Helsingfors Tidningar -lehdessä on herra Henrik Borgström artikkelisarjassaan asettunut vastustamaan tässä lehdessä esitettyjä mielipiteitä maan rahaoloista. Tähän on hra B:lle antanut aiheen arviomme hänen esittämistään tiedoista ja vaatimuksista vihkosessa ”Rahatilanne vuonna 1859".
Osoitimme nimittäin tämän lehden lokakuun vihkossa, että hra B. oli tuonut tullilaitoksen vientiä ja tuontia koskeviin tietoihin vääriä lukuja, jolloin asia näytti siltä kuin vuosien 1856–57 lisääntynyt tuonti olisi johtunut pelkästään vuoden 1856 kadosta. Oman laskelmamme mukaan hra B. oli mielivaltaisesti lisännyt tähän erään neljä miljoonaa ruplaa kumpanakin vuonna.
Hra B. on nyt esittänyt oikeat luvut tullilaitoksen spesiaaleista, joiden mukaan meren yli tapahtuneen viljantuonnin koko arvo oli
1856 1 365 000 ruplaa
1857 3 633 000 ruplaa
eli yhteensä 4 998 000 ruplaa hra B:n olettamien kuuden miljoonan sijasta, jotka tarkoittivat ainoastaan kadosta johtuvaa tuontia.
Mutta hra B:n esityksestä käy ilmi, että viljan tuonti vuosina 1842–49 nousi vuosittain suunnilleen 750 000 ruplaan, vuosina 1850–55 1 250 000 ruplaan ja vielä 1858 1 350 000 ruplaan. Vaikka siis palattaisiin vuosiin 1842–49 niin havaittaisiin, että tavanomaisen meritse tapahtuvan viljantuonnin arvo on ollut 3/4 miljoonaa vuodessa, mikä kahtena vuonna, 1856–57 olisi tehnyt 1 ½ miljoonaa. Ylimääräisen kadosta johtuvan viljantuonnin osalle lankeaisi siis suunnilleen 3 ½ miljoonaa vuosina 1856–57. Hra B. on siis lehtisensä lukuihin lisännyt vain 2 ½ miljoonaa, ei 4 miljoonaa kuten me olimme olettaneet.
Voisimme jättää asian sikseen, sillä hra B. on kuitenkin osoittanut käsittelevänsä miljoonia kuin pikkuasioita. Mutta meidän on vielä huomautettava, että hra B. saattaa asian väärään valoon sanoessaan todenneensa, ”että noina vuosina 1856–57 olisi tuotu viljaa noin 6 miljoonan hopearuplan edestä”. Hra B. on todennut, että kyseinen tuonti on tapahtunut meren yli ja kadon vuoksi. Voidaan vielä huomauttaa, että viljantuonnin suureen määrään vuonna 1856 kuten myös edellisten vuosien 1850–55 suureen keskiarvoon on toki vaikuttanut se mitä tarvitsi Venäjän armeija, joka poistui maasta vasta kesällä 1856.
Toinen pääkohta, jossa asetuimme lehtistä vastaan, oli hra B:n vaatimus, että ”30. huhtikuuta annetun keisarillisen asetuksen mukaisesti on elinkeinojen tukemiseksi otettava uutta lainaa maan ulkopuolelta”. Hra B. esitti vaatimuksensa perusteeksi, että ”pankin viimeksi kuluneina vuosina ottamista ulkomaanlainoista huolimatta ovat maan käyttöpääomat riittämättömät ylläpitämään kotimaisten elinkeinojen samanaikaisesti lisääntynyttä tuotantoa”. Me lainasimme koko tuon esitteessä isolla kursiivityylillä painetun sanatulvan. Lukijamme eivät siksi ole tietämättömiä sen sanamuodosta.
Hra B. sanoo nyt, että hän ei vaatinut, että ”valtion tulisi toimia elinkeinojen kustantajana ja antaa rahaa asianomaisille heti kun siitä on pulaa”.
On hyvä, jos hra B. ei nyttemmin vaadi mitään sellaista. Lukija suvainnee meidän lainauksestamme ja brosyyristä tarkistaa, onko siinä kyseinen vaatimus vai ei.
Sitä vastoin hra B. antaa nykyään ymmärtää, että hän haluaa ainoastaan vahvistettavan pankin pääomaa lainojen avulla.
Mutta jokainen voi selvästi nähdä, että pankin peruspääoma ei vuonna 1858 otetun lainan seurauksena ole vahvistunut, vaan se olisi heikentynyt, ellei valtio olisi ottanut hoitaakseen tätä lainaa.
Yhtä lailla on selvää, että 30 huhtikuuta 1859 annetun asetuksen mukaisesti otetulla viiden miljoonan valtionlainalla ei ole mitään tekemistä pankin pääoman kanssa.
Kolmanneksi ei lehtisessä ole mainittu sanaakaan siitä, että pankin pääomaa pitäisi lisätä ulkomaisin lainoin.
Sellainen vahvistus voi tapahtua vain siten, että pankki lisää hopeavarastoaan. Mutta 2 ½ miljoonan lainan seurauksena pankki ei liene saanut edes ainutta viiden kopeekan kolikkoa. Laina on Pietarissa osoitettu maan kaupanharjoittajien ulkomaanvelkoihin.
Jos nyt pankki saa kaupanharjoittajilta takaisinmaksuna venäläistä setelirahaa, niin laina voidaan sillä likvidoida. Samoin voi likvidointi tapahtua ulkomaanvekseleillä, jos kaupanharjoittajat voivat luovuttaa sellaisia. Mutta kumpainenkin edellyttää sellaisia kauppasuhdanteita, että maahan tulee jälleen rahaa, eli tuonnin ylittävää vientiä. Jos niin käy, ja toivomme että niin ennemmin tai myöhemmin tapahtuu, niin se on hyvä; silloin maan kaupasta tuleva voitto tulee kattamaan velan. Mutta jos niin ei käy, vaan kaupanharjoittajat maksavat pankille sen omina seteleinä, niin pankin on maksettava laina omasta hopeavarastostaan ja saatava poistetuksi kierrosta kaksinkertainen määrä seteleitä, eli jos laina kokonaisuudessaan maksetaan hopealla, on pankin kokonaan lopetettava liikkeensä.
Asia on nyt järjestetty toisella tavalla. Laina on valtion, ei pankin, ja se maksettaneen enemmän tai vähemmän suureksi osaksi uudella viiden miljoonan valtionlainalla (30. huhtikuuta päätetyllä). Mutta seurauksena on ilmiselvästi, että kyseinen rahamäärä on pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi otettu pois varsinaisesta tarkoituksestaan, rautateiden rakentamisesta. Tällä tavoin on kuitenkin olemassa se keino, että kun kaupanharjoittajat voivat maksaa velkansa valtion kassaan, ja niitä ei jälleen vaihdeta uusiin lainoihin, voidaan saatu maksu käyttää valtionlainan tarkoittamiin yleisiin hankkeisiin. Maan rahavarasto ei kuitenkaan mainitun 2 ½ miljoonan lainan seurauksena ole vähääkään kasvanut. Vielä vähemmän on pankin pääoma sillä tavoin kasvanut kopeekankaan vertaa.
Ohimennen kiinnitimme huomiota hra B:n väittämään, jonka mukaan ne seitsemän miljoonaa, jotka Venäjän armeija maksoi Suomessa sodan aikana, eivät olisi koituneet maan hyväksi, koska Venäjän sotaväki ”kulutti eli hävitti” vastaavan määrän tavaroita. Meistä nimittäin näyttää siltä, että oli varsin hyvä, että kun nyt kerran sota esti viennin, suomalaiset saivat maksuna työstään ja tuotteistansa jonkin osan noista miljoonista, ja toisen osan ulkomailta tuoduista tavaroista, jotka myytiin sievoisella voitolla. Saadut rahat voitaisiin mielestämme käyttää samalla lailla vapaasti kuin ne muutamat guineat, joita siellä täällä saatiin Englannin laivastolta. Ne voitaisiin panna kirstun pohjalle yhtä hyvin kuin jos ne olisi saatu tervan viennistä. Ainakaan nuo rahat eivät olisi lainkaan tulleet paremmiksi siitä, että sotaväki olisi jättänyt ”kuluttamatta eli hävittämättä” ne munat, voin ja maidon ja muun sellaisen, joka niillä ostettiin.
Esittämänsä väittämän hra B. muuttaa nyt tällaiseksi: ”että se Suomen kansallispääoman väheneminen, jonka se sai kärsiä sotavuosien estyneen tuotannon takia, ei suinkaan tullut korvatuksi sotaväen maahan tuomilla venäläisillä seteleillä”. Hän lisää: ”Että maa ei saanut sodasta voittoa, vaan tappiota, sitä pidän varsin uskottavana.”
Hra B. voi vapaasti esittää yhteenvetoja omista mielipiteistään niin väärin kuin hän haluaa. Mutta kun hän vakuuttaa Helsingfors Tidningar -lehden lukijoille, että olemme ”kiistäneet ja asettaneet naurunalaisiksi tämän hänen mielipiteensä, koskee hänen väitteensä meitä. Meidän mielestämme ei ole vain uskottavaa, että maa on sodan seurauksena kärsinyt tappiota. Emme käsitä, että kukaan järkevä ihminen voi epäillä sitä, että kauppaa ja merenkulkua harjoittava kärsii menetyksiä kaksivuotisen saarron takia. Kukaan ei myöskään voi uskoa, että armeijan läsnäolo voisi korvata nuo menetykset maassa, jonka vienti merkittävimmiltä osin ja lähes pelkästään koostuu metsätuotteista, ja joka sen lisäksi saa tuloja pääasiassa rahdin kuljetuksesta. Koko tästä asiasta emme ole puhuneet. Sanamme koskivat vain hra B:n väittämää, joka koski noita seitsemää miljoonaa. Se kuuluu näin:
Mutta nämä setelit Suomen väestö sai vain vaihtamalla ne osittain kotimaisiin ja osittain ulkomaisiin tavaroihin ja tuotteisiin, jotka Venäjän sotaväki kulutti eli hävitti. Suomen kulutustavara- ja pääomavarasto väheni näin ollen määrällä, joka arvoltaan vastasi kyseisiä seteleitä.
Näin kuuluvat hra B:n sanat. Lukija huomaa, että tässä ei ole kysymys siitä, että Suomi muualla menetti, mitä se noissa seitsemässä miljoonassa ansaitsi, vaan että näiden rahojen vastaanottaminen maksuna ”tavaroista ja tuotteista” ei itsessään merkinnyt ansiota, koska venäläinen sotaväki kulutti nuo tavarat ja tuotteet, jotka siis maan asukkaiden kannalta tulivat menetetyiksi.
Mutta hra B:n perättömien tietojen lista on varsin pitkä:
2:ksi emme ole missään väittäneet, että pankin ei olisi pitänyt vaihtaa sisään seteleitään Pietarissa;
3:ksi yhtä vähän olemme väittäneet, että tämä vaihto on edistänyt liikatuontia, ja vielä vähemmän uhkarohkeaa keinottelua;
4:ksi emme yleensäkään ole koskaan väittäneet, että maassa olisi tapahtunut keinottelua tai liikatuontia (päinvastoin olemme lokakuun vihkossa nimenomaan torjuneet hra B:n jo vihkosessaan antaman tätä koskevan perättömän tiedon);
5:ksi emme myöskään ole missään sanoneet, että pankin pääoman vahvistaminen rahakriisin aikana vain pahentaisi asiaa.
Kuitenkin on hra B. suvainnut lisätä kaiken tämän väitteisiimme ja tämän takia tehdä meidän laskuumme kaikenlaisia johtopäätöksiä sekä tarjoilla Helsingfors Tidningar -lehden lukijoille joukon hyödyttömiä esityksiä. Jos nyt lasketaan pois kaikki nämä runot, jää hra B:n herjakirjoituksesta jäljelle varsin vähän sellaista mikä ansaitsisi meidän puoleltamme vastauksen. Kahdessa kohden sillä saattaa olla jotain mielenkiintoa yleisölle. Nämä ovat kysymys viennistä viimeksi kuluneena vuosikymmenenä ja kysymys kurssin vaikutuksesta vallitsevaan rahanpuutteeseen. Kaikki muu on ainoastaan meidän väittämiemme arvostelua, joka on itsessään vailla painoa ja, kuten olemme osoittaneet, perustuu oletuksiin, että olemme sanoneet sellaista mitä emme ole sanoneet.
Mitä rahan puutteeseen tulee, katsoo hra B. laillamme sen johtuvan siitä, että tuonti on muutaman vuoden ajan ollut vientiä suurempi. Hra B:n tavoin olemme myös katsoneet tällaisen tuonnin ja viennin välisen suhteen johtuvan siitä, että vienti oli keskeytyksissä sodan aikana, että vuoden 1856 kato teki tarpeelliseksi suuren viljantuonnin, ja että tavaroiden hinnat olivat sodan jälkeen niin korkeat.
Mutta olemme tämän lisäksi myös korostaneet, että tuonti kulutusta varten, lukuun ottamatta kadon aiheuttamaa, on ollut suurempi kuin mihin vienti olisi sallinut. Tämän hra B. kieltää.
Hän yritti siksi lehtisessään osoittaa, että ainoastaan vuoden 1856–57 viljantuonti kadon takia teki tuonnin suhteessa vientiin suuremmaksi kuin sotaa edeltävinä vuosina. Me kuitenkin huomautimme, että hän oli ottanut itselleen vapauden tuoda virallisten tietojen joukkoon kotikutoisia tietojaan. Otaksumamme mukaan hän olisi sillä tavoin laskenut 4 miljoonaa ruplaa liian paljon kadon tiliin. Mutta hra B. on nyt osoittanut, että hän on ainoastaan temmannut tuulesta 2 ½ miljoonaa ruplaa.
Niinpä saadaan tuonnin suhteeksi vientiin, lukuun ottamatta viljantuontia, vuonna 1856 2,5:1, vuonna 1857 1,9:1, kun se vuosina 1846–49 oli ollut 2,1 suhde yhteen ja vuosina 1850–53 2:1. Kaikki tämä perustuu tullilaitoksen tietoihin. Niinpä esitettyä ei pidä ymmärtää niin, että tuonnin arvo olisi todella ollut kaksinkertainen viennin arvoon nähden, vaan ainoastaan että suhde eri vuosina on merkitsevä. Mutta niinkin ovat nämä luvut sangen puutteelliset, koska niihin ei sisälly kauppa Venäjän kanssa maitse ja Laatokan yli, eikä siis myöskään näitä teitä tapahtuva tuonti, joka on aina suuri ja erityisesti sotavuosina, eikä myöskään kadon jälkeinen suuri viljan tuonti.
Mutta jos esitetyt luvut otetaan sellaisenaan, niin osoittautuu, että ennen vuotta 1846, nimittäin vuosina 1842–45, oli tuonnin suhde vientiin kuin 1,6:1. Suhteessa on siis voimakas poikkeama vuodesta 1846 lähtien. Huomautimme tästä ja katsoimme tämän liittyvän sotavuosia edeltävään kasvaneeseen kulutustavaroiden tuontiin. Samoin huomautimme siitä tunnetusta seikasta, että eteläisen Suomen rahvaan hyvät ansiot sodan aikana antoivat sen keskuudessa aiheen tavallisesta poikkeavaan ylelliseen elämään. Kun taas sodan jälkeen tuonnin suhde vientiin on osoittautunut samaksi kuin ennen, vuonna 1856 hieman suuremmaksikin, voidaan tästä päätellä, että se on ollut suurempi kuin mitä maan etua ajatellen olisi toivottavaa. Sillä kun jokseenkin kaikki vienti oli kahden vuoden aikana keskeytyksissä, kun taas tuonti Venäjältä oli varsin merkittävää, olisi kaiketi ollut odotettavissa, että niiden välinen suhde olisi sodan jälkeen muuttunut jonkin verran viennin eduksi. Näin ei ole tapahtunut. Vielä 1858 näyttävät mainitut luvut tuonnin suhteeksi vientiin 2,1:1.
Jo tämän lehden vuoden 1858 joulukuun numerossa olimme artikkelissa ”Suomen rahakriisi” kiinnittäneet huomiota siihen, että sodan jälkeen on myös tapahtunut merkittävää tuontia laivanrakennusta varten. Artikkelin pääasia oli vaatimus, että tuonnin jatkumista ei pankin pitäisi rohkaista diskonttaamalla halpaan korkoon. Tuonnista kulutusta varten sanottiin siinä muutama sana, mikä liittyi huomautuksiin lainoista takuita vastaan ja luotonannosta kuluttajille. – Toisessa artikkelissa ”Vielä rahakriisistä”, tämän vuoden tammikuussa, mainitsimme korjauksena, että varsinaisten kulutusartikkelien tuonti ei viime vuosina, ”kuten kuuluu osoittautuneen”, ole ollut määrällisesti suurempi kuin eräinä edellisinä vuosina, joskin eräät artikkelit ovat olleet kalliimpia. Viime lokakuun numerossa, jossa me, jälleen myöntäen tämän viime vuosien kalleuden, huomautamme tuosta tuonnin ja viennin suhteen kasvusta vuodesta 1846 lähtien, lisäämme: ”Tuona samana aikana suuresti kasvanut kahvin, sokerin ja tupakan tuonti, samoin kuin ylempien luokkien elämäntavan lisääntynyt ylellisyys, tekevät myös tämän (että nimittäin tuo suhde on mainitusta ajasta lähtien ollut paljon epäedullisempi) mitä suurimmassa määrin uskottavaksi.”
Hra B., joka on huolella koonnut yhteen nuo muutamat rivit noista eri artikkeleista, on saanut niistä tervetulleen polemiikin aiheen. Hän huomaa tammikuun vihkossa sanotun, nimittäin että kulutusta varten tapahtunut tuonti ei viime vuosina ole ollut suurempi vaan ainoastaan kalliimpi kuin edellisvuosina, olevan ristiriidassa muiden lausumien kanssa. Mutta on sangen yksinkertaista, että kalliimman tavaran kuluttaminen samassa määrin kuin halvemman saa aikaan suuremmat kulut. Vaikka siis kulutettaisiin pienempi määrä kalliimpaa tavaraa, eivät kulut sen tähden ole pienemmät.
Myönnämme mieluusti, että viimeksi mainittu ilmaisu, ”paljon epäedullisempi” suhde vuodesta 1846 lähtien, on väärä. Meidän olisi pitänyt sanoa: epäedullinen. Mutta me tarkoitimme tullilaitoksen lukuja, joissa suhde aina näyttäytyy epäedullisena. Saatoimme kuitenkin myös tuossa kyseisessä artikkelissa lukijan huomioon, että kyseiset luvut sinänsä ovat vailla merkitystä. Sen ilon, jonka tämä ilmaisuvirhe lahjoitti hra B:lle, olkoon hänelle sydämestä suotu – kunhan hän ei enää vaadi valtionlainaa ”elinkeinojen tukemiseksi”.
Sitä vastoin on täysin vailla sisältöä kaikki se, mitä hra B. sanailee ristiriidasta toivomuksemme, että luotto tukisi tuotantoa eikä kulutusta, ja vaatimuksemme, että pankin ei pitäisi antaa blankoluottoa pienempään kuin maassa käypään korkoon, välillä. Tämä pankin luotonanto tukee nimittäin mielestämme lähinnä tuontikauppaa. Todistelumme ei kuitenkaan ole lähtenyt liikkeelle tästä seikasta, vaan siitä periaatteellisesta, että pankin tulee nostaa korkoa siinä määrin kuin rahoja vaaditaan. Hra B. tietää toki, että niin tapahtuu kaikissa maissa. Olemme tuoneet esiin mitä silmiinpistävimpiä esimerkkejä, erityisesti menettelyn Ranskassa kriisin aikana. Mutta hra B., joka muutoin haluaa palata periaatteisiin ja on väkevä sitaateissa, varoo kumpaakin tällä kohden. Ne sopivat tähän huonosti – ellei sitten oteta uusia valtionlainoja rahakriisin parantamiseksi.
Meidän ei pidä jättää huomautusta vaille sitä, että hra B. tähän liittyvässä polemiikissaan lainaa meidän perustelujamme tässä lehdessä lokakuulta 1859 ja johtopäätöksiämme siinä joulukuulta 1858. Samoin silloin kun hra B. on itse lehtisessään tuonut esiin, että ennen sotaa aiotut ja sen jälkeen toteutetut hankkeet ovat nyt vailla liikepääomaa, ja me olemme siihen huomauttaneet, että hra B. on tällä tiedollaan määritellyt, mitä uhkarohkea keinottelu on, käyttää hän tätä nyt hyväkseen ikään kuin me olisimme väittäneet, että sellaisia hankkeita ja keinottelua on esiintynyt.
Pääasiassa on yksinkertainen epätotuus, että olisimme ilmaisseet tai edes vihjanneet käsityksemme olevan, että liiallinen kulutus on ollut rahakriisin ainoa syy, eli kuten hra B. asian ilmaisee: ”kaikki on nyt välttämättä mennyt kulutukseen”. Olemme toistamiseen ja 3/4 vuotta aikaisemmin kuin hra B. viitanneet kaikkiin niihin rahakriisin syihin jotka hra B. on esittänyt – yhtä lukuun ottamatta, josta alla enemmän. Mutta pidämme varmana, että rahakriisiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin enemmän vientiä ja vähemmän tuontia, ja että tuonnin väheneminen tulee tapahtumaan – niin kuin manufaktuurikaupassa on jo käynytkin – lähinnä kulutuksen kustannuksella. Yhtä vähän olemme milloinkaan pitäneet mahdollisena, että liiallinen kulutus voisi kestää kauan, emmekä ole koskaan asettaneet kyseenalaiseksi, että sen hillitsemiseksi tarvitaan joitakin erityisiä toimenpiteitä. Mutta olemme vakuuttuneet, että jos otetaan valtionlaina ja saadut rahat lainataan edelleen halpaan korkoon, niin palautuminen lykkääntyy tämän seurauksena.
Epäedullisen kurssin hra B. mainitsi lehtisessään syynä, joka on osaltaan vaikuttanut rahakriisiin.
Emme halunneet tunnustaa asian olevan näin. Epäedullinen kurssi on luonnollinen seuraus siitä, että tuonti on suuri ja vienti pieni. Jos nämä ovat tasoissa, vastasimme, niin viejä voittaa siinä missä tuoja menettää.
Hra B. katsoo nyttemmin rahakriisin jatkumisen syyn olevan kurssissa ja setelirahan arvon putoamisessa. Mutta hän ei halua eikä voi selvittää, miten nämä kaksi liittyvät yhteen.
Kauan kestävän epäedullisen kurssin vallitessa käy välttämättä niin, että kun tuontitavara kallistuu, nousevat vähitellen myös maan omien tuotteiden hinnat. Tämä ei koske vain ulkomaisesta raaka-aineesta tehtyjä tuotteita vaan myös enemmässä tai vähemmässä määrin yleensä kaikkia tuotteita, ja sitä enemmän, mitä enemmän maassa tarvitaan ulkomaista tavaraa välttämättömään kulutukseen. Niinpä voi myös vientitavara tämän seurauksena käydä kalliimmaksi ja siitä saatava ansio vähäisemmäksi. Mutta asia ei tällöin ole yhtään vähemmän niin, että viennistä maksetaan aikaisempaa paremmin tuonnille epäedullisen kurssin seurauksena.
Voi toki sietää tarkastella, onko jokin sellainen vaikutus jo nähtävissä tässä maassa, mitä tulee sen tärkeimpään vientiartikkeliin, metsätuotteisiin. Tämän tavaran hinnan nousu mainituista syistä johtuen aiheutuisi silloin kalliimmista työkustannuksista. Mutta työpalkka ei tällä hetkellä ole korkea. Emme siksi voi vakuuttua siitä, että huono kurssi vaikuttaisi rahan puutteeseen muulla tavoin kuin sen seurauksena, että edelleenkin tapahtuu liikatuontia.
Venäläisen setelirahan arvon putoaminen hopeaan nähden vetää vallitsevissa oloissa välttämättä myös suomalaiset setelit saman tuomion alle. Mutta tässä maassa ei vielä ole maksettu agiota kaikilla elämän aloilla. Että niin on tapahtunut ulkomaanremisseissä, välillisesti kurssieron takia, on sitä vastoin kiistatonta. Mutta jos vienti ja tuonti olisivat tasoissa, niin vekseleitä välimaksuina ei tarvittaisi. Toisin sanoen: mitä remisseissä tuontia varten menetettäisiin, se saataisiin takaisin viennistä tulevia maksuja saataessa.
Hra B. kiistää itsepintaisesti, että vuoden 1857 kauppakriisi olisi vetänyt rahaa maasta pois. Hän menee niin pitkälle, että hän antaa ymmärtää maan kaupanharjoittajien kärsineen sellaisia tappioita ulkomaisten vararikkojen seurauksena, että jo tämän takia eivät saatavat ja velat vastaa toisiaan. Ei ole tarpeen todistaa, että tämä on tyhjää puhetta. Suomen kaupanharjoittajien saatavat lienevät aina olleet varsin vähäiset, ja sodan jälkeen vielä tavallistakin vähäisemmät. Pankki lainasi 2 ½ miljoonaa juuri kauppavelkojen kattamiseksi. Kuinka paljon yksityisten kapitalistien säästöistä on lainattu ja mennyt tähän tarkoitukseen, ei kenelläkään ole selvyyttä. Mutta varmaa on, että niin on tapahtunut. Niinikään on varmaa, että kauppavelkoja ulkomaille ei aiheuttanut viljan tuonti.
Se ilmeinen harmi ja kiivaus, jolla hra B. on esiintynyt meitä vastaan, on ainoastaan vahingoittanut hänen asiaansa ja hänen esitystänsä, joka on varsin suuressa määrin sekava ja vähän todistava. Tämän kiivauden tiliin haluaisimme laskea myös meidän väitteitämme koskevat monet väärät tiedot. Valitamme niitä, mutta vielä enemmän valitamme sitä, että hra B. oli meidän lokakuun vihkon artikkelissamme halunnut nähdä jotenkin huomautettavan, että hän olisi kirjoittanut ”tiettyjen” tehtaiden etuja ajatellen. Hra B:llä jos kellä on hyvä syy pitää meitä kykenemättöminä esittämään vihjailuja hänen motiiviensa puhtaudesta – vaikka hän olisikin tietämätön siitä, ettei tässä lehdessä ole koskaan asetettu kyseenalaiseksi kenenkään ihmisen motiiveja.
Kun hra B. vihkosessaan (sivulla 45) puhui tehdasteollisuuden nauttiman tuen vähäisyydestä, tälläkin tavoin perustellen vaatimustaan valtionlainasta elinkeinojen tukemiseksi, oli luonnollista, että ottaisimme esille tätä koskevan kysymyksen muiden ohella, varsinkin kun emme voi ymmärtää, että jotakin muuta kuin tehtaita tarkoitettaisiin ennen sotia aiotuilla ja sen jälkeen toteutetuilla elinkeinohankkeilla, joista hra B. puhuu. Tullitaksa ei juuri kuulu tarkastelumme kohteisiin. Mutta korkea suojatulli, jota eräät tehtaat nauttivat, on kauan ollut tunnettu ja puhuttu asia. Että me, vastustaessamme tehtaiden pönkittämistä valtionlainojen avulla, esittäisimme suojatulleja ja juuri niille tehtaille, joille se nyt on korkein, on toki luonnollinen asia. Että hra B. vihkosessaan ei ole puhunut suojatullista, ei millään tavoin todista, etteikö hänellä olisi ollut aihetta puhua siitä, eikä se senkään vertaa voi olla meille ohjenuorana. Toivoaksemme hän ei vaadi, että me artikkelissa ”Maan rahatilanteesta” emme saisi mennä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka hän on kysymyksen käsittelylle meitä varten lehtisessään asettanut.
J. V. S.
