Kunnioitetun kirjoittajan vaatimuksiin ei ainakaan säästäväisyysnäkökulmasta liene juurikaan vastaan sanomista. Ei myöskään, jos tarkoitus todella olisi Mustialan opistossa opettaa maamme rahvaalle maanviljelystä, sillä jonkinlainen opetus metsän viljelyssä ja säästämisessä näyttäisi järkevästi ajatellen kuuluvan siihen. Mutta kun siellä on toisaalta tarkoitus kasvattaa agronomeja ja toisaalta vain isäntärenkejä, niin teoreettisen metsäopetuksen välttämättömyys ei ole niin ilmeinen. Ensiksi mainituille voidaan pitää sopivimpina, että he omistautuvat pelkästään omalle asialleen. Jälkimmäisille taas tulee kysymykseen vain opetus siementen keräämisessä ja puiden kylvämisessä, ja sellainen opetus lienee mahdollista saada aikaan myös ilman erityistä metsäopistoa. Todennäköistä myös on, että opetusta soveltavassa metsäopistossa ei voida viedä niin pitkälle, että siitä tulisi tieteellisiä metsämiehiä tyydyttävä. Ja yhtään vähempäänhän agronomi ei mielellään tyydy.

Jotta meidän ei voitaisi ajatella vaikenemalla hyväksyvän ne väitteet, joita hra A. M. on Åbo Tidningar -lehdessä kohdistanut tässä lehdessä esitettyjä instituutteja koskeviin väitteisiin, käytämme saamaamme tilaisuutta hyväksemme lausuaksemme kysymyksestä muutaman sanan lisää.

Meidän on ensiksi syytä palauttaa lukijan mieleen, että olemme lausuneet mielipiteenämme, etteivät käytännölliset opistot, teknologiset, maatalousopistot ja voinemme lisätä myös metsäopistot, vielä ole maassamme ajanmukaisia. Esitimme kaksi perustetta: ensinnäkin olemme vakuuttuneita siitä, että suuri määrä tieteellisesti sivistettyjä miehiä tällä tai tuolla alalla ei voi löytää maasta työpaikkaa, ja että sellainen instituutti tulisi liian kalliiksi, jos se rajoittuisi dimittoimaan vain pari täysin oppinutta oppilasta vuodessa. Toiseksi, maassamme on mainituilla aloilla liian vähän nähtävää ja koettavaa, ja ilman sellaista kokemusta jää oppilaitten sivistys puolitiehen. Ajatuksemme on siksi ollut ja edelleen on, että valtio voisi paljon pienemmin kustannuksin ja paljon suuremman hyödyn saavuttaen tukea alasta kiinnostuneiden nuorten miesten kasvatusta kuuluisammissa ulkomaisissa opistoissa. Eikä kukaan liene siinä määrin kansallisturhamaisuuden sokaisema, että hän ei uskoisi niissä saatavan kelvollisempaa opetusta ja ettei niistä maista voitaisi hankkia rikkaampaa kokemusta kuin mitä on vielä vuosikymmeniin mahdollista saada Suomessa. Tieteellistä oppilaitosta ei luoda siten, että rakennetaan talo ja kirjoitetaan ohjesääntö. Sekään ei riitä, että hankitaan opettajia ulkomailta. Sillä vaikka olisikin saatavissa kunnollisia opettajia – mikä ei juuri ole odotettavissa – puuttuisi opistolta vielä se ilmapiiri, joka voisi pitää yllä sen elämää – jo olemassa oleva yleisempi tietämys ja kiinnostus.

Hra A. M. ajattelee tällä kohden toisin. Hän on sitä mieltä, että kunhan vain saataisiin teknologinen opisto, niin heti puhkeaisi kukoistukseensa kiinnostus tehdasteollisuutta kohtaan. Oma ajatuksemme sitä vastoin on, että kiinnostus tehdasteollisuutta kohtaan on tyhjä fraasi maassa jossa ei ole tehtaita. Ja jos tunnustetaan, että tehtaiden synty riippuu muustakin kuin opinnoista, esimerkiksi raaka-aineiden, raudan, polttoaineiden ym. rikkauksista, ja maata viljelevässä maassa maanviljelyksen kehityksestä, niin on myös sallittava kiinnostuksen riippuvan näistä asiaintiloista. Maanviljelyksen suhteenhan asia on hieman toisin. Mutta senkin kohdalla edellyttää mielenkiinto sen tieteelliseen käsittelyyn tietynasteista olemassa olevaa käytännön kehitystä. Uskoisimme, tarkkaan ottaen, ettei tämä mielenkiinto voi yleistyä niin kauan kuin on uutta maata viljelykseen otettavaksi, maata jonka raivaus antaa enemmän etuja kuin vanhan maan viljeleminen. Ja joka tapauksessa on tieteellisen menetelmän käytön laajuus, siis yksinkertaisesti niiden agronomien määrä, joiden tieteellinen näkemys voi antaa heille toimeentulon tässä maassa, varsin varma mielenkiinnon yleisyyden ja voimakkuuden mittapuu. Tätä emme halua kieltää, etteivätkö toisaalta tieteellisesti koulutetut maanviljelyksen harjoittajat elävöitä ja yleistytä tuota mielenkiintoa. Mutta se tapahtuu, kuten tunnettua on, enemmän esimerkin kuin opin vaikutuksesta, ja se edellyttää näin ollen tilaisuutta näyttää esimerkkiä.

Hra A. M. osoittaa olevansa vakuuttunut siitä, että isänmaallisuus on yksi niistä tyhjistä kuvitelmista, jotka ovat yksilön siveellisen elämän kannalta yhdentekeviä. Hän julistaa olevan täysin oikeutettua, että yksilö hylkää isänmaansa kun hän niin katsoo parhaaksi. Tämä hänen luja vakaumuksensa johtaa kyllä hänet tiettyyn sekaannukseen hänen käsityksissään historiallisista tapahtumista, niin että hän pitää samana asiana sitä, että Englanti lähettää siirtokuntia levittämään kieltänsä, lakiansa, sivilisaatiotansa ympäri maailmaa, ja sitä, että joku Paavo tai Pekka muuttaa pois Suomesta tullakseen ruotsalaiseksi tai venäläiseksi. Hänen mielestään jälkimmäinen ansioituu samalla tavalla riisuessaan pois kansallisuutensa kuin englantilainen vahvistaessaan omaansa kokonaisissa maanosissa. Hän ei laisinkaan epäile, etteikö kumpikin ole yhtä varma elämäntehtävästään ja etteikö kumpikin yhtä lailla omista voimiaan sen suorittamiseen. Kansallisuus ja kansallishenki ovat hänen silmissään historian tarpeeton tuote, joka voi olla tai olla olematta. Hra A. M. ei toki ole yksinään näiden syvien mielipiteiden takana. Olemme tunteneet niitä, jotka ovat vakuuttaneet, että on yhdentekevää, kirjoitetaanko jonkun suomalaisen töistä ja teoista hottentottien historiassa vai Suomen kansan historiassa. Asia on selvä: historia on kansakunnille yhtä yhdentekevä asia kuin kansakunnat historialle. Kysymys on ainoastaan suvusta ja yksilöistä. Historioitsijat – ja kaikki tiede ja kirjallisuus – ovat tähän asti kulkeneet samoja harhateitä kuin maailmanhistoriakin. Hra A. M. kuuluu niihin, jotka hyvyydessään ovat halunneet ottaa osakseen tuon vähäisen vaivan ohjata heidät oikeaan. Vähäisenä alkuna tälle hän haluaa perustaa Suomeen kaikenlaisia opistoja, jotka kouluttavat teknologeja, agronomeja ym. Venäjää varten.

Emme usko pahoin erehtyvämme, jos katsomme, että hra A. M. on kirjoittelussaan esiintynyt innokkaana valtiontaloudesta huolehtijana. Ainakin on tuoreena muistissamme, että hra A. M. on pahastunut siitä, että Mustialassa on tuhlattu rakentamalla uusi kivitalo 20 000 hopearuplan kustannuksin. Hra A. M. näyttää tästä päätellen kaavailevan in petto [salassa] jotakin aivan uutta ehdotusta opistojen perustamiseksi ja ylläpitämiseksi kokonaan ilman kustannuksia. Sillä muutoin ei voi ymmärtää, miksi niin vähäisen summan käyttö herättäisi hänen pahansuopaisuutensa – ellei mahdollisesti siksi, että ainoastaan puolet vuosittain opintonsa päättävistä oppilaista katsonee välttämättömäksi hakea elatuksensa ulkomailta. Joka siis katsoo, niin kuin hra A. M., että Suomen tulisi pyrkiä tuohon päämäärään, nimittäin täyttämään muiden maiden agronomien, teknologien, arkkitehtien ym. tarpeen, hänen ei pitäisi puurtaa kolikosta. Mutta hra A. M. älköön myöskään ihmetelkö, että kun hän on esittänyt oman korkean kosmopoliittisen näkökantansa, me katsomme hänen vieneen kysymyksen alalle, jolla kaikki keskustelu lakkaa.

Tekisimme kuitenkin väärin, jos emme kiitollisena tunnustaisi iloisen hämmästyneenä havainneemme, että hra A. M:n pikku häväistyskirjoituksista tätä lehteä vastaan puuttuvat sellaiset sanat kuin halpamaisuus ym. Ei niin, että olisimme joskus tavanneet hra A. M:n sellaisen pole­miikin alalla. Kyseinen mauste on vain tullut niin yleiseksi kaikessa polemiikissa Litteratur­bladetia vastaan, että jokainen poikkeus säännöstä näyttää meistä vääjäämättä hämmästyttävältä, silloinkin kun se tulee mitä säädyllisimmiltä vastustajalta.

J. V. S.