Litteraturblad nro 11, marraskuu 1856, nro 6, heinäkuu 1857, nro 1 ja 8, tammikuu ja elokuu 1858, nro 9, syyskuu 1859: Kandidaatti Aug. Ahlqvistin matkat

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.11.1856
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Vaikka Hra Ahlqvist kuvaa matkojaan kirjeissä Suomettarelle, sanomalehdelle, jonka perustaja ja ensimmäinen toimittaja hän oli, kuvaus ei kuitenkaan sisällä lähempiä tietoja matkalaisen tutkimuksista ja niiden tuloksista. Sekä siitä syystä että kuitenkin antaaksemme lukevalle yleisölle tiiviimmän katsauksen matkan edistymisestä kuin mitä hajallaan olevista kirjeistä voi saada, on toimitus käyttänyt sopivasti tarjoutunutta tilaisuutta tehdä hra A:n virallisesta matkakertomuksesta Akatemian konsistorille yhteenveto, joka tässä julkaistaan. Suomeksi kirjoitettu matkakertomus julkaistaan kokonaan Suomi-aikakauslehdessä.

Lukijalle lienee tunnettua, että yliopistolla on yksi silloisen Korkean Kanslerin, nykyään Hänen Majesteettinsa hallitsevan Keisarin antama 2 500 hopearuplan matkastipendi, jonka kansleri antaa konsistorin ehdotuksesta sellaisille nuorille tiedemiehille, jotka edeltävän Venäjällä oleskelun johdosta ovat hankkineet venäjän kielen taidon. Hra Ahlqvist on aikaisemmilla tutkimusmatkoillaan Inkerinmaalla ja Virossa ja niiden yhteydessä oleskellut pitkiä aikoja Pietarissa ja on täyttänyt tämän ehdon, sai vuoden alussa tämän Aleksanterin-stipendin ja matkustaa nyt opiskelemaan suomalaisten kansojen kieliä, jotka asuvat Euroopan puoleisella Venäjällä Uralin ja Volgan laakson alueilla.

Lyhyyden vuoksi aloitamme matkustajan oman kertomuksen, vaikka, kuten on ilmoitettu, se ei tapahdu Matkakertomuksen sanoin.

– – –

Herra Ahlqvist lopettaa esittämällä tšuvassien lauluja ja esimerkkejä niistä sekä johtamalla kansan nimen, minkä mukaan se merkitsisi: veden äärellä asuvat. Tietoja kielestä hra Ahlqvist välittää ensi kerralla. Kosmodemjanskista, mistä kertomus on päivätty 6. lokakuuta, hän aikoi lähteä tšeremissien [marien] asuinpaikoille tutkimaan sen kansan kieltä. On tunnettua, että herra A. oli aikomaansa aikaisemmin palannut Kasaniin jonkin raha-asioiden erehdyksen vuoksi. Seuraavaa matkakertomusta voidaan odottaa ensi vuoden huhtikuussa, koska hra A:n nauttiman matkastipendin ehtoihin kuuluu, että stipendiaatin on annettava sellainen kertomus puolen vuoden välein.

 

II [nro 6, 1857]

Lukija voi muistaa tämän lehden marraskuun numerosta 1856, että hra Ahlqvistin ensimmäinen matkakertomus oli päivätty Kosmodemjanskissa tšeremissien maassa 6. elokuuta 1856. Toinen kertomus on päivätty Ardatovassa mordvalaisten alueella 19. helmikuuta 1857.

Hra Ahlqvistin matkalla on sillä välin ollut seuraava kulku. Hän työskenteli tšeremissin kielen parissa Kosmodemjanskin ympäristössä syyskuun loppuun, lähti sitten mainitun kansan asumiin kyliin Juljaliin ja Jelasovoon, ja tutustuin jälkimmäisen paikkakunnan pappiin, tšeremissin ainoan ja parhaan sanakirjan (käsikirjoituksena) tekijään. Hra Ahlqvist käytti sitä hyväksi, vertasi sitä Castrénin ja Wiedemannin kielioppien sana­luetteloihin sekä omien tutkimustensa tuella laati tšeremissin sanakirjan, johon otti yli 3 000 sanaa.

 

Matkakertomuksessa hra Ahlqvist sivuuttaa täysin paluun Kazaniin ja sen syyt. Lukija tietää jo, ettei tämä matka kuulunut matkasuunnitelmaan, ja voi lukea kauniin hienotunteisuuden tiliin, että hra A. niin hiljaa sivuuttaa sen. Oleskellessaan Kazanissa lähes kolme kuukautta hän laati tataarin sanakirjaa sille murteelle, jota puhutaan Kazanin kuverne­mentissa. Hän ilmoittaa syyksi sen, että tataarien muhamettilaisuuden seurauksena heidän kirjallisuudessaan on käytetty arabialaista kirjoitusta, minkä vuoksi kielen ominaispiirteitä samoin kuin tataarin omintakeista äänneoppia ei voi ilmaista. Hra A. on siksi kielioppiinsa käyttänyt samoja latinalaisia, muutettuja latinalaisia ja slaavilaisia merkkejä kuin Castrén ja monet muut. Mainitun työn lisäksi A:n oleskelu täällä kului hänen tšuvassin kielen kokoelmiensa järjestelemiseen.

Lukija muistaa nimittäin, että viimeksi mainittu kieli oli hra A:n tutkimusten varsinaisena kohteena matkan ensimmäisen puolen vuoden aikana. Hän siirtyi tšeremissiin aikoen tutkia oletettua hyvin likeistä suhdetta näiden kahden kielen välillä. Lähempi tutkimus, jota tukee mainittu työ tataarin kielen parissa, on vakuuttanut hra A:n siitä, että tšuvassi ei ole lainkaan suomalainen vaan puhtaasti tataarikieli, ja kansa on tataariperua, vaikka kosketus suomalaisiin kansoihin (tšeremisseihin ja mordvalaisiin) on tuonut monia suomalaisia elementtejä tapoihin siinä missä kieleenkin.

Etnologisissa luennoissaan Castrén mainitsee tšuvassit vain tataaristuneiksi suomalaisiksi ja kuuluviksi siihen suomalaiseen sukuun, jota hän kutsuu bulgaarisiksi eli Volgan-kansoiksi. Matkojen toisessa niteessä hän mainitsee eri käsitykset ja kannattaa sitä, joka pitää tšuvasseja saman heimon tataaristuneena haarana kuin tšeremissejä. Etnologisten luentojen julkaisija on myös hieman eri tavalla käsittänyt Castrénin mainitut lausumat, ja nojaa hra Ahlqvistin aikaisempaan tietoon olettaessaan, että tšuvassit varmasti olisivat suomalainen kansa. Kuten juuri olemme esittäneet, hra A. pitää nyttemmin varmana päinvastaista, että he ovat tataareja tai turkkilaisia. Lähtien siitä, että Venäjän vanhin kronikankirjoittaja Nestor, joka tuntee kaikki muut Volgan kansat, ei mainitse tšuvasseja mutta puhuu burtassien kuuluvan 10. vuosisadalta tunnettuun bolgaarivaltakuntaan, vaikka heidän nimensä (burtassit) on sittemmin täysin kadonnut, hra A. uskoo tšuvassien olleen mainittuja burtasseja. Sitä vastoin tšuvassit esiintyvät tällä nimellä vasta 1400-luvulla. Heillä on nyt osa burtassien asuinpaikkoja ja heitä esiintyy levittäytyneinä myös muihin osiin heidän aluettaan, jolla muutenkin tavataan koko joukko tšuvassien paikannimiä. Tämän käsityksen kannattajaksi hra A. mainitsee sittemmin kuolleen kazanilaisen professori Sbojeffin.

Hra A. esittää esimerkkejä kielen deklinaatiosta ja konjugaatiosta, lukusanoista ja pronomineista, sekä luettelee joukon tšuvassin sanoja, jotka enemmän tai vähemmän selvästi paljastavat suomensukuisuutensa, mutta joiden hän katsoo tulleen kieleen kansan kosketuksesta suomalaisiin kansoihin. Kehotamme lukijaa tutustumaan esimerkkeihin aikakauskirjassa Suomi.

Hra. A. lähti Kazanista uudenvuoden aattona, jatkoi matkalla tšuvassin tutkimuksia ja saapui tammikuun lopussa Ardatovaan, missä mordvalaisten kielen ersiläinen murre oli hänen tutkimuksensa kohteena.

Kiintoisa kohta hra A:n matkakertomuksessa on se, joka käsittelee tšeremissejä. He ovat kiistatta suomalainen kansa, mutta heidän kielensä on lainannut suuren määrän sanoja tataarista ja venäjästä. Hra A. pyrkii osoittamaan, että nomadielämään kuuluvia esineitä ja asioita kutsutaan suomalaisilla sanoilla, kun taas useimmilla maanviljelyä koskevilla on tataarista tai venäjästä lainattu nimi. Esitetyt nimet osoittavat huomattavaa yhtäläisyyttä tšuvassien ja suomalaisten kesken siinä, minkä jo Porthan esittää suureksi osaksi samalla tavoin kuin hra A. päätellessään kotimaisten tai vieraiden nimien pohjalta, millaista suomalaisten kulttuuri oli ennen lähempää kosketusta muiden kansojen kanssa, varsinkin ennen ruotsalaisten maahantuloa. Hra A. panee merkille myös sen yhtäläisyyden näiden kahden kansan kohtaloissa, että Kazanin tataarivaltakuntaan kuuluneet tšeremissit itsepäisesti puolustivat sitä venäläisiä vastaan, jopa kieltäytyivät alistumasta sille sittenkään kun tataarivaltakunta oli tuhoutunut. Paitsi että suomalaiset saivat aivan toisenlaisen perinnön Ruotsin alamaisuudesta kuin tšeremissit tataarien ikeestä.

Hra Ahlqvist panee yleensä merkille altailaisten ja erityisesti suomalaisten kielten sana-aineiston suuren erilaisuuden. Hän sanoo tosin esim. slaavilaisten kielten välisten erojen olevan niin suuret, että Prahan panslavistien kokouksessa 1848 jouduttiin neuvottelukielenä käyttämään saksaa, koska läsnäolijat eivät ymmärtäneen toistensa slaavia. Silti on vielä Adrianmeren slavonialaisten ja Jäämeren venäläisten kielellä enemmän yhteistä kuin esim. Laatokan ja Volgan suomalaisten kielellä. Syynä on se, että hajalleen joutuneet suomalaiset kansat ovat kärsineet enemmän vieraasta ylivallasta ja vaikutuksesta, niin että myös heidän kielensä on omaksunut joukoittain vieraita puheenparsia. Osaksi niitä on tarvittu ilmaisemaan uusia käsityksiä ja käsitteitä, joille kansalla ei ole ollut riittävästi voimia muodostaa uusia omia sanoja, osaksi ne ovat olleet tarpeettomia, mutta matkimishalusta niitä on käytetty kotimaisten asemesta. Voinee lisätä, että myös esim. monet slaavilaiset kansat ovat melkein kaiken aikaa olleet toisten kansakuntien vallassa, mutta lähekkäiset asuinpaikat ovat antaneet niille naapurikansoiksi toisia slaavilaisheimoja ja varjelleet läheisemmältä kosketukselta itse hallitsijoittensa kanssa. Sen taas voi luontevasti selittää sillä, millaisia itse asuinpaikat ovat. Slaavilaisten kansojen pääkanta asuu eteläisemmissä maissa, jotka ovat sallineet väestön ahtautua tiiviimmin ja joissa peltoviljely on voinut alkaa aikaisemmin. Mutta suomalaiset kansat ovat pohjoisemmassa ilmastossa jatkaneet kauemmin metsästäjä- ja nomadielämää, minkä seurauksena ne ovat joutuneet levittäytymään laajemmille alueille eivätkä siten ole voineet keskittyneemmin ja lujemmin vastustaa päälle tunkeutuvia vieraita heimoja. Kun ne tulivat kosketuksiin niiden kanssa, vain lännemmässä asuneet heimot olivat päässeet alkuun maanviljelyksessä, sen mukaan mitä kielen omista siihen kuuluvista sanoista voi päätellä, suunnilleen samassa laajuudessa kuin nykyajan uudisasukas Lapissa. Sellaisissa oloissa heillä ei vielä voinut olla lainkaan kehittynyttä yhteiskuntamuotoa, ja on luettava vain asianomaisten kirjoittajien ajattelemattoman tietämättömyyden tai tyhmän ylenkatseen tiliin, kun he pöyhkeilevät huomanneensa, että suomalaisilla kansoilla ei ole kykyä kehittää keskuudessaan yhteiskuntajärjestystä. Millään maailman kansalla ei yksinään ole ollut sellaista kykyä. Kreikkalaiset, roomalaiset, saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset, jopa sanottujen kirjoittajien maanmiehet ruotsalaiset, ovat ulkopuolelta ottaneet vastaan yhteiskuntajärjestyksen samoin kuin koko sivistyksen siemenen. Nämä ovat historian ensimmäiset aakkoset. Kaikki viittaa siihen, että useimmat suomalaiset kansat joutuvat häviöön esitettyjen historiallisten kohtaloiden seurauksena. Onko Suomen kansa poikkeus, riippuu siitä, onnistuvatko sen vasta heränneet ponnistukset itsenäisesti kehittämään vastaanotettua sivistystä.

 

III [nro 1, 1858]

Lukija löytää lehden kesäkuun numerosta 1857 uusimman katkelman hra Ahlqvistin matkakertomuksista. Se oli lainattu kertomuksesta, joka oli päivätty Ardatovassa mordvalaisten maassa helmikuussa 1857. Sittemmin on yliopiston konsistori saanut vastaanottaa hra Ahlqvistilta vielä kirjeen, jonka päiväys on 3:nnelta elokuuta 1857. Ahlqvist oleskeli Krasnoslobodskissa Pensan kuvernementissa, yhä vain mordvalaisten keskuudessa, samoin kuin mokšaheimon alueella, sillä Ardatova kuuluu ersäläisen heimolle.

Hra A. ilmoittaa Köppenin mukaan mordvalaisten väkiluvuksi 480 000. Hän todistaa, että 250 000 näistä kuuluu ersä-, 230 000 mokšaheimoon. A. pitää ersän murretta päämurteena tai mordvalaisten peruskielenä. Sille on käännetty myös Uusi testamentti ja muita askeettisia kirjasia. Hra. A. kertoo kuuluisan kielentutkija Gabelentzin laatineen tämän käännöksen johdolla lyhyen ersän kieliopin, joka tähän asti on ollut tiedemiesten ainoana lähteenä mordvalaisten kielen tuntemukseen.

Ei liene koskaan epäilty mordvalaisten olevan suomalaista sukua. Kieli, josta herra Ahlqvist matkakertomuksessaan esittää näytteitä, paljastaa suomalaisuutensa jo ensi silmäyksellä. Hra A. haluaa myös kansan ulkonäöstä ja luonteesta löytää todisteita heidän suomensukuisuudestaan, vaikka hän ulkonäön suhteen on niin kohtelias että asettaa mordvattaret kauas suomalaisten naisten jälkeen. Arvostelijan tavoin moni lukija varmaan muistaa nuoruudestaan kuvia mordvalaispariskunnasta, luultavasti teoksesta ”Jorden och dess Invånare” [Maailma ja sen asukkaat]. On ilo huomata tämän nuoruudenkuvan olevan hra Ahlqvistin kuvauksen kohteena ja tunnistaa mainittu pariskunta niin läheisiksi sukulaisiksi. Kolme kuukautta on hra A. työskennellyt ersäläiskansan, neljä kuukautta mokšakansan parissa. Hän sanoo aikovansa tämän talven kuluessa julkaista mokšan kieliopin kielinäytteineen ja sanakäännöksineen. Hän ei sano vielä päättäneensä missä muodossa käyttää aineistonsa ersästä.

Mordvalaisten kieli samoin kuin heidän vaatepartensa ja tapansa ovat saaneet vahvoja vaikutteita heitä hallinneilta kansoilta. Tataari on tunkeutunut kieleen, venäläisyys pukuihin ja tapoihin.

Lukusanat ovat silmiin pistävän samankaltaiset kuin suomessa: 1 fkä, ifkä 2 kafta 3 kolma 4 nilä 5 vetä 6 kota 7 sisem 8 kafksa 9 vehksä 10 kemen 100 sada 1 000 tjoshän. Myös eräät sijapäätteet ovat samoja. Ava nainen on genetiivissä avan, inessiivissä avassa, elatiivissa avasta, monikon nominatiivissa avat. Suomen monikolle ominainen sidevokaali i kuitenkin mordvasta puuttuu. Sitä vastoin kielessä on määräiselle muodolle erityinen deklinaatio, joka vastaa ruotsin määräisen artikkelin yhdistelmää. Sajan, minä tulen, taipuu sajat, sai, satama, saiht – verrattuna suomen: saan, (tulen), saat, saa, saamme, saatte, saavat. Mordvalla on erityinen konjugaatio esim. ilmaisulle ”suutelen sinua, häntä” jne. ”suutelet minua, häntä” jne.

Esitetyt esimerkit kuuluvat mokšan murteeseen. Jo molemmat päämurteet näyttävät olevan hyvin erilaiset. Mutta molemmat hajaantuvat lisäksi lukuisiin alamurteisiin, joista kaukaisimmat ovat niin erilaisia, että niistä yhtä puhuvat ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Eniten eroavia murteita edustanevat hajalleen joutuneet, pääjoukosta kauas asettuneita mordvalaisryhmiä, joista hra A. puhuu. Sellaiset olot todistanevat Daa’n tässä lehdessä esitettyä käsitystä, että hajallaan oleville kansoille kauas joutuneissa asuinpaikoissa ja eristyksissä syntyy uusia kieliä, joista tuskin tunnistaa aikaisemmin yhteisen heimon.

Matkakertomus sisältää muutamia näytteitä mordvalaisten arvoitusnokkeluudesta ja runotaidosta. Kumpikaan ei koidu heidän edukseen. Arvoitukset ovat jokseenkin merkityksettömiä ja kaukaa haettuja; runot ovat mielikuvitukseltaan melko arkipäiväisiä ja niistä puuttuu täydellisesti syvä tunne.

Ihmeellistä on se kielen säilymisvoima, josta myös mordva antaa esimerkin. Vieraiden heimojen puristuksessa kansa on hajonnut niiden piirittämiksi ryhmiksi. Silti se on halki vuosisatojen säilyttänyt kielensä. Se on alistunut eri hallitsijoiden alaisuuteen, se on elänyt Euroopan ja Aasian välisten sotaselkkausten valtaväylän samoin kuin ikimuistoisista ajoista erittäin tärkeän kauppareitin varrella, se on omaksunut uuden uskonnon, vieraita tapoja, mutta kielestään se on pitänyt kiinni ja sitä paitsi joutunut suhteessa esivaltaan ja ympäröivään herrakansaan käyttämään sen kieltä. Tuskinpa edes kipinä korkeampaa sivistystä on tunkeutunut elävänä sen omaan kieleen, mutta silti se jatkaa olemassaoloaan! Ja kaikesta huolimatta ne, joilla silmiensä edessä on kymmenittäin ja sadoittain samanlaisia esimerkkejä, ovat sitä mieltä, että kansa voi säilyä kansakuntana ilman että sen kieli säilyy. He eivät käsitä, että se, mistä maailman kaikki kansat niin sinnikkäällä rakkaudella pitävät kiinni, on myös sen olemassaolon ehto. Lieneekö montakaan, omasta mielestään korkeasti valistunutta, vailla jotain tietoisuutta siitä, että sen kansakunnan kuolemantuomio on kirjoitettu, jonka äidit puhuvat lapsilleen vierasta kieltä. Kuinka he silloin voisivat ymmärtää sellaisten äitien laittavan lapsensa maailmaan niin, että heiltä on riistetty sen siveellisen voiman tuki, joka kaikkea muuta enemmän kohottaa ihmisen elämään, joka on eläimen elämän huolten yläpuolella, ajatuksiin ja tekoihin, jotka on suunnattu katoavan hetken tuolle puolen – heiltä on riistetty isänmaallisuuden mahtava tuki!

Selostuksemme hra Ahlqvistin matkakertomuksista loppuvat lyhyeen. Niin käy, koska meidän ei pidä mennä edelle Suomi-aikakauskirjaa, jossa kertomukset julkaistaan kokonaisina ja jonka pian ilmestyvässä seitsemännessätoista vuosikerrassa lukija löytää myös tämän kyseisen kertomuksen.

 

IV [nro 8, 1858]

Tämän vuosikerran tammikuun numerossa luetaan uusin julkaistu ote herra Ahlqvistin matkakertomuksesta yliopiston konsistorille. Kertomus oli päivätty 3. elokuuta 1857 Pensan kuvernementin Krasnoslobodskissa. Siellä hra A. puuhasi kokoelmiaan mordvan kielen mokšanmurteen tutkimuksiin. Talven tultua hän palasi sieltä Kazaniin, missä hän valmisteli mordvan kieliopin julkaisemista ym., ja hänen neljäs matkakertomuksensa on päivätty Kazanissa 31. maaliskuuta kuluvaa vuotta.

Siihen aikaan herra Ahlqvist oli jo alkanut valmistella uutta matkaa opettelemalla vogulien kieltä. Tšeremissin ja mordvan (sen kahden murteen, mokšan ja ersän) lisäksi se on kolmas suomensukuisen kansan kieli, jota hän on matkallaan tutkinut. Edellisistä kirjoituksista lukija tietää, että hän on tutkinut myös Kazanin kuvernementissa puhuttua tataaria ja tšuvassia.

Vogulit elävät Uralvuorilta itään aina Irtyšjoelle asti. Castrén lukee heidät ugrinsuomalaisiksi (joiksi katsotaan myös unkarilaiset), lähinnä ostjakkien sukulaisiksi, joista he eroavat elintavoiltaan vain vähän. Herra Ahlqvistin myöhemmästä ilmoituksesta tiedetään, että kuluneena kesänä hän on oleskellut Uralilta itään tutustumassa tähän kansaan ja sen kieleen.

Koko kertomus koskee kolmanneksi luultua mordvalaisten haaraa, josta venäläiset kirjoittajat käyttävät nimeä karataj. Herra A. kävi Volgan oikealla rannalla kolmessa sennimisessä kylässä, joissa näitä mordvalaisia piti asua. Lyhyt tutkimus teki hänelle selväksi, että karatajlaiset eivät ole suomalaisia eivätkä mordvalaisia vaan tataareja. Kysymyksellä ei ole paljon merkitystä, sillä on kai sinänsä täysin samantekevää, ovatko muutaman kylän asukkaat, jotka kieleltään on tunnistettu tataareiksi, uskonnoltaan kreikkalaisiksi, mordvalaisperäisiä vai ei. Tieto, että he olisivat rippeitä kolmannesta mordvalaisten haarasta, näyttävät niissä oloissa tyhjästä nyhjäistyiltä, joten niitä tuskin tarvitsee kumota. Mutta tiedemiehet ovat siitä keskustelleet ja jopa arabialaisia kirjoittajia on tuotu asiassa todistajiksi. Nyt on oikein ja hyvin, että herra A. on tehnyt tyhjiksi kaikki tulevat oppineet tutkimukset aiheesta.

Sanomalehti Suometar on saanut ottaa vastaan suurempaa yleisöä kiinnostavammat osat herra A:n matkakertomuksista. Siksi kehotamme lukijaa kääntymään sen puoleen. Siinä julkaistut kirjoitukset antavat lähempiä tietoja matkan kulusta ja kuvaavat aina eloisalla, usein terävällä kynällä luontoa ja sosiaalisia oloja niillä seuduin, joilla tekijä on käynyt.

 

[nro 9, 1859]

Saattaaksemme loppuun lyhyet uutisemme näistä matkoista, julkaisemme seuraavan hra A:n uusimman matkakertomuksen, joka on päivätty Sumarovan kylässä, Ob- ja Irtyšjoen liittymäkohdassa, 20. marraskuuta 1858.

Edellinen kertomus oli Kazanista 31. maaliskuuta 1858. Sitten hra A. on oleskellut voguleiden maassa Uralista itään, ja heidän kieltään opiskeltuaan päätti tutkia ostjakkien kielen pohjoista murretta.

Niinpä A. matkusti Obille ja seurasi sen Irtyšiin yhtymisen jälkeen suurentunutta osaa Beresovin kaupunkiin, joka sijaitsee Uralvuorilta lännestä virtaavan sivujoen, Sosvan yhtymäkohdassa. Siellä hän viipyi melko pitkään ja jatkoi sitten matkaa joen suuhun Obdorskiin. Se on melko kaukana pohjoisessa, suunnilleen napapiirillä. Mutta avoimelle Jäämerelle on sieltä matkaa vielä koko Obinlahti, jonka pituus on noin 10°, lähes kaksi kertaa matka Turusta Tornioon.

Ero ostjakkien pohjoisen ja eteläisen kielen eli obdorskin ja surgutin (ja irtyšin) murteen välillä, kuten Castrén niitä kutsuu, on hra A:n tiedon mukaan niin suuri, että kaksi kansaa vaivoin ymmärtävät toisiaan.

Hra A:n välittämistä kielinäytteistä ilmenee varsinkin, että verbin aktiivimuodot taipuvat eri tavoin objektin suhteen sen mukaan onko se yksikössä vai monikossa. – Näyttääkin luultavalta, että eri taivutus esiintyisi kaikissa murteissa. Mutta Castrénin Ostjakin kieliopissa ei siitä ole merkintää. Hra A. ei liioin mainitse, miten sen laita on eteläisissä murteissa.

Ostjakin äänteissä on vaikea havaita yhtäläisyyksiä suomeen. Vain muutamat lukusanat osoittavat selvää sukulaisuutta: 1 it, 2 katten, 3 cholem, 4 njel, 5 vêt, 6 kôt, 100 sât.

Hra A. on käyttänyt myös venäläisen papin, Wologoskij-vainajan kokoelmia, ilmeisesti tietämättömänä Castrénin kieliopin uudesta (saksalaisesta) painoksesta ja siitä, että samat kokoelmat ovat Pietarissa olleet julkaisijan, hra Schiefnerin käytössä.

A:n kertomuksen mukaan kreikkalaiset papit harjoittavat Objoella myös ostjakkien käännyttämistä ja opettamista. Siirrettävän kirkkonsa avulla he kiertävät ympäriinsä paikasta toiseen. Mutta puutteellisen kielitaidon vuoksi heidän työnsä kantaa niukasti hedelmää.

Paluumatkalla Obdorskista ja Beresovista hra A. kirjoitti Sumarovasta aikovansa jatkaa matkaa etelään Tobolskiin ja sieltä vogulien maiden kautta, täydentäen heidän kielensä tutkimuksia, Uralin yli Eurooppaan, missä perehtyminen permin kieleen vuorten länsipuolella päättäisi hänen tutkimuksensa. – Lukijat tietävät, että hra Ahlqvist ei siellä viipynyt, vaan on kuluvassa kuussa palannut Pietariin ja tätä luettaessa on luultavasti isänmaan kamaralla. – Isänmaalle ja hänelle toivotamme jälleennäkemisen onnea. Ei ole helppoa välttyä tunteelta, että tapahtumat Uralvuorten tuolla puolen jättävät niukasti toivoa vuorirajan länsipuolella lyöviin sydämiin – vaikka ne eivät kuuluisikaan zefiirisempään maahan kuin Suomeen.

J. V. S.

 

 

Vertailu