Litteraturblad nro 12, 13 ja 14, marraskuu ja joulukuu 1847: Pariisi ja Lontoo

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.11.1847
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka, myös joulukuu 1847
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

1I

Silläkin uhalla, että tulee kerrotuksi jo usein kerrottua, rohkenemme saattaa lukijan tietoon muutamia otteita erään matkalaisen näissä kummassakin kaupungissa tekemistä muistiinpanoista siinä toivossa, että jokuset huomiot sentään saattaisivat olla erikoislaatuisia sekä lukijan että kirjoittajan silmissä, koska kummankin katsomuksia yhdistää sama kansallinen leima.

 

Ranskalaiset ja englantilaiset ovat olleet kilpailijoita valtaa ja mainetta tavoitellessaan Euroopan sivistyksen alkuajoista asti ja jatkavat kilpailuaan luultavasti edelleenkin niin kauan kuin tämä sivistys kykenee kasvattamaan uusia vesoja. Ja varmalta näyttää, että mitä pikemmin jompikumpi niistä jää tappiolle, sitä nopeammin myös tämä sivistyskehitys ennättää päätepisteeseensä. Napoleonin herruuden aikana näiden kansojen keskinäinen suhde toi varmastikin ihmisten mieleen kuvan Roomasta ja Karthagosta, ensiksi mainitun voittamattomista legioonista ja jälkimmäisen voittoisista laivastoista. Monet meidän aikamme historialle ominaiset piirteet tekevät kuitenkin mahdottomaksi ajatuksen kamppailun samantapaisesta päättymisestä. Tärkeimmät näistä piirteistä ovat kansojen kaikkialla vähitellen kasvava vapaus, jonka takia sota ja rauha riippuvat yhä enemmän kansojen toivomuksista, sekä työnteon saama arvostus ja kaikkien kansojen osallistuminen teollisuuden kehittämiseen, joiden takia rauha on yhä suuremmassa määrin niiden tarpeita vastaava olotila. Kristinuskon opit, jotka vaikuttavat pyrittäessä kohti yleistä inhimillistä kulttuuria ja ihmisarvon yleisempää tunnustamista, johdattavat samaa päämäärää kohti.

On helppo havaita, että Englannin aineellinen mahti on nykyisin suurempi kuin Ranskan. Sen laivastot ovat merten valtiaita, joilla ei ole minkäänlaista tappiolle joutumisen vaaraa. Niinpä ne hallitsevat myös Eurooppaa, koska teollisuus on maailmankaupasta ja meriyhteyksistä riippuvainen. Englanti saa kuitenkin itse kiittää ylivoimaista teollisuuttaan mahtiasemastaan ja suhtautuu siitä syystä kaikkia muita maita herkkänahkaisemmin kaikkeen, mikä rajoittaa teollisuuden vapautta. Niinpä samat seikat, jotka antavat tälle maalle sotaista voimaa, pakottavat sen pitämään rauhaa yllä. Voitaisiin sanoa, että Ranskalla on enemmän liikkumavapautta; se kärsii vähemmän maailmankaupan keskeytymisestä; se on yhä varma ylivallastaan mannermaalla aatteiden voiman ansiosta. Meidän mielestämme tämä ei kuitenkaan ole täysin selvää. Saksa ja Italia eivät enää ole samanlaisia kuin tämän vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ranska on tosin aatteiden voimalla yhä mannermaan kansakuntien kärjessä. Sillä on tämä asema kuitenkin vain rauhantilan vallitessa; ja Ranskan millainen tahansa yritys suoranaisen poliittisen ylivallan saavuttamiseksi nujertaisi kaiken myötämielisyyden heränneen isänmaallisuuden tieltä.

Niinpä näiden kummankin kansakunnan merkitys sivistyksen kannalta ei johdu niiden sotilaallisesta voimasta, vaan niiden rauhanomaisesta vaikutuksesta sivistykseen. Englanti hallitsee teollisuuden ja kaupan keinoin, Ranska tietämyksen, yhteiskunnan laitosten ja tapojen välityksellä. Kummatkin kansakunnat kokevat itse toistensa tällaisen vaikutuksen. Selvää kuitenkin on, että viimeksi mainitun vaikutus on pakostakin tuntuvampi. Englannin kauppa vaikuttaa toki suuressa määrin ratkaisevasti Ranskan kauppaan, Englannin kauppapolitiikka Ranskan ulkopolitiikkaan yleensäkin, Englannin teollisuuden ja maatalouden kehitys näihin elinkeinoihin Ranskassa. Ranskan etusija kirjallisuuden, tapojen, yhteiskunnallisten käsitteiden aloilla paljastuu nykyisin kuitenkin Englannissakin.

Käytämme sanaa nykyisin. Sillä vaikka jo Popen, Addisonin ym. englantilaisten kirjailijoiden teoksissa näkyi Ranskan vanhan, klassisen kirjallisuuden vaikutus, ovat ranskalaiset sitä vastoin aikaisemmin lainanneet Englannista filosofiansa, osittain myös 1700-luvun skeptisismin, ja oppineet niin Euroopassa kuin Amerikassakin asuvalta englantilaisten sukukunnalta perustuslaillisen järjestelmän teoriat. Lainapääoma on kuitenkin karttunut ranskalaisten käsissä, niin että Englannin laitoksille pitkään vieraat demokraattiset periaatteet ovat saaneet kannattajia Englannissa Ranskan vallankumouksen päivistä saakka, jolloin Fox ja hänen puolueensa edustivat niitä, ja vaikuttavat siellä nykyisinkin varsin tuntuvasti. Myös uudempi ranskalainen kirjallisuus ja ranskan kieli voittavat siellä alaa päivä päivältä yhä avoimemmin. Sen vaikutuksesta voi havaita merkkejä Bulwerin ja d'Israelin teoksissa, englantilaisessa muistelmakirjallisuudessa ja cartistien runoudessa. Ja ranskalaiset käytös- ja yleiset suhtautumistavat, joita englantilaiset dandyt ovat kauan kömpelösti matkineet, alkavat nyt yksinkertaisemmassa ja luonnollisemmassa muodossa olla jokaisen gentlemannin hallinnassa.

Pikavierailullakin voi Pariisissa ja Lontoossa saada hiukan kuvaa tästä näiden kansakuntien keskinäisestä suhteesta. Vieras löytää Lontoosta enemmän pariisilaisia piirteitä kuin Pariisista lontoolaisia. Lontoossa ranskalaista muotia; Pariisissa ei merkkiäkään englantilaisesta, enintään jotakin englantilaista vallasväen kuskien, hevosten ja vaunujen varustelussa. Jopa ranskalainen paitapusero alkaa kilpailla englantilaisten työmiesten suosiosta villapuseron ja pikkutakin kanssa. Ranskalaiset eivät osaa mitään vierasta kieltä, vaikka käyttävät omaansa taiturimaisesti, ja kirjallisten ja diplomaattipiirien ulkopuolella vain harvat puhuvat ja ymmärtävät englantia; Englannissa ja etenkin Lontoossa kauppamiehet ja kaikkien yhteiskuntaluokkien naisetkin puhuvat usein ranskaa. Englantilaisia sanomalehtiä näkee Pariisissa vain hienoimmissa kahviloissa ja hotelleissa; Lontoossa puuttuu ranskalaisia lehtiä harvoin edes kolmannen luokan hotelleista. Pariisissa näkee siellä täällä suurten liikkeiden ikkunoissa kultakirjaimin tekstin ”English spoken” (täällä puhutaan englantia); Lontoossa ilmoitetaan usein kummallakin kielellä.

Ulkonaisen elämänmenon helposti havaittava erilaisuus näissä pääkaupungeissa johtuu kahdesta seikasta. Lontoossa ei ole julkista seuraelämää muutamia teattereita lukuun ottamatta. Syynä on epäilemättä Englannissa vallitseva kastijako. Pelätään kosketuksia ihmisiin, jotka ovat säätyasemaltaan alempana, yleensä sellaisiin, jotka eivät kuulu gentlemanneihin. Perhe-elämälle se on ehkä jollakin tavoin eduksi, mutta hyödyttää myös klubeja ja lisää niihin liittyvää pelihimoa. Sanotaan, että naimisissa oleva englantilainen ei voi näyttäytyä kapakassa mainettaan menettämättä. Gentlemannien kahviloita ei ole, ei myöskään puistokonsertteja eikä yleisiä tanssiaisia eikä naamiaisia. Vauxhallin huvit ovat vain alempia yhteiskuntaluokkia varten. Suljettuja klubeja on sitäkin enemmän, ja niissä käydään säännöllisesti. Niissä on aina luettavaa yllin kyllin; useimpien kävijöiden kiinnostus kuuluu kuitenkin kohdistuvan pelipöytiin. Pariisissa on toisenlaista, siellä puolet väestöstä elää iltaisin kuuden jälkeen kävelyteillä, bulevardeilla, puistoissa ja lukemattomissa kahviloissa. Tästä elämästä ehkä puuttuu kodikkuutta, koska miehet pysyttelevät ulkosalla yleisissä riennoissa, ja naisten mukanaolo niissä vaikuttaa varmasti sekin epäedullisesti. Toisaalta se luo suurempaa tasa-arvoisuutta tapoihin ja ihmisten kohteluun ja tuo huvit paremmin myös vähävaraisten ulottuville. Se kasvattaa kuitenkin myös keikareiden, keskiluokan vetelehtijöiden suurta joukkoa, väkeä, joka ei näytä tietävän, että aika katoaa ainiaaksi sekunti sekunnilta.

Huomion kiinnittäminen tähän asiaan pistää sitä vastoin heti silmään Lontoossa. Kirkkojen kellotaulut komeilevat katujen yllä, niin että ajan kuluminen häilyy uhkaavana jokaisen pään yläpuolella, kun Pariisissa taas saa turhaan etsiä kellotaulua. ”Time is money” (aika on rahaa) on englantilaisen memento mori [muistutus kuolevaisuudesta]. Sen näkee Lontoossa useimpien vastaantulijoiden kasvoilta, havaitsee hevoskyydillä liikkuvien suuresta määrästä ja jalankulkijoiden askelten kiireisyydestä.

Kun demokratian periaatteet ehtivät pitemmälle, kehittyy varmaan Lontooseenkin julkista yhdessäoloa. Sen sijaan ei ole helposti ratkaistavissa, miten Pariisissa opittaisiin kiinnittämään enemmän huomiota ajan kulumiseen.

Ja silti Pariisissa on paljon enemmän opittavaa kuin Lontoossa. Myös itse kaupunki on mitä miellyttävin historian kertauskurssi. Jokainen katu, jokainen tori, jokainen paikka tuo mieleen tapahtumia, joiden useinkin sangen traagista mielenkiintoisuutta vielä lisää tietoisuus niiden vaikutuksesta koko ihmiskunnan kohtaloihin. Kukaan ei koko maailmassa ole tässä suhteessa yhtä edullisessa asemassa kuin pariisilainen. Hän istuu Tuileries'n puistossa ja katselee Vallankumouksen aukiolle, jolla kansan raivo hukutti vereen kaikki opit, jotka olivat vuosisatoja kahlinneet sen niin hengellistä kuin maallistakin olemassaoloa. Hän voi ajatella asiaa tietäen, että tämä kansa toimi ja kärsi Euroopan puolesta, ja nähdä aukion nykyisessä nimessä, ”de la Concorde” [yksimielisyys], nimen aikakaudelle, jonka kansat vielä saavat kokea. Hän lähtee puistosta ja tulee Tuileries'n porttiholvin kautta Karuselliaukiolle, jolla hän ehkä itsekin oli maanmiestensä mukana, kun nämä nujersivat toisen kerran vallanhaltijoiden yrityksen sortaa totuutta ja oikeutta, ja hän voi tuoltakin paikalta katsella tyydytystä tuntien kansoja, joiden yhteiskunnalliselle kehitykselle siellä annettiin valmisteleva sysäys. Sieltä hän pääsee muutamalla askeleella Palais-Royaliin, jonka vähemmän iloiset muistot palatsin rakennuttajan Richelieun vaikutuksesta Euroopan asioihin, ”Sijaishallitsija”-herttuan siveettömästä hovista ja Égalitén surkeasta vaelluksesta jäävät varjoon ajateltaessa kansan maltillisuutta, kun se tästä paikasta kutsui vapaalle valtaistuimelle viimeksi mainitun henkilön pojan, lujitti siten Euroopan rauhaa ja antoi perustuslailliselle monarkialle kansan oman instituution arvoaseman. Kulkija ohittaa mielivaltaisen itsevaltiuden entisen pääpaikan Louvren ja St. Germain l'Auxerrois'n kirkon, johon liittyy Pärttylinyön verisiä muistoja, kävelee St. Honorén katua, ylittää Place des Innocentsin ja tulee St. Denis'n katua pitkin Seinen iloiselle rannalle, Chatelet'hen ja Quai de la Grèvelle – kaikki meidän aikamme historiasta tuttuja nimiä – missä kaupungintalo, Hôtel de Ville, palauttaa hänen mieleensä Euroopan lähes sadan viime vuoden koko historian, jonka useimpiin käänteisiin on liittynyt jokin virallinen toimitus täällä. Täältä lähtivät liikkeelle vallankumouksen säädökset, täällä hyväksyttiin Napoleonin järjestystä luova valta ja lopulta hylättiin sen sorto, täällä heinäkuun vallankumous sai voimaa ja äänen pyrkimystensä tulkiksi. Kulkija ehkä kuuluu niihin, jotka kohottavat katseensa kohti restauroidun palatsin parveketta epävarmojen aavistusten vallassa, odottaen, että jokin ääni pukee sieltä vielä kerran sanoiksi sen painostavan tyytymättömyyden, jota suuri osa Ranskan väestöstä ilmeisestikin tuntee – jälleen täysin aiheellisesti vakuuttuneena siitä, että tämä ääni ravistelisi useita Euroopan kansakuntia. Tästä läheltä alkaa St. Antoinen katu, se johtaa entisaikojen Bastiljin paikalle, jolla suurenmoinen Heinäkuun pylväs kertoo nyt Ranskan kansan rohkeasta vapaudentahdosta, vaikka sen huipulla oleva vapauden henki ei vielä olekaan saanut kaunista ja sopusointuista muotoa ja näyttää leijuvan epävarmasti paikallaan.

Pariisissa on toki varmaan satoja paikkoja ja muistomerkkejä, joiden nimi tai merkitys muistuttaa sekä Ranskan että Euroopan historiaan kuuluvista tapahtumista. Pont d'Arcole, Pont d'Iéna, Pont d'Austerlitz, Rue Kléber, Rue Desaix, Étoilen riemukaari ym. ovat nimiä, jotka jokainen sivistynyt ihminen tuntee. Monet muut, kuten Temple ja Conciergerie2, tunnetaan yhtä hyvin ja muistetaan niihin liittyneiden traagisten kohtaloiden ansiosta. Pariisissa ei kuitenkaan ole muistoja pelkästään sodista ja poliittisista mullistuksista. Sorbonne, l'Académie Française ja Académie des Sciences ja muut Instituutin osastot sekä Collège Royal de France muistuttavat Ranskan vaikutuksesta tieteen piirissä eurooppalaisen sivistyksen varhaisimmista ajoista asti.

Lontoossa on tällaista vähän tai ei lainkaan. Sen vallankumoustragediat tapahtuivat aikana, jolloin niiden vaikutus muuhun Eurooppaan oli vielä vähäinen, niin että jopa Kaarle I:n onnetonta kohtaloa tuskin huomattiinkaan, kun kolmikymmenvuotisen sodan seuraukset ja juuri saavutettu yleinen rauha vallitsivat kaikkien mieliä. Lontoossa voi toki käydä Towerissa ja Whitehallissa, mutta ne tuovat mieleen vain Englannin historiaan liittyviä muistoja. Uudemmalta ajalta Lontoossa on Trafalgar Square ja useita Wellingtonin patsaita, joihin hänet on kuvattu niin ratsu- kuin jalkamiehenäkin. Näiden nimien kiinnostavuus on kuitenkin kyseenalainen. Ensiksi mainittu kertoo Englannin ylivallasta merillä, eikä se kovinkaan paljon ilahduta muita kuin englantilaisia. Ja niitä, jotka eivät toivoneet Waterloota eivätkä Napoleonin kukistumista, lienee ollut yhtä paljon kuin toivojiakin. Tuo muisto kuitenkin liittyy Euroopan kehityksen erityiseen ja merkittävään käänteeseen. Englanti ei toki kuitenkaan yksinään ansioitunut tämän yleisen tuloksen aikaansaamisessa niin suuresti ja Wellingtonin panos oli tässä yhteydessä niin satunnainen, että ei juuri voi yhtyä siihen innostukseen, jota englantilaiset osoittavat, kun hänestä ja hänen urotöistään on kysymys.3 Kirjallisiin sankaritekoihin viittaavia muistoja on vain Westminster Abbeyssä runoilijoiden nurkkauksessa. Lontoossa on toki toiminut useita tieteessä merkittäviä henkilöitä, mutta sen tieteellisistä laitoksista vain Royal Institution on saanut merkittävästi mainetta. Kahden muun yliopiston, Oxfordin ja Cambridgen, etuoikeudet sortavat Lontoon uutta yliopistoa.

Tähän liittyy se, että Pariisissa on niin tavattoman runsaasti taideaarteita, Lontoossa niitä on melkeinpä vain merkityksettömän vähän. On hämmästyttävää todeta esim. kuvanveistotaiteen tuotteiden vähyys tämän kaupungin British Museumissa, jossa toki ovat maineikkaat ”Elgin marbles” (jotka lordi E. otti Ateenan Parthenonista), mutta muuten siellä on vain niukasti antiikin taidetta, eikä sekään ole kovin korkeatasoista. Miten päinvastaisen yllätyksen kokeekaan käydessään ensi kerran Louvren gallerioissa. Ja hämmästys vain kasvaa seuraavilla käynneillä. Tuo rikkaus voi saattaa epätoivoon ihmisen, jolla ei ole käytettävissään vuosia siitä nauttimiseen. Ja merkittävän runsaasti aarteita on lisäksi Luxembourgissa, Palais-Royalissa – ja pelkästään Versailles’ssa tuhansia tauluja, satoja patsaita ja rintakuvia. Viimeksi mainittu kokoelma on tosin merkittävämpi ranskalaisten isänmaallisuuden kuin taiteen kannalta, koska koko palatsi on Ranskalle muistojen temppeli. Siellä on vain kuvia Ranskan kuuluisista miehistä ja naisista, Ranskan voitoista, Ranskan historian suurista tapahtumista. Suuri osa tästä on kuitenkin mestareiden kätten työtä. Pelkästään Vernet'n nimi riittäisi kokoelman arvon takeeksi. Ja monet teokset kuvaavat tapahtumia, joilla on merkitystä koko Euroopan historiassa. Englannin taideaarteiden sanotaan olevan sen ylimysten linnoissa. Hyväksi niille. Ranskassa kuitenkin kansakunta voi nauttia ja sivistyä sellaisten teosten ääressä, jotka Englannissa on varattu ylhäisen aristokratian yksinoikeudeksi. Lontoossa ei näekään alempien yhteiskuntaluokkien ihmisten käyvän British Museumissa eikä edes Westminster Abbeyssä, Englannin kansallisen kunnian temppelissä.4 Ranskassa kymmenettuhannet käyvät joka sunnuntai Versailles’n saleissa, ja Louvren galleriat ovat tungokseen asti täynnä ”ouvriereja” [työläisiä]. Tämän vaikutus massojen sivistykseen on helposti käsitettävissä. Työmies tai talonpoika vaeltaa varmaankin merkillisten tunteiden vallassa näissä entisen kuningasvallan komeissa saleissa, joissa ei enää tuhlata miljoonia hoviliehakoille eikä heidän siveettömiin huveihinsa, vaan hänen, työläisen, talonpojan, hiljaiseksi iloksi ja hänen sivistymisensä hyväksi. Anteeksiannettavaa on, jos hän samalla tuntee hieman ylpeyttä ranskalaisuudestaan.

Jos tarkastellaan näiden Euroopan molempien pääkaupunkien ulkoasua, Pariisi saa etusijan tässäkin suhteessa. Seine on tosin melkein kuollut, mutta Thamesilla on enemmän elämää kuin millään muulla maailman joella. Kaukana viimeksi mainitun joen suun ulkopuolella liikkuu satoja purjealuksia. Mastojen metsät kohtaavat Sheernessin, Gravesendin, Woolwichin ja Deptfordin edustalla ja tulossa Lontoon monista satama-altaista, Itä- ja Länsi-Intian, Lontoon, Katariinan ja Southwarkin altaista; itse joella on ankkurissa riveittäin turskanpyytäjien aluksia, höyrylaivoja on liikkeellä joka hetki, ne ovat lyhyitä ja lujatekoisia hinaajia tai matalia, kapeita ja pitkiä matkustajalaivoja, jotka kiitävät nuolennopeasti edestakaisin. Tämä vilkas hyörinä ulottuu kuitenkin vain London Bridgelle saakka, sen yläpuolella näkee vain viimeksi mainittuja höyrylaivoja, pienehköjä pursia ja kuormaproomuja. Ja tämän kaiken näkee vain itse joelta tai osaksi silloilta. Rannoilla on vain Cityssä lyhyt pätkä avointa laituria, rantakatua. Muuten rannat ovat kaikkialla täynnä telakoita, lautatarhoja, avoimia hiilivarastoja ja lukemattomia varastorakennuksia. Komeita, arkkitehtuuriltaan huomionarvoisia tai edes siisteinä pidettyjä rakennuksia ei ole yhdelläkään näistä liikennettä palvelevista laitoksista. Kaikki on vailla yhtenäistä järjestystä, ikävännäköistä tummaa massaa, jonka jokainen rakennus näyttää nousseen kuten talonpoikien rakennukset meidän maamme sisäosissa sillä tavoin, että jokainen vuosi on tuonut jonkin uuden lisärakennuksen, aina juuri sellaisen kuin hetken tarve on vaatinut. Lisäksi vuorovesi sekoittaa Thamesin veden, niin että se on likaisen harmaankeltaista. Ja laskuveden aikana paljastuvat joen lietteen täyttämät rannat. Seinen vesi sitä vastoin on läpikuultavan kirkasta ja kauniin sinistä, ja sen juoksua voi katsella väljien, valoisten rantakatujen leveiltä jalkakäytäviltä. Laivojen sijasta sen varsilla on toki vain pesuloita, uimakouluja ja kylpylaitoksia komeissa kaksikerroksisissa taloissa, jotka ovat toisinaan suuria kuin linjalaivat; ne vievät kuitenkin joelta enemmän tilaa kuin Lontoon laivat Lontoon-sillan yläpuolella. Thamesin seitsemän siltaa ovat suurempia ja korkeammalla vedenpinnan yläpuolella; useimmat niistä 29 sillasta, jotka yhdistävät Seinen rannat toisiinsa sekä Citén ja St. Louis'n saariin, ovat kuitenkin rakennustaiteellisesti yhtä kauniita kuin parhaat Lontoon silloista. Jo tämä vapaa pääsy joen rantaan ja joelle avautuvat näköalat tekevät oleskelun Pariisissa miellyttävämmäksi.

Pariisilla on lisäksi puurivien kaunistamat avarat bulevardinsa; Lontoossa ei ole mitään vastaavaa. Siellä on toki West Endissä useita squareja (toreja, nelikulmaisia aukioita), joilla on aidattuja, hyvin hoidettuja istutuksia. Ne on kuitenkin suljettu yleisöltä. Niiden laidalla on harvoin myymälöitä tai myyntikojuja, ja liikennettä ei näissä kaupunginosissa ole enää lainkaan; Pariisissa taas bulevardit ovat hienoimpia kauppapaikkoja ja kuuluvat kaupungin vilkkaimpiin alueisiin.

 

II [nro 13]

Lontoon West End, kaupungin uudempi osa, suku- ja rahaylimystön tyyssija, on kiistatta hyvin rakennettu. Kolmikerroksiset talot ovat melkein samankorkuisia, kaikissa on noudatettu yksinkertaista tyyliä kasaamatta niihin koristeluja, mutta itse asiassa niistä kuitenkin puuttuu tyyli taiteellisessa mielessä. Täällä on vanhaa rakennustapaa uudistettu sillä tavoin, että useita tavallisia kapeita neli- tai viisi-ikkunaisia taloja on yhdistetty yhdeksi yhtenäiseksi rakennukseksi. Toisinaan tämän julkisivussa on komea keskiosa, toisinaan näitä on kaksikin, rakennuksen kummassakin päässä, niissä on harvoin käytetty pilastereita ja luullakseni vain Regent's Parkissa pylväikköjä. Koska englantilainen kuitenkin haluaa olla yksin herra talossaan, pitää tätä ”omana” linnanaan, niin kuin sananparressa sanotaan, on ulko-ovia oltava yhtä monta kuin talossa asuvia perheitä. Ja kun julkisivun keskiosakin suunnitellaan tämän herruusajatuksen mukaisesti, siitä tulee tavallisesti liian kapea tai – jos kyseessä on kahden perheen reviiri – liian leveä suhteessa koko julkisivun leveyteen. Monet talot ovat kuitenkin varsin kauniita. Niiden tasakorkeuden ja rakennustavan samankaltaisuuden takia kokonaisuus on kuitenkin sangen yksitoikkoinen ja lisäksi synkkä, koska vasta vain pieni osa niistä on rakennettu hiekkakivestä tai rapattu, useimpien tiiliseinät ovat paljaat ja hiilensavun mustuttamat. Tämä synkkyys vallitsee kaupungin muissa osissa ja aivan erityisesti Cityssä vieläkin vahvemmin, koska kadut ovat siellä kapeampia, talot samoin kapeita yhden perheen taloja ja seinät vieläkin mustuneempia.

Pariisissa sitä vastoin rakennustapoja on monia ja rakennukset ovat hyvin eri-ikäisiä. Talojen korkeus vaihtelee kahdesta tai kolmesta kuuteen tai seitsemään kerrokseen; keskimääräinen neljän tai viiden kerroksen korkeus on kuitenkin yleisintä kaupungin parhaiten rakennetuissa osissa. Täälläkään ei voida havaita mitään erityistä tyylisuuntaa; kaikki näyttää kuitenkin iloisemmalta, kirjavammalta. Etenkin parvekkeet, jotka ovat toisinaan koko rakennuksen mittaisia, toisinaan taas vain symmetrisesti sen kylkeen sijoiteltuja, antavat rakennuksille kepeän ja hienostuneen tunnun. Ahtaiden katujen varsilla sijaitsevat vanhat talot kaupungin vanhemmassa sisäosassa näyttävät kuitenkin synkemmiltä. Ja esikaupungit ovat tietysti täälläkin pikkukaupunkeja, jotka ovat yhtä epäedullisessa asemassa itsenäisten pikkukaupunkien rinnalla kuin mäkitupalaiset maanomistajiin verrattuna. Lontoon esikaupunkeja kuuluvat kuitenkin useilla tahoilla ulommaisina reunustavan kauniit, vihreyden ja kukkien keskelle peittyvät huvilat.

Pariisin uudemmat julkiset rakennukset, esimerkiksi Edustajakamarin rakennus ja Madeleinen kirkko, on rakennettu antiikin tyyliin. Lontoossa on Pörssitalonkin pääsisäänkäynti antiikin tyyliä; uusi Parlamenttitalo on sitä vastoin rakennettu goottilaiseen tyyliin, se on hyvin kaunis ja suurenmoisempi kuin mikään Pariisin uusista rakennuksista. Vanhemmistakin ovat East India House, Somerset Palace ja Mansion House vaikuttavampia kuin Pariisin vanhemmat rakennukset, Louvrea kuitenkaan lukuun ottamatta. Huonompi renessanssityyli ei näytä koskaan päässeen nousemaan maihin Englantiin.

Pari mainittuja Lontoon squareja muistuttavaa aukiota kaunistaisi mitä tahansa pienehköä kaupunkia. Täällä, missä niitä on tusinoittain ja ne kaikki muistuttavat toisiaan, ne vain lisäävät yksitoikkoisuutta. Muuten Lontoosta puuttuu vaikuttavia avoimia paikkoja. Arvostetuin on Trafalgar Square. Sillä seisoo suuri komea pylväs, jonka huipulla on Nelsonin patsas, sekä neljä ratsastajapatsasta (oikeastaan kolme, sillä neljäs jalusta on yhä tyhjä); mikään näistä luomuksista ei kuitenkaan ole erityisen kaunis. Ympäröivät rakennukset ovat joko arkipäiväisiä tai raskaita kuten National Gallery. Koko aukio on lisäksi päällystetty nupukivillä, joiden arkisen lujuuden rinnalla sen kaksi pientä suihkukaivoa vaikuttavat vieläkin mitättömämmiltä. Sanalla sanottuna aukio ilmentää vankkaa lujuutta, mutta on joka suhteessa niin kivikova, että se ei houkuttele vaeltajaa pysähtymään, ja niinpä siellä ei näe kenenkään pysähtyvänkään.

Lontoon ja Pariisin ulkoisen olemuksen eron havaitsee parhaiten, jos lähtee vaeltamaan näiden kaupunkien läpi iltaisin, jolloin lukemattoman monet kimmeltävät kaasuliekit valaisevat katuja ja aukioita. Kaupunkien laitaosat ovat kutakuinkin samanlaiset, erona vain se, että Lontoossa monien katujen varsilla ei ole valaistuja suurliikkeitä eikä pikkupuoteja lainkaan, kun Pariisissa taas jokainen katu on myymälöiden, ravintoloiden ja kahviloiden galleria. Lontoon West Endissä, jossa rikkaat asuvat, jokainen perhe näyttää haluavan hallita taloaan yksin, eikä siitä vuokrata mitään tiloja. Cityssäkin on kokonaisia katuja ja alueita, joilla on vain siellä täällä vähittäiskaupan tarkoituksiin luovutettuja taloja. Pariisissakin saattaa St. Germainin ja St. Honorén esikaupungeissa toki osua kaduille, joiden varrella olevissa ylhäisaateliston ja pankkiirien hôteleissa [suurissa yksityistaloissa] tiloja ei käytetä samalla tavalla kuin Pariisissa yleensä. Kaikkialla muualla on jokaisen talon pohjakerros myymälätilana, poikkeuksina vain muutamat julkiset rakennukset. Vaikka koko Pariisista on näin tullut suuri basaari, on korttelien läpi lisäksi kymmenissä paikoissa avattu katettuja käytäviä pelkästään uusien myymälöiden sijoittamiseksi.

Kun nyt vaeltelee näillä kaduilla ja näissä käytävissä illalla kuudesta kymmeneen, jolloin ne ja niitä reunustavat myymälät kylpevät kaasulamppujen loisteessa, joka välkehtii näiden kristallinkirkkaissa ikkunoissa ja lasiovissa ja heijastuu näiden peileistä ja kultauksista, näkee todella elävänsä maailmankaupungin loiston ja rikkauden keskellä. Upeimmat ovat näkymät Palais-Royalin kaarikäytävissä, Galerie d’Orléansissa ja bulevardeilla. Koruliikkeiden, silkkikankaita, huiveja, tapetteja, huonekaluja ja lukemattomia loisteliaita muotitavaroita sekä maalauksia ja kuparipiirroksia tarjoavien myymälöiden määrä on suuri, niiden upeus yllättää ja niiden ratkaisujen kekseliäisyys, esineiden muodoissa ja näytteille asettelussa ilmenevä hyvä maku herättää uteliaisuutta ja kiehtoo taideaistia. Täällä ei koskaan olekaan ainoa katselija ja ihailija. Heti sään salliessa vyöryy suunnaton ihmismassa edestakaisin nauttimassa raittiista ilmasta ja näytelmästä, johon ei koskaan kyllästy. Bulevardit ovat tuollaisena iltana ainutlaatuinen näky. Jos esim. asettuu hieman ylempänä sijaitsevalla boulevard Montmartrella kohtaan, jossa katu kääntyy jyrkästi, voi nähdä toiseen suuntaan St. Madeleinen ja toiseen suuntaan St. Martinin kirkolle asti. Etenkin ensiksi mainittu näkymä on kaunis, koska sillä suunnalla liikkeet ovat vauraampia ja voimakkaampi valojen säihke leviää jalkakäytäville, joita pitkin katkeamaton tiheä kävelijöiden virta soluu puiden välissä. Nämä jalkakäytävän reunan puut jakavat näkymän vuoroittaisiin valon ja tummien varjojen kaistoihin, ja pimeämmäksi jäävällä ajotiellä taas vilisee vaunujen värillisiä lyhtyjä, jotka ajavat takaa toisiaan ja sivuuttavat toisensa vastakkaisiin suuntiin.

Täällä voi yhden illan aikana tutkia Pariisin elämän kaikkia vivahteita. Kun lähdetään Ste Madeleinen kirkolta ja Boulevard des Italiensilta, hienomman väen seuduilta, myymälöiden ja kahviloiden loisto himmenee vähitellen, kunnes St. Denis'n ja St. Martinin luona ollaan pienten teattereiden ja pikkuporvariston alueella ja lopulta Boulevard du Templen ja St. Antoinen seutuvilla keskellä estamineteja (viinitupia) ja ouvrierien sinisiä puseroita. Kävellessään mäkeä alas voi tarkkasilmäinen tutkia koko matkan eri yhteiskuntaluokkia, niiden elintapoja ja tarpeita tarkkailemalla sekä näytteille asetettuja tavaroita että ostajia ja katselijoita.

Lontoossa ei ole mitään tähän verrattavaa. Kauniita, hyvin valaistuja myymälöitä on toki ”Strandilla”, Leicester Squaren tienoilla, Regent ja Bond Streetin ja ehkä joidenkin muidenkin katujen varrella. Useimmista katunäkymistä tällainen elämää vilkastuttava piirre kuitenkin puuttuu. Eikä se juuri vilkastuta katuelämää sielläkään, missä se on mukana. Siellä täällä saattaa joku katsoja pysähtyä silmäilemään jotakin harvinaisuutta. Täällä sellainen on kuitenkin poikkeuksellista, Pariisissa sääntönä. Kaikki, jotka eivät joudu olemaan liikkeellä asioita hoitaakseen, sulkeutuvat Lontoossa neljän seinän sisään rakkaan, melkein läpi vuoden liekehtivän takkatulensa ääreen. Ne, jotka ovat vielä liikkeellä, kulkevat vaunuissa, cabrioleteissa ja gigeissä. Täällä tavaranmarkkinat eivät toimi vähittäiskauppiaiden puodeissa, vaan suurissa varastoissa, tehtaissa, satamalaitureiden varastosuojissa ja kellareissa.

Päivänvalossa Lontoon West End, etenkin monesti mainittu katu Regent Street, saattaa näyttää suurenmoisemmalta kuin mikään nimenomainen alue Pariisissa; tämä mahtavuus on kuitenkin kuollutta, synkkää ja yksitoikkoista, niin kummalliselta kuin tämä kuulostaakin. Sitä vastoin heti illan pimentyessä ja kaasulamppujen syttyessä näkee Pariisin bulevardeilla suurkaupungin vilinää, vilkkautta ja komeutta, jolle Lontoosta ei löydy vastinetta. Jopa päivisinkin Lontoon Cityn liikenne muistuttaa suuren markkinatorin tungosta, siinä ei ole mitään loistokkuutta eikä yllättävyyttä.

Kertoja ei onnistunut näkemään Lontoossa yhtään sen suurista ruokatavaroiden myyntipaikoista, lukuun ottamatta vihannestenmyyntipaikkaa Covent Gardenissa. Pariisissa tuollaisia paikkoja taas on paljon ja ne ovat hyvin varustettuja. Ero johtunee siitä, että Lontoossa ostetaan enemmän tavaraa talojen ovilla aamuisin jalkaisin ja hevosella kierteleviltä kaupustelijoita, Pariisissa ostokset tehdään toreilla. Viimeksi mainitussa paikassa on sangen mielenkiintoista käydä katsomassa näitä myyntipaikkoja, joiden siisteys on kiitettävällä tasolla. Tavallisesti niitä koristavat kauniit suihkukaivot. Kalatoreilla on kivisiä altaita, joihin koko ajan virtaa raikasta vettä ja joissa kalat siis säilyvät hengissä. Sen jälkeen kun rautatie Le Havreen on avattu, Pariisi saa sieltä joka päivä merikalaa, hummereita ja ostereita. Myös hedelmäpuodeissa, joissa samalla kaupataan hienompia ruokatavaroita, on tavallisesti pieni vesiallas, jonka vihreiden kasvien koristamilla reunoilla hummerit ojentelevat saksiaan, useinkin itse hintalappuaan pidellen.

Paitsi kaikilla myyntipaikoilla Pariisin keskustassa on kutakuinkin kaikissa kadunkulmissa avoin vesijohtoputki, josta vettä virtaa koko ajan. Vesi on juomakelpoista ja hyvää, mutta sitä käytetään tällä tavoin kuitenkin torien ja katujen puhtaanapitoon, sillä se valuu tiheässä oleviin viemäriaukkoihin huuhdottuaan katuojista kaiken lian. Tämä on myös sangen tarpeellista kaupungin vanhemmassa osassa, jota halkovat Montmartre-, St. Denis-, St. Martin- ja du Temple -kadut, koska osaksi nämäkin ja lisäksi lukemattomat niiden välillä risteilevät kadut ja kujat ovat hyvin kapeita, niin että monessa kohdassa kahdet ajoneuvot mahtuvat vain vaivoin toistensa ohi. Lontoossa ainakin pääkatujen jalkakäytävät pestään joka aamu taloista saatavalla vedellä, ja jollei sumu tai sade pidä ajotietä kyllin märkänä, sitä kastellaan heti tynnyriruiskuilla. Ahtaammat kaupunginosat, joissa asuu köyhempää väkeä, ovat kuitenkin varsin epäsiistejä. Lontoossa suunnilleen High Holbornin ja Strandin välissä sijaitsevalle seudulle saanee turhaan etsiä vastinetta Pariisista. Myös Westminsterissä St. James Parkin eteläpuolella törmää väestöön, jonka läheisyydestä kavahtaa kauemmaksi. Siellä on samaa rietasta kurjuutta, jota Sue maalailee Pariisin la Citéen Palais de Justicen ympäristöön. On kuitenkin ilahduttavaa havaita, että Suen maalailu perustuu mielikuvitukseen, sen esikuvaa etsii todellisuudesta turhaan. Etsintä voi enintään johdattaa kulkijan Marché aux Fleursille, joka on sievä kuin salonki, silmien ilona kaksi kaunista suihkukaivoa ja tuhansia kutsuvia, tuoksuvia ruukkukukkia. Sieltä Suen ihastuttava Rigolette sai rakkaan ruukkukasvinsa. Köyhyydessäänkin runsautta pursuavissa Templen halleissa käyminen ei voinut mitenkään loukata hänen järjestyksen tajuaan; siellä näkee kaikkea mahdollista vanhaa taloustavaraa, ja esineet on järjestetty siistien käytävien varrelle niin kauniisti kuin tuollaiset tavarat yleensä voidaan järjestää.

Sanalla sanottuna kaikki Pariisissa miellyttää silmää enemmän, myös köyhemmän kansanluokan elämä niiltä ulkonaisilta piirteiltään, jotka voi nähdä. Markkinoilla, jotka pidettiin työväestölle lauantai- iltana jo mainitulla seudulla High Holbornin eteläpuolella, näki aivan päinvastaista. Rähjäiset kaupustelijat, joiden joukossa oli niin naisia kuin miehiäkin, olivat sijoittaneet kapeiden ja likaisten katujen varsille matalat pöytänsä ja korinsa, ja niiden ympärillä tungeksi suunnaton massa yhtä rähjäisiä ostajia, suuri osa aivan rääsyissä. Valaistuksena olivat säästeliäämmin sijoitetut kaasulamput ja niiden lisäksi myyjien lamput, kynttilät ja lyhdyt, joiden valo tuikki paksussa ilmassa vain heikosti, ja näkymä vaikutti jollakin tavoin hurjalta. Myös Lontoon ginikapakoissa runsaat kaasulamput valaisevat vain siivottomuuden, joka niissä näyttää vallitsevan. Pariisissa voi nähdä puseropukuisten miesten syövän päivällistä kauniisti katetussa pöydässä. Käynti työläisten ruokalassa ei ole millään tavoin vastenmielinen. Esikaupungin uloimmalla laidalla lähellä Père Lachaisea sijaitseva tällainen ruokala oli paljon siistimpi kuin meidän maamme tavallisten tarjoilupaikkojen salit. Juopottelu turmelee Englannissa alimman kansanluokan. Ihmisten ulkoasu on useimmiten rähjäinen, koska he käyttävät ylempien luokkien käytöstä hylkäämiä vaatekappaleita. Pariisissa näkee tuskin muunlaisia asuja kuin sinisiä puseroita, jotka on usein koristeltu valkoisin ompelein ja joiden alla on aina puhdas aluspaita. Tämänkin yhteiskuntaluokan pariisitar osaa esiintyä viehättävästi. Lontoossa näkee, että nämä naiset suhtautuvat jo nuorina välinpitämättömästi siisteyteen ja miellyttävään ulkoasuun. Rääsyt ja likaisuus ovat Pariisissa harvinainen poikkeus. Ehkä ne pysyttelevät piilossa iltahämäriin, jolloin kerjäläisiäkin ilmaantuu esiin. Tässä vertailussa on kuitenkin todettava, että esim. Sheffieldissä tehdastyöläisten yksinkertaiset asunnot ovat usein sangen siistejä, ulkoportaat ja lattiat valkaistaan liidulla päivittäin, huonekalut ovat hyvässä järjestyksessä, aamiaispöytään pannaan puhdas liina ja ehjät posliiniastiat. Tosin toisissa samanlaisissa asunnoissa köyhyyteen yhdistyi myös epäjärjestys. Yleensä voitaneen olettaa, että kaikkien yhteiskuntaluokkien englantilaiset keskittävät ulkonäköasioista huolehtimisen nimenomaan kodin piiriin eivätkä niinkään piittaa siitä julkisilla paikoilla.

Ranskalaisten vilkkaudesta puhutaan paljon. Pariisissa siitä ei julkisilla paikoilla näe juuri merkkiäkään. Vaikka koolla olisi tuhansia ihmisiä, kovaäänistä keskustelua tai naurua ei kuulu. Ravintoloissa kaikki esiintyvät mahdollisimman hiljaisesti. Vain eräissä kahviloissa otetaan suurempia vapauksia. Jopa teattereissa jätetään kuitenkin taputtaminen yleensä palkattujen klaköörien huoleksi. Kansallisluonne lienee muuttunut monessa suhteessa viimeksi kuluneiden 60 vuoden aikana. Kansakunta on kokenut ankaria kohtaloita, joiden aiheuttamiseen kaikki yhteiskuntaluokat ovat sangen aktiivisesti osallistuneet, ja niiden perusteella on helposti ymmärrettävissä, että osa entisaikojen iloisesta kevytmielisyydestä on kadonnut. Yleisesti noudatetuista hyvistä tavoista kertoo silti se seikka, että kukaan ei halua häiritä muita omalla esiintymisellään. Hyvät tavathan edellyttävät, että kukaan ei häiritse eikä ketään häiritä. Tätä hiljaisuutta enemmän Pariisissa kuitenkin hämmästyttää pukeutumisen yksinkertaisuus. Muotileijonat, jotka vastaisivat mielikuvia, ovat täysin kadonneet julkisilta paikoilta. Asut ovat niin tasa-arvoisesti porvarillisia, että parhaisiinsa pukeutunut suomalainen ”itsensä näyttelijä” tuskin löytäisi monta kaltaistaan Pariisista. Ilmeisen selvästi tässä yksinkertaisuudessakin on jotakin nimenomaan pariisilaista, vaikka on vaikea sanoa, missä se piilee. Voi todeta, että kaikki on niin kuin pitää olla, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Myös pariisitar pukeutuu hillitysti. Asu ei ole värikäs, ei eteerisen hienostunut, ei teennäisesti keimaileva, mutta ei myöskään latteasti yksinkertainen, karkea eikä huolimaton. Uusinta muotia on kokopuku, joka on vyötäröltä ja rinnan kohdalta väljä ja laskeutuu vapaasti, ilman laskoksia tai rypytyksiä, ja jossa on tiukka korkea kaulus. Vaikka se olisi silkkiäkin, kuosit muistuttavat yksinkertaisia ruudullisia puuvillakankaita. Tässä ei tietenkään puhuta ylhäisistä piireistä, joissa pukeutuminen on elämän tärkein huolenaihe; toki tiedetään, että niissäkään piireissä monet, ne joita yhdistää todellinen korkeatasoisuus, eivät juuri piittaa muodista.

Ei ole helppoa sanoa, miten nämä asiat ovat Englannissa. Aidosti englantilainen tapa on, niin kuin tiedetään, olla välittämättä tavoista. Hieno valkoinen paita, puhdas takki, hyvä hattu ja hyvät kengät, lyhyt tukka ja ajeltu leuka lyhyttä suoraa poskipartaa lukuun ottamatta ovat gentlemannin tunnusmerkit; muusta ei ole väliä. Varsinkin poskiparran pitäminen ja sen muoto ovat kansallinen tunnusmerkki, ja pariisilainen partamuoti on saanut täällä vain muutaman käännynnäisen puolelleen. Vaatteiden malli on toisaalta nykyisin vahvasti ranskalaistumassa. Tämä koskee vieläkin enemmän naisten vaatteita, vaikkakin näyttää siltä, että yksivärisiä kankaita ja varsinkin mustaa silkkiä suositaan. Englantilaisilla naisilla on poikkeuksetta kaunis, jalo profiili ja ihossaan skandinaavinen ruusun ja liljan heleys; vain nenä on usein liian roomalainen, hampaat liian suuret ja ulkonevat. Tavallisesti huomautetaan aivan aiheellisesti heidän ruumiinrakenteestaan, jos he ovat pitkiä, heidän jaloistaan ja kävelytavastaan. Pariisissa näkee varsin harvoin suurenmoisia kaunottaria; hyvin monet naisista näyttävät myös voivan paremmin kuin olisi kohtuullista, koskapa se sopii huonosti yhteen tavallisen lyhytkasvuisuuden kanssa. Useimmiten nämäkin naiset kuitenkin esiintyvät viehättävästi, tavalla, jonka ansiosta solakat ja nuoremmat pariisittaret ovat niin tavattoman sulokkaita. Naisten kuuluisista kauniista silmistä ja katseista on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Olemme puolestamme taipuvaisia uskomaan, että niistä useimmiten kuvastuu tunne ahdingossa olemisesta. Ranskan pääkaupungin koko historia kertoo, että missään naista ei ole niin palvottu ja imarreltu kuin Pariisissa. Siitä voidaan yksinkertaisesti päätellä, että missään naista ei ole kohdeltu kovemmin eikä kunnioitettu vähemmän. Miehisen intohimon nöyryyttä seuraa useimmiten välinpitämättömyys ja halveksunta. Niinpä kylmä oman edun tavoittelu ja voitonhimo, joista pariisittaria nykyisin syytetään, ovatkin itsestään selvästi reaktio sitä alennustilaa vastaan, johon tapojen kevytmielisyys on heidät saattanut.5

Ja näin tullaankin yhteen merkittävimmistä Lontoon ja Englannin kannalta edullisista seikoista. Prostituutio on Lontoossa ehkä yleisempää ja varmasti karkeampaa kuin Pariisissa – mutta siellä tämän erottaa perhe-elämästä ylittämätön muuri, joka on Pariisissa kaadettu jo yksinvaltiuden ja siveettömän hoviaatelin aikoina. Meillä ei ole tiedossamme tosiasioita, joiden avulla voitaisiin selvittää, ovatko tavat tässä suhteessa parantuneet vai huonontuneet vallankumouksen jälkeen. Sivistyksen yleinen kehitys oikeuttaa kuitenkin toivomaan, että tässäkin asiat kulkevat parempaan suuntaan. Ranskassa ei tosin vielä ole sellaista vakavamielisyyttä, joka voisi olla tästä riittävänä takeena. Sopimaton tapa menettää kuitenkin yhä enemmän julkisia puolustajiaan, jotka hallitsivat 1700-lukua kevytmielisen ivan voimalla. Kirjallisuudessa näkyy yhä enemmän pyrkimyksiä siveelliseen jalostumiseen. Tuoreimmat tapahtumat yhteiskunnan korkeimmissa piireissä, niissä paljastunut korruptio, nostattivat – niin voidaan sanoa – kautta maan kajahtaneen tuskanhuudon, jonka syvä vakavuus ilmaisee kansakunnan siveellistä tilaa paremmin kuin mainitut tapahtumat.

Tätä suurkaupungeissa ilmenevää siveettömyyttä sanotaan joskus korkeamman ulkonaisen sivistyksen seuraukseksi. Jos kuitenkin esim. Suomen koko väestö koottaisiin yhteen ainoaan kaupunkiin, saattaisi olla syytä pelkoon, että sellaisessa kaupungissa siveettömyys olisi paljon pahempaa. Niinpä siveettömyys ei johdukaan korkeammasta sivistystasosta, vaan siitä, että sivistystä ei ole tarpeeksi sellaiseen yhteiskuntaelämään, jollaista suurkaupungissa väistämättä joudutaan elämään.

Varsinaisten rikosten määrä on supistunut sekä Englannissa että Ranskassa, ja tämä kuuluu ilahduttavimpiin tilastojen osoittamiin tietoihin. Kertoja ei tiedä, onko tämä voitu todeta myös maiden pääkaupungeissa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että henkilökohtainen turvallisuus on kummassakin paikassa suurempi kuin entisaikoina. Murhat, tapot, ryöstöt, jopa murtovarkaudet ovat harvinaisia. Tavallisia varkauksia ja näpistyksiä kuitenkin tapahtuu tuollaisissa kaupungeissa pakostakin usein. Myös vanhat kertomukset Lontoon kaduilla tapahtuvista murhista ja ryöstöistä ovat nykyisin pelkkiä satuja. Jo vuonna 1826 sai Newgaten vankilaan tuoduista 2 706 pidätetystä vain yksi tuomion murhasta ja 37 ryöstöstä tai murrosta. Tästä määrästä kaikkiaan 950 vapautettiin ilman tuomiota. Kun todetaan, että esim. miesvankien määrä La Forcessa, Pariisin suurimmassa vankilassa, on vuosittain 10 000, on samoin otettava huomioon, että näistä suuri osa vapautetaan ilman tuomiota, osa on vain syyllistynyt poliisijärjestyksen vastaisiin rikkomuksiin ja muista suurinta osaa syytetään vähäpätöisistä varkauksista, varastetun tavaran kätkemisestä, petoksista jne. Suomen rikostilastoa ei ole koskaan julkaistu. Voitaneen kuitenkin olettaa, että vankien määrä maan kahdeksassa läänissä on keskimäärin yhteensä 4 000–6 000 miestä. Kun lisäksi otetaan huomioon kaikki, jotka kaupungeissa pidätetään järjestysrikkomuksista, tappeluista ym., päästään pian 6 000–7 000 pidätetyn määrään. Lisäksi on vielä huomattava, että Pariisissa ja Lontoossa ei käytetä mielivaltaisia poliisirangaistuksia, vaan jokainen rangaistus edellyttää tutkintaa ja tuomiota ja siis myös useimmiten vankilassa istumista, joten voitaneenkin todella kysyä, tapahtuuko noissa suurkaupungeissa enemmän rikoksia kuin meidän harvaan asutussa maassamme. Ranskassa ei käytetä raipparangaistusta eikä mitään muutakaan ruumiillista rangaistusta kuolemanrangaistusta lukuun ottamatta, mutta silti Roquetten vankilassa, jossa säilytetään yli vuoden pituisen tuomion saaneita vankeja, on vain 318 miestä. Vankila on yhteinen koko Seinen departementtia varten, jonka väestömäärä lähes vastaa Suomen väkilukua. Vain murhaajat ja ryöstäjät lähetetään Brestiin tai Touloniin. Mainittu pieni määrä osoittaa riittävän hyvin, miten vähäpätöisiä useimmat rikokset selvästikin ovat.

Ja kun nyt kerran olen ottanut puheeksi vankilat, voin ehkä mainita omat vähäiset niitä koskevat havaintoni Pariisista. La Forcessa, jossa vankeja on aina suunnilleen 700, nämä on jaettu kuuteen erilliseen osastoon, vanhimmat ja nuorimmat erikseen ja lisäksi törkeämmistä ja lievemmistä rikoksista syytetyt omiksi luokikseen. Talvisin jokaisella luokalla on oma salinsa, jossa on tulisija ja joka on avoinna muinakin vuodenaikoina. Lisäksi on työhuoneita niille, jotka haluavat tehdä työtä. Makuuhuoneet pidetään päivisin suljettuina. Niissä järjestys on niin tarkkaa, että yhteen riviin keskelle huonetta sijoitettujen sänkyjen tyynyjen, peitteiden ja peitteen päälle käännettyjen lakanoiden reunat sijoitetaan ojennukseen nuoran avulla, niin että ne ovat täsmälleen samalla viivalla. Jokaisessa makuuhuoneessa on 20–30 sänkyä. Vain alaikäiset nukkuvat erillisissä selleissä. Heitä varten on laitoksessa koulu. Jokaisella osastolla on keskusteluhuoneensa (parloir) ja kanttiininsa, josta vangit voivat ostaa ruokatavaroita, nuuskaa ym. Oikeudenkäynnin ajaksi syytetyt siirretään täältä Conciergeriehin, Palais de Justicen alueella sijaitsevaan vankilaan. Rikostuomioistuimet pitävät istuntonsa tässä palatsissa. Siellä pidätetyillä on erilliset makuuhuoneet, ja eräitä pidetään sellissä päivisinkin. Siellä kuten La Forcessakin on liikuttavaa nähdä surevia vanhempia, vaimoja ja lapsia keskusteluhuoneissa hiljaa kuiskaillen keskustelemassa kaksinkertaisten kalterien läpi onnettomien syytettyjen kanssa, jotka ovat heille rakkaita. Asianajajat voivat neuvotella asiakkaidensa kanssa erillisissä keskusteluhuoneissa. Tässäkin vankilassa vallitsee järjestys kaikessa, mutta se ei näytä kuitenkaan yhtä tiukalta kuin La Forcessa. Mainittakoon, että viimeksi mainittu sijaitsee keskellä kaupunkia, melkein joka puolelta yksityistalojen ympäröimänä, niin että vain pieni osa rajoittuu Roi de Sicilen katuun. Portti, jonka kautta vankilaan tullaan, näyttää myös johtavan vain vähäpätöiseen yksityistaloon. Näyttää aivan siltä kuin tämä onnettomuuden asuinsija olisi haluttu huolellisesti piilottaa.

Mainitussa La Roquettessa pidetään kaikki vangit työssä. Useimmat sijoitetaan punomaan hienolaatuisia köysiä ja yleensä virkkaus- ja punontatöihin. Laitoksessa on kuitenkin verstaat myös yksinkertaisia puu- ja metallitöitä varten. Makuuhuoneina ovat sellit, jotka ovat erinomaisen siistejä. Verstaidenkaan oloja ei voi moittia; niiden ilma oli kuitenkin likaista, mikä osaksi johtui ”mukavuuslaitosten” läheisyydestä. Eräässä selliosastossa (de jeunes detenus = nuoria vankeja) säilytettiin alle 18-vuotiaita rikollisia ja irtolaisia. Kuvauksissa kerrotaan tämän paikan työsaleista. Me näimme kuitenkin vain sellejä, joissa nuoret vangit asuivat ja tekivät työtä. Jokainen selli oli varsin sievä ja valoisa pieni kamari, jossa oli sänky, tuoli, pöytä ja kirjahylly ja toisinaan vankiparan itsensä tekemiä tauluja. Työtehtävät olivat malli- ja rakennuspiirustuksia, puunleikkaustöitä ja pienten metalliesineiden valmistusta. Niinpä laitoksessa valmistettiin teollisesti semmoisia pieniä huuliharppuja, joita kiinnitetään kävelykeppeihin ja myydään muutenkin lasten leluiksi. Tehtävään nimetyt papit antavat opetusta joka päivä. Siisteys oli kiitettävää, vaikka järjestys ei ollutkaan pikkumaisen tarkkaa. Ulkoilla saa tunnin päivässä erillisillä ympyrän sektorin muotoisilla pihoilla, jotka yhteensä muodostavat puoliympyrän. Korkeat muurit erottavat kunkin pihan vangin naapureistaan, ja kaikkia valvoo ympyrän keskipisteeseen sijoitettu vartija. Tässä laitoksessa vankien kerrottiin olevan vähintään kaksi vuotta. Nuorukaiset näyttivät terveiltä, jopa iloisilta. La Roquetten vangit olivat yleisemmin masentuneita ja sairaan näköisiä. Missään vankilassa ei näe kahleita. Kaikkialla vallitsi kuitenkin hiljaisuus, jopa La Forcessa, jossa on vain tutkintovankeja.

Lontoon vankilat ovat kuuluisia hyvästä järjestyksestään. Siellä vaikutti ensiksi ihmisystävä Howard. Kaksi vuotta sitten kuollut Mrs. Fry sai aikaan ihmeitä naisvankien aseman parantamiseksi, ja kerrotaan, että Newgaten vankilassa heidän työhuoneestaan käytetään hänen kunniakseen yhä nimeä ”Mrs. Fry’s room”. Tämäkin vankila sijaitsee keskellä kaupunkia, ja siitä on kahdelta sivulta näkyvissä pitkä, yhtäjaksoinen, synkkä muuri, jossa ei ole yhtään ainoaa ikkunaa. Lontoon vankiloista kertoja näki vain tämän muurin.

 

III [nro 14]

Ajan puutteen tähden ei voinut yrittääkään nähdä enempää. Kuulijoiden määrä taas vaikeutti pääsyä Lontoon tuomioistuimiin. Kertojalla oli tilaisuus seurata vain yhtä Lord Mayorin johtamaa istuntoa Mansion Housessa. Huone oli pieni. Lord Mayorilla itsellään sekä häntä avustavilla aldermaneilla ja clerkeillä oli käytettävissään tuskin pienen kamarin verran tilaa, kun suurin osa huoneesta oli täynnä kuulijoita ja kummankin sivuseinän vierestä oli erotettu rautakaiteella tila todistajille ja muille etuoikeusasemassa oleville läsnäolijoille, jotka kaikki seisoivat kuulijoiden tavoin. Puheensorina oli voimakasta, vaikka paikalla oleva konstaapeli usein vaiensi sen; vain lähimpänä olevat kuulivat kysymykset ja vastaukset. Oikeutta käydäänkin vain vähäisistä rikkomuksista, jotka maaseudulla tuomitsee rauhantuomari, ja enimmäisrangaistus, jota täällä käytetään, on neljä kuukautta vankeutta. Kaikki törkeämmät rikokset siirretään täältä valamiesoikeuden käsiteltäväksi. Lord Mayor oli pukeutunut violettiin samettiviittaan, jossa oli soopelireunus, ja hänellä oli kaulassaan paksu kultaketju, josta riippui samaa metallia oleva mitali. Hänellä oli tietysti päässään peruukki, hopeanvalkoinen, ja se sopi varsin hyvin hänen vielä terveisiin, avoimiin ja kauniisiin kasvoihinsa. Muut oikeuden jäsenet olivat pukeutuneet mustiin, eikä heillä ollut peruukkia päässään. Arvokkaimmalla sihteerillä oli kirjailtu virkapuku. Lord Mayor käytti itse ahkerasti kynää, kyseli oikealta ja vasemmalta aldermaneilta, jotka ovat maallikoita, ja lainoppineelta clerkiltä, nosti usein silmälasejaan ja hoiti muutenkin kaiken sangen rauhallisesti ja leppoisasti. Asioiden käsittely muistutti palkanmaksua lauantaisin jonkin tehtaan konttorissa; tilien selvittäjän isällisen hyväntahtoiset lausahdukset vain osoittavat, että kysymyksessä ovat toisenlaiset asiat. Puhuessaan eräästä syytetystä, jonka tapauksen hän siirsi Central Criminal Courtin käsiteltäväksi, puheenjohtaja sanoi: ”Olen hyvin (very much) pahoillani nähdessäni miehen, jonka luonteenlaatua on suuresti arvostettu ja jonka hyvästä käytöksestä olen kuullut paljon tähän valitettavaan tapahtumaan saakka, joutuneen tähän todella pelottavaan tilanteeseen; minulla on kuitenkin vain yksi tie kuljettavana – minun on vain tehtävä kaikkeni yleisen turvallisuuden hyväksi.” Niin puhutaan harvoin tehtaiden konttoreissa; niin ei puhuta kaikissa tuomioistuimissakaan.

Pariisissa muukalainen pääsee yhtä helposti tuomioistuimiin kuin kaikkiin muihinkin paikkoihin, joihin väkeä kokoontuu ja joista useimmat ovatkin muukalaisille avoinna viikon jokaisena päivänä. Passi on täällä joka paikkaan kelpaava sisäänpääsykortti. Palais de Justice kuuluukin mielenkiintoisimpiin ja opettavaisimpiin käyntikohteisiin, jollei aikaisemmin ole ollut läsnä ranskalaisessa oikeudenkäynnissä.

Jo itse palatsi, joka on 800 vuoden ikäinen ja ollut kuninkaan asuntolinnana neljä vuosisataa ja saanut aikojen kuluessa monenmoisia lisärakennuksia, vaikuttaa kunnioitusta herättävältä ja suurenmoiselta; sen tornit ovat massiiviset, siihen kuuluu goottilainen kirkko, sen pääportaikko on suurenmoisen upea ja sen odotushalli on 110 kyynärää pitkä ja 24 kyynärää leveä. Portaita ja käytäviä – kaikki on suurta, hämärää ja juhlallista samoin kuin itse tuomioistuinten salitkin ja niiden tilojen järjestely. Kauimpana huoneen perällä on koroke, joka on erotettu salista vankalla, kiillotetusta tammesta rakennetulla aidalla; ja se jatkuu sivuseinien vierellä 2/3 salin pituudesta. Korokkeella istuvat tuomarit, puheenjohtaja ja kaksi oikeuden jäsentä. Kulmassa tuomareiden oikealla puolella on kruunun syyttäjän (avocat général) ja vasemmalla sihteerin paikka, kummallakin on oma pöytänsä. Kaikilla on yllään musta viitta ja päässään samanvärinen baretti, muodoltaan samanlainen kuin Saksan luterilaisilla papeilla, puheenjohtajan ja syyttäjän asuissa on kultaiset kaluunat tai kirjontaa. Korokkeen pitkällä sivulla syyttäjän puolella ovat valamiehistön istuimet. Korokkeen alapuolella sen edessä ovat greffier'n (samalla kertaa sekä järjestysmies että asialistasta huolehtiva kirjuri) ja auskultoivien asianajajien paikat. Vastapäätä lähinnä pöytäkirjan pitäjää istuu syytetty, jota santarmi vartioi; aitaus erottaa hänen paikkansa korokkeen peräosasta. Samalla pitkällä sivulla istuvat sanomalehtien reportterit erillisessä aitiossa. Taaskin korokkeen alapuolella lähinnä syytettyä on hänen puolustusasianajajansa paikka; reportterien alapuolella istuvat todistajat, ja laitimmaisina on muutamia kunnallisen järjestyskaartin jäseniä, poliisimiehiä ja santarmeja. Seinillä ei ole muita koristeita kuin ristiinnaulitun kuva tuomareiden pään yläpuolella. Korokkeen päiden kohdalla on keskellä lattiaa kamiina, ja hieman sen takana kulkee salin poikki matala kaide, jonka takana kuulijat tungeksivat. Sen etupuolella on kuitenkin kaksi penkkiriviä syytetyn omaisia ja ystäviä varten – ja heidän joukkoonsa pääsevät myös vierailevat muukalaiset.

Oikeudenkäynnin kulku tunnetaan. Ensin selvitetään juttuun liittyvät asiakirjat, todetaan syytetyn henkilöllisyys, kuulustellaan häntä ja todistajia. Viimeksi mainitut kohottavat kätensä ojentaen etu- ja keskisormen suoraksi ja vannovat: ”Jumalan edessä ja kunniani kautta” (devant Dieu et sur mon honneur), minkä jälkeen seuraa heti vastaus ensimmäiseen kysymykseen. Kuulustelun päätyttyä syyttäjä pitää puheen, jossa hän esittää väitteensä ja yhteenvedon tutkinnan tuloksista. Tämän jälkeen syytetyn puolustusasianajaja pitää puolustuspuheen, hänkin viittaan pukeutuneena ja baretti päässään. Sitten syytetyltä kysytään viimeisen kerran, onko hänellä mitään lisättävää. Valamiehistön on oltava läsnä koko käsittelyn ajan, ja nyt puheenjohtaja esittää sitä kohti kääntyneenä yhteenvedon kaikesta, mitä asiassa on käynyt ilmi, mainitsee kaikki syytetyn puolesta ja häntä vastaan puhuvat perusteet ja jättää valamiehistön vastattavaksi kysymyksen tai useampiakin. Kun hän on lopettanut, valamiehistön jäsenet vetäytyvät neuvottelemaan, tuomarit, syyttäjä ja syytetty katoavat kaikki huoneisiinsa; niistä valamiehistön huoneeseen pääsee vain istuntosalin kautta, syytetyn huoneesta on ovi saliin ja – vankilaan, Conciergeriehin.

Kun valamiehistön huoneessa soitetaan kelloa, kaikki palaavat paikoilleen ja valamiehistö tulee sisään. Sen puheenjohtaja nousee seisomaan ja vannottuaan saman valan kuin todistajat sanoo esim.: ”Ensimmäiseen kysymykseen: kyllä; toiseen kysymykseen: ei” jne. Sitten tuomarit nousevat, keskustelevat hiljaa keskenään ja istuutuvat jälleen; puheenjohtaja muistuttaa kuulijoita ”salin pyhyydestä”, siitä, ”ettei suosionosoituksia eikä moitteita sallita”, tai käyttää muita vastaavia ilmauksia ja julistaa sen jälkeen tuomion. Syytetty kuulee ehkä kuolemantuomion tai vapauttavan päätöksen, huolestunut suku lähestyy häntä surun tai ilon kyyneleitä vuodattaen, väkijoukko hajaantuu hiljaa mutisten. ”C’est à bon marché” [pääsi vähällä], sanoi vierustoverini hiljaa, kun syytetty tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.

Kuten tunnettua tuomioistuimella ei ole Ranskassa yhtä merkittävää asemaa kuin Englannissa. Viimeksi mainitussa maassa tuomari ei pelkästään sovella tiettyä lakipykälää, vaan hän selittää lakia ja kehittää sitä näillä selityksillään. Parlamentti tekee harvoin päätöksiä siviili- tai rikoslakien muuttamisesta; silti laki muuttuu aikojen kuluessa tuomioistuinkäytännön tietä. Itse asiassa tämä on yksi ylimystön etuoikeuksista, koska oppineet lainlukijat tulevat aristokraattisista yliopistoista ja kuuluvat yleensä sen riveihin. Englantilaiset lainoppineet muuten väittävät, että rikollinen ehkä selviää helpommin ilman rangaistusta heidän tuomioistuimistaan kuin ranskalaisista, mutta että viimeksi mainituissa syytön tuomitaan helpommin. Tämän väitteen todenperäisyyden osoittaminen on luultavasti hankalaa. Seurattuaan rikosoikeudenkäyntiä Pariisissa päätyy kuitenkin käsitykseen, että syytön tuskin voi olla paremmassa turvassa. Väärät todistajanlausunnot voivat johtaa harhaan kaikkialla. Ranskalainen valamiehistö näyttää kuitenkin saavan eteensä mahdollisimman täydellisen ja tarkan selvityksen tapauksesta. Ja ainakin niissä kahdessa oikeudenkäynnissä, joita kertoja oli seuraamassa, tuomarit osoittivat rikollisparoille niin suurta hyväntahtoisuutta ja todella isällistä huolenpitoa, että saattoi selvästi havaita, miten suuresti syyttömäksi julistaminen olisi ilahduttanut tuomaria. Jopa yleinen syyttäjä salli sen, että syytetty keskeytti hänen puheensa, ja kun tämä pyysi, että hänen vaimonsa mahdollisista vioista vaiettaisiin, syyttäjä noudatti tällaista vaatimusta, lopetti päätelmiensä esittämisen ja siirtyi tavallaan aivan toisesta suunnasta lähtevään päättelyyn. Kaikkien kansanluokkien keskuudessa myös vallitsee mitä vankkumattomin luottamus siihen, että ”les magistrats” toimivat ehdottoman oikeudenmukaisesti. Tämä vakaumus ilmenee myös syytettyjen luottavaisessa esiintymisessä tuomioistuimen edessä. Koko oikeudenkäynti on todellakin niin yksinkertainen, avoin ja vakava toimitus, että katsojalle se on kohottava näytelmä. Tällä kertaa vakaumuksen voimaa puuttui vain syytetyn asianajajan puolustuspuheesta, ja pakostakin niin varmasti käy usein. Jos tähän tuomioistuimeen vertailee sellaisia, joissa sama henkilö, joka on varsinainen syyttäjä, myös kuulustelee, ehkä puolustaakin, pitää pöytäkirjaa, ratkaisee syyllisyyden tai syyttömyyden ja soveltaa lakia, ei oikein pysty sanomaan, mitä voisi vertailla. Jos näkee tämän hahmon, jonka käsiin kaikki keskittyy, istuvan oikeutta likaisessa talonpoikaistuvassa kuluneeseen bonjouriin sonnustautuneena, tietää ainakin, millainen on ulkonaisen vertailun tulos.

Englannissa rikosasioiden tuomarit kuuluvat koko maan kunnioitetuimpiin miehiin, joten tässä suhteessa maan tuomioistuimet ovat vielä taatumpia kuin ranskalaiset.

Poliiseja vertailtaessa Lontoo osoittautuu Pariisia paremmaksi. – Pariisissa vilisee kaikilla kaduilla ja aukioilla runsaasti järjestyksenvalvojia. Aina liikkeellä olevaa vartioväkeä ovat aseistetut poliisimiehet ja kunnallisen järjestyskaartin jäsenet; kansalliskaartilaiset ja linjarykmenttien sotilaat miehittävät yhdessä kaikki kiinteät vartiopaikat, ja julkisten tilaisuuksien aikana näkee palveluksessa vielä monenlaista ratsuväkeä, satunnaisten väenkokousten yhteydessä kaikki nämä aselajit ovat liikekannalla. Lontoossa taas sekään vähäinen sotaväki, joka on sijoitettu kaupunkiin, kaksi kaartin jalkaväkirykmenttiä ja yksi kaartin ratsuväkirykmentti, ei saa kantaa aseita muualla kuin vartiopaikallaan ja esiintyessään suljettuna osastona palveluksessa. Muuten niin upseerit kuin miehistökin esiintyvät koreissa asepuvuissa, mutta ilman miekkaa, sapelia ja pistintä. Konstaapeleilla eli poliisimiehillä on eräänlainen siviiliunivormu, johon on kiinnitetty erilaisia merkkejä ja kaupunginosan ilmaiseva numero, mutta heilläkään ei ole aseita. Liikkuvasta valvonnasta huolehtivat vain poliisit, joita on nykyisin varsin runsaasti. Pariisissa joutuu hyvin pian liikkuvien järjestyksenvalvojien sangen vähän humaanin, pikemminkin karkean ja äkäisen käytöksen todistajaksi. He näyttävät olevan pysyvästi sotajalalla väestöä vastaan. Lontoon poliisivoimat koostuvat yleensä nuorista kunnollisista miehistä, jotka käyttäytyvät sangen rauhallisesti ja lauhkeasti, jopa kohteliaasti. Cityn tungokseen asti täysillä kaduilla, joilla liikenne varsin monissa kulmissa ja silloille johtavilla väylillä ruuhkautuu tämän tästä, poliisi saa päivittäin tunnista toiseen harjoittaa näitä hyveitä availlessaan solmuja, jotka näyttävät selvittämättömiltä. He antavat silloin määräyksensä hiljaisesti ja kohteliaasti, ja vastaavasti niin herrat kuin rengitkin tottelevat niitä ilman vähimpiäkään vastaväitteitä. Kerrotaan myös, että jokainen konstaapeli, jolta palvelusta pyydetään, opastaa pelkäävän tai eksyneen kulkijan yöaikana sangen auliisti alueensa läpi ja luovuttaa hänet sitten naapurialueen järjestyksenvalvojan huostaan ja että kulkija voi näin siirtyä mieheltä miehelle ja kulkea poliisin suojeluksessa koko kaupungin läpi.

Mistä syystä Englanti ja Lontoo ovat tässä suhteessa edellä? Tämä perustuu varmastikin yksilön rajoittamattomaan vapauteen ja pitkään kokemukseen tämän vapauden käyttämisestä. Ranskassa kaikki on muokattu uudelleen, niin tavat kuin yhteiskunnan laitoksetkin. Maan poliittisen järjestelmän epätäydellisyys tai ehkä pikemminkin sen käytäntöön soveltamisen puutteet pitävät vielä vireillä oppositiota valtaa ja sen haltijaa vastaan, ja tämä taas pelottaa valtakoneistoa ja johtaa pelon tavalliseen seuraukseen, turvatoimien liioitteluun, ja toisaalta yllyttää väestöä käyttämään jokaista tilaisuutta sen ärsyttämiseen. Niinpä muuan St. Honoré-kadun varrella asuva suutari oli riitaantunut kisällinsä kanssa. Työläiset lähtivät verstaasta, saivat mukaansa tovereitaan ja löivät rikki mestarin ikkunat. Talon ulkopuolelle kertyi väkeä, joka kuitenkin pian hajaantui katkeroituneiden uhkaillessa, että he palaisivat seuraavana päivänä. Seuraavan aamun sanomalehdet kertoivat tietysti tästä suuresta tapahtumasta. Yhtä itsestään selvää oli, että illalla lähitienoille kerääntyi ehkä kymmenentuhatta ihmistä, suurin osa katsomaan, mitä tuleman piti. Aivan yhtä luontevaa ei kuitenkaan ollut poliisin toiminta, kun se ryhtyi heti hajottamaan väkijoukkoja, ja vielä vähemmän tilanne edellytti sitä, että tämä tehtiin komentelevasti ja loukkaavasti. Seuraavana iltana väkeä oli paikalla jo ehkä 40 000–50 000. Vihellykset ja paheksumishuudot tervehtivät järjestyksenvalvojia. Nämä vastasivat pidätyksin ja pahoinpitelyin luottaen kansalliskaartin ja linjajoukkojen jo lukuisiin ja vahvoihin partioihin, joiden ympärillä vallitsi kunnioittava hiljaisuus, kun ne liikuskelivat edes takaisin. Seuraavana iltana kahina yltyi poliisin virkainnon yllyttämänä. Lukemattomien sanomalehdissä julkaistujen ja poliisijohdolle esitettyjen valitusten takia erotettiin rauhattoman kaupunginosan poliisipäällikkö luullakseni vasta viidentenä päivänä ja hänen virkaintoisimmat alaisensa siirrettiin muihin kaupunginosiin. Uudet poliisimiehet puhuttelivat illalla ihmisiä kohteliaasti eivätkä turvautuneet väkivaltaan. Seuraavana iltana väkeä kertyi tuntuvasti vähemmän, ja kun poliisi jatkoi samaan tapaan, pariisilaiset totesivat, että leikki muuttui ikävystyttäväksi, ja kaikki loppui siihen. Tuollaista voisi tuskin kuvitella tapahtuvaksi Lontoossa. Englannissa oppositio muodostaa poliittisen puolueen, joka vastustaa toista puoluetta. Ylin valta on niiden kummankin yläpuolella. Poliisi huolehtii siellä ”yleisestä” järjestyksestä, mutta sitä ei tarvita vallanpitäjien suojaamiseen. Tästä vakaasta käsityksestä seuraa jatkopäätelmä, että yleinen järjestys säilyy parhaiten, kun kaikki käyttäytyvät kunnolla. Järjestyksenvalvojille jää tällöin vain ilo seurata kaikkien tähän tähtääviä pyrkimyksiä ja helpottaa niitä parhaansa mukaan.

Englantilaiset konstaapelit ovat viime aikoihin asti kuljettaneet kädessään lyhyttä kruunupäistä sauvaa; ja on kerrottu, että kukaan englantilainen ei vastustele, jos konstaapeli pidättää hänet painamalla tämän 8 tuuman pituisen sauvan hänen olalleen. Lontoon lehdistä kuitenkin käy ilmi, että lainkuuliaisuus ulottuu harvoin noin pitkälle ja vastarinta on toisinaan hyvinkin rajua.

Englannissa myös palvelusväen luokan käytös osoittaa, miten vapaus on opettanut tottelemaan, ja matkailija havaitsee tämän heti palvelusta, jonka hän saa englantilaisissa kestikievareissa. Saksassa palveluskunta näissä paikoissa on yleensä epäystävällistä, röyhkeäntuntuista ja mahtailevaa; Pariisissa se esiintyy kohteliaasti, mutta näyttää useinkin kärsivän alistetusta yhteiskunnallisesta asemastaan. Englannissa kestikievarin tarjoilija on sitä vastoin hiljainen, tarkkaavainen, iloinen ja palveluhaluinen. Myös häntä on kuitenkin käsiteltävä kohteliaasti. Tähän kohteliaisuuteen kuuluu myös melko runsas juomaraha.

Muukalaisen saaman kohtelun ystävällisyydessä ei yleensä ole valittamista sen enempää Lontoossa kuin Pariisissakaan. Hän saa tosin kummassakin paikassa maksaa viulut, jos hän haluaa esiintyä kuin suurenmoinen virtuoosi ainakin tai on muuten sokaistunut. Kutakuinkin kaikkiallahan kuitenkin pitää paikkansa sanonta: ”Jos ei pidä varaansa, saa maksaa.” Suuriin kaupunkeihin ei yleensä pidä lainkaan lähteä ilman tunnettujen hotellien osoitteita. Ja perehtyäkseen Lontoon ja Pariisin hintoihin on vain tutkittava matkaopastaan ja näytteillä olevia tavaroita suurissa tavarataloissa, joissa hinnat ovat kiinteät ja tavaroissa on hintalappu. Entisaikoina pahamaineiset vuokra-ajurit ovat kummassakin kaupungissa hyvin kohteliaita ja luotettavia ja kyyti on sangen halpaa. Jokaisesta ajosta maksetaan yhtä paljon matkan pituudesta riippumatta, ja tätä tapaa on ryhdytty noudattamaan myös Brysselissä ja Berliinissä. Omnibussin taksa on Pariisissa 30 centiä eli 27 kopeekkaa, Lontoossa 6 pennyä eli 55 kopeekkaa setelirahaa. Pariisissa on lisäksi tarjolla se mukavuus, että eri yhtiöiden vaunut, jotka kaikki ajavat omia reittejään, ovat keskenään ”correspondencessa”, niin kuin sanonta kuuluu, sillä tavoin, että samaan hintaan voi vaihtaa kahteen tai kolmeen muuhun omnibussiin ja päästä haluamastaan paikasta haluamaansa paikkaan.

Lyhyen kokemuksen perusteella ei voi kovinkaan varmasti arvioida kokonaisen väestön ajatustapaa. Kertoja oppi kuitenkin useista esimerkkitapauksista, että englantilaiset auttoivat muukalaista pyytämättä kuullessaan hänen vieraan puhetapansa ja nähdessään hänen neuvottomuutensa. Sellaista ei juuri tapahtune ranskalaisten keskuudessa, vaikka kysyttäessä he vastaavat ja neuvovat kohteliaasti, unohtamatta koskaan aloittaa kielteistä vastausta sanoilla: ”Pardon, M.: Non!” [Anteeksi herra: ei!]

On mielenkiintoista havaita, miten selviytyminen elämän käytännöllisistä seikoista on eri kansojen keskuudessa erilaista. Tämän huomaa parhaiten rautateillä. Keskihintaiset vaunut on varustettu Saksassa mukavimmin ja Englannissa kehnoimmin. Myös järjestys on Saksassa esimerkillinen, ja yleisöä holhotaan mitä tarkimmin. Ranskassa järjestysvalta suhtautuu asioihin jo huolimattomammin ja yleisöllä on enemmän vapautta. Englannissa jokainen saa olla oma herransa. Jos haluatte juosta radalle vaunujen pyörien alle, se käy mainiosti päinsä. Jos ette ole selvillä eri junista, junanvaihtoasemista, siitä missä itse olette ja missä tavaranne ovat, saatte syyttää vain itseänne, jos päädytte Glasgow'hun Liverpoolin sijasta, tulette itse Hulliin matkalaukkunne matkatessa Birminghamiin, jos saatte kokoilla yhteen irti leikkautuneita jäseniänne tai jopa poistutte tästä katoavaisuuden maailmasta murskautumalla ratapihalla vastakkaisiin suuntiin liikkuvien junien alle. ”Help yourself, and God will help you!” [Auta itse itseäsi niin Jumala auttaa sinua!] näyttää olevan yleinen tunnuslause. Holhousta ei siedetä eikä tarvita.

Jokainen kai helposti käsittää, että näissä kaupungeissa ja maissa kasvaa liikkuvampaa, yritteliäämpää, toimeliaampaa väkeä kuin meidän pohjoisissa erämaissamme. Kapalolapsi nukkuu hoitajattarensa sylissä porttikäytävässä näiden katujen varrella, joilla satojen tuhansien ihmisten virta liikkuu päivittäin edestakaisin. Hieman vartuttuaan lapsi leikkii niiden jalkakäytävillä ja näkee ruhtinaiden ja kerjäläisten, salonkien muodikkaiden hienostonaisten ja yksinkertaiseen maalaisasuun pukeutuneen maitotytön vaeltavan ohitseen tässä virrassa milloin missäkin järjestyksessä, oppii tuntemaan kaikki komean ja rikkaan väen keinotekoiset tarpeet sekä raskaasti raatavan köyhän yksinkertaiset välttämättömyydet. Ikävuosien karttuessa lapsi voi havaita, että työ on kaikkien velvollisuus; jollei hän kuulu ylhäisöön tai resuisten vetelehtijöiden piiriin, hän ei nimittäin näe ympäristössään muuta kuin työteliäisyyttä, levotonta yrittämistä, joka on käynnissä kaikkina vuorokauden tunteina vain osallistujien vaihtuessa. Me pohjoismaalaiset emme saa tällaista tietämystä ennen kuin kotikulmilta lähdettyämme. Sivistyneiden kansakuntien keskuudessa ihmiset eivät nimittäin missään elä yhtä huolettomasti ja vaivaa näkemättä kuin täällä pohjolassa. Talonpoika nukkuu täällä kaksi kolmasosaa vuodesta, vaikkakin hänen työnsä on rasittavampaa jäljellä olevan kolmanneksen aikana. Käsityöläinen jättää verstaansa, kauppias puotinsa palkattujen apulaisten hoitoon. Tukkukauppiaamme eivät useimmiten tiedä mitään kirjeenvaihdosta eivätkä kirjanpidosta. Osan virkamiehistä on tosin pakko työskennellä itse. Useimmat voivat kuitenkin sysätä työnsä kirjureiden niskoille, ja kansan tietämättömyys paisuttaa hyviä palkkoja tuottoisilla sporttelituloilla. Yliopistonopettajan ei ole pakko nähdä vaivaa luentojen eikä kirjallisen toiminnan takia, sillä hän saa ilman tällaista ponnistelua sen minkä hän voi saada. Pappi ei voi minkäänlaisilla ponnisteluilla saada omaa seurakuntaa aikaisemmin. Kunhan aika vain kuluu, hän ehtii kyllä rauhan satamaan, ja lepo siellä on yhtä suloista, olipa sitä edeltänyt työnteko tai ei, sillä se on vain lepoa hyvinvoinnissa niukemman ravinnonsaannin jälkeen. Koulunopettaja – no, hän kestää ikävystyneenä tuntiensa loppuun; mitäpä tekemistä hänellä kuitenkaan sen lisäksi on. Lukeminen ei kiinnosta häntä; kirjoittaa hän ei osaa. Miten toisenlaista kaikki onkaan Saksassa, Ranskassa, Englannissa. Totta on: varsinainen työläinen ei käytä ankaraan työhön yhtä monta tuntia päivässä kuin suomalainen talonpoika sadonkorjuuaikana, eikä hänen työnsäkään ehkä ole yhtä raskasta. Hän tekee kuitenkin työtä tasaisesti ja uutterasti läpi vuoden. Käsityöläinen ei häpeä ammattiaan; se ei myöskään elätä häntä, jos hän itse lähtisi verstaastaan. Kauppias vaimoineen ja lapsineen ahertaa alituisesti liikkeessään. Laajempaa liiketoimintaa harjoittavan kauppiaan on päivittäin jaettava aikansa konttorinsa ja pörssin kesken; virkamies ei saa olla koskaan poissa virkahuoneestaan. Opetussäädyn edustajien on tavallisesti ansaittava paikkansa julkaisujensa avulla, ja hallinnossa tai oikeuslaitoksessa toimiva virkamieskin saattaa hankkia lisätuloja kirjallisilla töillä. Sanalla sanottuna: jos noissa maissa vallitsisi pohjoismaalaisten hitaus ja laiskuus, niissä kärsittäisiin nälkää, ei ainakaan voitaisi täyttää tarpeita, joiden tyydyttämistä siellä pidetään elämässä välttämättömänä. Väestö on niin suuri, yleinen sivistystaso niin korkea, ettei asioiden tila salli yhtä tylsää elämistä kuin sellaisessa maassa, jossa vähäväkiset haluavat ainoastaan saada mahansa täyteen ja vähäisinkin tietomäärä antaa mahdollisuuden hyvinvointiin tämän raa'an massan kustannuksella.

Kohtuullisempi elämäntapa edistää Pariisissa hyvinvoinnin tasaisempaa jakautumista, mihin olemme jo viitanneet. Pariisilainen tulee toimeen vähällä tai ilman mitään. Kahvi- ja leipäaamiainen voi useinkin olla hänen koko päivän ruokansa, lasillinen sokerivettä hänen ylellisyytensä. Teatterikäyntien, yleisten tanssiaisten ja konserttien yhteydessä näkee tuskin yhden sadasta nauttivan ruokaa tai juomaa. Englannissa on aivan toisenlaista. Jo aamiaiseen kuuluvat kananmunat, kylmä kinkku ja rakastettu ”roast beef”. Päiväateriaan keskiluokan piirissä tuskin kuuluu monia ruokalajeja. Pari tukevaa liharuokaa juureksien kera, vanukas ja olut tai portteri kuuluvat kuitenkin tavalliseen elämänmenoon. Keittoa aito englantilainen halveksii yhtä syvästi kuin ranskalaisia kastikkeita. Päiväaterian jälkeen seuraa vielä tee, jota ilman ei juuri olla yhdessäkään perheessä. Tähän vakaaseen elämäntapaan pyrkii työläinenkin parhaansa mukaan. Pikkuliikemiehen elämässä tähän liittyy vielä varsin runsas ”brandyn”, veden ja konjakin sekoituksen, tai giniin ja viskiin (hollantilaiseen ja irlantilaiseen paloviinaan) pohjautuvien juomasekoitusten käyttö, merimiehen elämässä rommigrogit ja työläisen elämässä yleensä viinanjuonti. Kuten tunnettua myös ylempien luokkien keskuudessa juodaan vahvoja viinejä ylen määrin.6 Keskiluokan pariisilainenkin juonee puoli pullollista viiniä päiväateriallaan, mutta mietoa ja vedellä laimennettua viiniä, ja siemailee mielellään iltapäiväkahvin yhteydessä ”petit verrensä” eli sekoittaa isoon lasilliseen sokerivettä liköörilasillisen konjakkia; hänen janonsa ylittää kuitenkin harvoin tuon rajan. Sunnuntaisin työläiset tanssivat ja juovat viiniä barrièrien [tulliporttien] ulkopuolella, missä ei tarvitse maksaa valmisteveroja ja viini on halvempaa, mutta siinä onkin sitten kyllin koko viikoksi, eikä kaupungissa näe koskaan yhtään humalaista. Laskelmien mukaan Pariisissa kulutetaan vuodessa 38 miljoonaa kannua viiniä, mutta vain 2 miljoonaa kannua viinaa ja liköörejä, ja tässä on otettu huomioon myös tehtaille menevä kulutus.

Englannin ilmastossa ehkä tarvitaan tukevampaa ravintoa. Tunnetusti meri-ilma parantaa ruokahalua, ja Englannissa asutaan rannikolla melkein kaikkialla. Kertoja vieraili Lontoossa ja Itä-Englannissa syyskuussa. Sumua ja hienoista tihkusadetta saatiin joka päivä tuohon vuodenaikaan, jota maassa kuitenkin pidetään kauneimpana ja joka on muodikkaan vallasväen mielestä oikea aika maaseutuelämää varten. Pariisissakin ilmasto on kuitenkin varsin kylmä ja kostea. Seutu sijaitsee varsin korkealla, mutta kylmät pohjatuulet eivät silti onnistu talvisin tuomaan pakkasta kaupungin sisäosiin, joissa talojen suoja ja lämpö sulattaa lumen ja pitää kadut kosteina silloinkin, kun ympäröivä seutu on roudassa ja lumen peitossa. Ruoka- ja juomatavat noudattelevat tavallisesti ilmaston vaatimuksia; kansakunnan sivistystaso kuitenkin vaikuttaa tässäkin suhteessa sen tapoihin ja tottumuksiin. Etelä-Ranskan ilmaston ja tapojen täytynee toki vaikuttaa pääkaupunkiin ja antaa sen elämänmenolle etelämaalaisten tavallisen kohtuullisuuden sävyä. Voidaan kai kuitenkin olettaa, että ranskalainen pitää henkevyyteen suuntautuvan mielenlaatunsa takia seuraelämän iloja ja taidenautintoja suuremmassa arvossa kuin karkean aistillista ruuasta ja juomasta nautiskelua. Teatteri kuuluu todellakin pariisilaiselle elintärkeisiin asioihin samoin kuin kävelykierrokset ja retket luontoon. Englantilainen ei sitä vastoin pidä seuraelämästä, vaan nauttii mukavuudesta leppoisan takkavalkean ääressä – ja tähän kotoiseen viihtyisyyteen kuuluu hyvin varustettu pöytä.

Kummankin maan kirjakauppatilastojen tunteminen olisi mielenkiintoista. Monista merkeistä päätellen Pariisissa kuitenkin luetaan enemmän kuin Lontoossa. Koko maan parhaat oppilaitokset ja oppineisuuden instituutiot ovat keskittyneet Pariisiin. Siellä tuotetaan kirjallisuutta paljon enemmän kuin Lontoossa. Siellä näkee kaikkialla, silloilla, Seinen rantakaduilla, monilla aukioilla, myytävänä riveittäin kirjoja, karttoja, grafiikan lehtiä ja nuotteja. Näiden myyntivarastojen sisältö on hyvin kirjavaa; mutta tiedemieskin voi usein löytää niiden seasta aarteita muutamalla frangilla. Suurin osa on kuitenkin kunnoltaan ja hinnaltaan senlaatuista tavaraa, että ostajia sille voi löytyä vain vähävaraisten keskuudesta, ja lisäksi suuri osa on vihkosia ja kirjoja, jotka on suunnattu nimenomaan kansan suurelle massalle. Tällaista kirjakauppaa ei Lontoossa harjoiteta. Sieltä voi löytää muutamia antikvaarisia kirjakauppoja, mutta niiden määrä näyttää vähäiseltä. Lontoossa ei myöskään sanomalehtiä myydä yhtä innokkaasti kuin Pariisissa, jossa iltalehtiä tarjotaan myöhään yöhön asti kaupaksi kaduilla ja bulevardeilla ja jossa jokaisella paikalla, jolle kävelijöitä kokoontuu, on omat toimistonsa, joista sanomalehtiä vuokrataan paikalla luettavaksi. Pariisissa on samoin runsaasti lukusaleja, joissa on runsas valikoima ja joissa käy paljon yleisöä, jolta peritään vähäinen pääsymaksu – puhumattakaan lukemattomista kahviloista ja kuppiloista, joissa kaikissa ovat luettavissa useimmat Pariisin sanomalehdet. Ehkäpä Lontoossakin on tuommoisia lukusaleja ja sanomalehtitoimistoja; niitä on kuitenkin ilmeisesti harvemmassa, koska niitä ei voi havaita yhtä helposti kuin Pariisissa. Kaikki johtaa minut päättelemään, että Pariisissa väestö on myös puhtaasti älyllisen nautinnon osalta korkeammalla kehitystasolla kuin Lontoossa.

Pieni tähän yhteyteen kuuluva seikka Pariisin huvitusten maailmasta ansaitsee maininnan, etenkin kun se antaa kertojalle tilaisuuden puhua Pariisin kauneimmasta osasta, aukiosta, jolla ei liene vertaistaan missään,

Place de la Concordesta. Tämä kaunis nimi on nykyisin entisellä Place Louis XV:llä, josta sitten tuli Place de la révolution. Lukija kuvitelkoon kauimmaksi itään Tuileries'n vanhan linnan julkisivun, joka ulottuu Seineltä rue de Rivolille, Pariisin komeimpien rakennusten reunustaman kadun varteen, ja luokoon sitten mielessään käsityksen kuvaamastamme maastosta, joka ulottuu tämän linnan länsipuolella lähes kahden virstan päähän. Linna on rakennettu niin korkeille perustuksille, että sen ikkunoiden alla Tuileries'n puisto on suunnilleen 10 kyynärää korkeammalla kuin rue de Rivoli. Puisto, yleisölle avoin kävelypaikka, laskeutuu siitä terasseina kohti Place de la Concordea. Se on sinänsä varsin kaunis puuryhmineen, vesialtaineen, suihkulähteineen ja marmoriveistoksineen, joita on puiden välissä runsaasti. Leveä pääkäytävä laskeutuu linnan porttiholvin edustalta samoin aukiolle saakka, niin että näköala on avoin kumpaankin suuntaan. Itse aukio on yhtä leveä kuin linna ja puisto, melkein neliön muotoinen ja suurimmaksi osaksi asfaltilla päällystetty. Sen keskellä kohoaa Luxorin ”Obeliski”, Egyptin Mehmed Alin lahja Ludvig Filipille. Tämän kummallakin puolella, pohjois- ja eteläsivulla, on kaunis suihkulähde. Aukion neljää sivua ja ristikkäisiä käytäviä kaunistavat ns. ”rostrumit”, eräänlaiset pystyuurtein koristellut, pronssinväriset ja kullatut rautapilarit, joiden huipulla ovat paikkaa valaisevat kaasulyhdyt. Aukion länsipuolelta alkavat ”Elysionin kentät”, aukion levyinen alue, jolle on istutettu puita. Tämän halki taas kulkee viisikaistainen puistokatu, ja kaistoista keskimmäinen on hyvin leveä ja samassa linjassa kuin Tuileries’n puiston pääkäytävä. Etäämpänä tämä puistokatu, jonka nimi muuttuu ”avenue de Neuillyksi”, nousee loivaa rinnettä kukkulalle, jonka huipulla se päättyy ”Étoilen” komean riemukaaren luo. Tässä ei ole vielä kyllin. Place de la Concorden eteläpuolella obeliskin ja suihkulähteiden kanssa samassa linjassa ylittää samanniminen silta Seinen, ja suoraan sillanpään edessä joen vasemmalla rannalla kohoaa Edustajakamarin portaalin antiikkinen pylväikkö. Pohjoisen suuntaan edelleenkin samassa linjassa avautuu katu rue Royale, jonka alkupään kummallakin puolella seisoo komea ministeriörakennus ja joka suunnilleen yhtä etäällä kuin äsken mainittu silta päättyy Madeleinen kirkon portaaliin; tämä on rakennettu samaan tyyliin kuin Edustajakamarin portaali, mutta on vielä kauniimpi.

Tällä paikalla on asetuttava päiväsaikaan Obeliskin lähelle, jotta voisi tarkastella huolellisesti kaikkia yksityiskohtia. Paikan koko suurenmoinen kauneus käy kuitenkin ilmi kuutamoisena iltana valojen ja varjojen vaihdellessa, kun sadat kaasulamput valaisevat aukiota, siltaa, katuja ja puistokäytäviä, kun vielä kirkkaammat valot loistavat Elysionin kenttien puiden lomitse niiden pohjoispuolta reunustavista kahviloista ja vaunujen kirjavat lyhdyt vaeltelevat edestakaisin riemukaarelle johtavalla väylällä. Kokonaisuus on vaikuttavin ja samalla ihastuttavin ihmiskätten työ, jonka kertoja on nähnyt. Suunnitelman onkin laatinut – Napoleon. Nykyinen kuningas on vienyt sen toteuttamisen päätökseen.

Jokaisena iltana, jona kuu on näkyvissä, seisoo juuri tällä paikalla obeliskin lähellä mies, jolla on mukanaan jalustalle sijoitettu varsin muhkea putki. Kun maksatte hänelle hopeakopeekan neljänneksen verran, hän antaa teidän nähdä kaikki kuun vuoret ja laaksot. Arvelenpa, että hänen on saatava paljon tiedonhaluisia katsojia voidakseen tämänsuuruisilla maksuilla saada katetuksi kalliin laitteen hinnan korot ja vähitellen itse hinnankin ja hankkiakseen lisäksi päivittäiset ansionsa. Pariisilaiset siis varmastikin ovat hyvin innostuneita tähtitieteestä ja pitävät sitä kävelyretkiensä yhteyteen kuuluvana huvituksena.

Myönteisenä todisteena Lontoossakin ilmenevästä lukuhalusta on syytä mainita, että itse Cityssä, josta liike-elämä näyttää karkottavan ajatuksenkin opintojen vaatimasta rauhasta, kirjojen myynti on kuitenkin keskittynyt kauppatoimien keskipisteen ympärille sillä tavoin, että kaikki itsensä pörssirakennuksen myymälähuoneistot ovat kirjakauppojen hallussa. Tiedetään myös, että kirjasto on vauraiden englantilaisten mielestä välttämättömyys ja että lukeminen kuuluu näiden perheiden päivittäisiin puuhiin. Näyttää siltä, että vain alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa Pariisissa luetaan enemmän kuin Lontoossa.

Vertailtuamme näiden pääkaupunkien ulkonaisia piirteitä olemme nyt siirtyneet niiden asukkaiden sisäiseen elämään, kysymyksiin siveellisyydestä ja hengenviljelystä. Tila ei salli meidän jatkaa näitä vertailuja, ja sen tähden lopetamme palaamalla kaikkein pinnallisimpaan seikkaan, kummankin kaupungin laajuuteen ja väkilukuun, joiden perusteella lukija voi todeta, miten erilaisia ne ovat, vaikka kummatkin ovat suuria kaupunkeja, ja miten epävarmaa kaikenlainen vertailu on, koska toinen näistä nimistä, nimi Lontoo, jo sinänsä tarkoittaa hyvin epämääräistä kokonaisuutta.

Vanha kehämuuri rajaa Pariisin tarkasti; sen kulkua noudattelevat kaikkialla puistokadut, jotka yhdessä muodostavat ns. ulommat bulevardit, ja sen läpikulkupaikoissa ovat vastassa kaupungin tullipuomit. Tämän kehämuurin sisällä on 2 1/5 Ruotsin peninkulman pituinen soikio, jonka halkaisija on suurin luoteesta koilliseen. Tämän muurin sisällä oli 1842 miljoona 35 tuhatta asukasta. Lontoon rajat ovat sitä vastoin aivan epämääräiset. Kaupungin vanhin osa on City; seuraava on Westminster; molemmat sijaitsevat joen rannalla sen pohjoispuolella, viimeksi mainittu ensiksi mainitun länsipuolella. Vielä on lisättävä West End, Westminsteristä länteen ja pohjoiseen. Cityä hallitsee kauppa, Westminsteriä hallitsevat kuninkaallinen palatsi, parlamenttitalo ja kruunun virastot. West Endissä sijaitsivat alkuaan ja sijaitsevat osaksi vieläkin rikkaiden maatalot, joista on vähitellen kehittynyt kaupungin kaunein osa. Varhain syntyivät myös Cityn itäpuolelle, satamien ja laivatelakoiden tuntumaan, merimiesten ja satamatyöläisten kaupunginosa East End ja Cityn pohjoispuolelle Finsbury samoin köyhempää yhteiskuntaluokkaa varten. Myöhemmin kehittyi lisäksi Southwark joen eteläpuolelle, ja se on osaksi tehtaiden ja niiden työläisten aluetta. Näiden kaupunginosien ulkopuolelta Lontoo on kuitenkin yhdistänyt itseensä useita pieniä paikkakuntia, joiden osalta vieläkin epäröidään, pitäisikö ne lukea kaupunkiin vai ei. Jos tuolla tavalla lasketaan, Lontoon väkiluvuksi saadaan yli kaksi miljoonaa. Saman laskentatavan mukaan kaupunkialueen pituus on 1 1/3 Ruotsin peninkulmaa ja leveys lähes peninkulma.

Pariisi on siis kutakuinkin yhtenäinen kokonaisuus, koska se on ulkoiselta hahmoltaankin tiukasti keskitetty. Lontoo – siihen sisältyy useita kaupunkeja: suuri kauppakaupunki, jolla on esikaupungit työläisilleen; suuri pääkaupunki, jossa virkamiehet elävät elämäänsä; loiston ja levon kaupunki ylhäisille ja rikkaille; lopuksi joukko pikkukaupunkeja, joiden asukkaat saavat osaksi elantonsa maatalouden tuotteiden myynnistä mainituille suurille kaupungeille. Tuhansittain ihmisiä elää näillä eri paikkakunnilla olematta minkäänlaisessa henkilökohtaisessa kosketuksessa muihin paikkakuntiin, monessa tapauksessa niitä edes koskaan näkemättä. Niillä on erilliset hallintolaitoksensa, erilaiset kunnallisjärjestykset, niissä vallitsevat erilaiset elinkeinot ja elintavat, osaksi niiden uskontunnustuskin on erilainen. Se mitä yhdestä sanotaan ei tämän takia päde toisen kohdalla. Niinpä yleiskuvaus Lontoosta on pakostakin aina epätarkka ja jokainen vertailu muihin kaupunkeihin jää ontuvaksi.

 

 

  • 1. Erään matkailijan papereiden mukaan.
  • 2. Se Conciergerien huone, josta Marie Antoinette vietiin kuolemaan ja jossa on tilaa tuskin 20 neliökyynärää, on nyt sisustettu yksinkertaiseksi kappeliksi. Sitä vastapäätä kapean käytävän toisella puolella on suurempi kappeli, jossa kuolemaan tuomittuja vankeja valmistellaan kuoleman kohtaamiseen.
  • 3. Mikäli muistamme oikein, Wellingtonille on pystytetty Lontooseen ratsastajapatsas pörssin aukiolle, hän seisoo Waterloon aukiolla, ja Hyde Parkissa on Englannin naisten Waterloon sankareille pystyttämä Akhilleuksen patsas. Monissa muissa Englannin kaupungeissa on hänen rintakuvansa tai patsaansa. Hän on 30 vuotta ollut ja on yhä sankari, jota juhlitaan kaikissa yhteyksissä; hänen kunniakseen juodut maljat olisivat tyhjentäneet melkoisen sammion Bordeaux'n punaviiniä, ja niiden yhteydessä pidetyt puheet täyttäisivät kirjoja. Lontoon yliopistolla ei ole oikeutta myöntää oppiarvoja. Molemmat muut ovat avoinna vain episkopaaliseen kirkkoon kuuluville, Lontoon yliopistossa ei opeteta teologiaa lainkaan, ja se on avoin kaikille. Siitä syystä kaikki, jotka pyrkivät valtion virkoihin, opiskelevat ensiksi mainituissa. Niillä on lisäksi käytössään runsaasti lahjoitusvaroja etenkin ylhäisaateliston jälkeläisten kouluttamista varten.
  • 4. Myös Paavalinkirkossa näkee useita hautapaasia ja muistomerkkejä. Pariisin Pantheon on kuten tunnettua pyhitetty kokonaan tähän tarkoitukseen, mutta sen holvien alla on vasta muutamia muistomerkkejä. Ensiksi mainitussa paikassa maksetaan tietty pääsymaksu; viimeksi mainitussa muistutetaan vain siitä, että palveluskunta on palkatonta – kaikki yhtä turhaa.
  • 5. Pariisin väkiluku, joka ylittää nykyisin miljoonan, oli 1788 vain 570 000 ja 20 vuotta myöhemmin eli 1808 suunnilleen yhtä suuri eli 580 000. Suunnilleen neljäsosa lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella. Tällä seikalla on kuitenkin täällä vähemmän todistusvoimaa kuin muissa pääkaupungeissa, joissa ei ole mahdollista solmia pelkkää siviiliavioliittoa ja joissa yleinen mielipide suhtautuu selkeämmin eri tavoin yhteiselämään avioliiton piirissä ja sen ulkopuolella.
  • 6. Pelkästään London Dockin kellareissa on varastoituna 30 000 tynnyriä eli suunnilleen 2 700 000 kannua portviiniä. Lontoon portterinkulutuksen laskettiin 1822 olevan suunnilleen 50 miljoonaa kannua. Olutta juodaan vielä enemmän.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: