Litteraturblad nro 11, marraskuu 1861: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Acta Societatis Scientiarum Fennicae [Suomen Tiedeseuran toimituksia]. Tom. VI. Helsingforsiae 1861.

 

Tämä Tiedeseuran toimitusten nide ei sisällä monia laajempaa yleisöä ilahduttavia kirjoituksia, koska useimmat ovat tiukasti tieteellisiä erikoistutkimuksia.

Tällä kertaa on erityisen murheellista todeta, että kaksi näistä tutkielmista on lähtenyt sellaisten seuran jäsenten kynästä, jotka ovat kuolleet käsikirjoituksen luovuttamisen jälkeen. He ovat professorit af Schultén ja Woldstedt. Ensiksi mainittu oli ollut seuran sihteeri eli kokouksissa asiat esittelevä ja kaikista seuran asioista huolehtiva henkilö 17 vuotta, seuran perustamisesta vuodesta 1838 alkaen professorin virasta eroamiseensa asti. Jokaiseen toimitusten niteeseen on myös sisältynyt joitakin hänen kirjoittamiaan matemaattisia tutkielmia.

Nide sisältää lisäksi L. L. Lindelöfin kirjoittaman matemaattisen tutkielman, kaksi N. Nordenskiöldin tutkielmaa mineralogian alalta, Felix v. Willebrandin kirjoituksen torajyvän lääkintäkäytöstä, E. J. Bonsdorffin kaksi selostusta kokeista, joita on tehty spirometrilla, laitteella, joka mittaa ihmisen yhdellä hengenvedolla imaiseman ilman määrän, A. E. Arppen raportteja kemiallisista analyyseistä, E. af Brunérin kirjoituksen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoista, Aug. Ahlqvistin muistiinpanoja pohjoisten tšuudien kielestä sekä A. Andelinin esittämiä inarinlapin kielinäytteitä ym. Lisäksi joitakin lyhyempiä uutisia.

Kansanomaisempia kirjoitelmia ovat F. W. Pippingin ”Tietoja Suomen kirjapainolaitoksesta” ja Albin Stjerncreutzin selvitys Itämeren virtauksista sekä lopuksi edesmenneille jäsenille seuran vuosijuhlissa pidetyt muistopuheet, G. Reinin puhe Wilhelm Gabriel Laguksesta, L. L. Lindelöfin puhe Nathanael Gerhard af Schulténista, L. H. Törnrothin puhe Carl Reinhold Sahlbergista.

Professori W. G. Lagus oli toiminut yliopiston opettajana neljäkymmentäviisi vuotta erotessaan tästä virasta 1858. Tässä maassa lienee harvoja yliopistotutkinnon suorittaneita lakimiehiä ja hallintovirkamiehiä, jotka eivät ole saaneet opetusta häneltä. Hän on julkaissut useita enimmäkseen Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. N. G. af Schulténista tuli dosentti varsin nuorena ja pian sen jälkeen professori, ja hän toimi yliopiston opettajana kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Teostensa ansiosta hän tuli tunnetuksi ulkomaillakin. Myös C. R. Sahlberg, josta tuli dosentti 1804, palveli yliopistossa vuoteen 1841 eli kolmekymmentäseitsemän vuotta. Hän ansioitui entomologina, ja hänen merkittävin teoksensa on Suomen hyönteislajiston kuvaus. Hän lienee löytänyt melkoisen määrän tieteelle uusia näiden pikkueläinten sukuja ja lajeja, ja monet niistä ovat saaneet häneen viittaavan nimen. Hän sai nauttia rauhallisesta vanhuudesta vielä melkein kaksikymmentä vuotta virasta eroamisensa jälkeen ja perusti tänä aikana maatilalleen Yläneen kartanoon Suomen suurimman ja runsaslajisimman hedelmätarhan.

 

Leçons de calcul de variations, par L. Lindelöf, rédigées en collaboration avec M. l'Abbé Moigno [L. L., Variaatiolaskennan oppikurssi, toimitettu yhteistyössä apotti Moignon kanssa]. Pariisi 1861.

 

Vaikka tämä teos on painettu Pariisissa, se kuuluu kirjoittajansa perusteella kotimaiseen kirjallisuuteen ja on luettava tälle kunniaksi.

Emme pysty selittämään lukijalle, mitä variaatiolaskenta on. Kirjoittajan esittämän määritelmän jäljentäminen ei selvittäisi asiaa mitenkään ihmiselle, joka ei ennestään tiedä, mitä tarkoitetaan funktioilla, muuttujilla jne. Tämän laskennan hyödyn voi kuitenkin ymmärtää esim. seuraavasta geometrisesta sovelluksesta. Jos tarkastellaan kaarta, jonka molemmat päät sijaitsevat sa­malla suoralla akselilla, jonka ympäri se voi heilahtaa, millainen kaaren muo­don on oltava, jotta se peittäisi akselin vastakkaiselle puolelle samaan tasoon heilahtaessaan suurimman ja millainen peittääkseen pienimmän tasopinnan?

Variaatiolaskennalla on ikää noin 150 vuotta, ja työtä sen täydellistämiseksi on tehty lakkaamatta. Tähän tähtää myös maanmiehemme, professori Lindelöfin teos. Yksinkertaistamalla tätä laskentamenetelmää hän on pyrkinyt helpottamaan sen käyttöä ja mahdollistamaan tämän sellaisten tehtävien ratkaisemisessa, jotka on laskentamenetelmän mutkikkuuden takia aiemmin jouduttu jättämään sivuun.

Apotti Moigno on kuuluisa matemaatikko ja samalla Pariisin Saint-Sulpicen kirkon pappi. Hänen ”yhteistyönsä” rajoittunee siihen, että kirjoittajalla on ollut tilaisuus jättää käsikirjoituksensa tämän erinomaisen tiedemiehen tarkastettavaksi. Työ lienee alkuaan tarkoitettu sisällytettäväksi apotti Moignon aloittamaan matematiikan kurssikirjasarjaan, vaikka suunnitelmaa on sittemmin muutettu, ehkä siitä syystä, että tämä erityinen osa olisi saanut kurssissa liian laajan osuuden. Se on kuitenkin nimensä mukaisesti jaettu oppitunteihin, joita on neljätoista.

Professori Lindelöfillä on ollut hyvin nimekkäitä edeltäjiä tällä matematiikan alalla, varhemmin mm. Euler ja Lagrange, viime aikoina Cauchy ja Sarrus ym., joista etenkin ensiksi mainittu on kuuluisa kautta Euroopan. Olennaisen lisän kehittäminen tuollaisten mestarien pystyttämään rakennelmaan ei ole helppoa. Toivokaamme kuitenkin, että tieteensä pätevät tuntijat suovat kunnian tällaisesta teosta maanmiehellemme.

 

Versuch einer Mokscha-mordwinischen Grammatik nebst Texten und Wörterverzeichniss von D:r August Ahlqvist [A. A., Luonnos mokšamordvan kieliopiksi sekä tekstinäytteitä ja sanasto]. Pietari 1861.

 

Tämäkin osoitus suomalaisesta tieteellisestä toiminnasta on ilmestynyt maamme ulkopuolella ja vieraalla kielellä. Se on nimittäin julkaistu Pietarin Tiedeakatemian kustannuksella ensimmäisenä osana kielitieteellisten tutkimusten sarjassa, jonka tri Ahlqvist aikoo julkaista yleisotsikolla Forschungen auf dem Gebiete der Ural-Altaischen Sprachen [Tutkimuksia uralilais-altailaisten kielten alalta]. Tällä työllä kirjoittaja luo jatkoa Castrénin teoksille ”Nordische Reisen und Forschungen” [Matkoja ja tutkimuksia pohjoisilla seuduilla], jotka ovat avanneet kansatieteilijöille ja kielentutkijoille ensi kerran näkymiä tälle aiemmin tuntemattomalle alueelle, jonka piirissä on kahteen maanosaan levittäytynyt kansa- ja kieliperhe. On ilahduttavaa saada näin varmuus siitä, ettei Castrénin perintö ole siirtynyt isänmaamme ulkopuolelle, että hänen viitoittamaansa uraa, jolla hän saavutti niin runsaita tuloksia, jatkaa suomalainen – ja toivottavasti sitä jatkavat edelleenkin suomalaiset niin kauan kuin sen varrelta on tiedettä hyödyttäviä satoja korjattavissa.

Kirjoittaja mainitsee esipuheessaan, että teoksesta oli jo 7 arkkia painettu ruotsiksi, ennen kuin hän päätti julkaista sen saksan kielellä. Ja tämä on todettava aivan järkeväksi ratkaisuksi, koska teos on näin saanut lukijakunnan, joka siltä olisi muuten jäänyt puuttumaan. Hänellä on ollut edeltäjä, saksalainen kielentutkija von der Gabelentz, joka on kirjoittanut luonnoksen mordvan kieliopiksi. Gabelentz joutui kuitenkin hankkimaan kaiken kieltä koskevan tietämyksensä Uuden testamentin käännöksestä, joka on sangen virheellinen ja huono. Se on myös laadittu mordvalaisten kielen toisella murteella, ersällä, Ahlqvistin työ taas selvittelee mokšamurretta.

Mordvalaisten koko kirjallisuus rajoittuu mainittuun Uuteen testamenttiin. Muunlaisten tekstien puute on niin suuri, että Ahlqvistin on kielen näytteitä mukaan liittääkseen pitänyt tehdä erään alkuasukkaan avustamana käännöksiä mordvan kieleen.

Kirjoittaja esittää kiitoksensa saamistaan käännösavusta ja hyvistä neuvoista työn toteuttamiseksi.

 

Johan Ludvig Runebergs samlade arbeten. I, II & III [J. L. R., Kootut teokset 1–3]. H:ki 1861.

 

Puhuminen runoilijan teoksista etenkin töinä [ruotsiksi sama sana, arbeten] tuntuu hiukan hankalalta. Hiellä ja vaivalla esiin puristetut säkeet eivät ole koskaan saaneet suurta arvostusta osakseen. Lukijoiden enemmistö ajattelee lisäksi runoilijoista suunnilleen samaa kuin talonpoika herroista, että heidän varsinaisena tuntomerkkinään on se, etteivät he mitään tee, kunhan kirjoittelevat värssyjä. Runoudesta luetaan lisäksi moninkertaisia todistuksia siitä, että runoilija on laululintu, joka ei voi ottaa maailmassa muita tehtäviä hoitaakseen kuin laulamisen omaksi ilokseen; maailma saa sitten kuunnella laulua jos sille päälle sattuu.

Pulaa ei juuri olekaan säkeiden suoltajista, jotka eivät tee työtä. On kuitenkin tunnustettava, että todellinen runous on pienintäkin yhteiskohtaa myöten läpikotaisin työstettyä. Ja siten viimeistelty runokokoelma on todellakin työ eli siis työn tulos. On esiintynyt improvisoijia, joiden lauluja on mieltymyksellä kuunneltu; ne ovat kuitenkin vain harvoin kestäneet kirjoitettuna ja luettavana tekstinä tai yleensäkään kuultuina jonkun muun kuin improvisoijan itsensä huulilta.

On suuri ilo nähdä Runebergin kaikki runot koottuina kotimaiseksi julkaisuksi, jonka voi ottaa käsiinsä tunnontuskia tuntematta; näinhän moni lukija ei ole aiemmin voinut tehdä, kun he osaksi sen takia, että eri niteiden ensimmäiset painokset olivat loppuneet kirjakaupoista, ja osaksi siitä syystä, että Ruotsissa julkaistu uusintapainos tarjosi niin paljon yksissä kansissa ja niin houkuttelevassa koossa, eivät voineet vastustaa kiusausta tuon väärällä tavalla [ilman kirjailijan lupaa ja tekijänpalkkiota] tuotetun painoksen hankkimiseen. Myöhemmästä, kirjoittajan suostumuksella Ruotsissa painetusta laitoksesta taas ei liene montakaan kappaletta kulkeutunut Suomeen. Ja käsillä olevan kotimaisen laitoksen etuna on myös sen suurempi täydellisyys.

Lisäykset löytyvät 2. osasta, joka sisältää lähinnä käännöksiä ja mukaelmia. Siihen on otettu mukaan runoja, jotka on kerätty Morgonbladetin vuosien 1832–37 vuosikerroista, ja samasta lähteestä on otettu mukaan joitakin proosatekstejä, kertomuksia ja arvosteluja.

Ensimmäinen osa, joka on ollut jo kauan yleisön saatavissa, sisältää lyyriset alkuperäisrunot, Mustasukkaisuuden yöt, suppeammat eeppiset runot ja legendat sekä proosateksteistä mm. Puutarhurin kirjeet; kolmannessa osassa ovat eeppiset runot: Hirvenhiihtäjät, Hanna, Jouluilta ja Nadeshda. Neljänteen osaan jäävät Kuningas Fjalar, Vänrikki Stoolin tarinat ja varmastikin myös kokeiltavana olevaan virsikirjaan otetut täysin uudet virret.

Kukapa ei unohtuisikaan nämä niteet käsiinsä saatuaan lukemaan vanhastaan tuntemiaan tekstejä jälleen uudelleen, lehteilemään kirjaa sieltä täältä ja sivuja vilkaistuaan leikkaamaan auki arkkia arkin jälkeen. Johtuukohan Runebergin runot niiden ensimmäisestä ilmestymisestä asti tunteneen lukijan oman iän tuomasta mielialasta vai itse runoista, että ne tuntuvat kovin vakavilta? Eräissä eeppisissä runoissa, niistä laajimmissa, kokonaisuudesta välittyy hiljainen huumori; lyyristä runoutta hallitsee kuitenkin vakavuus, joka ei toki vaivu heikkoon voivotteluun, mutta jota ei myöskään kevennä hyväntuulinen elämänrohkeus. Luonto, joka on kutakuinkin aina maalauksen taustana, on tyyntä ja rauhallista, ja tunne omaksuu siitä sekä tunnelmansa että ilmaisutapansa, ei koskaan ryöpsähdä valloilleen, ajatus kääntyy useimmiten pois luonnon ikuisesta, mutta ikuisesti katoavaisesta kauneudesta ja etsii rauhaa, jossa ei tätä ristiriitaa ei ole.

 

Minkä menetin, en silloin sitä vaadi takaisin

sinulta enää, hellä äiti!

Suo minulle vain hauta, jonka luona itkee

lähteesi ja poppelisi kasvaa.

–––

Ja pasuunoiden pauhun aika tulee

ja aika joka kokoo avaruuden tähdet

ja syöksee vaivoihin ja kaaokseen

sinisen taivaan alta kaikki mahdit.

–––

Maailman menneisyyden haudalla

iltaasi uneksien vietät!

–––

Sinä vieraille rannoille paennut henki,

isänmaahasi milloin palaat? –

–––

Oi miksi ei Kaikkivaltias suonut

ikikevättä viattomuuden Sinulle, kukka?

–––

Vieras kun oli maa jossa elit,

ei levoton ollut sydämesi koskaan, –

–––

Iloitse siitä, että vaikeudet jos mitä haastavatkin

se on vain unta ympärilläsi, kun lepäät

sylissä ikuisuuden.

–––

Pakon kahleissa elän,

hellimmän pakon,

sillä kerran se kuolee –

niin yhä toivon ja uskon.

–––

Kun onnen juomasarvesta on sima juotu,

opeta miten unta näen paremmista maailmoista.

 

Nämä esimerkit on poimittu eri runoista, ja niitä voisi helposti poimia monin verroin enemmän. Jos ryhtyy etsintään käymällä eroottisia runoja läpi, hämmästyy havaitessaan, että niihinkin sisältyy usein ajatus katoavaisuudesta. Rakkaudesta:

 

Aavikon piikkipensaissakin

hän näkee Olympoksen salit ainoastaan – –

–––

Kun henki kahleittensa painon alla huokaa,

on autuasta silloin rientää

syleilyyn lemmittynsä!

–––

Rakasta, nuori mies –

hallan ja turtumuksen aika tulee.

–––

Kerran on kevään kuihtua pakko

ja kerran ilon, oi sydän!

–––

Lemmi, nauti ja hehku, heleä kukka,

kauneuttasi kasvata päivästä päivään;

ennen syksyä enkeli saapua saattaa,

sinut taittaa voi ja taivaalle antaa.

–––

Nuokkuva kalpea ruusu

ja tuulessa taintunut perhonen

pian haihtuvat tyhjyyteen.

Heti hehkuvat uudet ruusut,

tuoksuvaisen

tomun yllä

tanssivat perhoset –

–––

Tyttö, ei viehkeä hahmosi riitä

eikä ruusuposkiesi hohde

sitomaan minua syliisi, vaan

suuri, kaiken kattava rakkaus.

 

Myös ”idylleissä ja epigrammeissa” väräjää tunne:

 

että kaunis on katoavaista,

että ihana ei kauan kestä.

 

Kun olemme huomauttaneet tästä Runebergin lyyrisessä runoudessa sangen usein ilmenevästä katoavaisuuden ajatuksesta, emme ole kuitenkaan tarkoittaneet, että se olisi hentomielistä ja vaikeroivaa tai edes sokeaa elämän lahjan tuottamalle onnelle. Jokainen lukija tietää, ettei niin voida tästä runoudesta sanoa. Se on päinvastoin kaikkien hyvien jumalien elämässä antamien lahjojen jatkuvaa ylistyslaulua. Siinä unohtuu kuitenkin vain harvoin, että lahjasta on nautittava, koska se on vain hetken asia. Jo esitetyt esimerkitkin ovat antaneet vihjeen myös siitä, että tämä runous suuntaa katseen korkeammalta tulevaan lohtuun kaiken katoavaisuuden edessä, ja tämä viittaus katoamattomaan elämään jää jopa perin harvoin puuttumaan. Juuri tämä antaa runoille vakavan sävyn. Tämä on ehkä yhteydessä siihen, että Runebergin runotar rakastaa pohjolan luontoa ja tuntee sen erinomaisesti, ja sen ilta-aurinko heittää varjoja myös ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin, haluihin ja iloihin. Ja pohtia voidaan sitäkin, ovatko antiikin mallit, kuten usein on mainittu ja väitetty, vaikuttaneet luonnon tarkastelua enemmän tähän Runebergin runouden tyyneen rauhallisuuteen myös silloin, kun aiheena ovat ihmisyksilöiden tunteet ja teot. Tämä taiteellinen tyyneys ja sopusointuisuus vaikuttaa osaltaan runouden vakavaan ilmeeseen.

Emme kuitenkaan halua syventyä arviointeihin, vaan ilmaisemme vain uuden lukukerran tuoman vaikutelman – vaikutelman, että se maailma, johon runoilija lukijan johdattaa, on tosin kaunis, mutta kuitenkin vain haihtuva kuva maailman koko todellisuudesta. Niinpä myös Ehrströmin kauniit, rytmiltään rauhalliset, lievää alakuloisuutta henkivät sävelmät, joiden siivillä nämä runot ensiksi levisivät kautta maan, vastaavat itse asiassa niiden henkeä. Niissä ei ole etelän hehkuvia tunteita eikä leikkivää mielikuvitusta. Niissä nautitaan pohjolan lyhyestä keväästä ja kesästä aina kuitenkin muistaen, että niiden kauneus on niin perin lyhytaikainen ja haihtuva, mutta silti lohdullisesti tietoisina niiden pysyvyydestä, koska ne palaavat aina uudelleen.

Tämä henki ilmenee myös eeppisissä runoissa, vaikka niistä monien aiheena olevat porvarilliset olot pehmentävät syvällisemmän lyyrisen näkemyksen pintaa todellisen elämän miellyttävyydellä.

Vieraisiin oloihin sijoitetut ”Nadeshda” ja ”Kuningas Fjalar” ovat toisenlaisia luonteeltaan, samoin lyyristen runojen joukossa Mustasukkaisuuden yöt. ”Kuningas Fjalar” pohjautuu romantiikkaan, ja siinä liikkuvat mahtavammat intohimot, joiden myllertäessä elämä ei pysy objektiivisen tarkastelun kohteena, vaan näyttää yksilön vapaan itsemääräämisoikeuden ilmaukselta, jonka määräävät hänessä vaikuttavat voimat – näennäisesti, koska toteutuakseen yksilön tarkoitusten on kuitenkin omaksuttava objektiivisen järjestyksen muoto ja koska juuri tämä järjestyksen alistaminen pelkäksi yksilön pyrkimysten välineeksi opettaa hänelle, että hän on laskenut väärin. Hän joutuu perikatoon omien laskelmiensa takia; tavoitteen satunnainen luonne ja tavoittelun oikeudettomuus käyvät ilmi, kun valitut keinot eivät riitä eivätkä laadullisesti vastaa tavoitetta. Ihmisten kohtaloiden raukeaminen tyhjiin ei kuulu suoranaisesti asioiden järjestykseen, vaan syyllinen siihen on ihminen itse. ”Hirvenhiihtäjien” filosofia on mielestämme toisenlainen. Myös ”selväjärkinen” Pekka,

 

ystäväpiirissä arvostettu ja tunnettu mies,

 

joka tyynesti katselee

 

– – vaimoa uskollista ja

lasten parvea kaunista kuin kukat varrella virran,

 

toki tietää, että

 

– – ihmisen on paras heittyä hetkeen arvelematta,

kun se on suotu, kuin oravainen urhea seilaa

aallolta aallolle venhona vain pikku pirstale kaarnaa!

 

Ja hänen vieressään on sekä hänelle että lukijalle muistutuksena ihmisen onnen vaihteluista kerjäläinen Aaro, joka sanoo perustellusti:

 

Yksin Luoja voi tuomita että on vain oma syyni

kohtalo kurja, toisten tieto ei riitä – –

 

Ihmissilmä ei näe ”vilpittömässä kerjäläisessä” minkäänlaista syyllisyydentunnetta, ei siitäkään, ettei hän ”ihanan Kankaan kartanon” perikadon jälkeen ryhtynyt työhön muiden palkkalaisena, vaan tarttui

 

kerjuusauvaan ja lähti, kelkassa kiskoen lapset,

 

sillä näin toimiessaankin hän noudatti vallitsevaa järjestystä, jota hän ja hänen kaltaisensa pitivät oikeana, Jumalan säätämänä kohtalona. Toki hän katselee useinkin pelokkaasti hautausmaita miettien mielessään:

 

Missähän suodaan kerran sullekin lepopaikka,

vieraaksi jäät niin kuoleman kuin elonpäivien mailla.

 

Vähään tyytyväisenä hän kuitenkin anoo leipänsä ja soittaa viuluaan

 

– – kuten sirkka

kuihtuvan lehden keinussa istuu ja illassa soittaa,

kun valo päivän jo on perin niukka.

 

Ja tähän viimeksi mainittuun kuvaan tiivistyy koko elämä, jota ”Hirvenhiihtäjissä” eletään. Se on sirkan elämää, ja tämä soittaa, vaikka päivänvalo käy vähiin ja lehti kuihtuu. Tätä tarkoitimme sanoessamme, että eeppisten runojen henki on sama kuin lyyristenkin. Näin siis eeppisissäkin runoissa vallitsee sama vakavuus, jota kuitenkin niissä pehmentää henkilöiden elämänolojen ja heidän niiden puitteissa kokemansa rauhan kuvaaminen.

Lukijamme ovat ilman erityistä muistuttamistakin jo varmasti ajatelleet, että tämä Runebergin runouden vakavuus on Suomen kansan vakavuutta, joka vastaa Suomen luonnonoloille ja kansan historiallisille kohtaloille ominaista vakavuutta. Ehkä ei ole väärin lisätä, että tämä vakavuus on löytänyt laulajansa juuri sellaisessa ajan vaiheessa, joka on käännekohta sekä tämän kansan tietoisuuden kehityksessä että sen elämässä. Ja tämä siirtymävaihekin on saanut kuvauksensa Runebergin runoudessa.

Jo ennenkin lienee huomautettu, ettei Runeberg lyriikassaan koskaan ylistä kansallisia elämänilmauksia, ei sodan eikä rauhan urotöitä. Näiden runojen aiheita ovat luonto, nuoruus, rakkaus, vanhuus, kuolema, eivät koskaan sankariteot, hallitustoimien viisaus, tietäminen, taide. Myös varhaisemmat eeppiset runot, joiden aihepiiri on kotimainen, liikkuvat perhe-elämän alueella ja esim. papin ja talonpojan työhön liittyvässä hiljaisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä. ”Hirvenhiihtäjissä” ”jalo kivääri” on ainoa yhteys historiaan, mutta sangen täydellisessä miniatyyrikuvassa ”Jouluilta” ovat sentään jo mukana majuri ja sotamies Pistol historian edustajina. Ellei ”Hauta Perhossa” olisi edeltänyt tätä runoa, voitaisiin sanoa, että on yllättävää lukea siitä:

 

Suomi on taas hänen sielunsa silmien eessä, tuo karu,

köyhä ja syrjäinen pyhä syntymämaa ja sen harmaat

joukot rannalta Saimaan, päällikkyydestä joiden

ylpeä olla on saattanut viisikymmentä vuotta.

 

Näyttää siltä, että kohotakseen laajempaan ilmiökenttään ja sellaisten inhimillisten pyrkimysten pariin, joihin sisältyy hieman enemmän kuin vain yksilön pieniä suruja ja iloja, Runebergin runouden on täytynyt siirtyä isänmaan rajojen ulkopuolelle, kuten ”Nadeshdassa” ja ”Kuningas Fjalarissa” on käynyt. Jotta isänmaassa näkisi muutakin kuin tämän maapalasen, jotta yleensä omistaisi henkisen isänmaan kaikessa, mitä kansakunnan toiminta on vuosisatojen kuluessa saanut aikaan, on tiedettävä, että on olemassa muita kansakuntia toisenlaisine vaiheineen, pyrkimyksineen ja aikaansaannoksineen. Viimeksi mainituissa runoelmissa Runebergin runous on ikään kuin tehnyt tähän tulokseen johtaneen löytöretken. Ruhtinasvallalla ja ylimystöllä, niiden olemassaolosta juontuvilla historiallisilla etunäkökohdilla, näihin perustuvilla moraalisilla ristiriidoilla ja näissä ristiriidoissa intohimoiksi kiihtyneillä taipumuksilla ei ollut historiallista maaperää Saarijärven salomailla. Halutessaan voi jo ”Mustasukkaisuuden öitä” pitää askeleena tähän suuntaan: ”paullo maiora cantamus” [pienten jälkeen suuremmista asioista laulamme; Vergilius].

Runebergin runous kuitenkin palasi näiltä kokeiluretkiltään niin idästä kuin lännestäkin sille maaperälle ja sen kansan pariin, jonka hengen lapsi se on, ei kuitenkaan enää ylistääkseen luontoa ja rakkautta, laulaakseen ilojen ja masentavien kokemusten vaihtelusta perheen piirissä ja hiljaisessa porvarillisessa elämässä, vaan hahmottaakseen kuvien kautta tämän kansan historiallista elämää, sen tunteita ja intressejä kansakunnan tunteina ja intresseinä ja kuvatakseen sen näiden pohjalta tekemiä urotekoja ja kokemia kohtaloita. Runeberg on itse elänyt mukana tässä muutoksessa, joka Suomen kansassa on tapahtunut, tietoisuuden siirtymisessä pelkästä tälle kansalle ominaisesta, tämän maan erikoislaatuiseen luontoon, salomaihin ja tuhansiin järviin kiinnittyneestä perhe- ja yhteiskuntaelämästä vähitellen selvenevään mielikuvaan, että tämä kansa on kansakunta, historian piirissä elävä kansa; ja me jokainen tiedämme, miten mahtava voima hänen runoutensa on ollut ja yhä on tässä muutosprosessissa.

Varhaisempien runojen uusi lukukerta on johdattanut arvostelijan näihin mietteisiin, joissa hän toivoo runoilijan itsensä havaitsevan yksityisen ystävyyden lämpimiä muistoja ajalta, jolloin nämä runot syntyvät, muistoja, jotka nousevat mieleen aivan itsestään, kun on itse nähnyt noiden runojen syntyvän ja kokenut omassa elämässään tämän yleisen hengen kehityskulun, jonka hän arvelee löytävänsä myös runoilijan teoksista.

 

Teckningar och drömmar af –a –g [–a –g, Piirroksia ja unelmia]. H:ki 1861.

 

Tämän –a –g:n [Fredrika Runeberg] tuntemattomuus lienee kulunut jo niin läpinäkyväksi, ettei kukaan lukija ihmettele, miksi kirja esitellään tässä heti Runebergin koottujen teosten jälkeen.

Litteraturbladetin lukijat tuntevat kirjan nimen hyvin, koska useimmat piirroksista ja unelmista ovat aiemmin ilahduttaneet heitä tämän lehden palstoilla. Toinen osa niistä on samoin nähty aiemmin muissa, joko Ruotsissa tai Suomessa julkaistuissa lehdissä ja kalentereissa. Tähän kokoelmaan on lisätty uusiakin, vaikka esittelijä, joka ei ole pystynyt seuraamaan muualla kuin Litteraturbladetissa tapahtunutta julkaisemista, ei pystykään sanomaan, mikä on uutta ja mikä ennen julkaistua.

Lehden lukijoille ei ole salaisuus, että useat piirroksista sisältävät hiukan aineksia naisemansipaation edistämiseksi. Kyseessä ei sentään ole vaatimus, että naisten olisi saatava oikeus pukeutua miehille ominaiseen vaatekappaleeseen. Piirroksissa tuodaan kuitenkin erityisen hanakasti esiin naisten elämässään kokemaa syrjintää. Kuvauksen tehoa ajatellen voinee huomauttaa, että tavallisesti aihe on peräisin turkkilaisten ja pakanoiden parista. Teho olisi aivan toinen, jos kuvattaisiin ei toki välttämättä pariisilaisen salonkidaamin, vaan vaikkapa vain savolaisen talonemännän toimia omassa kodissaan, etenkin jos tässä kodissa vallitsee myös hyvinvointi, kuten yleisintä on, ja mies elää järkevää ja rauhallista elämää, kuten hän tavallisesti elää. Olemme todellakin sitä mieltä, että mukaan valituissa kuvauksissa ilmenevä hyvin näkyvä tendenssi ja yksipuolisuus on hieman vahingoittanut niiden vaikuttavuutta.

Tendenssi ei ole kuitenkaan aina yhä selvästi näkyvissä. Kokoelmassa on piirroksia, jotka ovat pelkästään taiteellisia, kuvia naisen elämän iloista tai tavallisemmista tuskista, toisia piirroksia, jotka vain kuvaavat ihmiselämää sellaisenaan, ja unelmia, jotka runollisesti liittävät henkisen elämän luonnon ilmiöihin tai Andersenin satujen tapaan muihin arkisiin asioihin ja esineisiin. Unien mahdollisesta merkityksestä kiistellään yhä, kuten tunnettua. Mutta tuskinpa voidaan kiistää sitä, että tämän kokoelman unelmilla on aina oma merkityksensä; päinvastoin on selvää, että nämä unelmat ovat olemassa merkityksensä tähden. On vain inhimillistä, ettei niihin sijoitettu merkitys ole kaikissa tapauksissa yhtä syvällinen; useimmiten perusajatus on selvä ja tuntuu harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta miellyttävältä.

Eivätkä nämä piirrokset ja unelmat tietenkään olisi runoutta, ellei niihin sisältyisi muutakin kuin sellaista, minkä terävä järki pystyy niiden sisällöstä selittämään. Ne saavat olennaisen arvonsa piirtämisen ja uneksimisen tavasta. Ns. runollinen ajatus ei ole kuiva arviointi eikä sitova johtopäätös. Pelkkä ajatuskaan se ei ole ajattelun tiukemman tulkinnan mukaan, vaan mielikuva, kuvallisen hahmon saanut ajatus, jonka syvällisyys sisältyy sen antamiin loputtomiin tulkintamahdollisuuksiin ja kauneus siihen, että kuva houkuttelee alituisesti tulkintoihin. Ja tällaisia runollisia ajatuksia kokoelmassa on varsin runsaasti. Vain muutamassa kohdassa voidaan sanoa kuvan olevan väkinäinen ja keinotekoinen, mikä osoittaa, että siitä puuttuu runollinen ajatus. Näin on käynyt esim. novelleissa ”Kukkien hyöty” [otsikot Tyyni Tuulion suomennoksen mukaiset] ja ”Pieni jääeukko”. Iloita voi sitä vastoin sellaisista runollisista kertomuksista kuin ”Simrith” ja ”Manalan impi”, jotka on luettu ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, ellemme väärin muista, toinen Borgå Tidningistä, toinen jostakin tuon ajan kalenterista, sekä ”Salik Sardar Khanin puoliso” ym., jotka on aiemmin julkaistu tässä lehdessä.

Muutamat tekstit ovat yksinkertaisia kertomuksia, kuten ”Kolme Ruotsiin muuttanutta”, tai vain tapahtumia ja keskusteluja, jotka on poimittu todellisuudesta ja joista ”Särmäkuvia naisen elämästä” on uutta ainakin arvostelijalle. Niissä teksti on yhtä kaunista ja sujuvaa kuin varsinaisissa taiteellisissa luomuksissa, joissa yleensä on runsaasti eloisuutta ja väriä ja jotka toisinaan olisi oikeastaan vain muokattava mitallisiksi, jotta ne olisivat varsinaisia runoja.

Ehkä lukijalle on syytä muistuttaa, että nämä ”piirrokset ja unelmat” ovat uudenlaisia kirjallisia tuotteita eivätkä pelkästään kotimaisessa kirjallisuudessa. Ainakaan arvostelija ei tunne niille esikuvia. Niinpä kokoelman nimikin on epämääräinen, se ei oikeastaan ilmoita, mitä ne teksteinä ovat. Meidän on lisättävä, että nimi on kirjoittajan suoman luottamuksen nojalla ollut tässä lehdessä julkaistujen kirjoitusten osalta toimituksen valitsema; ja nyt havaitsemme myös kirjoitusten kokoelman säilyttäneen tämän nimen. Ellei lukija tunne sisältöä, hänen ei siis pidä kiinnittää huomiota kirjan nimeen, joka ei lupaa mitään muuta kuin arkisuutta; sisällöstä näytteitä nähnyt lukija taas tietää, että tällä nimellä tarjotaan sekä viehättävää että ajattelemisen arvoista luettavaa.

 

Dramatiska dikter af Z. Topelius. Första samlingen [Z. T., Näytelmiä. Ensimmäinen kokoelma]. Tma 1861.

 

Jälleen kotimaiseen kirjallisuuteen kuuluva teos, joka on nähnyt päivänvalon vierailla rannoilla, jälleen todiste siitä, että kotimaisella kirjallisuudella on annettavaa paljon runsaammin kuin kirjallisuutta arvostavalla yleisön osalla varoja kirjallisuuden ylläpitämiseen.

Olisi turhaa kiistää tätä totuutta: Suomella on tiedemiehiä ja kynänkäyttäjiä ylen määrin. Heiltä puuttuu kotimainen yleisö. Täällä on paljon ihmisiä, jotka katsovat olevansa sivistyneitä; kirjat eivät kuitenkaan kuulu heidän sivistystarpeidensa piiriin. Ei voida sanoa, että heidän sivistyksensä on liian korkealla tasolla heille tarjottuun kirjallisuuteen verrattuna. Kun tätä kirjallisuutta voidaan painattaa ulkomailla, tämä osoittaa sen arvon.

Emme tiedä, kuinka yleisesti tunnetaan se tosiasia, että Z. Topelius on Suomen kaikkien aikojen tuotteliain kaunokirjailija. Hänen lyyrinen runoutensa täyttää melko paksun niteen, näytelmistä kertyy useita osia, kuten yllä esitetty kirjan nimi ilmaisee, ja hänen romaaninsa vaativat aikanaan niitä kunnioitettavan määrän. Hän voisi luultavasti koota myös melko muhkean kokoelman lyhyempiä kirjoituksia kaksikymmenvuotiselta uraltaan lehtimiehenä. Lyyristen runojen ja näytelmien ohella myös romaanit painetaan Ruotsissa. Eräät näyttämöteokset ovat löytäneet tiensä Helsingin entisestä kehnosta ja ankarasti kuormitetusta lautaseinäisestä teatterista Tukholman näyttämölle. ”Kaarle-kuninkaan metsästys” on siellä tuonut loistetta [Kaarle XV:n] kruunajaisjuhlallisuuksiin ja ”50 vuotta myöhemmin” on esitetty jo kymmeniä kertoja.

Voidaan sanoa: tämä ulkonainen menestys ei paljon todista. Näyttämöesitys voi päästä turmeltuneen yleisön suosioon toki monesta muustakin syystä; jos katsojakunnan oletetaan kuitenkin yhä suhtautuvan edes jonkinmoisella kunnioituksella hyvään, sen suosioon pääsevässä näytelmässä täytyy kuitenkin olla jokin kauneuden häivähdys. Juuri mainittua näytelmää ”50 vuotta myöhemmin” ei kuitenkaan voitane vapauttaa jonkinasteisesta pyrkimyksestä sen aikalaismaun hyväksikäyttämiseen, joka tunsi tyydytystä päästessään tirkistelemään raakaa rikosta ja joka on saanut ravintoa Suen ja Bulwerin ynnä muiden romaaneista. Mitään tällaista ei kuitenkaan ole Topeliuksen muissa näytelmissä.

Topelius ei lainaa aiheitaan historiasta eikä muiden teksteistä. Hänen mielikuvituksensa luo ne vapaasti, ja jo tätä kirjallisen luomisen helppoutta on aihetta ihailla. Kun hän kerran, ”Kypron prinsessassa”, tukeutuu olemassa olevaan taruun, hän käyttää sitä täysin vapaasti. Näyttää siltä, että kirjoittaja pystyy aivan vaivattomasti kokoamaan näytelmäksi mielensä mukaisen määrän kohtauksia. Tässä esiteltävänä olevaan ensimmäiseen kokoelmaan sisältyy neljä näytelmää: Tizianin ensimmäinen rakkaus, Seikkailu saaristossa, Sotavanhuksen joulu ja Kypron prinsessa. Kun otetaan huomioon niiden syntytausta, jonka kirjoittaja esittää omistuskirjoituksessaan F. Paciukselle, niitä kaikkia voitaisiin sanoa tilapäistuotteiksi. Ne näyttävät lähteneen niin luistavasti liikkeelle, että voi hyvinkin uskoa Topeliuksen kykenevän tuottamaan niitä lisää milloin vain pyydetään.

”Tizianin ensirakkaus” ja ”Sotavanhuksen joulu” ovat pieniä kuvaelmia, joissa ei henkilöhahmoja syvennetä eikä varsinaista juonta ole; ensiksi mainitussa ihannoidaan taidetta, jälkimmäisessä vuoden 1808 sotureiden isänmaallisuutta. Muutamin ripein vedoin asia saatetaan siihen valaistukseen, joka on asetettu tavoitteeksi. Tizian on vain inspiraation vallassa olevan taiteilijan tyyppihahmo vaiheessa, jossa hän vielä epäilee kykyään ja on toisaalta varma siitä, että näkee jo ihanteensa selvästi silmiensä edessä. Sotavanhus on samoin yleisluonteisesti hahmotettu elämäntyönsä arvosta vakuuttunut vanha sotilas. Sivuhenkilöt ovat olemassa antaakseen asialle sen tarvitsemaa tunnustusta, edustaakseen yleisöä, kun taas ne tapahtumat, jotka johtavat heidät näyttämölle, tapahtuvat näyttämön takana. Päähenkilöt ovat kuitenkin taitavasti piirrettyjä tyyppihahmoja, ja sivuhenkilöiden roolit on hyvin valittu taiteellista sommitelmaa täydentämään. ”Sotavanhuksen joulusta” voisi luetella useita merkityksellisiä pikkupiirteitä. Näitä ovat esim. nuorison veteraanille varauksettomasti osoittama kunnioitus, kun taas vanha polvi, Briitta-muori, osaa arvostaa häntä vasta erityisen kiitollisuudenvelan synnyttyä ja ymmärtää miehen olevan jotakin muuta kuin pelkkä vanha ukko vasta saatuaan selville, että Suomen kansa huolehtii hänen toimeentulostaan. Kun tähän lisätään kuvia runsaasti käyttävä ja sujuva runokieli, nämä pikkuseikatkin ilmaisevat tekstin lähteneen runoilijan kädestä.

”Seikkailu saaristossa” on sommiteltu vain tarinaksi, ja juoni eteneekin todella hämmästyttävän vaivattomasti kohtauksesta toiseen. Emme tiedä, millaisen vaikutelman teoksesta saa teatterissa. Ehkäpä näyttelijöiden panos luo siitä iloisen tapahtumaketjun, mutta luettavaksi sitä ei ole kirjoitettu, eikä siitä löydy ajatussisältöä – puute, joka merkitsee myös runollisuuden puuttumista ja on tässä mielessä hyvin poikkeuksellinen Topeliuksen teoksissa.

”Kypron prinsessa” on sitä vastoin toisenlainen tarina, ilmava ja runollinen. Sitä lukiessaan saattaa tuskin uskoa, ettei se ole menestynyt näyttämöllä, vaikka siihen on liittynyt Paciuksen musiikki. Varmaa kuitenkin on, että tämäntapainen näytelmä on esitettävä kepeästi ja vivahteikkaasti, niin että esitys edes suunnilleen vastaa tekstin ilmaisemaa kevyttä mielialaa.

Teksti liittyy Kalevalan kertomukseen Lemminkäisestä. Jo ajatus valita tarinan ”nimettömäksi saareksi” Kypros ja näiden vastakohtien, Suomen hyytävän kylmän erämaan ja Afroditen auringossa kylpevän saaren, yhdistäminen toisiinsa antaa mahdollisuudet aiheen vivahteikkaaseen runolliseen käsittelyyn. Näytelmän dramaattisen intensiivisyyden kannalta voidaan epäillä, saadaanko herkkuja hieman liian paljon, kun Kyproksen hallitsijatar saatetaan vielä kerran yhteen Lemminkäisen kanssa sen jälkeen, kun hän on onnellisesti saapunut Suomeen ja yhtä onnellisesti noudettu takaisin, ja kun katsoja yleensäkin viedään uudelleen kyproslaisten joukon pariin, vaikka tällä ei ole enää mitään tehtävää. Ei nimittäin näytä siltä, että olisi ollut välttämätöntä tuoda Kyproksen asukkaita todistamaan Lemminkäisen vapautumista Tuonen tuvilta. Heidän kuningattarestaan tulee näissä kohtauksissa sentimentaalisempi kuin kyproslaisen daamin oikeastaan pitäisi olla ja kuin koko näytelmän henki edellyttäisi. Ja kun Lemminkäinen herätetään henkiin, katsoja varmasti hämmästyy todetessaan naisen täysin välinpitämättömäksi heidän kohdatessaan jälleen. Virheenä voi pitää myös sitä, että kirjoittaja on jättänyt Lemminkäisen kuoleman vaille minkäänlaista yhteyttä näytelmän varsinaiseen juoneen. Olisi ollut helppoa asettaa lappalaisen Ulappalan noiduttu nuoli kyproslaisten palvelukseen ja kuvata tämä nuoli ja sankarin kuolema prinsessan vapautumisen edellytykseksi.

Jos kuitenkin jätetään syrjään nämä juonihahmotelman pienet epätasaisuudet, ”satunäytelmässä” on runsaasti maalauksellisia tilanteita. Lemminkäisen luonne ei ole helppo käsiteltäväksi, koska sen keskeisiin piirteisiin kuuluu kevytmielisyys, siis piirre, jota yleensä pidetään luonteettomuutena. Satunäytelmässä ei ehkä kyllin selkeästi ilmene urhea kuoleman halveksunta, joka äitiin kohdistuvan rakkauden ohella kuuluu tuon luonteen jalompiin piirteisiin. Lemminkäinen puhuu itse yhtä ja toista sotaisuudestaan ja sotasuunnitelmistaan, mutta niistä näkyy tuskin merkkiäkään näyttämötapahtumissa. Voidaan sanoa, että näytelmä kuuluu niihin, joissa ei niinkään vaadita luonteiden kuin tilanteiden esittämistä, ja nämä taas johtuvat ihmeellisistä ja perustelemattomista tapahtumista, kuten saduissa yleistä on. Täysin oikullisesti mielikuvitustaan käytellen kirjoittaja ei kuitenkaan ole aihetta käsitellyt. Juonen käänteiden voi todeta johtuvan Lemminkäisen fantastisesta luonteesta. Ja sitä, että tähän luonteeseen pikemminkin viittaillaan kuin kehitellään sen ilmaisua, voidaan kaiketi puolustaa näytelmän luonteella, onhan se satunäytelmä.

Kirjoittaja on tunnetusti soljuvalla ja runsaskuvaisella kielellään antanut satunäytelmälleen sointuvan säeasun – joka on täynnä kauniita jaksoja, vaikka siinä toisinaan onkin melko merkityksettömiä käänteitä runomitan ja loppusointujen takia.

 

Om Fänrik Ståls sägner. Betraktelser af Fredr. Cygnaeus [F. C., Vänrikki Stoolin tarinoista. Tarkasteluja]. Hki 1861.

 

Kirjoittaja on tällä täysin aiheellisella ”Tarinoiden” runollisen arvon tarkastelulla maksanut kaikkien maanmiestensä puolesta velan ”Tarinoiden” runoilijalle. Vaikka runoilija onkin saavuttanut runsaasti suosiota, hän ei kuitenkaan jää historiassa elämään Pekan ja Paavon mielipiteiden perusteella. Joskus tulee päivä, jolloin kauneintakaan runoa eivät enää tunne muut kuin runouden ystävät, jotka tutkivat sitä käsittääkseen sen kauneuden. Monikin runo on ihastuttanut aikalaisiaan, vaikka sitä ei myöhempinä aikoina muista kukaan muu kuin tutkija, ja hänkin pitää sitä silloin enää vain suhteellisen vähäarvoisena. Toisten kauneus taas säilyy muuttumattomana, vaikka suuri yleisö ei tiedä niistä enää mitään; ne elävät kuitenkin kirjallisuuden historiassa, ja jokainen uusi aika palaa niiden pariin tulkitakseen uudelleen niiden kauneutta. Pyrkiessään käsittämään tämän kauneuden aikalaiset työskentelevät tulevaisuuden hyväksi, kun he samalla tulevaisuuden tuomiota ainakin jossakin määrin ennakoiden oppivat näin toimiessaan tuntemaan, mitkä ovat runojen kuolemattomuuden ainekset. Lukijoiden enemmistö ei varmaankaan piittaa tällaisesta tietämyksestä. Se lukee ja nauttii, niin kuin se nauttii elämästä sitä liiemmälti pohtimatta. Toki se esittää mielellään arvostelujaan – teepöydässä. Tämä kupin ääressä esitetty arvostelu on kuitenkin etäällä siitä kritiikistä, josta edellä on puhuttu. Ensiksi mainittu pitää jälkimmäistä tarpeettomana; kuinka se nimittäin pystyisi sisältämään muuta kuin teepöydässä jo selvitettyjä asioita! Ja jos siinä jotakin muuta on – ei sitä kuitenkaan jaksa lukea. Se on ”jaarittelua” – mitä teepöytäarvostelu ei tietenkään ole.

Tutkivana ja tietävänä arvostelijana esiintyminen on näin ollen sitä turhauttavampaa, mitä vähemmän maassa on sellaisia lukijoita, jotka eivät kuulu enemmistöön. F. Cygnaeuskin voinee odottaa saavansa varsin harvoja lukijoita, jotka osaavat arvostaa tällaista työtä ja sen laatimisen edellyttämiä tietoja ja lahjakkuutta – siitä huolimatta, että hra C:n oman vakuutuksen mukaan sadat ylioppilaat ovat yksityiskohtaisesti tutkineet suuren kriitikon Lessingin teoksia. Hra Cygnaeus saa silti varmastikin kiittää omaa opettajantointaan useimmista valistuneemmin arvostelukykyisistä kirjansa lukijoista, joita löytynee kaikkiaan vähän.

Kirjoittaja määrittelee ”Tarinoiden” erityisen runollisen arvon perustuvan lähinnä kolmeen seikkaan: runoilija löytää niissä samoin kuin varsinaisissa eeppisissä runoissaan ihmisarvon kerjäläisenkin ryysyjen alta; hän on loistavalla tavalla yksilöllistänyt runojen henkilöhahmot; hän on kuvaillut näitä henkilöitä huumorin valossa, joten kuvausten tehoa ei vie minkäänlainen yritys vaatia heidän toimilleen ja Suomen sodan ahtaille puitteille maailmanhistoriallista merkitystä. Ensiksi mainitun näkökohdan kannalta Runeberg on runoillut oman aikansa, yleensäkin uudemman ajan hengessä; toisen osalta Runeberg on ”Tarinoiden” draamallista puolta korostavalla tavalla noudatellut antiikin näytelmien esikuvaa ja osoittanut siinä kykyä, jollaista ei ruotsinkielisessä runoudessa muualta löydy. Kolmas näkökohta taas osoittaa, miten selkeästi runoilija on ymmärtänyt aiheensa.

Käsittääksemme tämä on kirjoittajan esittämän arvion keskeinen sanoma. Ei ole tarpeen muistuttaa, ettei hän tämän ohessa ole unohtanut Runebergin runoilijankyvyn muita puolia, selkeää luonnon hahmottamista, runomuodon mestarillista hallintaa jne., yleensäkään ”Tarinoiden” lyyrisiä aineksia. Mutta lukija voi oppia ”tarkasteluista” paljon muutakin, koska kirjoittaja on runsaan tietämyksensä turvin valaissut käsityksiään joka askeleella vertailuin, jotka ulottuvat eurooppalaisen runouden historian koko alueelle. Kirjoittajan kieli on lisäksi kuvastoltaan rikasta, samalla kun esitys tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta. Muuan varsin nerokas mies sanoi kerran Cygnaeuksen tyylistä: ”Monienkin muiden kirjoittajien tekstejä lukiessaan havaitsee, että niissä tyyli on aivan samanlaista. Yksitoikkoista ja latteaa. Ei siis tyyliä lainkaan. Mutta kun avaa Cygnaeuksen kirjoittaman kirjan, tunnistaa kirjoittajan joka lehdeltä; tyyli on omaperäistä kuten ajatuksetkin.” Tämä omaperäinen tyyli on tuskin missään kirjoittajan muussa teoksessa ollut kauniimpaa ja huolitellumpaa kuin tässä. Kaikissa muissa maissa iloittaisiin siitä, että moisen runoilijan teoksista olisi olemassa moinen arviointi. Suomessa tilanne on toinen, ja sen syiden kertominen olisi yleisölle liian karvasta kuultavaksi.

Me puolestamme tunnustamme, että häpeäisimme sitä, että olemme todellakin vain muutamilla riveillä toivottaneet ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” toisen osan tervetulleeksi, ellei tieto Cygnaeuksen aikomuksesta julkaista tämä teos olisi sittemmin pidätellyt meitä ryhtymästä aikomuksemme mukaisesti täyttämään velvollisuuttamme, jonka täyttämisen esti ajanpuute teoksen ilmestymisvaiheessa. Emme halunneet lähteä julkisuuteen ennen runsaampiin tietoihin pohjautuvaa ”Tarinoiden” merkityksen arviointia. Ja kun se nyt on silmiemme edessä, meillä ei olekaan esitettävänämme kun pari huomautusta.

Hra Cygnaeus painottaa aivan aiheellisesti Runebergin kykyä henkilöhahmojensa yksilöllistämiseen. Hän kiinnittää huomiota siihen, että antiikin näytelmissä henkilöhahmojen kohtalot oletetaan katsojille tutuiksi. Näytelmä käsittelee vain yksittäistä tapahtumaa kohtalon vaiheissa. Näin ovat asiat myös ”Tarinoissa”. Lukija tuntee Suomen sodan kulun, tietää, keitä olivat Döbeln, Adlercreutz, Sandels jne. Runeberg ei koskaan kerro siitä mitään. Hän keskittyy vain henkilöiden yleisen ajattelu- ja toimintatavan ilmaisemiseen jossakin tilanteessa ja luo tähän kohtaukseen luonteesta ihannekuvan, joka antaa henkilöstä selvemmän käsityksen kuin historialliset kertomukset.

Sangen selvää silti on, että juuri tästä syystä kyseessä oleva henkilö näyttää toisenlaiselta sodan historiaa tuntevan henkilön silmissä kuin esim. muukalaisen, joka ei lainkaan tunne tätä maailmantapahtumien vähäistä sivujuonnetta. Antiikin näytelmien ymmärtämiseen tarvitaan runsaasti historiaan perehtymistä ja selitysten lukemista. Samoin lienee ”Tarinoiden” laita, jos muukalainen ryhtyy teosta lukemaan. Yleensä niissä kuitenkin ympäristö selittää päähenkilöiden taustan. Döbeln ei olisi Juuttaalla sellainen kuin on, ellei lukija näkisi mielessään ”rääsyistä joukkoa”, rumpalia ja nuorta alokasta ym. Ellei ympäristö ole yhtä selkeästi esillä, päähenkilöiden yksilöllisyys ei ole yhtä ilmeistä lukijalle, jolla ei ole historiallisia tietoja henkilöstä. Runon kauneus sisältyy silloin eeppiseen esitystapaan ja tekstin lyyrisiin aineksiin.

Tämä koskee kuitenkin varsinaisia historiaan jääneitä persoonallisuuksia, armeijan näkyvimpiä henkilöitä. Niillä taas, joita hra Cygnaeus sanoo ”vähäisemmiksi”, Sven Dufvalla, Numero viistoista Stoltilla, Kuormarengillä ym., ei ole mitään yhteyttä historiaan; he ovat runon luomia hahmoja, joihin kokonaiskäsitys historiasta kuitenkin tukeutuu. Runoilijan kyky yksilöiden hahmottamiseen pääsee heidän kuvaamisessaan täysin oikeuksiinsa; näissä hahmoissahan kuvataan yksilöiden kautta Suomen kansaa tai ainakin suomalaista soturia. Hra Cygnaeus ei unohda sitä, että he ovat tällaisia suomalaisuuden edustajia. Ja elleivät he ole saaneet Ruotsissa kovinkaan paljon vastakaikua, kuten hän antaa ymmärtää, tämä johtuu erityisistä syistä. Me kuitenkin luulisimme, että nämä hahmot ovat kansallisen luonteensa takia uutta maailmalle ja että tämä luonne osaltaan vaikuttaa ”Tarinoiden” omaperäiseen ilmeeseen. Maailma ei todellakaan ole vielä koskaan nähnyt tällaisia sotilaita. Emme tietenkään tarkoita, ettei olisi nähty yhtä urhoollisia ja yhtä sitkeitä; näissä asioissa kansallinen omahyväisyys olisi suuruudenhulluutta. Nämä sotilaat ovat kuitenkin luonteeltaan Fieandtin kaltaisia, sotatyötä on tehtävä kuten töitä omalla kotipellolla. Se on velvollisuus; tämä on hoidettava, ja kun he kerran pääsevät vauhtiin, heidän vimmansa on suuri ja hirmuinen. Muuten he ovat rauhallisia, sopuisia, inhimillisiä, syvällä heissä sykkii lämpimän tunteen suoni, jonka vaikutus toisinaan pääsee vilaukselta esiin, mutta vimman hetkellä he saattavat iskeä pistimensä vihollisen rintaan todellista riemua tuntien. He tietävät selvemmin kuin muut sotilaat, että he puolustavat omia kotejansa. Ovathan he oikeastaan rauhallisia talonpoikia. He eivät rakasta sotaa. Urhoollisuusmitalit saattavat toki ilahduttaa heidän mieltään. He antaisivat ne kuitenkin mielellään pois, kunhan saisivat palata takaisin torppaansa, vaikka kukaan heistä ei lähde sinne sodan kestäessä sellaisessakaan tilanteessa, jossa he voisivat vapaasti poistua riveistä. Ensin yksi asia, sitten vasta toinen. Työ ei ole vielä lopussa; vihollinen on yhä maassa; ja tämäkin työ kuuluu heidän tehtäväkseen, ei pelkästään torpan hoito.

Tämä luonne ilmenee myös hra Cygnaeuksen sanonnan mukaan ”keskimmäisessä” ryhmässä, alemman, aidosti suomalaisen päällystön keskuudessa. Maailma ei todellakaan ole aiemmin kuullut puhuttavan sellaisista sotureista kuin Fieandt piiskoineen ja piippunysineen tai Törne, joka ensin tarkastaa luodinreiän manttelinsa etu- ja sitten takaliepeestä ja vasta sitten kiukustuu.

Asetettakoon heidät ranskalaisen sotilaan rinnalle, joka rakastaa sotaa sen vaihtelevien hetkien ja sen tuottaman gloiren [kunnian] takia, tai englantilaisen, joka pysyy paikallaan, koska on englantilainen. Ruotsalaisellakin on hiukan viikinkiluonnetta ja tukenaan Ruotsin historia. Suomalaisella oli takanaan jopa vähänlaisesti perinnettä – toki jotakin Parkumäestä ja Valkealasta [P. Rantasalmella ja Utti V:ssa v:n 1789 taistelupaikkoja].

Olemme jo kerran viitanneet mielipiteeseemme, että Dunckerin ylistetyt saavutukset ilmensivät vain suomalaisen soturin ominaisuuksien huipentumaa. Hänen kirjeensä osoittavat, että hän toivoi sodan kauas omilta mailta. Hän ei halunnut olla mukana lainkaan. Kun asialle ei kuitenkaan voinut mitään ja hänen oli tehtävä osuutensa, hän halusi tehdä sen kuin mies; ja sangen selvästi on havaittavissa, että kun hän sitten teki sen mikä ihmisvoimin tehtävissä oli, hän ei juuri sietänyt esimiehensä puuttumista asioihin. Hän näki muiden uhrautuvan vähemmän ja vihjaa, ettei hän saanut tarpeeksi tunnustusta – hänellä oli vihamiehiä omassa armeijassa, aivan kuin niitä ei olisi ollut kylliksi vihollisen puolella. Hän näyttää olleen erilainen kuin muut siinä suhteessa, että hänen mielialansa oli aina kiehumapisteessä; hänen ei tarvinnut suuttuakseen tarkastaa molempia manttelin liepeitä.

Meidän ei tarvitse muistuttaa, että olemme edellä tarkastelleet lähinnä ”Tarinoiden” sankarien humoristiseen käsittelyyn liittyviä piirteitä. Tällainen käsittelytapa ei ole merkinnyt minkäänlaista menetystä. Nämä samat miehet olivat rakastavia aviomiehiä, isiä ja veljiä; he olivat miehiä, joiden sydäntä liikutti kaikki inhimillinen kärsimys. Erästä asiaa he eivät viimeiseen saakka halunneet pitää mahdollisena, vaikka minkäänlainen todellisuus ei saanutkaan heitä horjumaan. He eivät pystyneet ajattelemaan isänmaansa joutumista uuden vallan alaiseksi. Ja monet heistä kuolivat mieltään muuttamatta; he odottivat uuden päivän koittamista. Heidän isänmaallisuutensa huipentui tähän uskoon.

”Vänrikki Stoolin tarinoissakaan” kukaan henkilöistä ei näe, mitä tästä taistelusta myöhemmin seuraa. Runoilijalle ja hänen sankareilleen riittää, että se käytiin rehdisti loppuun. Ja hra Cygnaeus on varmastikin ensimmäisenä myöntämässä, että tämä lopun puuttuminen on draaman kannalta puute. Lopetus on silti runollinen. Se jättää mahdollisuuksien avarat kentät avoimiksi mielikuvitukselle.

J. V. S.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: