Litteraturblad nro 11, marraskuu 1861: Ystävälleni C. R. E:lle [Ehrström]

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.11.1861
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kirjeesi oli hyvin tervetullut. Sinähän tiedät: yhtään kätesi kirjoittamaa sanaa en ole moneen vuoteen nähnyt; ja nyt olen iloinen nähdessäni, että ne ilmaisevat yhtä lujaa ystävyyttä ja ovat yhtä avoimia kuin kymmenkunta vuotta sitten.

Yhteen kirjeen kappaleeseen haluan vastata tässä julkisesti, koska vastaus ei ole tarkoitettu pelkästään Sinulle. Tuo kappale on seuraava: ”Mutta et sano mitään puolustaaksesi kansakuntaa, kun se on käyttänyt oikeuttaan, tehnyt velvollisuutensa”, nimittäin esittämällä vastalauseita [tammikuun] valiokunnan vaalien yhteydessä. Ja kirjeessä annetaan ymmärtää, että tämä on herättänyt tyytymättömyyttä Litteraturbladetia kohtaan.

Sananmukaisesti ei varmaankaan ole tulkittava, että ne, joita Sinä tarkoitat kansakunnalla, porvaristo ja papisto, tarvitsisivat puolustusta. Kun ihminen käyttää oikeuttaan ja tekee velvollisuutensa, hän varmasti itse tietää tekevänsä sellaista, mitä kenenkään ihmisen maailmassa ei tarvitse puolustaa. Mutta jos tarkoituksesi on sanoa, ettei tuollaista toimintaa ole Litteraturbladetissa kiitetty, huomautus on tosin oikea, vaikka en ymmärräkään laiminlyöntiä virheeksi, niin kauan kuin asiasta ei ole voitu sanoa mitään muuta.

Voit tarkistaa sen, että Litteraturbladetin toukokuun numero ilmestyi vasta heinäkuun alussa. Tuolloin oli huhtikuun 24. päivänä annetulla reskriptillä ilmoitettu, että valiokunta saa vain komitean tehtävän. Litteraturbladetin neuvo, että sille osoitettaisiin luottamusta, perustui lisäksi tietoisuuteen siitä, missä muodossa kysymykset esitettäisiin valiokunnalle, nimittäin ei lakiehdotuksina. Havaitsethan, että keis. senaatin pöytäkirja, joka sisältää valiokunnan käsiteltäviksi tulevat kysymykset, on toukokuun 4. päivältä. Tiesin sen sitä paitsi silloin yhtä varmasti kuin nyt tiedän, ettei kukaan ihminen haluaisi viedä maata turmioon valiokunnan välityksellä. Tuohon aikaan epäluottamusta kyllä oli, ja sitä lienee vieläkin kylliksi. Litteraturbladetin kehotus oli neuvo, jolla vastustettiin muiden, Ruotsin lehdissä ääneen päässeiden neuvonantajien ohjeita. Parhaana neuvona pidettiin sitä, ettei edustajia valiokuntaan valittaisi lainkaan. Mutta kun neuvon toteuttamisesta ei ollut toivoa, kehotettiin turvautumaan muihin keinoihin. Ehdottomasti vaadittiin, etteivät valtuutetut saisi esittää mielipidettään mistään heille esitettävästä kysymyksestä. Hyväksi sen sijaan nähtiin, että he laatisivat ehdotuksen, joka koskettelisi kaikkia mahdollisia epäkohtia, joita neuvonantajat eivät kuitenkaan täsmentäneet. Litteraturbladet ei voinut kannattaa tällaista suunnitelmaa, jonka mukaan olisi kieltäydyttävä keskustelemasta esitetyistä kysymyksistä. Olisihan valiokunnan jäsenille joka tapauksessa maksettava paluumatka, säästöä saataisiin kertymään vain päivärahoista, ja asia olisi sitten loppuun käsitelty.

Selvää sen sijaan oli, että valiokunnan jälkeen saataisiin koolle valtiopäivät. Mainitun reskriptin mukaan valiokunnan asiakirjat julkaistaisiin. Jo tähän sisältyi takuu tuollaisesta jatkosta. Havaitset, että tämä käsitys on tuotu julki Litteraturbladetin heinäkuun, elokuun, syyskuun ja lokakuun numeroissa. Minun vikani ei ole, ettei sen kannalle ole ymmärretty asettua. Litteraturbladet vaati valiokunnalle esitettävien kysymysten julkaisemista jo ennen sen kokoontumista ja vapaata keskustelua niistä. Sitäkään ei ymmärretty, että tämä olisi uusi askel kohti tavoitteen saavuttamista. Millaisia suunnitelmat ja toiveet muilla tahoilla olivat, sitä ei ole voitu ilmaista. Aikanaan se varmaankin selviää. Mutta jos niihin on kuulunut uskomus, ettei valtiopäivien saamiseksi olisi tarvittu muuta kuin valiokunnan toiminnan tekeminen mahdottomaksi, voidaan olla varmoja siitä, ettei pahempaa virhelaskelmaa olisi voitu tehdä. Yksinkertaisimman päättelytaidon pitäisi riittää tämän toteamiseen.

Voit olla varma siitä, että jos joku olisi todella vahvasti halunnut valiokunnan katoamista, tämän halun ei olisi tarvinnut taistella suuriakaan vaikeuksia vastaan. Mutta toinen asia on, olisiko maalle ollut siitä iloa. Minä olisin puolestani pitänyt sitä onnettomuutena. Tämä vaara on kuitenkin nyt onneksi ohi. Valiokunnan jäsenten vaalit ja esitetyt varaumat eivät sinänsä olleet omiaan vaaraa nostattamaan. Mutta mitä enemmän näitä olisi ylistetty osoituksina maassa vallitsevasta ”epäluottamuksesta”, sitä lähemmäksi vaara olisi tullut. Ja minulla on todellakin sangen hyvät perusteet mielipiteelleni, että tietoisuus siitä, etteivät viisaammat olleet tuota mieltä, on torjunut ne vahingolliset seuraukset, joita tämä riemu epäluottamuksen onnesta olisi voinut aiheuttaa.

Toivottavaa olisi toki ollut, että elokuun 23. päivänä annetun julistuksen sisällöstä ja valiokunnalle esitettävistä kysymyksistä sinänsä olisi saatu tieto jo pari kuukautta aikaisemmin. Osoittaahan keis. senaatin pöytäkirja, että kysymykset on tarkoitettu valtiopäivien käsiteltäviksi, ja julistus selvittää, että valtiokunnan tehtävänä on vain mielipiteensä esittäminen niiden lainmuutosten periaatteista, joita senaatti lausunnossaan suosittelee, ja näiden ehdotusten tarkoituksista. Sama julistus myös poistaa jäljellä ehkä vielä olleen kompastuskiven, epäilyn, että valiokunta saattaisi käytännössä ratkaista, mitkä kysymykset kuuluvat valtiopäivien käsiteltäviksi ja mitkä eivät. Siinähän selitetään, ettei valtuutettujen toimintaa saada ulottaa tämän asian tutkimiseen.

Käsitykseni vastalauseista olen esittänyt Litteraturbladetin elokuun numerossa (s. 378) sanoessani: ”Varauman on tällöin ilmaistava, että hallitus on palauttanut voimaan tämän oikeudellisen näkökannan, ja joka tapauksessa pitäydyttävä yksinkertaisesti siihen, mikä on oikein ja lainmukaista.” – –. Kun varaumat ovat sellaisia kuin ne yleensä ovat, voidaan olla sitä mieltä, että ne todellakin vain pitäytyvät tässä oikeuden ja lainmukaisuuden vaatimuksessa, ”eivät alennu päivälehtien kirjoittajien esittämien epäluuloa ja vihaa nostattavien ennakkoehtojen tasolle”. Toivottavaa olisi toki saattanut olla, että niissä olisi myös ilmaistu mainittu tietoisuus siitä, että oikeudellinen näkökanta oli jo hallituksen taholta täsmällisesti ilmaistu; tämä on syytä sanoa etenkin niistä varaumista, jotka esitettiin elokuun 23. päivän julistuksen julkisuuteen saattamisen jälkeen. Päädytäänhän samaan tulokseen, jos esim. sanotaan: valiokunta ei saa ratkaista, mikä asia on valtiopäiville kuuluva kysymys ja mikä ei, tai toisin: valiokunnalla ei ole elokuun 23. päivänä annetun julistuksen mukaan valtuuksia ratkaista tätä asiaa, mistä syystä valtuutettuja muistutetaan tästä seikasta. Erona on vain se, että jälkimmäinen varauman muotoilu olisi paitsi taitavampi myös tuloksellisempi. Eiväthän valtiomahdit ole perustuslaillisesti hallitussa maassa toistensa vihollisia; ja perustuslaillinen elämänmeno on lopussa siellä, missä ne omaksuvat vihamielisen asenteen toisiinsa. Jälkimmäisellä muotoilulla olisi ollut käsillä olevassa tapauksessa puolellaan se etu, että se olisi todella ilmaissut luottamusta eikä olisi saattanut valiokunnan kokoontumista vaaraan. Myöskään yksinkertainen pitäytyminen oikeudelliseen näkökantaan ja tästä annettu selitys eivät silti sinänsä ilmaise epäluottamusta; tämä jättää kuitenkin tulkitsijalle kaksiteräisen aseen. Ja tulkitsijoita on paljon.

Jokainen voi havaita, etteivät varaumat ole aiheuttaneet muutoksia valiokunnan asemaan; eihän elokuun 23. päivän jälkeen ole tapahtunut mitään sen määrittelemiseksi tarkemmin. Tässä mielessä ne ovat siis olleet hyödyttömiä, koska hallitus on niistä riippumatta tehnyt voitavansa, jotta valiokunta ei edes näyttäisi mitenkään tunkeutuvan valtiopäivien valtuuksien alueelle. Silti ne eivät ole olleet merkityksettömiä. Kyse on ollut tärkeästä asiasta. Ja sen takia on myös ollut tärkeää, että valitsijat ovat ilmaisseet käsityksensä valiokunnan asemasta ja merkityksestä. Toistettakoon: olisi ollut hyväksi, jos tähän käsitykseen olisi sisältynyt sen seikan tunnustaminen, ettei hallitus pyri valiokunnan avulla mihinkään muuhun kuin valitsijoidenkin oikeana pitämään tavoitteeseen. Tällöin varaumien väärät tulkinnat eivät olisi olleet mahdollisia. Niitä ei olisi voitu leimata epäluottamusta ilmaiseviksi ääniksi. Pääasiallisena syynä siihen, ettei varaumia muotoiltu tuolla tavalla, lienee kuitenkin se, että tärkeä elokuun 23. päivän julistus julkaistiin vasta vaalien jo ollessa käynnissä, ja toisena syynä se, että varaumista voitiin julkisesti puhua niin vähän. Litteraturbladetin kannanottojen ohella on nähty vain muutamia yrityksiä mainitun väärän tulkinnan esittämiseksi; ja kun Litteraturbladet ei ole osallistunut näihin yrityksiin, syynä ei ole ollut pelkästään se, ettei sellainen kuulu lehden rooliin, vaan myös selkeä tietoisuus siitä, että mukaan menemisestä pidättyminen on ollut oikein.

Voit olla vakuuttunut siitä, että olen iloinnut yhtä hartaasti kuin kuka muu tahansa tästä yleisesti virinneestä ja vaaleissa ja varaumissa ilmenneestä kiinnostuksesta niihin tärkeisiin etuihin, joista on ollut kyse.

Varaumien sisältö tunnetaan vain sanomalehtien kertomusten eikä julkaistujen asiakirjojen perusteella. Kukaan ei pitäne niitä soveliaina, jos valtuutettuja on kielletty ilmaisemasta käsityksiään maan eduista ja tarpeista, kuten joissakin tapauksissa on kerrottu menetellyn. Silloin heidän olisi puhuttava vain omista eduistaan. Ratkaisut ehdotettujen lainmuutosten ja muiden ehdotettujen toimien periaatteista ja tavoitteista on toki tehtävä maan etujen mukaisesti. Kun Viipurin läänin talonpoikaissäädyn valitsijamiehet ovat selittäneet valiokunnan laittomaksi, johdonmukaisuus olisi kaiketi edellyttänyt sitä, että he olisivat kieltäytyneet suorittamasta vaalitoimitusta. Tuollaisilla poikkeamilla yleislinjasta ei kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä. Kun nyt on jo selvää, että valiokunta todellakin kokoontuu, on valiokunnan enemmistön menettelyä varmaankin pidettävä valiokunnan menettelynä sinänsä.

Olet jo kauan tiennyt, että uusi kenraalikuvernööri on tuonut tullessaan vakuutuksen, että Hänen Majesteettinsa tahto on ”edelleen”, että maan säädyt on kutsuttava heti koolle, kun keis. senaatti on saanut valmistetuksi tarpeelliset lakiehdotukset, ja että hänen esittämänsä käsityksen mukaan niiden ”pikainen koollekutsuminen” riippuu vain valiokunnan ja senaatin toiminnasta. Hyvää ihminen ei maailmassa saa koskaan tarpeekseen, ja mainitusta vakuutuksesta onkin aivan aiheellisesti iloittu. Kenellekään ajattelevalle ihmiselle ei olisi kuitenkaan pitänyt jäädä hämäräksi se, että valiokunnan kokoontumisen pitäisi ”johtaa valtiopäivien pikaiseen ja varmaan koollekutsumiseen”, minkä käsityksen paikkansapitävyys onkin Litteraturbladetissa toistuvasti tuotu esiin. Valtiopäivien pikaista koollekutsumista on nimittäin pidettävä varmana – jos valiokunnan jäsenet niin tahtovat; onhan heidän vallassaan toki vielä tämän varmuuden vähentäminen. Siihen tarvitaan vain riittävä annos joidenkin muiden tahojen suosittelemaa epäluottamusta ja sen sanelemaa toimintaa. Nykyisin ei enää näytä kai kovin merkilliseltä, että Litteraturbladet kuitenkin edelleen suosittelee toista tietä. Jos lopputulos osoittaa epäluottamuksen tuovan maalle onnea – silloin Litteraturbladet on todellakin ollut väärässä, enkä siinä tapauksessa ole koskaan syyllistynyt pahempaan erehdykseen. Kukaan ei kuitenkaan voine vielä väittää, että tapahtumat ovat osoittaneet tuollaisen erehdyksen tapahtuneen. Tiedän päinvastoin, että tulevaisuus näyttää vielä selvemmin, mitä tietä kulkemalla tavoitteet on saavutettu ja saavutetaan.

Ystäväsi J. V. S.

 

 

Vertailu