Critical and Historical Essays by Thomas Babington Macaulay. In Five Volumes.

Biographical Essays by Thomas Babington Macaulay. In One Volume.

[T. B. M., Kirjoituksia kritiikin ja historian alalta 1-5. T. B. M., Elämäkerrallisia kirjoituksia. Yksi nide.]

Nämä teokset sisältyvät Tauchnitzin tunnettuun kokoelmaan ”Collection of British Authors” – ne on julkaistu, kuten näkyy, kuutena vihkona tunnettuun huokeaan hintaan ½ taaleria vihkolta.

Paljon kalliimman saksannoksen nimi on:

Th. Babington Macaulays ausgewählte Schriften geschichtlichen u. litterarischen Inhalts. (4:e Aufl. Braunschweig 1858) 9 Bände und neue Folge 4 Bände. [Valikoima T. B. M:n kirjoituksia historian ja kirjallisuuden alalta (4. painos. B. 1858) 9 osaa ja uudessa sarjassa 4 osaa.]

Saksantajat ovat toht. Fr. Steger ja Alex. Schmidt. Kokoelmaan sisältyy myös Macaulayn julkisia puheita ja hänen runojaan: ”Lays of ancient Rome” [Muinaisen Rooman seutuja”].

Suosittelemme lukijoillemme sekä alkuteosta että käännöstä, jotta englantia taitamattomatkaan eivät jäisi vaille tämän erinomaisen lukukokemuksen tarjoamaa nautintoa.

Tarkastelutavasta voidaan olla mitä mieltä tahansa. Kukaan lukija ei kuitenkaan pääse kiistämään sitä, että hän on löytänyt tutkielmista jotakin aivan uutta ja että hän on täysin uppoutunut tähän uuteen.

Kukaan ei nimittäin vielä ole esittänyt kuvauksiaan eikä arvioitaan Macaulayn tapaan. Hän esittää useimmat arviointinsa selvin sanoin ja mitään taktista hienotunteisuutta osoittamatta, eikä kukaan ”esseisti” varmastikaan ole hänen veroisensa esitystavan ja tyylin taitaja. Esityksen erinomaisuus johtuu hänen terävästä ja selkeästä älystään. Usein kuulee ja näkee milloin kenenkin kirjoittajan selkeästä ja vaikuttavasta esitystavasta puhuttaessa selitettävän, että se johtuisi tietynlaisesta lahjakkuudesta ja kirjoittamisen taidosta. Tällaisten mielipiteiden esittäjät eivät lainkaan huomaa, että esitys perustuu siihen, miten paljon kirjoittaja tietää ja miten selkeästi ajatellen kirjoittaja hallitsee aiheensa. Tähän ei edes tarvita mitään erityistä taitoa sisällön eri ainesten ryhmittelyyn, vaikka tämän taidon hallinnalla voidaan jossakin määrin peitellä tietämyksen ja selkeän ajattelun puutetta. Retoriikkakin antaa sääntöjä aineiston järjestämiseen ja esittämiseen. Tehokkaimmin vaikuttavat kuitenkin jäsentely ja esitys, jotka perustuvat itse aiheeseen ja sen sisäiseen rakenteeseen. Kun ihminen on tämän oikein ymmärtänyt, hän ei koskaan aloita puutteellisesta kokonaiskuvasta, jota hän sitten ryhtyy osa osalta tarkastelemaan selventääkseen siitä saatavaa käsitystä; hän liittää päinvastoin hätäilemättä kiven kiveen täysin tietoisena jokaisen kiven merkityksestä kokonaisuudessa ja vetää ”kätensä pois taulusta”, kun rakennelma on valmis, ja antaa katsojalle tilaisuuden nauttia sen eheydestä ja kauneudesta ja hämmästellä, miten teos on näin vaivattomasti saatu aikaan. Macaulayn tekstissä on erittäin tehokasta se, että hän usein kertaa jo ennen sanottua antaakseen uuden aineksen päästä esiin ikään kuin entisen huipennuksena; ja tällä tavalla hän myös useimmiten lopettaa kirjoituksensa.

Tyylinsä Macaulay on ilmeisesti oppinut antiikkia tutkimalla. Joka rivillä hän myös osoittaa tuntevansa sen perin pohjin. Hän käyttää taitavasti metaforaa ja antiteesiä. Usein tuntuu siltä, että hän vain etsii oikeaa kuvaa ja oikeaa sanaa; ja löydettyään sen hän iskee sen vankalla rautapultilla lukijan muistiin ja tajuntaan – eikä koskaan unohda kiertää mutteria lujasti pultin päähän.

Jos haluaa yhdellä sanalla luonnehtia hänen historiaa ja kirjallisuutta koskevien arvioidensa perustaa, voi sanoa, että hän on hyödyllisyyttä painottava mies. Emme näin sanoessamme tarkoita, että hän kyselisi pelkästään aineellisen hyödyn määrää riippumatta siitä, mikä on oikein ja millainen toiminta on myös moraalista. Lopputulos kuitenkin on tässäkin tarkastelussa: moraalisuus on hyödyllistä; ihmiset eivät tule toimeen ilman sitä. Hänen teoksessaan ”Englannin historia Jaakko II:n hallituskaudesta lähtien” ei tätä utilismia heti havaitse. Mutta kun hänen kirjoituskokoelmansa luettuaan palaa tuohon teokseen, havaitsee hänen suhtautumistapansa olevan molemmissa samanlainen.

Tarkastelutapa on kiistatta täysin kansallinen. Englantilaisiin voidaan soveltaa Macaulayn tapaa arvioida yksilöitä. He toki käännyttävät pakanoita, koska he siten saavat ostajia veitsilleen, he levittävät Raamattuja, koska he samalla laajentavat puuvillakankaidensa markkinoita, he suosivat Euroopassa vapaamielisiä poliittisia pyrkimyksiä, koska he pitävät perustuslakeja varmoina velkakirjoina, jotka takaavat sen, että he saavat saatavansa perityksi. Mutta mitäpä se maailmalle kuuluu, mistä syystä he tekevät mitä tekevät. Ihmiskunta hyötyy joka tapauksessa siitä, että kristinuskoa levitetään ja että laki ja oikeus voittavat mielivallan. Voidaan vain ihailla tuota valistuneisuutta, joka näkee oman etunsa toteutuvan ihmiskuntaa hyödyttävissä hankkeissa, ja yksilön uhrautuvuutta, kun hän kamppailee päämäärää kohti, koska kaupattavat veitset ja puuvillakankaat ovat joka tapauksessa englantilaisten tuotteita, vaikka hän itse, hänen lapsensa ja lastenlapsensakaan eivät valmistaisi niitä eivätkä edes näkisi uusien markkinoiden avautumisen aikaa.

Taululla on tietysti kääntöpuolensakin, emmekä pyri väittämään, että se olisi täysin tuntematon muutamille englantilaisillekaan. Kansakunnat kuten yksilötkin ovat kaitselmuksen työkaluja. Ja toimiessaan yhteiseksi hyväksi nämä rakentavat omaa onneaan. Tämän tuottaa kuitenkin loppujen lopuksi mielenrauha, hyvän omantunnon antama tyydytys, sen on välttämättä oltava jollakin tavoin sävyltään ihanteellisempaa; ja tämä taas perustuu olennaisesti siihen, että tavoitteena on yleinen etu. Erona on kuitenkin se, että ihmiset voivat tietoisesti ja selvästi olla tuommoisia idealisteja, kansakunnat sen sijaan eivät. Hallituksen on toimittava valtion eduksi; kaikki politiikka on itsekästä. Historia kuitenkin osoittaa, että nämä omaa etua tavoittelevat hankkeet ovat edistäneet yleisinhimillisiä pyrkimyksiä, että ne ovat pohjautuneet korkeampiin aatteisiin, kuten on tapana sanoa. Kun sivistys kohoaa, politiikassa tunnustetaankin, että asioiden on oltava näin, ja koristellaan oma itsekkyys fraaseilla. ”Pyhiä” sotia on ollut yllin kyllin, yleisiä sotia yleisen rauhan ylläpitämiseksi, sotia sivistyksen levittämiseksi, kansojen vapauden puolesta jne. – annettujen julistusten mukaan. Hegel sanoo ”järjen viekkaudeksi” sitä, että yleensä erityistavoitteisiin pyrittäessä erityisyys kuluu ja haihtuu pois.

Macaulayn tavassa tarkastella historiaa ei näy jälkeäkään tällaisesta idealismista. Jokainen kansa on olemassa edistääkseen omaa onneaan, englantilaiset omaansa. Oman kansan mahdin täytyy kasvaa, sen kaupan ja teollisuuden paisua, sen kansalaisten vapautta on vaalittava – jotta yksilöt voisivat hyvin paitsi Isossa-Britanniassa myös Irlannissa ja valtakunnan Euroopassa ja sen ulkopuolella hallitsemilla alueilla. Kaikilla muillakin kansoilla on oikeus järjestää asiansa yhtä hyvin; mutta se kyllä saadaan havaita, ettei niillä ole tähän samoja luonnon suomia edellytyksiä kuin briteillä.

Yksilöistäkin voidaan sanoa, että he ovat sellaisia ”kolikoita”, millaisiksi ”luonto” on heidät lyönyt. Kukaan historiantutkija ei voi tätä seikkaa tarkastellessaan kunnioittaa historiaa vähemmän kuin Macaulay. Tiedetään toki, että huono aika turmelee yksilöt; emme silti todellakaan muista yhtään tapausta, jossa Macaulay arvioisi yksilön erinomaisten suoritusten perustuvan hänen kasvatukseensa, asemaansa elämässä, vallitseviin historiallisiin oloihin. Hän on suoraviivaisesti ”taipumuksiin” uskova mies samoin perustein kuin taipumuksiin uskovat kasvatusoppineet. Hän ei nimittäin tunnusta mitään muunlaista tietämistä kuin kokemusperäisen eikä muita tieteitä kuin luonnontieteet. Tässä asiassa kuten kaikessa muussakin hän on englantilainen, Baconin oppilas.

Nämä hänen käsityksensä tulevat selvimmin esiin hänen puhuessaan filosofiasta. Keskiajan skolastiikan lisäksi myös antiikin filosofia samoin kuin uudempikin, ellei se ole Baconin linjoilla, on ollut ihmiskunnan kannalta hukkaan heitettyä työtä. Näyttää siltä kuin hän uskoisi, että vapauden ja oikeuden käsitteetkin on kaivettu esiin kivihiilen mukana Newcastlen seudun kaivoksista tai tuotu puuvillalasteissa New Orleansista.

Näihin kirjoituksiin ei sisälly pelkästään elämäkerrallisia kuvauksia politiikan miehistä ja arviointeja heidän toiminnastaan, Burleigh'sta [William Cecil, B:n 1. paroni, nimen tunnetumpi rinnakkaismuoto Burghley], William Pittistä, lordi Clivestä, Hastingsista ym., vaan kirjoittaja on kuvannut niissä myös varsin lukuisien runoilijoiden elämää ja arvostellut näiden teoksia, käsitellyt Drydenin, Miltonin, John Bunyanin, Goldsmithin ym. hengentuotteita, myös Danten ja Petrarcan. Hän on itse runoilija. Mutta jos haluaa tietää, mitä tehtävää runoudella yleensä on, Macaulayn tarkastelutapa antaa vain sen vastauksen, että se saattaa kehittää lukijan ymmärrystä ja lisäksi tuottaa moraalista hyötyäkin, ja moraalisuushan taas on hyödyksi ihmisten toiminnassa; inhimillistä yhteiselämää ei nimittäin voi olla olemassa ilman sitä, ja tunnettuahan on, ettei ihminen voi voida hyvin vailla yhteyttä muihin ihmisiin.

Empirismi ei yleensäkään voi koskaan käsittää eikä tunnustaa, että tietämisellä on muunlaistakin merkitystä kuin tehtävä järkevän toiminnan perusteena. Ellei ihmisellä ole järkeä eikä tietämystä, hän ei voi myöskään toimia järkevästi. Empirismin kannalta ei voi tulla kuuloonkaan, että ihminen tarvitsee vakaata käsitystä asioiden keskinäisistä yhteyksistä ja niiden alkuperästä, henkensä olemuksesta ja ihmiskunnan olemassaolon tarkoituksesta, Jumalasta ja hänen suhteestaan maailmaan ja ihmisen henkeen, vaikka näiden asioiden tietäminen ei toisi hänelle minkäänlaista hyötyä itse tämän tarpeen tyydyttämisen lisäksi. Kokemus toki opettaa, että ihminen on kaikkina aikoina tavoitellut tällaista tietämistä, että tuhannet marttyyrit ovat vuodattaneet verensä sitä koskevan uskonsa tunnustamisen takia. Selvää kuitenkin on, ettei tuota tietoa saa minkään mikroskoopin eikä teleskoopin avulla. Sen tähden tätä tietämisen lajia ei ole empiristille olemassa. Sikäli kuin pystymme näkemään, myös Macaulaylla on tällainen empiristinen kanta. Se vallitsee yleensäkin Englannin tieteessä. Niille, jotka tunnustavat, että on olemassa muutakin kuin kokemuksen nojalla tarkasteltavia kohteita, uskonto ja usko ovat silta sen kuilun yli, jonka äärelle tiede päättyy. On vaikea tietää, kuuluuko Macaulay tähän joukkoon. Historiantutkijana hän asettuu uskonnollisten ryhmien erimielisyyksien yläpuolelle ja antaa kaikille näkökannoille sijansa; omantunnonvapaushan sisältyy itsestään selvästi kansan onneen.

Vaikka moderni historiantutkimus on itse asiassa ylittänyt Macaulayn tason ja tarkastelee kansojen kohtaloita ja toimintaa sijoittaen ne ihmiskunnan yleisen historian puitteisiin, tämä ei vie Macaulayn kuvauksilta niiden mitä suurinta kiinnostavuutta myöskään esityksen ansiokkuuden kannalta katsottuna. Poliittisten persoonallisuuksien toiminnan kuvaus perustuu runsaaseen ja yksityiskohtaisesti selviteltyyn tosiasia-aineistoon. Ja arviot ovat aina riippumattomia varhaisempien tutkijoiden käsityksistä ja vallitsevasta mielipiteestä. Vapaina kaikista auktoriteeteista nämä arviot ovat useimmiten uusia ja omaperäisiä. Lisänä on erinomainen esitystapa, joka tuo henkilön elävänä lukijan silmien eteen. Ja kun useimpien kuvausten kohteet ovat historian tuntemia ansioituneita persoonallisuuksia, lukeminen on sangen valistavaa. Sama riippumaton arvostelukyky ilmenee myös kirjailijoiden muotokuvissa ja heidän teoksiaan koskevissa arvioissa, joissa lukija helposti tunnistaa Macaulayn turmeltumattoman ja varman maun. Erittäin ilahduttavaa on todeta myös, miten rakastavasti Macaulay syventyy näihin tutkimuskohteisiinsa. Niinpä esim. kuvaus ”Kristityn vaelluksen” maailmankuulusta kirjoittajasta John Bunyanista on todella liikuttava siitä henkivän kunnioituksen tunteen takia. Siitä havaitsee, miten syvästi mainitun teoksen lukeminen nuoruusvuosina on vaikuttanut Macaulayn tunne-elämään ja mielikuvitukseen. Muissa kuvauksissa esim. Samuel Johnsonista saa runsaasti tietoja kohdehenkilön vaiheista, joita kirjoittaja seurailee pieniä yksityiskohtia myöten. Yhtä valaisevia ovat kuvaukset, joiden ääressä yllättyy epämieluisasti siitä, ettei kirjailijan, esim. Goldsmithin, persoonallisuus oikeastaan lainkaan vastaa hänen tuotantonsa laatua. Kukapa ”Wakefieldin kappalaisen” lukija ei olettaisi kirjailijan itsensäkin olleen maalaispappimainen, vaatimaton, vähään tyytyvä, puhdassydäminen ja hyvätapainen. Todellisuus ei valitettavasti vastaa tätä mielikuvaa.

Macaulay on saanut moitteita siitä, ettei hän ole politiikan persoonallisuuksia kuvatessaan pystynyt luopumaan omasta puoluemiehen roolistaan ja että hän näin ollen arvostelee ankarammin kaikkia torypuolueen jäseniä ja toisaalta kiittelee kohtuuttomasti whigkumppaneitaan. Huomiota herättää hänen jyrkkä tuomionsa Pittin politiikasta, tämän sitkeästä taistelusta Ranskan vallankumousta ja Napoleonia vastaan. Sen sijaan Macaulay puolustaa esim. paljon moitittua whigministeriä Walpolea eikä syytä tämän parlamentissa harjoittamasta lahjonnasta häntä itseään, vaan ostettua parlamenttia. Mielenkiintoinen tässä yhteydessä on tieto, ettei parlamentin keskusteluja vielä viime vuosisadan puolivälissä julkistettu ja että laki kieltää niiden julkistamisen vielä tänäänkin. Melkeinpä huvittava on myös hänen intonsa palata yhä uudelleen parlamenttiuudistukseen, johon hän itse osallistui ja jota hän pitää vuoden 1688 vallankumouksen ja Stuartien karkottamisen veroisena suurtekona. Tiedetäänhän, mitä tämän uudistuksen suhteellisesta merkityksettömyydestä nykyisin ajatellaan.

Useimmat näistä kirjoituksista on kirjoitettu tunnettuun aikakauslehteen ”The Edinburgh Review”. Tavallisesti ne ovat arvosteluja, joissa tarkastellaan kyseessä olevia henkilöitä ja aiheita käsitteleviä julkaistuja teoksia. Yhtä tavallisesti niissä kerrotaan mainituista teoksista varsin vähän, ja kirjoittaja käyttää niitä vain lähtökohtana käsiteltävän aiheen selvittelyyn ja omien sitä koskevien mielipiteidensä ilmaisemiseen. Kun hän esim. ottaa kohteekseen Ranken teoksen ”Geschichte der Päbste” [Paavien historia], hän sanoo kirjoittajasta ja hänen kirjastaan muutaman sanan, mutta kirjoituksen muu sisältö on katolisuuden ja protestanttisuuden välisen suhteen selvittelyä uskonpuhdistuksesta lähtien. Aineiston tämän suhteen tutkimiseen kirjoittaja tietysti saa kyseessä olevasta teoksesta. Kun Macaulay joskus valitsee aiheen, kirjan tai henkilön, johon hänen on pakko suhtautua kielteisesti, hänen esittämänsä arvostelu on purevaa ja terävää. Hän arvostelee esim. tunnetun ranskalaisen vallankumousmiehen Barèren julkaistut muistelmat, eikä ketään maailmassa ole koskaan saatettu häpeäpaaluun (”vedetty hirteen”, sanoo Macaulay itse) sellaisella vimmalla kuin Macaulay sitoo siihen Barèren. Tämän käsittelyn hyvin ansainnut Barère oli kaiken kukkuraksi innokas englantilaisvastaisten lentokirjasten laatija. Tämä seikka on varmasti vaikuttanut melkoisesti siihen, miten tuikeasti Macaulay tekee hirttäjän työnsä. Tuo arvostelu on varmasti vertaansa vailla.

Julkaisemme tämän lehden tulevissa numeroissa otteita näistä tutkielmista.

Nerokas kirjoittaja on jättänyt maallisen elämän, kuten lukija on saanut sanomalehdistä havaita. Hänen erinomainen, monesti tässä lehdessä mainittu Englannin historiansa, josta olemme julkaisseet otteitakin, oli ehtinyt tuskin aloitusta pitemmälle. Sellaisenaankin se jää kuitenkin katoamattomaksi muistomerkiksi hänen neroudestaan, ja myös monia näistä kirjoitelmista luetaan ja ihaillaan kauan.

Bidrag till Sveriges litteraturhistoria. Häftet 1–3 af And. Fryxell [A. F., Lisiä Ruotsin kirjallisuushistoriaan, vihkot 1–3]. T:ma 1860.

Lukija saa tässä eteensä toisen kokoelman ”esseitä”, jotka samoin ovat historiankirjoittajan kynästä lähtöisin. Sisältö, muoto ja julkaisemisen tavoite ovat kuitenkin aivan toisenlaiset kuin Macaulayn tutkielmien tapauksessa.

Esseet käsittelevät teoksen nimen osoittamaa yhtenäistä aihepiiriä, Ruotsin kirjallisuushistoriaa, nimittäin Kustaa III:n ajasta viime aikoihin asti. Niiden ilmeisenä tarkoituksena on tarkastella ns. uuden koulukunnan [suuntauksen] vaikutuksen arvoa Ruotsin kirjalliselle elämälle ja tarkemmin sanottuna palauttaa se kirjoittajan käsityksen mukaan oikeisiin mittoihinsa. Tästä suunnasta on etsittävä näiden ”lisien” varsinaista tavoitetta, vaikka ne toki myös opettavat arvostamaan varhaisemman kauden kirjallisuudenharjoittajien sekä tavallaan kummankin leirin ulkopuolelle jääneiden suurten runoilijoiden, ennen muuta Tegnérin ansioita.

Muodoltaan nämä lisät ovat luonnoksia tai yleiskatsauksia, joissa ei ole pyrittykään perusteellisuuteen eikä täydellisyyteen. Runsaan sisällön tiivistäminen näin ahtaaseen tilaan vaatii kuitenkin taitoa, ja maineikkaan kirjoittajan eloisa esitystapa vahvistaa sisällön kykyä lukijan mielenkiinnon valloittamiseen.

Ensimmäisessä vihkossa kuvaillaan ”Leopoldin [runoilija Carl Gustaf af L:n] aikakautta” (1795–1810); toisessa ”akateemisuuden ja fosforismin välistä taistelua” (1810–1816); kolmannessa ”puolueettomien ja fosforistien taistelua” (1815–1821).

Toisessa vihkossa kirjoittaja kertoo, miten Ranskan vallankumouksen jälkeen ajattelutavan muuttanut vastavaikutus, siirtymä uskonnollisesta epäilystä ja uskonnon kieltämisestä sekä poliittisesta liberalismista, johti takaisin auktoriteettiuskoon ja valtion historiallisesti kehittyneiden laitosten puolustamiseen ja miten tähän liittyen Ranskassa Chateaubriandin koulukunta ja Saksassa romanttinen suuntaus syventyivät keskiajan katsomustapoihin ja suosivat katolisuutta, kuningasvaltaa, aateliston mahtia, mystistä filosofiaa, goottilaista arkkitehtuuria, pyhimysten kuvia maalaavaa taidetta sekä näissä aihepiireissä liikkuvaa haaveellista runoutta, jonka täyttivät hämärät filosofoinnit, taikausko, ritariuden kunnioitus ja lemmenseikkailut. Saksassa tätä runoutta edustivat kuten tunnettua Schlegel-veljekset, Tieck, de la Motte Fouqué ym. Lähinnä sen pohjalta kehittyi Ruotsin fosforismi, jonka johtavia nimiä olivat Atterbom, Hammarsköld ja Palmblad.

Kirjoittajan omalaatuinen ratkaisu on erottaa näistä ruotsalaisista ”uusromantikoista” fosforismikiistan aikana huomiota saaneet ns. ”odottelevat puolueettomat” nimittämällä heitä ”aidoiksi romantikoiksi”. Hän lukee heidän joukkoonsa Tegnérin, Franzénin ja myöhemmältä ajalta [Olof] Wallinin sekä Tegnérin koulukunnan, ”Böttigerin, Nicanderin, Sjöbergin”.

Vielä merkillisempää on, että esitettyään Saksan romanttisen suuntauksen synnyn historialliset syyt erottamatta tuossa maassa uusromantiikkaa ja aitoa romantiikkaa toisistaan kirjoittaja kuitenkin selittää Ruotsin fosforismin olleen perusteetonta ja epähistoriallista eikä myöskään myönnä sillä olevan minkäänlaista pysyvää vaikutusta Ruotsin kirjallisuuteen.

Kolmannessa vihkossa kirjoittaja esittää mielenkiintoista ja verraten uutta tietoa Tegnérin suhteesta fosforismiin, hänen asettumisestaan sitä vastaan vuoden 1817 ”[uskonpuhdistuksen 300-vuotis-] riemujuhlan puheessaan” ym.

Kirjoittaja näyttää hieman yliarvioivan Tegnérin tällaisen osallistumisen vaikutusta kiistaan. Sen sijaan näyttää aivan selvältä, että Tegnérin merkittävämmät runot ja niiden saama innostunut vastaanotto vaikuttivat voimakkaasti tuon kirjallisen kiistelyn unohtumiseen.

Jokainen, jolla on muistissaan joitakin vaikutelmia tuolta ajalta tai heti seuraavilta vuosilta, pitää varmastikin kirjoittajan arviota uudesta suuntauksesta ja sen vaikutuksesta Ruotsin kirjallisuuteen melko epäoikeudenmukaisena. Käsitys, että tämä suuntaus todellakin vapautti ruotsalaisen proosan ja runouden ranskalaisen maun ja muodon jäykkyydestä, on ollut ja on edelleenkin niin yleinen, ettei sitä varmaan helposti nujerreta. Kirjoittajan todistelukaan ei riitä sen kumoamiseen.

Saksassa kirjallisuus oli, kuten tiedetään, saanut merkityksen kansalliskirjallisuutena vasta Klopstockin, Lessingin, Wielandin, Schillerin, Goethen, Herderin, Heerenin, Kantin, Fichten ja Schellingin loistavalla aikakaudella. Monien samansuuntaisten historiallisten virikkeiden arvioidaan vaikuttaneen tähän kirjallisuuden uudelleensyntymiseen, eikä näistä vähäisin ollut se seikka, että Fredrik Suuri mursi Ranskan aseellisen ylivoimaisuuden ja vapautti saksalaisten yleisen tietoisuuden sitä pitkään rasittaneesta voimattomuuden tunteesta ulkomaiden edessä. Ranskan politiikan ja moraalin rappeutuessa katosi myös väistämättä Ranskan kieltä ja kirjallisuutta sekä ranskalaisia tapoja ympäröinyt sädekehä, niiden asema Euroopan sivistyneimpien yhteiskuntaluokkien esikuvana.

Uusiutunut tutustuminen antiikkiin johti Euroopan kulttuurikansojen keskuudessa yleensäkin epäitsenäiseen jäljittelyyn, josta ne vasta vähitellen vapautuivat. Jo tälläkin perusteella voidaan ymmärtää, että tämä jäljittely oli vahvemmassa asemassa roomalaisten sivistämässä Galliassa kuin germaanien heimokunnan parissa Saksassa ja Englannissa, jotka olivat olleet suhteellisesti vähemmän Rooman vallan alaisuudessa.

Kukaan ei varmaankaan epäile sitä, että Saksassa tapahtunut kirjallisuuden uudistuminen olisi ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella ulottanut vaikutuksensa myös skandinaavisten sukulaiskansojen keskuuteen. Kun tämä tapahtui Ruotsissa Saksan kirjallisuuden kehityksen uuden murroksen yhteydessä, tätä voitaneen pitää seurauksena jälkimmäisen nopeasta muuttumisesta. Saattaa olla aivan totta, että Saksan romantiikka oli ilmausta Ranskan vallankumouksen onnettomien vaiheiden aiheuttamasta vastavaikutuksesta ja siitä alistuneisuudesta, johon Saksa vajosi vallankumouksen myötä palanneen ranskalaisten ylivallan takia. Veren tahraamia vapaan yhteiskunnan laitoksia kauhistuttiin; ja kun Napoleon ulotti valtansa koko Saksaan, ajattelu etääntyi yhä enemmän poliittisesta elämästä ja vallitsevan todellisuuden tiedostavasta kansallishengestä Saksan muinaisuuden tarkasteluun; torjuttu todellisuus pyrittiin korvaamaan runouden maailmalla, taiteen palvonnalla, uskon mysteereillä ja mystiikkaan kurottavalla filosofialla.

Tällä vastavaikutuksella ja alistuneisuudella oli kuitenkin myös myönteinen puolensa, vaikka yksipuolinen romantiikka edustikin vain sen edellä mainittua kielteistä puolta. On itsestään selvää, että kansojen pitääkin palata oman muinaisuutensa selvittämiseen luodakseen itsenäisen kulttuurin; ja selvästikin tämä kirjallisuuden suuntaus lujitti kansallista tietoisuutta ja valmisteli tämän räjähdysmäistä purkausta, joka lopetti Napoleonin ja Ranskan ylivallan. Taantumuksellisen poliittisen opin rinnalle tuli ”historiallinen” oppisuunta, joka on vaatinut poliittisen vapauden ohella historiallista jatkuvuutta, ei abstraktisti liberaalisia, vaan kansallisia yhteiskunnallisia laitoksia; vanhojen saagojen ja laulujen, goottilaisen rakennustaiteen ja pyhimyskuvien ihailuun liittyi pyrkimys kansalliseen kirjallisuuteen ja taiteeseen; uskonnolliseen taikauskoon liittyi kristinuskon oppien tunnustaminen modernin kulttuurin perustaksi; paluussa saksalaisten mystikkojen pariin ilmeni tietoisuus filosofian kansallisesta merkityksestä yleensä, sen paikasta kansalliskirjallisuuden piirissä.

Ruotsissa olot olivat toisenlaiset kuin Saksassa. Mutta iloiset toiveet järjen, vapauden, rauhan ja yleisen veljeyden aikakauden alkamisesta Ranskan vallankumouksen annettua sen toteuttamisen alkumerkin, olivat sieltä kuten koko sivistyneestä maailmasta väistyneet masennuksen ja toivottomuuden tieltä, mikä oli väistämätöntä vallankumouksen ensimmäisten hedelmien karvaan maun takia. Ruotsikin oli, tosin välillisesti, joutunut kokemaan Napoleonin mahdin ja pysymään uusiin alueluovutuksiin myöntyen poliittisesti heikon tekijän roolissaan, jota se oli pakotettu kokonaisen vuosisadan lähes keskeytyksittä esittämään. Saksan kirjallisuuden uudistuminen vaikutti siellä vasta tämän kirjallisuuden myöhemmän vaiheen, romantiikan, aikana. Oikeastaan voitaneen tuskin puhua Goethen ja Schillerin jne. edustaman saksalaisen kirjallisuuden tuntemuksesta Ruotsissa ennen kuin myös romantiikka ja sen myötä fosforistit ilmaantuivat esiin. Voidaan ihmetellä sitä, että romantiikka säilytti Ruotsissakin taantumuksellisen luonteensa jossakin määrin. Vallitsihan maassa poliittinen vapaus vuodesta 1809 lähtien, ja pian sen jälkeen Ruotsi oli myös päässyt vasta valitun kruununperijänsä persoonan ja politiikan välityksellä mukaan eurooppalaisten valtojen neuvonpitoihin. Geijerin, Afzeliuksen ym. ja jossakin määrin Tegnérinkin edustama ”gööttiläinen” suuntaus oli Ruotsissa kuitenkin niin läheisessä yhteydessä fosforismiin, että liikkeiden erottaminen toisistaan on vaikeaa. ”Fosforistien” piiri voidaan toki rajoittaa niihin harvoihin, jotka ottivat osaa kirjallisiin väittelyihin; romanttinen eli uusi koulukunta oli kuitenkin itse asiassa laajempi, ja sen kirjallisuutta ja kuvataiteita koskevat käsitykset vaikuttivat myös sellaisiin kirjallisiin henkilöihin, joilla oli nimeä jo entuudestaan. On aihetta epäillä, olisivatko edes Tegnérin Axel ja Fritiofin taru saaneet samanlaisen hahmon, jos ne olisivat tulleet julkisuuteen ennen vuotta 1810. Ja vielä varmempaa on, että romantiikan etsiytyminen yleensäkin takaisin keskiajan pariin muodosti sillan vielä etäisempään menneisyyteen; silloin virisi kiinnostus pakanuuden ajan saagoihin ja lauluihin. Hra Fryxell, joka on itse suurenmoisilla kertomuksillaan Skandinavian pakanuuden ajoista levittänyt tietoa tästä muinaisuudesta jokaiseen kotiin, on varmasti itsekin saanut tämän yleisen suuntauksen myötä tähän muinaisaikaan suuntautuvan innostuksensa, jonka ansiosta hänestä on tullut sen ylittämätön kuvaaja. Samasta lähteestä juontuvaksi voidaan todeta myös vastikään virinnyt Ruotsin historiaan kohdistuva tutkimus, jonka loistavia edustajia ovat hänen lisäkseen Geijer ja Strinnholm. Tämän todetessaan ei silti tarvitse sivuuttaa sitä seikkaa, että omana aikana koetut maan kohtalot vaikuttivat kansallisen tietoisuuden nousuun. Sekä tämän vaikutuksen että ns. historiallisen koulukunnan poliittisten oppien välityksellä on myös fosforismin edustama uudistus kiistattomasti vaikuttanut yleiseen ajattelutapaan. Nämä opit saattoivat Upsalassa harrastetussa muodossaan ehkä olla kohtuuttomankin vanhoillisia. Ne ovat kuitenkin olleet vastapainona sille kaavamaiselle valtio-opille, jonka lippua varsinkin Ruotsin Aftonbladet on pitänyt korkealla – jos tuollaista löyhien fraasien kokoelmaa voidaan sanoa ”valtio-opiksi”. Edes fosforismi ei ollut poliittisesti ”taantumuksellista”, ja tässä mielessä se oli erilaista kuin saksalaisen romantiikan äärilaita. Geijeriäkin pitäisi muuten sanoa taantumukselliseksi; tietääksemme Atterbom ja Palmblad eivät kumpikaan vastustaneet hänen mielipiteitään historiasta ja politiikasta – ennen ”luopumusta”. Ja kukaan ei voine olla havaitsematta, että se, mitä Geijer ennen ”luopumustaan” [julkista irtautumistaan konservatiivisesta romantiikasta ja liittymistään liberaaleihin 1838] kirjoitti ja opetti, on paljon merkittävämpää kuin ne monenmoiset tekstit, joiden arvioidaan erityisen luonteenomaisesti ilmentävän tätä ”luopumusta”, ja että juuri edellisellä hänen tuotantonsa osalla on merkitystä tulevillekin sukupolville. Atterbom osoitti poliittisen uskonsa luonteen suhtautumalla skandinavismiin erityisen lämpimästi.

Kuten kirjoittaja huomauttaa, 1700-luvun ja Ranskan vallankumouksen opit olivat kosmopoliittisia. Ne olivat abstrakteja periaatteita, jotka juuri tämän luonteensa takia saatettiin osoittaa koko ihmiskunnan ohjeiksi ja joille vaadittiin tätä yleispätevyyttä ja jotka käsitettiin yleispäteviksi ainakin koko Euroopassa. Niihin kohdistunut vastavaikutus merkitsi pohjimmiltaan kansakuntien palaamista omille juurilleen, omiin perinteisiinsä, kansallisiin kieliinsä ja taidemuistomerkkiensä, kansanlaulujensa ja varhaisemman taiderunouden pariin, omaan historiaan, omiksi koettuihin yhteiskunnallisiin laitoksiin, lakeihin ja tapoihin. Romantiikkakin oli tämän yleisen virtauksen haara ja sitä hyödyntävä kasvannainen yksipuolisuudessaan. Samasta juuresta versoi fosforismikin, ja tästä syystä on jokseenkin perusteetonta pitää sitä epähistoriallisena ja satunnaisena ilmiönä.

Avoimesti voidaan sen sijaan myöntää, että esiin noustessaan fosforismi oli sekä ylimielistä ja pöyhkeilevää että sekavaa ja epäitsenäistä, mistä kirjoittajakin esittää todisteita. Vasta vähitellen se tuli tietoiseksi omasta merkityksestään ja pystyi kirjallisilla tuotteillaan hankkimaan pyrkimyksilleen myönteistä tunnustusta.

Edellä esitetyin kirjoittajan mielipiteitä koskevin varauksin suosittelemme lukijalle näitä valaisevia vihkoja, joiden kiinnostavuutta lisää se, että ne ilmaisevat erinomaisesti kirjoittajan käsitykset kyseessä olevasta Ruotsin kirjallisuuden merkittävästä aikakaudesta.

J. V. S.