan toimeentulonsa. Mielestämme viimeksi mainittu seikka nimittäin on tämäntapaisen esityksen sopivin lähtökohta. Tällä huomautuksella tähtäämme kehityksen sisäisten yhteyksien johdonmukaisempaan esittämiseen. Sama sisältöhän voidaan esittää tarkastelemalla, kuten tässä kirjasessa, eri aiheita, työtä, rahaa jne., ilman sisäisesti johdonmukaista järjestystä. Sellaisenaan kirja on erinomainen, kuten sanottu; ja suosittelemme mitä lämpimimmin sen levittämistä jokaisen kansan valistamista harrastavan henkilön tehtäväksi.

 

Lännetär, Länsisuomalaisten [Länsisuom. Osakunnan] albumi II. Hki 1861.

 

Edellisen vihkon perusteella lukija tuntee tämän albumin. Uudessa esiintyvät enimmäkseen samat nimimerkit kuin edellisessäkin. Merkittävin ero on se, että tässä julkaistaan Leisteniuksen runoja edellisessä vihkossa julkaistujen Törnegrenin runojen sijasta – siis valitettavasti kummallakin kerralla muistoksi ennenaikaisesti poistuneista kotimaisen kaunokirjallisuuden viljelijöistä.

Vihko sisältää neljä proosakirjoitelmaa: –s –l:n [J. J. Wecksell] kirjoituksen ”Johan Gabriel Leistenius”, S. E:n [S. G. Elmgren] ”Erik Kolmodinin näytelmä Genesis aetherea” ja ”Esitöistä Suomen oppihistoriaa varten” sekä K. F. I:n [K. E. F. Ignatius] ”Kajaanin läänin hävitys”. Ne ovat kaikki omalla tavallaan mielenkiintoisia. Ne on myös toiseksi mainittua lukuun ottamatta esitetty suullisesti eri tilaisuuksissa.

Leisteniuksen ”tätä ennen yhteen kokoamattomista” runoista ”Farbror Mårten” [Martti-setä] muistuttaa tuon iloisen laulajan suuresta lahjakkuudesta ja mitä hilpeimmästä mielenlaadusta. Tämä ”setä” on kuvattu ilmieläväksi hahmoksi, häntä on mahdotonta katsoa purskahtamatta sydämelliseen nauruun. Hänen kuvaajallaan on kuitenkin ollut hyväsydämisyyttä niin paljon, että hän on antanut lukijalle tilaisuuden päästä sovintoon tuon kaikkea muuta kuin rakastettavan hahmon kanssa antamalla miekkoselle hyväsydämisyyden juonteen. Sekä kaunis että syvästi vakava runo on sitä vastoin ”Vid C. U. J. Ignatii graf” [C. U. J. Ignatiuksen haudalla], runo Leisteniuksen viimeisiltä ajoilta, jolloin hänen lyyransa iloinen sointi oli jo vaiennut.

Vihko sisältää sikermän –s –l:n runoja, joista yksikään ei kuitenkaan näytä kuuluvan lahjakkaan runoilijan parhaisiin. ”Det outsägliga” [Sanomaton] on kuitenkin kaunis runo, ja myös seuraavat virnuilevat säkeet osoittavat, että kynää on käyttänyt varsin poikkeuksellisen miehen käsi:

 

Kun lapsi saa sormeensa tikun,

se kiljuu niin kauan kuin jaksaa;

kun tyttöä lempii poika,

pian kiljuu hän – runoutta.

 

Ja tyttö jos nauraa, niin taivaan kuin maankin

hän mustaksi värjää musteellansa;

on taivas ja maa pian vain pimeyttä,

koko kaikkeus suljettu mustaan säkkiin.

 

Jos nokkaansa neitonen nostaa,

koko maailma sen saa maksaa.

Hyvä ellei seuraus tästä

ole kauhistavampi kuin – kehno kirja.

 

Olemme unohtaneet mainita muutamista ilmestyneistä kartoista, joilla kaikilla on omat ansionsa.

Merkittävin niistä on: Kuopion läänin kartta 1:en osa, Savon- ja Hämeenmaa. Toimitti G. Thilén 1852–1856. Kartta on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ja on sen ”toimitusten” 22. osa. Sen laatija oli äskettäin kuollut Kuopion lääninmaanmittari, kamarineuvos G. Thilén, joka kuului maan ansioituneimpiin virkamiehiin ja tunsi sangen perusteellisesti mainitussa läänissä vallitsevat olot joka suhteessa. Litteraturbladetissa ja aiemmin Saimassa on julkaistu hänen kirjoittamiaan lääniä koskevia tilastokatsauksia. Arvostelijan tietämän mukaan tämä kartta on yli kymmenen vuotta kestäneen työn tulos, ja syynä siihen, ettei se kata koko Kuopion lääniä, on epäilemättä edesmenneen laatijan tunnontarkkuus kaikissa töissään. Esityöt koko läänin kartan julkaisemista varten on tehty, ellei arvostelija erehdy. Takeena nyt julkaistun kartan oikeellisuudesta, niin pitkälle kuin se on tehtyjen ja käytettävissä olevien mittausten mukaan mahdollista, on siis kartan laatijan nimi. Kartta onkin niin täydellinen, että tässä mielessä sitä voidaan pitää pikemminkin liian tarkkana kuin vähänkään puutteellisena. Ei ole tyydytty pelkkään kylien nimien ilmoittamiseen ja virkatalojen merkitsemiseen, vaan kartta ilmaisee myös tilojen talouskeskusten sijainnin ja maakirjanumeron, sahat, myllyt, kestikievarit ja niiden välimatkat. Kaikella tällä tai ainakin suurimmalla osalla tästä aineistosta on toki kiinnostavuutensa erikoiskartassa. Arvokkain tällainen kartta on kuitenkin esityönä läänin, maakunnan ja koko maan yleispiirteisempää karttaa varten, ja tämä Thilénin kartta on toistaiseksi ensimmäinen tällainen esityö täydellistä koko Suomen kattavaa karttateosta varten. Hermelinin kartat [1797–1809] ovat toki tuollainen karttateos, oman aikansa tuotteeksi erinomainen, mutta tietämys maan luonnonmaantieteestä on sittemmin tullut paljon tarkemmaksi, ja kaikki maataloudesta riippuvat seikat sekä hallinnolliset jaotukset ovat suuresti muuttuneet. Sen takia on ilahduttavaa, että erikoiskarttojen julkaiseminen on näin saatu aloitetuksi, ja toivoa sopii, että monilla läänien maanmittauskonttoreiden hoitajilla olisi aikaa lähteä seuraamaan Thilénin jälkiä.

Toinen äskettäin ilmestynyt kartta on ”Suomenmaan kartta valmistettu vuonna 1861 C. W. Gyldéniltä”. Kirjoittaja on saanut kiitosta ja tullut tunnetuksi maan tilastotietoja ja metsänhoitoa koskevista kirjoituksistaan. Ellemme ole saaneet vääriä tietoja, hänen voidaan odottaa huolehtivan myös koko maan täydellisen kartan aikaansaamisesta. Tässä mainittu tuote on varsinaisesti vain korkeussuhde- ja vesistökartta. Vuoria ja harjujonoja ei havaitaksemme olekaan merkitty yhtä selkeästi mihinkään muuhun karttaan. Vesistöistä ovat sitä vastoin mukana vain suhteellisen merkittävät. Selkeytensä takia kartta sopii erinomaisesti koulujen seinäkartaksi. Vesistöt on merkitty sinisellä värillä kuten myös edellä mainitussa Kuopion läänin kartassa. Ja tämä lisääkin kartan käyttökelpoisuutta tuntuvasti. Se on kaunis aikaansaannos katsottavaksi, mutta kärsii kaikkien muiden suurikokoisten Suomen karttojen tavoin tavattoman hankalasta pitkänomaisesta muodostaan, joka johtuu Lapin laajuudesta. Olisikohan aihetta aina leikata se irti kokonaisuudesta ja esittää pienemmässä koossa kartan jossakin kulmassa.

”Stieler'n koulukartta. Turussa 1861” – on kokoelma, johon sisältyy 12 pienikokoista Stielerin karttaa ja jossa nimet on merkitty suomeksi. Nämäkin on painettu Perthen kirjapainossa Gothassa, joten vain nimiösivu on turkulainen. Ne ovat tervetullut lahja Suomen kouluille.

J. V. S.

 

 

Vertailu