Litteraturblad nro 12, joulukuu 1849: Pienten kansakuntien kaupasta ja teollisuudesta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.12.1849
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

”Pienet kansat ovat toteuttaneet suurimmat asiat; ne ovat vaatineet ponnistusta” – sanoo Johannes von Müller kuuluisan teoksensa Vier und Zwanzig Bücher allgemeiner Geschichten [24 kirjaa yleisestä historiasta] ensimmäisessä kirjassa. Ja saman työn johdannossa hän sanoo: ”Sivistyskansat joutuivat barbaarien saaliiksi, kun niiden sielulliset ponnistukset loppuivat; missä näet näitä ponnistuksia ilmenee, palvelee kaikki niitä. Missä on eniten elämää, siellä on voitto.” Sekä: ”Vain tavat itse asiassa ylläpitävät yhteiskuntaa.”

Tämä mainio tapojen tutkija esittää ensimmäisen lausumansa puhuessaan foinikialaisista, heidän kaupastaan, löydöistään ja keksinnöistään. Esityksensä jatkossa hän saa monta tilaisuutta osoittaa, miten sekä tämä että muut hänen esittämänsä väittämät toteutuvat kansakuntien kohtaloissa. Kreikka, Rooma, Venetsia, Sveitsi, Alankomaat, Englanti – kaikkien näiden maiden ja valtioiden historia todistaa kukin tavallaan siitä voimasta, joka piilee jonkun kansan henkisessä nousussa, ja osoittaa kuinka yhteiskunta kehittyy ja rappeutuu tapojen keralla.

Jos jätetään huomiotta Rooma ja Sveitsi, jonka viimeksi mainitun maan merkitystä maailmanhistoriassa kuuluisan historiantutkijan patriotismi kenties hiukan yliarvioi, on silmiinpistävää, miten merellinen asema, kauppa ja teollisuus ovat olleet pienten kansojen maailmanhistoriallisen esiintymisen ehtona ja välineenä. Edellä mainittuihin voidaan vielä lisätä Juudea, Karthago, Genova, Portugali, Skandinavian valtakunnat, ja ennen kaikkea nykyajan huomattavin esimerkki luvultansa vähäisen kansan kasvavasta mahdista, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, jonka suurta henkistä vaikutusta Euroopan nykyisiin kohtaloihin ei kukaan voi olla tunnustamatta.

Sitä vastoin tapaamme tuskin missään esimerkkiä pienestä kansasta, joka merestä eristettynä olisi millään tavalla kohonnut erityisen merkittäväksi henkisessä kulttuurissa. Voidaan mainita vanhin Persia, islamin ensinnä omaksuneet arabialaiset heimot, Sveitsi, Italian pikkuvaltiot keskiajan lopulla. Mutta näistäkin Persialla ja Arabialla oli kuitenkin merellinen asema, vaikka sitä, kuten lähes kaikkialla kaukaisemmassa Idässä, hyödynnettiin verraten vähän. Sitä paitsi persialaiset ja arabialaiset, samoin kuin Itämailla uusia valtakuntia perustaneet monilukuiset muut pienemmät heimot, olivat pystyttäneet ne vanhempien kulttuurikansojen keskuuteen, joiden sivistyksen ja tavat he itse suuremmassa tai vähemmässä määrin olivat omaksuneet. He ovat tuottaneet uusia hallitsijasukuja, eivät mitään olemassa olevan kulttuurin määrätyn suuntaista kehitystä; se on päinvastoin lopulta menehtynyt tällaisten heimojen herruuden alla.

Esimerkkejä pienten kansojen ja valtioiden kohoamisesta korkeampaan maailmanhistorialliseen merkittävyyteen tulee nyt tosin etsiä lähinnä Euroopasta. Sanotaan, että juuri indogermaaninen kansanheimo on osoittautunut edistymiskykyiseksi; kristinuskon leviäminen Euroopassa lähinnä juuri germaanisen kansanheimon keskuuteen, joka kykeni sellaisen ihmisyysuskonnon käsittämiseen, on tehnyt tämän maanosan kulttuurin tyyssijaksi. Mutta vaikka tunnustetaankin näiden ja muiden seikkojen painavuus puheena olevaa tosiasiaa selitettäessä, jää silti selvitettäväksi, miksi myös samaan heimoon kuuluvien kansakuntien ja valtioiden joukossa jotkin tietyt, alueeltaan, väkiluvultaan ja voimaltaan vähäisemmät ovat kyenneet valtaamaan itselleen sijan, toisinaan jopa etusijan historiassa suurempiin ja mahtavampiin verraten. Siksi otaksutaankin, ettei vain Euroopan ilmasto, vaan myös se, että meri jakaa tätä maanosaa, on ollut syynä sen asukkaiden vilkkaampaan edistymiseen. Mainitut esimerkit tekevätkin kyllin selväksi sen, että kansat, joilla on ollut paras tilaisuus hyödyntää Euroopan asemaa, ovat myös helpoimmin päässeet huomattavalle sivistystasolle. Tätä seikkaa ei kielletäkään; emmekä ole sitä tässä maininneet todistellaksemme selityksen puolesta, vaan ainoastaan muistuttaaksemme siitä.

Meren suojaama asema tekee jo kansallisuuden tunnustamisen puolesta käytävän taistelun helpommaksi. Tanskan nykyinen sota Saksaa vastaan antaa esimerkin merellisen aseman vaikutuksesta. Sama elementti, joka sodassa suojaa merien ympäröimää valtiota, tarjoaa rauhan aikana sen sivilisaatiolle avoimet kulkutiet. Tämän kanssa eivät mielestämme ole ristiriidassa von Müllerin sanat, joiden mukaan pieni kansa saa voimaa suurempiin tehtäviin, koska sen on ponnisteltava enemmän. Maan asema on kehottanut kansaa muodostamaan oman valtion; toisenlainen asema taas olisi säikyttänyt kansan siihen tarvittavasta ponnistuksesta tai murtanut ennen aikojaan sen voimat. Lisäksi suotuisa asema tekee kansan liikkuvammaksi, yritteliäämmäksi ja toimeliaammaksi rauhan aikana. Näyttää siis, että suurempi ponnistuksiin kehottava kannustus liittyneenä parempiin toiveisiin saada nauttia tämän ponnistuksen hedelmiä tekee merellisen aseman erityisen suotuisaksi kansan edistymiselle; sen vuoksi tästä edusta nauttivat pienetkin kansakunnat ja valtiot ovat voineet kohota korkeammalle sivilisaation tasolle ja vaikuttaa voimakkaammin inhimillisen kulttuurin etenemiseen.

Tarvitsee tuskin sanoa, että merenkulku ja kauppa ovat ne keinot, joiden avulla päästään nauttimaan mainittuja etuja. Vaikka molempien tärkeys sivilisaatiolle on jo monesti osoitettu, sietää silti harkita niiden vaikutuksen laatua. Harvoin sentään käy niin, että näin monipuolisen asian kuin tämän pohtiminen osoittautuisi kokonaan hedelmättömäksi.

Merenkulku ja kauppa liittävät eri maiden asukkaita toisiinsa helpommin kuin maitse käyty kauppa. Ne välittävät siis parhaiten tietoa vieraista maista, niiden tuotteista, asukkaiden kielestä, tavoista, laitoksista, tieteestä ja taiteesta. Suunnilleen näin asia yleensä esitetään. Milloin on kyse kauppayhteyksistä maihin ja kansoihin, jotka vielä ovat muulle maailmalle tuntemattomia, tämä selitys voikin päteä. Mutta meidän aikanamme on tietysti itse kullakin tilaisuus saada kirjoista paljon täydellisempää tietoa vieraista maista kuin mitä oman maan merenkulku havainnollisesti voi antaa. Voidaan myös erityisesti käytännöllistä puolta silmällä pitäen todeta kaupan olevan tärkein tie, jota kulkien eri kansat pääsevät rauhanomaiseen kosketukseen toistensa kanssa; näin humaniteettia edistetään molemminpuolisesti ja ihmiset oppivat pitämään itseään samaan ihmissukuun kuuluvina, molemminpuolisine velvollisuuksineen ja oikeuksineen, rotuun, heimoon tai kansakuntaan katsomatta. Sanottuun sisältynee vielä lisäselitys sille, miksi eri kansoihin kuuluvien yksilöiden henkilökohtainen kosketus edistää käytöksen humaanisuutta. Mutta toisaalta voidaan väittää, että kirjallisuuden välittämä yhteys on meidän aikoinamme tässä suhteessa paljon tärkeämpi kuin muutamiin harvoihin henkilöihin rajoittuva persoonallinen seurustelu; emme tosin väitä tätä vastamuistutusta täysin päteväksi. On joka tapauksessa totta, ettei kauppa saata kansakunnan sivistyneistönkään enemmistöä henkilökohtaiseen kosketukseen vieraiden maiden asukkaiden kanssa.

Täytyy siis olla jokin tehokkaampi tapa, jolla kauppa edistää sivistystä. Se lisää yleistä vaurautta; ruumiilliset tarpeet täytyy voida tyydyttää vähemmin ponnistuksin, ennen kuin jää voimia henkisten tarpeiden tyydyttämiseen. Mutta kauppa synnyttää myös uusia ruumiillisia tarpeita, se lisää elämän mukavuuden vaatimuksia, luo ylellisyyttä; näyttää siis, ikään kuin kaupasta koituisi suurempia ponnistuksia aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi ja ikään kuin se kääntäisi kiinnostuksen pois henkisistä asioista, korkeamman sivistyksen edistämisestä.

Jokainen meistä on kaiketi kuullut pauhattavan siitä, että aikamme on hirvittävän materialistinen, tavoittelee vain rahaa, himoitsee nautintoja eikä paljoakaan ymmärrä korkeampia pyrkimyksiä jne. jne. Meidänkin maamme vähäisessä kirjallisuudessa esiintyy ääniä, jotka viihdyttävät itsetyytyväisiä lukijoita tällaisella sanatulvalla, siten vapauttaen nämä ja itsensä osallisuudesta ajan turmelukseen.

Mutta jos näiltä oman aikansa historioitsijoilta kysytään, minä ihmiskunnan historian menneenä periodina on ilmennyt suurinta ja yleisintä osanottoa kaikkiin ihmiskunnan korkeampiin asioihin, eivät he pysty keksimään mitään tässä suhteessa erinomaisempaa aikaa kuin tämä sama materialistinen aika, johon he niin haluttomasti kuuluvat. Itse tosiasia on niin eittämätön, ettei siitä voi kiistellä muualla kuin siellä, missä ollaan tietämättömiä nykyhetken ilmiöistä.

Kieltää tosin ei voi, että on paljon pois kitkettäviä pahoja tapoja. Osin ne on saatu perintönä äsken kuluneelta aikakaudelta, osin ne ovat nykyhetken välttämätöntä pahaa, seurausta ihmisten intohimojen vahvistumisesta samaan tahtiin kuin sielullinen toiminta vilkastuu. Sillä kuten intohimon täytyy olla voimakkaampaa siellä, missä pitää toimia suuremmin ponnistuksin, samoin vaaditaan silloin myös suurempaa siveellistä voimaa pitämään intohimoa järjen ohjaksissa ja tekemään intohimosta järjen tarkoitusperiä palvelevaa. Sellaisina aikoina voivat paheet siellä täällä murtautua määrätyissä elämän olosuhteissa esiin. Mutta kiistämättä eurooppalainen ihmiskunta on nyt 19. vuosisadan keskivaiheilla tässäkin katsannossa korkeammalla kuin 18. vuosisadan puolivälissä. Pahe syntyy varsin usein oloissa, jotka epäävät ihmiseltä hänen älyllistä tasoaan vastaavan käytännöllisen toiminnan. Niin meidänkin aikanamme. Mutta sitä ei ainakaan nykyisin puolusta yleinen mielipide siinä määrin kuin menneinä aikoina; monet nykyhetken liikkeet osoittavat, että ihmiskunta pyrkii puhtaampaan tulevaisuuteen. Tosiasia lisäksi on, että sivistys on tehnyt karkeammista rikoksista yhä harvinaisempia, vaikka aineellisten seikkojen hankkimiseksi käydyn kilpailun oloissa ilmenee lukuisampia muita lainvastaisia tekoja, jotka usein kuitenkin johtuvat osittaisesta tietämättömyydestä ja hädästä.

Tässä on laita samoin kuin kaikissa inhimillisissä seikoissa: eksymys ja erinomaisuus ovat lähellä toisiaan. Mitä näet kutsutaan ajan aineellisiksi pyrinnöiksi, on sen hyve. Toisin sanoen: juuri ne monen monituiset tarpeet, joiden täyttämiseksi ihmiset nyt tekevät työtä, ovat itse asiassa se kannustin, joka ajaa sivistystä eteenpäin. Ja ennen kaikkea herättämällä näitä tarpeita ja tarjoamalla välineitä niiden täyttämiseksi vaikuttavat kauppa ja teollisuus sivistystä kohottavasti.

Runoilijat ovat sepittäneet säkeitä arkadisen viattomasta elämästä, joka miellyttää ja synnyttää vaikutelman korkeasta onnesta – mutta ei runon totuuden, vaan sen luonnottomuuden ansiosta. Runoudella on lupa ja sen kutsumuksenakin on kuvata elämää, jolle ei todellisuudesta löydy vastinetta. Mutta silti ei runoteos saa olla ristiriidassa ihmisluonnon ja inhimillisten olojen yleisen kehityskulun kanssa. Jos arkadiseen elämään sijoitetaan tunteita ja ajatuksia, jotka kuuluvat nykyisen sivistyksen korkeimmalle tasolle, niin silloin rikotaan luonnon yleistä järjestystä vastaan. Runoilija sepittää silloin nuo tunnetut paimenensa ja paimentyttönsä jotka peruukkeihin ja pönkkähameisiin pukeutuneina taluttavat silkkinauhasta karitsoja. Sivistyksen kulku sen sijaan on, että niin kauan kuin ihmisen harrastus kohdistuu ainoastaan elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseen, hän on kulttuurin alimmalla porrasaskelmalla. Tällä tasolla ihminen ei tosin tunne kiusausta paheisiin ja rikoksiin, mutta ihmiskunnan korkeammat intressit ovat hänelle yhtä tuntemattomat. Esittäessään tuota elämää ihmiskunnan ihanteeksi runous on epätosi. Kansantaloustieteilijää, joka intoilisi kauppaa ja teollisuutta vastaan, koska ne herättävät uusia tarpeita ja ylistäisi tätä paimenelämää ihmisen onnellisimmaksi olotilaksi, pidettäisiin järjettömänä. Kun siis kuulee ylemmän yhteiskuntaluokan ihmisten puhuvan tuohon tapaan vähäisemmistä kanssaihmisistään, niin erehtyy harvoin jos katsoo heidän sanojensa johtuvan itserakkaasta omahyväisyydestä.

Jos tarvittaisiin esimerkkejä näin päivänselvän totuuden vahvistukseksi, ei olisi vaikea löytää niitä varsin läheltä. Mutta myös sivistyneen Euroopan keskipisteessä olevissa maissa havaitaan, että edellä sanottu pitää paikkansa. Matkakäsikirjat neuvovat matkamiestä käyttämään Sveitsin alkukantoneissa mieluummin katolista tervehdystä ”Gesegnet sei Jesus Christ!” [siunattu olkoon Jeesus Kristus!] kuin kerettiläistä toivotusta ”Guten Tag!”. Vielä viime päivienkin historia on osoittanut, kuinka näiden kantonien asukkaat ovat kietoutuneet katolisen papiston ja munkkien pauloihin. Tämän kirjoittaja muistaa erään 50-vuotiaan miehen Unterwaldenissa, joka ei milloinkaan ollut poistunut ahtaasta laaksostaan eikä tiennyt, mitkä olivat nimeltään ne Berner Oberlandin lumipeitteiset huiput, jotka hänellä päivittäin olivat silmiensä edessä. Kansa elää täällä isiensä lailla, harjoittaa karjanhoitoa ja vaihtaa juustoillaan viljaa Luzernista, Vierwaldstätter-järven vastapäiseltä rannalta. Siihen koko sen kauppa suunnilleen rajoittuu. Manufaktuuriteollisuutta ei ole; ei myöskään mitään ylellisyystarpeita, ei ylipäätään muita tarpeita kuin mitä oma maa voi tyydyttää. Mitä vapain valtiojärjestys ja täydellinen kansalaisvapaus eivät ole voineet saattaa kansaa osalliseksi eurooppalaiseen sivistykseen, jota sille miltei tyrkytetään joka puolelta.

Suurin osa kauppatavaroista koostuu raaka-aineista, välttämättömimpiä tarpeita tyydyttävistä maan tuotteista, joita käytetään ravintoon ja vaatetukseen ym. Kansakunnan kauppa voi siis olla melkoinen, vaikkei sen teollisuus olisi kovin kehittynyt. Mutta koska tällaisia tavaroita voidaan tuottaa lähes joka maassa, jäisi kauppa vähäiseksi, jos eri kansojen välinen vaihto rajoittuisi siihen, mitä ne välttämättömimmin tarvitsevat. Moni kansa vaihtaakin siksi välttämättömyystarvikkeita sellaisiin, joiden voi suuremmassa tai vähäisemmässä määrässä katsoa kuuluvan ylellisyystuotteisiin. Niinpä esimerkiksi suuri osa Suomen kauppalaivastoa vie maasta puutavaroita ja tuo maahan suolaa. Mutta jos puutavaraa vietäisiin vain sen verran, että se vastaisi suolan tarvetta, olisi maan kauppa todellakin vähäistä. Kuviteltakoon tällainen asiaintila! Vaikka kauppatavaroihin lisättäisiin muitakin välttämättömyystarvikkeita, esimerkiksi rauta ja kupari, voidaan helposti käsittää, missä määrässä sellainen kauppa vaikuttaisi maan kulttuuriin. Mutta suunnilleen tällaista on Suomen ulkomaankauppa entisinä aikoina ollut; sellaista se on edelleenkin monilla maaseutupaikkakunnilla, mitä tulee yhteiseen kansaan, ja kaikkialla, mitä tulee köyhempään kansanosaan, joka tuskin kuluttaa muita ulkomaisia tavaroita kuin suolaa ja puuvillakangasta. Jos tähän lisätään puuvillakankaan vuosi vuodelta lisääntyvä käyttö varakkaamman kansanosan parissa, sokeri ja kahvi, tupakka, nahka ja muutamat metallitavarat, on mainittu likipitäen kaikki, millä suurempi osa maamme väestöä osallistuu ulkomaankauppaan.

Jos lähdetään väitteestä, että juuri elämän mukavuutta lisäävien tavaroiden tarve on se, jonka välityksellä kauppa vaikuttaa sivistävästi, niin tämä kulutus tarjoaa myös mittapuun, jolla voidaan arvioida sen vaikutusta Suomen sivistykseen. Lisäksi tulee tosin vielä sivistyneemmän luokan osuus tähän vaikutukseen ja sen heijastuminen siinä väestön suuressa joukossa, joka työllään korvaa ne ulkomaiset tavarat, joita suurtilalliset, virkamiehet, tehtailijat, käsityöläiset ja kauppiaat kuluttavat. Tällä tavoin kansan suuren joukon sivistys hyötyy siitä, että saadaan aikaan julkista opetusta, turvataan henkeä ja omaisuutta, jalostetaan eräitä kotimaisia raaka-aineita. Samaan suuntaan vaikuttaa, joskin vain vähän, myös seurustelu ja esimerkki sekä toisaalta kieltämättä vielä se työ, jota tuonnin viimeksi mainittu osa vaatii jotta vienti sen korvaisi.

Pelkäämme silti, ettei joku lukija ymmärrä tarkoitustamme, jollemme tässä lausu muutamia selittäviä sanoja moninkertaisiksi kasvaneiden tarpeiden jalostavasta vaikutuksesta.

Tarkastelkaamme esimerkiksi omaisuudetonta työmiestä, loismiestä, joka ei tunne muuta tarvetta kuin ravinnon ja välttämättömimmän suojan säätä vastaan. Hänen ainoana elämännautintonaan on syöminen ja nukkuminen, ehkä myös humala. Velttoon ja ajatuksettomaan lepoon kuluukin suuri osa hänen elämäänsä, niin että hän, kuten kaikki kokemus osoittaa, mieluummin näkee hiukan nälkää kuin keskeyttää levon työnteolla, ja joka tapauksessa elää mieluiten almuista. Kuinka paljon korkeammalla onkaan jo työmies, joka kaipaa omaa asuntoa, omaa kotia; ja missä yleinen tapa on alkanut vaatia jonkinlaista siisteyttä, jotain viihtyvyyttä matalimmaltakin majalta, siellä täytyy työmiehen viettää paljon uutterampaa ja harkitsevampaa elämää voidakseen jättää kodinhoidon vaimolleen. Tässä asemassa oleva ihminen voi jo tuntea muutakin kuin syömisestä ja nukkumisesta koituvaa elämäniloa. Hän voi nauttia viihtyisyydestä, jonka on saavuttanut uutteruudellaan ja tarmollaan. Jokaista ihmissydäntä ilahduttaa, kun näkee semmoisen miehen istuvan sunnuntai-iltana porstuansa ovella tyytyväisenä piippuansa poltellen, katsellen lastensa leikkejä ja vaimonsa askartelua lehmän luona, jonka maito heitä ravitsee. Mutta sellaiset ihmiset kaipaavat jo myös seurustelua kaltaistensa kanssa. Toimeentulosta huolehtiminen pakottaa heidät hankkimaan toisiltaan erilaisia tietoja; tottumus seurusteluun ja jokaisen valppaan mielen tarve saada jonkun kaltaisensa kanssa jakaa viihtyisyyttään virittää tällä tasolla elettäessä myös sellaisiin aiheisiin kohdistuvaa tiedonhalua, jotka eivät välittömästi hyödytä ajallista toimeentuloa. Suunnilleen samat kehitysasteet voi havaita omavaraisessa talonpojassa, alkaen siitä, joka tekee välttämättömimmän määrän työtä elättääkseen omaisensa ja suorittaakseen verot, ja päätyen siihen, joka luopuu päivittäin jonkin tunnin levosta rakentaakseen asuntoonsa vierashuoneen, hankkiakseen itselleen talousesineitä yli arkitarpeen, sinisestä kankaasta tehdyn puvun, maalatut rattaat ja kirkkoreen. Hän ostaa jo enemmän ulkomaisia tuontitavaroita ja muistuttaa meitä samalla eräästä edellä unohtuneesta Suomen yhteisen kansan kulutustavarasta, nimittäin väriaineista. Tällaisen ulkoisen sivistyneisyyden tason myötä seuraa tavallisesti myös muiden ulkomaisten ylellisyystarvikkeiden käyttö – puuvillakangasta kulutetaan melko lailla, lisäksi kahvia, sokeria ja ulkomaista tupakkaa. Joku voi huvikseen huomauttaa, että Suomessa on kahvipannu kohta joka mökissä, vaikka vauraus ei muuten ole läheskään äsken mainitulla tasolla. Sitä voisi kutsua väärinkäytöksi – sitä se välistä onkin, kun äiti juo kahvia lasten käydessä kerjuulla. Mutta yleensä täytyy iloita tämänkin aineen käytöstä, joka osoittaa, että viinan sijasta kaivataan jotain muuta elähdyttävää nautintoa.

Mutta äsken kuvaillusta elämästä on siirtymä henkisiin nautintoihin lähellä. Sellaisen vaurauden saavuttamiseen vaadittu harkinta ja ponnistelu on jo suuressa määrin teroittanut ymmärrystä ja karaissut tahtoa, ja edellä kuvailtu kyky nauttia työn hedelmistä ilmaisee jalostunutta mielikuvitusta ja tunnetta. Kun mieli näin on herännyt ja sielunvoimat yleensä harjaantuneet, ei se enää salli ihmisen jäädä entiselle kannalleen. Halu esiintyä julkisesti ulkoista säädyllisyyttä osoittaen ei ole kaukana pyrkimyksestä päteä julkisuudessa hyödyllisellä toiminnalla. Ensin mainittu halu voi muuttua tyhjäksi turhamaisuudeksi ja kerskailuksi, jälkimmäinen lavertelevaksi komeiluksi; mutta molemmat ovat sinänsä oikeutettuja siisteyden ja arvokkaan ulkonaisen käytöksen aistina sekä jalona kunnianhimona. Viipyäksemme vielä mainitussa esimerkissä: yhteisen kansan kunnankokoukset ja muut yhteiset yritykset osoittavat, että juuri vireä, jonkinlaiseen itsetuntoon herännyt talonpoika ottaa osaa kunnan asioihin ja vaivautuu niitä hoitamaan. Samoin ilmenee kansan keskuudessa havaittava vähäinen lukuhalu ennen kaikkea niissä yksilöissä, jotka ovat heränneet ponnistelemaan jokapäiväisien tarpeiden yli menevän aineellisen vaurauden saavuttamiseksi. Moni moittii ajattelemattomasti talonpoikaa, joka kotielämässään ja julkisessa esiintymisessään osoittaa elävänsä paremmin kuin suuri joukko. Hänen sanotaan tahtovan näytellä herraa. Tämän kirjoittaja tunnustaa pitävänsä itseään onnellisena saadessaan meidänkin maassamme tutustua talonpoikiin, jotka seurahuveissaan joivat teetä ja lasin totia (enempiin kustannuksiin ei nähtävästi ollut varaa), polttivat probeerariaansa ja lukivat Helsingfors Tidningaria samalla kun heidän vaimonsa myös juttelivat teekuppiensa ääressä ja tyttäret lauloivat puutarhassa rakkauslauluja käsin kirjoittamistaan vihkoista. Heidän yhteiselämänsä oli proosallisen hiljaista, mutta olosuhteiden eroavuuden huomioonottaen tuskin hengettömämpää kuin korkeimpienkaan seurapiirien illanvietot. Tällaisten talonpoikien luota tämän kirjoittaja on löytänyt esimerkiksi Sturmin teoksen Betraktelser öfver naturen ja heidän vaimojensa kirjojen joukosta Cajsa Wargin keittokirjan. Hymyiltäköön asialle tai ei, se on sittenkin korkeamman henkisen sivistyksen harrastamisen merkki.

Emme tiedä olemmeko onnistuneet havainnollistamaan, miten aineellisten tarpeiden lisääntyminen ja hienostuminen suurin piirtein toimii henkisen jalostumisen hyväksi. Mutta sitäkin ilmeisempää on, että näiden tarpeiden kasvu edistää maanviljelyskulttuuria. Missä näitä tarpeita näet esiintyy maata viljelevän kansan keskuudessa, täytyy niitä tyydyttää uutterammalla työllä. Väärinkäyttöä on kaikkialla; yksi ja toinen voi heittää työnteon ruvetakseen viettämään hyviä päiviä; mutta toinen astuu pian hänen tilalleen. Kansan keskuudessa on yhtä tavallista kuin herraspiireissä, että rikkaan miehen lapset köyhtyvät, köyhät vaurastuvat. Tämä on maailman yleistä menoa, jota ei ole voitu muuttaa edes niissä maissa, joissa lainsäädäntö on koettanut taata eräille suvuille ikuisen omistuksen. Tätä omistuksen terveellistä vaihtumista huomioimattakaan on silti itsestään selvää, että uusien viljelysten ja vanhojen paremman hoidon täytyy kattaa maanviljelijän lisääntyneistä tarpeista koituvat kustannukset, ja yleensäkin suuremman maantuotteiden viennin tulee korvata kasvava tuonti. Mitä erityisesti Suomeen tulee, ei metsäntuotteiden viennin kasvua voitane pitää pahana. Silti täytyy pitää ilahduttavana merkkinä, mitä enemmän maanviljelyksen, karjanhoidon ja kotiteollisuuden tuotteet liittyvät vientitavaroiden joukkoon – sekä siksi, että niiden täytyy aikanaan lähes kokonaan korvata metsäntuotteet, että myös, koska niiden kasvava tuotanto osoittaa maanviljelyskulttuurin ja yleisen sivistyksen lisääntymistä enemmän kuin metsän käyttö, joka nykyoloissa ei vaadi mitään viljelystyötä.

Edellä esitetystä voidaan myös päätellä, että tehdastuotteiden kauppa, vaikka se määrällisesti onkin vähemmän huomattava kuin välittömillä luonnontuotteilla tai vain ensi jalostusvaiheen läpikäyneillä raaka-aineilla käyty kauppa, silti edistää suhteellisesti enemmän sivilisaatiota. Tehdastuotteet ovat näet omiaan tyydyttämään hienostuneempia tarpeita ilman että niihin liittyisi samanlaisia väärinkäytöksiä kuin esimerkiksi tiettyihin siirtomaatavaroihin.

Meidän maassamme nämä asiat oivalletaan huonosti. On nähty painosta julkaistuja, hyvää tarkoittavia kiivaita hyökkäyksiä ”Lyypekin rihkaman” ja kaiken muunkin rihkaman tuontia vastaan. Näkökantana on ollut lähinnä se, että tämä tuonti aiheuttaa ylellisyyttä – ja köyhyyttä. On vaikea käsittää kuinka kaksi näin vastakkaista asiaa voisi kuulua yhteen, ei yksilössä, vaan kansakunnassa. Tiedossamme ei olekaan, että kyse olisi asian käsittämisestä. Kukaan tuskin toivoo, että viinit ja muut juomat tulisivat manufaktuurituotteiden sijaan. Kauppavoittoa ei myöskään kuulemma pidä sijoittaa suola- tai rautavarastoihin. Ei, rahaa sitä pitää vetää maahan, sanotaan. Aivan nurinkurinen ei tämä toivomus olisikaan, jos tarkoitetaan että rahat tulisi sijoittaa kotimaisiin teollisuusyrityksiin; kirstun pohjalle pantuina ne näet eivät mitenkään hyödyttäisi maan vaurautta ja sivistystä. Mutta mikään kansa ei liene halukas lähettämään meille rahojansa – siitä yksinkertaisesta syystä, että jokainen maa tarvitsee tuotteilleen menekkiä, ja jos sitä ei ole, maan täytyy rajoittaa tuontia. Maahan ajan mittaan virrannutta rahaa täytyy jälleen käyttää juuri sen rihkaman valmistamiseen, jota pidetään niin vahingollisena. Jos kaikki raha pantaisiin vain maanviljelyyn, täytyisi sen tuotteille etsittävän suuremman menekin johtaa lisääntyneeseen tuontiin, muun ohella myös ulkomaisen rihkaman lisääntyneeseen maahantuontiin. Johtuu siis asian luonnosta, että maassa kasvava pääoma on suurelta osalta käytettävä kotimaisten manufaktuurien hyväksi. Se luo samalla menekkiä kotimaisen maatalouden tuotteille ja pitää valmistuksesta syntyvän voiton omassa maassa. Mutta tämä on asia erikseen. Tärkeintä on, että kotimaisen maanviljelyn vaurastuminen edellyttää sen tuotteiden vaihtamista myös ylellisyystavaroihin. On hyvä, että asianlaita on näin, sillä juuri sellaisten tuotteiden kulutus edistää sivilisaatiota.

Tarvitsee tuskin huomauttaa, että otaksuessamme tässä maanviljelyn lopulta kattavan kaiken tuonnin, olemme puhuneet sellaisista maista kuin Suomi. Yleisesti tiedetään, miten esimerkiksi Englannissa vieraiden maiden maanviljelystuotteiden tuonti korvataan kotimaisten teollisuustuotteiden viennillä, samoin se, että muissakin maissa teollisuustavaroiden osuus viennistä on suurempi tai pienempi.

Missä on hyödyttävän tuonnin raja ja mistä alkaa tuhoisa ylellisyys, kysyy ehkä joku. Käsittääksemme ei sellaista rajaa ole. Vahingoksi ainakin on, jos tahdotaan määritellä tämä raja esimerkiksi tullilainsäädännön avulla. Varsinaisesti ylellisyydessä elävien yhteiskuntaluokkien tarpeisiin liittyvä tuonti on verraten vähäistä. Tullimaksujen, joista valtio haluaa vähänkin merkittävämpiä tuloja, täytyy siksi aina koskea tavaroita, joita kuluttajien suuri joukko tarvitsee; he joutuvat siis maksamaan näistä niin korkean hinnan, että se kattaa tullikustannukset. Kuluttajien menot eivät siitä tietenkään vähene. Ero on vain siinä, että vähemmästä tavaramäärästä täytyy maksaa korkeampi hinta. Siitä huolimatta tuontitulli voi olla oikeudenmukainen verotustapa, kun se ankarimmin kohtaa varakkaita – niitä, jotka eniten kuluttavat ulkomaista ylellisyystavaraa. Mutta toisaalta se voi estää väestön suurta joukkoa osallistumasta kulutukseen tai ainakin suuressa määrin rajoittaa sitä. Siltä kannalta, jolta tässä asiaa tarkastelemme, tämä merkitsisi sivilisaation ja maanviljelyskulttuurin tielle asetettua estettä.

Voimme siis tiivistää tätä asiaa koskevat toteamuksemme seuraavaan:

Kansa, joka on saanut varallisuutensa lahjaksi luonnolta, esimerkiksi kultaesiintyminä, kuten Kaliforniassa, tai rikkaina aarniometsinä, kuten monissa maissa, voi niin kauan kuin tämä rikkaus riittää tottua kulutukseen, jonka loppuminen tulevaisuudessa tekee sen puutteenalaiseksi. Mutta siellä, missä työ on edellytyksenä sen viennin luomiseksi, jonka tulee kattaa ulkomainen tuonti, ei voi syntyä mitään yleisesti tuhoisaa ylellisyyttä.

Yksilöt voivat kaikissa oloissa käyttää ulkomaista vientiä elääkseen tuhlailevaan tapaan. Mutta ylellisyyttä arvioidaan kulutetun tavaran hinnan mukaan. Mitä korkeammaksi hinta syystä tai toisesta nousee, sitä enemmän on ylellisyyttä. Kilpailu ja uudet keksinnöt alentavat nyt raaka-aineen hintaa ja tavaran valmistushintaa. Kaupallinen kilpailu ja alhaiset tullikustannukset voivat alentaa hintaa edelleen, niin että se mikä joissakin oloissa on ollut ylellisyystavaraa, muuttuu toisissa oloissa hyödylliseksi ja yleisesti käytetyksi tavaraksi. Ylellisyys lähtee useimmiten hoveista ja leviää virkamiesluokan välityksellä; liikemies jäljittelee sen elämäntapaa ja menee varojen salliessa pidemmällekin. Mitä epätasaisempi virkamiesten palkkaus on korkeampien virkojen eduksi, sitä enemmän luultavasti edistetään ylellisyyttä. Silti on, kuten sanottu, vaikea sanoa mistä ylellisyys alkaa. Elämäntapa voidaan rajoittaa luonnon yksinkertaisimpien tarpeiden tyydyttämiseen, ja kaikkea mikä nousee tätä mittaa ylemmäksi voi silloin kutsua ylellisyydeksi. Yleinen käytäntö sitä vastoin määrittelee suunnilleen, mikä elämäntapa eri yhteiskunnallisissa asemissa on soveliain; vahingollista ylellisyyttä on se, mikä ylittää tämän mitan ja varallisuuden ja unohtaa viisaan tulevaisuudesta huolehtimisen. Ulkonainen silmänlume ja loisto ovat aikojen kuluessa alkaneet yhä vähemmän tehota ihmisten mieliin; siksi voidaan otaksua, että pelkästä pintakoreilusta koostuva ylellisyys tulee yhä enemmän vähenemään; jalostunut nautinto sitä vastoin saa yhä enemmän tunnustusta ja siihen päästään yhä pienemmillä kulungeilla.

Väite, että ylellisyydellä on hyödyllinen työllistävä vaikutus, tuntuu silti erittäin arveluttavalta. Tuskin on toivottavaa, että maahan syntyy manufaktuureja, joiden tuotanto on suunniteltu palvelemaan vain muodin oikkuja ja pintakoreilua. Sellaiset elinkeinot näet riippuvat muita enemmän vaihtelevista konjunktuureista. Arkitarpeita tyydyttävien tuotteiden maku ja eleganssi sen sijaan ovat yhtä välttämättömiä kilpailussa kuin hyödyllisiä sivilisaatiolle, jonka kannalta ei ole yhdentekevää, näyttääkö esimerkiksi palttina säkkikankaalta vai onko se saanut silkin hohteen ja kuvioinnin.

Lopuksi ei pidä unohtaa sitä vaikutusta, mikä kaunotaiteiden harjoittamisella ja niiden tuotteiden levittämisellä on elämäntapaan. Villi-ihminen iloitsee eniten kaikesta kirjavasta ja kiiltävästä. Sivilisoitunut ihminen pitää silmällä muodon kauneutta ja värien harmoniaa. Mitä enemmän taideaistia kansassa on, sitä enemmän tulee yksinkertainen ja aistikas komeilevan ja vain materiaaliltaan kallisarvoisen sijaan. Niinpä lukee tuskin ainoatakaan Ruotsissa käyneen ulkomaalaisen matkakuvausta, jossa ei pantaisi merkille ruotsalaisten taipumusta ylellisten hopeaesineiden käyttöön ja heidän rakennustensa mauttomuutta. Samoin huomaavat tarkemmat havaitsijat (esim. Ravert), että ruotsalaisista tehdastuotteista puuttuu hyvä maku ja muodon täydellisyys. Meillä taas on omassa pääkaupungissamme tilaisuus moittia vierailevia muukalaisia pukujen kirjavuudesta. Ihminen näkee helpoimmin rikan lähimmäisensä silmässä, ja siksi olemme maininneet esimerkkejä, joiden sopivuuden lukija helpoiten oivaltaa. Varmaa on myös, että elämä täällä Pohjolassa pyrkii suurempaan näyttävyyteen kuin Euroopan eteläisemmissä maissa.

Ylipäätään voi siis otaksua, että yleisemmin turmiollinen ylellisyys katoaa sivistyksen edistysaskelien myötä. Ainakin on myönnettävä, etteivät kauppa ja teollisuus aiheuta sellaista ylellisyyttä, vaan sen juuret ovat ostajan mielenlaadussa.

Olemme viivähtäneet pitempään ylellisyyskysymyksessä, koska sangen moni hyvää tarkoittava edelleenkin pitää sitä kaupan ja teollisuuden vaurastumisen vahingollisena hedelmänä. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin pidettiin valtioviisautena rajoittaa asetuksin valtiolle turmiollista ylellisyyttä. Vielä Kustaa IV Aadolfin hallitusaikana julkaistiin tällaisia asetuksia, ja Ruotsin vuoden 1817 tullitaksassa pidettiin yhä välttämättömänä rajoittaa ylellisyysartikkelien tuontia.

Olemme puhuneet kaupan ja teollisuuden yleisistä vaikutuksista. Mutta silti ei pidä sivuuttaa sitä erityistä painoa, mikä kaupan ja teollisuuden muodostamalla porvarillisella keskiluokalla on kansan sivilisaation kannalta. Vaikkei tämä luokka olisikaan henkilökohtaisessa kosketuksessa ulkomaalaisen kanssa, täytyy sen oman etunsa vuoksi hankkia tietoa lukuisista ulkomaiden olosuhteista, seurata sivilisoiduimpien kansakuntien kokemusta, lainata niiltä suunnitelmia ja menetelmiä; näin se kaiken tämän johdosta päätyy ennakkoluulottomampaan, kansallisesta yksipuolisuudesta vapautuneeseen ajattelu- ja toimintatapaan. Tämän yhteiskuntaluokan keskuudessa syntyy myös ensiksi toimelias yleishenki, koska sen ammatti opettaa sen huomaamaan, miten yksityinen on riippuvainen yleisestä. Kauppiaalla ja tehtailijalla on tilikirjassaan varma ilmapuntari, joka osoittaa talouslainsäädännön vaikutukset; he kokevat nopeasti ja välittömästi rahaolojen järjestämisestä, tulliasetuksista, luottolaeista jne. koituvat seuraukset. He oppivat helposti oivaltamaan, miten arvokkaita ovat uudet liikenneyhteydet, yleiset työt satamien, lastauspaikkojen jne. luomiseksi sekä – kunhan teollisuus on kehittynyt pidemmälle – yhteisyrityksiä varten luodut assosiaatiot. Muuten täytyy tämän yhteiskuntaluokan ennen muita kokea kaupasta aiheutuneiden uusien tarpeiden vaikutus; samoin sen täytyy harjoittamansa laajemman liiketoiminnan avulla ehtiä aiemmin siihen vaurauteen, joka mahdollistaa yksilölle korkeamman henkisen kulttuurin hankinnan. Viimeksi mainitussa suhteessa tosin itse ammatin laatu on jossain määrin haitaksi, koska se korkeammalla kehitystasollaan vaatii yksilöltä niin uutteraa huolenpitoa, että hänen kaikki voimansa helposti menevät näihin pyrkimyksiin. Syystäkin on sitä paitsi huomautettu, että vauraus alemmilla kehitysasteillaan luo rahoilla kopeilua ja henkisten pyrintöjen halveksuntaa. Mutta edellisessä tapauksessa on jo ammatin edellyttämä sielullinen toiminta, teräväjärkinen laskelmointi ja alinomainen tarkkaavaisuus, sangen tärkeä sivistyksen väline. Tästä johtuu, että varsinkin kauppiaiden ja teollisuudenharjoittajien joukossa esiintyy sitä käytännöllistä silmää, joka koulumaisten muotojen ja teorioiden häiritsemättä saa yleisissäkin asioissa nopeasti selkoa olosuhteista sekä valitsee päämäärään varmimmin johtavat tiet.

Historia osoittaa, kuinka teollisuutta harjoittavan keskiluokan synty on aiheuttanut uuden vaiheen Euroopan valtioiden kehityksessä. Rooman valtakunnassa, jonka sirpaleista useimmat nykyiset valtiot ovat muodostuneet, kauppa ja manufaktuuriteollisuus oli vapautettujen ja orjien huolena. Myös nämä sirpaleet haltuunsa ottaneiden, Rooman alueelle siirtyneiden germaanikansojen keskuudessa maanviljelys oli ainoa elinkeino, jolle valloitettujen maiden jakaminen soi vuosisadoiksi riittävästi tilaa. Kaikki maa kuului hallitsijalle ja sitä pitivät läänityksenä hallussaan hänen lähimmät vasallinsa, jotka vuorostaan läänittivät osia maistaan alustalaisilleen, nämä edelleen toisille, kunnes lopulta työmies viljeli sitä vuokratilallisena ja kiinnitettiin aikojen kuluessa maanomistajan maaorjana viljelemäänsä turpeeseen. Tämän valta- ja riippuvuusketjun ulkopuolelle asettuivat vähitellen kaupunkeihin kerääntyneet porvarit; heidän riippumattomuuttaan edistivät hallitsijat, jotka etsivät heistä tukea liian voimallisia vasallejansa vastaan. Kun nämä olivat kukistuneet ja useimmissa maissa muuttuneet virkamiesaatelistoksi, joutui teollisuutta harjoittava keskiluokka heidän ylivaltansa vastaiseen taisteluun, jota ei vieläkään kaikkialla ole suoritettu loppuun. Ruotsissa enempää kuin meidänkään maassamme läänityslaitos ei päässyt valtaan. Sen vuoksi ei täällä ole ollut samaa syytä kuin Etelä- ja Länsi-Euroopassa edistää keskiluokan syntyä. Aateli oli alun alkaen virkamiesaatelistoa; he omistivat sen maan, jonka puolesta toimitettiin hevonen ja mies kruunun palvelukseen; pian he itse olivat rusthollin puolesta sotapalvelusta tekeviä ratsumiehiä, sotilaita ja kaikkien tärkeimpien valtion virkojen hoitajia. Talonpoika omisti silloin kuten nytkin maansa ja oli välitön kruunun alamainen, ei aateliston maaorja; siksi kuninkaan valta oli suurempi. Maan sivilisaatio oli alemmalla tasolla eivätkä hallitsevat ymmärtäneet riittävästi kaupan merkitystä yhteiskunnan hyvinvoinnille; siksi valtakunta joutui ulkomaalaisten käsiin. Kun Ruotsi uskonpuhdistuksen myötä pääsi paremmin Euroopan muiden kansakuntien rinnalle, alettiin maassa myös enemmän harjoittaa ja rohkaista kauppaa ja manufaktuureja. Mutta tiheään toistuvat sodat ja niiden aikana kasvava aateliston valta ehkäisivät kaupan ja teollisuuden kehittymistä kahdella tavalla. Ruotsin 1600- ja 1700-luvun elinkeinolainsäädännön historiasta näet havaitaan, että tämä lainsäädäntö, joka nurinkurisuudessaan toisinaan meni äärimmäisyyksiin, oli hallitsevien puolueiden käsissä keino omien tarkoitusten toteuttamiseksi; lisäksi kauppa ja aatelittoman maa sai usein kantaa niin raskaita verotaakkoja, ettei näiden elinkeinojen kehitys ollut mitenkään mahdollista. Kaarle XII:n kuollessa oli koko kotimainen teollisuus rappiolla. Sitä seuranneen rauhan kohottamana oli esimerkiksi manufaktuuriteollisuus kasvanut niin, että vuonna 1761 laskettiin sen työllistävän 18 600 henkeä – ja puoli vuosikymmentä myöhemmin oli tämä luku vastakkaisten toimenpiteiden vuoksi vähentynyt puoleen! Luonnontuotteiden niukkuus ja luultavasti ruotsalaisesta kansanluonteesta peritty haluttomuus teollisuusammatteihin on etenkin Suomessa tehnyt edistymisen hitaaksi. Vielä nytkin pidetään maan virkamiesluokan keskuudessa alentavana sallia jonkun pojista antautua teollisuuden palvelukseen. Näille aloille suuntautuvan toiminnan yhä vieläkin saama vähäinen arvonanto varsinaisten sivistyneiden keskuudessa johtunee siitä, että kirjallinen sivistyksemme epäitsenäisenä riippuu Saksan opillisesta elämästä, että julkinen ja yksityinen opetus tähtää yksinomaan oppineisuuteen tai virkamiessivistykseen sekä että kotimainen teollisuus kaikkien mainittujen seikkojen vuoksi on verrattain alhaisella kannalla.

Suomessakin on viime aikoina voitu havaita useassa suhteessa muutoksen alkua. Itse aihetta voidaan kuitenkin pitää vielä liian uutena maamme lehdistössä käsiteltäväksi. Sitäkin enemmän on meistä tuntunut aiheelliselta lausua asiasta muutama sana antaaksemme toisille aihetta oikaisuihin ja kysymyksen täydellisempään selvittämiseen. Olemme yrittäneet viitoittaa teitä, joita kulkien kauppa ja teollisuus vaikuttavat kansaan kohottavasti ja elvyttävästi. Tarkastelumme on tällöin lähtenyt siitä yleisestä kokemuksesta, että merellinen sijainti ohjaa maata etsimään vaurauttansa juuri sillä tavalla kuin edempänä on esitetty, ja että pienetkin kansakunnat ovat näin päässeet kehittymään maailmanhistoriallisesti merkittävällä tavalla. Vaikka Suomen asema, sen etäisyys ja ilmasto, joka vain osan vuodesta pitää ympäröivän meren avoinna laivankululle, pakottavatkin kansakunnan tilanteeseen, joka on huonompi kuin onnellisemmassa asemassa olevien, ei maallamme kuitenkaan ole mitään muuta keinoa päästä korkeammalle kehitystasolle. Sillä maanviljelykseen ja paimentolaiselämään pysähtyminen merkitsee jokaiselle kansakunnalle luopumista osuudestaan oman aikansa sivistykseen; ja tässäkin suhteessa Suomen ilmasto estää pääsyn sille kehitysasteelle, jolla ilmastollisesti suotuisammat maat ovat. Sitä paitsi suuret kansakunnat voivat silloinkin kun niiden teollisuus ja kauppa ovat vähemmän kehittyneitä, saavuttaa suhteellisesti korkeamman sivilisaation tason, koska niiden kehitystä tukee suurempaan valtaan ja suurempaan poliittiseen vaikutukseen pohjautuva kansallishengen korkea taso. Vähäisempien kansakuntien edistyminen vaatii intensiivisempää, karaistuneempaa henkeä; sellainen voi kehittyä ainoastaan vilkkaassa teollisessa elämässä ja sen varassa elpyneen yleisemmän intellektuaalisen sivistyksen oloissa.

Voi olla eri mieltä siitä, onko kansalle onnellista että sen vauraus riippuu etupäässä manufaktuuriteollisuudesta ja ulkomaankaupasta. Tähän asemaan ei jouduta ennakolta harkiten ja vapaan valinnan tuloksena, vaan olosuhteiden pakosta. Englanti ei esimerkiksi voi nykyoloissa elättää väestöään maanviljelyllä, vaikka toisaalta sen maanviljely ei olisi saavuttanut nykytasoaan, jollei kotimainen tehdasteollisuus olisi luonut sen tuotteille edullista menekkiä. Voidaan myös otaksua, että maan väestön lisäys riippuu melkoisesti elinkeinomahdollisuuksien laadusta; Englannin väkiluku olisi siksi noussut nopeammin, koska kivihiilen ja raudan saanti sallii maan tehdasteollisuuden laajentua melkein rajattomasti. Olot joka tapauksessa ovat pakottaneet kansakunnan etsimään kaikkialta maailmasta menekkiä lisääntyvälle manufaktuurituotannolle ja sen vaatimia raaka-aineita sekä samalla suunnattomin ponnistuksin pitämään kulkureittejä kaikille tahoille avoinna vallitsemalla meriä. Kukaan ei kai halua kieltää, että Englanti on siten verrattomasti muita maita enemmän levittänyt eurooppalaista sivilisaatiota muihin maanosiin, että sen kansakunta on valtiojärjestyksensä esimerkillä, kirjallisuudellaan, kaupallaan ja teollisilla keksinnöillään voimakkaasti vaikuttanut sivilisaation edistämiseksi myös muiden Euroopan kansakuntien parissa. Sanottakoon siis mitä tahansa Englannin kansan onnellisesta tai onnettomasta tilasta, tämä kansa on joka tapauksessa täyttänyt erinomaisesti tehtävänsä kansakuntana valtaamalla itselleen paikan ihmiskunnan historiassa. Tämän tietoisuuden synnyttämästä ilosta todistaa, ettei huonoimmassakaan asemassa oleva englantilainen tahdo vaihtaa kansallisuuttaan mihinkään toiseen maan päällä.

Samanlainen, joskaan ei yhtä voimakas kansallistietoisuus nähdään ranskalaisissa. Euroopassa, sen sivilisaatiossa ja historiassa nämä molemmat kansat ovat olleet kilpailijoita, eikä kenties ole väärin asettaa Ranskaa tässä etusijalle. Mutta jos ajatellaan aikaa, jolloin ei ainoastaan Amerikka, vaan myös muut maanosat suuremmassa tai pienemmässä määrin tulevat olemaan mukana Euroopasta lähteneen sivilisaation kehittämisessä, osoittautuu Englannin kulttuurityön vaikutus verrattomasti suuremmaksi. Kokonaiset maanosat, kuten Pohjois-Amerikka ja Australia tulevat säilyttämään Englannin kielen ja pitämään sivistyksensä lähtökohtana sen kirjallisuutta, tapoja, lakeja ja laitoksia, kun sitä vastoin on epävarmaa, mitä jää jäljelle ranskan kielen ylivallasta Euroopassa, ja vielä epävarmempaa, miten sen kansallinen kulttuuri on päässyt juurtumaan Pohjois-Afrikkaan.

Ranskalla tosin on pitkät rannikot. Mutta sillä ei ole samanlaisia korkealle kehittyneen teollisuuden luonnollisia lähteitä kuin Englannilla; Atlantin rannikolla on verrattain vähän satamia, melkoinen osa maan merenkulkua rajoittuu ahtaammalle alueelle, Välimeren piiriin, ja ennen kaikkea – Ranskan mannermainen asema sekä kansakunnan merkittävyys yhtenä Euroopan suurvaltana on suunnannut sen toiminnan, politiikan ja historiallisen vaikutuksen mannermaalle, sen eri naapurivaltioihin etelässä, idässä ja lännessä. Sellainen sotavoima, jota Ranska on tarvinnut säilyttääkseen asemansa mannermaalla, estää jo sinänsä ylläpitämästä niin suurta sotalaivastoa kuin Englannilla, eikä poliittinen vaikutus voi lisätä maan aineellisia voimia yhtä suuressa määrin kuin sekä sodan että rauhan aikana laajentunut kauppajärjestelmä. – Vielä ahtaammaksi osoittautuu saksalaisen sivistyksen vaikutusalue. On ilmeistä, että tämän seikan tärkeimpänä syynä on pitemmän rannikon, satamain, merenkulun ja ulkomaankaupan puute. Saksalaisen kulttuurin vaikutus ympäröiviin slaavilaisheimoihin Puolassa, Böömissä, Unkarissa ja eteläslaavilaisissa maissa ei tosin hävinne jäljettömiin, mutta väistynee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin näiden kansojen kansallisen sivistyksen tieltä. Ainoastaan skandinaavisessa Pohjolassa, Itämeren ympärysmaissa, jossa Saksa on valloittanut itselleen rannikkoa, Saksasta tullut sivistys säilyy lujana ja pysyväisenä saaden tukea veriheimolaisuudesta.

Nämä esimerkit merellisen sijainnin merkityksestä suurempienkin kansakuntien kulttuurille ja historialle ovat omiaan lujittamaan vakaumusta, että teollisuus ja kauppa ovat sitäkin tärkeämpiä kansakunnille, jotka alueensa ja väkilukunsa takia ovat poliittisesti verrattain merkityksettömiä. Pikaisinkin silmäys näiden viimeksi mainittujen kansojen ja valtioiden historiaan opettaa, kuten tämän artikkelin alussa huomautimme, ettei niillä ole mitään muuta keinoa ottaa osaa kunkin ajan korkeimpaan sivistykseen ja täyttää merkittävämmässä mielessä omaa tehtäväänsä kuin se, että ne maksavat velkansa ihmiskunnalle lisäämällä sitä, minkä ovat lainaksi saaneet ja käyttämällä sitä yleisen inhimillisen sivistyksen edistämiseen.

J. V. S.

 

Vertailu