L'Histoire du Consulat et de l'Empire. Tome 18 & 19 [(Napoleonin) konsulikauden ja keisarikunnan historia, osat 18 & 19].

Tämän suuren teoksen päättyminen lähenee. Lukija on vastikään nähnyt tässä lehdessä tiivistelmän Lamartinen sitä koskevasta arviosta. Kuuluisa runoilija vaatii historiankirjoittajalta tuomiota siitä, mikä Napoleonin sanoissa ja teoissa oli oikein ja mikä väärin, tyytymättä pelkkään arviointiin siitä, mikä niissä oli poliittisesti viisasta ja mikä epäviisasta.

Vaatimus on oikea. Historiallisen persoonallisuudenkin toimintaa arvioitaessa on kiitettävä hyviä ja moitittava pahoja tekoja. Jos historiankirjoittaja kuitenkin omistautuu tähän moraaliseen tutkintaan, hänen teoksestaan tulee helposti ikävä moraalisaarna, koska lukija ei tarvitse tuollaista viittailua osatakseen ratkaista, mikä toiminnassa on moraalista ja mikä epämoraalista. Olisihan Thiers silti voinut ja hänen olisi pitänytkin joissakin kohdissa ilmaista paheksumisensa. Voidaan kuitenkin sanoa: hän on niin selvästi historiankirjoittaja, ettei hän painota tällaista arvostelua.

Oikeus kansojen historiassa on nimittäin muuta kuin moraalisuus yksilön toimissa. Thiersille Napoleon on Ranska, Ranskan kansan pää ja käsi. Tästä syystä hän arvioi Napoleonin tekoja niillä mitoilla, joilla kansakunnan toimintaa arvioidaan. Ei voida kysyä, onko esim. Ruotsin kansa jossakin historiansa vaiheessa toiminut vastoin omantuntonsa käskyä; sen sijaan kysytään, millaisia suurmiehiä Ruotsi on kasvattanut, mitä suurta he ja heidän kanssaan Ruotsin kansa ovat saaneet aikaan, millä tavalla kukin sukupolvi on säilyttänyt esi-isiltään saamansa perinnön, Ruotsin valtion, ja mitä se on tehnyt tulevien sukupolvien hyväksi. Jos nämä kansan teot ja toimet ovat hyödyksi ihmiskunnalle, sanotaan ilman muuta, että ne ovat oikein. Maailmanparantajalla saattaa tietysti olla omat yksityiset teoriansa siitä, mikä on ihmiskunnalle parhaaksi. Hän voi vaatia, että jokaisen kansan on mentävä vaikka tuleen näiden teorioiden puolesta; ja kun hän historiasta havaitsee, ettei niin ole tapahtunut, vaan että kansat ovat ensisijaisesti pitäneet silmällä itsenäisyyttään, vapauttaan ja mahtinsa laajuutta, hän päätyy tavallisesti siihen tökeröön käsitykseen, ettei maailmassa oikeastaan mikään ole tapahtunut niin kuin olisi pitänyt, joten hänelle on päivänselvää, että oikein olisi aloittaa koko historia uudelleen alusta. Ajatteleva historiantutkija ei kuitenkaan ole tuollainen maailmanparantaja. Hänen on yritettävä käsittää, mikä todellisuuden tapahtumissa on järjellistä. Ja kun kansat eivät, kuten sanottu, noudata toiminnassaan teorioita siitä, mitä niiden pitäisi tehdä tarkoitetun ihmiskunnan hyväksi, vaan aivan oikein pitävät itseään ihmiskunnan edustajina ja toimivat oman etunsa mukaisesti, historiantutkija arvioi kansan toimintaa sen tälle kansalle itselleen tuottamien tulosten perusteella. Kun tämä kansa urotekojensa perusteella kohoaa esikuvaksi muille kansoille tietämyksensä, tapojensa, lakiensa ja yhteiskunnallisten laitostensa kehittyneisyyden ansiosta, tämä on sinänsä ihmiskunnan näistä urotöistä saama hyöty. Tuollaisen kansan poliittiset suhteet muihin kansoihin hyödyttävät väistämättä näitäkin; se voi nimittäin edistää omaa etuaan, mahtiansa ja vaikutusvaltaansa maailmassa ainoastaan edistämällä muiden kansojen keskuudessa samoja asioita, jotka se on jo itse omaksunut.

Kun Thiers siis arvioi Napoleonin tekoja Ranskan edun näkökulmasta, punnitsee tätä niiden poliittista arvoa, hän itse asiassa mittaa niitä oikeuden mitalla, vaikka ei käytäkään luonnonoikeuden eikä moraalin mittapuita. Ja pinnallisimmankin tarkastelijan pitäisi havaita, että voidaan kysyä, oliko oikein, että Napoleonin kukistuttua valta Euroopassa joutui pyhän allianssin käsiin Ranskan jäädessä sen ulkopuolelle vai olisiko Ranskan jonkinlainen vaikutus maailmantapahtumiin ollut yleisinhimilliseltä kannalta oikeampi vaihtoehto. Tämän asian ratkaiseminen on toki yksinkertaista. Ranska oli näytellyt osansa toistaiseksi loppuun. Ranskan kansa ei pystynyt pitämään yllä sitä maailmantapahtumia hallitsevaa asemaa, jonka se oli hankkinut itselleen vallankumouksella ja keisarivallalla. Kukistetut kansat puolestaan tunsivat olevansa kyllin vahvoja ravistaakseen niskoiltaan muukalaisten ikeen. Ranskan valta oli herättänyt ne siitä veltostuneesta tilasta, johon ne olivat ennen vallankumousta vaipuneet, ja myös kaatanut useimmat laitoksista, joiden puitteisiin niiden elämä oli kivettynyt. Niillä oli tie avoinna uuden uran aloittamiseen ja nousuun omien voimiensa varassa. Tätä vapautta ne tarvitsivat. Pyhä allianssi ei ollut Saksalle ulkoapäin määrätty valtajärjestelmä, vaan periaatteisiin nojautuvaa valtaa, jota voitiin maan sisäisissä oloissa vastustaa ja joka voitiin niissä voittaa. Ja tuli aika, jolloin Ranskasta tuli uudelleen mahtitekijä Euroopassa, epäsuorasti vuosien 1830 ja 1848 vallankumousten välityksellä, suoraan vaikuttajana Belgian ja Italian vapautumiseen.

Samoin on oikein, että Thiers useinkin pohtii asioita ikään kuin samastaen Napoleonin ja Ranskan. Voitaisiin sanoa; hän unohtaa Jenan ja Austerlitzin jälkeen puhua siitä, että Napoleonin voitot ja valta olivat Ranskan kansan voittoja ja valtaa. Mutta mitä alemmas hänen sankarinsa tähti laskee, sitä paremmin hän muistaa, mistä se on loistonsa saanut, ja palaa yhä useammin vieraiden maiden sotaleireistä ja taistelupaikoilta Ranskaan ja sen rajojen sisäpuolella vallitseviin aineellisiin ja henkisiin oloihin. Enää ei ole kyse siitä, mitä olisi pitänyt tapahtua Napoleonin kunnian puolustamiseksi, vaan millaisilta menetyksiltä Ranska olisi ehkä vielä voitu pelastaa.

Tämän asian tarkastelussa Thiersin voitaneen kuitenkin sanoa olevan kohtuuttoman subjektiivinen, kun hän pohdiskelee, mitä olisi ehkä voinut tapahtua toisin, jos asioita olisi hoidettu toisella tavalla. Historiasta voi löytää paljonkin sellaisia ilmiöitä, joilla näyttää olleen mahdollisuuksia kääntyä toiseen suuntaan, jos toimineet henkilöt olisivat menetelleet hiukankin viisaammin, ja tuollainen olettamus voidaan helposti kuvailla todennäköiseksi, koska on vain esitettävä olettamus toisenlaisen menettelyn seurauksista tarvitsematta ottaa huomioon epäkohteliaita tosiasioita, joiden todistusvoimaa mitkään järkeilyt eivät pysty kumoamaan.

Kahdeksastoista osa sisältää kolme päälukua: Bourbonien restauraation, Ludvig XVIII:n hallituskauden ja Wienin kongressin. Tuskinpa kukaan pystyisi esittämään selkeämmin kuin Thiers tässä, miksi Bourbonien valta sai Ranskan niin nopeasti ikävöimään Napoleonia. Hän esittää asiayhteydet myös niin viileästi ja puolueettomasti, että tekstissä on mahdotonta nähdä merkkiäkään Napoleonin ylistäjästä. Hän osoittautuu vakuuttuneeksi siitä, että Ludvig XVIII:n hallitessa olisi vähitellen kehittynyt rauhallinen perustuslaillinen valtiomuoto. Kansan suuret joukot ja armeija olivat kuitenkin tyytymättömiä osaksi asioihin, joille Ranskan silloisessa tilassa ei mahdettu mitään, ja osaksi Bourbon-suvun prinssien, muiden emigranttien ja papiston pikemminkin uhkailevaan ja ärsyttävään kuin todellista vaaraa merkitsevään esiintymistapaan. Ja Wienin kongressin osalta Thiers ei todellakaan puhu joutavia vakuuttaessaan, ettei vielä kukaan ole ennen häntä tuntenut ja esittänyt sen todellista kulkua. Juuri sen yhteydessä Thiers kuitenkin moittii Ranskan politiikkaa ja on sitä mieltä, että toisenlaista politiikkaa noudattamalla Ranska olisi vielä voinut saada suuria etuja, ennen muuta Reinille yltävän rajan – joka tunnetusti oli Thiersin rakkain tavoite hänen valtiomiesaikanaan.

Tuon kongressin suuri kiistakapula oli kahden asian yhdistelmä. Keisari Aleksanteri halusi koko Puolan palauttaakseen entisen kuningaskunnan, kuninkaana tietysti Venäjän keisari. Äskettäin Pariisissa kuollut ruhtinas Czartoryski oli tunnetusti keisari Aleksanterin nuoruudenystävä, ja Puolan elvyttäminen oli molempien lempisuunnitelma ennen Aleksanterin nousua valtaistuimelle. Tultuaan sen jälkeen Venäjän ulkoministeriksi Czartoryski ei unohtanut tavoitettaan, ja tämä lienee ollut yksi hänen kukistumisensa syistä. Keisari Aleksanteri halusi edelleenkin hyvittää sen pahan työn, joka oli tehty jakamalla Puola. Itävalta ei tietenkään ollut halukas luopumaan Galitsiasta. Vielä enemmän se kuitenkin pelkäsi saavansa Venäjän naapurikseen Unkarin, Böömin ja Määrin rajan taakse. Preussi oli puolestaan luopunut vaatimuksistaan tuolloiseen Varsovan herttuakuntaan sillä ehdolla, että se saisi Saksin. Itävalta piti yhtä uhkaavana Preussin saamista naapurikseen Böömin rajan taakse. Kaikki Saksan pienemmät valtiot suhtautuivat torjuvasti Saksin valtion hävittämiseen, ja Englanti vastusti jyrkästi tätä Venäjän vallan kasvua.

Thiers väittää nyt, että Ranskan olisi pitänyt tukea sekä Venäjän että Preussin vaatimuksia. Saksassa vallinneet pelot olivat Thiersin mukaan Ranskan kannalta yhdentekeviä. Itävallan saartaminen taas saattoi olla Ranskan kannalta vain toivottavaa Italiaa ajatellen. Thiers väittää siis, että Ranskan olisi pitänyt tukea kyseessä olleita havitteluja – saadakseen vastalahjan, ellei Reinin rajaa niin ainakin jotakin siltä suunnalta. Talleyrand, Ranskan kuuluisa edustaja, oli kuitenkin saanut tehtäväkseen toisenlaisen politiikan ajamisen ja liittyi tästä syystä Itävallan ja Englannin puolelle. Tämä oli virhe – Thiersin mielestä yhä vain suurempi sen takia, että Reinin vasemman rannan väestö oli hänen käsityksensä mukaan tuohon aikaan tottunut Ranskan valtaan, omaksunut Ranskan lainsäädännön, joka on siellä yhä voimassa, ja jopa lähestynyt ranskalaista tapakulttuuria ryhtymällä käyttämään ranskan kieltä. Vaikka tämä kaikki olisikin totta, varmaa on, että nykyisin tuolla alueella vallitsee täysin toisenlainen mieliala.

Lukijalla on kongressin kuvauksen ääressä harvinainen ilo astua diplomaattien neuvotteluhuoneisiin, olla todistamassa käytyjä keskusteluja ja kuunnella hiottuja ehdotuksia ja kärkevän teräviä sananvaihtoja.

Yhdeksännessätoista osassa käsitellään Napoleonin oleskelua Elbassa ja paluuta Ranskaan, hänen ensimmäisiä hallitustoimiaan ja ns. ”Acte additionelin”, keisarikunnan perustuslain, laatimista ja sen juhlallista hyväksymistä Mars-kentällä juhlatilaisuudessa, jolla oli muinaisen frankkien käytännön mukaan nimenä ”Champ de mai”, edustuslaitoksen kamarien muodostamista ja Napoleonin lähtöä rajalle – ja Waterloohon.

Äärimmäisen kiinnostava on kertomus Napoleonin marssista Cannesista Pariisiin. Se on yksinkertainen, täysin vailla kaunopuheista koristelua. Siinä kerrotaan seuraava kasku.

Napoleon eteni Dauphinén vuoristoseudun kautta Savoijin rajan läheltä. Marssireitille sattuneella harjanteella Napoleon levähti mökissä, jossa asui vanha nainen. Häneltä kysyttiin uutisia Pariisista. Hän ei tiennyt mitään. Napoleon sanoi: ”Ettekö Te sitten tiedä, mitä kuningas tekee?” ”Kuningas” – huudahti vanhus – ”Vai kuningas! Te tarkoitatte varmasti keisaria! Hän on yhä siellä etelässä.” Hän ei tiennyt mitään siitä, että Napoleon oli luopunut kruunusta ja maasta oli tullut kuningaskunta. ”Niinpä niin”, sanoi Napoleon kaartinsa komentajalle, ”mitäpä hyötyä on maailman mullistamisesta, Drouot, nimemme levittämiseksi kaikkialle?” Ja hän lähti mökistä mietteliäänä.

Tämän osan lopussa kuvaus saa lukijan samaan alakuloiseen tunnelmaan, joka sen mukaan vallitsi tuolloin Ranskassa. Bourbonien hallitessa ei onnea löydetty; Napoleonista ei voitu toivoa mitään sen jälkeen kun liittoutuneet olivat torjuneet kaikki neuvottelut ja julistaneet hänen hallituksensa kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Lamartinella on jälleen aihetta valittaa epäoikeudenmukaisuutta. Olihan tämä hallitus kuitenkin kansan suuren enemmistön valinnan mukainen; Bourbonien vallan pystyttivät ulkomaalaiset.

Kertoman mukaan teos päättyy kahdenteenkymmenenteen osaan, joka julkaistaan piakkoin. Voidaan ennustaa, että se sisältää kaksi päälukua, Waterloon ja St Helenan, ja niiden kummankin aihepiiri on sisällöltään yhtä runsas.

Meidän on oikaistava aiemmin esittämämme epäily teoksen ruotsinkielisen käännöksen jatkumisesta, työtä kyllä jatketaan.

Nationalkonventets historia af M. de Barante. Öfversatt af Reinhold Rudbeck [Hra de B., Kansalliskonventin historia, ruotsintanut R. R.]. Tma 1861.

Kirjoittaja tunnetaan myös poliittisena henkilönä. Hän eteni urallaan Napoleonin hallitessa, erosi 100 päivän keisarikunnan aikana ja palasi palvelukseen toisen restauraation jälkeen. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt restauraatiohallituksen taantumuksellisia toimia, vaan liittyi Royer-Collardin ja Guizot'n tavoin oppositioon ja vaikutti edustajainkamarissa sen riveissä. Silti hän eteni ennen heinäkuun vallankumousta [1830] päärien kamarin jäseneksi, ja hänet lähetettiin sitten suurlähettilääksi Torinoon ja Pietariin.

Kirjailijana hän on erinomainen ja tullut tunnetuksi etenkin kirjoittamastaan Burgundin herttuoiden historiasta Histoire des ducs de Bourgogne de la maison Valois 1364–1447 [Valois'n sukuun kuuluneiden B:n herttuoiden historia 1364–1447], laajasta teoksesta. Hän on saanut mainetta myös kirjallisuushistorioitsijana. Historiankirjoituksen piirissä hän kuuluu ns. ”deskriptiiviseen” koulukuntaan, joka pyrkii vain kuvaamaan ja kertomaan yrittämättä löytää tapahtumien sisäisiä yhteyksiä. On selvää, että tuollaisessa historiankirjoituksessa merkitseviä ovat vain yksilöiden teot, historia näyttää olevan vain heidän taipumustensa, etujensa, intohimojensa, tietämyksensä, viisautensa, lujaluonteisuutensa ja rohkeutensa tai päinvastoin heidän tietämättömyytensä, ymmärtämättömyytensä, heikkoutensa ja pelkuruutensa tulosta. Tietenkin kyseeseen voivat tulla vain varsinaisesti historiallisten henkilöiden toimet, ja nämä henkilöt näyttävät tarkastelun kohteina olevan riippumattomia oman aikansa tietämyksestä ja tahdonsuunnista yleensä samoin kuin kaikista elinaikansa historiallisista oloista, siis myös kaikesta, mikä oli olemassa ja vaikutti ennen heitä.

Kansalliskonventin historia ei kuitenkaan ole pelkästään deskriptiivinen tässä mielessä. Se sisältää päinvastoin selvän tendenssin, jonka kirjoittaja myös esittää kirjan johdannossa. Hän pyrkii tällä teoksellaan osoittamaan, että Ranskan vallankumouksen onnettomuudet ovat juuri tuollaista johtavien yksilöiden aikaansaannosta. Kaikki tulkitaan yksilöiden älyllisten tai moraalisten puutteiden syyksi. Aina toistuu ajatus, että kaikki olisi käynyt toisin, jos he vain olisivat käyttäytyneet paremmin.

Barante kirjoitti tämän teoksen vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen. Hän halusi tuoda tuon ajan tasavaltalaisten silmien eteen ensimmäisen vallankumouksen ja tasavallan erehdykset; ja tästä syystä hänen tarkoituksenaan oli osoittaa, millaista pahaa yksilöt voivat saada aikaan, kun he eivät yritä toteuttaa toiveitaan ja mielipiteitään olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen perustalta, vaan sen pirstaleiden yli. Näiden Baranten opettavaisten kertomusten mahdollisen vaikutuksen arviointi jääköön. Vähäinen se varmastikin oli Ranskan kansan historiaan pohjautuvan sivistyksen rinnalla, ja tämähän oli kari, joka upotti myös vuoden 1848 tasavallan aluksen.

Useat aiemmin julkaistut Ranskan vallankumousta koskevat teokset antoivat kirjoittajalle erityisen haasteen tämäntyyppisen kuvauksen laatimiseen. Hän mainitsee ainoastaan Garat'n, vallankumouksen kaikkien myrskyjen läpi kulkeneen miehen, joka pani oikeusministerinä täytäntöön Ludvig XVI:n kuolemantuomion, joutui epäilyksenalaisena vankilaan, mutta vapautui Robespierren kukistuttua ja sai Napoleonin aikana uudelleen virkoja ja arvostetun aseman. Hän kirjoitti 1795 muistelmansa vallankumouksesta ja 1820 uutena teoksena muistelmansa 1700-luvulta. Baranten viittausten perusteella hänen vallankumousta koskevat pohdiskelunsa näyttävät olleen kutakuinkin epävarmaa yritystä ymmärtää sen yhteydet varhaisempiin aikoihin. Baranten tärkeimpänä maalitauluna on kuitenkin toinen, nimeltä mainitsematon kirjoittaja, ilmeisestikin Lamartine. Tämähän on ”Girondistien historiassa” pyrkinyt löytämään myös monien vallankumouksessa pahimmin ryvettyneiden, esim. Robespierren, toiminnalle muitakin motiiveja vallanhimon lisäksi. Hän kuvailee Robespierren Rousseaun vilpittömäksi opetuslapseksi, joka haaveili verilöylyn jälkeen syntyvästä hyveen tasavallasta, vaikka ei kiistäkään hänen luonteensa vikoja, vallanhimoa, turhamaisuutta, epäluuloisuutta, moraalista harhautumista hyviksi uskottujen päämäärien tavoitteluun hylättävillä keinoilla. Lamartinen historiatietojen luotettavuuteen kohdistuneiden huomautusten lisäksi häntä onkin hyvin perustein moitittu myös siitä, että hän on nähnyt asiat ja henkilöt runoilijan mielikuvituksensa kiikarin läpi. Baranten teos on suunnattu tuollaisia vallankumousmiesten teoille puolustuksia etsiviä arviointeja vastaan. Lamartine ei kuitenkaan ollut vain suuri runoilija, vaan myös vuoden 1848 vallankumouksen ehkä merkittävin persoonallisuus. Barante ei ehkä juuri tästä syystä mainitse hänen nimeään.

Työssä on silti selvä tendenssinsä, ja vaikka kirjoittaja ei suoritakaan vertailuja, hän ei kuitenkaan säästele omien mietteidensä ja arviointiensa esittämistä, joten kirja ei suinkaan ole näyte pelkästään kuvailevasta ja kertovasta esitystavasta. Teosta on kuitenkin kiitetty tietojen luotettavuudesta. Ja koska em. girondistien historiaa luetaan varsin yleisesti, tämä kansalliskonventin historia on sopivaa vastapainoa sen vinoutumille. Silti Barante lankeaa, kuten sanottu, varsin pitkälle vastakkaiseen yksipuolisuuteen, pitämään vallankumouksen onnettoman kulun syynä pelkästään toimivien henkilöiden virheitä.

Julkaisemme tässä numerossa näytteeksi kirjoittajan arvion ns. syyskuun murhista. Kun Tuileries'n palatsi oli rynnäköllä vallattu ja kuningas syösty valtaistuimelta 10. elokuuta [1792], vangittiin joukoittain ihmisiä; ja täyteen ahdetut vankilat tyhjennettiin syyskuussa näillä inhottavilla murhilla. Lukija havaitsee helposti, että kirjoittaja yrittää turhaan vierittää syytä Ranskan kansan niskoilta muutamien yksilöiden kannettavaksi. Ranskalaiset järjestivät nämä murhat, ranskalaiset toteuttivat ne, ranskalaiset osoittivat niille suosiotaan ja sallivat ne. Lakiasäätävän kansalliskokouksen ja girondistien pelokas toimettomuus, josta kirjoittaja erityisesti moittii viimeksi mainittuja, oli myötäsyyllisyyttä aivan samoin kuin Dantonin ja Pariisin kommuunin rikollinen osallisuus veristen melskeiden järjestämiseen. Ja ketä girondistit ja monet muut heidän ohellaan oikein pelkäsivät? He pelkäsivät nimenomaan Pariisin kansaa, sen suurta massaa, jolla oli tänä laittomuuden aikana valta käsissään ja joka aina antoi kannatuksensa konventin äärimmäiselle, tuhoamisvimmaisimmalle ja verenhimoisimmalle puolueelle. Ja muualla maassa talonpoikaiskyliä myöten vallitsi samanlainen tilanne kuin Pariisissa. Mutta vaikka vallankumous ja sen tapahtumat kuuluvat Ranskan kansan historiaan, tämä ei suinkaan vapauta yksilöitä moraalisesta vastuusta, ja tietysti vastuussa ovat ensisijaisesti johtohenkilöt. Isänmaallisinkaan yksilö ei koskaan toimi ilman henkilökohtaista intressiä. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa yksilöllä on oma intressinsä mukana; jalossa toiminnassa hän tavoittelee perimmiltään tietoisuutta velvollisuutensa täyttämisestä, hyvää omaatuntoa, laillisessa toiminnassa toimeentuloa, valtaa, kunniaa edelleenkin hyvällä omallatunnolla, rikollisessa toiminnassa ainoastaan intohimoisten halujensa toteuttamista. Historia antakoon tästä tuomionsa, sikäli kuin todisteet ilmenevät teoissa. Silloin teon hyvä tai paha tarkoitus luetaan yksilön ansioksi tai viaksi. Yksilöiden toiminnan moraalittomuus tahraa tosin kansankin historiaa, sitä pahemmin, mitä yleisempää moraalittomuus on. Moraalista syyllisyyttä ei kuitenkaan voida panna kansan kannettavaksi. Historia tuomitsee kansan sen lakien ja yhteiskunnallisten laitosten, sen yhteiskuntajärjestyksen, sen tuotannollisten elinkeinojen ja kaupan, sen valtiomuodon, sen sodassa ja rauhassa muita kansoja kohtaan osoittaman käytöksen, sen uskonnollisten käsitysten, sen tieteen, kirjallisuuden ja taiteen, lyhyesti sanottuna sen toiminnan objektiivisen arvon perusteella. Tällä toiminnallaan kansa erottuu ihmiskunnan kulloisessakin kehitysvaiheessa ja jättää kunakin aikana aikaansaamansa tulokset perinnöksi tuleville vuosisadoille ja myös uusille sukukunnille, kansoille ja valtioille sen jälkeen, kun se itse on kansakuntana ja valtiona kadonnut maan pinnalta.

Käännös näyttää huolelliselta, ja kirja on typografisesti erittäin onnistunut. Mutta vaikka kirjan nimi on ”Kansalliskonventin historia”, tarkastelun kohteena on ainoastaan lakiasäätävän kansalliskokouksen toimiaika, lokakuusta 1791 syyskuun 21. päivään 1792, ja teos päättyy kansalliskonventin avajaisiin.

Virhe on tehty, kun ei nimiösivulla eikä ruotsintajan esipuheessa ilmoiteta, että tämä kirja on ainoastaan koko teoksen 1. osa. Alkuteos ”Histoire de la convention nationale” on kuusiosainen, ja voitaneen siis odottaa yhtä moniosaista ruotsinnosta. Mainittu ruotsintajan esipuhe on muuten tarpeeton, se vain toistaa kirjoittajan johdantoa.

J. V. S.