Litteraturblad nro 12, joulukuu 1858: Suomen rahakriisi

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.12.1858
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kun niin paljon puhuttu rahakriisi on muissa maissa onnellisesti ohi, ja vain sen vaikutukset enemmän tai vähemmän tuntuvat edelleen jatkuvassa kauppakriisissä, on Suomessa tämä rahakriisi ilmennyt vasta vuoden 1858 jälkipuoliskolla yleisen rahan puutteen muodossa.

Syyt ovat kaikille ilmeisiä. Sotavuosien aikana oli, kuten tunnettua, kaikki vienti maan eteläosista lamaannuksissa, kun taas tuonti jatkui, eikä aivan mitättömänä. Laivoja myymällä saadut varat ja Venäjän armeijan ja Venäjän kruunun laskuun toimeenpannut maksut ylläpitivät kuitenkin rahan saatavuutta varsinkin Etelä-Suomessa. Maan sisäosissa vallitsi jo silloin rahan puute. Vuoden 1856 kato vei maasta pois suunnilleen kolme miljoonaa hopearuplaa; ulkomaisten kauppavelkojen likvidoinnin välttämättömyys vaatii määrältään tuntemattomia uusia raharemissejä; sodan aikana lamaantunut vienti ei myöskään vuonna 1856 päässyt tavalliseen määräänsä; vuonna 1857 kauppaa vaikeutti jo lähestyvä kriisi, ja kuluvana vuonna on sen seurauksena vienti ollut vähäistä ja vaivoin kannattavaa ja rahtiansiot lähes olemattomat. Tähän voidaan lisätä, että maan laivanvarustamot kiiruhtivat sodan loputtua korvaamaan menetetyn kauppalaivaston, jolloin rakennettiin suuri joukko laivoja. Niiden kuluista merkittävä osa meni ulkomaille, rautaan, purjeisiin, köysistöön, kupariin ja sinkkiverhoukseen. Viimeksi mainittu kustannuspaikka lienee jossain määrin vastannut niitä rahoja, jotka sodan syttyessä saatiin laivoja myymällä; mutta kun uudisrakennuksilla on korvattu myös vihollisen ottamat lästimäärät, ja kun yleensäkin on rakennettu parempia laivoja 50 % suuremmin kustannuksin, ei tämän kustannuspaikan kautta maasta poistunut rahamäärä missään tapauksessa liene vähäinen. Lopuksi on mainittava, että sodan loputtua maan menoja ovat lisänneet huomattavat teollisuushankkeet, jotka eivät vielä ole ehtineet lisätä jäljelle jäävän rahan määrää vähentämällä ulkomailta tuontia.

Niin tunnettuja kuin nämä asiaintilat ovat, niin helposti on myös ymmärrettävissä, että kun rahan lisääntyneen ulosvirtauksen vastapainona ei ole lisääntynyt vienti ja siitä seuraava rahan saanti, on tasapainon palauttamiseksi vain yksi keino, nimittäin tuonnin rajoittaminen. Onko niin tapahtunut? Ei, tuonti on vuosina 1856 ja 1857 ollut paljon suurempi kuin tavallisesti ja myös vuonna 1858 se saavuttanee suuremman määrän kuin tuonti sotaa välittömästi edeltäneinä vuosina. On ilmeistä, että näistä asiaintiloista seuraisi varmasti rahakriisi, niin kuin on tapahtunutkin, yleisestä valituksesta päätellen.

Tämä pula ei kuitenkaan ole kohtuuttoman suuri, minkä todistaa se, että vararikkoja ei ole esiintynyt tavallista enemmän. Lienee päinvastoin niin, että konkurssit ovat elinkeinonharjoittajien keskuudessa nykyään harvinaisempia kuin kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin päiväjärjestykseen kuului, että vuosittain aina muutama lyypekkiläistä rihkamakauppaa harjoittava yksilö pani pystyyn heiveröisen leipäpuunsa. Myös saksalaisten kauppamatkustajien määrä on selvästi vähentynyt, mikä näyttää osoittavan, että heidän ei nykyisin ole niin helppoa löytää tilaisuutta saattaa nuoria miehiä kiusaukseen, tai että he itse ovat tulleet huijatuksi yrittäessään huijata tietämättömiä suomalaisia. Kaiken elämän välttämättömyyksiin kuuluvan korkeiksi kohonneet hinnat todistavat myös siitä, että rahojen saatavuus on jostain syystä ollut epäsuhteessa tuotantoon. Kalleudelle tavataan mainita kaksi syytä: rahojen liiallinen määrä tai tavaroiden puute. Mutta liiallinen määrä ja puute ovat tässä täysin kuviteltuja asioita, jos ne käsitetään erillisinä eikä suhteessa toisiinsa. Rahojen saatavuus ei itse asiassa koskaan voi olla liian suuri, jos tuotanto voi käyttää sen hyväkseen, jos se edistää tuotantoa. Rahasta tulee nimittäin siinä tapauksessa työn ennakko, ja työ tuottaa tavaraa määrän, joka vastaa rahojen saatavuutta; tavaran runsaus siis kumoaa kalleuden. Jos sitä vastoin olot maassa ovat sellaiset, että rahojen saatavuus ensi sijassa suosii kulutusta, kasvaa kalleus vääjäämättä niin kauan kuin nämä olot sen sallivat, kunnes tulee reaktio eli kunnes rahojen saatavuus loppuu. Palaamme jäljempänä kysymykseen tällaisista oloista. Tässä olemme lähinnä vain halunneet huomauttaa, että nykyistä rahan puutetta on esitetystä näkökulmasta pidettävä terveellisenä, koska se välttämättä rajoittaa tuontia ulkomailta – ja siihen liittyen luotonantoa kuluttajille ja kulutusta varten. Kulutusta varten velkaantumisen laita on nimittäin tavallisesti niin, että kilpailu myyntituloista pakottaa tuottajan ja kauppiaan tarjoamaan luottoa. Ja kun luotto täytyy kerran maksaa takaisin, on ostajan pakko ottaa rahalaina ja velkaantua.

Mutta kukaan ei kiistäne, että tuonnin rajoittaminen, silloin kun vientiä ei voida lisätä, on ainoa keino päästä eroon ilmenneestä rahan puutteesta. Se on myös pakon sanelema keino. Jokainen toimenpide tuonnin tukemiseksi saisi aikaan vain kriisin pitkittymisen ja tekisi palautumisen vaikeammaksi.

Ranskan katsotaan olevan maa, jossa hallitus on enemmän kuin muualla holhooja, jossa se määrää ja järjestää asiat väestön hyvinvointia ajatellen pienintä yksityiskohtaa myöten ja jossa väestö on sen tähden oppinut odottamaan hallitukselta parannuskeinoa kaikenlaiseen hätään. Viimeisimmän rahakriisin aikana sen väliintuloa vaadittiin äänekkäästi huutaen. Väitettiin, että keisari oli ollut pitkään epävarma. Mutta hänellä näyttää olleen viisaita neuvonantajia ja hän seurasi heidän neuvoaan ”olla tekemättä mitään”. Se on toki helppo tapa hallita, mutta pitkä kokemus näyttää osoittavan, että se on myös viisain tapa, silloin kun on kysymys kaupasta.

Napoleon III:n valtionvarainministeri Magne on nyt vuoden 1858 lopulla laatinut kertomuksen tämän hallintatavan vaikutuksista, ja välitämme siitä nyt seuraavan:

 

Sire, minun ei pidä lopettaa tätä kertomusta lausumatta joitakin sanoja maan yleisestä tilasta verrattuna viimeksi kuluneeseen vuoteen. Useat oireet herättivät tuolloin mielissä levottomuutta ja tukahduttivat liiketoimintaa. Ennustettiin kaikenlaisia kriisejä: rahakriisiä, kauppakriisiä, pankin kriisiä, pörssin kriisiä, eikä viljakriisinkään katsottu olevan varmasti ohi.

Ihmismielissä on aina helppo herättää levottomuutta, eivätkä ne käsittäneet hämmingin todellisia syitä, jotka itse asiassa olivat ohimeneviä, vaan joutuivat masennuksen valtaan, mikä on aina pahempaa kuin sen aiheuttanut paha.

Tämä paha oli pääasiassa pinnalla ja kauhun valtaan johtuneessa kuvittelussa. Vaara saattoi syntyä vain kaikenlaisista toimenpiteistä sen poistamiseksi, mutta itse asiassa tilanne oli vakaa. Kun Teidän Majesteettinne Monitören-lehdessä julkaistussa kirjelmässään 11 marraskuuta 1857 selitti ehdottomasti hylkäävänsä kaikki yritykset pahan torjumiseksi, ja vastusti sitkeästi kaikkien yksityisten intressien helposti selitettäviä mutta sokaistuneita painostusyrityksiä, osoitti Teidän Majesteettinne liike-elämälle mittaamattoman arvokkaan palveluksen. Mielet rauhoittuivat ja luottamus heräsi henkiin, ja kuinka onkaan kokemus tuhansia teitä osoittanut tuon päätöksen oikeellisuuden. Kaikki ne ongelmat, joihin niin innokkaasti vaadittiin epätavallisia toimia, kuinka ne ovatkaan aivan yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla saaneet ratkaisunsa vain asioiden tavanomaisessa kulussa, ilman kaikenlaisia ravisteluja ja jättämättä noita surullisia ja kauan säilyviä jälkiä, jotka lähes aina ovat seurauksena väkivaltaisesta puuttumisesta niin yhteiskuntaruumiin kuin yksilönkin sairauksiin.

Kilisevä raha, joka haluttiin pysäyttää rajalla, on saanut vapaasti kulkea teitänsä ja seurata kaupan luonnollista liikettä. Seurauksena tästä on ollut, että se on kovaa vauhtia palannut maahan. Vuoden 1858 yhdeksän kuluneen kuukauden aikana kullan tuonti ylittää viennin 376 miljoonalla, ja hopean vienti ja tuonti kohoavat suunnilleen samoihin lukuihin – mikä on huomionarvoisa asiaintila, jollaista ei ole esiintynyt monena edeltävänä vuotena.

Pankki, jonka järjestelmän katsottiin tulleen kumotuksi ikuisiksi ajoiksi, on saanut takaisin metallisen rahastonsa. Sen reservi, joka oli vähentynyt 190 miljoonaan, on tällä hetkellä yli 584 miljoonaa.

Korko, jonka äkillinen ja epätavallinen nostaminen herätti niin paljon huolestumista ja vastaväitteitä, on itsestään laskenut pienemmäksi kuin koskaan. Otettakoon vain kaksi esimerkkiä: Diskonttokorko on laskenut kymmenestä kolmeen prosenttiin ja aarrekammiolippujen1 korko neljästä kahteen prosenttiin. Vaikka muutaman kuukauden kuluessa onkin maksettu 40 miljoonaa lippujen haltijoille, on rahojen saatavuus suuri ja veroja tulee niin helposti, että verokamarin käteisvarat, jotka 10 joulukuuta 1857 olivat vain 75 miljoonaa, ovat tänään 143 miljoonaa.

 

Tästä havaitaan, että Ranskan kauppakriisi on saanut aikaan vain yhden julkisen toimenpiteen, ja sekään ei ollut välittömästi riippuvainen hallituksesta vaan pankin johtokunnasta, nimittäin diskonttokoron nostamisen. Se tapahtui Ranskassa kuten myös Englannissa ja kaikissa maissa, joissa rahan korko muuttuu vapaasti riippuen suuremmasta tai pienemmästä kysynnästä.

Omassa maassamme ei teollisuuden ja kaupan auttamiseksi ole ryhdytty suuriin asiaan puuttuviin julkisiin toimenpiteisiin. Onnellista lieneekin, että näin ei ole tapahtunut. Mutta useat vähäisemmät tuet ovat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet siihen, että tuonti on pysynyt suurena. Laivanrakennukselle on myönnetty valtionapua, joskin pienehköjä määriä, ja tullit on sen hyväksi poistettu. Suurehko rahamäärä on lainattu vähäistä korkoa vastaan joukolle teollisuudenharjoittajia, nimenomaisena tarkoituksenaan kattaa heidän ulkomaanvelkansa. Pankin diskonttokorko, joka on aina ollut erittäin pieni, nostettiin kyllä vuoden alussa 7 prosenttiin. Mutta tämäkin korko oli tuolloin pienempi kuin todennäköisesti missään muualla Euroopassa. Vanhastaan on myös pankki antanut lunastaa Pietarissa Suomen setelirahaa ja siten vapauttanut Venäjältä tuonnin, jota on suosinut tullivapaus, myös epäedullisen kurssin muodostamasta esteestä – eli, mikä täällä on sama asia, Venäjän setelirahaa koskevasta agiosta.

Ei tosin pidä panna suurtakaan painoa mainituille laivanrakennuslainoille, jotka ovat vähäpätöisiä suhteessa laivan kustannuksiin ja joiden tarkoitus on kohentaa kauppataseen krediittiä – mikä olisikin tapahtunut suotuisampien kauppasuhdanteiden aikana. Muutama sata tuhatta ruplaa tuon ulkomaanvelan kattamiseen on sitä vastoin tukiainen tuonnille, ja siitä koituu sitä paitsi se paha, että vain yksi apu jaetaan mielen mukaan useammille tai harvemmille yksilöille. Tuonnin kannalta suurin merkitys on diskonttaus halpaan korkoon, sillä tavoin kun tässä maassa tapahtuu. Tiedetään nimittäin, että diskontatuiksi ei tule ainoastaan ulkomaanvekseleitä ja kotimaisia johonkin todelliseen kauppatapahtumaan perustuvia osoituksia, jotka diskontataan, vaan myös tekoistuja velkakirjoja joihin on merkitty takaus. Emme halua väittää, ettei sellainen apu kaupalle ja teollisuudelle voisi olla tietyissä oloissa hyödyksi. Mutta jos kauppa, niin kuin voidaan olettaa, edelleen nauttii sellaista esimerkiksi miljoonan suuruista lainaa, niin kiistämätöntä on, että se näin voi ylläpitää vientiä paljon suurempina määrinä, niin kauan kuin ulkomaan paikkakunnalla annetaan luottoa, ja yhtä suurina määrinä tämän luoton lakattua.

 

Mitä tulee suomalaisten setelien vaihtamiseen Pietarissa, tunnustamme niiden vaikutuksen tuntuvan meistä aika vaikeaselkoiselta. Esitämme tässä ajatuksemme niistä ilman että väitämme niiden, enempää kuin edellä esitettyjen mielipiteiden, käyvän varmistetusta arviosta.

Oletettakoon, että suomalaisia seteleitä ei laisinkaan otettaisi vastaan Pietarissa. Seurauksena olisi tällöin seuraavaa: Olisi kaikenlaisia venäläisiä tuotteita, joita ilman ei tultaisi toimeen: jauhoja, ryynejä, hamppua, köysiä, purjekankaita jne.; muita, kuten teetä, täytyisi ostaa Venäjältä; toiset taas, kuten tupakka, nahka jne. sekä kaikki huonot manufaktuurituotteet tulisivat tullivapauden takia halvemmaksi Venäjältä tuotuina; sodan aikana totuttiin hankkimaan siltä suunnalta myös monia kalliimpia tavara-artikkeleita. Tämä vuosi vuodelta kasvava tuonti maksettaisiin tällöin vähäisellä viennillä Suomesta Venäjälle, ja sen lisäksi Venäjän setelirahalla, jota Venäjän sotaväki maassa levittää, ja lopulta hopealla, mikäli Suomen Pankista voi sellaista saada. Kun se kaikki on mennyt, ja se vastaa vuosi vuodelta vain osaa Venäjältä tapahtuvan tuonnin arvosta, ovat maksua varten jäljellä vain ne vekselit, joita voidaan saada maan viennistä muihin maihin ja jotka likvidoidaan Pietarissa. Lukuun ottamatta hopeaa, jonka määrä olisi aina rajallinen, olisi koko kaupankäynti siis yksinkertaista viennin vaihtamista tuontiin. Mutta kun nyt sitä vastoin Suomen seteliraha menee samaan kurssiin kuin hopea ja Venäjän setelit, ei ole mitään viennistä riippuvaa rajaa Venäjältä tuonnille. Niin kauan kuin kauppias vain saa käsiinsä yhdenkin Suomen setelin, voi hän vaihtaa sen venäläisiin tuotteisiin, eikä hän varmasti jätä sitä tekemättä, niin kauan kuin hän vielä toivoo myymällä niitä saavansa tilalle samanlaisen setelin ja hieman kuparirahaa.

Sellaisissa oloissa havaitaan myös jokseenkin hyödyttömäksi se reservi, jota Suomen Pankki pitää hopean vaihdossaan. Sen hopea menee Venäjälle paperin muodossa. Millä nimittäin pankki vaihtaa Suomen setelirahan Pietarissa, ellei hopealla, sitten kun kaikki Venäjän seteliraha on poistunut maasta? Voidaan kyllä ottaa lainaksi Venäjän paperirahaa hopean säilyttämiseksi – ja sitä keinoa on tiettävästi kokeiltu. Mutta laina on ennemmin tai myöhemmin maksettava takaisin hopeana.

On nimittäin niin, että kotimaisessa liikkeessä kiertävä hopea on tavara, jota voidaan vaihtaa toiseen tavaraan. Venäjän seteliraha on reservi, jonka määrä voidaan vaatia maksettavaksi; se edustaa täällä Suomessa Venäjällä perittävää saatavaa. Tämä tavara voidaan myydä, tämä vaatimus lunastaa, ja tällöin on vaihdettu ylijäämä johonkin mitä katsotaan tarvittavan. Kuten sanottu, voidaan tämän lisäksi Englantiin tai Välimerelle suuntautuvasta puutavaralastista tai ansaituista rahtituloista ottaa maksu venäläisinä tuotteina. Mutta jos ei olla tyytyväisiä siihen, mitä kaikella tällä voidaan saada, vaan ostetaan venäläistä tavaraa Suomen seteleillä, niin silloin sitä ostetaan itse asiassa Suomen Pankin hopealla.

Ajatuksemme on näin ollen, että silloin kun vienti on huono, kuten nyt, rahtitulot olemattomat, on rajoittamaton Suomen Pankin setelien vaihtaminen Pietarissa liikatuonnin edistämistä.

On selvää, että jos tätä vaihtoa ei tapahtuisi, syntyisi agio Venäjän setelirahaan kauan ennen kuin viimeinen Venäjän seteli palaisi rajan yli Venäjälle, ja niin ikään syntyisi agio hopeaan maan rajojen sisäpuolella, kun hopeaa nyt viedään Pietariin, jotta se siellä toimisi sen agiona. Mutta sellainen agio hillitsisi tuontia tekemällä sen kalliimmaksi.

Myönnämme kernaasti, että jos Suomen Pankki, niin kuin monissa maissa tapahtuu, olisi halukkaampi vaihtamaan hopeaa, niin tämä vaihtaminen auttaisi kattamaan maan liikatuonnin. Mutta seurauksena olisi, että tuonti voisi tällöin tapahtua yhtä helposti mistä maasta tahansa, kun se nyt ensi sijassa tapahtuu Venäjältä, ja kuitenkin liikatuonti loppuisi aikaisemmin.

Pietarissa voi tosin saada Suomen seteleitä vastaan ulkomaanvekseleitä. Sillä tavoin tapahtuvat useimmat ulkomaanremissit, sillä Suomen Pankki pitää tavallisesti kalliimpaa kurssia ja antaa vekseleitä vain harvoille paikkakunnille, ja Riika, joka on edullisin vaihtopaikkakunta, ottaa vastaan vain Venäjän rahaa. Mutta ero on siinä, että sellaiseen remissiin liittyy epäedullinen kurssi ja vaihtokustannuksia, jotka eivät rasita Venäjältä tuontia – puhumattakaan pienemmistä kuljetuskustannuksista ja venäläisen tavaran tullivapaudesta. Ei toki ole mitään pahaa siinä, että tavaraa hankitaan sieltä missä se on halvinta; mutta nykyisen kaltaisina aikoina siitä seuraa se paha asia, että liikatuonti tulee yleisesti helpommaksi. Eikä ole selvää, että venäläinen tavara on aina halvinta suhteessa sen hyvyyteen. Mukavuus saada sitä pienemmissä erissä ja maksaa se ilman vaihtokierrosta voi toki joka tapauksessa antaa aiheen sen valitsemiseen.

Jos myös Pankin hopea saisi vapaasti poistua maasta, niin ei se olisi kuin osa setelirahan määrästä; ja kun jälkimmäinen toimittaa Pietarissa maksettaessa saman asian kuin hopean vienti, niin se ylläpitää liikatuontia kauemmin kuin mikä olisi mahdollista pelkästään hopeaa viemällä.

Kaikella liikatuonnilla on kuitenkin se hyvä ominaisuus, että sillä on luonnollinen rajansa. Ei tarvitse pelätä, että joka ainoa Suomen seteli vaeltaisi rajan yli. Ne, joilla on rahaa, ovat kyllin viisaita ollakseen antamatta pois viimeisiä kopeekoitaan; ja tuonti herkeää vääjäämättä, kun tuotava tavara ei enää löydä ostajaa. Mutta jos pankki edelleen vaihtaisi seteleitään ja jälleen lainaisi niitä vähäistä korkoa vastaan, niin liikatuonti voisi ehkä jatkua kituuttaa vielä jonkin vuoden ajan.

 

Jos otetaan huomioon asiaintilat, jotka tämän artikkelin alussa lyhyesti mainittiin, niin on syytä hämmästellä köyhän Suomen rikkautta. Sodan aikana vienti oli estynyt, tuonnin silti jatkuessa, varsinkin Venäjältä. Seuraavan kolmen rauhanvuoden aikana vienti on edelleen ollut huono, mutta tuonti suunnattoman suuri. Samaan aikaan maata on koetellut vaikea kato. Ja tästä huolimatta ei ole tapahtunut mitään erityisempiä mullistuksia varallisuussuhteissa.

Tätä tarkasteltaessa syntyy vääjäämättä vakaa käsitys, jonka mukaan Suomella on, kuten on pitkään väitetty, ollut huomattavia saatavia ulkomailla, nimittäin ei ainoastaan Venäjän setelirahan vaan etenkin venäläisten korkoa tuottavien arvopaperien hallussapidon ansiosta.

Maan kyky maksaa ulkomaille viiden vuoden aikana miljoonia ei todellakaan voi johtua mistään muusta kuin käsillä olleesta rahavarallisuudesta; ja se taas ei ole voinut koostua muusta kuin venäläisistä arvopapereista, koska mitään muuta ei ole ollut. Toki on huomattava määrä rahaa täytynyt tulla maahan sodan aikana, kun maassa oleskeli 50–60 tuhannen miehen armeija ja kun kalliit linnoitustyöt, teiden rakentaminen ym. nosti rannikolla sellaiseen tarvittavien raaka-aineiden ja työpalkkojen hintaa. Ei ole helppo laskea, kuinka paljon rahaa tällä tavoin tuli kiertoon erityisesti maan eteläisissä osissa. Mutta näiden tulojen olisi myös pitänyt vastata samana vuonna suljettuna olleen viennin ja keskeytyneen merenkulun arvoa. Itsessään se ei suinkaan ole riittävä selittämään, miten niin pitkäaikainen ja voimakas liikatuonti on ollut mahdollinen.

Oletetaan myös, että suuri osa niistä kotimaisista valtionlainoista, joita sodan aikana tehtiin, oli peräisin venäläisinä korkoa tuottavina obligaatioina käytettävissä olleista säästöistä, jotka siis myytiin. Kun sellaisten obligaatioiden korkoa Venäjällä laskettiin, oli siitä vääjäämättä seurauksena, että täkäläiset haltijat kiiruhtivat vaihtamaan ne pois ja antamaan rahansa lainaksi maan sisällä, varsinkin kun korko täällä samanaikaisesti nousi ja täällä annettiin halukkaasti kuusi prosenttia parhaista kiinnityksistä. Kuten sanottu, olemme taipuvaisia uskomaan, että juuri nämä maahan takaisin vaihdetut rahat ovat ensisijaisesti maksaneet katovuosien jauhontuonnin ja rahakriisin seurauksena irtisanotut kauppavelat ulkomaille ja sen lisäksi ylläpitäneet liikatuontia. Emme luonnollisestikaan tarkoita, että ne henkilöt, joilla on ollut venäläisiä arvopapereita, olisivat itse kuluttaneet niiden arvon verran. He saattavat edelleen omistaa sen suomalaisina obligaatioina ja yksityisten velkakirjoina. Mutta Suomen kruunu on maan rajojen sisäpuolella antanut otetut lainat; ja yksityiset lainanottajat eivät luonnollisestikaan ole myöskään pitäneet lainattuja varoja kirstun pohjalla. Se että viimeksi kuluneen kahden vuoden aikana on todella tapahtunut suuri velkaantuminen, on nähtävissä varsinkin täällä pääkaupungissa, jossa yleiset kassat ovat edelleen olleet lainanhakijoiden piirittämät.

Voitaisiin huomauttaa, että jos niin paljon rahaa olisi todella vaihdettu, niin kaupassa ja muuallakin pitäisi voida olla havaittavissa epätavallisen suuri määrä Venäjän setelirahaa. Mutta sellainen ei ole mikään välttämätön seuraus operaatiosta. Venäläiset korkoa tuottavat arvopaperit voidaan luonnollisesti täällä lainata ja ne voivat kulkeutua Pietariin suoranaisina maksuina tavaroista tai ulkomaanremissien katteina. Tunnettua on sekin, että pankkiin ja sen vaihtokonttoriin kerätään Venäjän seteleitä, jotta se voisi vastata Suomen setelien vaihtotarpeeseen Pietarissa.

 

Jos nyt on niin, että suuri tuonti, josta ei seuraa ulkomaille velkaantuminen ja jolla ei ole näkyviä haittavaikutuksia yksityiseen varallisuuteen, on yhtäältä todiste maan varallisuusolojen tietystä vakaudesta, niin toisaalta se todistaa siitä, että rahaliikkeellä on tietty tendenssi tukea kulutusta. Kysymystä voi käännellä miten päin tahansa: yksityinen velkaantuminen on vääjäämättä aina seurauksena jatkuvasta ylituonnista. Ja että se voi jatkua, osoittaa yksityisen velkaantumisen voivan tapahtua vailla kovin suuria vaikeuksia.

Ruotsissa ja täällä Suomessa on kauan valitettu sitä pahaa asiaa, että omavelkaisen takuun järjestelmä suosii kulutusta varten velkaantumista. Vaikka Ruotsissa valitetaan sitä, että myös hypoteekkiyhdistykset ja yksityispankit ovat tukeneet tätä järjestelmää, voitaneen silti olettaa, että kaikenlaisten luottolaitosten puuttuminen täältä Suomesta on vaikuttanut tuotantoon kääntämällä vapaat pääomat vieläkin yksinomaisemmin kulutukseen. Emme tosin erityisemmin tunne asiaa, mutta uskoisimme ettemme poikkea totuudesta, jos oletamme monien julkisten kassojen varojen suurimmaksi osaksi olevan lainatut takuullisia reverssejä vastaan ja henkilöille, jotka eivät kuulu tuottaviin yhteiskuntaluokkiin, tai jos he kuuluvat niihin, ovat ottaneet lainan maksaakseen tehtyjä kulutusvelkoja, eivät lisätäkseen tuotantoaan. On sangen luultavaa, että yksittäiset kapitalistit eivät samassa määrin riskeeraa rahojaan lainaamalla ne kuluttajille, ja tämän näyttää osoittavan sekin, että niin merkittävä osa pääomasta on pantu pienikorkoisiin venäläisiin arvopapereihin. Kuitenkin on tämä lainajärjestelmä rahvaan keskuudessa varsin yleinen niin kuin velkaantuminenkin, ja velat tulevat tavallisesti perityksi maatilan mukana sukupolvelta toiselle. Mutta jos lasketaan yhteen vain kaikkien yleisten kassojen varat, niin niistä koostuva määrä ei suinkaan ole pieni, josta varmasti varsin vähäinen osa on toiminut pääomana tuotantoa varten.

Tarpeetonta on muistuttaa siitä, että luotonanto vähittäiskaupassa tukee ja useimmiten aiheuttaa tällaista velkaantumista.

Tällaisissa oloissa jokainen tuonnin helpottaminen pahentaa asiaa, ja tätä silmällä pitäen voi olla oikeutettua olla sitä mieltä, että voimassa oleva diskonttausjärjestelmä on tehnyt tehtävänsä ylläpitämällä liikatuontia. Sen seuraukset eivät vielä ole nähtävissä, mutta tosiasia on, että rahasta on puutetta ja että lainoja hakiessa kilpaillaan ennen tuntemattomalla tavalla ja että korkoja maksetaan nihkeästi.

Lähitulevaisuus epäilemättä näyttää, onko rahan puute todella oire yleisemmästä rappiotilasta vaiko ei. Tullimaksuja määrättäessä on tehtävä ero ulkomaisten välttämättömyys- ja ylellisyystavaroiden välillä. Maata viljelevässä maassa ensiksi mainittuun kategoriaan kuuluu kuitenkin itse asiassa varsin vähän. Mutta kyvyttömyys kuluttaa näitä tavaroita puhuu jo tietyssä määrin vähenevästä varallisuudesta. Vielä voimakkaamman todistuksen tästä antaa kuitenkin maanviljelystuotteiden laskeva hinta yhdessä laskevan työpalkan kanssa. Hyvän sadon seurauksena voi näet elintarvikkeiden hinta laskea, mutta yleinen hyvinvointi käy ilmi suurempana kulutuksena työansioiden pysyessä ennallaan tai kasvaessa. Mutta jos elintarvikkeiden hinnat ja työpalkat yhdessä laskevat, niin siitä voidaan päätellä, että kulutuskyky on heikentynyt, johtuen työtä varten tarvittavan pääoman puutteesta. Emme voi väittää, että asia olisi jo nyt tällä tavoin. Mutta selvää on, että työpalkka on tällä hetkellä pieni ja että myös monien maamiestuotteitten hinnat ovat laskeneet. Vain huono rehukasvisato ja paremmat suhdanteet voin viennille pitävät nyt voin, maidon ja heinän hinnan hyvänä. Mutta muita maamiestuotteita myydään verrattain halvalla.

Tästä asiaintilasta voidaan kylläkin päätellä niin jos näinkin. Meistä näyttää kuitenkin vastaansanomattomalta, että jos maamiehellä ei olisi rahan tarvetta, niin rehukasvien puute saisi hänet kuluttamaan enemmän viljaa ja perunoita. Hän ei myöskään tällöin luovuttaisi metsäntuotteitaan2 niin halpaan hintaan kuin mitä nyt tapahtuu. Jos taas rahan saatavuus olisi suurempi, niin suurempi kulutus nostaisi hintoja. Tämä tapahtuisi ennen kaikkea sillä tavalla, että tuottavat yritykset nostaisivat työpalkkojaan.

Tätä vastaan voidaan väittää, että maanviljelyksen tuotteet itsessään ovat työn tarvitsema pääoma. Mutta jos ne myydään halvalla, niin tämän nähdään osoittavan, että maamies tarvitsee rahaa päivittäisen elämänsä tarpeisiin eikä hänellä ole varaa panna tuotteitaan tuottavaan työhön. Talonpoika ei voi antaa ruistynnyriään työstä; hänen täytyy myydä se, saadakseen rahaa veroihin, suolaan, rautaan jne.

 

Kaikesta edellä sanotusta teemme johtopäätöksen: jos maassamme olisi ollut luottolaitoksia, jotka olisivat johtaneet ylimääräisen pääoman tuottaviin hankkeisiin, ei niin pitkäaikaista liikatuontia olisi voinut tapahtua. Työn ylläpitämiseen tarvittavia varoja ei olisi voitu vapauttaa kulutuksen ylläpitämiseen, kuten nyt on tapahtunut venäläisten pankkolippujen edustamalle pääomalle. – On myös luultavaa, että yleiset kassat olisivat laskeneet kannattavaksi jättää pääomansa noiden luottolaitosten haltuun, jolloin ne olisivat lakanneet palvelemasta ensisijaisesti kulutusta. Yksityiset kapitalistit olisivat vielä helpommin olleet taivutettavissa tekemään sellaisista laitoksista luotonantonsa välittäjän.

Mitä tässä on laiminlyöty, voidaan epäilemättä korjata. Mutta varmalta näyttää, että yksityispankki ja hypoteekkiyhdistys eivät nyttemmin voi laskea saavansa kotimaisia rahastoja samalla tavalla kuin vielä kolmisen vuotta sitten. Tässä suhteessa on ajan merkki, että rautatietöitä varten liikkeelle lasketut Saimaa-setelisarjat ovat palanneet pankkiin.

Ei liene epäilystäkään, etteikö hyvin järjestettyjen luottolaitosten tuen ensisijaisen kohteen pitäisi olla maatalous, kun taas tehdasteollisuus on toistaiseksi vielä enemmän tai vähemmän kasvihuonekasvi. Myöskään yksityispankkeja ei siksi juuri tarvita teollisuutta varten ja ne voivat vain rajoitetussa määrin hyödyttää maanviljelystä, mutta ne koituvat ensi sijassa kaupan hyödyksi. Tällöin on toivottavaa, että niistä ei tulisi ensi sijassa tuonnin ja liiallisen kulutuksen edistäjiä. Mutta siihen eivät vaikuta niinkään säännökset kuin niiden hallinnossa vallitseva viisas henki.

J. V. S.

  • 1. Bons de trésor, joka edustaa ns. liikkuvaa valtionvelkaa
  • 2. Helsingissä myydään esimerkiksi koivupuuta halpaan 3 ruplan hintaan syleltä.

Vertailu