Hra Lilljan turkulaisesta kustantamosta on ilmestynyt muutamia teoksia, joiden esittelemistä pidämme velvollisuutena suomenkielisessä kirjallisuudessa ansioitunutta kustantajaa kohtaan, varsinkin kun itse teokset hyvin ansaitsevat tulla tunnetuiksi ja levitetyiksi.
”Maapapin Wakefjeldista Elämä”. Tämän teoksen valinta suomennettavaksi on enemmän kuin riittävän oikeutettu sen pian satavuotisen hyvin ansaitun maineen takia. Kukapa ei nuoruudessaan olisi liikuttuneena ja myötätuntoisesti seurannut jalon, aina yhtä lohduttavan ja hyväsydämisen Wakefieldin maalaispapin ja hänen perheensä kohtaloita? Kertomus heistä on käännetty kaikille sivistyskielille. Ja harva teos lienee nauttinut vakaampaa suosiota kuin se.
Vuonna 1774 kuollut Oliver Goldsmith tunnetaan kirjallisuudessa paitsi romaani- ja näytelmäkirjailijana myös historioitsijana. Ainakin hänen ”Rooman historiansa” on käännetty myös ruotsiksi. Mutta mikään hänen teoksensa ei ole tuottanut hänelle laajempaa kuuluisuutta kuin vaatimaton ”Maalaispappi”.
Mutta paraskin luettava joutuu mukautumaan muodin oikkuihin. Suuret lukijapiirit vaativat vaihtelua. Kuuluu asian luonteeseen, että kelvollinen uusi ohittaa kansansuosiossa kelvollisen vanhan, koska sitä hedelmöittävät uuden ajan tiedot ja näkemykset. Jopa sellaisina aikoina, kuin nykyinen todella on, kun kirjallinen tuotanto on siirtymävaiheessa ja vaikuttaa epäselvältä ja muodottomalta ja kun sen tuotteet yleensä ovat paljon vaatimattomampia kuin edellisen ajan tuotteet, on luonnollista, että jokainen kiinnostuu juuri oman aikansa kirjallisuudessa esiintyvistä pyrkimyksistä saadakseen varman maailmankuvan ja taiteellisen muodon lausua se julki. Mutta sellainen siirtymäkirjallisuus on pakosta myös vain siirtymäluettavaa. Suurelle yleisölle sen lukemisesta tulee vain ajatuksetonta ahmimista, täytettä hetken tyhjyyteen. Vain pienellä vähemmistöllä riittää tajua ja makua täydentää sen puutteet turvautumalla menneen ajan mestariteoksiin.
Itse asiassa Goldsmithin maalaispappi, The Vicar, on juuri sellainen. Romaani on yleensä kirjallisuuden laji, jossa on enemmän vapautta jättää ajan pyrinnöille suuri tila taiteellisen idealisoinnin kustannuksella. Siksi perin harva romaani on yhtään pitempään kyennyt pysymään edes kaunokirjallisuuden tosi ystävien lukemistona. Se, että Wakefieldin maalaispappi on yksi näitä harvoja, lienee sen seikan ansiota, että se ei ole vain kertomus muutamista enemmän tai vähemmän kiinnostavista seikkailuista vaan ensi sijassa henkilökuvaus, joka koskee etupäässä yhtä ainutta henkilöä, itse maalaispappia, ja viimein, että kuvattu henkilö on niin todellinen ja puhtaan inhimillinen mutta silti niin todesti ja kauniisti idealisoitu. Itse tapahtumat muodostavat myöhempien toistojen takia aivan yleiseksi tulleen romaanikudelman, ja niiden herättämä kiinnostus kohdistuu enemmän maalaispapin lapsiin kuin häneen itseensä. Mutta kuvauksen kokonaisvaikutelmassa kuitenkin hänen kuvansa kohoaa tärkeimmäksi muistoksi, joka lukijalla on koko kertomuksesta. Se kuva ei enää koskaan häviä mielikuvituksen taululta. Vaikutelma on sitäkin ihmeellisempi, koska maalaispappi itse on koko tarinan kertoja, romaani on alusta loppuun hänen sanojaan. Siinä ei siten voi tulla kuuloonkaan nykyajan romaanikirjailijoiden epäonnistunut luonnehtimistapa kuvata henkilö ulkoa ja sisältä pienintä yksityiskohtaa myöten. Maalaispappi kuvaa itseään yksinkertaisilla ja vaatimattomilla sanoillaan ja tuskin lainkaan huomattavilla toimillaan. Toimet ovat todella mahdollisimman vähän positiivisia. Kunniallinen tri Primrose ei ole niinkään luotu muovaamaan kohtaloaan kuin kantamaan sitä. Juuri siinä hän on mies, jolla ei ole vertaa toden eikä ihanteen maailmassa.
Lienee silti niin, että mainio kirja on nykyajan ruotsinkielisten lukijoiden joukossa verrattain vähän tunnettu. Täällä Suomessa uusi suomennos tarjoaa nyt parhaan tilaisuuden tutustua siihen – tai uudistaa vanha tuttavuus, eivätkä samalla miellyttävämpää luettavaa voisi valita ne, jotka haluavat tutustua suomen kirjakieleen. Lisäämme niille äideille, jotka kantavat huolta tyttäriensä lukemisista, että kirjassa kyllä esiintyy viettelytarina, mutta kuten odottaa sopii, se on esitetty niin että aina yhtä rakastava ja anteeksi antava isä puhuu tyttärensä onnettomuudesta. Sillä onnettomaksi se tehdään petollisella vihkimisellä – petollisella viettelijän aikeen mukaan – vaikka pahat voimat hyvän palveluksessa pelaavat peliään pahan pyrinnöillä.
Käännös olisi ehkä paikoitellen vaatinut suurempaa huolta. Joissakin paikoin tarkoitus on epävarma ja toisissa olisi voitu käyttää valitumpia ilmauksia. Mutta se on vapaata ja reipasta, ja siinä on myös se suuri ansio, että se muistuttaa puhekieltä tavallista enemmän. Puristit ehkä huomauttaisivat myös vieraiden sanojen käytöstä. Alkavalle kirjallisuudelle se on varmasti parempi kuin muodostaa usein onnettomia niin sanottuja aitoja suomen sanoja, mikä jopa parhaissa tapauksissa tekee teoksen käsittämättömäksi ellei ole erityisiä kieliopintoja. Sellaisessa uusmuodostamisessa pitäisi pikkukynäilijöiden olla erittäin säästeliäitä. Sillä vain suurten on sallittu rikastuttaa kieltä sanoilla, jotka kantavat tulevaisuuteen pätevää leimaa.
”Nuoret Poismuuttajat” on vähän pikkulapsia isommille tarkoitettu kertomus, joka muutamalla sivulla voi antaa heille käsityksen siirtolaiselämästä Pohjois-Amerikan lännessä. Sama kustantaja on julkaissut saman pikku kertomuksen ruotsiksi otsikolla ”De unga utvandrarena”, ulkoasultaan paljon kauniimpana mutta tuskin yhtä kalliimpana.
”Miten kopeekka kasvoi tuhanneksi Ruplaksi”.
Nuorten poismuuttajien kohdemaasta on alkujaan se oppi, jota tässä teoksessa esitellään lukijalle. Uutta se on sikäli, että siinä ei tempun toteuttaminen vaadi uhrauksia saati edes säästäväisyyttä. Vaaditaan vain uhraamaan yksi ainoa kopeekka – ja sitten huolehtimaan sen tuotosta. Muuten sellaisen uhrauksen tekijä saa elää tuloillaan parhaansa mukaan mutta ei koskea siunauksellisen kopeekan tuottoon. Jos joku nyt haluaa ilman yhtään säästäväisyyttä päästä yhdestä kopeekasta tuhanteen ruplaan, hänen tarvitsee vain lukea tämä kirjanen ja toteuttaa siitä saamansa opit. Voimme sitäkin suuremmalla vilpittömyydellä suositella viisautta muille, koska tämän lehden liiketoimissa se on suoraan käyttökelvoton. Voimme vain toivoa sen koituvan lehdelle hyödyksi, sitten kun kymmenestä lukijasta yhdeksän on oppinut harjoittamaan sitä käytännössä aina luvattuun päämäärään asti.
Vaikka ei olekaan joulukirjallisuutta, sen mukana on kuitenkin kirjakauppoihin ilmestynyt toinen vihko teosta ”Bilder ur folklivet. Nyländskä folkegendomligheter”. H:fors 1859 [Kuvia kansanelämästä. Uudenmaan kansan omintakeisuuksia. Helsinki 1859].
Kuvien ensimmäinen osa todisti, että kirjoittajalla on harrastusta aiheeseen, havainnointikykyä ja eloisa kuvaustapa. Se lupasi hyvää tulevaisuudelle, jos tekijä kykenisi torjumaan sisällön aivan liian raisun mielivallan sekä tyylin ja kielen silmiinpistävän huolimattomuuden. Olisi myös ollut toivottavaa, että hän olisi tutkinut lisää muutamia edeltäviä samankaltaisia kuvauksia. Kuvaus olisi nimittäin saanut suuremman arvon, jos se olisi käsittänyt paitsi kansantapoja myös maan, luonnon ja historian. Viimeksi mainitun vaatimuksen täyttämisen tai täyttämättä jättämisen on kuitenkin oltava tekijän vallassa, koska se riippuu hänen taipumuksistaan ja käsityksistään. Sitä vastoin tyyli ja kieli ovat jokaisen kirjoittajan vallassa. Opiskelu ja huolenpito voivat niiden osalta viedä pitkälle. Ikävä kyllä käsillä olevassa vihkosessa ei ole vähäisintäkään jälkeä siitä, että kirjoittaja olisi nähnyt vaivaa tavoittaakseen huolitellumman muodon. Jopa esitys on osittain huonompaa kuin ensimmäisessä vihkossa, ja kieli on täynnä virheitä. Tekijä on lisäksi tehnyt sen virheen, että hän on täyttänyt kaksi kolmasosaa kirjasta yhdellä kertomuksella, joka on sepitetty kansankielellä tai sitä matkivalla kielellä. Jokainen ymmärtää helposti, että kokonainen sellaisella solkkauksella tehty kirja jää pakosta lukematta vaikka perusasetelmalla olisi suuremmat ansiot kuin kyseisellä melko arkipäiväisellä tarinalla.
Runoilijat ovat kirjoittaneet kansankielellä. Mutta ne ovat olleet nerokkaita runoluomuksia, joiden arvoa sellainen kieli ei ole voinut lisätä, mutta johon se poikkeuksena on voinut tuoda sisällön kanssa yhteen sopivaa lapsenomaista viehätystä. Kenenkään päähän ei ole pälkähtänyt esittää edes kansanlauluja nykyajan kansankielellä.
Ensimmäisen vihkosen aivan liian mielivaltainen osa on kiitettävästi jäänyt tästä pois. Vain esipuhe on niin tökerö, että sen täytyy pelottaa vihkonen pois jokaisen sivistyneen naisen kädestä.
Valitamme suuresti, että edes parhaalla tahdolla emme ole voineet kehottaa kirjoittajaa jatkoon – jos hän itse ei pidä tarpeellisena hankkia opintojen avulla viljellympää makua, ankarampaa itsekritiikkiä ja suurempaa huolenpitoa tyylistä ja kielestä.
J. V. S.
